BLUESMAAILMAN SUPERTÄHTIÄ BN-KIRJOITUSTEN VALOSSA - BOBBY "BLUE" BLAND




On tarpeetonta verrata edesmennyttä sinisävelten tulkkia Robert (Bobby) Blue Blandia kehenkään toiseen laulajaan, koska hän oli vertaansa vailla. Vuosikymmenten myötä yhä muhkeammaksi kehittynyt lauluääni perustui ennen kaikkea luonnonlahjana saatuun musikaalisuuteen, baptistitaustaan, nuoruuden laulu-uraan Memphisissä gospelyhtyeessä The Miniatures sekä jäsenyyteen saman kaupungin nk. Beale Streeters -ryhmässä. Tässä oli niinkin erilaisia bluesartisteja kuin B.B. King, Rosco Gordon, Little Junior Parker, Johnny Ace, Earl Forest, Matt Murphy ja Willie Nix. Blandin levytysuran alkuvaiheissa hänen falsettoon helposti kiipeävä laulunsa lienee saanut vaikutteita ainakin Roy Brownilta. Myöhemmin hänen omaa tunnistettavaa linjaansa edusti vahva, tarvittaessa raju saarnatyylinen gospelvyörytys yhdistettynä pehmeään, jopa samettiseen baritoniin, joka saattoi olla aneleva, mutta aina päämäärästään tietoinen. Tärkeänä aineksena Blandin laulussa oli melismaattisuus eli taito kannatella ja taivutella säveliä. 1960-luvulle tultaessa Bobby omaksui 1950-luvun falsettonsa tilalle Aretha Franklinin isältä, pastori C.L. Franklinilta lainaamansa pienen äännähdyksen, joka on englanniksi squall (suomeksi vaikkapa kurahdus, tieteellisemmin sanottuna soinniton uvulaarinen R).

Blandin lokerointi bluesin ja soulin rajamaastossa liikkuvana soulbluesin luojana on useimmiten soljahtanut pikemminkin bluesin puolelle. Vähäpätöisiltäkin tuntuvista aineksista kootuista kappaleista on syntynyt vahvan sisäistämisen kautta elämää suurempia tulkintoja, bravuureina Blandin monisyiset molliballadit. Bobby Blandin asema afroamerikkalaisena levyartistina on kiistaton: 11. suosituin artisti Billboardissa vuosien 1943–1988 välillä, ykköshittejä kaikkiaan kolme ja lisäksi 60 pienempää hittiä vuosina 1957–1985 (tuoreempaa hittilistaa ei ollut käytössäni). Bland oli myös erittäin pidetty esiintyjä oman kotiyleisönsä keskuudessa.

Omat havaintoni Chicagossa 1988 todistavat yleisön villiintymisestä vähäeleisen mestarin isoilla keikoilla. Kotiyleisöllä tarkoitan tässä erityisesti Yhdysvaltain afroamerikkalaista aikuisväestöä ja isolla keikalla muutaman tuhannen vetäviä tanssi- tai urheiluhalleja sekä bluesfestivaaleja. Myös nuori muusikkopolvi on tunnustanut velkansa mestarille viime vuosina. Bland teki yli 300 keikkaa vuodessa 1950-luvulta aina 2000-luvulle, joten hänen esiintymistensä kokonaismäärä voi olla jopa 20 000. Täytettyään 80 vuotta Bobby hidasti tahtiaan sentään alle 100 keikkaan vuodessa.

Bobby eli Robert Bland syntyi Memphisin lähellä sijaitsevassa Rosemarkin kaupungissa 27.1.1930 ja kuoli kotonaan Memphisin esikaupungiksi mainitussa, 18 mailin päässä sijaitsevassa Germantownissa 23.6.2013. Näihin yli 83 vuoteen mahtui yli 400 laulun levyttäminen kuudella vuosikymmenellä sekä edellä todennettu valtava keikkamäärä, enimmäkseen Yhdysvalloissa, mutta myös muualla maailmassa.

Blandin ensilevytykset ovat Memphisistä loppuvuodelta 1951 ja alkuvuodesta 1952, ilmeisenä seurauksena hänen saavuttamastaan voitosta Palace Theaterin amatöörikilpailuissa 1951. Toinen Beale Streetersistä koostuneen pikkucombon säestyksellä tehdyistä savikakuista julkaistiin Modern-merkillä Kaliforniassa ja toinen liisattiin chicagolaiselle Chessille. Saman verran materiaalia jäi odottelemaan myöhempiä aikoja. Syksystä 1952 alkutalveen 1955 Bobby Bland oli armeijan palveluksessa. Tänä aikana hän vietti pitkän jakson viihdytysjoukoissa Japanissa, missä hän esiintyi mm. Arthur Prysockin kanssa esittäen Nat Colen, Charles Brownin ja Floyd Dixonin musiikkia. Se oli aiempaa huomattavasti pehmeämpää lajia.

Vuonna 1952 kykyjenetsijä David James Mattis kiinnitti Blandin levytyssopimuksella Teksasin Houstonissa toimivalle Duke-levy-yhtiölle. Yhteistyön luonne muuttui pian, kun kovaotteinen Duke-pomo Don Robey otti omavaltaisesti ohjakset käsiinsä. Ensisession jälkeen Beale Streetersin edustus alkoi huveta ja tilalle värvättiin enemmän tai vähemmän vaihteleva liuta kiertue- ja studiomuusikoita. Tässä sopii mainita vain mainiot kitaristit Clarence Hollimon ja Wayne Bennett. Olennaisin muutos oli kokoonpanon kasvu, sillä mukaan tuli mm. torvisektio. Myös levytyksissä sooloinstrumentit vaihtelivat monipuolisesti: kitara, piano, saksofoni, trumpetti jne. Pariin minuuttiin puristettujen maineikkaiden pienoisdraamojen taitavana sovittajana toimi trumpetisti Joe Scott, jonka vetämissä sessioissa Bobby kertoi olonsa olleen aina mukavan kotoisan. Levytyksiä tehtiin vuosien 1955 ja 1972 välillä kahdeksassa kaupungissa (Memphis, Houston, Chicago, Nashville, Los Angeles, Detroit, New York ja Alabaman Muscle Shoals puolet näistä sijaitsevat pohjoisvaltioissa). Yhteistyö Joe Scottin kanssa kesti aina 1960-luvun lopulle, ja hittejä oli tiheässä. Afroamerikkalaisen musiikin kehitys näinä vuosina eri puolilla Yhdysvaltoja heijastui jonkin verran levytyksiin, mutta Bland dominoi lauluotteellaan niin, että lopputulos oli selvästi hänen itsensä kuuloinen. Vajaan 150 kappaleen Duke-tuotanto mahtui kahdeksaan vinyylialbumiin, ja sittemmin uudelleenpakattuina CD-formaattiin tämä kokonaisuus on mahdutettu kolmelle tupla-CD:lle (ks. oheinen albumidiskografia). Kumpaakaan näistä satseista ei ole helppo hankkia nykyään levykaupasta.

Duken tarina loppui Don Robeyn jouduttua taloudellisiin vaikeuksiin, mutta Bobby Bland jatkoi isomman levy-yhtiön leivissä, tuloksena viisi albumia ABC/Dunhillilla 1973–1978. Tässä vaiheessa yleisöpohja laajentui nuorempaan ja yhä enemmän valkoiseen kuluttajakuntaan. Viulusektioita ja naiskuoroja oli ollut mukana jo aiemmin, mutta kahden ensimmäisen Dunhill-albumin jälkeen yhä uudemmat soinnit ja valkoisten lauluntekijäin luomukset valtasivat alaa Blandin levyillä. Country-vaikutteiseksi väitetty albumi ”Get On Down With Bobby Bland” (1975) on pikemmin vain leppoisan viihteellinen, sillä Blandin kasvuympäristöön kuului kaikenlainen Etelän musiikki. Tätä seurannut studiokiekko ”Reflections In Blue” oli nimeään myöten paluuta bluesin suuntaan. Blandin kiinteästä yhtey-destä bluesiin kertoo myös kaksi sessiota vanhan soittokaverin B.B. Kingin kanssa vuosina 1974 ja 1976. Vuodesta 1979 vuoteen 1984 levymerkiksi tuli toinen iso, MCA, ja samanlainen noin albumi per vuosi tahti jatkui pitkälti samoissa merkeissä: balladivoittoista soulbluesia aikuisen yleisön makuun.

Kaikkiaan 12 vuotta ABC:n ja MCA:n tallissa tuotti 12 studioalbumia (ja vajaat 140 kappaletta). Levytyksiä tehtiin monissa Etelän kaupungeissa kuten Nashville, Muscle Shoals, Houston ja Memphis, mutta useimmin Los Angelesissa ja Chicagossa.

Bobby Blandin tuotanto muuttui paljon maanläheisempään suuntaan vuonna 1985, kun uusintasopimusta vaille jäänyt Bland kiinnitettiin Etelän perinteisen soulin uudelle lipunkantajalle Malacolle. Tärkeänä välittäjänä Blandin saamisessa ymmärtäväiseen kotiin oli vanha musiikkibisneksen PR-toimija Dave Clark. Levymerkille oli jo kiinnitetty muutama taattu nimi, eli Little Milton ja Johnnie Taylor vuonna 1984. Mississippin Jacksonin studioilla vuonna 1988 tekemässäni haastattelussa Malacon toinen tuottaja Wolf Stephenson kertoi juuri heidän muodostaneen Blandin ohella levy-yhtiön myyvimmän kärkikolmikon. Monet bluesin ja deepsoulin ystävät pitävät Malaco-kautta Bobbyn uran onnellisimpana. Malacolla julkaistiin 11 täysimittaista Bland-albumia. Vuodesta 1987 lähtien studioalbumien julkaisutahti harventui joka toiseen vuoteen, ja 1995 jälkeen tahti oli vielä harvempi. Päämaja Jacksonin ohella Alabaman Sheffield oli käytetyin sivustudio, ja kerran piipahdettiin Miamissa sekä Muscle Shoalsissa.

Vaikka viimeiseksi jäänyt studioalbumi levytettiin jo 10 vuotta sitten, löysin YouTubesta live-esiintymisiä vielä helmikuulta 2013 Buddy Guyn ja vieraiden kanssa. Haurastuneen näköinen Bobby esiintyi Mississippin Tunicassa neljä kuukautta ennen kuolemaansa, mutta lauluääni oli Stormy Monday -kappaleessa yhä varsin hyvä, ja hänen esiintymisensä tuotti ilmiselvästi iloa sekä muusikoille että yleisölle.

Oma Bobby Bland -unelmani kruunautui vuonna 1994 Pori Jazzeilla, jolloin sain haastatella häntä kahden keikan välissä muutaman kollegan kanssa. Bobby suhtautui ihailtavalla kärsivällisyydellä yksityiskohtaisimpiinkin uteluihini ja oli kuin vaatimaton, leppoisa naapurin setä, joka viljeli myös huumoria. Kirkon ja hengellisyyden hän otti esille pariin otteeseen lyhyehkön haastattelun aikana. Kaiken kaikkiaan mukavimmasta päästä haastattelemiani artisteja! ”Huomaavainen, ystävällinen ja kiltti sekä nöyrä” ovat nyt 36-vuotiaan Rodd-pojan sanat isästään. Vuonna 2009 Bobby itse määritteli osaansa: ”Haluaisin, että minut muistettaisiin vain maalaispoikana, joka yritti parhaansa antaakseen jotain kuunneltavaa ja auttaakseen monien surullisten ja onnellisten hetkien yli. Ja käyttäkää ne onnen hetket täysin hyväksenne, jos voitte, koska ei niitä ole jatkuvasti tarjolla”.

Tuhannet kiitokset Pertti Nurmelle monenlaisesta avusta ja sparrauksesta nekrologin laadinnassa!

Erkki Sironen
(julkaistu alunperin BN-numerossa 4/2013)



Vuosisadan ääni on vaiennut. Yksi niistä harvoista, jotka moisen mahtipontisen määritelmän ansaitsevat. Mestarin poismeno palautti haikeasti mieleen hänen ikimuistoisen Suomen-vierailunsa heinäkuussa -94.

Kun Bobby Bland saapui Porin Kirjurinluodon esiintymislavalle ja avasi suunsa, kajahti ilmoille ääni jota ei voi unohtaa. Se oli elävänä vieläkin vaikuttavampi kuin laulajan lukuisilla kuolemattomilla levytyksillä. Se oli ääni, joka sai karskimmankin kaverin tirauttamaan kyynelentapaisen silmäkulmaansa. Se karskimpi istui samalla penkillä vieressäni, ja tuttu ”prrrkle!” pärähti suupielestä. Kaverin tuolloin vielä valkoisella Ford Thunderbirdillä olimme lähteneet perinteiselle kesäretkelle Porin festivaaleille nimenomaan Blandin nähdäksemme. Koska auton omistajan piti päästä virittäytymään tunnelmaan, oli silloinen tyttöystäväni tavalliseen tapaan päätynyt kuskiksi. (Hyvä kuski muuten olikin, kuten jotakuinkin kaikki tuntemani naiskuljettajat – marmattivat äijät sitten mitä hyvänsä... vai olenko törmännyt aina vain ”vääriin” naisiin?) Näin ollen olimme ehtineet Poriin hyvissä ajoin ja onnistuneet raivaamaan tiemme mahdollisimman lähelle esiintymislavaa. Tyylikkäästi pukuun sonnustautunut Bland esitti kappaleita pitkän uransa vaiheilta, mikä sai muistelemaan kokemuksiani hänen levytyksiinsä tutustumisista.

Se taisi olla 70-luvun loppua, kun sain Kempaksen Karilta lainaksi Blandin albumin ”Two Steps From The Blues”. Levy oli lautasella ja c-kasetti soittimessa (olin päättänyt äänittää sen ennen kuulemistakin), kun laskin neulan ensimmäiselle uralle. Kokemus oli järisyttävä: voiko tällaista ollakaan? Dramaattiset sovitukset ja ääni, jonka intensiteettiä on mahdoton kuvailla. Vastaava tunne-elämys oli tullut parisen vuotta aiemmin kuullessani Tom Waitsin ”Small Change” -albumin, mutta Bland oli Laulaja isolla L:llä. Melkein kuin olisi kuullut Olavi Virran Hopeisen kuun ja B.B. Kingin Sweet Sixteenin yhtä aikaa. Koska levyn mustavalkoinen kansikuvakin näytti niin arvokkaalta, alkoi kasettitallenne tuntua vähäiseltä. Niinpä menin tilaamaan oikean levyn Digelius Musicista. Vuosia myöhemmin törmäsin myös värilliseen kanteen, enkä pystynyt päättämään, kumpi kansista olisi komeampi. Siellä ne nyt ovat levyhyllyssä molemmat vierekkäin. ”Two Stepsin” ostettuani alkoi Blandin levyjen intensiivinen haaliminen, vaikka niitä ”kevyempiä” tulikin välteltyä.

Ensikosketus Bobby Blandiin taisi olla, kuten ehkä monilla muillakin, jo vuonna -73 ”His California Albumin” myötä. Se oli tuolloin kai ensimmäinen Blandin levy, joka julkaistiin virallisesti suomalaisen maahantuojan kautta. Silloisessa Musa-lehdessä Valdemar Wallenius ylisti sitä kuukauden levynä ja ihmetteli, miksei herran vanhempaa tuotantoa ollut maassamme saatavilla. Teinipoikaa LP:n ”aikuinen” musiikki hämmensi. Tuossa iässähän on tärkeää osata luokitella musiikki eri tyyleihin. Oliko tämä nyt sitten bluesia, soulia, rockia vai jotain muuta? Onneksi iän myötä huomaa moisen kategorioinnin turhaksi, sillä sehän oli niitä kaikkia. Ennen kaikkea sen musiikki on edelleenkin komeaa kuunneltavaa.

Kirjurinluodolla istuessamme totesimme sen karskimman kaverin kanssa, että Bland on artisti jonka mitään levytyksiä emme enää tämän kokemuksen jälkeen ylenkatsoisi. Ne oli hankittava kaikki! Aika hyvin siinä on onnistuttukin. Puuttuukohan hyllystä vielä joku loppuaikojen Malaco-julkaisu tai 70-luvun loppupuolen viihteellisempi levy? Näin aamuyöstä en jaksa tarkistaa, mutta mikäli joku on luopumassa Blandin vinyyleistä, ottakoon yhteyttä. Jos joku osuisi kohdalle, olen kyllä kiinnostunut.

Paluumatkalla kiroilimme, ettei seuraavan illan Rauma Factoryn keikalle ollut pääsymahdollisuutta, mutta tulihan siitä sentään myöhemmin kooste televisiossa. Yökerhonomaisessa tilaisuudessa Bland yllätti rennolla verryttelyasu- ja kapteeninlakkipukeutumisellaan, mutta siihen ääneenhän moinen ei tietenkään vaikuttanut – ääneen, jota emme enää voi elävänä kuulla.

Honey Aaltonen
(julkaistu alunperin BN-numerossa 4/2013)



Bobby Bland -albumidiskografia:

Duke (1952–72):
Two Steps From The Blues (DLP 74)
Here’s The Man (DLP 75)
Call On Me/That’s The Way Love Is (DPL 77)
Ain’t Nothing You Can Do (DLP 78)
The Soul Of The Man (DLP 79)
The Best Of Bobby Bland Vol. 2 (LP 86)
Touch Of The Blues (DLP 88)
Spotlighting The Man (DLP 89)

Duke-tuotanto CD:ille koottuna:
I Pity The Fool – The Duke Recordings, Vol.1 (MCAD2-10665)
Turn On Your Love Light – The Duke Recordings, Vol.2 (MCAD2-10957)
That Did It! – The Duke Recordings, Vol.3 (MCAD2-11444)

ABC (1973–78):
His California Album, 1973 (ABC Dunhill 50163)
Dreamer, 1974 (ABC Dunhill 50169)
Together For The First Time... Live (with B.B. King), 1974 (ABC Dunhill 50190)
Get On Down With Bobby Bland, 1975 (ABC 895)
Together Again... Live (with B.B. King), 1976 (ABC 9317)
Reflections In Blue, 1977 (ABC 1018)
Come Fly With Me, 1978 (ABC 1075)

MCA (1979–84):
I Feel Good, I Feel Fine, 1979 (MCA 3157)
Sweet Vibrations, 1980 (MCA 5145)
Try Me, I’m Real, 1981 (MCA 5233)
Here We Go Again, 1982 (MCA 5297)
Tell Mr. Bland, 1983 (MCA 5425)
You’ve Got Me Loving You, 1984 (MCA 5503)

Malaco (1985–2003):
Members Only, 1985 (MAL 7429)
After All, 1986 (MAL 7439)
Blues You Can Use, 1987 (MAL 7444)
Midnight Run, 1989 (MAL 7450)
Portrait Of The Blues, 1991 (MAL 7458)
Years Of Tears, 1993 (MAL 7469)
Sad Street, 1995 (MAL 7478)
’Live’ On Beale Street, 1998 (MAL 7489)
Bobby Blue Bland, 1998 (MAL 7495)
Blues At Midnight, 2003 (MAL 7512)

Blandin varhais- ja Duke-tuotantoa:
Memphis Blues (Kent KST 9002 – kokoelma; kaksi Modern-äänitettä)
The Original Memphis Blues Brothers (Ace CHAD 265 – kokoelma; viisi Modern-äänitettä)
It’s My Life, Baby: The Singles As & Bs, 1951–1960 (Jasmine JASCD 564 – tupla-CD-kokoelma)







Blues Newsissa julkaistuja Bobby Bland -kirjoituksia:


BOBBY BLAND
Teksti: Tarmo Talvio
(julkaistu BN-numerossa #8-9 = 1/1970)


Bobby Bland jäi äänittä FBS:n suosikkiäänestyksessä, mutta siitä huolimatta ja juuri sen vuoksi hän on esittelyn arvoinen. Vanha sanonta helmistä ja sioista ei liene tällä kertaa oikea selitys mainion laulajan tappioon, vaan syy on se, ettei Bobbyn levyjä löydy etsimälläkään levyliikkeistämme eikä höyryradiokaan ole häntä keksinyt. Bobby "Blue" Bland ei kuitenkaan ole mikään Yhdysvaltojen levyteollisuuden tusinatuote vaan eräs niistä harvoista, jotka kiistelevät arvonimestä "King of Blues". Bluesilla tosin tässä tapauksessa ymmärretään hieman kaupallisempaa ja soulvoittoisempaa musiikkia kuin se mitä meillä on totuttu bluesiksi kutsumaan. Bobbyn blues on ajan mittaan hioutunut rockin, jazzin ja soulin vaikutuksesta sellaiseksi, että hän edelleen on värillisen nuorison suosiossa päinvastoin kuin useimmat puhdasoppisen bluesin esittäjät, joiden leipä on valkoihoisten armopalojen varassa.

Bobby tai oikeastaan Robert Calvin Bland on Memphiksen Beale Streetin kasvatteja. Vaikutteita hänen lauluunsa ovat antaneet ennen muita häntä joitakin vuosia vanhemmat B.B. King, Junior Parker, Johnny Ace ja Roscoe Gordon, jotka kaikki olivat Bobbyn henkilökohtaisia tuttuja. Ystäviensä suosituksesta Bobby pääsi tekemään levyn maineikkaalle Modern-yhtiölle. Levyä Cried All Night / Dry Up Baby ei myyty kummemmin kuten ei myöskään Modernin sisarmerkillä Kentillä julkaistua kiekkoa Love You Baby / Drifting.

vuonna 1951 Bobby Bland joutui armeijaan, jossa hänet pian siirrettiin viihdytysjoukkoihin. Uusia kokemuksia kertyi nyt runsaasti. Bobby lauloi mitä erilaisimmissa kokoonpanoissa ja tilanteissa, onpa hän esiintynyt Eddie Fisherinkin kanssa. Jossain vaiheessa Bobby teki levytyssopimuksen Duke Recordsin kanssa ja ensilevyinä ilmestyivät Lovin' Blues (DUKE 105) ja Army Blues (DUKE 115).

Duke-Peacock -yhtiön perusti v. 1949 Don D. Robey Houstoniin Texasiin. Alunpitäen julkaisutoiminta keskitettiin bluesiin ja muuhun värilliseen musiikkiin. Merkillä on esiintynyt lukuisia huomattavia bluesnimiä, joista useimmille Duke oli vain läpikulkuvaihe kohti suurempia levymerkkejä ja laajempia markkinoita pohjoisessa. Tätä nykyä blues on saanut väistyä yhtiön ohjelmasta, johon kuuluvat gospel ja hieman vanhamuotoinen rhythm & blues, jota ainakin allekirjoittanut kieltäytyy kutsumasta souliksi.

Päästyään lopultakin siviiliin v. 1954 Bobby aloitti ammattimaisen uransa levyllä It's My Life (Duke 141), jota pian seurasivat menestykselliset Further Up The Road (Duke 167) ja Last Night / Little Boy Blue (Duke 196) sekä monet muut. Vaikka kappalevalikoima levyillä oli edelleenkin blueshenkinen, eivät Bobbyn tulkinta eikä varsinkaan säestystehtävissä toimiva jazz-bigband enää vastanneet bluesin ystävien vaatimuksia ja niinpä Bobbysta tulikin R&B-tähti Bobby "Blue" Bland, jonka nimi oli tuttu kaikkialla Yhdysvalloissa.

I'll Take Care Of You (Duke 314) kohosi korkealle tilastoissa v. 1959 ja sitä seurasivat mm. Cry Cry Cry, Jelly Jelly Jelly, Don't Cry No More sekä ikimuistettava Turn On Your Love Light (Duke 344), jonka tulisi kuulua jokaiseen r&b-kokoelmaan myös Bobbyn alkuperäisversiona. Vuosi 1961 oli Bobbyn kaupallisesti menestyksekkäintä aikaa. Cash Box valitsi hänet vuoden r&b-laulajaksi ja kaikki hänen levynsä olivat varmoja hittejä. Twist ja lukemattomat muut uudet tanssit olivat kuitenkin jo tulossa ja niiden myötä uudet artistit valtasivat kärkisijat. Bobbyn tyyli ei kokenut suuria muutoksia ja niinpä hänen aikansa ei ollutkaan ohi kun tilanne rauhoittui, päinvastoin, päivän popsuosikista oli tullut taiteilija, jonka nimi takasi laadun.

Yield Not To Temptation, Stormy Monday, Call On Me ja Ain't Nothing You Can Do olivat kuumaa tavaraa, vaikkeivät edustaneetkaan senhetkistä muotivirtausta. Bobbyn puhdas ja pyyteetön r&b-laulanta hankki hänelle ihailijoita myös Euroopasta, joskin menestys kariutui yleensä huonoihin levymerkkeihin ja olemattomaan mainontaan. Entäpä nyt? Bobbyn levyjä virtaa jatkuvasti markkinoille. 3-4 laatusingleä vuodessa ja lisäksi lp silloin tällöin. Kappaleita on turha ruveta luettelemaan, koska niitä ei kuitenkaan meillä tunneta, huolimatta siitä, että kaikki niistä ovat olleet varsin korkealla USA:n soultilastoissa ja lisäksi monet Englannin vastaavilla listoilla. Huolimatta 40 ikävuodestaan Bobby Bland on edelleen nuorison suosikki Yhdysvalloissa. Yökerhoesiintymiset paljastavat hänen toisen puolensa, jazzblues-laulajan, joka käsittelee ikivanhoja jazz- ja bluesnumeroita kuten Chains Of Love ja St. James Infirmary omalla r&b-voittoisella tavallaan. Juuri tämä Bobby Bland on se "Bluesin kuningas", josta edellä puhuttiin, ja hänen pahimmat kilpailijansa ovat B.B. King ja Little Milton, jotka kumpainenkin meillä nauttivat suurempaa arvonantoa kuin "täysin tuntematon Bobby Bland".

Tämänhetkinen bluesin nousukausi ei ole kyennyt muuttamaan Bobbya sen paremmin kuin aikaisemmatkaan muotivirtaukset vaan hän on edelleen sama, vanha, ehkäpä hieman väritönkin r&b-laulaja kuin viisi, kymmenen ja viisitoista vuotta sitten - ja uskonpa, että hän on pinnalla USA:ssa vielä 80-luvullakin huolimatta siitä, miten bluesin muoti-ilmiönä käy.


Bobby's disco

DUKE DLP 72   The Barefoot Rock And You Got Me (with Junior Parker)
DUKE DLP 74/VOCALION VA 160183   Two Steps From The Blues
DUKE DLP 75/VOCALION VA-P 8041   Here's The Man
DUKE DLP 77/VOCALION VA-P 8034   Call On Me - That's The Way
DUKE DLP 78/VOCALION VA-P 8027   Ain't Nothing You Can Do
DUKE DLP 79   The Soul Of A Man
DUKE DLP 84   Best Of Bobby Bland
SUE ILP 974   A Touch Of The Blues
DUKE DLP 89   Spotlightning The Man
ACTION 6006   A Piece Of Gold (julkaistu luultavasti vain Englannissa)










BOBBY BLAND, OSA 1
Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa #71 = 5/1981)


Mikäli en aivan väärin muista, on BN:ssä arvosteltu kaikki Bobby Blnd -lp:t viimeisten kahdeksan vuoden ajalta. Olenpa vielä tainnut kirjoittaa itse jokaikisen arvion. Informaatiota on siis yritetty jakaa, ja nuo Dunhill/ABC/MCA -lp:t ovat kaiken lisäksi olleet jokaisen ulottuvilla täkäläisen maahantuojan ansiosta. BN:n lukijakunta on kuitenkin muuttunut vuosien mittaan melkoisesti, enkä varmaankaan ole aina Bobbyn uutuusalbumia arvioidessani tullut tarpeeksi painottaneeksi miehen merkitystä mustan musiikin kentässä. Toisin sanoen, nuoremmat tai muuten vasta viime aikoina BN:ään tutustuneet lukijat saattavat jopa saada sen kuvan, että Bland olisi suhteellisen tuore tulokas soulin, r&b:n ja bluesin saralla. Näin ei asia tietysti ole, eikä kai Bobbyn levytysten perusteellinen tarkastelu tee pahaa hänen uraansa tarkemminkaan perehtyneille - onhan Tarmo Talvion BN:ään 8-9 kirjoittamasta esittelystäkin vierähtänyt 11 vuotta, ja nyt ehkä olisi jo mielekästä käsitellä aihetta laajemmaltikin. Tarmon artikkeliin antoi sysäyksen Bobbyn jääminen nollille ensimmäisessä BN:n lukijoitten suosikkiäänestyksessä, ja samasta syystä hän jätti esittelyn varsin suppeaksi - ei tuntunut mielekkäältä kertoa kovin laajasti artistista, jonka vain ani harva lukijoista tuntee ja jonka levyt ovat vaikeasti hankittavissa ja sellaisina myös pysyvät, kuten sillä hetkellä näytti. No, toisin kävi, ja Bland kohosi hyvin nopeasti myös BN:n lukijoitten suosikiksi, mitä todistaa vaikkapa se, ettei hän kolmessa viimeksipidetyssä äänestyksessä (v. 1976-78) jäänyt kuudetta sijaa heikommalle sen enempää blues- kuin soul- tai r&b-laulaja -sarjassakaan. Ja kyllähän tätä artikkelia lupailtiin jo vuosia sitten, mutta kun kyse on omasta suursuosikistani niin halusin ensin koota mahdollisimman täydellisen Bland-levyjen kokoelman. Yhä puuttuu kaksi savikakkua, mutta päätin silti, että nyt on aika ryhtyä puuhaan. En ole nimittäin vielä kertaakaan nähnyt millään huutokauppa- tms. listalla Bobbyn levyä Chess 1489, ja kun Duke 115 ei näy heltiävän alle 15 taalan vaikka ei yhtä harvinainen olekaan niin hankinta saattaa kestää vuosia ja jäädä jopa tuloksettomaksikin ainakin Chessin osalta.


The Beale Streeters

Bobby Blandin musiikillinen ura pyörähti lopullisesti käyntiin 40- ja 50-lukujen taitteessa siinä löysässä yhteenliittymässä, jota kutsuttiin Memphisin kuuluisan kadun mukaan nimellä The Beale Streeters. Porukkaan kuuluivat Blandin ohella kitaristi B.B. King, pianistit Rosco Gordon ja Johnny Ace ja rumpali Earl Forrest. Joskus mukaan luetaan myös harpisti Junior Parker, mutta kaiken kaikkiaan koko The Beale Streeters on hyvin epämääräinen nimitys. Kaikki mainitut miehet ovat joskus soittaneet yhdessä, tai ainakin osa heistä, ja nimi yhdistettiin sitten siihen säestyskokoonpanoon, mikä milloinkin sattui olemaan esim. Kingin tai Gordonin taustalla. Äskettäisessä haastattelussa Rosco Gordon, jota muuten pidettiin koko Beale Streeters -ryhmän johtajana, kiisti koskaan kuulleensakaan tällaisesta yhtyeestä! Näin siis siitä huolimatta, että joidenkin hänen omien levyjensäkin etiketteihin on merkitty esittäjäksi Roscoe Gordon with The Beale Streeters!

Nuo mainitut muusikot olivat joka tapauksessa hyviä ystäviä ja liikkuivat samoissa ympyröissä. Heidän musiikkinsa nautti heti 50-luvun alusta lähtien suurta suosiota mustan väestön keskuudessa, ja nimenomaan mustan väestön suosikeiksi he myöhemminkin jäivät. Parhaat mahdollisuudet valkoihoisten markkinoille olisi ollut Johnny Acella, jonka ura kuitenkin katkesi venäläiseen rulettiin jouluna -54 (ks. BN 5/79=59). Lähemmäksi supertähden asemaa on epäilemättä noussut B.B. King, jonka suosio pop-puolella eli valkoisten kuulijoitten parissa perustuu tietysti siihen, että hänen kitarointiaan ovat kopioineet käytännöllisesti katsottuna kaikki 60- ja 70-luvun vähänkin nimekkäät rock-vinguttajat. Ja onhan hänellä lukuisten häntäpään valvojien ohella esittää myös yksi iso hittilevy pop-listoilta, nimittäin The Thrill Is Gone (Bluesway 61032) vuodelta -69; korkein noteeraus oli 15. Bobby Bland taas on joutunut jatkuvasti nojaamaan lähes yksinomaan mustan väestön suosioon ja vieläpä hieman varttuneemman, tuollaisen päälle kolmekymppisen. Mutta sitä hänelle kyllä on riittänyt - Billboardin r&b-tilastoja tutkimalla sain hänet viidenneksi ajalla 1949-69 (ks. BN 4/74=28), ja kun Jouni Saari laajensi listat 70-luvulle ja suoritti muutenkin perusteellisemman tarkastelun BN:ssä 1/81=67 pystyi Bobby yhä rutistamaan seitsemännelle sijalle!

Näin siis siitä huolimatta, ettei hän vuosina 1970-79 mikään hittitehtailija ollut. Pop-listoilla Bobbyn korkein noteeraus on yhä Ain't Nothing You Can Do'n (Duke 375) 20. sija vuodelta -64, mikä kuvaa hyvin hänen tuntemattomuuttaan valkoiselle yleisölle. Blandhan ei soita mitään instrumenttia ainakaan lavalla, ja hänen lämpimänkarhea äänensä ja vahvasti gospeliin pohjautuva laulutyylinsä ovat selvästi liian vaikeita omaksuttavia valkoiselle tavanomaiseen popmusiikkiin perehtyneelle yleisölle. Iskipä juuri mieleeni, ettei Bobby ole ikinä tainnut tehdä edes Englanninkiertuetta! Melkoinen ero vaikkapa B.B. Kingiin, joka on jo vuosikaudet kierrellyt sellaisia eksoottisia seutuja kuin esimerkiks Alaska, Neuvostoliitto ja Suomi.

Robert Calvin Bland syntyi 27.1.1930 pienessä, hänen omien sanojensa mukaan ehkä 500 asukkaan kaupungissa nimeltä Rosemark. Lapsuus kului tavalliseen tapaan eli koulunkäynti jäi vähiin puuvillapelloilla ahertamisen viedessä enimmän ajan. Muutenkin ovat kehitysvaiheet tuttuja; kirkkokuoro, paikallinen "syntistä musiikkia" esittänyt kyky (Bobbyn tapauksessa kitaristilaulaja, jonka nimi saatettaisiin mahdollisesti kirjoittaa Mutt Piggee tai sitten ei...), muutto suuremmalle paikkakunnalle, nyt siis läheiseen Memphisiin, oma gospelyhtye, yhä kasvava kiinnostus maalliseen musiikkiin jne. Mainittakoon myös se usein unohtuva yllyke, eli luontainen vastenmielisyys ruumiilliseen työhön; muutettuaan äitinsä kanssa v. -47 (joidenkin lähteiden mukaan aikaisemmin) sai Bobby tosin paikan Benderin autotallissa, mutta sieltä viikottain tienatut 27 dollaria eivät oikein tyydyttäneet. Niinpä Bobby ryhtyi laulamaan viikonloppuisin, aluksi gospelia, mutta sitten myös maallista musiikkia paikallisissa anniskelupaikoissa. Tämä reitti johti vähitellen kosketuksiin edellä mainittujen Beale Streetin sankarien kanssa.


Sam Phillipsin äänitteitä

Kuten Bobby itsekin myöntää, ei hänen roolinsa noiden Beale Streeterseiksi kutsuttujen muusikoitten joukossa ollut kovin merkittävä. Yksi etu hänellä kyllä oli puolellaan - hän oli ainoa autonomistaja koko porukassa, kenties Benderin autotallissa työskentelystä oli sittenkin ollut jotain hyötyä... Niinpä Bobby toimi jonkun aikaa mm. B.B. Kingin autokuskina ja "kamaripalvelijana" (valet), mutta mieli paloi esiintymään. Väitetään Bobbyn laulaneen jonkun aikaa Adolph Duncanin yhtyeessä, mutta tämä tieto on vahvistamatta. Varmuudella voidaan sen sijaan sanoa Bobbyn liikkuneen lähistöllä, kun Beale Streeters -miekkoset tekivät ensimmäisiä levytyksiään. Tätä kautta, hieman kuin takaovesta livahti Bobbyn ääni ensimmäistä kertaa levylle joskus kesällä -51.

Memphisin vilkas musiikkielämä oli kiinnittänyt mm. sellaisten r&b-levyihin erikoistuneitten herrojen huomiota kuin veljekset Bihari ja veljekset Chess. heitä palveli paikallisilla äänitteillä Sam Phillips, mies joka sittemmin keksi rockabillyn. Vai oliko se Ronny Weiser? Vai Crazy Cavan??? No, Phillips ei tuolloin ollut kiinnostunut omasta julkaisutoiminnasta vaan myi äänitteensä pääasiallisesti juuri mainituille Biharin ja Chessin veljeksille, jotka sitten julkaisivat niitä Modern- ja Chess-merkeillään. Phillips sekosi näissä kauppahommissa joskus sen verran pahasti, että tuli myyneeksi jomman kumman ikäänkuin varaamaa materiaalia kilpakumppanille, mistä ei ollut isompaa haittaa niin kauan kun ei ollut jymyhittiä tiedossa. Mutta annas olla, kun oli...

Niin, Bobbyn ensimmäinen julkaistu äänite joutui tosiaan kiistan kohteeksi. Tai pikemminkin kääntöpuoli, Rosco Gordonin Booted. Phillips myi kappaleen Chessille, levy otti yllättäen tulta ja karautti vuoden -52 alussa r&b-tilastoon, minkä seurauksena jo aiemmin Phillipsin äänittämiä Gordon-levyjä julkaisseet Biharin veljekset rupesivat puhumaan ikävään sävyyn sopimuksen rikkomisesta. Phillipsin oli pakko äänittää Booted uudelleen, ja niinpä sekä Chess- että RPM-versiot sitten noteerattiin r&b-tilastojen ykköseksi kevättalvella -52. Bobbyn osuus tällä kiistellyllä levyllä rajoittuu siihen, että hän laulaa Chess-version kääntöpuolella Love You Till The Day I Die duettoa Roscon kanssa, ja seurauksena säpinästä oli lisäksi se, että Chess julkaisi kohta perään Bobyn oman levyn. Phillips ei nimittäin enää uskaltanut lähettää Chessille Gordonin levytyksiä, ja kompromissina hän sitten toimitti lisää hinkuville Chessin veljeksille kappaleet Letter From A Trench In Korea (I Remember Your Kiss) ja Crying. Niillä säestää Rosco Gordonin orkesteri, mutta vokalisti on Bobby tai pikemminkin Robert Bland, mitä nimeä hän vielä käytti. Kuten alussa mainitsin, on levy (Chess 1489) äärimmäisen harvinainen, enkä ole edes ehdottoman varma, laulaako Bobby Letter-puolella vai onko kyseessä duetto tai peräti Roscon tulkinta. Chessin listauksessa koko single tuntuu olevan Bobbyn nimissä, mutta sehän ei vielä mitään todista. Toisen sivun Bobby joka tapauksessa laulaa soolona.

Love You Till The Day I Die on nykyisin helposti hankittavissa, sehän sisältyy lp:lle "Keep On Doggin'" (Mr R&B 103), jonka arvostelin BN:ssä 4/81, ja joka esittelee Rosco Gordonin tuotantoa. Kuten arviossani totesin, on kappale hyvin omituinen, raskasliikkeinen joiku, outo lintu jopa Gordonin tuotannossa. Levyn häkellyttävän onnahteleva alku sujuu Roscon laulaessa melodiaa tai ainakin sen läheltä ja Bobbyn improvisoidessa taustalla aivan omiaan, mutta kappaleen edistyessä päästään jo lähemmäs tavanomaisempaa duetointia. Rosco on kuitenkin koko ajan ykkössolisti. Bobbyn osuudessa kiinnittää huomiota omituisten mölähdysten ohella hyvin kolkko äänenväri, aivan vastakkainen sille karheanpehmeälle sävylle, jota hän reilu vuosikymmen myöhemmin joskus käytti pop-listoja silmälläpitäen. Säestys on Gordonin orkesterin aikaansaamaksi varsin hillitty, mitä nyt piano kolistaa ja foni örisee. Kumpaisellekaan ei suoda sooloa.


Biharien riveissä

Gordon ja Bland äänittivät vielä kerran yhdessä Sam Phillipsille, mutta 4.12.-51 pidetystä tilaisuudesta ei ole julkaistu Bobbyn laulamaa Native Chantia. Noihin aikoihin Bobby oli yhä enemmän tai vähemmän muiden armoilla, ja joutui tyytymään satunnaisiin levytysmahdollisuuksiin. Sellainen ilmaantuikin, kun Biharin veljesten kykyjenetsijänä toiminut Ike Turner järjesti levytystilaisuuden basisti Tuff Greenin talossa 24.1.-52. Tuolloin äänitettiin kappaleet Love My Baby ja Drifting From Town To Town, jotka kuitenkin jäivät julkaisematta lähes pariksikymmeneksi vuodeksi. Ne löytyvät lp:ltä "Memphis Blues" (Kent KST 9002 tai United US 7779) ja ovat molemmat hitaita, karuja blueseja. Love My Baby'lla laulaa alun Junior Parker, ja koko kappale tuntuu ikäänkuin hänelle tehdyltä, vaikka Bland astuukin vuoroon varsin pian ja jatkaa loppuun asti. Parker lienee harpistina myös Drifting-uralla, muttei osallistu laulupuoleen. Näilltä raidoilta paljastuu selvästi, ettei Bobby ole läheskään valmis artisti. Esikuvat paistavat läpi niin että häikäisee - Roy Brown ja B.B. King siinä tietysti kummittelevat. Tai jos otetaan huomioon, että myös B.B. sai vaikutteita Brownilta niin vaikuttajat supistuvat yhteen. No, kyllähän Bobby selvästi yrittää matkia nimenomaan B.B.:n tunnusmerkillistä kovaa, korkeata laulutapaa, mutta Roy Brownin gospeltyyliset melismat sekä laajalla äänialueella operointi tuntuvat myös jättäneen jälkensä. Joka tapauksessa Bobbyn suoritukset jäävät selvästi jälkeen esikuvien varmoista ja hallituista kuvioista, koko touhulle leimaa-antavinta on jäykkyys. Tämä taas on aika outoa, sillä ainakin Jr. Parker - jos hän nyt sitten on se harpisti Drifting-raidalla - tuntuu ottavan asiat enemmänkin leikin kannalta ja puhaltelee ilmiselvästi parit tahdit vanhaa kunnon joululaulua "kilisee kilisee kulkunen".

Nuo kaksi laulua saattoivat olla harjoitelmia, mutta hieman myöhemmin äänitetyt Crying All Night Long ja Dry Up Baby tehtiin jo tosimielellä - ainakin ne julkaistiin. Crying... on edelleen hidas, ankea blues, jonka Bobby laulaa yhä varsin kireän ja jännittyneen tuntuisesti - kenties syynä on tuo selvä B.B.:n jäljittely, Bobby pingottaa oikein tosissaan ylärekisterissä. Gospelista tutut melismat eli liukumiset useitten sävelten kautta yhden ainoan tavun aikana erottuvat selvästi. Nyt on mukana myös saksofoni ja jopa soolosoittimena. Tuntematon puhaltaja hoitaa tehtävänsä asiaankuuluvan murheellisesti. Kumma kyllä hän ei pääse sooloilemaan Dry Up Baby'lla, joka nopeatempoisena jump-kappaleena olisi otollisempaa maaperää tenoristille. Itse asiassa kappaleella ei ole fonia ollenkaan vaan julman ja kiihkeän soolon soittaa mestarikitaristi Pat Hare. Pianon ääressä istui näillä äänitteillä Ike Turner, ja hän ilmeisesti avustaa Bobbya hoilaamalla pariin otteeseen kappaleen nimeä. Aika tavanomaista muttei millään muotoa huonoa jump-r&b:tä Dry Up Baby siis on, ja Blandin laulukin alkaa hieman vapautua - kireää se tosin on vieläkin, jos shouterien parhaimmistoon aletaan vertailla.

Huhtikuussa -52 Bland levytti vielä kerran Biharien laskuun. Ike Turner oli yhä pianistina, muusta säestyksestä vastasivat L.C. Dranes (rummut) ja Matthew Murphy (kitara). Purkkiin saaduista raidoista julkaistiin Good Lovin' ja uusi otto kappaleesta Drifting From Town To Town. Ensin mainittu on nopea ja rytmikäs jump-ralli, jonka hienostuneisuuden puutetta kuvaa sekin, että koko esitys on mennä nokilleen Bobbyn ja säestäjien ollessa hieman eri mieltä temposta. Varsinkin loppupuolella Bobby - tai Robert, sillä nimellähän nämä Modern-kakutkin yhä julkaistiin - vääntää korkeaa shoutia, muttei laulua vieläkään voi kovin inspiroiduksi sanoa. Murphy soittaa soolon, ja kääntöpuolella hänen kitaransa on jopa hallitsevassa asemassa, Bland on hukkua alle. Tulkinta on ainakin minun mielestäni selvästi parempi kuin Parkerin kanssa tehty ensimmäinen otto, jolla muuten kitaristina on ilmeisesti sama mies eli Matt Murphy.

Nämä Biharien Bland-äänitteet saisi parhaiten haltuunsa lp:llä "Blues For Mr. Crump - Juke Blues 12" (Polydor 2342383), mutta se lienee ikävä kyllä nykyisin melko vaikeasti hankittava vaikkei niin vanha olekaan. Lp on siis engelsmannien kokoama, Biharien omista lp-julkaisuista voisi mainita "Memphis Bluesin" ohella seuraavan, jolla Bland on mukana - kappale on muistaakseni Drifting...: "The Best Of The Biggest" (United US 7718). Muiltakin United-kokoelmilta voi löytyä sama kappale.


Dukelle

Bobby oli osallistunut amatöörilaulukilpailuihin paikallisessa Palace Theatre'ssa kesällä -51, ja siellä häneen kiinnitti huomionsa Memphisin kuuluisan WDIA-radioaseman DJ James Mattis. Seuraavana vuonna tämä perusti oman levy-yhtiönsä, Duke Recordsin, ja ensimmäiset artistit olivat meille tuttuja nimiä: Bland, Johnny Ace, Rosco Gordon, Earl Forrest. Bobby kutsuttiin asepalvelukseen vuonna -52, mutta sitä ennen hän ehti levyttää Dukelle kaksi singleä.

Ensimmäinen sisältää kappaleet I.O.U. Blues ja Lovin' Blues, ja esittäjäksi on merkitty "Bobby Blue" Bland with The Beale Streeters! Keitä nuo Beale Streetersit ovat on ainakin minulta selvittämättä, mutten yhtään ihmettelisi, vaikka asialla olisi Rosco Gordon yhtyeineen. Soundi ei kyllä ole lähelläkään Roscon levyjä, molemmat puoliskot kun ovat hitaita, melankolisia blueseja. Pianisti on tosin melkoinen kolistaja, muttei oikein Gordonin tyylinen, fonisti tyytyy myötäilemään varsin hillitysti, ja kitaristi on etenkin Lovin' Bluesilla aivan eturivissä. Rakenteeltaan nämä raidat muistuttavat Modern-julkaisujen hitaita sivuja, mutta yleinen soundi on selvästi Moderneja modernimpi, ironista kyllä. Tämä johtuu lähinnä saksofonien tyylikkäästä käytöstä, miksei muutenkin ilmeikkäämmistä sovituksista. Bobbyn laulu ei ole muutamassa kuukaudessa muuttunut, hän on yhä suhteellisen väritön ja tavanomainen r&b/bluesmies.

Koska Duken toinen Bland-julkaisu siis on kuulematta niin ei voi muuta kuin siteerata Tommy Löfgreniä Jeffersonista n:o 27: "Army Blues on alakuloinen, hidas kappale ja muistuttaa siten arvattavasti noita ensisinglen raitoja, No Blow No Show taas komeasti rullaava jump-blues, jolla Bobby laulaa parhaaseen shouter-tyyliin." Single on Löfgrenin mukaan erittäin hieno. Taustamuusikoita ei hänkään mainitse, mutta toteaa sentään, että mukana on vibrafonisti Onzie Horne; häntä ei kyllä Duke 105:llä erotu.


Diskografiaa

Tästä sitten jatketaan ensi kerralla. Tarinasta näyttää sukeutuvan moniosainen. Katkopaikan valitsin tähän siksi, että seuraavat levynsä Bobby teki vasta pari vuotta myöhemmin, ja niitä alkaa jo löytyä lp:ltäkin - nämä ensimmäiset Dukethan ovat yhä vailla uusintajulkaisua. Ja sitten vielä Bland-singlet vuosilta 1951-52:

Chess
1487 Love You Till The Day I Die (w. Rosco Gordon)
          Booted (by Rosco Gordon)
1489 Letter From A Trench In Korea (w. Rosco Gordon)
          Crying (w. Rosco Gordon)

Modern
848 Dry Up Baby
        Crying All Night Long
868 Drifting From Town To Town
        Good Lovin'

Duke
105 I.O.U. Blues
        Lovin' Blues
115 Army Blues
        No Blow, No Show




















BOBBY BLAND, OSA 2
Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa #72 = 6/1981)


Viime kerralla jäimme siihen, että Bobby kutsuttiin asepalvelukseen. Tämähän tapahtui vuonna -52 tai sitten edellisen vuoden lopulla, tästä kuten monesta muustakin Blandin varhaisvaiheisiin liittyvästä seikasta on ristiriitaisia tietoja. Hänet sijoitettiin aluksi Japanissa palveleviin joukkoihin, ilmeisesti ihan tavalliseksi mokkeriksi, mutta siirrettiin sittemmin viihdytyspuolelle, kuten arvata saattaa. Niissä puuhisssa hän joutui esiintymään mitä moninaisimmissa tilanteissa, keikkakumppanina oli mm. sellaisia valkoisen viihteen nimiä kuin Eddie Fisher. Bobbyhän tunnustaa olevansa harras Tony Bennettin, Andy Williamsin ja Perry Comon ihailija - erityisesti hän pyrkii ottamaan mallia heidän laulutekniikoistaan, siitä miten hengittää jne. Kenties tämä piirre - joka ei muuten ole niin outo mustan musiikin parissa kuin aluksi saattaa tuntua, aniharvat kun sen avoimesti tunnustavat - on peräisin armeija-ajalta. Bobbyn oma ohjelmisto ei keskittynyt B.B. Kingin ympärille, eihän Blues Boy vielä noihin aikoihin ollut juurikaan itselleen nimeä hankkinut vaan Westcoast-soundiin ja nimenomaan club-bluesin suuruuksiin alkaen Nat King Colesta ja ulottuen Charles Browniin ja Floyd Dixoniin.

Setä Samuli hellitti otteensa vasta kahden vuoden, kuuden kuukauden ja 29 päivän kuluttua, Bobby nimittäin tunnustaa hommanneensa itselleen pienet ylipalvelut mainitsematta sentään syytä. Sen verran hän vihjaa, ettei oikein tykännyt armeijan hommista. Aikaa joka tapauksessa vierähti enemmän kuin piti, ja sillä välin ehti siviilissä tapahtua paljon.

Duke-yhtiön omistaja James Mattis oli lyöttäytynyt yhteen Houstonista operoivan Peacock-firman kanssa. Aluksi Duke-singleihin iskettiin merkintä "Peacock Records affiliate" (= tytärmerkki), mutta pian Peacockin luonut Don D. Robey lunasti Mattisin ulos koko puljusta ja selvitys jäi pois Duken etiketeistä. Bland kertoo, ettei hän ollut tavannut henkilökohtaisesti Robeytä kertaakaan vaan hänet ikäänkuin muilutettiin tämän hoiviin muun Beale Streeters -porukan mukana. Joka tapauksessa Robeyn vainua voidaan kehaista, sillä vaikkei hän onnistunutkaan saamaan B.B. Kingiä haaviinsa niin tämän vanavedessä kohosivat muutkin Memphisin tyyliin musisoivat miehet arvaamattomaan arvoon. Vuoden -54 loppuun mennessä oli B.B. King pusertanut itselleen jo kahdeksan Top 10 -hittiä rhythm & blues -listoilla.


B.B.:n jalanjäljissä

Bobbyn varhaisemmilla äänitteillä oli sävellysmateriaali ehkä enemmän Rosco Gordonin harrastamaa tyyppiä, varsinkin hitaissa, hieman laahaavissa blueseissa. Lauluaanhan Bobby yritti alusta pitäen muokata B.B.:n mallin mukaiseksi. Mutta aloittaessaan levytykset uudelleen vuonna -54 sai Bobby käsiteltäväkseen tyypillistä B.B. King -materiaalia, rytmikästä, keski- tai nopeahkotempoista ja kovaa Memphis-bluesia. Tätä jatkui nelisen vuotta. Seuraavassa Blandin diskografia vuosilta 1954-58:

Duke
141 It's My Life Baby
        Time Out
146 Woke Up Screaming
        You Or None
153 You've Got Bad Intentions
        I Can't Put You Down
160 I Learned My Lesson
        Lead Us On
160 I Learned My Lesson
        I Don't Believe
167 Don't Want No Woman
        I Smell Trouble
170 Farther Up The Road (5./43.)
        Sometime Tomorrow
182 Teach Me (How To Love You)
        Bobby's Blues
185 Loan A Helping Hand
        You Got Me (Where You Want Me)
196 Little Boy Blue (11./-)
        Last Night
300 I Lost Sight On The World
        You Did Me Wrong

Suluissa tuttuun tapaan listasijoitukset (muodossa r&b/pop).

En tiedä, kuka loppujen lopuksi oli vastuussa Bobbylle tarjotuista sävelmistä. Yleensähän säveltäjiksi on merkitty Robey (vanhimmalla materiaalilla), Deadric Malone tai Joe Scott. En kuitenkaan usko Robeyn juuri itse sävellelleen, ja Maloneakin väitetään vain salanimeksi, jolla Robey kokosi royaltyt niistä sävelmistä, joita hänelle tarjottiin, jotka hän havaitsi Blandille tai jollekin muulle firmansa artistille soveltuvaksi ja jotka hän sitten osti klönttisummalla useinkin kroonisessa rahapulassa olleelta säveltäjältä. Näitä sävelseppoja olisi siis useita, mikä taas ei oikein sovellu siihen kuvaan mitä esim. Malone-aineisto antaa. Tosin "hänenkin" säveltämäkseen on merkitty monenmoista kappaletta, mutta joitain peruspiirteitä erottuu aika monelta varsinkin Blandin levyttämältä. Olisiko kyseessä sittenkin joku tietty tiimi, vai muokkasiko Blandin orkesterinjohtaja/sovittaja Joe Scott ne todellakin niin hyvin, etenkin 60-luvun ensimmäisellä puoliskolla? Joka tapauksessa Deadric Malonen nimi katosi etiketeistä, kun Don D. Robey kuoli. Ja se on varmaa, ettei Bobby itse juuri sävellystyöhön puuttunut - kuten viime BN:n etikettikuvista havaitaan, on ensisinglen Love You Till The Day I Die tosin Blandin nimissä, mutta jo Duke 105:n molemmat kyljet jonkun Jamesin, eikä Blandia myöhemmin juuri etiketeistä löydy. Vai olisiko mies niin ovela, että on pystynyt piiloutumaan Deadric Malonen selän taakse näin pitkään? Tuskin. Kuka lie sitten äsken mainittu James? Ainoa sopiva mieleen juolahtava on Duke-merkin perustaja James Mattis, vai keksiikö joku paremman?

It's My Life Baby oli ainakin paikallinen hitti, ja siitä saatiin tietysti malli tuleville Bland-levyille. Keskitempoon vyöryvää citybluesia hallitsevat kitara ja taustalla riffejä soittavat puhaltajat, mutta myös rytmiryhmä, varsinkin rumpali, työskentelee hartiavoimin ja niinpä tausta kokonaisuudessaan onkin kertakaikkisen vankka. Helppo siihen on Bobbyn kajauttaa laulunsa, mutta se on tietysti kajautettava kovaa, että se johonkin myös kuuluisi. Kovaa ja korkealta Bobby laulaakin, kiiveten välillä B.B. Kingin tapaan falsettiin asti. Armeija-ajan viihdytysjoukkokeikoista lienee ollut hyötyä, sillä nyt Bobby kuulostaa paljon varmemmalta kuin ensimmäisellä Duke-sinkullaan ja varhaistuotteita vaivannut kankeuskin alkaa kadota.

Seuraavilta singleiltä edustavat samantyylistä, svengaavaa, hienostumatonta ja kovaotteista bluesia mm. Woke Up Screaming, jolla muuten kuullaan erityisen tiukkaa kitarointia (Bobby innostuu peräti yllytyshuutoihin soolon aikana), You've Got Bad Intentions, jolla soolopaikan saavat varsin yksinkertaisesti riffailevat puhaltajat (Bobby vaihteeksi hiljaa), Don't Want No Woman, jonka kitaristi lienee Clarence Holloman, koskapa olen kuulevinani Bobbyn hihkaisevan soolon aikana jotain sensuuntaista kuin "look out Clarence" ja komeasti rullaava You Got Me. Monet näistä ovat sävelmänäkin melko lailla toistensa kaltaisia, niin myös Bobbyn ensimmäinen listalevy Farther Up The Road.

Mikä sitten erotti sen edeltäjistään? Ei oikeastaan mikään. Minusta se kuitenkin on aavistuksen verran pehmeämpää tekoa kuin muut mainitut. Kitara erottuu silti selvästi taustalla, kenties selvemminkin kuin joillakin muilla raidoilla, sillä puhaltajat, jotka kyllä avaavat kappaleen, vaikenevat ja tulevat riffailemaan vasta loppusäkeissä. Kyllä tämä yhä on niin kova blues/r&b -juttu, että kerkesin jo pistää pop-listasijoituksen kohdalle viivan ja yllätyin aika lailla tarkistettuani asian ihan vain varmuuden vuoksi. Sija 43 Billboardin Hot 100 -tilastossa on tosi korkea ja kappale kohosi sinne - siis yleensä tilastoon, ei tietysti heti noin ylös - kaksi viikkoa aikaisemmin kuin r&b-puolelle. Listaviikkojakin kertyi peräti 21! Ällistyttävää.

Bobby itse väittää, että hän alkoi löytää omaa tyyliään, sellaista jonka yleisö pystyi erottamaan vuonna -57 ja nimenomaan tuolla Farther Up The Road -kappaleella. Siihen saakka hän oli enemmän tai vähemmän jäljitellyt esikuviaan, joihin Rosco Gordonin, Roy Brownin, B.B. Kingin, Johnny Acen, Jr Parkerin, T-Bone Walkerin, Lowell FUlsonin, Jimmy Witherspoonin, Big Joe Turnerin ja Wynonie Harrisin ohella tuntuu kuuluneen jokainen vähän tunnetumpi blues/r&b -mies sieltä city-soundin eli puhaltajia levyillään ja keikoillaan käyttäneiden joukosta. Niinhän se varmasti on, että jos pyrkii tasapuolisesti tuota nimeltä lueteltua joukkoakin matkimaan niin kyllä siinä oma persoonallisuus on hukkua. Mutta pääasiassa Bland siis jäljitteli B.B. Kingin korkeaa laulutapaa, ja kyllähän hän taitaa Farther Up The Roadilla hieman poiketa linjasta - ei paljon, mutta karheutta on ehkä totuttua enemmän. Bobby oli kuitenkin tehnyt kokeiluja aiemminkin. Palataan niihin, kunhan on katsastettu nämä keski/nopeahkotempoiset citybluesit läpi.

Bobby's Blues on selvä yritys jatkohitiksi, jopa niin ilmiselvä, että lyriikoissa kerrataan Bobbyn edellisiä levytyksiä niiden tunnetuimmasta päästä. Maininnan saavat mm. Farther..., sen kääntöpuoli Sometime Tomorrow, I Don't Believe ja I Smell Trouble. Nopeimpia Bobbyn puhtaimman blueskauden levyistä ovat kolkolla äänellä laulettu Loan A Helping Hand - miten mahtoi avunpyyntö mennä perille, kiire sillä ainakin kitaristin otteista päätellen oli - ja You Did Me Wrong. Nytkin on kitaristi väkevästi mukana heti alusta pitäen, mutta sävelmä ei ole Bobbyn levytysten kärkiluokkaa.


Gospelvaikutteet kuvaan

Kuten viime kerralla kerroin, ovat Bobbyn ensimmäisen Duke-singlen molemmat puolet hitaita blueseja. Samaan karsinaan voidaan sijoittaa Time Out, joka on hieman jähmeä kitaristin pitkistä juoksutuksista ja Bobbyn korkealla kiipeilevästä laulusta huolimatta. Armotonta pinnistystä ylärekisterissä ovat myös I Can’t Put You Down ja I Learned My Lesson, hitaita blueseja kumpikin. Niillä Bobby laulaa tosin kovaa ja gospelsävyjäkin erottuu, mutta vain liu'uteltaessa sävelestä toiseen. Gospelin tuntomerkeistä se toinen selvä puuttuu eli kurkkuääni, raakkuminen jos rumasti sanotaan. Mutta sekin tulee kuvioihin kappaleella I Smell Trouble, joka muuten on edelleen hidasta bluesia. Bland ei tietysti vielä hylkää korkeaa laulutyyliä, mutta pusertaa myös oikein selvää kunnon growlia. Kenties levy tuntuukin juuri sen takia erinomaiselta, vaikka puhaltajatkin puuttuvat. Ainakin Little Johnny Taylor jää Galaxylle levyttämällään versiolla selvästi kakkoseksi.

Pari singleä myöhemmin Bobby puristi levylle vielä tuhdimmat raakkunat. Kyseessä oli hänen toinen listahittinsä Little Boy Blue, hitaahko blues/r&b -balladi. Bobby ei kappaletta muuten ole enää esittänyt keikoillaan ainakaan reiluun kymmeneen vuoteen, äänivarat kun eivät riitä samaan kuin alkuperäisellä singlellä. Sekin antanee jonkinlaista selvitystä levyllä kuultavasta laulannasta, ettei single päässyt pop-listoille. Kitarointi on muuten nätimpää ja vähemmän bluespitoista kuin muutamalla aikaisemmalla sinkulla. Vuosien -58 ja -59 tienoilla Bobbyn levytyksillä tapahtuikin selvä muutos – bluesia ei sentään hylätty, mutta yhä enemmän sopi mukaan kevyempääkin materiaalia.

Hitaita, surumielisiä bluesballadeja edusti silti vielä seuraavan singlen I Lost Sight On The World. Rakenteeltaan se kuitenkin eroaa selvästi aikaisemmista levytyksistä, kuten vaikka I Learned My Lesson, joka sivumennen sanottuna on J. Copelandin sävellys – ei kai se deep-soulmiehenä 60-luvulla ja vielä viime aikoinakin kunnostautunut Johnny Copeland?? I Lost Sight On The World muistuttaa jollain lailla kappaletta The River, jonka ovat levyttäneet mm. Floyd Dixon (Aladdin 3144, lp:llä Route 66 KIX-11) ja Little Ceasar (RIH 234). Nämä vuoden -52 tuotteet liikkuvat niin samanlaisissa surumielisissä tunnelmissa, että odottaisi Bobbynkin painelevan levynsä lopuksi jorpakkoon, mutta ei sentään. Yhtäläisyyttä varsinkin Dixonin The Riveriin tuo se, että Bobbyn lauluun ympättiin singleversiolla huilu, aivan kuten Dixonin levyllä. Minua ei huilu häiritse, mutta kieltämättä I Lost Sight On The World toimii ilmankin, kuten albumiotoilta voi tarkistaa. Hieno raita se on joka tapauksessa.


Haparointia balladilinjalla

Kuusikymmenluvulla Bobby levytti paljonkin balladeja, mutta alku voidaan viedä niinkin varhaisiin aikoihin kuin singlelle Duke 146. You Or None on kuin Johnny Acen ohjelmistosta, nätti balladi, joka kitaroinnista huolimatta liikkuu säestyksenkin osalta pehmeämmillä ja voisi oikeastaan sanoa viihteellisemmillä linjoilla kuin mikään muu tähän asti käsitelty Bland-levytys. Ei tämä poppia ole, onpahan vain hieman outo juttu Bobbyn tuotannossa. Uudeksi Johnny Aceksi hänestä ei ole, mutta kun sanat ovat sitä luokkaa että "love is a mystery" jne. niin yritettävä on, ja kyllä paatosta sitten piisaakin - Acen vetoavanpehmeään laulutyyliin Bobby ei noihin aikoihin saanut vielä minkäänlaista tuntua. Varsinkin levyn lopussa hän yrittää luoda tunnelmaa lähes oopperamaisella kailotuksella, mutta äänihän siinä on tukkoontua. Viimeisten tahtien uljas, vibraatolla komistettu pinnistys päättyy tukahtuneeseen, kylläkin lievään kiekaukseen, eikä se tule yllätyksenä...

Johnny Acen materiaalia muistuttaa myös balladi Last Night, mutta Bobby pysyttelee tällä kertaa kohtuudessa. Ylidramaattisuuden sijasta levy sitten jääkin vaisuhkoksi. Vielä yksi haikea hidas raita tämänkertaisilta Bland-kappaleilta löytyy, nimittäin Sometime Tomorrow. Bobby on aivan asiaankuuluvan vakuuttava kertoessaan naishuolistaan, mutta levyn jotakuinkin turmelee taustan äänekäs tyttökuoro. Aikaisemminhan emme ole mokomaa Bland-levyiltä onneksi tavanneet, ja tämäkin epäilyttää. En tällä kertaa epäile korviani, kyllä ne akat siellä kiljuvat, mutta olisiko kuoro äänitetty vasta jälkikäteen lp-versiota varten? Kuka on kuullut Duke 170:n singlenä??


Huippusäestäjiä

Ikävä kyllä ovat diskografiset tiedot näiltä Bobbyn levyiltä hyvin hatarat, ja se on vielä lievästi sanottu. Bobby itse väittää, että esim. kappaleilla It's My Life Baby ja Time Out soittaa kitaraa Roy Gaines, kun taas I Smell Trouble'lla ja Don't Want No Woman'illa Clarence Holloman. Jotta sekasorto olisi täydellisempi, kertoo Jepsenin "Jazz Records" -teos, että ainakin kolmella ensinmainitulla on kitaristina karmivasta tyylistään tunnettu Pat Hare! Ja M.T. Murphyn veli Floyd kuuluu hänkin kitaroineen Bland-levyillä. No, emme tietysti voi unohtaa Wayne Bennettiäkään, joka kuitenkin käsittääkseni tuli kuvioihin hieman myöhemmin, n. v. -57 tienoilla. Hän muuten saattaa olla se ryöpsyttelijä levyllä Teach Me, joka on tainnut jäädä vallan maininnatta tähän saakka. No, hidas ja hieman kankeahko ilmeisesti Father Up'in jatkoksi tarkoitettu blueshan se on, ja kitarointi on kieltämättä hyvää. Jaa mitäkö se Bobby haluaa oppia? "Teach me how to love you" tietysti.

Bland-kitaristit ovat joka tapauksessa olleet kautta linjan hyviä, ja eri miesten soundeihin perehtyneet voivat yrittää heitä tunnistella. Minun kykyni eivät riitä, ja kun veikkaukset menevät hyvin usein pieleen alan paremminkin paneutuneilla niin olkoon. Todetaan sen sijaan, että Blandin levyillä soitti useimmiten joko Joe Fritzin, Bill Harveyn tai Hamp Simmonsin johtama kovatasoinen jump-bändi saaden aikaan hienoa citybluesia. Fritz ja Harvey olivat tenorisaksofonisteja, Simmons basisti, ja esim. Harveyn johtamaan pumppuun kuuluivat lisäksi Pluma Davis (tb), Connie Mae Booker (p), Pat Hare (g), Vernell Freeman (drs) sekä tietysti Joe Scott (tpt), mies joka sittemmin oikeastaan loi koko Bland-soundin.


Entä lp:illä?

Olen ennenkin maininnut, että Bobbyn varhaislevytysten poisjättö Leadbitter/Slavenin "Blues Records 43-66:sta" on verinen vääryys. Puritaanisemmat bluesinharrastajat tietysti vastustavat niiden mukaanottoa, koska levyillä on puhaltajia. Mutta mitä ne B.B. Kingit sitten tekevät koko opuksessa? Bill Harvey tenorisaksofoneineen niilläkin hääri... No, tällä kertaa käsitellyt Bland-levyt ovat valtaosaltaan hienoa vaikkakin tietysti persoonatonta Memphis-bluesia, ja ellei joku usko niin lp:ltäkin löytyy sen verran näyttöä, että makuun pääsee. Edustavimpia ovat seuraavat kaksi:

The Barefoot Rock And You Got Me (Blues Consolidated)
(Duke 72)
It's My Life Baby / I Smell Trouble / Farther Up The Road / Sometime Tomorrow / You Got Me (Where You Want Me) / Loan A Helping Hand / + kuusi hienoa Duke-raitaa Jr Parkerilta)

Best Of Bobby Bland, Vol. II
(Duke 86)
36-22-36 / I Can't Put You Down / I Don't Believe / It's My Life Baby / I Lost Sight On The World / Two Steps From The Blues / You've Got Bad Intentions / Queen For A Day / I Learned My Lesson / Blind Man


Jokunen hajaraita on muillakin Bland-lp:illä, mutta niistä sitten enemmän myöhemmin, samoin kuin näiltä lp:iltä löytyvistä vielä käsittelemättömistä urista. En ole ihan varma, saako yllelistattuja albumeja tällä hetkellä, mutta luulisin että saa. Ainakin niitä on saanut mukavasti viime vuosina ABC:n uusintapainoksina, joita QR (Quality Records) on kiitettävästi tuonut Suomeenkin. Sieltä kannattaa kysellä.

Ikävämmin ovat asiat monen muun varhaisen singleraidan osalta. Mikäli oikein laskin niin tällä kertaa käsitellyistä kokonaista kahdeksan kappaletta odottelee yhä ensimmäistä pääsyä lp:lle! Ilahduttavia uutisia on kuitenkin kuulunut Englannista - sikäläinen Ace-merkki on hankkinut oikeudet Duke/Peacock -materiaaliin, ja albumit ovat tulossa Jr Parkerilta, Johnny Acelta ja - Bobby Blandilta!!! Noinkohan uskaltaisi toivoa erityisesti singleä Duke 115 mukaan... Toisaalla Ace on tehnyt hienoa työtä mm. viimeaikaisten Littlefield-, Gordon-, McCracklin- jne. julkaisujensa kanssa, mutta esim. B.B. Kingin ja Etta Jamesin kohdalla meni ihan pieleen, kerrattiin vain jo Kent/Unitedilla tarjolla ollutta materiaalia. Toivotaan parasta, ja ennestään julkaisemattomat raidat tekisivät todella terää. Tarkempaa tietoa on toivottavasti BN:n 1/82 ilmestyessä. Silloin käsitellään joka tapauksessa Blandin nousua mustan yleisön suursuosikiksi.






















BOBBY BLAND, OSA 3
Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa #73 = 1/1982)


On esitetty sellaisiakin mielipiteitä, että Bobby Bland on kokonaan levytystensä tuottajaksi ja sovittajaksi vuoden -58 tienoilla ryhtyneen trumpetisti/orkesterinjohtaja Joe Scottin luomus. "Kokonaan" on ehkä sentään liian vahva sana, mutta Scottin osuus Blandin rakettimaisessa nousussa on kiistämättä mitä melkoisin. Levytettäväksi valitut kappaleet hiottiin hänen johdollaan Blandin tyyliin sopivaksi mm. muuntelemalla lyriikkoja; Bobby on itsekin tunnustanut kyvyttömyytensä pitkien säkeitten käsittelyyn, joten ne oli tietysti pätkittävä. Sanoituksiin kiinnitettiin muutenkin huomiota - Scott jakoi tarkkoja ohjeita, miten tiettyjä voimakkaita säkeitä oli korostettava jne. Tämä kappaleeseen tutustuminen saattoi kestää kuukauden päivät, ja yhtä huolellista työtä Scott teki instrumentteja sovittaessaan. Puhaltajat olivat pääosassa, kun luotiin Bobby Blandin soundia, ja heidän osakseen tuli myös säkeisiin vastailu, niiden korostaminen, kliimaksikohdissa suoranainen alleviivaaminen. Lähes yhtä tärkeä osuus oli bluessävyisellä kitaralla. Sitä soitti Bland-levyillä 50-luvun lopusta lähtien Wayne Bennett, jonka merkitystä Bobby muistaa painottaa jokaisessa haastattelussa.

Pelkkä sävelmien ja sovitusten hiominen ei tietenkään vielä riitä. Ilmeisesti Joe Scott oli hyvin selvillä Blandin omista kyvyistä, niistä piilevistä mahdollisuuksista mitä kätkeytyi varhaisimmilla levyillään B.B. Kingiä hartaasti jäljitelleeseen kypsymättömään laulajaan. Kuten edellisen osan loppupuolella totesin, alkoi Bobby vähitellen löytää omaa tyyliään 50-luvun loppua lähestyttäessä, gospelvaikutteet nousivat enemmän ja enemmän esiin. Scott ei kuitenkaan tainnut pyrkiä niiden määrätietoiseen korostamiseen vaan teki mitä ihmeellisimpiä kokeiluja: 50- ja 60-lukujen vaihteessa Bobbyn levytysten skaala oli laaja. Vankasti bluespohjaisten balladien ohella hänet pistettiin työstämään välillä hyvinkin popahtavaa materiaalia, lattarisävyisiä kappaleita, niin hidasta kuin raivoisan vauhdikastakin "maallista gospelia", bigband-musiikkia jne. Taustalla kokeiltiin ajan virtauksia seuraillen kuoroja ja viuluja. Ällistyttävää kyllä kaikki nämä musiikilliset seikkailut vietiin onnistuneesti päätökseen - listoille! Tämä jos mikä on todiste siitä, että kaikesta Scottin taustatyöstä huolimatta Blandin ääni oli se lopullinen sinetti tuotteeseen. Näiden kokeilujen myötä syntyi sitten Blandin ns. tyyli; toisentyyppiset levyt nimittäin menivät vielä hieman muita paremmin kaupaksi, ja se tietysti havaittiin. Blandin diskografia vuosilta 1959-61 sisältää totuttuun tapaan korkeimmat listasijoitukset muodossa (r&b/pop):

Duke
303 I'm Not Ashamed (13./-)
        Wishing Well
310 Is It Real (28./-)
        Someday
314 I'll Take Care Of You (2./89.)
        That's Why
318 Lead Me On (9./-)
        Hold Me Tenderly
327 Cry Cry Cry (9./71.)
        I've Been Wrong So Long
332 I Pity The Fool (1./46.)
        Close To You
336 Don't Cry No More
        How Does A Cheating Woman Feel
338 Ain't That Loving You (9./86.)
        Jelly Jelly Jelly
340 Don't Cry No More (2./71.)
        St. James Infirmary
344 Turn On Your Love Light (2./28.)
        You're The One (That I Need)

Kitarasoolostaan huolimatta on I'm Not Ashamed jälleen askel kevyempään suuntaan, jos vertailukohteina pidetään edellisessä osassa viimeksi käsiteltyjä levyjä, ja nehän puolestaan loittonivat jo selvästi siitä alkuvuosien kovan bluesin linjasta. Sävelmä on hyvin melodinen eikä Bobby sellaiseen tietenkään voi kovin rajua laulua käyttää. Kääntöpuoli on sekin hidastempoinen, mutta aivan erilainen ja minusta paljon parempi. Kuten nimi Wishing Well lupaa, seisoskelee Bobby toivomuslähteen reunalla ja pällistelee kaiken lisäksi tähdenlentoja. Levy alkaa lähes vienosti mutta silti hyvinkin bluespitoisesti, ja Bobby toivoo olevansa enkeli, jotta voisi liihotella moikkaamaan kaukana olevaa kultaa. Mutta juuri kun kuulija on ehtinyt tottua sävelmään ja todeta sen miellyttävästi korvaa hiveleväksi joskaan ei mullistavaksi, "rävähtää" päälle uusi vaihde. Käytin lainausmerkkejä siksi, ettei tässä ole kyse siitä vanhasta tutusta tehokeinosta - yht'äkkiä ei siis rysäytetä kappaletta raivoisaan vauhtiin. Muutos ei ole sävelmän ja rytmiikan osalta järin suuri, mutta koko juttu tiivistyy määrätietoiseksi, raskaalla kädellä soitetuksi ja jylhästi lauletuksi r&b:ksi. Saksofoni murisee, kitarasoolo on hyvä ja pitkä, ja Bobby kertoo kuvitelmiaan laulaen taas kovaa ja korkealtakin, muttei enää B.B. Kingiä matkien. Levyltä leijailevaa tunnelmaa on vaikea kuvata, se on samalla kertaa viileä ja kiihkeä; soundi on yksinäinen ja kolkko, muttei alistunut saati sitten nyyhkivä. Tämä levypuoli olisi ansainnut listapaikan A-sivua paremmin.


Pop- ja gospel-kokeiluja

Seuraavalla singlellä lähdettiin nuuskimaan pop-maailman tuulahduksia. Oikeastaan on kyllä väärin nimittää Is It Real -kappaletta popmaiseksi, eihän se edes kohonnut Billboardin Hot 100 -listalle, mutta vaikea sitä muutenkaan on määritellä. Melodia on nopea ja äärimmäisen tarttuva, Bobbya tukevat sekä huhuileva naiskuoro että oikeaoppisesti doowoppaava vaikkakin hieman muun roinan jalkoihin jäävä miesyhtye, ja rumpu- ja kitarakuviot voisivat olla vaikkapa joltain Neil Sedakan levyltä - Oh Carol kohosi muuten Hot 100 -listalle pari viikkoa aiemmin kuin Is It Real r&b-puolelle. Puhaltajia ei ole, saksofonin paikalla ujeltaa huilu. Bobby laulaa ihan suoraan, koukertelematta ja makeilematta ja niin helkkarin hyvin. Tämän parempaa mustaa poppia ei löydy, ja lopullisen silauksen antaa valkoiselta puolelta lainattu loppuhäivytys, jossa Bobby katoaa kaukaisuuteen korkealla hyräillen ja vahvasti kaiutettuna.

Tämä levy on parannellut asemiaan Bland-suosikkieni listalla tasaisen varmasti siitä lähtien, kun Kuopion kirjeenvaihtajamme Timo Pöyhönen - myös Cleanheadina tunnettu - sen muutama vuosi sitten lainasi, mistä vielä kerran kiitokset. Ihan niin harvinainen single tämä ei kuitenkaan ole kuin aluksi tuntui, sillä muistaakseni levy oli vielä lainassa kun sain tietää onnistuneeni itsekin sen hankkimaan ja vielä kahdesta paikasta... Pari kertaa jälkeenpäinkin se on osunut vastaan - miten lie omiin kokoelmiin jäänyt neljävitonen, joka ei nyt suorastaan ole halki muttei paljoa muutakaan. Kääntöpuoli Someday on sitä paitsi siivottomassa kunnossa, mutta siitä nyt ei ole niin väliäkään. Ei se huono ole, mutta tällaisia hieman viihteellisiä bluesballadeja Blandin tuotannosta löytyy muitakin.

Is It Real ei mitenkään hätyytellyt Coastersien Poison Ivy'a r&b-tilastojen ykköspallilta, joten tämä virkistävä kevyemmän musiikin kosiskelu jäi ainakin sillä erää yksittäiseksi harha-askeleeksi. Seuraavaksi iskettiinkin sitten kultasuoneen vanhaa ja varsin kulunutta mutta kieltämättä osuvaa vertausta käyttääkseni. Karu ja kohtalokas bluesballadi I'll Take Care Of You pinnisteli sisukkaasti aina r&b-listojen kakkoseksi saakka osoittautuen Blandin siihen mennessä suurimmaksi hitiksi. Taustoissa pistää korvaan ennen kaikkea ohut ja viiltävä urkusoundi, joka kuitenkaan ei loppujen lopuksi ole niin paha miltä saattaa tuntua. Urkuja nimittäin käytetään hyvin bluessävyisesti, ja oikeastaan ne jopa sopivat tähän yhteyteen. Alussa ja lopussa niillä vastaillaan Bobbyn lauluun, levyn keskipaikkeilla ne taas soittavat melodiaa. Puhaltajat joutuvat pysyttelemään taka-alalla, torvia tuskin erottaa. Ja kun Bobbyn laulukin on kaihoisan vetoavaa niin lopputuloksena on tyylikäs, sopivan romanttinen mutta lisäksi tarvittavan bluesvaikutteinen r&b-balladi, jollaiset ovat aina vedonneet USA:n mustaan väestöön. Singlen kääntöpuolella jatkettiin samoissa tunnelmissa mutta erityyppisellä materiaalilla; That's Why on sekin balladi, mutta aivan puhdas Pledging My Love -kopio! Johnny Acen vaikutus siis tuntui vielä viisi vuotta kuoleman jälkeen näinkin selvänä. Bobbysta ei tosin ole vieläkään Acen manttelinperijäksi, vaikka hän laulaakin matalalta ja lämpimästi ja niin herkästi kuin mahdollista. Taustalta erottuvat parhaiten kitara, huilu ja kuoro, eikä tässä levyssä minusta mitään moittimista ole, vaikkei se Blandin huipputuotantoon ymmärrettävistä syistä kuulukaan.

Lead Me On lienee menestynyt osittain I'll Take Care Of You'n ansiosta. Tuntuu nimittäin jokseenkin uskomattomalta, että tällainen yksinkertainen, haikean kaunis ja vahvasti uskonnolliset laulut mieleentuova kappale voisi kiivetä noin vain r&b-tilaston kärkikymmenikköön. Mitähän tästä sitten muuta voisi sanoa - levy on jälleen niitä, jotka pitäisi itse kuulla. Kappale on kauneimpia Blandin kautta aikojen levyttämistä, ja mukana ovat huilut, kuorot ja ensimmäistä kertaa myös viulut. Siirapiksimeno ei ole kaukana, mutta vielä pysytään rajan paremmalla puolella, mistä on lähinnä kiittäminen Bobbyn vakuuttavaa laulua. Nytkään ei kuulla gospelraakkumista, vaikka materiaali sen toisenlaisena sovituksena sallisikin. Tätä Bobbyn versiota mallina käyttäen voisi joku lukemattomista kotimaisista uus-uskovista iskelmätähdistä saada jymyhitin, kun vain korvaisi "darlingin" "Godilla". Singlen kääntöpuoli Hold Me Tenderly vie meidät keinuviin lattarirytmeihin, eikä nytkään vältytä huilulta, kuorolta (ämmiä, ei tosin kovin viiltävästi kiljuvia) ja jousilta. Aikaa siis seurattiin, eihän jousien käyttöönotto r&b-levyillä ollut kuin ehkä vuoden takainen juttu. Sävelmä on jälleen kerran hyvin näppärä, ja minä pidän tästäkin kovasti.


Cry Cry Cry

Seuraava single on mielestäni niin ratkaiseva Bobbyn uralla, että katsoin sen ansaitsevan ikioman kappaleensa. Kyseessä on tietysti Cry Cry Cry, jota olen useaan otteeseen käyttänyt vertailukohteena, malliesimerkkinä jne. Blandin tuotteista kirjoittaessani.

Mikä tekee levystä sitten niin poikkeuksellisen? No, huomasin sen oikeastaan itsekin vasta tätä juttua kirjoittaessani, toisin sanoen käydessäni Bobbyn levytyksiä läpi aikajärjestyksessä. Aiemmin olen viitannut kappaleeseen vain siksi, että mielestäni se on Bobbyn tuotannon ehdotonta kärkeä, mutta nyt huomasin, että se on ensimmäinen, jolla käytetään gospeltekniikkaa täysin estoitta ja täydellä teholla.

Sävelmä sinänsä on kertakaikkisen upea hidas bluesballadi. Ensimmäinen minuutti sujuu suhteellisen rauhallisesti Bobbyn selvitellessä tarinan taustaa puhaltajien ja Wayne Bennettiin T-Bone Walker -sävyisen kitaroinnin tukemana. Mutta sitten repeää. Noin 45 sekuntia kestävä välipaikka on raivoisan ekstaattinen julistus, jossa Bobby latelee kurkkuääntä, melismaa ja yleensä kaikkia gospeltekniikan keinoja käyttäen kovaa tekstiä:

I want you to cry, cry me a river
I want you to, yes, I want you to cry me a sea
Yes I know someone's gonna hurt you
Just like you've been hurting me
Well I want you to get on your knees and cry baby
Well I want you to cry, cry, baby yeah


Jokaiseen säkeeseen vastaa komeasti soittava tenorisaksofonisti. Tämän purkauksen jälkeen taas rauhoitutaan ennen loppuhuipennusta, joka ei ole kovin pitkä eikä muhkea, mutta täyttä tavaraa. Koko komeus kestää levyetiketin mukaan 2:38, siis suunnilleen saman verran kuin normaalin nykysoulin alkulätke ja muu vatkutus, ja huomattavasti vähemmän kuin loppupuolen tyhjäkäynti. Joskus tosiaan tuntuu siltä, että soulin määrä on kääntäen verrannollinen kappaleen pituuteen, mutta eihän se tietysti niinkään ole. Silti, jotain opittavaa nykytuottajilla olisi vanhoista antiikkisista mestariteoksista... Alaan liittyen, kuka pystyy kertomaan minulle, mikä on tuorein USA:n soul-listoilla käynyt alle kolmeminuuttinen levy? Tunnustan suoraan, ettei minulla ole aavistustakaan.

Kun joskus vuosia sitten olin niin hölmö, että väsäsin henkilökohtaisen kaikkien aikojen Top 100 -listani, niin Bobby Blandin Cry Cry Cry oli ykkösenä. Eikä se kovinkaan kauas kärkipallilta putoaisi - jos putoaisi mihinkään - mikäli vielä mokomaa jaksaisin innostua tekemään. Levyltä ja varsinkin tuolta vajaan minuutin breikiltä uhoava voima ja tunne tunkee yhä luihin ja ytimiin.

Singlen kääntöpuoli I've Been Wrong So Long on varsinainen marttyyri. Tiedän lukemattomia laulajia, joitten tuotannossa se olisi kaikkien aikojen ehdoton ykkönen. Ja jopa Bobbyn levyihinkin siitä olisi saatu täysipainoinen A-kylki. Mutta tänne se on tuomittu hautautumaan, kakkospuoleksi. Kyseessä on erinomainen bluesballadi jälleen kerran, ja Bobby läpikäy tulkinnassaan laajan sävyskaalan alkaen levyn alkupuolen vetoavasta tyylistä päätyen varsin rajuun rutistukseen. Vivahteita on enemmän kuin kääntöpuolella, mutta koko esitys on selvästi rauhallisempi, ja sitähän lyriikatkin edellyttävät.


Huipulle

Jollei Cry Cry Cry vielä riittänyt vakuuttamaan Joe Scottia siitä, mikä tyyli Blandille parhaiten soveltuu niin I Pity The Fool'in sitten viimeistään olisi pitänyt. Kappale on tempoltaan hitaanlainen, ei kuitenkaan enää balladi vaan raskasrytminen ja jykevä r&b-juttu. Kitara ja rummut luovat heti alussa vankan tunnelman, vaikka Bobby vielä pidätteleekin. Mutta lopulta irtoaa jälleen rankka, raju gospelpurkaus ja puhaltajariffit ilmaantuvat taustatueksi. Kitarointi on kautta linjan bluesia. Loppupuolella kuvioi saksofoni jälleen kerran onnistuneesti Bobbyn takana.

I Pity The Fool oli Bobbyn ensimmäinen r&b-tilastoykkönen. Pop-listoillakin se kiipesi 50 parhaan joukkoon. Tämä tietysti on vähän arveluttavaa, sillä onhan meille vuosikaudet selitetty asiantuntevien, parempaan englantilaispoppiin perehtyneitten radio- ja pop-toimittajien taholta, että jenkkien musiikki oli 60-luvun alkuvuosina läpikotaisin kelvotonta. Niin... En minä oikein uskalla mennä sanomaan, että I Pity The Fool on hyvä levy. Yrittäkää kuunnella itse.

Cry Cry Cry ja I Pity The Fool olivat siis ne levyt, joilla Bland lopullisesti löysi oman vahvasti gospeliin perustuvan tyylinsä. Se oli vilahdellut jo aikaisemmillakin levytyksillä kuten olemme havainneet, olivathan Bobbynkin nuoruusvuodet gospelin kyllästämiä. Kun hän muuten rupeaa luettelemaan suosikkejaan tältä alueelta, niin lista ei ole loppua ollenkaan: Highway QC's, Mighty Clouds of Joy, Soul Stirrers, Dixie Hummingbirds, Harmonizing Four, Clara Ward, Angelic Gospel Singers, Dorothy Love Coates, Staple Singers, Spirit of memphis, Brother Joe May, Rev. Cleophus Robinson, Rev. Julius Cheeks, Rev. C.L. Franklin jne jne. Joskus hiippii mieleen sellainen pirullinen ajatus, että Bobby luettelee kaikki tietämänsä, mutta ilmeisesti näin ei ole - siksi selvät hänen gospelvaikutteensa ovat, kunhan ne lopulta saatiin täysin esiin. Tärkeimmiksi vaikuttajikseen Bobby on nimennyt eri yhteyksissä Rev. C.L. Franklinin ja Dixie Hummingbirdsien legendaarisen soololaulajan Ira Tuckerin.


Lisää kokeiluja!?!

Näin jälkeenpäin ja sivullisena on tietysti helppo huomata, että nyt oli Bobbyn oma soundi löytynyt. Kenties se ei ollut niin ilmeistä sillä hetkellä. Joe Scott joka tapauksessa jatkoi kokeiluja. Ensimmäisenä voidaan mainita reipas pop-hölkkä Close To You, joka sijoitettiin I Pity The Foolin takaposkelle. Nyt paikka oli ansaittu. Tai miten sen nyt ottaa - oikeastaan Close To You olisi voitu jättää levyttämättä... Säveltäjänä komeilee D. Malone, mutta ilmeisesti Don Robey on ostanut tämän hengentuotteen joltakin c&w:n parissa askarrelleelta väärinymmärretyltä nerolta, ja sävelmää on sitten muokattu ja vanutettu, jotta se edes etäisesti muistuttaisi r&b:tä. Sitä se ei silti oikeastaan tee. Bobby yrittää parhaansa, aika rajuakin laulua kuullaan, mutta vikatikki tämä on, ei siitä mihinkään päästä. Varsin harvinaista, että Bobbyn levylle on näinkin epäonnistunut juttu päästetty.

Mutta vielä kummempaa oli tulossa. Bland nimittäin sai levytettäväkseen tukun vanhoja blues- ja ties mitä standardeja. Eihän siinä mitään, kyllä hän ne tyydyttävästi hoitelee, mutta turhan viihde/jazz/bigband -linjoille mielestäni silti ajauduttiin. Tai turha tässä on mitään ajopuuteorioita kehitellä, kyllä nuo levyt tehtiin ihan vakaasti harkiten ja ties vaikka täysissä sielun voimissakin. Pääsihän niillä ainakin Joe Scott puhaltelemaan trumpettiaan oikein sydämensä kyllyydestä - hänen soittopelinsä oli kuulemma tavallisuudesta poikkeava siinä suhteessa, että käytössä oli kaksi vehjettä - niitä, mitä englantilaiset kutsuvat nimellä "bell" ja ruotsalaiset "klockstyck". Siis trumpetti kahdella kellolla, mitä? No, oli miten oli, trumpettia kuullaan ja vielä inhottavasti vinkuvana bigband-pöhöttelymallisena eli sordiinolla varustettuna, ja kyllä niitä puhaltajia muutenkin piisaa, riittäisi pariinkin keskikokoiseen pumppuun. Tämä "svengaava", hienompaa musiikkia tavoitteleva yliammunta oli sekin aivan puhdas ajan ilmiö - on todella rasittavaa kuunnella 60-luvun alkupuolen albumeja, joilla joku Titus Turner, James Ray tai Bobby Freeman hoilaa pontevasti miljoonille jatsia rakastaville ihailijoilleen Over The Rainbow'ta tai jotain vielä kaameampaa. Tuorein vastaan osunut kokemus oli I Know -hittinsä pirteästi listojen kärkeen laulanut Barbare George - eikös vain hänenkin lp:ltään AFO 5001 löytynyt yksi vastaava hirvitys: Buddy Johnsonin Since I Fell For You. Yrittäähän Barbara-ressu olla fiksu, mutta mutta... Useimmiten nämä munaukset kätkettiin lp:ille, joten niistä joutuivat kärsimään lähinnä varakkaammat ja vanhemmat henkilöt, mutta 50- ja 60-luvun vaihteessa tunki myös singlemarkkinoille yllättävä paremman musiikin (??) aalto: hittejä painoivat Ella Fitzgerald, Della Reese, levy-yhtiön nitistämä ex-"queen of the juke boxes" Dinah Washington, ja Sinatran Frankkikin piipahti r&b-listalla. No mitäs, sekaan vaan, tuntuu Scott ajatelleen.

Ain't That Loving You on jazzahtava, "big and brassy" jne. Bobby tosin karjuu parhaaseen gospel-tyyliinsä, mutta ei tämä oikein luontevalta kuulosta ja vanhoja kuvioita onkin muisteltava edes lyriikoissa - pätkä Bobby's Bluesia sieltä pilkistää. Kääntöpuolen Jelly Jelly Jelly on vanha Earl Hines-Billy Eckstine -sävelmä, ja kyllä Bobby senkin selvittää, mutten minä tällaisen musiikin takia ekstaasiin vajoa.

Single näytti olevan kaupalliselta kannalta pannukakku. Vielä ei lannistuttu kokonaan, sillä seuraavan neljävitosen kääntöpuolelle pistettiin vanha mukava St. James Infirmary. Kappaleen on tällä kertaa säveltänyt joku J. Primrose, todellisuudessa se taitaa olla irlantilainen kansanlaulu 1600-luvulta tai jotain vastaavaa. Sävelmä on hyvä, eikä Bobby sitä pilaa - itse asiassa tulkinta on kuin onkin pikemmin r&b:tä kuin epämääräistä viihdejazzia. Mutta näistä melankolisista tunnelmista päästään helposti eroon kääntöpuolella - Don't Cry No More on puhdasta maallista gospelia, hurja vauhtinumero, jolla Bobby tarjoaa parasta kurkkukarjuntaansa. Kitaraa ja foneja käytetään taas niin kuin pitääkin, ja seurauksen näemme diskografian listasijoitus-osastosta.

Ja jatkoa seurasi - Turn On Your Love Light oli rääkättävänä yhden jos toisenkin pop-bändin ohjelmistossa takavuosina, mutta Bobbyn alkuperäistä ei kukaan ole pystynyt päihittämään. Nytkin on kyseessä valtaisa menoraita. Alussa Bobby on hyvinkin murheellinen, mutta tunnelma muuttuu, torvet raikaavat taustalla, sitten seuraa pelkkien rumpujen säestyksellä laulettu varsin pitkä vauhdinkehittelyjakso, saksofonisoolo jota vielä korostetaan trumpettiriffeillä, ja lopussa Bobby ilmoittaakin kovaa rutistaen jotta "I feel all right!" Tyypillistä gospeliahan tämä oikeastaan on, ja kieltämättä valtavan sähköinen raita, mutta jostain syystä se ei ole ikinä kuulunut suurimpiin suosikkeihini. Musta väestö kuitenkin osti levyn tilastokakkoseksi asti.

Don't Cry No More ja Turn On Your Love Light olivat niin väkeviä hittejä, että jopa Ain't That Loving You otti ja kiipesi tilastoihin, lähes vuotta myöhemmin kun oli alunperin julkaistu! Nyt oli Bobby huipulla, ja se tunnustettiin: amerikkalainen Cash Box -lehti (se toinen suuri ammattilehti Billboardin ohella) valitsi hänet vuoden 1961 parhaaksi r&b-laulajaksi. Bobby katsoi ajan kypsäksi ratkaisevalle askeleelle: hän sanoutui irti Jr Parkerin show'sta ja taisi viedä keikkabändin mennessään. Blandhan aloitti kiertueet Parkerin kanssa joskus 50-luvun puolivälissä ollen aluksi enemmän tai vähemmän hanttihommissa kuten autokuskina ja kamojen kantajana, sitten konserttien esilämmittäjänä. Bobby ei yleensä ole puhunut pahaa Parkerista, päinvastoin, mutta eroon ratkaisevasti vaikuttaneen seikan hän on joskus tullut lipsauttaneeksi: Parker - jolla muuten oli myös hyvä, menestyksekäs vuosi 1961 - kieltäytyi antamasta 10 dollarin palkankorotusta...


Albumit

Tässä osassa käsitellyt levyt löytyvät valtaosiltaan seuraavilta albumeilta:

Two Steps From The Blues
(Duke DLPX 74)
Two Steps From The Blues / Cry Cry Cry / I'm Not Ashamed / Don't Cry No More / Lead me On / I Pity The Fool / I've Just Got To Forget You / Little Boy Blue / St. James Infirmary / I'll Take Care Of You / I Don't Want No Woman / I've Been Wrong So Long

Here's The Man
(Duke DLPX 75)
You're The One (That I Adore) / Turn On Your Love Light / Who Will The Next Fool Be / You're Worth It All / Blues In The Night / Your Friends / Ain't That Loving You / Jelly Jelly Jelly / Twistin' Up The Roads / Stormy Monday Blues / 36-22-36


Kuten näkyy, on albumeilla myös sellaisia raitoja, joista ei ole mainittu halaistua sanaa. Valtaosa tulee vastaan vielä singleinä, mutta osa esiintyy tosiaan vain albumeilla, joten niistä muutama kommentti.

Ensin on tietysti mainittava Two Steps From The Blues, sillä se on yksi kaikkien aikojen Bland-suosikkejani. Esitys on haikean kaunis bluesballadi, hieman Lead Me On -henkinen, mutta ilman niitä kolmea kamaluutta: huilua, kuoroa, jousia. Mitäpä tästä muuta sanomaan - loistolevy.

Jälkimmäistä lp:tä näkee joskus mainittavan Blandin parhaana, enkä kyllä jaksa ymmärtää miksi. Kai jotkut sitten pitävät noista yökerhojazz-sekoiluista. Niitä tulee lp:llä lisää, eli kaikkia ei sentään tungettu sinkuille: Mercer-Allen -ikivihreä Blues In The Night ja Twistin' Up The Roads ovat sitä svengipullistelua. Twistin'... on tietysti aivan naurettava yritys ajanmukaistaa Farther Up The Road'ia, eikä sitä ainakaan Hannu "Twistin'" Nybergille voi suositella. Oikeampi nimi olisi "Swingin' Up The Roads With An Infuriating Big Band And No Soul At All", mutta kukas sellaisia ostaisi. Jopa saksofonisoolo on värkätty jazzin malliin. Uh.

Jälkimmäisen lp:n kohokohta singlenä julkaisemattomista raidoista onkin sitten armottoman rytmikäs, keskitempoinen 36-22-36. Siinä Bobby ihastelee tyttöystävänsä kurveja saaden myötämielistä tukea miesyhtyeeltä, joka toistaa iskevästi tuota numerosarjaa kerran toisensa perään. Onhan se hyvä muistaa varsinkin joulun aikoihin, jos on aikomus ostaa lahjukseksi tissitelineitä tai muita asusteita. Olen tainnut ennenkin mainita, että salaperäisen numerosarjan saa käännetyksi suomen kielelle käyttämällä tuuman virallista kurssia, joka on 2,52 cm edelleen - ei edes inflaatio ole syönyt.

Tätä talouselämän tietopakettia naputellessani huomasin, että onhan albumilla vielä yksi raita, johon on pakko puuttua. Kyseessä on You're The One (That I Adore). Olen aina ollut siinä uskossa, että tämä kappale on Turn On Your Love Light -singlen B-puolella, mutta nyt kun näihin juttuihin oikein perehdyin, havaitsin että tuo kääntöpuoli on kaikissa diskografioissa kirjoitettu You're The One That I Need! Voi voi sentään. Puuttuuko se nyt minulta? En ole nimittäin singleä nähnyt, eikä "need"-raitaa ole millään lp:lläkään. Sen on kyllä levyttänyt joskus 50-luvun puolivälissä Big Walter Price (Peacock 1669), mutta kun sekin on kuulematta. Tietääkö joku varmuudella onko You're The One (That I Adore) sama kuin You're The One That I Need? Alkaa tuntua ettei ole, ei "adore'lla" mainita mitään "need'ejä" kertaakaan. No, raita on kuitenkin hivelevän upea hidas blues. Sävelmä on erinomainen, Bennettin blueskitara tyylikäs, ja Bobbyn laulu karheanlämmintä. Kitara ja piano ovat pinnassa, torvet soittavat melodiaa taustalla lähes vienosti ja koko esitys on hyvin kuulakas. Niin, ja "you're the one that satisfies..." Need?? [Kyseessä todella oli otsikko- ja lyriikkaristiriidasta huolimatta sama "Deadric Malonen" alias Don Robeyn kirjoittamaksi merkitty kappale, joka julkaistiin syystä tai toisesta Duke-singlellä, samoin kuin Vogue-merkillä Englannissa, Turn On Your Love Lightin kääntöpuolella nimellä "You're The One (That I Need)", mutta jonka sanat kulkevat "You're the that I adore...". -PH]


Kunnia sävellyksille

Bland oli sikäli onnellisessa asemassa, että hän sai useimmiten levytettäväkseen aivan ensiluokkaista materiaalia, varsinkin 60-luvun alkuvuosina. Tästä lankeaa osakunnia Don Robeylle, joka valinnat suoritti ja jolla oli ilmeisesti erittäin tarkka korva erottamaan Bobbylle sopivaa aineistoa. Näitä tässä osassa käsiteltyjä kappaleita ovat sittemmin levyttäneet monet muutkin soulin merkkihahmot, ja on niihin kokeillut kynsiään myös yksi jos toinenkin valkoisella puolella ponnisteleva artisti. Muutamat ovat onnistuneet jopa viemään nämä kappaleet toistamiseen tilastoihin:

- I'll Take Care Of You - O.V. Wright (Backbeat 607) - 43./1969
- Lead Me On - Gwen McCrae (Columbia 45214) - 32./1970
- I Pity The Fool - Ann Peebles (Hi 2186) - 18./1971
- Ain't That Loving You - Luther Ingram (KoKo 2105) - 6./1970
- Turn On Your Love Light - Oscar Toney Jr (Bell 681) - 37./1967

Love Light on hapuillut pop-listojen hännillä lisäksi ainakin Human Beinzin, Bill Black's Combon ja Jerry Lee Lewisin versioina, ja Heikki Suosalo haluaa tiedottaa, että Righteous Brothers on tehnyt myös hyvän tulkinnan. Niinhän se on tehnyt vähän joka sävelmästä...


(Huom: Juhani Ritvasen Bobby Bland -historiikin osat 4-6 [BN-numerot 2/82-4/82] julkaistaan näillä sivuilla syys-lokakuun aikana)

















Wayne Bennett

BOBBY BLAND PORI JAZZEILLA
Teksti: Erkki Sironen
(ote BN-numerossa #148 = 4/1994 julkaistusta artikkelikokonaisuudesta "Pori Jazz '94")


Nyt sekin unelma on toteutunut: Bobby Bland Suomessa, oman taatusti tasokkaan bändinsä kanssa: Joseph Hardin (bandleader, trumpetti, kosketinsoittimet, n. 50-v. Louisianan Baton Rougesta), Stanley Abernathy (trumpetti, n. 40-v. Chicagosta), Alfred "Rip" Thomas (pasuuna, ikätoveri Louisianan Shreveportista), Sidney Ford (tenorisaksofoni, huilu, cool ikätoveri Kalifornian Oaklandista), George Weaver Jr (rummut, n. 50-v. Alabaman Mobilesta), Reginald Richards (basso, n. 30-v. Teksasin Dallasista), Raful (tai Ray) Neal (soolokitara, ikätoveri Louisianan Baton Rougesta) sekä Roderick Bland (lyömäsoittimet, 17 v., Bobbyn poika Memphisistä). Minulle tuttu nimi oli ainoastaan kitaristi, joka on Kenny ja Noel Nealin veli (Raful Seniorin poika), mutta Kirjurinluodolla bandleader erehtyi ensin sanomaan Barney Lee (joka on saattanut olla yksi Wayne Bennettin manttelinperijöistä)...

Sanomattakin lienee selvää, että kaikki em. muusikot ovat mustia. Jos ottaa huomioon Bobbyn tekemät yli 10 000 keikkaa eri puolilla USA:ta viime vuosikymmeninä, ei ihmettele muusikoiden kotiseutujen laaja-alaisuutta.

Ennen yksityiskohtiin menoa totean Bobbyn keikkojen (Kirjurinuoto 21.7. ja Rauma Factory 23.7. aamuyöstä) toimineen varsin hyvin. Bobby laulaa edelleen upealla äänellä, vaikka ikä (ja mahdollinen ylipaino) alkavat jo painaa. Kuultiin sitä kuuluisaa "kurlaustakin". Muuten, Muddy Waters esiintyi Porissa 65-vuotiaana (14 vuotta sitten), vuotta Bobbya vanhempana... Bobbyn esiintyminen oli niin muodoin suhteellisen hosumaton, jopa vähäeleinen, Bobby istuskeli välillä jakkaralla jne., mutta lauluääntä ja tulkintataitoa kyllä edelleen piisasi. Kirjurilla Bobby huomautti yleisölle esittävänsä hieman toisenlaista bluesia ja lopuksi toivoi pääsevänsä Suomeen useamminkin, jotta voisimme paremmin oppia tuntemaan hänet. Mikäs siinä. Hieman jäi kismittämään Kirjurinluodon keikan lyhyys (n. 40 min.) ja liian pienelle volyymille miksattu laulu molemmissa keikoissa. Rauma Factoryn akustiikalle on kyllä tehtävä jotakin. Toisaalta tuo miksaus oli samanlainen kesällä -88 Chicagon bluesfestivaaleilla, jolloin näin Bobbyn ensimmäistä kertaa (eräs kirjoittajamme kertoi kuulleensa Blandia jo v. -66!!!) (Mikäs ihme tuo on - kyllä miestä kuultiin, Radio Luxemburg soitti hänen levyjään silloin tällöin pikkutunneilla, ja mm. Ain't Nothing You Can Do nousi viikkolistoilleni 15.8.-64. Mutta nähty Blandia ei ole vieläkään, Porin Jazzeille kun en enää muutaman vuoden takaisin Big Jay McNeely -möhläyksen jälkeen ikinä lähde. -Juhani Ritvanen).

Kirjurin keikka lähti liikkeelle bändin lyhyellä jazz-instrumentaalilla ja sitten seurasi pätkiä nopeista Duke-hiteistä, yksi MCA-kauden hittiballadi, eritempoisia Malaco-kappaleita viime vuosilta ynnä lyhyt bluesmedley lopetuksen edellä. Systeemi on rakentunut vuosien mittaan lähes vakioksi: In The Evening, That's The Way Love Is/Ain't Nothin' You Can Do, Further Up The Road, I Pity The Fool, Soon As The Weather Breaks, Love Of Mine, Ain't No Sunshine, Get Your Money Where You Spend Your Time, You Gotta Hurt Before You Heal, Stormy Monday/Going Down Slow, Members Only, 24 Hours A Day. Verrattakoon yli puoli tuntia pidempää Rauma Factoryn repertuaaria: edellisestä tähdellä merkityt ynnä "Instrumental", I've Got A Mind To Travel, pari Dukea: St. James Infirmary ja I'll Take Care Of You, Today I Started Loving You Again, Share Your Love With Me (taas pari lisää, MCA ja Duke), Sunday Morning Love/Stormy Monday/Going Down Slow/Drifting Blues (pidennetty "Delta-medley"). Sitten vielä 12.6.-88 Chicagon bluesfestareilla: "Instrumental", That's The Way.../Ain't Nothin'..., Do What You Set Out To Do, Soon As The Weather Breaks, Share Your Love With Me, I've Just Got To now (uudemmat Malacot olivat vielä tulevaisuudessa!), Today I Started..., Sunday Morning Love, Get Your Money..., Stormy Monday/Drifting Blues/Members Only. Onhan siinä selvä politiikka: vanhemmille fäneille ja tuoreemmille tulokkaille taattua tavaraa. Chicagossa tunnelma oli tietysti otollisempi yhteislauluun (naiset varsinkin olivat kuumina) ja kanssakäymiseen yleisön kanssa, mutta kyllä Bobby piti Porissakin jonkin verran yhteyttä yleisöön: Ain't No Sunshine yhteislauluna, Get Your Money omistettu naisille, laulunpätkät ex tempore yleisölle omistettuina jne. Torvisektio toimi erityisen maukkaasti hitaissa balladeissa (Ain't No Sunshine, Members Only jne.) ja muualla esitetyt soolot olivat täyttä tavaraa. Enempi soolotilaa sai kitaristi, joka oli suht modernin B.B. Kingin jälkeisen kitarismin edustaja. Revittelyyn hän sortui vain kerran pari, ei mitään mullistavaa. Rumpalin muistan paukutelleen aika äänekkäästi, Rod Blandista puhumattakaan. Basistillekin tarjoiltiin yksi paukuttelusoolo.

Kaiken kaikkiaan Bobby pääsi esittelemään monipuolisesti taitojaan: oli raivoisat otteet noissa alun lyhyissä Duke-pätkissä, oli hienostunutta balladitaituruutta erityisesti Malaco-kappaleissa, modernikin tyyli (Get Your Money...) sujui hienosti. Rauma Factorylla oli aikaa paremmin tutustua miehen omaperäiseen korkeaan, hieman nasaaliin ja hienostuneen sielukkaaseen tulkintaan. Lähes kympin arvoinen esitys.






Bobby Bland Porissa 1994
(c) Pertti Nurmi

BOBBY BLAND HAASTELEE
Teksti: Erkki Sironen
(julkaistu BN-numerossa #150 = 6/1994)


Haastattelu tehtiin Porissa Kirjurinuodolla 21.7.-94. Kysymykset (kursiivilla) enimmäkseen Erkki Sirosen, mukana myös Markku Pyykkönen (= MP) ja Aimo Ollikainen (= AO).

Tunnetko Malacon lauluntekijöitä henkilökohtaisesti?
- Kyllä minä niistä pari tunnen, George Jacksonin, Larry Addisonin, Tommy Taten.

Onko Earl Forest se sama Earl Forest, joka oli Beale Streeterseissä?
- Joo, mä soittelin yhdessä sen kanssa 50-luvulla. Niin, ja George Jacksonin tunnen, se kirjoitti Down Home Blues -kappaleen Z.Z. Hillille. Sitten on vielä Mosleyn veljekset.

Tapaatko heitä yhteistyön merkeissä?
- Sillon tällöin. Silloin kun meillä oli (muutama vuosi sitten) se Malacon Euroopankiertue, Denise LaSalle, Johnnie Taylor ja minä ja Mosleyn veljekset. Meillä oli hyvä kiertue. Kyllä minä Mosleyn veljeksiä pääsen satunnaisesti tapaamaan. Ne tekee hyviä kappaleita, arvostan heidän työtään.

Kun keikkailet USA:ssa, onko suurin osa esiintymisistä yhä Etelävaltioissa?
- Kyllä me mennään maamme ulkopuolellekin, esim. Japaniin ja Kanadaan. Siellä (Etelässä?) on nyt asiat paremmin, heh-heh... 70-luvun alussa soiteltiin siellä hyvin usein. Periaatteessa esiinnyn kyllä New Yorkissa, Detroitissa, Clevelandissa...

Eli Pohjoisen kaupungeissa myös?
- Joo, ihan Milwaukeeta myöten, mitä niitä onkaan. Ja (toisaalta) sitten Mississippissä, Georgiassa, Alabamassa, Tennesseessä, Teksasissa, tuolla alueella, jota meillä oli tapaba kutsua nimellä "chitlin' circuit".

Onko tuo alue muuttanut luonnettaan viime vuosina?
- Kyllä minä sanoisin, että se on muuttunut valtavasti.

Onko esiintymispaikat (Etelässä) tulleet suuremmiksi? Tanssihalleja, ei enää juke joint -keikkoja?
- No, juke jointeja on muutamia.

Mutta et esiinny niissä enää?
- Kyllä, joskus jossain! Jos olemme sellaisella seudulla, missä niitä on, ja paikalliset ystäväni saavat tiedon tulostani ja että minulla on pari vapaapäivää. Sitten me lähdetään pitämään hauskaa siellä. Mutta periaatteessa esiinnyn showtilaisuuksissa, joissa muina esiintyjinä on B.B. King, Millie Jackson, Albert King, siihen saakka kunnes hän poistui keskuudestamme. Esiinnymme sellaisissa halleissa kuin The Front Row, The Palace Theater jne., joihin sopii vähintään 2 500 ihmistä. Ei kuvioissa enää ole varsinaisesti juke jointeja, mutta kyllä niissä pääsee hyviin fiiliksiin, kun niihin palaa niin monen vuoden tauon jälkeen.


Mieluummin hitaita kuin nopeita kappaleita

Kuinka valitset laulumateriaalin keikoillesi? Kuulin keikkasi kuusi vuotta sitten Chicagon Blues Festivaalilla. Silloin sinulla oli enemmän Duken vanhoja kappaleita...
- No, joo nyt oli vähän tiukkaa ajan kanssa. Mulle kerrottiin, että nyt (Kirjurinluodolla) on käytettävissä suunnilleen 45 minuuttia, ja sääntöjä on noudatettava, vai mites sitä sanotaan... Tavallisesti esitän paljon enemmän... ne kertoi, että olis hyvä pitää vauhtia päällä täälläpäin (maailmaa?). Ei liikaa hitaita kappaleita.

Onko sinulla sananvaltaa, kun valitaan kappaleita albumeillesi?
- Tietysti!

Tarkoitan kappaleita, joita jotkut muut ovat jo aikaisemmin levyttäneet.
- Tietysti! Minä ne kaikki olen ehdottanut...

Levytit pari Geater Davis -juttua ensi-Malacollasi...
- Joo, Geater...

Tapasitko koskaan häntä?
- Ai että tapasinko "KOSKAAN" (ironiaa)...? Heh-heh, ai että tapasinko koskaan Geateria? No tottahan toki! Geater oli ensimmäinen, joka levytti minun biisini I'll Take Care Of You, ja minä tein pari kappaletta, hän oli Malacolla lauluntekijänä tuolloin (ilm. n. -84), ennen kuolemaansa (v. -85). Geater oli hyvä lauluntekijä, hyvä laulaja.

Esitätkö itse mieluummin hitaita kappaleita?
- Tota... joo!

Koska albumeilla suurin osa on hitaita.
- Joo, koska se periaatteessa on mun juttu. No, onhan mulla muutama nopeampikin kappale, mutta en ole hirveän innoissani jatkuvasta sätkyilystä. Mieluummin istun alas ja esitän rentoja kappaleita.

No sitten vielä viimeinen kysymys omasta puolestani. Oletko tyytyväinen siihen, että Malacon artisteja soitetaan yhä enemmän radiossa?
- Tietysti... osittain. Mutta mielestäni blues ei ole saanut tarpeeksi esiin sitä vetovoimaa, joka sille kuuluu. Muita tuntuu, että radiosoittoa pitäisi olla enemmän ja vähemmän satunnaisesti.

Joka tapauksessa olen kuullut, että nykyään tilanne on parantunut, Malacon artistien osalta.
- Joo, kyllä meitä soitellaan enemmän, mutta joillakin seuduilla ei soiteta bluesia radiossa kuin lauantaisin.

Siis jossakin erikoisshowssa?
- Joo, koska siellä on tuotantopäälliköitä vai mitä ne nyt onkaan, jotka määrää...

Okei, kiitos!

(Tässä vaiheessa Soul Expressin Pirkka Kivenheimo esitti omat kysymyksensä Bobbyn koko uraa valaistakseen. Haastattelu löytyy englanninkielisenä vuoden -95 alussa Soul Expressistä.)


Brook Bentonista ja gospel-kappaleista seuraavalla albumilla

MP: Entä kappale I'll Take Care Of You? Sen on kirjoittanut Brooke Benton. Kuinka sait laulun?
- Olimme siihen aikaan kiertueella Brook Bentonin kanssa, kai joskus 50-luvulla. Olimme Pohjoisessa, San Franciscossa. Silloin hänellä oli sellainen hittiputki. Olimme samassa autossa ja hän pyysi luokseen: "Musta tuntuu, että mulla on biisi sulle." Mää sanoin: "Täh?" Se sano: "Tuu, mulla on tää limusiini." Me ajettiin ja Brook lauloi, omaan tyyliinsä. Se oli balladi mun tyyliin. No mää hyräilin sitä Brookin laulun päälle. Lauloin näytteeksi (laulua) ja Brook sanoi: "Joo, se on siinä!" No, sitten se levytettiin ja se kuuluu niihin suurimpiin levytyksiini, samassa sarjassa kuin Further On Up The Road ja Turn On Your Lovelight ja Call On Me. Ja Al TNT Braggs oli (myös) hyvä lauluntekijä, Dallasista, Teksasista. Meidän yhteistyömme kesti kuutisen vuotta. Sain hyviä sanoituksia 60-70-luvuilla, ihan 80-luvun alkuun.

AO: Entä gospel? Oletko koskaan halunnut levyttää gospelia? Mikä on asenteesi gospelia kohtaan?
- Nyt kun palaan, teen standardeja, sekaan ehkä parit hengelliset laulut.

AO: Entä kokonainen albumi?
- Ei sentään koko albumia gospelia, vaikka olen hengellinen ihminen. Uranihan alkoi KIRKOSTA. Olen harkinnut hengellisten kappaleiden levyttämistä, mutta jotkut pystyvät tiettyihin asioihin, toiset eivät. Mutta toistaiseksi pyrkimykseni ovat kilpostyneet ällistelyyn. Toisaalta, onhan sitä nyt täällä saanut tallustella 64 vuotta, niin nyt musta tuntuu, että enköhän jo saisi tehdä ihan mitä haluan, Niinpä saatan levyttää pari hengellistä kappaletta...


Willie Nix unohtunut

Oliko Willie Nix näitä (esikuvia), vai pelkästään (soitto)kaverisi?
- Willie Nixhän meni Chicagoon. Basisti ja laulaja (Bobby tarkoittaa Willie Dixonia). Hän teki joitakin hyviä juttuja, esim. Koko (Taylorille) Wang Dang Doodle, hän (oik. Howlin' Wolf) levytti sen ensin, sitten Koko.

Joo, mutta mää puhuin miehestä nimeltä Willie NIX, The Memphis Blues Boy.
- Willie Nix?

Joo, se rumpali, joka pyöri ja hääräili The Beale Streetersien porukoissa 40-luvun lopun Memphisissä. Baker Shop Boogie jne.
- En mää oikein muista... Oisko Willie Mitchell?

Ei kun Willie Nix.
- En muista...


Duke-sessioita ympäri USA:ta

Toisin sanoen parit sessiot järjestettiin myös Chicagossa, ei siis aina vain Houstonissa?
- Joo, levytyksiä tehtiin (Chicagon) Universal Studiossa ja Nashvillessä, Los Angelesissä...

Eli se oli samantekevää Duke-yhtiölle, missä levytitte?
- Joo, koottiin kasaan tietyt jutut, joiden puitteissa oloni oli mukava. (Sovittaja) Joe Scott oli mukana... olin kuin kotonani.


Muistolevy Z.Z. Hillille

Onko sinulla jotain suosikkikappaletta Malacolla?
- Angel (laulaa), sen levytin todella mielelläni, mutta se ei päässyt radioaalloille, taisi olla liian kaunis kappale Malacolle. Z.Z. (Hill) hallitsi kaikkea Down Home Blues -kappaleella. Se oli yksi parhaista blueseista, jolla sai suurin hitin sitten Little Johnnie Taylorin Part Time Love -menestyksen. Se pääsi aallolle, ja piti linjaa auki yli vuoden yhtä kyytiä. Ja Down Home Blues oli toinen kappale, joka teki saman tempun. Ja Malacolla oli aika vaikeaa saada niihin aikoihin mitään muuta kuuluville, koska Down Home Blues oli esillä. Let Me Your Mechanic tms.

Shade Tree Mechanic?
- Just se! Näillä oli menestystä. Sitten se vähän hiljentyi... Me muuten teimme hiljattain muistolevyn Z.Z. Hillille (ehkä kuoleman 10-vuotismuistoksi?), kaikki yhtiön artistit levyttivät yhden ZZ:n kappaleista. Muistaakseni Denise LaSalle levytti Down Home Bluesin, minä taas levytin... mikäs se nyt taas olikaan... (naureskelee muistamattomuudelleen)

Onko levy jo julkaistu?
- Luullakseni sen pitäisi olla pikapuolin. Mukana on Latimore, Denise (LaSalle), Johnnie Taylor, (Little) Milton, minä. En tiedä, mutta lp on pirun hyvä. Kaikki on tehty huolella, kyllä lopputuloksen pitäisi olla hyvä.

Sinä olet Malacon tallissa se, joka tekee vähiten covereita, eniten kappaleita, joita kukaan muu ei ole aiemmin levyttänyt. Vain pari coveria per levy toistaiseksi, nyt ennen seuraavaa albumia.
- Joo, mulla on omat jutut oikeestaan. eihän mun oo koskaan tarttenu seurata ketään levytysurani aikana. Ja olen kulkenut polkuni niin, että en ole seurannut heitä. Olen joskus levyttänyt muutamia covereita. Lowell Fulsonin Reconsider Baby ja Little Willie Johnin Fever, joka on Peggy Leen kappale, jonka me kaikki varastimme... tai siis levytimme siltä perustalta. Mutta mieluummin teen nykyään (seur. albumilla) materiaalia, kuten The Very Thought Of You.


Ylistystä O.V. Wrightille

Missä perheenne asuu tätä nykyä?
- Tennesseessä, Germantownissa.

Memphisistä pohjoiseen?
- 18 mailia pohjoiseen.

MP: Olihan suuri O.V. Wrightkin Germantownista!
- Yksi maailman mahtavimmista laulajista. O.V.:han on tosin kuollut jo aikoja. Hän oli...

MP: Entäs Joe Hinton? Hänhän oli oikein hyvä laulaja.
- Kuulepas, O.V. aloitti Highway QC's:ssa, hengellinen lauluyhtye...

MP: Niin, ja Sunset Traverlerseissa.
- Joo, joo. Hän oli yksi suurmpia laulajia, joita olen eläessäni kuullut. Hän kuuluu suosikkilaulajiini Little Willie Johnin ohella. Heitä voisin kuunnella kaiket yöt. O.V.:lla on kappale, jota soitetaan kotipuolen radiossa lauantaisin, medley (laulaa) That's How Strong My Love Is, se on potpurri. Jos olette sen joskus kuulleet, hei, niin se on jotain sellaista, että vaikka sen kuulee kuinka monta kertaa tahansa, se on aina uusi. Hänellä on niin hengellinen tunnelma, että... sitä pyydetään esitettäväksi, mutta (en esitä sitä?), mielestäni se on sellainen juttu, ettei kenenkään pitäisi ryhtyä sen kanssa vehkeilemään. Ei levyttämällä eikä muutenkaan. Vain kuunnella sitä ja nauttia O.V.:n tulkinnasta. Se on tavoittamaton. Siitä ei voi tehdä mitään muuta kuin kehnomman version. Näin minä ajattelen siitä.

MP: Voitko tulevaisuudessa levyttää O.V.:n kamaa?
- En oikein tiedä. O.V. on kato kaveri, jota mä kunnioitan, Jumala siunatkoon poismennyttä...

MP: Mutta olethan sinäkin oikein hyvä laulaja...
- No joo, mutta me ollaan erilaisia. Meillä on sama... tunnelma. Ja anelevan tyylinen esitystapa tms. En mä tiedä, en mä menisi sörkkimään hänen kamaansa ollenkaan.

Little Milton levytti hänen kappaleensa Nickel And A Nail juuri äskettäin.
- Joo, mutta Otis Clay teki sen jo aiemmin.

Totta...
- Mutta minä pidän enemmän O.V.:n versiosta. Mutta Otis (Clay) on hyvä ystäväni, älkää ymmärtäkö minua väärin. Silti minun kirjoissani ei ole olemassa ketään, joka laulaa kuin O.V. En edes minä itse! Kuuntelen mielelläni hänen materiaaliaan ja mielelläni jätän sen rauhaan. Jos joku muu haluaa sörkkiä sitä, siitä vaan. Mutta minä en aio hävittää sitä tunnelmaa, edes yrittää AJATELLA, miten levyttää hänen laulujaan! Joku ajattelee, että meidän tunnelmat ovat samantyylisiä. Ymmärrätkö? Minä olen sitä mieltä, että ne ovat kutakuinkin samat. Minusta pitäisi tulla toinen henkilö voidakseni levyttää hänen materiaaliaan. Voin laulaa joitain Little Willie Johnin juttuja, niinkuin sanoin Fever. Hänen materiaalinsa on erilaista.










Bobby Bland, Markku Pyykkönen (alimmassa kuvassa oik.) ja Aimo Ollikainen (alimassa kuvassa vas.) Porissa 1994
(c) Seppo Niinikuru


-- Aineiston koosti ja toimitti Pete Hoppula  [päivitetty viimeksi: 11.9.2013] --