BLUESMAAILMAN SUPERTÄHTIÄ BN-KIRJOITUSTEN VALOSSA - FREDDIE KING

Bear Family Recordsin uunituoreen Taking Care Of Business -laatujulkaisun myötä laulaja-kitaristi Freddie King (s. Gilmerissä, Teksasissa 3.9.1934 - k. Dallasissa, Teksasissa 28.12.1976) on juuri nyt alan piireissä puhutumpi nimi kuin kenties vuosikymmeniin.

Teksas- ja Chicago-vaikutteita taidokkaasti summanneen omaleimaisen soittotyylinsä johdosta kiistattomien blueskuningaiden joukkoon sittemmin kruunattu King nautti suurimmasta kaupallisesta menestyksestä varhaisilla vuoden 1961 Top10-sinkkuhiteillään Hide Away, Lonesome Whistle Blues, San-Ho-Zay ja I'm Tore Down. Erityisesti muusikkokollegoiden keskuudessa artisti herätti huomiota idearikkaiden instrumentaalilevytystensä ansiosta. Vain 42-vuotiaana sydänvaivoihin kuollut Freddie King ehti 20-vuotisen levytysuransa aikana toimia esikuvana ja inspiraationlähteenä lukemattomille tulevien polvien kitarasankareille, mukaanlukien Eric Clapton, Jimmy Page ja Peter Green. Suomessa hän konsertoi vain kerran, elämänsä lopputaipaleella syksyllä 1975.



Blues Newsissa julkaistuja Freddie King -artikkeleita:
Freddie King - Driving Sideways (Blues News 1/75, kirj. Seppo Elonen)
Freddie King 1934-76, muistokirjoitus (Blues News 1/77, kirj. Juhani Aalto)

Blues Newsissa julkaistuja Freddie King -konserttiarvioita:
Kuningas vai narri? (20.10.1975) (Blues News 5/75, kirj. Juhani Aalto)

Albumi-diskografia:
Freddy King Sings (King, 1961)
Let's Hide Away And Dance Away With Freddy King (King, 1961)
Freddy King, Lulu Reed & Sonny Thompson: Boy-Girl-Boy (King, 1962)
Bossa Nova And Blues (King, 1963)
Freddy King Goes Surfin' (King, 1963)
Freddy King... Gives You A Bonanza Of Instrumentals (King, 1965)
Freddie King Sings Again (King, 1965; huom: levyä ei tod.näk. koskaan julkaistu virallisesti!)
Freddie King Is A Blues Master (Cotillion, 1969)
My Feeling For The Blues (Cotillion, 1970)
Getting Ready (Shelter, 1971)
Texas Cannonball (Shelter, 1972)
Live Performance, Part 1 (Python/Black Bear, 1972)
Live Performance, Part 2 (Python/Black Bear, 1972)
Woman Across The River (Shelter, 1973)
Burglar (RSO, 1974)
Larger Than Life (RSO, 1975)

1950-1970 -lukujen tuotannosta kootut LP- ja CD-julkaisut sekä postyymisti ilmestyneet live-äänitteet:
24 Vocals And Instrumentals (King 2-LP, 1966)
Hideaway (King LP, 1969)
Freddy King - Kings Of Rhythm & Blues, Vol. 2 (Poydor Standard LP, 1969)
His Early Years (Juke Blues 1) (Polydor LP, 1972)
The Best Of Freddie King (Shelter/A&M LP, 1975/Shelter-ABC LP, 1977/MCA LP, 1979/DCC CD, 1990)
The Rest Of Freddie King (Island LP, 1976)
Freddie King (1934-1976) (RSO LP, 1977/Polygram CD, 1990/Universal Japan CD, 2008)
17 Hits - All His Hits (King-Gusto LP, 1977/King-Federal CD, 1995)
Hide Away (Gusto 2-LP, 1978)
Rockin' The Blues Live (Crosscut LP, 1983)
Takin' Care Of Business (Charly LP, 1985)
Live In Antibes 1974 (Esoldun LP/CD, 1988)
Live In Nancy, Vol. 1 (Esoludun CD, 1989)
Live In Nancy, Vol. 2 (Esoludun CD, 1989)
Texas Sensation (Charly CD, 1990/See For Miles CD, 1998/King CD, 2002)
Live At The Texas Opry House (Collectables CD, 1992)
Blues Guitar Hero - The Influential Early Sessions (Ace CD, 1993)
Hide Away - The Best Of Freddy King (Rhino CD, 1993)
Live! Texas And Oklahoma Club Dates 1975 (P-Vine CD, 1993)
Live At Liberty Hall (Blue Moon CD, 1993)
Live In Germany (King Biscuit CD, 1994)
Let The Good Times Roll (Wolf CD, 1994)
Freddie King - Collector's Edition (Deja Vu CD, 1995)
King Of The Blues (EMI 2-CD, 1995)
This Is The Blues! (Iris Music CD, 1995/Topcat CD, 1999/Great American Music Company CD, 2007)
Palace Of The King (Magnum America CD, 1995/Blue Moon CD, 1997)
Mojo Blues (Collectables CD, 1995)
Key To The Highway (Wolf CD, 1995)
Live - Charly Blues Legends (Charly CD, 1995)
Live At The Electric Ballroom, 1974 (Black Top CD, 1996)
Greatest Hits - Original Blues (King CD, 1996)
Hideaway (Saar CD, 1996)
Boogie On Down - The Essential Collection (Magnum America CD/Blue Moon CD, 1996)
Texas Flyer (M.I.L. Multimedia CD, 1998)
Stayin' Home With The Blues (Universal/Spectrum CD, 1998)
Texas Cannonball - Live In Concert (Aim CD, 1999)
The Best Of Freddie King - The Shelter Records Years (The Right Stuff CD, 2000)
Freddie King & Bugs Henderson Band - Live (ZYX CD, 2001)
Freddie King Live! (ZYX/P-Vine CD, 2001)
Ultimate Collection (Hip-O CD, 2001)
I'm Tore Down - Live In Texas (Indigo CD, 2001)
The Very Best Of Freddy King, Volume One (Collectables CD, 2002)
The Very Best Of Freddy King, Volume Twe (Collectables CD, 2002)
The Very Best Of Freddy King, Volume Three (Collectables CD, 2002)
Blues Guitar Hero, Vol. 2 (Ace CD, 2002)
Are You Ready For Freddie? - Blues Guitar Legend Freddie King (Fuel 2000 CD, 2004)
17 Greatest Hits (King CD, 2005)
Texas Guitar Blues (Music Avenue CD, 2006)
Live In Europe (Music Avenue CD, 2007)
Texas In My Blues (The Great American Music Company CD, 2007/Acadia-Evangeline CD, 2008)
Only The Best Of Freddie King (Collectables 3-CD, 2008)
Taking Care Of Business, 1956-1973 (Bear Family 7-CD, 2009)
Texas Flyer: 1974-1976 (Bear Family 5-CD, 2010)
The Blues Is Rising (Blues Boulevard, 2012)
The Blues Live! (Fuel 2000, 2012)
The Complete King Federal Singles (Real Gone Music 2-CD, 2013)
Live & Loud 1968 (Rockbeat CD, 2014)
Going Down At Onkel Po's (Rockbeat 2-CD, 2015)

Alkuperäis-albumien uusintapainokset:
Freddy King... Gives You A Bonanza Of Instrumentals (Crosscut LP, 1984; alkuperäis-LP:n laajennettu uusintajulkaisu)
Just Pickin' (Modern Blues Recordings 2-LP/CD, 1988/1989; uusintajulkaisu alkuperäis-LP:istä
Let's Hide Away And Dance Away With... ja Gives You A Bonanza Of Instrumentals)
Freddy King Sings (Modern Blues Recordings LP/CD, 1989; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Freddie King Is A Blues Master (Atlantic/Warner Music CD, 199?; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
My Feeling For The Blues (Atlantic/Warner Music CD, 199?; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Getting Ready (DCC CD, 1990; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Burglar (Polygram CD, 1990; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Texas Cannonball (DCC CD/Sequel CD, 1991; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Burglar (Beat Goes On CD, 1992; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Woman Across The River (DCC CD/Sequel CD, 1993; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Let's Hide Away And Dance Away With Freddy King (King LP/CD, 1994; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Getting Ready (Capitol/The Right Stuff CD, 1996; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Texas Cannonball (Capitol/The Right Stuff CD, 1996; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Woman Across The River (Capitol CD, 1996; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Texas Cannonball (Magnum America CD, 1996; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Freddy King Sings (Dressed To Kill CD, 1999; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Let's Hide Away And Dance Away With Freddy King (ZYX CD, 2001; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Burglar (Universal Special Products CD, 2001; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Texas Cannonball (Blue Moon CD, 2002; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Freddy King Sings (P-Vine CD, 2003; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Bossa Nova And Blues (P-Vine CD, 2003; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Freddy King... Gives You Bonanza Of Instrumentals (P-Vine CD, 2003; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
Larger Than Life (Beat Goes On CD, 2003; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)
My Feeling For The Blues (Friday CD, 2008; alkuperäis-LP:n uusintajulkaisu)

Internet-lähteitä:
> Freddie King suomenkielisessä Wikipediassa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Freddie_King
> Freddie King englanninkielisessä Wikipediassa: http://en.wikipedia.org/wiki/Freddie_King
> Freddie King - The Texas Cannonball: http://www.freddiekingsite.com
> Kattava Freddie King -diskografia WangDangDula.comissa: http://www.wangdangdula.com




Blues Newsissa julkaistuja Freddie King -artikkeleita:


FREDDIE KING - DRIVING SIDEWAYS
Teksti: Seppo Elonen
(julkaistu BN-numerossa 1/1975)

BN:n viimeisen suosikkiäänestyksen mukaan Freddie King on suomalaisten bluesinharrastajien keskuudessa toiseksi suosituin kitaristi. Tämä kuvaa omalta osaltaan hänen kadun varjoisaa puolta kulkeneen uransa kääntymistä uuteen nousuun viisitoista vuotta suurten menestysvuosien 1960-61 jälkeen. BN:ssa ja ruotsalaisten Jeffersonissa hänet on jo ehditty nimetä bluesin uudeksi kuninkaaksi. Arvonimet sikseen. Bluesin varhaishistoriassa ilman niitä tultiin toimeen mainiosti eikä uudemmassakaan historiassa kuninkuuteen ole pitäviä kriteereitä osoitettu. Jollei nyt sukunimi sitten ole sellainen. Sitäpaitsi kansanmusiikin johdannaisessa ei aristokraatteja tarvita. No, eipä pelleillä vakavalla asialla. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että alustava esittely Freddiestä on paikallaan. Koska muilta ei sellaista ole tiedossa, päätin ottaa tehtävän itselleni, vaikka Freddie ei varsinaisiin suuriin suosikkeihini kuulukaan. (Tämä myös vihjeeksi niille, jotka ovat valmiit uhraamaan paljolti aikaa ja vaivaa korvauksetta lehden hyväksi niin sanotusti "aatteen vuoksi", mutta selittävät samalla itselleen ja muille, ettei kukaan kuitenkaan kirjoita muusta kuin siitä, mistä erityisesti pitää. Tämä asenne tulee jatkossakin takaamaan ammottavat aukot BN:n sisällössä.)

Teksasista Chicagoon

Freddie syntyi vuonna 1934 Texasissa, Gilmerin pikkukaupungin liepeillä. Täällä hän vietti maaseutuympäristössä ensimmäiset kuusitoista ikävuottaan. Vuonna 1950 hän muutti äitinsä mukana Chicagoon siellä jo asuvien sukulaistensa jatkeeksi. Hänen taustansa on siis lievästi poikkeuksellinen. Yleensähän neekerit Texasista muuttivat länteen Kaliforniaan. Pohjoiseen Chicagon ja Detroitin seuduille tultiin pääasiassa Mississipistä. Kuten luonnollista ja asiaan kuuluvaa on, Freddie oli kotonaan soittanut kitaraa epälukuisten setien ja serkkujen opastuksella jo vuosia ennen muuttoaan. Chicagoon tullessaan hänen soittotapansa oli hänen oman lausuntonsa mukaan Lightnin' Hopkinsin ja Muddy Watersin kopioimista.

Chicagossa Freddie meni töihin terästehtaaseen, jossa työskentelyä hän jatkoi aina vuoteen 1958, jolloin hän siirtyi täysammattilaisuuteen muusikkona. Freddien ensimmäiset esikuvat ja opettajatuudessa kotikaupungissa olivat Jimmy Rogers ja Eddie Taylor. Myöhemmin Robert Jr. Lockwood, jonka Freddie sanoo suoranaisemmin vaikuttaneen tyylinsä muotoutumiseen. Vuonna 1951 Freddie sai ensi kertaa hyppysiinsä sähkökitaran ja alkoi soittaa kitaristi Sunnyland Charlesin yhtyeessä. Seuraavana vuonna hän soitti rumpali Sonny Scottin yhtyeessä yhdessä basisti Jimmy Lee Robinsonin kanssa. Seuraavaksi hän siirtyi huuliharpisti Sonny Cooperin yhtyeeseen päätyen lopulta vuonna 1954 huuliharpisti Earl Paytonin "The Blues Cats" -yhtyeeseen, jossa hän soitti yhdessä mm. kitaristi Smokey Smothersin ja basisti Robert 'Mojo' Elemin kanssa. Vuodelta 1956 on peräisin single Country Boy / That's What You Think (El Bee 157), joka on julkaistu Freddien nimellä Paytonin joukkueen säestäessä ja Margaret Whitfieldin toimiessa laulusolistina toisella levypuoliskolla. Freddie kuitenkin sanoo, että kyseinen kitaristi ja toisen puolen laulusolisti on Robert Lockwood. Pian tämän jälkeen Freddie muodosti oman yhtyeen, jokaaikaa myöten kehittyi erittäin suosituksi. Yhtyeessä vaikuttivat aikanaan mm. saksofonisti Abe Locke ja pianisti Harold Burrage ja laulusolisteina olivat mm. Lil Mason, John McCall ja Dee Clarke. Freddie kertoo yrittäneensä pari-kolme vuotta saada aikaan levytyssopimusta Chessin kanssa, mutta yhtiö ei huolinut häntä, koska piti häntä liikaa B.B. Kingin kaltaisena. Yritys päättyi siihen, että Freddie solmi sopimuksen King-yhtiön alamerkin Federalin kanssa 1960.

Federalille...

Freddien ura Federalilla lähti liikkeelle todella upeasti. Vuoden 1961 loppuun mennessä kuusi hänen levytyksistään kipusi R&B Top 10:een. Useimmat tuntenevat ainakin joitakin Freddien nyttemmin legendaarisiksi ja klassikoiksi luonnehdituista esityksistä. Jollei muita niin ainakin hänen tunnetuimpia instrumentaalejaan kuten "Hideaway", "Stumble" ja "Driving Sideways", jotka tulivat täälläpäin tunnetuksi 60-luvun puolenvälin jälkeisen bluesvillityksenaikana John Mayallin yhtyeen eri kitaristien bravuureina. Levytykset Federalille tehtiin studiomuusikoitten säestyksellä ja keskeistä roolia näissä levytyksissä näytteli myös pianisti Sonny Thompson. Freddie luopui omasta yhtyeestään ja lähetettiin nopeasti tulleen menestyksen myötä erilaisten "R&B-pakettien" mukana ympäri maata yhden illan keikkojen muodostamille kiertueille. Hänjatkoi säännöllistä levyttämistä Federalille vuoteen 1964 saakka, mutta kaupallista menestystä ei enää tullut. Vuonna 1963 Freddie kyllästyi kiertueisiin ja kaupunkielämään palaten Texasiin, jossa hän asettui perheineen Dallasin lähistölle asumaan. Vuonna 1966 hän solmi vielä sopimuksen itse King-yhtiön kanssa ja levytti Lonnie Mackin yhtyeen kanssa kahdeksan kappaletta ilman mainittavampaa menestystä.

Laskukausi

Freddien lupaavasti alkanut ura lopahti siis varsin nopeasti. Mike Leadbitter on pohtinut syitä sekä laajassa artikkelissaan Blues Unlimitedin viimeisessä numerossa, että Polydorin "Freddy King: His Early Years" -LP:n takakannessa. Kaupallisen menestyksen loppumisesta hän esittää näissä hieman toisistaan poikkeavan arvion. Edellisessä hän painottaa sitä, miten Kingin omistaja Syd Nathan 60-luvun puolivälissä riitaantui muutamien tiski-jukkain kanssa niin pahoin, että seurauksena oli King-Federal -levyjen täydellinen boikotointi tämän jalon ammattikunnan toimesta. Jälkimmäisessä Mike taas korostaa sitä, että Freddie tuli kuvaan vaiheessa, jolloin mustan väestön kiinnostus bluesiin oli jo katoamassa. Tämä selitys, vaikka onkin kolme vuotta edellistä vanhempi, tuntuu kyllä enemmän oikeaan osuneelta, sillä edellinen ei oikein selitä sitä, mikseivät esim. vuoden 1962 levytykset enää menestyneet.

Mike pohtii mainitussa artikkelissaan myös sitä, miksei Freddie aiemmin saanut osakseen valkoisten bluesinharrastajien arvostusta. Tottahan on, että Freddien King-Federal -tuotanto on nykyisen statuksensa saavuttanut vasta viime vuosina. Kuvaavaa myös on, että Miken artikkeli on ensimmäinen laajempi Freddielle omistettu BU:ssa. Miken mukaan syynä mahdollisesti oli se, että Freddie oli liian suosittu, liian kaupallisesti menestynyt ja liian helposti saatavissa ja käsillä oleva tyydyttääkseen harrastajien halua etsiä ja löytää jotakin harvinaista ja vaikeasti saatavilla olevaa. Mitäpä tuohon sanoisi? (J. Ritvaselta ei kysytä!) Edelleen Mike katsoo Freddien joutuneen ja joutuvan edelleenkin kärsimään loputtomasta vertailusta B.B. Kingiin kriitikoiden etsiessä vain B.B.:n vaikutteita. Lisäksi Mike toteaa, että arvostelijat tietäessään Freddien texasilaisen taustan pitivät häntä myös jonkinlaisena T-Bone Walkerin jäljittelijänä. Miken mielestä esikuvia haettaessa lähinnä Buddy Guy on vaikuttanut Freddien lauluun, mutta että kitaristina hän on täysin omaleimainen. Omasta puolestani sanoisen havainneeni myös joitakin yhtäläisyyksiä Otis Rushin varhaisiin levytyksiin. Minulle ei myöskään ole koskaan tullut edes mieleen yhdistää Freddietä T-Bone Walkeriin muuta kuin siinä mielessä, että kaikki sodanjälkeiset sähkökitaristit ovat tavallaan T-Bonen jäljittelijöitä.

Mike Leadbitterin arvioinneilla on oma mielenkiintonsa ja arvovaltansa, mutta on huomattava hänen lähtökohtansa, jolle on leimallista Freddien erinomaisuuden ja ainutlaatuisuuden hieman liialliselta tuntuva ylistys ja kriittisen asennoitumisen täydellinen puute. Hän ei näin ollen edes yritä pohtia, olisiko Freddien musisoinnin mahdollisilla heikkouksilla ollut osuutta menestyksen puutteeseen. Kuolleista ei saisi kai puhua pahaa (Mike Leadbitterhan valitettavasti kuoli 16.11. vain 32 vuoden ikäisenä), mutta minulla ainakin käväisi mielessä ajatus, että Miken otteeseen ja kenties koko artikkelin kirjoittamiseen on saattanut vaikuttaa se tosiasia, että Freddie levyttää nykyään RSO-yhtiölle Mike Vernonin ohjailemana.

Federal-kauden tarkastelua

Henkilökohtainen käsitykseni on, että Freddien King-Federal -levytyksistä on suhteellisen helppo löytää myös tukuttain puutteita ja vikoja. Hänen laulukappaleitaan vaivaa ainakin joissakin tapauksissa jonkinasteinen intensiteetin ja bluesille ominaisen "tunnelman" puute. Kuunnelkaapa peräkkäin suurinpiirtein samoihin aikoihin levytetyt menestyskappaleet Buddy Guyn "First Time I Met The Blues", Otis Rushin "So Many Roads" ja Freddien kaksi hittiä "I'm Tore Down" ja "Have You Ever Loved A Woman". Kyllä Freddie jää selvästi toiseksi, mitä tulee ns. "bluestunnelman" luomiseen. Kitaristina Freddie on kieltämättä huipputekijä. Hänen tyylinsä on oma ja helposti tunnistettavissa; tekniikaltaan hänon suorastaan tappava, todennäköisesti sen ajan paras. Siitä huolimatta hänen instrumentaalinsa ovat toistensa kaltaisia, monotonisia, nyansittomia, paikoitellen suorastaan tylsiä. On itse asiassa vaikeaa, jopa mahdotonta olettaa, että ne muutamaa ensimmäistä lukuun ottamatta olisivat jaksaneet kiinnostaa ainakaan laajaa ostavaa yleisöä - varsinkin kun ottaa huomioon,että niitä kaikkiaan julkaistiin 33 kappaletta. Freddien säestäjät Federal-levyillä jättävät Sonny Thompsonia lukuun ottamattapaljonkin toivomisen varaa. Varsinkin basisti ja rumpali tuntuvat varsin yksitoikkoisilta tyypeiltä, joiden jäykällä rytkytyksellä saattoi kyllä olla myönteistä vaikutusta alkuvaiheen kaupalliseen menestykseen. Lonnie Mackin bändi King-levytyksillä oli aivan toista tasoa säestysyhtyeenä. Sääli, ettei näitä kappaleita ole julkaistu LP:llä.

Ollaanpa Freddien King-Federal -levytyksistä mitä mieltä tahansa, ne joka tapauksessa ovat olemassa. Kaikkiaan näillä merkeillä julkaistiin yhteensä 77 kappaletta singleinä ja LP-levyillä. Näistä mainitut 33 olivat instrumentaaleja ja lopuista 4 kappaletta olivat duettoja Sonny Thompsonin vaimon Lula Reedin kanssa. King on julkaissut tietämäni mukaan 6 Freddien LP:tä. Näistä Kingin numerot 762, 773 ja 856 lienevät tavoittamattomissa. LP-levyjä King 821 "Bossanova And The Blues", 928 "Gives You Bonanza Of Instrumentals" ja 1059 "Hideaway" saattavat vielä jostakin löytyä. Helpoimmin Freddien Federal-tuotantoon vuosilta 1960-63 voi tutustua huokeahintaiselta Englannissa julkistetulta LP:ltä "Freddie King: His Early Years - Juke Blues, Vol. 1", Polydor 2343 047. Tämä LP samoin kuin ainakin kaksi viimeistä King-LP:tä ovat keinotekoisia stereoita, mikä on lievästi heikentänyt alkuperäistä sointia. Vertauskohteen saaesim. Polydor-LP:n yhdestä kappaleesta, joka levyllä on mono-muodossa.

Uusi nousu...

King-sopimuksen umpeuduttua Freddie lienee ollut jonkin aikaa ilman sopimusta. Uuden bluesinnostuksen myötä hänet kiinnitettiin kuitenkin jo 1968 Atlanticin alamerkille Cotillionille. Seurauksena oli kaksi LP-levyä "Freddie King Is A Bluesmaster", Cotillion 9004 ja "My Feeling For The Blues", Cotillion 9016 sekä kaksi singleä. Tulokset eivät olleet erityisiä. Kappaleet olivat joko Freddien menestysten uudelleenlämmityksiä tai vanhoja blues- ja R&B-standardeja. Sovitukset olivat mitäänsanomattomia ja säestysyhtye Freddien tyyliin sopimaton ja liian iso. Näitä LP-levyjä on nykyään lähes joka kaupassa ranskalaisina uusintapainoksina.

Cotillion-sopimus päättyi jo seuraavana vuonna. Vuonna 1971 valkoinen rock-muusikko Leon Russell kiinnitti Freddien Shelter-merkille ja alkoi levyttää ja tarjoilla häntä konserteissa jonkinlaiseen modernin rock-soul-bluesin supertähden imageen tähdäten. Tuloksena olleet kolme LP-levyä "Getting Ready", "Texas Cannonball" ja "Woman Across The River" lienevät kaikille tavalla tai toisella tuttuja ja BN:kin palstoilla esiteltyjä. Vaikka näiden valkoisten rock-muusikoiden säestyksellä tehtyjen levyjen puutteet ovatkin ilmeiset mm. materiaalivalintojen ja sovitusten suhteen, ne mielestäni ovat kuitenkin varsin myönteisiä. Myönteisiä sikäli, että niiden antama kuva Freddiestä ja hänen tämänpäivän osaamisestaan on erittäin lupaava. Lauluun on tullut siitä ennen puuttunutta otetta ja kitaransoittoon entisen otelaudan läpi edestakaisin sahaamisen tilalle päämäärätietoisuutta ja entistäkin enemmän jäntevyyttä. Freddien konserttiesiintymisetkin ovat olleet menestyksekkäitä ja saaneet kriitikoilta lähes poikkeuksetta ylistäviä lausuntoja.

Edellä esitettyjen levytysten lisäksi on Python-merkillä julkaistu kaksi bootleg-live-LP:tä, joiden äänitystaso on tiettävästi kurjanpuoleinen. Niitä tuskin voi useammastakaan syystä kenellekään suositella. Tällä hetkellä Freddiellä on siis uusi sopimus RSO-yhtiön kanssa ja LP markkinoilla tämän kirjoituksen ilmestyessä. Freddie on nyt 40-vuotias. Siis varsin nuori veteraani. Hän on todennäköisesti elämänsä kunnossa ja valtaamassa itselleen takaisin asemaa, joka hänellä 1961 oli "R&B:n kuninkaana". Silti hänen tilanteensa ei varmastikaan ole helppo. Jatkaako Leon Russellin tarjoamalla tiellä, josta B.B. Kingin nykyinen puuhailu on hyvänä (ja varoittavana?) esimerkkinä vai soittaako ilta toisensa jälkeen Hideawayta ja muita tuttuja menestyskappaleita vai satsatako johonkin muuhun. Uusi RSO-albumi antanee ilmestyttyään tästä jo viitteitä.









Montreux'ssa 1973
(kuva: Jarmo Santavuori)


(kuva: Jarmo Santavuori)


(kuva: Jarmo Santavuori)



FREDDIE KING 1934-76 (muistokirjoitus)
Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 1/1977)

Jälleen on yksi blueskitaran suurista nimistä poistunut keskuudestamme. Freddie King on kuollut.

Freddie King sai sydänkohtauksen klubiesiintymiskeikalla Dallasissa, Teksasissa viime joulukuussa. Muutamaa päivää myöhemmin hän kuoli (28.12.). Kuollessaan Freddie oli vain 42-vuotias.

Freddien ura

Koska Freddie Kingistä oli varsin tyhjentävä juttu BN 1/75 -numerossa, niin esitettäköön tässä hänen uransa vain aivan lyhyesti:

Syntyi vuonna 1934 Teksasissa. Ensilevy vuonna 1956 (single Country Boy / That's What You Think). Solmi levytyssopimuksen King-Federalin kanssa 1960. Teki vuosina 1960-1961 useita menestyslevytyksiä USA:n R&B-listoille, lähinnä instrumentaalisia: See See Baby, Hideaway, I'm Tore Down, Lonesome Whistle Blues, San-Ho-Zay, Christmas Tears, Stumble, Driving Sideways. Uran alamäki alkoi jo 1962. Siirtyi 1968 Atlanticin Cotillion-merkille, mutta menestyksettä (LP:t "Bluesmaster" ja "My Feeling For The Blues").

70-luvun alussa Leon Russell pestasi Freddien kiertueensa alkulämmittelijä-esiintyjäksi. Freddie varasti kuitenkin shown, minkä seurauksena syntyi levytyssopimus (1971) Russellin Shelter-merkin kanssa. Tästä oli tuloksena 3 LP-levyä: "Texas Cannonball", "Getting Ready" ja "Woman Across The River". Seurasi uusi nousukausi.

Vuonna 1974 Freddie siirtyi RSO-merkille, minkä tuloksena ovat olleet albumit Burglar ja Larger Than Life. Nähtäväksi jää, löytyykö nyt vielä hänen kuolemansa jälkeen julkaistavaa materiaalia.

Freddien musiikillisesta merkityksestä

Muutama sana Freddie Kingin merkityksestä musiikinhistoriassa on tässä yhteydessä paikallaan. Freddien kitaransoittotyyli noilla 60-luvun alun levytyksillä oli suorastaan sensaatiomainen. Se oli huippuunsa teknillistä ja ennen kaikkea aggressiivista. Freddiestä kai voidaankin käyttää nimitystä "ensimmäinen progressiivinen blueskitaristi". Vaikka Freddien juuret olivatkin vahvasti bluesissa, niin mikään yksioikoinen ja tavallinen blueskitaristi hän ei ollut.

Tässä viimeksi mainitussa suhteessa blueskriitikot ovat yleensä tehneet Freddielle vääryyttä. Hänet on yritetty ympätä yksinomaisesti "blues"-kyltin alle. Sinne hän ei kuitenkaan mielestäni ole koskaan yksiselitteisesti ja puhtaasti kuulunut. Tästä ovat todistuksena jo hänen 60-luvun alun hittinsäkin. Esimerkiksi vaikkapa tuo kaikkein kuuluisin niistä: Hideaway. Myönnän itsekin syyllistyneeni edellä esitettyyn luokitteluvirheeseen aikaisemmissa kirjoituksissani.

Freddien tyylin kahtiajakoisuudesta antoi hyvän kuvan hänen Larger Than Life -LP:n saama kritiikki: puhtaat bluespuristit tyrmäsivät sen "liian kaupallisena" ja taas popin puolelle kallistuvat arvostelijat "liian bluesmaisena".

Freddien 60-luvun alun kitaransoittotyylin välillinen vaikutus nykyiseen pop-musiikkiin on ollut valtaisa. Bluesbreakers-kautenaan Eric Clapton otti teknilliselle ja aggressiiviselle soittotyylilleen vaikutteet suoraan Freddie Kingiltä. (Ja kopioi levylle nuotilleen Hideawayn.) Nykyisessä popkitaroinnissa tuo rämäkkä tyyli on lähes yksinomaisesti käytössä.

Toinen piirre Freddie Kingin kitaransoitossa on niinsanotun kierron hyväksikäyttö. Freddie oli tyypillinen ja armoitettu vinkukitaristi. Tämä tuli erittäinen selävsti esille etenkin hänen 70-luvun levytyksissään.

Laulajana Freddie pääsi parhaimpiin tuloksiin nimenomaan 70-luvun Shelter- ja RSO-kausillaan. Mies sai lauluunsa uutta, räjähtävää voimaa. Ja samaa oli sanottava hänen kitaransoitostaan.

In memoriam

Tieto Freddien kuolemasta tuli todella kuin salamanisku kirkkaalta taivaalta. Mies oli juuri nyt elämänsä voimissaan ja hänen kyvyistään olisi vuosien saatossa saatu varmaankin vielä paljon näyttöä.



(kansikuva: Jarmo Santavuori)


(kuva: Jarmo Santavuori)




Blues Newsissa julkaistuja Freddie King -konserttiarvioita:

FREDDIE KING - KUNINGAS VAI NARRI? (Helsingin Kulttuuritalolla 20.10.1975)
Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 5/1975)

BN 1/75:ssä olleen Freddie Kingin elämäntarinan yhteydessä "Burglar"-älppärin arvioinnissa väitin Freddien tyylin kouliintuneen kovemmaksi lähinnä pop-konserteissa soittamisen takia. Mielessä Montreux'n -73 konsertin kokemukset yhdistettynä Burglarin "pahimpiin" kappaleisiin lähdin pahojen epäilysten vaivaamana kuuntelemaan 20.10. Freddietä Helsingin Kulttuuritalole. Ja täytyy sanoa, että pahat odotukseni toteutuivat pahempina kuin olin kuvitellut.

Jo ennen konsertin alkua asetelmat lavalla olivat pahaenteisen näköisiä. Lavan sivuilla molemmilla puolilla oli näet valtavat ämyrivuoret, joista laskin lähes kaksikymmentä ämyriä kustakin. Kun taustabändi astui esiin, alkoi pelin henki tulla selvästi esiin. Verrattuna Montreux'ssa esiintyneeseen taustakokoonpanoon tämänkertainen oli muuten samanlainen (rumpujen ja basso-kitaran lisäksi pianisti ja urkuri), mutta enää ei ollut mukana puhaltajia (trumpetti ja saksofoni) vaan lisänä oli kakkoskitaristi. Yhtye siis oli entistä vähemmän chicagolaisen blues-tradition mukainen ja entistä enemmän sähköistä pop-yhtyettä muistuttava. Mikrofonit oli jopa sijoitettu flyygelin sisään niin, että soundi muistutti enemmän sähköpianoa kuin flyygeliä.

Bändin soitanta alkoi samanlaisella volyymilla kuin jossakin Uriah Heepin pop-konsertissa, ja kun Freddie ilmestyi mukaan kuvaan, hukkui kitara aluksi täysin bändin mökään. Konsertin edetessä alkoi tosin balanssia löytyä ja Freddien kitaran ääni kuulua (samoin kuin laulu), mutta volyymistä ei tingitty tippaakaan.

Suuri osa Freddien ohjelmistosta oli tuollaista nopeata rynkytystä, hitaat kappaleet olivat selkeästi vähemmistönä. Eikä esittämisjärjestys koostunut traditionaalisesta systeemistä hidas-nopea-hidas vaan pikemminkin rakenne oli nopea-junnaava-nopea-hidas-nopea. Junnaavalla tarkoitan esimerkiksi Key To The Highway'n tapaista, joka jyrättiin läpi tyylillä, joka olisi sopinut jollekin koneelliselle valkoiselle bluesmiehelle - ei artistille, jota väitetään ja mainostettiin bluesin kuninkaaksi.

Juuri puhtaiden blues-kappaleiden vähäisyys ohjelmistossa oli valtaisan, ennen kaikkea tyylittömän volyymin ohella suurin pettymys konserttiin saapuneille bluesin ystäville. Onneksi sentään Freddiellä ja bändillä oli sen verran hyvää tyylitajua jäljellä, että harvat hitaat kappaleet, esimerkiksi sävelketju Rock Me Baby - The Sky Is Crying - Rock Me Baby, soitettiin pienemmällä volyymillä ja suorastaan nautittavasti.

Bändistä kannattaa vetää esiin basisti, joka osoittautui Freddien nuoremmaksi veljeksi. Hän sai lauluvuoron Stormy Monday'ssa ja suoriutui siitä kaikella kunnialla samoin kuin lepposasta huulenheitosta kesken kappaleen Freddien kanssa. Lisäksi mies lauloi toista stemmaa soul-biisissä, mitä voisi pitää tämän "blues"-konsertin banaalina ja paradoksaalisena huipentumana. Valkoinen nuori kakkoskitaristi soitteli muutamassa kappaleessa taustalla erittäin kauniisti slidea, mutta muuten oli verraten kuulumattomissa.

Konsertista on siis sanottava, että se oli näin bluesin ystävälle melkoinen pettymys. Auliisti kyllä myönnän, että Freddien kitarankäsittely oli vakuuttavaa ja että mies teki hyvän, ammattitaitoisen shown. Jälkimmäiseen liittyy esimerkiksi kitaran soittaminen niskan takana, rytmin korostaminen liikkeissä sekä ilmeet ja eleet ynnä muukin esiintyminen, joka oli vapaata ja ennen kaikkea hyväntuulista. Myös tuli jälleen todettua Freddien sama paljon puhuttu uusi voima ja ponnekkuus niin laulussa kuin soitossa. Montreux'ssä -73 se vain tuli esille aivan toisenlaisella, hienostuneella tavalla kuin nyt Helsingissä.

Ikävää oli myös huomata, että Freddien soitto on menossa vingutteluun vain pelkän vinguttelun vuoksi. Nyt nähtiin ja kuultiin halpahintaista saman nuotin vinguttelun rytmistä toistamista, mihin temppuun mies ei alentunut Montreux'ssä. Vaikuttikin siltä, että Freddie haluaa tehdä itsestään mieluummin uuden super-vinkukitaristi-ihanteen pop-nuorisolle kuin soitella enemmän tai vähemmän traditionaalista bluesia varttuneemmalle väelle, ja siis näin päästä suureen rahaan kiinni.

Montreux'n konsertin jälkeen nostin Freddien blueskitaristien arvolistassani ykköseksi. Tämän konsertin jälkeen täytyy taas alkaa hakea uutta "kuningasta". Valintavaihtoehdot vain vähenevät jatkuvasti sitä mukaan, kun on kuunnellut ehdokkaita luonnossa. Albert King ei kyllä kuullostanut Montreux'ssä -73 yhtään pahemmalta. Mitäs, Einiön Antti, jos hommaisit miehen tänne konsertoimaan? Vai kaatuisikohan silloin jälleen yksi "kuningas"...?



Helsingin Kulttuuritalolla 1975
(kuva: Pertti Nurmi)


(kuva: Pertti Nurmi)


(kuva: Pertti Nurmi)


Blues Newsissa julkaistuja Freddie King -levyarvioita:

Getting Ready...
(Shelter/Philips 63169 102; alkuper. USA-painos Shelter SW-8905) -71
A (1) Same Old Blues (2) Dust My Broom (3) Worried Life Blues (4) Five Long Years (5) Key To The Highway
B (1) Going Down (2) Living On The Highway (3) Walking By Myself (4) Tore Down (5) Palace Of The King

B.B. Kingin uusin, englantilaisten muusikoiden kanssa tehty, mahtavasti mainostettu ja hyvät arviot saanut In London ei ole saapunut maahamme ja huonolta näyttää tuleekokaan, kiitos jälleen Suomen EMI:lle. Mutta tulipa sentään tilalle Finnlevyn toimesta tämä Freddyn uusin, joka on tulosta miehen viimeaikaisesta yhteistyöstä "supertähti" Leon Russellin kanssa ja ilmestynyt alunperin tämän Shelter-merkillä.

B.B.:n Indianola Mississippi Seeds'hän oli tämän monitoimisen herran ensimmäinen tuotantoyritys bluesin saralla, uraa uurtava askel stereobluesin tiellä. Freddyn levyn hän on tuottanut ja sovittanut yhdessä Don Nixin kanssa, jonka taas muistamme miehenä Albert Kingin viimeisimmän kiekon, Lovejoyn, takana. Getting Ready on kuin keskinormaali näistä kahdesta: äänitystaso on kautta linjan korkea, sovitukset ovat näppäriä ja tarvittaessa löytyy niin puhaltajia, jousia kuin kuorokin. Varsinaiset säestäjät ovat tuttua länsirannikon rock-kööriä ja osaavat asiansa.

Kappalevalikoima sisältää sekä vanhoja tuttuja mukavasti uudelleen muokkailtuna (mm. Five Long Years, Key To The Highway, Worried Life Blues ja I'm Tore Down) että uusia, pop-tyylisempiä, tuottajien kynästä lähteneitä sävelmiä. Freddy on molempien parissa kuin kotonaan: hänen kitaransa on selvä etu kilpailijakaimoihinsa nähden, ilmeten voimana niin soitossa kuin laulussa. Jonkinlaista "back in Mississippi" -tuntua ovat ilmeisesti tuottajat pyrkineet tavoittamaan äänittäessään Dust My Broomin ja Jimmy Rogersin Walking By Myselfin välittöminä, improvisoidun tuntuisina akustisina soolo-esityksinä. Niilläkin Freddy on varsin vakuuttava, kitaran käsittely yhtä jäntevää kuin sähköisillä raidoilla.

Viimeisessä stykessä Freddy kehuu, että kun hän soitti Englannissa itse Kuningatar oli kuulemassa ja sanoi diggaavansa tyylistä. Tässä kohden Russellin kynä on tietysti lennellyt hieman mielikuvituksen siivin, mutta jotensakin vain Freddy saa tämänkin kuulostamaan niin uskottavalta...

Ne, jotka ovat kuluttaneet soittimissaan tällä levyllä esiintyvät vanhat kappaleet, eivät ehkä Getting Readysta niin perusta, mutta "suuren yleisön" on syytä varautua: Freddy on todella valmistautumassa valtaamaan tilaa huipulta isolle ruholleen.

Teksti: Timi Varhama
(julkaistu BN-numerossa 1/1972)




Texas Cannonball
(Shelter SW-8913) -72
A (1) Lowdown In Lodi (2) Reconsider Baby (3) Big Leg Woman (With A Short Short Mini Skirt) (4) Me And My Guitar (5) I'd Rather Be Blind
B (1) Can't Trust Your Neighbor (2) You Was Wrong (3) How Many More Years (4) Ain't No Sunshine (5) The Sky Is Crying

(katkelma artikkelista "Vinkuviihdettä – eli kitarakuninkaat kaupan kujanjuoksussa")

Freddietä tuli kehuttua vahvanlaisesti Montreuxin varjolla, mutta enpäs kiusallanikaan mene perumaan sanojani näiden kahden levyn jälkeenkään. Kyllä Freddie on mielestäni edelleen ykkönen kun kitaransoitosta puhutaan, modernista vinkublueskitarasta siis. B.B. alkaa kuulostaa vanhalta kuihtuneelta ukolta kun kuuntelee Freddien pudottelevan raskaalla kädellä, tällä ikäänkuin nuortuneella miehellä on millä mällätä. Myös Freddien laulu on saanut aivan uutta olemusta, kolossaalista raakaa voimaa.

Osuutensa Freddien kehityksen suuntaan on selvästi sillä tosiasialla, että hän levyttää Leon Russellin Shelter-merkille tämän ja muiden huippurock-muusikoiden säestämänä. Sointi on kovaotteista, rytmi raskaasti polkevaa, komppi erittäin tiukkaa. Ja tämä kaikki sopii Freddien blueskolossin imageen, kunhan sen ei anneta kehittyä liian yksitoikkoiseksi junnaamiseksi (näin tosin valitettavasti paikoin käy).

Texas Cannonballin etusivu on uutta rock-Freddiä parhaimmillaan: Fogertyn Lowdown In Lodi (!!) laukkaa reippaasti, Fulsonin Reconsider Baby on siisti, silti voimakas, ja loput kolme kappaletta ovat Russellin säveltämiä reippaita rytkytyksiä (joista toteaisin J. Ritvaselle, ettei soulmusiikki tätä tahtilajia "omista", vaan on se ollut bluesissa yleinen aina deltalta lähtien, vaikka onkin ollut 40-50-luvun bluesista unohduksissa).

Kakkospuoli on vähän sekavampaa stuffia: pari soulpiisiä (mm. ei-niin-hyvä Ain't No Sunshine) ja keskinkertaisia lämmityksiä vanhoista blueseista (How Many More Years ja Sky Is Crying).

Teksti: Timi Varhama
(julkaistu BN-numerossa 5/1973)




Woman Across The River
(Shelter/Philips 6369 115; alkuper. USA-painos Shelter SW-8919) -73
A (1) Woman Across The River (2) (I'm Your) Hoochie Coochie Man (3) Danger Zone (4) Boogie Man (5) Leave My Woman Alone
B (1) Just A Little Bit (2) Yonders Wall (3) Help Me Through The Day (4) I'm Ready (5) Trouble In Mind (6) You Don't Have To Go

(katkelma artikkelista "Vinkuviihdettä – eli kitarakuninkaat kaupan kujanjuoksussa")

Liikaa vanhojen piisien lämmittelyä esiintyy myös Freddien uudemmalla kiekolla, jonka päinvastoin kuin Texas Cannonballin saattaa saada myös Suomesta, mutta jonka ystävämme Walde uusimmassa Musassaan kehottaa jättämään väliin juuri tuon lämmittelyn vuoksi. Totta on, että Freddie ja Leon tuntuvat näköjään luottavan tuohon lämmittelyhommaan aivan liiaksi, sillä kyllä useimmissa tapauksissa tarvitaan tällaista nykypäivien (joulukuu parhaillaan) kaltaista pakkasta ennenkuin näillä tekeleillä on vaikutusta alkuperäisversioiden tuntijan suonissa. Parhaiten näistä lämmityksistä onnistuu Hootchie Cootchie Man ja Leave My Woman Alone, joissa Freddien uhkaavan kova äänenlaatu pääsee oikeuksiinsa, huonoimmin sen sijaan herkkää tulkinnallista otetta kaipaavat Danger Zone ja Trouble In Mind. Russellin säveltämä pehmeä Thrill Is Gone -kopio Help Me Make It Through The Day on edellisiin nähden yllättävän hyvä viuluineen kaikkineen, kun taas Russellin ja rumpali Blackwellin yhdessä säveltämä "mainoslaulu" Boogie Man ei oikein irtoa räkäisestä kitarakompistaan huolimatta. Otsikkopiisi on sekava soul (?)-löpsähdys ja muita sekavan tasoisia pyttipannu-paistoksia ovat Just A Little Bit, Yonder Wall, I'm Ready ja You Don't Have To Go. Kyllä Freddie silti sen luokan soittaja ja laulaja on, Waltsu, että Woman Across The Riversin pitäisi kepeästi yltää samoihin pisteisiin kuin jonkun transvestiitin kimittäjän kopiot kuusikymmentäluvun kunnon popista, vaikka sitten kuinka pitää päivän muotioikkuja seurailla!

Teksti: Timi Varhama
(julkaistu BN-numerossa 5/1973)




Burglar
(Polydor/RSO Super 2394 140; alkuper. USA-painos RSO SO 4803) -74
A (1) Pack It Up (2) My Credit Didn't Go Through (3) I Got The Same Old Blues (4) Only Getting Second Best (5) Texas Flyer
B (1) Pulp Wood (2) She's A Burglar (3) Sugar Sweet (4) I Had A Dream (5) Let The Good Times Roll

Sattuipa juuri sopivasti eksymään käsiini tämä Freddien uusin, joten saa meikäläinenkin pukinsorkan jälkensä liitettyä tähän King-stooriin. (- toim. huom: ks. Seppo Elosen samassa BN-numerossa julkaistu artikkeli Freddie King - Driving Sideways)

Freddie on eräässä vuonna -73 julkaistussa Melody Makerin haastattelussa väittänyt, että nuori yleisö, jolle hän on soittanut Leon Russellin yhtyeen kanssa lähinnä pop-konserttien tapaisissa tilaisuuksissa, ei ole vaikuttanut lainkaan hänen tyyliinsä. Minä väittäisin kyllä toista: miehen tyyli - lähinnä kitarointi - muodostui selvästi heavy-vaikutteisemmaksi Shelter-kaudella kuin mitä se oli ennen. Itse olin aivan äimänä Freddien avatessa konserttiosuutensa Montreux'n festivaaleilla -73 valtavalla ryminällä ja volyymillä, joka olisi saanut minkä tahansa jytäbändin kitaristin kalpenemaan kateudesta.

Eiköhän tuo edellä mainittu seikka selitä varsin hyvin sen, miksi Freddien soittoon ja myös lauluunkin on tullut sitä uutta "otetta", josta Seppo mainitsi edellä arvioidessaan äijän Shelter-kautta. Samalla tämä tyylinmuutos on tuonut miehelle kasoittain rahaa. Hän on itse sanonut (Blues & Soulin haastattelu -73) olevansa toiseksi parhaiten palkattu blueskitaristi B.B. Kingin jälkeen. Soittamaansa musiikkia hän nimittää bluesfunkiksi.

Samoilla linjoilla hän liikkuu tällä uudella levyllään. Jotkut kappaleet, lähinnä A2, A3:kin ja osittain A5, ovat kompiltaan selvää, modernia funky-soulia. Vahinko vain, sillä mielestäni tämäntapainen katkeileva komppi ja soitanta ei sovi lainkaan Freddien tyyliin, mikä on parhaimmillaan joko hitaissa tai keskinopeissa kappaleissa, joissa on yhtenäinen ja kiinteä komppi. Onneksi sentään levylle on mahdutettu näitä hitaampiakin kappaleita (A4, B2, B4), joissa Freddien vinkuva ja viiltävä soitanta puree todella hyvin. Mitä tulee miehen laulamiseen, on se vähintäänkin yhtä voimallista kuin edellisilläkin levyillä.

Levyn ehkä mielenkiintoisin kappale on B1, joka on Hideawayn tyyppinen vaihtuvarytminen instrumentaaliesitys. Siinähän sopii verrata tätä vanhaan Hideawayhin ja todeta, onko mies mennyt eteen- vai taaksepäin näiden vuosien aikana.

Eric Clapton oli se Sepon mainitsema Mayall-kitaristi, joka saavutti kuuluisuutta mm. Hideawaylla kopioiden Freddien esitystä melko tarkkaan. Freddie olikin B.B. Kingin ohella Claptonin alkuaikojen esikuva. Toisaalta Freddie itse on myöhemmin arvostanut Eric Claptonin varsin korkealle. Nimittäin jo mainitussa B&S:n haastattelussa kysyttiin Freddieltä, osaavatko valkoiset hänen mielestään soittaa bluesia (taas tuo klassinen kysymys). Äijä vastasi tähän tapaan: "Vielä kysytkin! Clapton on erittäin hyvä kitaristi ja hän osaa soittaa meidän musiikkiamme paremmin kuin mitään muuta, koska hänpitää siitä eniten."

Näin ollen ei ole suinkaan mikään sattuma, että Clapton on mukana levyllä yhdellä raidalla (B3). Kappalehan on Muddy Watersin ja parhaiten ns. traditionaalista bluesia edustava koko levyllä. Tosin Clapton pysyttelee varsin kohteliaasti taka-alalla hoidellen hommansa nopealla näppäilyllä, kun taas varsinaisen kompin lyö kolmoskitaristi. Raita on äänitetty USA:ssa, Miamissa, jonne Freddie oli eksynyt Claptonin tehdessä siellä omaa levyään. Muu osa onkin sitten tehty Englannissa, ja taustalle on hankittu varsin nimekästä joukkoa. Mukana on mm. Brian Auger uruissa muutamalla uralla (A4, B2, B4).

Selvä kaupallisuus mielessä tätä levyä on tehty ja hyvin on onnistuttukin, sillä Billboardin listoilla tämä killui siinä viidenkymmenen vaiheilla joskus tammikuussa. Toivoa sopii, ettei Freddie funky-soulin ja ison rahan lumoissa unohtaisi todellista alaansa, joka sentään ainakin vielä toistaiseksi on blues.

Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 1/1975)




Larger Than Life
(Polydor/RSO Super 2394 163; alkuper. USA-painos RSO SO 4811) -75
A (1) It's Better To Have (And Don't Need) (2) You Can Run But You Can't Hide (3) Woke Up This Morning (4) It's Your Move (5) Boogie Bump
B (1) Meet Me In The Morning (2) The Things I Used To Do (3) Ain't That I Don't Love You (4) Have You Ever Loved A Woman

Freddy Kingin tuorein julkaisu aiheuttaa kovasti sekalaisia tuntemuksia. Suvannon Antti haukkui levyn Musassa ja samaa mieltä hänen kanssaan on FBS:n suurin Freddie-fan. Laipion Matti puolestaan kehui levyn Introssa. Ja meikämanne... No, lukekaa!

Tämä Freddien uusin osoittaa entistä selvemmin, millä vedenjakajalla mies on. Koko A-puolelta ei löydy kunnon bluesia, ellei sellaiseksi lue A3:a, B.B. Kingin osittain blues-rumbana ja osittain nopealla 4/4-tahdilla läpikäytyä kappaletta. B-puolella taas on pelkästään bluesia, sellaiseksi nimittäin voi lukea myös B1:n, Dylanin puolihitaan balladin. Eli pyrkiäkö funk-superkitariksi vai tukeutuako vanhaan blues-perinteeseen? Supertähden imagen puolesta puhuu levyn kansi, jossa Freddien puseron rinnukseen on hohtavin timanttikirjaimin ommeltu miehen nimi, minkä alla on kultalameekirjaimin itse levyn nimi. Kansi sinänsä on täysi floppi, sillä kanteen on myöhemmin jouduttu selvyyden vuoksi laittamaan tarra, jossa on sekä levyn että esittäjän nimi.

Kaikki B-puolen kappaleet ovat live-äänityksiä, jotka on tehty Austinissa, Texasissa. Ja täytyy vain sanoa, että voi pojat kun olisi kuullut tuollaista Freddie Kingiä Helsingissä. Freddien kitaran ääni on purevan kuulakas ja sekä soitossa että laulussa on sitä voimaa, jonka takia mm. minä olin valmis nostamaan Freddien kuninkuuspallille muutama vuosi sitten. Nimenomaan Freddien soitosta on sanottava, että näin hyvää vinkukitaraa ei ole pitkään aikaan Freddien levyillä kuultu. B-puolen ainoa heikko biisi on B4, josta ensinnäkin puuttuvat taustalla muuten mainiosti käytetyt puhaltimet ja jossa toiseksi Freddie yllyttää yleisön joukossa olevaa tyttölasta huutelemaan mikrofoniin, mikä nyt oli aivan turha temppu.

A-puolella ovat live-äänityksiä niin ikään A2 ja A3. A1 ja A5 ovat Hollywoodissa tehtyjä studioäänityksiä ja A4 on purkitettu Englannissa. Kaikissa kolmessa viimeksimainitussa muuten pianossa on Pete Wingfield ja kahdessa (A1, A5) on kitarassa myös "Wah Wah" Ragin. A5 on niin silkkaa funkya, että se kävisi missä tahansa discossa aivan täydestä. Purevaa kitaraa on myös A-puolella A1:ssa ja A2:ssa. Freddien monipuolisuutta kuvaa, että hän selvittää nämä A-puolen kappaleet samalla voimalla siinä missä B-puolen traditionaalisemmat bluesit.

Paras Freddien levy sitten "Woman Across The Riverin". Ilahduttava ennenkaikkea siksi, että tämä levy osoittaa selvästi Freddien olevan vielä kovan ässän bluesin alalla.

Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 2/1976)




The Best Of...
(Shelter/A&M AMLS 68313/Shelter 6317 900; alkuper. USA-painos Shelter 2140) -75
A (1) Going Down (2) Lowdown In Lodi (3) Living On The Highway (4) Reconsider Baby (5) Me And My Guitar (6) Boogie Man
B (1) Woman Across The River (2) Palace Of The King (3) Same Old Blues (4) I'd Rather Be Blind (5) I'm Ready (6) Help Me Through The Day

Ikivanha temppu levytysteollisuudessa on se, että kun artisti vaihtaa levymerkkiä, niin vanha levy-yhtiö julkaisee heti ao. artistin "Best Of" -albumin. Niin on tapahtunut tässäkin. Tämä kiekko edustaa ainoastaan Freddien Shelter-kauden tuotantoa. Kappaleet on siis koottu elpeiltä "Getting Ready", "Texas Cannonball" ja "Woman Across The River". Ja kuinka hauskasti sattuvatkin nuo "parhaimmat" olemaan - 4 kappaletta kultakin edellämainitulta levyltä. Ajallisesti tämä tuotanto edustaa Freddie Kingiä vuosilta 1971-1975.

Edelleen voidaan olla montaa mieltä siitä, ovatko nämä kappaleet parasta Freddie Kingiä tuolta ajalta. En suosittele.

Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 2/1976)




Freddie King (1934-1976)
(Polydor/RSO Super 2394 192; alkuper. USA-painos RSO RS-1-3025) -77
A (1) Pack It Up (2) Shake Your Boogie (3) T'aint Nobody's Business If I Do (4) Woman Across The River (5) Sweet Home Chicago
B (1) Sugar Sweet (2) TV Mama (3) Gambling Woman Blues (4) Farther On Up The Road

Tämän levyn arviointi sattui sikäli oikealle henkilölle, että tuskin suurempaa Freddie Kingin musiikin ystävää löytyykään kuin allekirjoittanut. Mutta toisaalta Freddien muistolevyn arviointi on kuin karvaan kalkin nauttimista juuri siksi, että se on muistolevy ja tuo mieleen sen surullisen hetken, jolloin sain kuulla Freddien poismenosta vajaat pari vuotta sitten.

Varsin omituista on, ettei tämän levyn arviota ole ilmestynyt alan tunnetuimmissa julkaisuissa (tosin en ole saanut käsiini vielä kahta viimeisintä BU:ta), vaikka se on ollut markkinoilla jo varsin kauan. Minuakaan ei ko. levy aluksi oikein kiinnostanut nähdessäni sen levykaupoissa, sillä ensinäkemältä vaikutti siltä, että se on suurelta osin kokoelma Freddien vanhoilta LP:iltä. Laitettuani sitten levyn kotona soimaan havaitsin, ettei näin olekaan laita. "Woman Across The River" ei ole suinkaan Shelter-aikakauden tekele, ja vaikkakin "Pack It Up" ja "Sugar Sweet" ovat selvästi samoista sessioista peräisin kuin "Burglar"-LP:n vastaavat kappaleet, ovat nyt kyseessä eri otokset. "Pack It Up" on tällä kertaa puolisen minuuttia edellistä versiota lyhyempi ja "Sugar Sweet" vastaavasti minuutin verran pitempi versio.

Jotenkin tulee sellainen mielikuva, että RSO:lla on ollut kiire saada tämä levy markkinoille, sillä levykansien suunnittelu on jäänyt hyvin vähälle verrattuna Freddien aikaisempiin levyihin tälle yhtiölle. Aikaisemminhan on saatu erittäinkin tarkat tiedot siitä, kuka soittaa mitäkin ja millä urilla. Nyt sen sijaan on takakanteen lätkäisty pari kuvaa Freddiestä Eric Claptonin kera studiossa ja yksi kuva Freddien lavatouhuista, eikä sitten paljon muuta. Kun kansikuvakin on perin kehno, on siis levykansien informaatiosisältö lähes olematon. Näin ollen tässä täytyykin tyytyä omiin korviinsa, ja kyllähän ne oikeastaan aika paljon kertovat, sillä koko levyn materiaali on selvästi peräisin samoista sessioista kuin edelliset kaksi RSO-LP:tä. A1 ja A2 on äänitetty Englannissa samassa tilaisuudessa kuin 90% "Burglar"-LP:n annista. B1-B3 puolestaan ovat peräisin samasta sessiosta kuin "Burglar"-LP:n jäljelle jäävä kymmenprosenttinen, äänityspaikkana Miami, Florida. Loput kappaleet (A3-A5 ja B4) onkin sitten todennäköisesti levytetty Armadillo World Headquarters:ssa, Austinissa - tilaisuudessa, jonka muodosti valtaosan Freddie Kingin "Larger Than Life" -LP:stä.

Tarkastellaan nyt vielä hieman lähemmin näitä kolmea eri "kokonaisuutta". Kuten jo alussa todettiin on A1 suunnilleen samanlainen kuin "Burglar"-LP:llä, joten siitä ei enempää. "Shake Your Bootien" erikoisuutena on seksikkään käheä-ääninen tuntematon tyttölapsi, joka rupattelee mukavia Freddien kanssa. Näillä kahdella kappaleella on mukana noin kymmenmiehinen orkesteri lukuisine puhaltajineen, jotka eivät sitten enää muualla levyllä esiinnykään.

Miamin levytyksissä Freddien ohella kitaran kieliä taivuttelevat Eric Clapton sekä George Terry, joka on erikoistunut sliden käyttöön. Heidän lisäkseen ovat mukana vielä urkuri Dick Sims sekä basisti Carl Radle ja rumpali Jamie Oldaker. B3:lla saa kukin kitaristi esittää taitojaan vajaan yhdeksän minuutin aikana, ja tämä kappale kantautui taannoin korviini myös kotoisesta Yleisradiostamme (ei tosin kokonaisuudessaan).

Jäljelle jäävät kappaleet ovatkin sitten - kuten aiemmin todettiin - "live"-äänityksiä, eivätkä saa aivan varauksetonta tunnustusta ainakaan minulta. Osasyynä on tietenkin äänityksillä, esimerkiksi basso tulee liikaa esiin, kun sen sijaan piano katoaa välillä pahasti kuulumattomiin. Freddien upeata soittoa saamme kuitenkin kuulla runsaasti, kuten on laita koko levyllä, ja hyvä näin. Sen sijaan koko LP:n viimeinen kappale "Farther On Up The Road" on todellinen pohjanoteeraus. En tiedä, kuka siinä yrittää esiintyä blueslaulajana, Freddie se ei ainakaan ole, ja muutenkin koko kappale on melkoista kakofoniaa. Todellinen möhläys, että suuren bluestaiturin muistolevyn päättää tällainen bluffi. (- toim. huom: live-äänitteellä "Farther On Up The Road" Freddie King
duetoi Eric Claptonin kanssa.)


Lopuksi vielä levyn takakannesta poimitut Eric Claptonin sanat Freddie Kingistä: "Hän opetti mitä minun
tarvitsi tietää..."
Freddie Kingin nimi tuee säilymään bluesin historiassa yhtenä sen merkittävimmistä kulmakivistä.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 6/1978)




Gives You A Bonanza Of Instrumentals
(Crosscut CCX 1010) -84
A (1) Surf Monkey (2) Low Tide (3) Remington Ride (4) King-A-Ling (5) Manhole (6) Fish Fare (7) Funnybone
B (1) Cloud Sailin' (2) The Nite Owl (3) Nickleplated (4) Freddie's Midnite (5) Freeway 75 (6) Side Tracked (7) Wash Out (8) Driving Sideways (9) The Untouchable Glide

Kun Freddie King poistui keskuudestamme joulun ja uuden vuoden välissä kahdeksan vuotta sitten otaksuin ja toivoin, että markkinoille alkaisi pursua miehen jäämistöinä aiemmin julkaisemattomia äänitteitä. Peräti laihaksi tuo tarjonta on jäänyt, sillä pian kuoleman jälkeen tuotettu muistoalbumi "1934-76" (RSO SUper 2394 192) ja parin vuoden takainen "Rockin' The Blues Live" (Crosscut CCR-1005) lienevät ainoat julkaisut. Tämä instrumentaalibonanza on pääosiltaan kopio Kingin 1960-luvulla julkaistusta samannimisestä albumista (LP 928) sillä erotuksella, että mukana on neljä lisäkappaletta (B6-9), joista yksi aiemmin julkaisematon (B9). Minä olen niin hulluna FReddie Kingin musiikkiin, että yksikin lisäraita oli täysin riittävä peruste LP:n hankkimiseksi.

Levyllä on siis peräti 16 kappaletta mikä on paljon, varsinkin kun esimerkiksi "Low Tide" ja "Remington Ride" ovat tuollaisia viisiminuuttisia juttuja. Lisäksi otsakkeen mukaisesti kaikki oat instrumentaaleja, mikä ei suinkaan tarkoita, että levy olisi pitkästyttävä. Päinvastoin! LP on suorastaan ylikyllästetty Freddie Kingin uskomattoman taidokkaalla ja tehokkaalla, suoraan tunteesta kumpuavalla kitaran soitolla. Mukana ovat ehkä yhtä ("The Stumble") lukuun ottamatta Freddie Kingin maineikkaimmat instrumentaalit kuten "Low Tide", "Side Tracked", "Wash Out" ja "Driving Sideways". Suurin osa kappaleista on Freddien ja/tai pianisti-tuottaja Sonny Thompsonin käsialaa, joka oli myös yleensä taustamuusikkona studiossa mukana. Hakemallakaan ei kannata etsiä parhaita raitoja, kaikki ovat loistavia. Mutta jos joku välttämättä pitäisi valita, olisi se ehkä juuri "Low Tide", jolla Freddie käy läpi koko kitaransa skaalan. Soitto on selkäpiitä riipivää, kylmänväristyksiä ja puistatuksia aikaansaavaa, ja nuo ovat todellisia tuntemuksia eivätkä mitään korulausahduksia.

Tässä yhteydessä on turha ruveta julkistamaan mitään diskografisia höpinöitä. Toteanpa vain, että jotain uutta näihin äänityksiin liittyvää tietämystä mm. matriisinumeroinnin osalta on tullut esiin.

Reilut viisitoista vuotta sitten Pekka Gronow soitti radion Bluesin maailmasta -ohjelmassa Freddie Kingin kappaleen "Cloud Sailin'" ja tuolloin syttyi bluesharrastukseni. Vuodet eivät ole tippaakaan laimentaneet Freddien musiikin ylivoimaisuutta. Uskokaa minua, tämä on loistelias levy ja yksi kitarabluesin klassikoita ja ehdottomampia kokonaisuuksia. Jos ette aio muita levyjä hankkia, hankkikaa edes tämä.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 1/1985)




Just Pickin'
(Modern Blues Recordings MB2LP-721) -88
A (1) Hide Away (2) Butterscotch (3) Sen-Sa-Shun (4) Side Tracked (5) The Stumble
B (1) San-Ho-Zay (2) Just Pickin' (3) Heads Up (4) In The Open (5) Out Front (6) Swooshy
C (1) Manhole (2) Freeway 75 (3) Low Tide (4) The Sad Nite Owl (5) Funnybone (6) Nickelplated
D (1) King-A-Ling (2) Surf Monkey (3) Freddy's Midnite Dream (4) Fish Fare (5) Cloud Sailin' (6) Remington Ride

Freddy Kingin molemmat King-merkin instrumentaalit-LP:t "Let's Hide Away And Dance Away" ja "Gives You A Bonanza Of Instrumentals" ovat jo pitkään kuuluneet jokaisen blueskitarafanin kokoelmiin - tai ainakin pääosa niiden kappaleista jossakin muussa yhteydessä. Mitä erikoista tässä molemmat mainitut LP:t sisältävässä jenkkituplassa sitten on?

Erikoista on se, että tämä on lähestulkoon ehkä ensimmäinen kerta kun USA:lainen pieni puhtaaseen sointiin pyrkivä levy-yhtiö uudelleenjulkaisee tämäntapaista materiaalia. Siis tekee jotakin sellaista, johon Euroopassa on totuttu jo vuosia esim. Ace-yhtiön projektien yhteydessä. Nämä äänitteet on digitaalisesti uudelleenmasteroitu alkuperäisiltä King-nauhoilta ja tulos on sen mukaista. Nämä raidat eivät ole koskaan kuulostaneet levyllä näin upeilta. Jos vanhat levysi ovat kuluneet tai olet aloittelija ja vasta hankkimassa Freddy Kingin klassikkoja, niin tämä on oikea valinta.

CD- eli laserlevyrintamalla tietysti ennenpitkää ilmaantuu jotakin, mikä ohittaa tämänkin äänenlaadussa, mutta toisaalta siihen voi mennä aikaa paljonkin. Olen itse kuunnellut kaksi Freddy Kingin CD:tä (englantilainen Charly-julkaisu ja USA:laisen DeLuxe-firman uudelleenjulkaisu King/Gusto-LP:stä "17 Hits") ja täytyypä myöntää,että ne eivät pärjää äänenlaadussa tälle tuplalle - mikä ei tarkoita sitä, etteikö CD olisi parempi, jos se tehtäisiin tarpeeksi hyvin.

Ainoa vika tässä levyssä on se, että sen hankkimalla jää ilman Freddy Kingin lauluklassikkoja. Mutta ehkäpä tälle julkaisulle on tulossa jatkoa?

Täydet pisteet sekä musiikille että äänelle.

Teksti: Seppo Elonen
(julkaistu BN-numerossa 1/1988)




FREDDY KING
(Federal 45-12439)
Christmas Tears / I Hear Jingle Bells

Blueskitaran mestarin tietääkseni ainut joulusinkku, levytysvuosi 1961, ja takana tietysti Sonny Thompsonin raudanluja rykmentti: Thompson (pno), Bill Willis (bs-gtr) ja Phillip Paul (dms). "Christmas Tears" noudattelee 12-tahtisen bluesin traditionaalisia kaavoja, huomionarvoista esityksessä onkin se, ettei kokonaisuuteen jää lainkaan tyhjiä paikkoja; tuskaisten lauluosuuksien säkeiden välitkin King täyttää surullisilla kitararyöpsähdyksillään - näin voimakkaasti eläytyneestä esityksestä kuuntelija tulee tavallaan vaivautuneeksi: eikös Joulun pitänyt olla ilon juhla?!

Kakkospuolen keskitempoinen "I Hear Jingle Bells" on ilmeisesti tehty täysin lonkalta vetäisten: tempo laahaa, Thompson takoo pianoaan paikoin aivan väärältä sävelkorkeudelta, basistin pompottelu kuulostaa huikkapäisen hoipertelevalta, ja Phillip Paul on todennäköisesti potkaistu jo ennen sessiota pihalle lumipyryyn, koska rumpuja ei taustalta tahdo erottaa edes kuulolaitteella!

"Christmas Tears" käväisi Billboardin r&b-listalla vuoden -61 lopulla, korkein noteeraus oli sija 26. Tietääkseni kumpaakaan kappaletta ei ole julkaistu yhdelläkään Freddy Kingin LP:llä, CD-kokoelmista en osaa sanoa.

Teksti: T.J. Malin
(katkelma BN-numerossa 6/1990 ilmestyneestä artikkelista "Divarien helmiä, osa 4")




Blues Guitar Hero - The Influential Early Sessions
(Ace CDCHD 454) -93
(1) Hide Away (12401) (2) Lonesome Whistle Blues (12415) (3) San-Ho-Zay (12428) (4) I'm Tore Down (12432) (5) See See Baby (12428) (6) Christmas Tears (12439) (7) You've Got To Love Her With A Feeling (12384) (8) Have You Ever Loved A Woman (12384) (9) You Know That You Love Me (King LP 762) (10) I Love The Woman (12401) (11) It's Too Bad Things Are Going So Tough (12415) (12) Sen-Sa-Shun (12432) (13) If You Believe In What You Do (12443) (14) Takin' Care Of Business (12450) (15) The Stumble (12450) (16) Sittin' On The Boat Dock (12456) (17) Side Tracked (12456) (18) What About Love (12462) (19) Come On (12470) (21) I'm On My Way To Atlanta (12475) (22) In The Open (12475) (23) (The Welfare) Turns Its Back On You (12499) (24) She Put The Whammy On Me (12521)
(suluissa alkuperäinen Federal-singlejulkaisu, äänitysvuodet: 1961-62)

Freddy King on minulle epäjumala, jonka asetan yhdelle kaikkien korkeimmista bluesalttareista. Näiden avaussanojen siivittämänä en näe kovin tarkoituksenmukaisena ruveta analysoimaan liki 70-minuuttista CD-kokonaisuutta, jolle on kasattu 24 jalokiveä Freddy-kuninkaan luomisvoimaisimmilta 1960-luvun parilta alkuvuodelta. Musiikki on upeata, mahtavaa... superlatiiveja ei ole keksitty riittävästi kuvaamaan sitä. Tokihan nämä kaikki on kuunneltu uudestaan ja uudestaan vuosien saatossa. Siitäkin huolimatta, että taannoisen majani muuton yhteydessä kadotin noin sata harvinaista ja rakasta singleä sisältävän muuttolaatikon, joiden joukossa oli aivan oikein arvattu - kaikki Freddy Kingin Federal-sinkut. Vuodatan verikyyneliä edelleen. Tälle CD:lle kootut yhdeksän Federal-singlen molemmat puolet tuovat kovin laihan lohdun sinällään.

Loistavasta musiikista huolimatta CD:n kasaamisperusteita en aivan ymmärrä. Ihan fiksu logiikka on panna levyn alkuun kaikki Freddyn listahitit, joita oli yhteensä seitsemän. Näistä korkeimmalle sijoille Billboardin R&B-tilastoissa yltivät Freddyn ensimmäisestä sessiosta See See Baby (5.) ja rytmihirviö Hide Away (5.) sekä väkevä instrumentaali San-Ho-Zay (4.). Hyvänä ideana pidän myöskin ottaa mukaan mainitsemani yhdeksän singlekokonaisuutta, mutta sen sijaan outolintuja ovat yksittäset sinkkuraidat (13), (18), (23) ja (24). Jos minä olisin saanut CD:n koostettavakseni, olisin tiputtanut ne pois ja pistänyt tilalle listahitti Christmas Tears'in b-puolen I Hear Jingle Bells (Federal 12439), jota ei ole tiettävästi julkaistu muutoin kuin singlemuodossa. Lisäksi olisin sovittanut mukaan King LP 762:lta (Freddy King SIngs) kappaleet Let Me Be ja Mean Mean Woman, jotka nekin ovat tietääkseni jääneet toistaiseksi vaille uusintajulkaisua, eivätkä ne koskaan myöskään päätyneet Federal-sinkuille. Siinäpä siis olisi ollut palvelus Freddy King -faneille.

Freddy Kingin musiikki ei kuvailujani tai kommenttejani kaipaa. Riittää, kun sitä kuuntelee ja yrittää ymmärtää sen suuruuden. Ja siihen tämä Ace-CD antaa oivan mahdollisuuden. Toivottavasti lisää seuraa Freddyn myöhemmän Federal-tuotannon merkeissä. Tietääköhän muuten kukaan nähneensä Freddy King -CD:tä nimeltään See See Baby ja tunnukseltaan Charly CD 310? Sellaisen tuotteen on ainakin raportoitu olevan tekeillä, ja mikäs sen tekee erikoiseksi - liuta Freddyn Federal-julkaisujen eriottoja!

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 1/1994)




Live! Texas And Oklahoma Club Dates 1975
(P-Vine PCD 2492) -93
(1) Look On Yonder Wall (2) Woman Across The River (3) Mojo Boogie (4) Something You Got (5) Messing With The Kid (6) Hey Baby (7) Have You Ever Loved A Woman / Rock Me Baby (8) Shake Your Booty Baby

Freddy King on kuollut, mutta elää kuitenkin. P-Vine on julkaissut uuden live-albumin Kingiltä. Kansitekstit ovat japaninkieliset, joten niistä en ymmärtänyt yhtäänmitään. Kappaleet ovat klubiäänityksiä Teksasista ja Oklahomasta. Äänitystaso on kelvollinen. Levyllä on musiikkia 59.09 minuuttia. Freddien bändissä soittivat näihin aikoihin mm. Alvin Hemphill (urut), Lewis Stephens (piano), Benny Turner (basso) ja Calep Emery (rummut). Kyseiset herrat saattavat olla soittamssa näilläkin äänitteillä.

Freddyn laulu ja kitaransoitto on kelvollista koko levyllä. Kitarasoundit olivat näihin aikoihin kireät ja vinkuvat. Freddy oli saanut selvästi vaikutteita rock-musiikista. Bändin soitto on tiukkaa ja jopa funk-vaikutteista. Uruissa on hienot hammond-kirkkosoundit, ja urut ovat hyvin esillä koko levyllä.

Kappaleet (1) ja (2) ovat alunperin hyvältä vuoden -73 levyltä "Woman Across The River" (AMSL 68919). Nämä versiot noudattelevat LP:llä olevia, paitsi että (1):n alussa on noin kolmen minuutin kitarsoolo. Raidan (3) aluksi tulee pieni pätkä "Hideaway"-kappaletta, joka vaihtuu "Mojo Boogie'ksi" (J.B. Lenoir). Lopussa tahti kiihtyy yliluonnollisen huikeaksi. "Hideaway" on ehkä Freddyn tunnetuin kappale, joka oli Amerikan r&b-listoilla v. -61 viiteen otteeseen. (4):lla kuullaan sielukasta (soul)laulantaa ja kitarointia. (5) on Jr Wellsin tunnetuksi tekemä kappale, jonka Freddy esittää sanoisinko rutinoidusti. (6) ja (7) ovat levyn hitaat 12-tahdin bluesit, joista (6) on "Sweet Home Chicago" -tyylinen. Molemmissa on runsaasti Freddyn vinkuvaa kitaransoittoa. (8) on lyhyt yleisönkosiskelu/jutustelukappale.

Kingiltä on ilmestynyt lukuisia live-albumeita hänen kuolemansa jälkeen, mm. seuraavat: "Rockin' The Blues" (Crosscut CCR 1005), "Live In Antibes" (Esoldun FCD 111), "Live In Nancy, Vol. 1 & 2" (Esoldun FCD 126 & 129) sekä Python-merkillä kaksi bootleg-levyä. Jos sinulla on jo nämä kaikki, mikset hankkisi myös tätä uusinta. Mainitaanpa lopuksi vielä pari hyvää Freddy King -levyä: "Hideaway" (King KLP 1059) ja "Texas Cannonball" (A&M AMLS 68113).

Teksti: Vesa Salmi
(julkaistu BN-numerossa 3/1994)




King Of The Blues
(EMI 7243 8 34972 2 5)
CD 1 - (1) Same Old Blues (2) Dust My Room (3) Worried Life Blues (4) Five Long Years (5) Key To The Highway (6) Going Down (7) Living On The Highway (8) Walking By Myself (9) Tore Down (10) Palace Of The King (11) Lowdown In Lodi (12) Reconsider Baby (13) Big Legged Woman (14) Me And My Guitar (15) I'd Rather Be Blind (16) Can't Trust Your Neighbor (17) You Was Wrong (18) How Many More Years (19) Ain't No Sunshine (20) The Sky Is Crying (21) That's All Right
CD 2 - (1) Woman Across The River (2) Hoochie Coochie Man (3) Danger Zone (4) Boogie Man (5) Leave My Woman Alone (6) Just A Little Bit (7) Yonder Wall (8) Help Me Through The Day (9) I'm Ready (10) Trouble In Mind (11) You Don't Have To Go (12) Please Send Me Someone To Love * (13) Gimme Some Lovin' * (14) Love Her With A Feeling * (15) Boogie Fuck * (16) It Hurts Me Too * (17) Something You Got * (18) Ain't No Big Deal On You * (19) I Just Wanna Make Love To You * (20) Hide Away *
(* = ennenjulkaisematon)

Tällä King Of The Blues -tupla-CD:llä on varmasti monelle alan harrastajalle tuttua Shelter-materiaalia. Ykkös-CD:n kappaleet 1-10 ovat ilmestyneet alunperin 1970 vinyylillä Getting Ready (Shelter SW-8905 USA, Philips 6369 102 EU) ja uusinta-CD-painoksena (Shelter/DCC SRZ-8003). Kappaleet 11-21 ilmestyivät 1972 levyllä Texas Cannonball (SW-8913 USA, A&M AMLS 68113 EU) ja CD-painoksena (Sequel NEX CD 175), jolla on muuten kuusi kappaletta, jotka puuttuvat King Of The Blues -CD:ltä: neljä studio-ottoa vuosilta 1970-72; Somebody's Got To, Pulpwood, That's All Right, The Same Thing sekä live-taltioinnit vuodelta 1971; Tore Down ja Dust My Broom.

Kakkos-CD:n kappaleet 1-11 ilmestyivät 1973 levyllä Woman Across The River. 12 ja 13 ovat Getting Ready -CD:ltä ja 14 Texas Cannonball -CD:ltä. No, onhan täällä sentään vielä nämä ennenjulkaisemattomat Boogie Fuck, It Hurts Me Too, Something You Go, Ain't No Big Deal On You, I Just Want To Make Love To You, Hide Away.

Pop/rock -kuvioista tuttu Leon Russell ja Denny Cordell tekivät 1970 Freddyn kanssa levytyssopimuksen Shelter-merkille. Leon Russell toimii myös tuottajana näillä levyillä. Russell toi Freddyn mukaan rock-kuvioihin ja Woman Across The River oli parhaimmillaan USA:n listalla sijalla 153. Kaikilla levyillä soittaa taustalla perusryhmä Leon Russell -piano, kitarat, Don Preston -kitara, Jon Gallie -urut, Duck Dunn -basso, Chuck Blackwell -rummut ja Charles Myers -rummut (Woman Across The Riverillä Myersin tilalla Jim Keltner).

Yleisilme CD:llä on funky kitaravetoinen raaka cityblues (ja on sitä pop-rockiakin vähän mukana). Niille, joille Freddyn King-Federal -levytykset 60-luvun taitteesta ovat sitä oikeaa Kingiä, tämä levy voi olla pettymys. Omasta mielestäni CD on bluesin historiaa parhaimmillaan, sillä ajat muuttuvat ja niin myös soundit. Itse Freddy on huippuvireessä. Laulu kuulostaa hyvältä ja kitarasta irtoavat kuviot ovat silkkaa mannaa ja taustaryhmä hoitaa hommat tuplarumpuineen hienosti.

Timi Varhama on arvioinut kaikki kolme vinyyliä vanhoissa BN:ssä (Getting Ready BN 16, Texas Cannonball BN 24, Woman Across The River BN 24). Kaikiltahan tietysti löytyvät kyseiset BN.n numerot kotinurkista, että voivat tarkistaa mitä mieltä Timi oli Freddyn Shelter-levyist. Lainaan nyt kuitenkin pienen pätkän vanhasta Getting Readyn arviosta: "Hänen kitaransa puree tulisesti ja äänensä on mahtavan viriili." Kaikilla kolmella levyllä on vähän liikaa vanhoja tuttuja kappaleita, esim. Dust My Broom, Five Long Years, The Sky Is Crying ja I'm Ready. Kappaleet soitetaan rutinoidusti, mutta kyllä ne on kuultu jo aikaisemmin noin tuhat kertaa.

CD:llä on mukana myös muutama akustinen kappale. Walking By Myself ja That's All Right toimivat hyvin ja keventävät CD:n tunnelmaa. Getting Readyn (CD 1 raidat 1-10) parhaita paloja ovat hidas tunnelmallinen Same Old Blues ja raivoisa Palace Of The King. CD 1:n kappaleet 11-21 (eli LP "Texas Cannonball") ovat tasaisempi kokonaisuus kuin Getting Ready. Freddyn laulu ja kitara swengaavat kuin viisi hirveä. Big Legged Woman on tosi funkybluesia. Leon Russellin soulahtava I'd Rather Be Blind ja hidas blues Can't Trust Your Neighbor jousineen ovat maukasta kuultavaa. Freddyn versio Bill Withersin Ain't No Sunshinesta on hyvä. Kakkos-CD:n kappaleiden 1-11 (LP "Woman Across The River") joukosta löytyvät kuitenkin hienoimmat esitykset; popsävyinen Woman Across The River ja Leon Russellin Thrills Is Gone -tyylinen helmi Help Me Through The Day.

Kakkos-CD:n kappaleet 12-20 ovat ennenjulkaisemattomia. Please Send Me Someone To Love on aika pliisu versio. Gimme Some Lovin' onnistuu paremmin Spencer Davis Groupilta. No, eivät nämä kaikki sentään ole ylijäämäkamaa. Love Her With A Feelingistä on hyvä versio. Boogie Fuck on boogia tyyliin Feel So Good. It Hurts Me Too, joka on CD:n mukaan Steve Winwoodin "sävellys" on se vanha tuttu monien muidenkin esittämä hidas blues. Little Miltonin Ain't No Big Deal On You on funkyblues, jossa kuullaan Freddyn raakaa, purevaa kitarointia. Levyn päättää vanha tuttu Hide Away, josta kuullaan erittäin onnistunut lähes viisi minuuttia kestävä upea versio. Kyllä Freddy on levyn nimen veroinen eli King Of The Blues (tosin yksi monista).

Tässä olisi vielä internetin blues-sivuilta varsin hyvä lyhyt esittely. Shelter-levyjen arviot The Texas Cannonball (***) ja Woman Across The River (****) ovat melko osuvia, mutta itse annan Woman Across The Riverille täydet viisi tähteä.

FREDDIE KING
Instrument(s): acoustic and electric guitar, vocals
Lifespan: 1934 - 1976
Style synopsis: Chicago / Texas blues
Representative recordings:
Freddie King Sings (-61, King) (***)
Texas Cannonball (-72, Shelter) (***)
Woman Across The River (-73, Shelter) (***)
Live In Antibes (import, -74, Esoldun CD 111) (****)
Contributed by: John Morgan
Contributor's comments: Freddie King, the one and only "Texas Cannonball", fused the open-string sound of Texas bluesguitar and the raw, screaming tones of West Side Chicago blues.


Teksti: Vesa Salmi
(julkaistu BN-numerossa 6/1995)




Live At The Electric Ballroom 1974
(Black Top BT 1127) -96
(1) Introduction (2) That's Alright (3) Interview (4) Dust My Broom (5) Interview (6) Big Legged Woman (7) Woman Across The River (8) Key To The Highway (9) Let The Good Times Roll (10) Ain't Nobody Business (11) Sweet Home Chicago (12) Dust My Broom (13) Hide Away Medley (14) Interview

Freddie King on varmasti kaikille lukijoille niin tuttu, ettei pitkiin esittelyihin liene aihetta. Mieheltä on aikaisemmin julkaistu luja nippu live-tallenteita (ks. V. Salmen listaus BN:ssä 147) ja tässä olisi jonon jatkoksi vielä yksi.

Mainitsemani jonon häntäpäähän ei tämä tallenne kuitenkaan tule taatusti sijoittumaan, sillä Freddie oli tuona iltana aivan uskomattoman kovassa iskussa ja miehen kitaratyöskentelyä ei voi kuin hämmästellä. Laulupuoli tuntuu olevan hallussa myös. Hyvät fiilikset ovat tarttuneet myös taustabändiin ja sen funkyssä veivauksessa piisaa kosolti ihmettelemistä. Tällaisessa tapauksessa ei materiaalin tuttuus vaivaa pätkänkään vertaa. Kyllähän nämä kevyesti kestävät hyvät kierrätykset. Erityisen kovaa kolahtivat (8) ja (9), jotka tuntuvat toimivan yli muiden. Uskomattomalla voimalla runnottu (13) nousee myös palkintopallille.

Ikäänkuin live-latauksessa ei olisi kylliksi herkkua Freddien faneille, saadaan lisänamina pätkiä radiohaastattelusta sekä akustiset ja tuhdin kuuluiset radio-livet raidoista (2) ja (4).

Kovan blueskitaran ystäville.

Teksti: Mikke Nöjd
(julkaistu BN-numerossa 5/1997)




Blues Guitar Hero, Vol. 2
(Ace CDCHD 861) -02
(1) Over Drive (orig. Federal recording) (2) Full Time Love (Federal 12537) (3) Now I've Got A Woman (Federal 12529) (4) Onion Rings (alt. King LP 773) (5) You Can't Hide (Federal 12471) (6) Teardrops On Your Letter (King LP 931) (7) Heads Up (alt. Federal 12443) (8) You Mean Mean Woman (How Can Your Love Be True) (King LP 762) (9) Some Other Day, SOme Other Day (Federal 12532) (10) Wash Out (alt. King LP 773) (11) Meet Me At The Station (Federal 12515) (12) Someday After Awhile (You'll Be Sorry) (ext. Federal 12518) (13) Out Front (King LP 773) (14) She's The One (Federal 12537) (15) Look, Ma I'm Cryin' (Federal 12482) (16) Bossa Nova Blues (King LP 821) (17) I Love You More Everyday (Federal 12535) (18) Walk Down The Aisle (Honey Chile) (alt. King LP 821) (19) High Rise (alt. Federal 12521) (20) Double Eyed Whammy (King 6057) (21) Use What You've Got (King 6057) (22) Girl From Kookamunga (King 6080) (23) You've Got Me Licked (King 6080) (24) Remington Ride (alt. King LP 928)
(äänitteet vuosilta 1961-66)

Koska en voi kehua olevani kitara-kolossimme erikoistuntija katsoin parhaaksi kopioida kappaleiden aikaisempien julkaisujen tiedot sellaisenaan levyn kannesta. Kuten näkyy, mitään mullistavaa ei ole arkistoista löydetty, vaan on jouduttu tyytymään muutamaan kakkosottoon. Mutta siinäkin lienee monelle ihan kylliksi syytä hommata tämä Freddyn uutuus, joka siis on vol. 2 - ykkönen taitaa olla rvioimatta, tuskin sentään siksi, että bluesaisntuntijamme ovat sitä mieltä, ettei tämmöiselle ukolle kannata palstatilaa antaa...?

Se vol. 1 on yös ainakin ns. perstuntumalla arvioiden parempi, mutta eipä ole tässäkään valittamista. En ole itse kuunnellut miehen levyjä sen jälkeen kun niitä originaalijulkaisuina käsiin takavuosina osui, ja taas kerran yllätyin siitä, kuinka komeilta nämä kaksi-kolmeminuuttiset konstailemattomat ja suoraviivaiset bluesit kuulostavatkaan. Jotakuita saattaa häiritä muutaman raidan saksofoni, mutta minua ei. Freddyn kitaristintaidot tiedetään ja tunnustetaan, eikä tällä miehellä todellakaan ollut tarvetta vongutella viiden minuutin sooloja kykyjensä todistamiseksi (ei ainakaan vielä 60-luvun alkupuoliskolla...). Kuunnelkaapa näitä raitoja - viisitoista sekuntia riittää, jos siinä on oikea lataus mukana. Ja onhan täällä sitten vastapainoksi myös kuusi ja puoliminuuttinen päätösraita! Parhaitenhan näistä Freddyn Federal/King -levyistä toki tunnetaan "Hideaway'n" kaltaiset instrumentaaliklassikot, mutta mies oli myös reilusti keskitasoa parempi vokalisti, ja vetäisee esim. Little Johnny Taylorin hitille komean vastauksen (2).

Kuten tiedossa on, levytti Freddy Federal-vuosinaan paljon, ja materiaali kyllä pakkasi muutamaan kertaan kauniisti sanottuna pettämään - joukosta löytyy jos jonkinlaista "Surf Monkey'ta" ja "Bossa Nova Watusi Twist'iä", mutta kuten näkyy niin tälle niitä ei ole päästetty. Kiivaimmille miehen faneille nekin tietysti ovat huikeita mestariteoksia, mutta kun minulla ei tällaisia "estoja" ole, niin voin todeta, ettei tämänkään koosteen jokainen raita ihan ehdoton napakymppi ole. Mutta kivuttomasti tätä kuuntelee, enkä hapuillut next-nappulaa edes cd:n hempeimmän raidan (6) kohdalla; tämä Henry Gloerin sävelmähän oli Hank Ballardin ja Midnightersin iso hitti. Freddy teki suuren osan materiaalistaan itse, mutta pari muutakin coveria levyille näköjään aikaan päätyi. Aika yllättäviä valintoja ovat esim. N.O.-mies Tommy Ridgleyn kyhäämät kohellukset (20) ja (22); niiden väliin jäävä Billy Davisin hidas upea on kuin eri maailmasta. Ja paljonhan Freddy sai myös käyttöönsä tuottajansa Sonny Thompsonin kynäilyjä, ja näkyypä säveltäjäluettelossa vilahtavan myös vanha kettu Rudolph Toombs.

Vähän jäi kaivelemaan, ettei levyllä ole kuin yksi Lula Reedin kanssa laulettu duetto. Eiväthän ne suuria bluesin mestariteoksia olleet, mutta silti - vauhtipala (5) on mukava piristys, ja Lula todellaa ruudikkaassa vedossa.

Vihossa on tiestysti kunnon tekstit, kuvitusta löytyy, ja tavaraa siis riittäisi vielä jatkolevyihinkin. Sapa nähdä riittääkö Acella intoa. Jenkkien Collectableshan on julkaissut Freddy Kingin Federalit kolmella cd:llä, mutta niille ei kaiketi ole kakkosversioita päässyt. Hinta lienee myös melkoinen, ja vaikka äänentaso tiettävästi onkin ihan OK (mikä ei Collectablesin kohdalla ole itsestäänselvyys), niin rohkenenpa uskoa, ettei näille soundeille pärjätä. Kyllä kitarabluesin ystävien taas kelpaa, etenkin jos hallussa on näistä vain puhkisoitetut vinyylit!

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 5/2002)




Taking Care Of Business, 1956-1973
(Bear Family BCD 16979 GK) -09
CD 1 - (1) Country Boy (2) That's What You Think (3) You Know That You Love Me (But You Never Tell Me So) (4) See See Baby (5) You've Got To Love Her With A Feeling (6) Have You Ever Loved A Woman (7) Hide Away (8) I Love The Woman (9) Lonesome Whistle Blues (10) If You Believe (In What You Do) (11) It's Too Bad (Things Are Going So Tough) (12) I'm Tore Down (13) Butterscotch (Onion Rings) (14) Sen-Sa-Shun (15) Side Tracked (16) The Stumble (17) San-Ho-Zay (18) Wash Out (19) You Know That You Love Me (But You Never Tell Me So) * (20) See See Baby * (21) You've Got To Love Her With A Feeling * (22) Have You Ever Loved A Woman * (23) Butterscotch (Onion Rings) * (24) Butterscotch (Onion Rings) * (25) Wash Out *
CD 2 - (1) Just Pickin' (2) Heads Up (3) Christmas Tears (4) Let Me Be (Stay Away From Me) (5) Takin' Care Of Business (6) You Mean, Mean Woman (How Can Your Love Be True) (7) I Hear Jingle Bells (8) In The Open (9) Out Front (10) Swooshy (11) Closed Door (High Rise) (12) Texas Oil (13) She Put The Whammy On Me (14) I'm On My Way To Atlanta (15) Over Drive (The Untouchable Glide) (15) Driving Sideways (16) Sittin' On The Boat Dock (17) Come On (18) Do The President Twist (19) (Let Your Love) Watch Over Me (20) You Can't Hide (21) It's Easy Child (22) Just Pickin' * (23) Heads Up * (24) Closed Door (High Rise) * (versio ilman puhaltimia) (25) I'm On My Way To Atlanta *
CD 3 - (1) Your Love Keeps A-Working On Me (2) What About Love (3) Bossa Nova Blues (4) The Bossa Nova Watusi Twist (5) Freeway 75 (6) Walk Down That Aisle (Honey Chile) (7) Someday, After Awhile (You'll Be Sorry) (8) You Walked In (9) You're Barkin' Up The Wrong Tree (10) Is My Baby Mad At Me (versio ilman puhaltimia) (11) (The Welfare) Turns Its Back On You (12) It Hurts To Be In Love (13) Look Ma, I'm Cryin' (14) (I'd Love To) Make Love To You (versio ilman kitaraa) (15) One Hundred Years (versio ilman kitaraa) (16) Now I've Got A Woman (17) Surf Monkey (18) If You Have It (19) Low Tide (Zoo Surfin') (20) Remington Ride (21) Monkey Donkey (22) Walk Down That Aisle (Honey Chile) *
CD 4 - (1) Meet Me At The Station (2) Full Time Love (3) King-A-Ling (4) I Love You More Every Day (5) Teardrops On Your Letter (6) Some Other Day, Some Other Time (7) She's The One (8) She's That Kind (9) Man Hole (10) Fish Fare (11) Funny Bone (12) Cloud Sailin' (Don't Move) (13) The Sad Nite Owl (14) Nickel Plated (15) Freddy's Midnite Dream (16) Girl From Kookamunga (17) You've Got Me Licked (18) Double Eyed Whammy (19) Use What You've Got ** (20) The Mojo ** (21) Play It Cool ** (22) Untitled Instrumental #1 ** (23) Untitled Instrumental #2 ** (24) Untitled Instrumental #3 ** (25) Hide Away (26) Funky (27) Blue Shadows (28) Play It Cool (29) That Will Never Do (30) It's Too Late, She's Gone (31) Sweet Thing (32) Get Out Of My Life Woman
CD 5 - (1) Hot Tomato (2) Wide Open (3) Let Me Down Easy (4) Today I Sing The Blues (5) Yonder Wall (6) I Wonder Why (7) I Don't Know (8) My Feeling For The Blues (9) The Stumble (10) Stormy Monday (11) What'd I Say (12) Ain't Nobody's Business What We Do (13) You Don't Have To Go (14) Woke Up This Morning (15) The Things I Used To Do (16) Same Old Blues (17) Dust My Broom (18) Worried Life Blues (19) Five Long Years (20) Key To The Highway (21) Going Down (22) Living On The Highway (23) Walking By Myself (24) Tore Down (25) Palace Of The King
CD 6 - (1) Gimme Some Lovin' (2) Please Send Me Someone To Love (3) That's All Right (4) The Same Thing (5) Tore Down (live) (6) Dust My Broom (live) (7) Can't Trust Your Neighbor (8) You Was Wrong (9) How Many More Years (10) Ain't No Sunshine (11) The Sky Is Crying (12) Love Her With A Feeling (13) Somebody Got To Go (14) Pulpwood (15) Hide Away (16) Lowdown In Lodi (17) Reconsider Baby
CD 7 - (1) Big Legged Woman (2) Me And My Guitar (3) I'd Rather Be Blind (4) Something You Got (5) Ain't No Big Deal On You (6) I Just Want To Make Love To You (7) It Hurts Me Too (8) Boogie Fuck (Guitar Boogie) (9) Woman Across The River (10) I'm Your Hoochie Coochie Man (11) Danger Zone (12) Boogie Man (13) Leave My Woman Alone (14) Just A Little Bit (15) Yonder Wall (16) Help Me Through The Day (17) I'm Ready (18) Trouble In Mind (19) You Don't Have To Go (20) Goin' Down (live)
(* = ennenjulkaisematon vaihtoehtoinen otto; ** = julkaisematon sessio; CD4: 20-24)

Rohkenen julistautua julkisesti ja itseriittoisesti valtakunnan vannoutuneimmaksi ja ehkäpä pitkäaikaisimmaksi Freddie King -fanaatikoksi. Varoitankin siksi jo etukäteen, että oheinen tarkastelu tulee olemaan ylistyslaulu omalle suursuosikilleni, ja ne joita ei kiinnosta lukea kritiikitöntä suitsutustani voivat tyytyä tarkistamaan oheisesta kappalelistauksesta huikean Bear Familyn 7 CD:n boxin sisällön, katsella seuraavan sivun FK-vuosikertalevykansikuvitusta ja siirtyä sen jälkeen tämän Blues Newsin varsinaiseen levyarvio-osastoon...

Kuningas-Freddiestä on kirjoitettu rakkaan julkaisumme sivuilla runsaahkosti menneinä vuosikymmeninä. Ei tosin tietenkään enää järin hiljattain, koska ensi joulukuun lopussa tulee kuluneeksi peräti 33 vuotta Teksasin blueskolossin ennenaikaisesta kuolemasta, vain 42 vuoden iässä. Viittaan kuitenkin S. Elosen artikkeliin BN:n vuoden 1975 ensimmäisessä numerossa sekä J. Aallon muistokirjoitukseen kaksi vuotta myöhemmin. Freddien albumituotantoa on BN:n sivuilla esitelty viitisentoista nimikettä. Kaikki BN-historian FK-kirjoitukset löytyvät tuoreeltaan uudelleen toimitettuina nettisivuiltamme. Webbisivuilla on myös kokolailla täydellinen FK-albumidiskografia sekä erittely hänen listahiteistään. Tutustukaa!

Tätä Bear Familyn kulttuuritekoa ehdittiin odottaa kiihkeästi jo monen monituista vuotta. Joskus viime vuonna alkoi sitten korviin tihkua tietoja, että tällainen projekti teki tuloaan. Toki Freddien 1960-luvun ensimmäisen puoliskon aktiivinen Federal-levytyskausi on kohtuullisesti kartoitettu mm. Collectables-levymerkin toimesta ja myös hänen myöhempi levytysuransa on helpohkosti saavutettavissa. Siitäkin huolimatta oheiselle jättipaketille oli musiikkikulttuurillinen, -historiallinen ja -sosiaalinen sekä henkilökohtainen henkinen tilaus. Minulla oli aikoinaan kokoelmissani mm. kaikki Freddien Federal-sinkut, mutta erään elämänvarren muuttokeikan yhteydessä sinkut olivat käsittämättömästi kadonneet...

Boxin mukana seuraa reilu 100-sivuinen LP-levyn kokoinen ja muotoinen, kovakantinen kirja, jonka tekstit on laatinut yksi parhaista FK-asiantuntijoista, Bill Dahl. Kirja on sekä huikeaa luettavaa että katseltavaa, koska sen kuvitus on monine ennennäkemättömine fotoineen sekä single-etiketti- että albumikansikuvineen vertaansa vailla. Täydellinen diskografia on luonnollinen itsestäänselvyys. Lootan sisältönä olevilla seitsemällä CD:llä on kaikkiaan 167 kappaletta, joiden yhteiskestoaika on yhdeksisen tuntia. Virkatyöpäivä ei siis riittäisi paketin kuunteluun. Tosin virkamiesmäisyys on kauempana Freddie Kingin musiikista kuin paloviina islaminuskoisen juomaleilistä. Boxi kattaa Freddien koko uran kaupallisen levytystuotannon vuoden 1956 ensimmäiseltä pikkuruisen El Bee -levymerkin julkaisuilta hänen Shelter-kautensa kolmanteen ja viimeiseen albumiin kevättalvelta 1973. Olen mielestäni kuullut syyn, miksi Freddien uran viimeiseksi jääneitä RSO-levytyksiä ("Burglar", "Larger Than Life", "1934-76") ei otettu pakettiin mukaan, mutta en jaksa muistaa syytä juuri tätä kirjoittaessani.

22-vuotiaan Freddien (tai silloin vielä Freddyn) persoonallinen ja intensiivinen laulutulkinta oli kosketeltavissa hänen countrybluesosastoon sijoittuvilla kahdella ensikappaleella Country Boy ja That's What You Think (CD-1/1-2). Hänen sittemmin modernin blueskitaroinnin kolossaaliseksi ja monien jäljittelemäksi maamerkiksi muovautunut kitarointinsa puhkesi loistokkaseen kukoistukseensa Cincinnatissa elokuussa 1960 pidetyssä ensimmäisessä Federal-sessiossa. Tuloksena olivat mm. levypuolet Have You Ever Loved A Woman / Love Her With A Feeling (Fed 12384), SE single jonka ottaisin mukaani autiosaarelle, jos mukaan sallittaisiin vain ja ainoastaan yksi kiekko. Saman session satoa oli R&B-listoilla korkealle noussut hitti-instrumentaali Hide Away, klassikko jota kukaan itseään kunnioittava kitaristi ei ole jättänyt soittamatta, tai ainakaan yrittämättä.

Freddie käytännöllisesti katsoen asui Federalin studioilla vuodet 1961-62. Tuloksena oli nelisenkymmentä toinen toistaan loistavampaa, idearikasta kitarainstrumentaalia (esim. Stumble, San-Ho-Zay, Sen-Sa-Shun, Side Tracked, Driving Sideways) sekä tunnepaatoksella tilitettyä laulukappaletta (vaikkapa It's Too Bad ja I'm Tore Down). Freddiellä oli vuonna 1961 lukuisia listahittejä, ja äänityksiä julkaistiin Federal-sinkkujen ohella useilla King-pitkäsoittoalbumeilla, joista kuvitusta ohessa. Nokkelaa aikakauden hermoston kutkuttelua osoitti Freddien poikkeuksellinen taito mukautua yhtäkaikki niin surffi- kuin lattari- ja bossanova-rytmiikkoihin. Hän myös levytti ihastuttavia duettoja iki-ihanan laulajatar Lula Reedin kanssa.

Kumpaisenakin vuonna 1963 ja 1964 Freddie päätyi studiolle vain kerrran, eli ura oli tältä erää jo hieman hiipumaan päin. Siitä huolimatta esim. syyskuun -63 sessiossa syntyi suorastaan huikaiseva instruparittelu, maagisen tihkuva Low Tide sekä rullaava Remington Ride (CD-3/19-20). Niistä molemmat ovat reilut kuusi minuuttia täyttää timangia, ja ne julkaistiin pituutensa takia vain LP-muodossa. Syyskesältä -64 nostan esiin puhuttelevat instrumentaalit Sad Nite Owl ja Freddy's Midnite Dream (CD-4/13,15), joiden nimet kuvaavat sisältönsä erinomaisesti. Paketin neljännen CD:n puolivälin ylitettyämme on Freddien taiteellisesti loistelias Federal/King -ura jäänyt kunniakkaaseen blueshistoriaan. Boxin kirjausten mukaan sisällöstä tusinan verran kappaleista on aikaisemmin julkaisemattomia vaihtoehtoisia ottoja. Ainakin osa niistä on kuitenkin jo julkaistu esim. britti-Ace'lla, joten oheisessa listassa on oma paras arvaukseni (joka vaatinee vielä tarkistuslaskennan). Joka tapauksessa 4. CD:n raidat (20)-(24) ovat "aidosti julkaisemattomia" ja ovat kesältä -68, jolloin Freddy, nyttemmin jo Freddie, oli tehnyt sopimuksen Cotillion-merkin kanssa. Nämä viisi esitystä ovat ääniteknisesti korkeintaan keskinkertaisia ja musiikillisesti lähinnä jamitusta ja sisältävät paikkapaikoin elementääristä perusrumpuharjoittelua. Niiden takia ei boxia ole mielekästä hankkia.

Freddien ensimmäinen Cotillion LP "Blues Master" heinäkuulta 1968 oli jotenkin omituisen kohjo kokonaisuus, vaikka tuottajana ja orkesterinjohtajana toimi itse King Curtis ja taustalla oli huippulaadukas kokoonpano. Sen sijaan seuraavana kesänä samantyyppisen ja osittain ihan saman bändin sekä Curtisin tuottamana purkitettu My Feeling For The Blues on minulle ehdotonta autiosaaritavaraa. Se oli aikoinaan, maaliskuussa 1970 toisena vaihtoehtona elämäni ensimmäiseksi bluesalbumiksi ostaessani itselleni syntymäpäivälahjaa silloisen Stokkan levyosastolta. Haaviin tarttui kuitenkin B.B. Kingin "Live & Well" - Freddien vuoro tuli hieman tuonnempana. "My Feeling" on kauttaaltaan loistava. Mainitaan pari helmeä: loistava uusio-Stumble (CD-5/9), jäntevin koskaan kuulemani versio Willie Mabonin I Don't Know -klassikosta (CD-5/7) ja 2-minuuttinen briljantti LP:n nimikappale (CD-5/8), jonka kitarabreikki vetää kehon kananlihalle. Cotillionit kattavat boxilla raidat CD-4/25 ... CD-5/15. Kappalejärjestys on eri kuin alkuperäisälppäreillä, mutta boxilla seurataankin matriisinumeroiden mukaista kronologista järjestystä.

Cotillionit olivat kaupallisia floppeja ja Freddiellä oli uushaku päällä. Hän päätyi seuraavana vuonna (1970) Leon Russellin Shelter-levymerkille ja yhteistyönä syntyi kolme albumia: "Getting Ready", "Texas Cannonball" ja "Woman Across The River". Freddien kuoleman jälkeen Shelter-materiaalia on löytynyt (ja julkaistu) lisää ja kaikki sen kauden tuotokset kattavat boxin loppuosan reilut kaksi CD:llistä tähän asti moderneinta kuulemaamme Freddie Kingiä. Russellin suojissa Freddien ura lähti uuteen nousuun ja hän tavoitti laajempia, lähinnä valkoihoisia yleisömassoja. Musiikki sovitettiin voimakkaammin rockin suuntaan, mutta siitä huolimatta kaikki Freddie King -elementit olivat yhä mukana - tunnepaloinen laulu sekä väkevä kitarointi, joka oli tosin entistä mahtipontisempaa. "Getting Ready" oli tyylipuhtaine bluesohjelmistoineen ja paikoin akustisine instrumentaatioineen vielä kevyttä tapailua rockbluesin suuntaan, mutta seuraavilla albumeilla jälki oli jo verraten raskasta, paikoin jopa raskassoutuista. On huomionarvoista, ettei Freddie juurikaan enää säveltänyt omaa materiaaliaan. Albumit sisälsivät niin bluesklassikoita kuin mm. Russellin Freddielle räätälöimiä rockbluesballadeja kuten ikimuistettavat I'd Rather Be Blind (CD-7/3) ja Help Me Thru The Day (CD-7/16).

Minulla oli ilo, onni ja kunnia olla todistamassa Freddie Kuninkaan ainoaksi jäänyttä väkivahvaa "live"-esiintymistä Suomessa, Stadin Kulttuuritalolla, tätä kirjoittaessani miltei päivälleen 34 vuotta sitten. Se on ollut yksi elämäni ikimuistoisimpia konsertteja ja muistan suorastaan vapisseeni Kultsan lehtereillä. Toivottavasti tämän BN:n kansikuva puhuu edes vähän asian puolesta. En koskaan hyväksynyt Blues Newsin silloista halventavaa konserttiotsikointia "kuningas vai narri", enkä jakanut lainkaan silloisen päätoimittaja Aallon kirjoittamia näkemyksiä konsertista. Olen erinomaisen otettu, suorastaan liikuttunut, että minut on noteerattu tämän Bear Family klassikkoboxin kiitososastossa yhdessä 15 muun kiiteltävän kera. Jääköön ikuiseksi arvoitukseksi, mistä saamani kiitokset juontavat juurensa. En nimeä tätä boxia vuoden enkä myöskään vuosikymmenen bluesproduktioksi. Vuosituhannen tai kaikkien aikojen bluesuudelleenjulkaisu voisi olla riittävän arvostava ilmaisu sille!

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 5/2009)





Helsingin Kulttuuritalolla 1975
(kuva: Pertti Nurmi)


(kansikuva: Pertti Nurmi)

Texas Flyer, 1974-76
(Bear Family BCD 16778 EK) -10
CD 1 - (1) Pack It Up (2) My Credit Didn't Go Through (3) I Got The Same Old Blues (4) Only Getting Second Best (5) Texas Flyer (6) Pulp Wood (7) She's A Burglar (8) I Had A Dream (9) Come On (Let The Good Times Roll) (10) It's Your Move (11) Shake Your Booty (12) Sweet Home Chicago (13) That's All Right (14) Sugar Sweet (15) TV Mama (16) Gambling Woman Blues (I Wonder Why) (17) Boogie Funk (18) It's Better To Have (And Don't Need) (19) Boogie Bump (20) Sugar Sweet (alternate version)
CD 2 - (1) You Can Run, But You Can't Hide (2) Woke Up This Morning (3) Meet Me In The Morning (4) The Things I Used To Do (5) Ain't That I Don't Love You (6) Have You Ever Loved A Woman (7) Big Leg Woman (With A Short Short Mini Skirt) (live 1974) (8) Woman Across The River (live 1974) (9) Look On Yonder Wall (live 1974) (10) Ain't No Sunshine (live 1974) (11) Sweet Home Chicago (live 1974) (12) Boogie Funk (live 1974) (13) Little Bluebird (live 1974) (14) Come On (Let The Good Times Roll) (live 1974) (15) Going Down (live 1974)
CD 3 - (1) Big LegWoman (With A Short ShortMini Skirt) (live 1975) (2) Woman Across The River (live 1975) (3) Signals Of Love (live 1975) (4) Tain't Nobody's Bizness If I Do (live 1975) (5) Key To The Highway (live 1975) (6) Hide Away (live 1975) (7) Going Down (live 1975) (8) You Sure Look Good To Me (live 1975) (9) Come On (Let The Good Times Roll) (live 1975) (10) Have You Ever Loved A Woman (live 1975) (11) Boogie Funk (live 1975)
CD 4 - (1) Messin' With The Kid (live) (2) Sweet Home Chicago (live) (3) You're The One (live) (4) Woke Up This Morning (live) (5) Funk Instrumental (live) (6) Going Down (live) 87) The Things That I Used To Do (live) (8) Come On (Let The Good Times Roll) (live) (9) Call It Stormy Monday (But Tuesday Is Just As Bad) / Little Bluebird (live)
CD 5 - (1) Signals Of Love (live) (2) Woman Across The River (live) (3) Boogie Funk (live) (4) Meet Me In The Morning (live) (5) Feeling Alright (6) (live) (7) Hide Away/The Mojo (live) (8) Have You Ever Loved A Woman (live) (9) Little Bluebird (live) (10) Farther Up The Road (live 1976)

Texasin lentoa

Viime vuonna julkaistu Freddie Kingin "Taking Care Of Business" -boksi (ks. Blues News 5/2009) oli sekä arvostelu- että myyntimenestys. Sen sisältämät Kingin 1960-luvun Federal-levytykset ovat Kingin koko uran merkittävimmät. Lisäksi se tarjosi 60-luvun lopun Atlantic-äänitteitä muutamilla ennenjulkaisemattomilla otoilla höystettynä sekä seuraavan vuosikymmenen blues-rock-sävytteiset Shelter-levytykset. Karhufirman paketti sai nopeasti jatko-osan. Loppuvuodesta markkinoille putkahti kitaristin loppu-uran kartoittava "Texas Flyer" -boksi. Se on ajallisesti suoraa jatkoa edellä mainitulle kokonaisuudelle.

Kingin uutuusjulkaisu kulkee monella tapaa edellisen boxin jalanjäljissä. Toteutus on ensiluokkaista niin ulkoisesti kuin soundienkin puolesta! Mukana on taas tietysti upea, kovakantinen kirja. Jyhkeän 80-sivuisen teoksen teksteistä vastaa pääosin Bill Dahl. Lisäksi se sisältää Kingin kanssa musisoineen pianisti David Maxwellin eläväisiä kiertuejuttuja sekä tuottajana toimineen Mike Vernonin haastatteluja ja kommentointia.

Täydelliset levytystiedot ja levyjen kansitaiteet kuuluvat tietysti myös asiaan. Erityismaininta täytyy edellisen boksin tapaan antaa upealle kuvitukselle. Nuo eläväiset ja tyylikkäät väri- ja mustavalkokuvat antavat kirjalle aivan uuden ulottovuuden. Levyjä on tällä kertaa viisi. Valtaosa sisällöstä on teknisesti hyvälaatuista live-materiaalia. Huomattavaa on, että suuri osa näistä on ennenjulkaisemattomia konserttinauhoituksia, vaikka nimikkeet ovatkin todella tuttuja! Studionauhoitukset eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta uutta tarjoa. Ne tulevat Kingin viimeisiksi jääneiltä RSO-julkaisuilta "Burglar", "Larger Than Life" sekä miehen kuoleman jälkeen kootulta sekavahkolta tribuutilta "1934–1976". Musiikkia on tarjolla hulppeat 363 minuuttia ja kappaleita on yhteensä 64.

Taustaa

Leon Russelin tuottamien 1970-luvun Shelter-nauhotteiden myötä Freddien yleisöpohja oli laajentunut. Esiintymispaikat olivat suurempia ja kitaristin tyyli oli muuttunut entistä aggressiivisemmaksi sekä rock-sävytteisemmäksi verrattuna hänen edellisen vuosikymmenen bluesin ja R&B:n mestariteoksiinsa. Shelter-vuosien jälkeen King oli valmis jatkamaan läpimurtoaan laajemman yleisön tietoisuuteen, jonne mm. Eurooppaan suuntautuneet konserttikiertueet olivat miehen vieneet. Ponnahduslautana studiossa oli seuraavaksi Robert Stigwoodin RSO-merkki, jolle levytti myös yksi Kingin suurimmista ihailijoista, Eric Clapton. Tuottajaksi pestattiin niin ikään kitaristin tyyliin mieltynyt, bluesin alalla ansioitunut brittituottaja Mike Vernon.

Näiden tallenteiden tyyli oli kuitenkin erilainen kuin Leon Russelin tuottamien kolmen Shelter-kiekon. Nauhotteiden äänikuvat oli luotu selkeästi enemmänkin tuon ajan mustan väestön makutottumuksia silmällä pitäen. Toki Freddien antaumuksellinen tulkinta sekä aggressiivinen kitarointi olivat edelleenkin totutun kuuloista, mutta yleissävy oli funkahtava ja ajan hengen mukaisesti enemmänkin soul- ja R&B-painotteinen. Erityisesti tämä korostuu oikeastaan ainoalla Kingin ehjällä studiokokonaisuudella "Burglar". Siitä voi myös löytää tyylillisiä viitteitä esim. Albert Kingin myöhäisempien Stax-levytysten tai vaikkapa The Metersin 1970-luvun puolivälin tuotosten suuntiin. "Larger Than Life" taas jäi hajanaisemmaksi koosteeksi, koska se sisälsi suurimmaksi osaksi sinänsä korkealaatuisia liveraitoja miehen Armadillo-konserteista vuosikymmenen puolivälistä Texasista. Studionauhotteita oli tuolla LP:llä vain kolme. Tuo viimeinen RSO-kiekko "1934–1976" oli sitten oikeastaan pikaisesti ilman suurempaa ajatusta koottu hajanainen "jäännöskokoelma".

Studiossa: "Texasista Englantiin ja sieltä vielä Floridaan"

Boksilla studioäänitteet on sijoitettu heti alkuun ykkös- ja kakkoslevyille. Ne etenevät kronologisessa järjestyksessä. "Burglarin" sessiot levytettiin yhtä biisiä lukuun ottamatta brittimuusikoiden kera Englannissa. Aikoinaan ne saivat melko ristiriitaisen vastaanoton. Arvatenkin bluespuristit eivät näitä kakistelematta nielleet. Mukana on kuitenkin vahvoja esityksiä, kuten esim. mukavasti fankahtavat She's A Burglar, Pack It Up, Texas Flyer sekä I Got A Same Old Blues. Valtaosa on silti varsin keskinkertaisiksi jääviä studioraitoja. Esimerkiksi Kingin Federal-aikojen tyylinen instrumentaali Pulp Wood jää kauaksi miehen huippuaikojen suorituksista. Kitara kylläkin vinkuu, mutta meno on silti suurimmaksi osaksi aika väkinäistä. Ennenjulkaisematonta antia edustaa Jimmy Rogersin bluesstandardi That's All Right. "Burglarin" kummajaisuuksiin kuuluu eri sessioista napattu Sugar Sweet. Syynä lienee Eric Claptonin nimi. Kitaristi bändeineen soittaa taustoilla, mutta aika hengettömäksi tuo yritelmä tällä kertaa jää. Edellä mainittu veto tulee siis loppuvuoden studiosessioista Miamista, jossa purkitettiin myös kolme muuta nimikettä. Ykköskiekon loppupuolelle mahtuu vielä pari onnetonta tanssiraitaa, joilla liikuttiin häpeilemättä kalastelemassa orastavan disco-boomin ympärillä. Shake Your Booty on juuri sitä, mitä nimi antaa ymmärtää. Vieläkin heikompi yritelmä on singlenäkin julkaistu tanssiraita Boogie Bump! Se tulee Kingin viimeiseksi jääneeltä sessiolta Hollywoodista kesältä 1975. Tuolloin nauhalle tarttui Mike Vernonin johdolla vain kaksi kappaletta. Pikkukiekon komea kansikuva (kirja s. 69) sen sijaan ansaitsee erityismaininnan. Upea asuvalinta vetää sanattomaksi. Kyllä 70-luvulla osattiin pukeutua...

Lavalla: "Tämä On Bluesia... Kuunteletteko"

Freddie Kingin konserttimateriaalia on ollut jo vuosikymmeniä runsaasti saatavilla. Jo VHS-kaseteilta välittyneet otokset kitaristi-laulajasta ovat piirtännet kuvan asialleen erittäin omistautuneesta, persoonallisesta ja karismaattisesta esiintyjästä. Myös vaihtelevan äänentason omanneita albumijulkaisuja on ollut runsaasti tarjolla. Niinpä en itse ollut kovinkaan innostunut boksin runsaasta livetarjonnasta. Varsinkin, kun Freddien tuon ajan keikoilla toistuivat samat biisit, joita on tullut kuunneltua jo niin monet kerrat aikaisemminkin. Lisäksi tällä kokoelmalla tulee samoille nimikkeille väkisinkin useampia soittokertoja (mm. Come On, Boogie Funk neljään kertaan, Woman Across The River, Have You Ever Loved A Woman, Going Down, Sweet Home Chicago kolmesti jne.).

Kakkoslevyn alkuun sijoitetut kuusi liveraitaa olivat aikoinaan Kingin ensimmäiset viralliset konserttinauhoitukset. Ne julkaistiin "Larger Than Life" -LP:llä. Erikoistapauksen niistä tekee se, että kitaristin taustoilla oli yhtä kappaletta lukuun ottamatta iso, puhaltimilla vahvistettu orkesteri. Tuttujen bluesstandardien lisäksi nuo Armadillon konserttinauhoitukset tarjoavat Kingin repertuaarissa pari harvemmin kuultua sävellystä (Bob Dylanin Meet Me In The Morning sekä Paul Butterfieldin You Can Run, But You Can't Hide). Vaikka kirjassa hehkutetaankin näitä tallenteita mm. kitaristin basistiveljen toimesta, eivät ne loppujen lopuksi mitään ihmeitä tarjoa. Myöskään tuo isompi taustabändi ei tuo mitään suurempaa painoarvoa. Mielestäni intensiivisempää meininkiä löytyy heti seuraavaksi kuultavista v. 1974 New Yorkin radiokonsertin taltioinneista. Biisilista on taas kovin tutun oloinen, mutta meininki on tiukkaa.

Sama korkea musiikillinen taso jatkuu muillakin levyillä. Kolmoskiekolla jatketaan edelleen radiokonserttien sarjaa. Freddien vierailu Dallasissa lähetettiin KZEW-aseman taajuuksilla alkuvuodesta 1975. Kaksi nauhoitetta tuosta tilaisuudesta päätyi "1934–76" -levylle asti (Ain't Nobody's Bizness sekä Woman Across The River). Konsertti tarjoaa mm. erinomaisen jamiversion Hideway-klassikosta sekä harvinaisen dueton basistiveljen Benny Turnerin kanssa Willie Dixonin You're Sure Look Good To Me -kappaleella (kyseinen on siis The Big Three Trion jo 40-luvun lopulla levyttämä sävellys). Muutenkin nämä Dallasin tallenteet ovat maukkaita. Freddie bändeineen on niillä erinomaisessa vireessä!

Neloskiekon äänityspaikasta tai soittajista ei ole tarkkaa selvyyttä. Setistä löytyy pari yllätystä. Alun perin New Orleansista kotoisin olevan yhtyeen The Spidersin v. 1954 balladi You're The One on aika mitäänsanomaton, mutta Junior Wellsin Messin' With A Kid sopii mainiosti Kingille. Things That I Used To Do sekä Sweet Home Chicago saavat riisutun käsittelyn bändin liittyessä mukaan vasta biisien loppupuolella. Encorena kuultava Stormy Monday / Little Bluebird -yhdistelmä on taas turhan pitkä, sillä sen kesto on likimain vartin.

Myös viimeisen levyn konserttitiedot ovat puutteelliset. Sinänsä kiekko ei enää ihmeitä tarjoa. Signals Of Love kääntyy taas totutusti Sweet Home Chicago -mukealmaksi, hidas Meet Me In The Morning on kymmenminuuttisena puuduttava. Samaa voisi sanoa myös yhden soinnun jamipalasta Boogie Funk, joka Kirjoittajan erityismaininta Kuninkaan asuvalinnalle, tässä tosin mustavalkoisena. tälläkin kokoelmalla kuullaan useaan kertaan. Hidewaystä kuullaan hieman erilainen versio, sillä jossain vaiheessa se muuttuu J.B. Lenoirin Mojo Boogieksi. Sen sijaan brittiyhtye Trafficin Feelin' Alright on ainakin hieman erilaista Freddietä. Viimeisenä tallenteena kuullaan Eric Claptonin kanssa kitaroitu Further On Up The Road v. 1976, jossa kitarat vinkuvat niin, että heikompaa alkaa hirvittää. Tämä karseus julkaistiin aikoinaan myös LP:llä "1934–76".

Jälkipyykki: "Oletteko valmiit Freddielle?"

Kuten jo aikaisemmin tuli todettua, tämä boksi jatkaa samaa korkealuokkaista toteutusta, josta saimme jo nauttia “Taking Care Of Business" -paketin parissa. Musiikillisesti se on selkeästi vähemmän merkittävä kuin edellinen ja suunnattu enemmän miehen paatuneille ihailijoille kuin yleisesti bluesinharrastajille. Myyntiluvutkaan tuskin nousevat lähellekkään samaa tasoa. Hinnaltaanhan nämä Bear Family -tuotokset ovat aika tyyriitä. Hankintaa määrittävänä tekijänä onkin varmasti oman Freddie King -diggailun aste. Kyllä tässä siltikin on puutumisen vaara innokkaimmillekin kitaristin faneille. Toistoa on runsaasti, eikä musiikillinen anti tuo mitään olennaisesti uutta artistikuvaan. Joka tapauksessa King on ehdottomasti boksinsa ansainnut. Hienoa, että kitaristikolossin koko elämäntyö musiikin parissa on laitettu näin edustaviin kansiin. Teksti: J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 1/2011)


Going Down At Onkel Po's
(Rockbeat ROC-3315) -15
CD 1 - (1) Imtroduction (2) Big Leg Woman (3) The Moon Is Rising (4) Woman Across The River (5) Boogie Funk (6) 56th And Wichita (7) Feelin' Alright (8) Have You Ever Loved A Woman (9) Rock Me Baby (10) Mojo Boogie (11) Something You Got (12) Messin' With The Kid
CD 2 - (1) Sweet Home Chicago (2) You're The One (3) Woke Up This Morning (4) Ain't Nobody's Business (5) Kings Thing (6) Going Down (7) The Things That I Used To Do (8) Let The Good Times Roll (9) Stormy Monday

Näitä huippubluesartistien liveäänityksiä ilmaantuu säännöllisesti ja vaihtelevalla äänenlaadulla. Tällä Freddie Kingin tupla-cd:llä soundit ovat kohdallaan ja kuultavana on yli 152 minuuttia musiikkia. Saksalainen Onkel Pö oli Eppendorfissa sijainnut jazzklubi, jossa nämä tallennukset tehtiin 70-luvulla. Teksasilainen Freddie oli kuuluisista Kingeistä nuorin ja myös soittotyyliltään ehkä nuorekkain. Meneillään oli hänen funkkautensa, joka kuuluu levyllä selvästi. Koossa on kuusi muusikkoa, osaavaa porukkaa, ei mitään moitittavaa.

King oli uransa aikana hieno voimakasääninen laulaja, mutta ennen kaikkea loistava kitaristi. Tässä olisi kaivannut niitä legendaarisia instrumentaaleja näinkin pitkään sessioon. Sentään Hideaway on johdantona kappaleeseen Mojo Boogie, joka jatkuu mainiona jaminumerona. Muita hienoja esityksiä ovat hidas Have You Ever Loved A Woman ja tavaramerkki Kings Thing. Itseäni ilahduttaa, että mukaan on mahdutettu bluesviisastelijoiden inhokit ja omat kestosuosikkini Sweet Home Chicago sekä Stormy Monday, jonka kesto on kokonaiset 14 minuuttia.

Freddie Kingiä on tarjolla lukuisilla levyillä, parhaat ja täydellisimmät kokoelmat löytyvät bokseina. Tämä livetupla antaa vielä lisänäkökulmaa mestarin taitoihin. Erityismaininta kansitaiteesta pitää antaa William Stoutille, joka on tunnettu useasta persoonallisesti piirretystä albumikannesta. Kaiken kaikkiaan tässä on Freddie King -julkaisu, joka ei ehkä kuulu aivan terävimpään kärkeen, mutta on ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen. Ja täydellistä FK-kokoelmaa tavoittelevalle pakollinen hankinta.

Teksti: Harri Haka
(julkaistu BN-numerossa 1/2016)



-- Aineiston kokosi ja toimitti Pete Hoppula  [päivitetty viimeksi: 30.10.2016] --



Liite 1: Freddie Kingin hitit USA:n Billboard-singlelistoilla (R&B / Hot100)

kappale / julkaisunumero - korkein listasijoitus - 1. listakuukausi - listaviikkoja yhteensä:
You've Got To Love Her With A Feeling / Federal 12384 - #93 (hot100) - 2 vk
Hide Away / Federal 12401 - #5 (r&b) - 3/1961 - 19 vk
Hide Away / Federal 12401 - #29 (hot100) - 3/1961 - 10 vk
Lonesome Whistle Blues / Federal 12415 - #8 (r&b) - 5/1961 - 10 vk
Lonesome Whistle Blues / Federal 12415 - #88 (hot100) - 5/1961 - 4 vk
San-Ho-Zay / Federal 12428 - #4 (r&b) - 8/1961 - 8 vk
San-Ho-Zay / Federal 12428 - #47 (hot100) - 8/1961 - 5 vk
I'm Tore Down / Federal 12432 - #5 (r&b) - 10/1961 - 10 vk
See See Baby / Federal 12428 - #21 (r&b) - 10/1961 - 4 vk
Christmas Tears / Federal 12439 - #26 (r&b) - 12/1961 - 1 vk


Liite 2: Freddie King -filmatisointeja Youtube.comissa



Have You Ever Loved A Woman ('The!!!!Beat', 1966)


She Put A Whammy On Me ('The!!!!Beat', 1966)


Whole Lotta Lovin' (Los Angeles, 1970)


Have You Ever Loved A Woman (Los Angeles, 1970)


Woman Across The River (Ruotsi, 1973)


Blues Band Shuffle (Boogie Funk) (Ruotsi, 1973)


Shake Your Bootie (1974)


Sweet Home Chicago / Let The Good Times Roll (Travis County Jail, Teksas, 1975)


Sweet Home Chicago


Ain't No Sunshine