flash

 

Teksti: Kari Kempas - Kuvat: Pirjo Salminen

CHICAGO BLUES FESTIVAL 2009, osa 1 - 12. kesäkuuta



  


Chicagon 26. bluesfestivaali oli lyhennetty normaalista neljästä päivästä kolmipäiväiseksi viikonlopun kattavaksi tapahtumaksi. Lama siis tuntuu myös kaupungin kukkarossa, vaikka jotkut paikalliset tosin kritisoivat tätä säästökohdetta ja kertoivat kaupungin tienanneen niin paljon (1,2 miljardia dollaria) parkkimittareiden yksityistämisestä 75 vuoden vuokrasopimuksella, että festivaalillekin olisi pitänyt riittää osansa... Kritiikkiä saivat tietysti myös kohonneet parkkimaksut. Chicagon kaupunki järjestää muitakin ilmaisfestivaaleja pitkin kesää: gospelilla, jazzilla, countrylla sekä klassisella musiikilla on omat festivaalinsa. Pienimuotoisempia ilmaisia kaupunginosafestivaaleja musiikin ja taiteen merkeissä järjestetään myös eri kaupunginosissa.

Maailman suurin ilmainen bluesfestivaali oli tasokas myös tänä vuonna. Viime vuoden 25-vuotisjuhlan jäljiltä monesta saattoi tämä festivaali tuntua anniltaan laihemmalta, eikä isoja tähtiä niin paljon tällä kertaa nähtykään. Kolmeen päivään tiivistetty ohjelma oli saatu hyvin kasaan ja eri tyylilajit ja erilaiset artistit olivat hyvin esillä. Samalla oli vältetty tyhjäkäynti eri lavojen välillä ja samojen artistien useampipäiväiset kiinnitykset.

Tänä vuonna festivaalin teemana ja kunnianosoitusten kohteena oli Robert Nighthawk (s. 1909), eräs ehkä liiankin vähälle huomiolle jäänyt slidekitaran soiton kehittäjistä. Nighthawk muistetaan parhaiten Sweet Black Angel (Black Angel Blues) -kappaleestaan ja Chess-levytyksistään.

Paneelikeskustelussa Nighthawkia muistelivat mm. hänen kanssaan soittanut Charlie Musselwhite ja Jim O'Neal. Musselwhite oli erityisen otettu päästyään kertomaan muistojaan noista ajoista. Toivottavasti Charlie on jo saanut muistelmansa valmiiksi. Niissä varmaan käsitellään hänen varhaisia Chicago-vuosiaan 1960-luvulla.

Ennen festivaalia 3.6. yllättäen kuollut Koko Taylor sai kunnianosoituksena jakaa lauantain päälavan esityksen Robert "Sweet Black Angel" Nighthawkin kanssa. He tekivät Kokon nimellä muuten 60-luvulla yhteisen session. Koko Taylorin kuva oli asetettu festivaalin päälavalle Petrillolle ja ihmisillä oli mahdollisuus kirjoittaa omat muistosanansa erilliselle muistotaululle festivaalialueella. Taulu oli pian täynnä nimikirjoituksia ja tervehdyksiä, muutamia myös Suomesta.

Bluesin kuningattaren poismeno johti erilaisiin kunnianosoituksiin pitkin viikkoa myös Chicagon eri klubeissa. Artistit muistelivat kuningatarta ja esittivät hänen kappaleitaan. "Wang Dang Doodle" tai "I'm A Woman" taisivat kuulua melkein jokaisen esiintyjän soittolistalle niin festivaalilla kuin klubeissakin.

Festivaalilla oli tällä kertaa kuusi esiintymispaikkaa, uutuutena Maxwell Street Corner, joka ei oikeastaan ollut lava vaan artistit musisoivat Columbus-kadulla. Paikalla nähtiin ja kuultiin vanhoja veteraaneja ja heidän bändejään, mm. Bobby Too Tough, Piano C. Red ja Dancin' Perkins.

Tänä vuonna ehkä laman vuoksi ja 25-vuotisjuhlien jälkeen järjestäjät olivat halunneet tuoda esille enemmän Chicagon omia South ja West Siden vähemmän tunnettuja klubiartisteja. Useimmat heistä esiintyivät ensimmäistä kertaa festivaalilla ja saivat ansaitsemaansa huomiota laajemmalta festivaaliyleisöltä sekä lehdistöltä. Näitä esiintyjiä edustivat mm. huuliharpisti-laulaja Cyrus Hayes, Sherman "Moody" Thomas, laulaja Gloria Thompson Rogers sekä kitaristi-laulaja Tre' & the Blue Knights ja soulblueslaulajat Claudette ja Ms Jesi' Terrell.

Myös eri puolilta Amerikkaa oli mukana artisteja, mm. kitaristi-laulaja Andrew Jr. Boy Jones, Charlie Musselwhite, Nolan Struck & King Edward, Ben Payton, Terry Harmonica Bean Mississipistä ja soulblueslaulajattaret Trudy Lynn, Bettye LaVette sekä sokerina pohjalla funk/retrotähti Sharon Jones The Dap-Kingseineen.

Tänä vuonna annettiin tunnustusta myös kahdelle pitkäikäiselle chicagolaiselle blueslevymerkille: 55-vuotiaalle Delmarkille ja 30-vuotiaalle Earwigille ja esiteltiin näiden artisteja vuosien varrelta.

Perjantaipäivä alkoi Mississippi Juke Joint -lavalla Eddie Taylor Jr:n ja Harmonica Hindsin duoesityksellä. Duo esitti perinteistä Chicago-bluesia 50-luvulta, mm. Eddie Taylor Seniorin, Jimmy Reedin, Jimmy Rogersin, Muddy Watersin klassikoita kuten "Rock Me", "Going Upside Your Head" ja "That's All Right" sekä molempien omia kappaleita soitettuna perinteiseen tyyliin. Eddie Junior on tehnyt useamman cd:n Wolf-levymerkille eri kokoonpanojen kanssa. Uutuuslevy "From The Country To The City" Tre'en ja Hindsin kanssa tuo esille Juniorin akustisemmalla duo- ja soolotyylillä. Molemmat herrat ovat esiintyneet soolona Legend's-klubin iltapäiväsessioissa jo useamman vuoden.

Harmonica Hinds on viime vuosina päässyt enemmän esiin ja levylle myös sooloartistina. Hän on tehnyt omakustanne-cd:n ja esiintyy hiljattain ilmestyneellä "Chicago Harmonica Project 2" -levyllä (Severn). Hän on myös tehnyt sessiotyötä mm. John Primerin kanssa levyillä "Stuff You Got To Watch" ja "All Original", jotka on julkaistu Earwigillä ja Primerin omalla Blues House Production -merkillä.

Duossa pääasiallisena vokalistina oli Eddie Junior - aluksi hieman ujostellen, mutta lämmeten myöhemmin tulkitsemaan klassikkoja varmalla otteella. Hinds lauloi muutaman soolokappaleensa vakuuttavasti ja täydensi esitystä huumorillaan ja hyvillä huuliharppusooloillaan. Hän soitti akustisesti harppua laulumikkiin sekä sähköisesti Green Bullet -mikkinsä ja vahvistimen kautta. Eddie Taylor Jr kitaroi perinnetietoisesti ja hän on saanut tilaisuuksia levyttää mm. studiobändissä Cadillac Records -elokuvaan Billy Flynnin ja Kim Wilsonin seurassa. Duo täydensi toisiaan hyvin.

Seuraavana oli Crossroads-lavalla vuorossa bändi nimeltä Chicago Blues Experience featuring Vince Agwada ja Russ Green. Melko tuore kokoonpano esitti modernilla funk- ja rockpainotteisella otteellaan bluesklassikoita sekä kitaristi-laulaja Agwadan omia kappaleita. Myös rankkakätinen rumpali "B J", Brian Jones, tuttu mm. Kingston Mines -klubilta sekä Carey ja Lurrie Bellin "Live at Rosa's" -dvd:ltä, lauloi muutaman oman kappaleensa yllättäen kuulijat positiivisesti.

Huuliharpisti-laulaja Russ Green, joka on ollut mukana Chicago Harmonica Project 1:n levyllä ja kiertueella Euroopassa, esitti soolokappaleinaan mm. "How Many More Years", "Fourty Four" ja "Everything's Gonna Be Alright". Omaa modernia tyyliään kehittänyt Russ on saanut oppia Billy Branchiltä ja Sugar Bluelta. Huuliharppu sopi yllättävän hyvin bändin moderneihin blues-, r&b-, funk- ja rocktulkintoihin. Basistina oli kokenut kehäkettu Spurling Banks, tuttu mm. Mississippi Heat -yhtyeestä. Bändi on valmistelemassa debyyttilevyään, jonka luulisi miellyttävän myös rock-bluesyleisöä. Bändin vahvuutena voidaan pitää kolmea laulajaa sekä useampaa kyvykästä biisintekijää. Bändiä täydensi taitava kosketinsoittaja.

Kitaristi Vince Agwada on aloittanut Theresa's- ja Checkerboard Lounge -klubien jameissa saaden vaikutteita ja oppia mm. Sammy Lawhornilta, Otis Rushilta, Buddy Guylta, Magic Slimiltä ja Lefty Dizzyltä. Myöhemmin hän on soittanut ja kiertänyt mm. Jimmy Johnsonin, Son Sealsin, Sugar Bluen ja Larry McRayn kanssa. Hän on julkaissut viime vuonna debyytti-cd:nsä "Eyes of The City", jonka omat kappaleet ja moderni ote ovat herättäneet huomiota.

Laulaja Gloria Thompson Rogers on vaikuttanut 80-luvulta lähtien Chicagon blues-, r&b- ja gospel-kuvioissa. Hänen tuttuihinsa ja kannustajiinsa ovat kuuluneet mm. Otis Clay, Buddy Scott ja Johnny Christian. Kaksi cd:tä, "Liberated" ja "Daddy's Girl", julkaissut Gloria on pitänyt taukoa perheen ja opiskelun vuoksi, mutta on nyt tekemässä paluuta keikkakuvioihin. Front Porch -lavalla hänellä oli taustallaan kokenut Platinum-bändi kitaristina Walter Scott ja baritonifonissa Willie Henderson. Nämä herrat nähtiin useammassa kokoonpanossa festivaalilla, eri artistien taustalla yhdessä ja erikseen. Molemmat herrat ovat olleet lukuisissa levytyssessioissa 60-luvulta lähtien, mm. Tyrone Davisin ja Chi-litesin, sekä soittajina, tuottajina että sovittajina. Henderson tekee mm. nykyään suurimman osan Severn-levy-yhtiön torvisovituksista. Glorialla olikin helppo tehtävä esittää laulunsa näihin taustoihin ja hän osoittautui hyväksi, gospel-koulukunnan oppien pohjalta toimivaksi tulkitsijaksi. Muun muassa kappale "I Got The Right To Sing The Blues" toimi hyvin.

Mississippi Juke Joint -lavalla esiintyi Maxwell Street Revisited -nimellä ryhmä vanhoja kadun vakiokasvoja: vielä elossa olevia veteraaneja sekä heidän perillisiään vieraiden ja taustasoittajien kanssa. Nimimiehiä edustivat basisti-laulaja Dancin' Perkins, kitari-laulajat Iceman Robinson ja Smilin' Bobby sekä avaimien ja perkussioiden soittaja Frank "Lil Sonny" Scott Jr. Tarjolla oli rupista Chicagon downhome-bluesia kolmen kitaran, huuliharpun ja vierailija-laulajan Lady Redin esittämänä. Kuulimme mm. kappaleet "Key To The Highway", "Down In The Bottom", "Dirty Old Man", "Little By Little", Just A Dream", "Mustang Sally", "I Want To Know", "Breaking Up Is Hard To Do" ja "I Don't Care No More".

Smilin' Bobby erottui joukosta hyvällä laulullaan ja kitaransoitollaan. Hän on hiljattain levyttänyt Wolf-merkille. Uusi levy voi olla mielenkiintoinen. Dancin' Perkins on aikanaan ollut solistina yhtyeessä Mr Pitiful and the Teardrops. Hän luovutti sekä bändin että sen nimen Magic Slimille jo 60-luvulla. Veijari-basistilla on show hallussaan, josta saimme näytteen lavalla ja sen ulkopuolella. Bobby Too Tough esitti Muddy Watersin klassikkobiisit "Got My Mojo Working" ja "Fourty Days" rankalla tyylillään. Paketti esiintyi myös Maxwell Street Cornerissa joka päivä eri solistien kanssa. Myös kokoonpanot vaihtuivat jonkin verran päivittäin, mm. Piano C. Red oli mukana ja soitti pianoa pyörätuolistaan käsin. Häntä ammuttiin muutama vuosi sitten autoryöstön yhteydessä selkään ja hän halvaantui. Ryhmän erikoisuus oli "Lil Sonny" Scott Jr, joka kalisteli avaimiaan rytmikkäästi ja lauloi kipakasti bluesiaan vanhaan tyyliin.

Mary Lane's Blues All Stars esiintyi Crossroads-lavalla. West Siden veteraanilaulajatar Mary on edesmenneen kitaristin Morris Pejoen vaimo ja on aloittanut esiintymiset miehensä kanssa. Vahvaääninen Mary on 2000-luvulla päässyt enemmän esille ja esiintymään myös North Siden klubeilla. Häneltä on ilmestynyt tasokas levy "Appointment With The Blues", jolla on mukana mm. kitaristi Johnny B. Moore. Vahvaa perusbluesia ja tulkintaa esittänyt Mary oli hyvässä vedossa esittäen mm. kappaleet "I Don't Want No Man", "He May Be Your Man (But He Comes To See Me Sometimes)", "Dust My Broom" ja "Last Night". Bändissä olivat kitaroissa Lurrie Bell ja Rockin' Johnny Burgin, joka on tehnyt paluun soittopuuhiin useamman vuoden tauon jälkeen. Huuliharpussa oli Matthew Skoller. Maryn tyttäret kävivät myös lavalla laulamassa.

Muddy Watersin pojat kitaristi-laulaja Big Bill Morganfield ja laulaja Mud Morganfield vierainaan Pinetop Perkins pianossa ja Willie "Big Eyes" Smith huuliharpussa esiintyivät Front Porch -lavalla. Setti käsitti luonnollisesti heidän isänsä tuotantoa, josta oli valittu myös harvemmin kuultuja paloja sekä veljesten omia kappaleita. Bändissä oli myös kitaristi Rick Kreher Muddyn viimeisestä bändistä sekä Kenny Smith rummuissa. Enpä olisi uskonut, että he saavat aikaiseksi näin mahtavan svengin, mutta Rick Kreherin liidamana bändi toimi mainiosti, eikä varsinaisia kommelluksia sattunut lainkaan. Big Bill aloitti "She's Nineteen Years Old" -kappaleella. Sen jälkeen Mud tuli lavalle ja lauloi "Forty Daysin" showaten ja jutustellen veljensä kanssa leppoisasti. Lauluosuuksia vaihdettiin lennossa veljesten kesken, eikä varsinaista kilpailutilannetta veljesten välillä päässyt syntymään. Kuulimme kappaleita kuten "You Can't Lose What You Ain't Never Had" sekä "Can't Get No Grindin", joka yleisön laulattamisineen toimi komeasti. "Baby Please Don't Go" ja muutamat veljesten omat, Muddyn tyyliin tehdyt kappaleet svengasivat hienosti. Puolessa välissä settiä lavalle saapui 95-vuotias blueslegenda Pinetop Perkins ja hänen pianoboogiensa ja soolonsa toimivat edelleen.

Big Bill on omaksunut Muddyn slidekitaratyylin hyvin ja esitti useita hienoja sooloja. Yleisön seassa oli Muddyn kolmas poika Joe pienen tyttärensä kanssa. Hänelle ja Mud Morganfieldin äidille, joka myös oli paikalla, omistettiin myös muutamia kappaleita. Sherman "Moody" Thomas & the Lee's Unleaded Revue esiintyi Crossroads-lavalla. Laulaja Thomas Chicagon South Sidesta teki festivaalidebyyttinsä vanhan ajan r&b/soul -revuen kanssa komeasti. Hän julkaisi viime vuonna ensimmäisen albuminsa "Mississippi Woman" (Kat-Annie), jolla on mukana mm. Billy Branch. Hän on vaikuttanut pitkään kuvioissa ja hionut showtaan kriittisen yleisön edessä South Sidessa. Willie White aloitti keikan laulamalla loistavasti McKinley Mitchellin kappaleen "At The End Of The Rainbow". Häntä olisi kuullut mielellään lisääkin. Seuraavana oli vuorossa pitkän linjan r&b-laulajatar Joan Graham, joka niin ikään tulkitsi loistavasti Etta Jamesin "At Last:in", minkä jälkeen hän siirtyi taustalaulajaksi. Toinenkin naislaulaja Tracy oli hyvä esittäen "Rock Me Baby" -kappaleen.

Bändinä oli Walter Scottin liidaama Scott Brothers/Platinum Band, jossa oli kolme kitaristia, mm. Kenneth "Hollywood" Scott sekä kaksi kosketinsoittajaa. Bändi soitti äärettömän tiukasti ja svengaavasti, eikä tällaiseen musiikkiin olennaisena osana kuuluvia torvia osannut edes kaivata.

Sherman itse oli eloisa lavaesiintyjä ja sai yleisön helposti mukaansa. Hänen esiintymisasunsa tosin muistutti mustaa satiiniyöpukua ja sormukset olivat ehdottomasti festivaalin prameimmat... Shown alku- ja loppuvaiheessa hänellä oli myös komea kruunu päässään ja asiaankuuluva punainen viitta, joita taustalaulajien kanssa soviteltiin peilin edessä. Huumoria siis riitti juttujen lisäksi.

Kappaleita tuli peräjälkeen vauhdilla mm. "Turn On Your Love Light", "It Sho Wasn't Me (A Case Of Mistaken Identity)" (myös Otis Clayn livelevyllään versioima Ronnie Lovejoyn kappale), Johnny Taylorin "I Am Doing My Own Thing" ja yllättäen ZZ Topin "Tush" sekä Tyrone Davisin "Turn Back The Hands Of Time", "Can I Change Your Mind" ja omalta levyltä "Back That Thang Up" ja Cicero Blaken "Dip My Dipper" ja vielä lopussa "Who's Making Love" ja "Soul Man". Laulajana Sherman on hyvää keskitasoa. Walter ja Hollywood Scott, joka on Buddy Scottin poika, saivat kitarasooloja ja ohjasivat bändiä uskomattoman hyvin. Vieraiden biisien suuri lukumäärä kertoo, ettei tämä ole Shermanin vakiokokoonpano, mutta mielestäni se kannatti ehdottomasti ottaa festivaalille. Tältä ryhmältä on turha odottaa "Sweet Home Chicago" -klassikkoa, mutta ehkä aika näyttää tuleeko Shermanin levyltä löytyvistä "Dirty Old Manista" tai "Banging The Headboardista" joskus klubien suosikkikappaleita. On hienoa, että nämä paikalliset kyvyt saavat mahdollisuuden esiintyä festivaalilla!

Charlie Musselwhite Band oli muuttunut sitten viime näkemän radikaalisti. Vain rumpali June Core oli jäljellä vanhasta bändistä. Poissa olivat kitaristit Rusty Zinn ja Kid Andersen. Charlien etelänrentoa laulua ei kai voi olla tunnistamatta, mutta huuliharppukuviot ja fraseeraukset olivatkin tulta ja tappuraa. Kuulimme kimurantteja soittokuvioita ja tekniikoita eri positioissa. Hän esitti mm. kappaleet "Nightmares Rode Me", "If I Should Have A Bad Luck", "I'm Going Home", "Mama She Told Me There's Gonna Be Trouble After A While" ja "Just A Feeling".

Charlie innostui soittamaan kitaralla slideä, kai Robert Nighthawkin kunniaksi. "Crying Won't Help You" sai hyvän tulkinnan. Charlie on ollut kovasti kysytty sessiosoittaja ja hän on voittanut erilaisia palkintoja sekä levyistään että soittajana. Tämä oli leppoisa ja viihdyttävä tuokio sympaattisen Charlien seurassa puistossa, ei niinkään uusia elementtejä sisältänyt musiikkikokemus.

Petrillon päälavalla oli avausiltana kaksi kokoonpanoa: Shirley Johnson bändeineen ja Eddie C. Campbell bändeineen miehen 70-vuotissyntymäpäiväjuhlaa viettämässä. Molemmilta on tullut hiljattain Delmarkilla levyt, joten sitä voitiin pitää myös 55-vuotiaan Delmarkin juhlailtana. Shirley Johnson on vaikuttanut Chicagossa 80-luvun alkupuolelta asti. Virginian kirkoista peräisin oleva gospeltausta on hänelläkin vahva. Hän esittää blues-, r&b- ja soulmateriaalia omien kappaleidensa lisäksi. Kuulimme mm. kappaleet "Take Your Foot From My Back", "I Got Dreams To Remember", "As The Years Go Passing By" ja "Unchain My Heart". Hän on tehnyt kaksi cd:tä Delmarkille sekä esiintynyt pitkään Blue Chicago -klubin vakiokiinnityksenä. Bändi oli tasokas Chicago-kokoonpano.

Eddie C. Campbellin uusi levy "Tear This World Up" saatiin sopivasti ulos hänen 70-vuotissyntymäpäiväkseen ja Petrillon päälavan keikka sitä juhlistamaan. Dick Shurmanin tuottama levy on ollut muhimassa jo pitkään ja kappaleet valmiina jo muutaman vuoden (ks. Dick Shurmanin haastattelu BN 4/2007). Hyvän levyn he ovatkin saaneet yhdessä aikaan, sitä kelpaa maailmalla markkinoida! Eddie C. Campbell on yksi viimeisiä 50-luvulla aloittaneita West Side -kitaratyylin kehittäjiä. Jimmy Dawkins, Buddy Guy ja Little Smokey Smothers taitavat olla muut elossa olevat tyylin edustajat. Hyvin ystävänsä Magic Samin tremolokitaraefektit ja -kuviot hallitseva Eddie, on kuitenkin oma itsensä kitaran varressa. Tyylissään hänellä on myös vahvat Jimmy Reed- ja Howlin' Wolf -vaikutteet työskenneltyään molempien kanssa. West Siden kitarainstrumentaalikappaleista on kai mahdoton sanoa näin jälkikäteen, kuka vaikutti kehenkin ja kuka varasti kenenkin ideat. Eddiellä on myös ollut kitaransoitossaan selkeät funkvaikutteet jo 60-luvulla ennen tyylin varsinaista kehittymistä, ennen James Brownia. Ehkä, jos Eddie olisi tehnyt 50- ja 60-luvuilla muutamaa singleä enemmän levytyksiä, hän olisi nyt tunnetumpi artisti.

Petrillon lavalla kuulimme hienot versiot uuden levyn kappaleista sekä muutamia hänen vanhempia biisejään mm. "That's When I Know"- ja "King Of The Jungle" -levyiltä. Lavalla oli myös kolmen miehen torvisektio, koskettimet sekä huuliharpisti Mojo Mark. Rummuissa oli Martin Binder, bassossa Dario Golliday ja koskettimissa Marty Sammon. Mojo Mark pääsi paitsi esittämään vahvaa taustatyöskentelyä, niin myös soittamaan hyviä sooloja. Bändi toimi hyvin. Eddiellä on useiden kappaleiden sanoituksissaan huumoria kuten "Making Popcorn"-, "Tie Your Time Up"-, "Big World"- ja "Voodoo"-kappaleissa. Setti vaihteli perusbluesista rhythm'n'bluesiin, funkiin sekä instrumentaaleihin.

Keskellä settiä Eddien tytär ja poika toivat ison kakun lavalle ja isä sai onnittelunsa. Samalla myös muisteltiin hetki Koko Tayloria. Ensimmäinen festivaalipäivä päättyi viileässä säässä, mutta mukavissa tunnelmissa.


Ohjelma perjantaina 12. kesäkuuta

Front Porch
12:00-1:00 pm - Blues in the Schools
1:30-2:30 pm - Gloria Thompson Rogers
3:00-4:30 pm - Big Bill & Mud Morganfield with special guests Pinetop Perkins & Willie 'Big Eyes' Smith
5:00-6:00 pm - Andrew Jr. Boy Jones
6:30-8:00 pm - Charlie Musselwhite Band

Gibson Crossroads Stage
1:00-2:00 pm - Chicago Blues Experience featuring Vince Agwada and Russ Green
2:30-3:30 pm - Mary Lane's Blues All Stars
4:00-5:30 pm - Sherman Moody Thomas and the Lee's Unleaded Revue
6:00-7:00 pm - Grana' Louise

Zone Perfect Route 66 Roadhouse
12:30-2:00 pm - Charles Wsir Johnson
2:30-3:30 pm - Donna Herula
4:00-5:00 pm - Remembering Robert Nighthawk
5:30-6:30 pm - Beginning Blue Progression Workshop
7:00-8:00 pm - East of the Edens Soul Express

Mississippi Juke Joint
12:30-1:30 pm - Eddie Taylor Jr. with Harmonica Hinds
2:00-3:00 pm - Maxwell Street Revisited feat. Dancin' Perkins, Iceman Robinson, Smilin' Bobby, Bobby Too Tough & Frank 'Lil Sonny' Scott Jr.
3:30-4:30 pm - Sam Lay
5:00-6:00 pm - Fernando Jones & the Columbia College Blues Ensemble
6:30-8:00 pm - Festival Jam Session

Petrillo Band Shell
7:00-8:10 pm - Shirley Johnson
8:20-9:30 pm - Eddie C. Campbell - 70th Birthday Celebration


Festivaalipäivä 2 (13.6.2009)
Festivaalipäivä 3 (14.6.2009)







Takaisin BN-arkistoon

Korjaukset, täydennykset ja muut aihetta koskevat kommentit ovat tervetulleita!
Lähetä palautteesi osoitteeseen: petri.hoppula @ saunalahti.fi

 

Chicago Blues Festival -
valokuvakollaasi
(c) Pirjo Salminen



Eddie Taylor Jr


Harmonica Hinds


Vince Agwada


Russ Green


Spurling Banks


Gloria Thompson Rogers


Dancin' Perkins


Smilin' Bobby


Frank 'Little Sonny' Scott Jr


Mississippi Juke Jointin yleisöä


Mary Lane


Lurrie Bell & Matthew Skoller


Rockin' Johnny Burgin


Big Bill Morganfield, Mud Morganfield, Willie 'Big Eyes' Smith, Kenny Smith


Big Bill Morganfield & Rick Kreher


Big Bill Morganfield, Mud Morganfield


Mud Morganfield


Pinetop Perkins


Sherman 'Moody' Thomas


Sherman 'Moody' Thomas


Willie White


Joan Graham


Walter Scott


Charlie Musselwhite


Shirley Johnson


Eddie C. Campbell


Mojo Mark


Dario Golliday


Maxwell Street -bussi