flash

 

Teksti: Kari Kempas - Kuvat: Pirjo Salminen

CHICAGO BLUES FESTIVAL 2009, osa 2 - 13. kesäkuuta



  


Festivaalialueella oli pitkin Columbus-katua eri yhdistysten telttoja ja levykojuja, mm. Maxwell Street-, Chicago Blues-, Koko Taylor Celebrity- ja Blues Heaven -säätiöillä sekä monilla muilla.

Route 66 Roadhouse -teltassa järjestettiin päivittäin paneelikeskusteluja, esityksiä sekä opetus- ja luentotilaisuuksia. Charles Wsir Johnson esitti omaperäisellä tavallaan eri bluestyylejä ja havainnollisti afrikkalaisperäisten instrumenttien alkuperää. Taiteilija-muusikko sai helposti ihmiset mukaansa ja kokeilemaan opetusmetodeillaan. Hänen johdollaan rakenneltiin myös didley bow -kitaroita.

Esiintyjinä teltassa olivat mm. Carl Weathersby, joka esitti eri kitaransoittotyylejä yksinään sekä Samuel James, joka keskittyi omaan tuotantoonsa.

Uutuutena, ensimmäistä kertaa teltassa oli myös East of the Edens Soul Express, jossa DJ:t soittivat illan päätteeksi levyiltä deep soulia ja 60-luvun r&b:tä. Kiinnostus vanhoihin harvinaisuuksiin on poikinut monia levyjulkaisuja, mm. Nuno-levy-yhtiön Twinight-levytyksiä.

Lauantaipäivä alkoi sateisissa merkeissä. Vajaan tunnin sateli reippaammin, minkä vuoksi yleisöä ei ollut soiton alkaessa puoliltapäivin paljoakaan.

Front Porch -lavalla oli Earwig-levy-yhtiön tribuuttisetti pianisti Sunnyland Slimille (1907-1995). Joka vuosi järjestettävällä kunnianosoituksella halutaan tuoda esille joku vielä elossa oleva vanhemman polven pianotyylin edustaja sekä nuorempia tradition jatkajia. Boogiewoogie-, barrelhouse-, rhythm'n blues-, blues- ja rock'n'roll -pianotyylien edustajat ovat katoava luonnonvara, jota halutaan kunnioittaa festivaalilla osana traditiota.

Aaron Moore on yksi vanhan koulukunnan jäljellä olevia taitajia. Tyylillisesti Roosevelt Sykesia ja Sunnyland Slimia muistuttavalla soitolla Aaron pisti pianoboogien pyörimään hienosti. Aikanaan mm. Little Walterin ja monen muun kanssa soittanut Moore on aktivoitunut jäätyään eläkkeelle vuonna 1988. Hän on tehnyt kaksi omaa cd:tä Delmarkille sekä session Hound Dog Taylorin kitaristin Brewer Philippsin kanssa. Sympaattinen vanhempi herrasmies lauloi ja soitti pianoaan taustallaan kitaristi Chris James, basisti Patrick Rynn, rumpali Kenny Smith sekä huuliharpisti Bob Corritore ja fonisti Rod Brown. Nämä herrat ovat säestäneet lukemattomia kertoja vanhempia blueslegendoja ja hallitsevat eri tyylejä suvereenisti.

Aaron Moore esitti sekä omia kappaleitaan että harvemmin kuultuja lainanumeroita menneiltä vuosikymmeniltä. Samassa paketissa piti esiintyä myös Ike Turnerin vanhan soittokaverin Dennis Binderin, joka on tehnyt pari vuotta sitten Earwigille hyvän levyn. Hän oli valitettavasti joutunut perumaan esiintymisensä sairastapauksen vuoksi.

Toisena pianistina esiintyi Alan Batts, joka on ollut käytetty sessiosoittaja Chicagossa jo vuosikymmeniä. Hän hallitsee niin vanhan tyylin soiton kuin modernimmatkin kuviot. Parhaiten hänet tunnetaan Albert Collinsin Icebreakers-bändistä ja useista Alligator-levytysten sessioista. Hän ei ole laulumiehiä, joten Chris James hoiti laulut ja spiikkaukset. Bändin jäsenet pääsivät esittämään hyviä sooloja. Muun muassa Corritoren harppu ja Brownin foni täydensivät esitystä. Kaikki muusikot ovat levyttäneet Earwigille yhdessä ja erikseen. James ja Rynn esiintyvät oman bändinsä lisäksi mm. Rhythm Room All Starsin kanssa Phoenixissä, Arizonassa.

Cyrus Hayes & Lady Lee Gibson Crossroads -lavalla esittivät down home -bluesia ja r&b:tä. Laulaja-huuliharpisti Cyrus esiintyy etupäässä West ja South Siden klubeissa ja ulkoilmafestivaaleilla. Hän on vasta viime vuosina tullut tutummaksi esiintymisillään mm. Rosa's-klubilla. Cyrus otti lavan haltuunsa heti ja sain yleisön mukaansa näyttävällä lavashowllaan. Laulajana hän ylti matalasta baritonista korkeisiin falsetteihin ja välillä hän matki lintujen laulua omaperäisellä tavallaan.

Huuliharppujaan hän soitti laulumikkiinsä omaperäisesti mm. soittaen nenällään. Vaikutteita hän on saanut tyyliinsä esimerkiksi Howlin' Wolfilta, Slim Harpolta, Jimmy Reediltä, Walter Hortonilta, Sonny Boy Williamsonilta ja Billy Branchiltä. Cyrus on n. 50-60-vuotias, eikä ole vielä levyttänyt muutamaa singleä enempää. Voisin kuvitella, että häneltä tulee levy muutaman vuoden sisällä keikkareviirin laajetessa ja sanan levitessä. Kuulimme mm. kappaleet Crazy About You Baby, Poor Boy A Long Way from Home, Little Blue Bird, Baby Please Don't Go, Scratch My Back, Shake It One Time For Me ja Killing Floor.

Kitaristi Walter Scottin ympärille kasattu peruskokoonpano toimi moitteettomasti ja Walter sai myös soolotilaa mukavasti. Hän johti bändiä hyvin ja piti kompin funkyna. Mustien klubien ohjelmistoon kuuluu usein myös vierailevat laulajat ja Cyrus pisti myös vaimonsa Lady Leen hommiin. Hieman kolkolla äänellään Lady luikautti parit styget Koko Taylorin kunniaksi, mm. Wang Dang Doodlen ja Irma Thomasin You Can Have My Husband But Please Don't Mess With My Manin. Muita hänen kappaleitaan olivat Dirty Old Woman With A Dirty Old Mind, Tonight Until I Get My Lovin' Right sekä Walking The Dog. Pariskunnan lavatyöskentely oli saumatonta Cyruksen ilmeillessä ja kommentoidessa sekä säestäessä vaimoaan huuliharpullaan. Turistille tämä on harvinaista herkkua ellei halua/pääse seuraamaan keikkaa West Siden klubeihin, jossa on varmasti parempi fiilis, mutta myös omat riskinsä.

Laulajatar Holly Maxwell (nyk. Holle Thee Maxwell) on Chicagon r&b-veteraaneja. Hän on levyttänyt 60-luvulla Constellation- ja Star-merkeille pikkuhittejä. 70-luvulla hän kuului Ike Turnerin Revueen, lauloi Jimmy Smithin orkesterissa ja vaikutti Kaliforniassa. Myöhemmin hän on ollut suosittu esiintyjä Ranskassa ja levyttänyt livelevyn nimeään kantavassa Maxwell Cafe -klubissa (Quai du Blues).

Bändissä oli mukana nuoremman polven kitaristilupaus, myös omaa uraa tekevä Eric Guitar Davis, vanhan veteraanin, sovittaja-tuottaja-baritonifonisti Willie Hendersonin johtama torvisektio ja tiukka South Side -bändi Thee Masters Miracles of Music. Hollylla on lavashow halussa sanan varsinaisessa merkityksessä esiintymisasujen vaihtoineen ja yleisön laulattamisineen. Hollylla on aika ronski show, josta saisi parhaiten käsityksen dvd:ltä katsottuna. Hän eroaa muista Chicagon naislaulajista, koska on aikoinaan opiskellut klassista laulua. Hän on bluesin lisäksi laulanut jazzia ja r&b:tä. Ohjelmistoon sisältyivät mm. Doctor Feelgood, You Better Stop, You Better Be Good To Me ja I'm A Woman. Lopussa Eric Guitar Davis pääsi esittämään soolonumeroita Hollyn asunvaihdon aikana mm. kappaleet Red House ja Sky Is Crying. Nuoressa Ericissä on potentiaalia, mutta tämän perusteella ei vielä voi sanoa, mihin päin hänen uransa johtaa.

Holly piti tribuuttipuheen Ike Turnerille, jossa hän mm. mainitsi ettei seurustellut Iken kanssa ja ettei tämä ikinä uskaltanut lyödä häntä. Lopussa kuultujen Proud Maryn ja Isley Brothersin It's My Thingin aikana Hollylta väheni lavashowssa vaatteetkin minimiin. Niin yleisöllä kuin bändilläkin näytti olevan hauskaa, mm. Willie Henderson ei paljoa ehtinyt nauramiseltaan puhaltaa foniaan. Hollyn ura on kestänyt yli 40 vuotta ja villitsee yleisönsä edelleen.

Kitaristi-laulaja Lil' Dave Thompson kiersi Suomea vuonna -92 Booba Barnesin ja Talviblues-paketin kanssa. Hän on sen jälkeen esiintynyt myös R. L. Burnsiden sekä Jr Kimbroughin kanssa niin Mississipin jukejointeissa kuin tien päällä ja festivaaleilla. Soolouransa aikana hän on ehtinyt levyttää mm. Fat Possumille, JSP:lle sekä kaksi cd:tä kanadalaiselle Electro-Fi-merkille. Dave on tehnyt paljon omiin kokemuksiinsa perustuvia kappaleita. Hän on pystynyt omaksumaan jukejointien miesten parhaat puolet tarinankerrontaansa ja heidän raakuutensa soittoonsa. Tyyliinsä hän on omaksunut vaikutteita myös Albert Kingin, Albert Collinsin ja B.B. Kingin musiikista. Tämän päivän nimistä häntä kuunnellessa mieleen tulee Carl Weathersby, jonka tapaista voimaa Davella on paljon soitossaan. Laulajana hän on tavanomaisempi, mutta pystyy tulkitsemaan omia tarinoitaan uskottavasti. Trion kanssa esiintynyt Dave on ehdottomasti tulevaisuuden nimiä. Kappaleina kuultiin mm. He Took My Babe, Got To Get Over You, Players Card ja Lil' Girl. Hänen tyylissään yhdistyy vanha perinne ja moderni ote. Tältä kuulostaa nyky-Mississippin blues parhaimmillaan.

Travis "Moonchild" Haddix esiintyi isoine bändeineen Gibson-lavalla. Olikin viihdyttävää nähdä Travis oman bändinsä kanssa torvineen ja koskettimineen kaikkineen Suomessa nähdyn Hooter's-trion sijaan. Travisin omat hienot kappaleet kuulostivat täyteläisiltä blues-, soulblues-kuorrutuksen kera. Hänellä oli bändissään vanhempia ja nuorempia soittajia. Sukukin oli seuraamassa hänelle tärkeää esiintymistä. Travis jutteli leppoisasti sanoitustensa synnystä ja taustoista. Kappalelistalta löytyivät tällä kertaa mm. I Got A Secret, I Ain't Gone, Tellalie, Quitters Never Win, Shadow Of Heart ja I Have Been Gone.

Travis on levyttänyt omalle merkilleen useita levyjä, joita Earwig jakelee. Tyyli oli soulbluesia maustettuna ripauksella jazzia. Travis jakoi sooloja bändilleen, mm. fonisti ja urkuri saivat osansa. Settiä vaivasi tietynlainen tasapaksuus ja varman päälle pelaaminen. Hänen vahvuutensa on tarinankerronnassa sekä hyvänlaatuisissa omissa kappaleissa, joita ovat levyttäneet muutkin, mm. Artie White.

Lil' Ed & The Blues Imperialsia ei vaivannut fiiliksen eikä huumorin puute. Pitkin lavaa mesonnut Ed oli vauhdissa kuten yleensäkin ja pisti boogien rullaamaan slideputkellaan. Good Time boogie ja Edin lavatemput ilmeilyneineen saivat hymyn kuuntelijoiden huulille. Pitkään kasassa ollut bändi svengaa saumattomasti ja soitto näyttää helpolta, kun jokainen tietää paikkansa. Hound Dog Taylorin ja J.B. Hutton perintöä vaalitaan komeasti. Edin baritonilaulu muistuttaa yhä enemmän hänen enonsa laulua. Uuden Full Tilt -levyn balladit toimivat myös hyvin livenä.

Ennen keikkaa Route 66 Roadhouse -teltassa pidettiin The Art of the Slide Guitar -workshop, johon Edin lisäksi osallistuivat Elmore James Jr, John Primer sekä Fleetwood Macistä tunnettu Jeremy Spencer. Soitto- ja puhetilaisuus oli teltan suosituin ja ympärillä näkyi myös Edin faneja omatekoisissa fetseissään. Saapa nähdä, milloin niitä ilmestyy Suomeen.

Mississipistä oli Front Porch -lavalla esiintynyt paketti nimellä Nolan Struck with King Edward & Special Guests. Veljekset laulaja Nolan Struck (Antoine) ja kitaristi-laulaja King Edward ovat pitkän linjan blues- ja r&b-miehiä. Nolan soitti bassoa Lonnie Brooksin bändissä 60-luvulla ja ryhtyi tekemään omia soololevytyksiään erikoisuutenaan korkea tenoriäänensä mm. One-Derful-, ICT-, Retta's-, Ichiban-, Paula- ja Top Star –merkeille.

Kitaristi Edward taas on ollut lukuisissa bluessessioissa sekä mm. Chicagon Theresa's-klubin vakionimenä vuosia. Veljekset ovat tehneet 90-luvulla myös yhteislevytyksen Brother To Brother. King Edward osoittautui varmaotteiseksi kitaristiksi. Hän soitti hyviä sooloja Gibsonillaan ja lauloi karhealla äänellään. Hän toi etäisesti mieleen toisen aikalaisensa Eddie Kingin tyylin. Hän esitti mm. kappaleet I'll Play The Blues For You ja Killing Floor. Tämän jälkeen hän ohjasi bändiä ensimmäisen vieraan, pätevän naissolistin takana kappaleissa Last Two Dollars, Tonight's The Night, No Playing Game. Bändin soitto oli hienostelemattoman raakaa ja kulmikasta, funkya, Mississipin bluesia ja r&b:tä.

Seuraava solisti oli vauhtiveikko Jesse Clay, joka otti setistään kaiken irti. Polvillaan ja yleisön seassa laulanut Clay osasi ottaa yleisönsä. Kuulimme mm. kappaleet For Tonight, Down Home Blues, Someone Else Is Stepping In sekä Clayn Tyrone Davisille kirjoittaman Mum's Apple Pie -hitin. Jonkun verran levyjä ja omakustanne-dvd:n tehnyt Clay on Mississipin paikallisia r&b-tähtiä. Lopuksi paikalle saapui Nolan Struck lippalakkeineen. Setti alkoi vauhdikkaasti pikkutuhmuuksia sisältäneellä Dirty Mother For Ya -kappaleella, osittain omin, osittain traditionaalisin säkeistöin. Yleisö oli hyvin mukana energisesti esiintyneen Nolanin kappaleissa, kunnes hän esitti noin viidentoista minuutin pituisen version Stormy Mondaysta ja tavallaan latisti tunnelman venyttäessään turhaan kappaletta. Lopussa se tosin vaihtui Bobby Bland -numeroksi As Soon As The Weather Breaks, kuitenkaan enää pelastamatta tilannetta – vaikka Nolan esittikin melkein kaikki Bobby Bland -maneerit korinaa lukuun ottamatta. Hänen lauluäänensä oli myös madaltunut eikä odotettuja falsetteja kuulunut. Seuraavaksi tuli Jr Parkerin Mystery Train ja oli hyvä vaihtaa lavaa. Ehkä itselläni oli odotukset korkealla Nolanin suhteen mm. Retta's -levy My Nerves Gone Bad mielessäni. Kokonaisuutena paketti oli revue-tyyppisenä oivallinen.

Petrillon päälavalla oli naisten ilta. Nuoria, paikallisia kykyjä sekä maailmantähtiä Detroitista ja Houstonista. Keikan aloitti yksi festivaalin työllistetyimmistä yhtyeistä Sir Walter Scott & the Mighty World Band vierainaan South Siden enkelit Mz Peachez, Claudette ja Miss Jesi'. Laulaja Howard Scott toimi MC:nä tuoden ja vieden sekä esitellen laulajattaret. Hän itse lauloi aluksi pari Tyrone Davisin kappaletta.

Ensimmäisenä oli vuorossa Mz Peachez, joka tulkitsi vahvalla äänellään Denise LaSallen kappaleen I Sleep With A One Eye Open ja sitten Koko Taylorin muistoksi I'm A Woman, joka luonnollisesti oli täynnä tunnetta. Hän oli esittänyt kappaleen myös Koko Taylorin hautajaisissa edellisenä päivänä. Vahvaääninen Peachez muistuttaa lauluääneltään esikuvaansa, ja hän on nousujohteisella uralla Chicagon lukuisten naislaulajien joukossa.

Seuraava solisti Claudette Miller oli tyyliltään ja kokemukseltaan luettavissa konkareiden joukkoon. Äänenkäyttö oli taitavaa ja ulottui voimallisesta gospel-tekniikoiden käytöstä balladitulkintojen hallittuihin nyansseihin. Kuulimme versiot kappaleista Every Day I Have The Blues, My Last Two Dollars, At Last ja Big Fat Daddy. Johnny Taylorin Last Two Dollars, jonka sanoitus (rahat meni kasinossa, jäljellä yksi dollari junalippuun ja yksi dollari jukeboxin blueslevyyn) on monia koskettava, sai hyvän ja tunteikkaan tulkinnan. Etta Jamesin At Last'ssa (noussut suosituksi Cadillac Recods -elokuvan myötä) Claudette todella näytti laulutaitonsa tulkiten hienosti Ettan bravuurinumeron. Claudette on tehnyt yhden cd:n All In Time. Hän on esiintynyt mm. Albert Kingin, Ted Taylorin, Little Miltonin ja Tyrone Davisin kanssa. Hänen äänensä taipuu monipuolisesti myös jazzahtavaan tulkintaan.

Seuraavana oli vuorossa Miss Jesi' Terrell yksin ja Pearls-taustalaulajakolmikon kanssa. Nouseva kyky Jesi' on jo saavuttanut r&b-tähden statuksen ja se näkyy myös lavakoreografioissa. Liikkeet ja esitys oli harkitun ammattimaista ja silmää hivelevää. Jesi' on tehnyt muutaman singlen lisäksi cd:n Come Get This Love. Hän on saanut kokemusta yhteiskeikoista ja kiertueista. Hän on esiintynyt mm. Little Miltonin kanssa kolme vuotta ja tehnyt yhteistyötä myös Bobby Blandin ja Willie Claytonin kanssa. Jesi' ei käytä niinkään gospel-tekniikkaa vaan on pehmeämmän r&b-tyylin edustaja. Yleisö sai kuulla mm. kappaleet I Want To Take You Higher, Walk On By, I Know You Lied, Try To Understand ja Breaking Up Somebody's Home. Yhteistyö Pearls-taustalaulajattariien kanssa toimi hyvin ja toi lisäväriä Jesi'n balladi- ja r&b-tulkintoihin. Näin Jesi'n vuonna 2005 Stan Mosleyn kanssa samassa paikassa ja esitykseen on siihen nähden tullut lisää varmuutta ja uskallusta kokeilla eri tyylisiä tulkintoja.

Bändi, kolme kitaraa, kaksi kosketinta, toimi loistavasti kitaristien kutoessa verkkoa ja nakutellessa komppeja sulavasti. Soolot olivat lyhyitä ja omaperäisiä, funkeja pikkunytkytyksiä. Tämä paketti olisi kiva saada dvd:lle.

Houstonista Teksasista kotoisin olevan Trudy Lynn on vahvaääninen tulkitsija ja esiintyjä, joka ottaa lavan haltuunsa. Trudy teki useita onnistuneita levyjä Ichiban-merkille 90-luvulla, myöhemmin mm. Calvin Owensin big bandin kanssa. Pitkä esiintymiskokemus näkyy rennossa lavatyöskentelyssä ja Trudy pystyy rutistamaan äänestään gospel-opein kaiken irti. Taustabändinä oli Chicago Rhythm & Blues Kings Gene "Daddy G." Bargen johdolla. Tämä ryhmä on käynyt Suomessa Puistobluesissa nimellä Big Twist & The Mellow Fellows. Trudyn keikka oli toinen tämän bändin kanssa, joten tuttuja kappaleita tarjoiltiin riuskoina versioina, mm. I've Been Loving You Too Long, Just A Little Bit, Wake Up Daddy Get Your Morning Milk, Down Home Blues, These Arms Of Mine sekä Koko Taylor -tribuutti Come To Mama. Kolmimiehinen torvisektio on tiukka ja bändillä on bailukoneen maine.

Bettye LaVette Detroitista oli illan kuningatar. Hän esitti valtavalla tunteella kappaleita ja pystyi tuomaan esiin tuskan, menetyksen, ilon ja surun tunteet omalla ainutlaatuisella tavallaan. Hänen tyylissään yhdistyy gospelin, soulin ja bluesin parhaat elementit. Hänen uransa on kestänyt 48 vuotta ja kokemus paistaa loistavana lavatyöskentelynä hänen sipsutellessaan lavalla korkeissa koroissa ihailtavan kovassa keikkakunnossa. Hän kertoi tarinoita uransa varrelta, mm. tarinan uransa alusta ensimmäiseltä Chicago-keikaltaan, jolloin hän luuli olevansa tähti ja yleisö pudotti hänet maanpinnalle. Tästä hän kiitti chicagolaisia. Kappaleita tuli uran varrelta, mm. I Came To Steal Your Love, Losing Choices I Made, It Ain't Easy, My Man, Witchcraft, Let Me Down Easy, He Made A Woman Out Of Me, You Don't Know Me At All, Picking Up Pieces sekä ilman säestystä esitetty I Do Not Want What I Haven't Got, joka vaati aikamoista uskallusta. Tiukka nelimiehinen bändi seurasi helposti tähden liikkeitä ja toiveita. Bettye on ollut jo pitkään myös rock-väen suosiossa tunteikkaan laulunsa ja karismansa sekä monipuolisen levytuotantonsa ansiosta. Presidentti Obaman virkaanastujaisissa Bettye sai kunnian esittää kappaleen Change Is Gonna Come. Naisten ilta Petrillolla päättyi onnistuneesti.


Ohjelma lauantaina 13. kesäkuuta

Front Porch:
Earwig Record's Tribute to Sunnyland featuring Aaron Moore, Allen Batts & Dennis Binder
Holle Thee Maxwell
Ray Allison
Lil' Ed & the Blues Imperials
Nolan Struck with King Edward & special guests

Gibson Crossroads Stage:
Lurrie Bell
Cyrus Hayes & Lady Lee
Travis "Moonchild" Haddix

Zone Perfect Route 66 Roadhouse:
Charles Wsir Johnson
The Art of the Slide Workshop: Elmore James Jr., Jeremy Spencer, Lil' Ed & John Primer
Samuel James
East of the Edens Soul Express

Mississippi Juke Joint:
Terry Harmonica Bean
Eden Brent
Little Dave Thompson
John Primer & the Real Deal Blues Band
Festival Jam Session - hosted by Demetria Taylor

Petrillo Band Shell:
Walter Scott hosts Southside Angels featuring Miss Peaches, Claudette & Miss Jes'
Trudy Lynn with the Chicago Rhythm & Blues Kings feat. "Daddy G"
Bettye LaVette


Festivaalipäivä 1 (12.6.2009)
Festivaalipäivä 3 (14.6.2009)







Takaisin BN-arkistoon

Korjaukset, täydennykset ja muut aihetta koskevat kommentit ovat tervetulleita!
Lähetä palautteesi osoitteeseen: petri.hoppula @ saunalahti.fi

 

Chicago Blues Festival -
valokuvakollaasi
(c) Pirjo Salminen



Charles Wsir Johnson


Aaron Moore


Bob Corritore


Allen Batts


Cyrus Hayes


Holly Maxwell


Holly Maxwell & Willie Henderson


Eric Guitar Davis


Lil' Dave Thompson


Travis Haddix


Lil' Ed Williams


Nolan Struck


King Edward


Nolan Struck & King Edward


Jesse Clay


Mz Peaches


Claudette Miller


Walter Scott


Miss Jesi' & The Pearls


Trudy Lynn


Gene Barge


Bettye LaVette