|
Pete Hoppula:
FINIS TASBY
TARINA RAKKAUDESTA BLUESMUSIIKKIIN
Länsirannikon bluesmarkkinoiden johtaviin levymerkkeihin lukeutuvan Delta Groove Productionsin kasvavaa artistiperhettä näyttäisi yhdistävän tietty laatutakuu, oli sitten kyse uudesta lupauksesta tai vanhasta konkarista. Vuonna 2004 yhtiön kirjoihin The Mannish Boys –ryhmän jäsenenä liittynyt, mutta jo sitä ennen useita erinomaisia soololevyjä 1970-luvulta lähtien tehnyt Finis Tasby ei muodosta tässä suhteessa poikkeusta.
Finis Tasby syntyi Laverne-nimisellä pikkupaikkakunnalla Teksasissa vuonna 1940. Jonkin ajan kuluttua perhe kuitenkin muutti Dallasin metropolialueen koillisosassa sijainneeseen Garlandin kaupunkiin. Kymmenlapsisen katraan kuopuksen erikoinen etunimi juontui latinalaisesta sanasta, joka merkitsi samaa kuin 'viimeinen' tai 'loppu'. Jimmy Witherspoonin, Muddy Watersin, Lightnin' Hopkinsin, John Lee Hookerin, Lowell Fulsonin ja Lil' Son Jacksonin kaltaisiin artisteihin radion välityksellä tutustunut teini-ikäinen Finis oli ensin päättänyt tulla huuliharpistiksi, mutta saatuaan jostakin haltuunsa rummut hän ryhtyi tietenkin treenaaman niiden soittoa – bluesmuusikon ammatti jo silmissä kiiluen. Pojan tapoihin kuului myös hengailu itseään vanhempien muusikoiden seurassa, mikä johdatti hänet suoriin kontakteihin Dallasin seudun kovimpien bluesmiesten kanssa. Empire-, Zanzibar- ja Clark's-klubien tapaisisten paikkojen tuntumassa hän tutustui mm. sellaisiin tyyppeihin kuin Frankie Lee Sims ja Jimmy "Mercy Baby" Mullins.
Vuonna 1958 Finis muutti Dallasin naapurikaupunkiin Fort Worthiin, missä hän tuli tutustuneeksi Lowell Fulsoniin ja muutamiin muihin vanhemman polven bluestähtiin sekä rekisteröi tililleen ensimmäisen virallisen bändikokemuksensa liittyessään rumpaliksi paikalliseen Blues Blasters –yhtyeeseen. Liiderinä toimineen vasenkätisen kitaristin L.V. Baileyn ja Tasbyn lisäksi kokoonpanoon kuuluivat herrat nimeltä J.B. Young, Isaac Williams, Jackie Blatcher sekä Sam Devine. Muutaman toimintavuotensa aikana Blues Blasters ei edennyt amatööritasolta juuri mihinkään eikä saanut myöskään levytyksiä aikaiseksi, mikä joudutti Finisin päätöstä lähteä Dallasiin etsimään itselleen uusia soittokavereita. Vuonna 1962 oli perustamisvuorossa The Thunderbirds. Rumpalina aloittanut Tasby omaksui vähitellen soittimekseen basson tympäännyttyään seuraamaan lavatapahtumia muiden bändijäsenten selkien takaa.
Lyhyehköjä kiertueita Teksasin, Oklahoman, Arkansasin ja Kansasin ympäristössä tehnyt sekä alkuaikoinaan mm. Lowell Fulsonille ja Freddie Kingille lämmittelyaktina toiminut kokoonpano oli Tasbyn oman näkemyksen mukaan myös Dallasin "taustabändi numero 1", joka hälytettiin useimmiten komppaustehtäviin, kun kaupunkiin saapui vakituista orkesteria vailla olevia ulkopaikkakuntalaisia solistivieraita. Thunderbirdsin säestettäväksi päätyivätkin mm. Jimmy McCracklin, Roscoe Shelton, Clarence Carter, Lavelle White ja Buddy Ace.
The Blues Blasters
Thunderbirdsin ensisijaisena solistina vuosina 1963-64 toimi Arzell alias Z.Z. Hill. Yhteistyö kuitenkin päättyi laulajan muutettua ykskaks Etelä-Kaliforniaan ja ryhdyttyä levyttäväksi sooloartistiksi. Soittokollegoille alkujaan ilmoitettu kolmen viikon esiintymistauko venähti lopulta elinikäiseksi, kun Z.Z.:n veljen Matt Hillin perustamalla M.H.-merkillä julkaistu debyyttisingle nousi vuonna 1964 listahitiksi eikä menestyksen makuun päässyt laulaja enää nähnyt pienintäkään syytä palata kotikonnuilleen keikkamuusikon askareita jatkamaan. Thunderbirdsin uudeksi solistiksi ryhtyi näin ollen louisianalainen Joe Simon. Hillin tapaan enimmäkseen Kaliforniassa majaillut gospel-taustainen laulaja ajautui pian hänkin soolouralle. Chicagolaiselle Vee-Jaylle ensivaiheessa levyttäneen Simonin vuoden 1965 julkaisu "Let's Do It Over" nosti miehen siltä seisomalta maan r'n'b-artistien ykköskastiin, mikä merkitsi jälleen hyvästien jättöä Thunderbirdseille. Laulavaksi basistiksi nyt itsensä ylentäneen Finis Tasbyn komennossa jatkanut yhtye ei sen sijaan levyntekoon koskaan ennättänyt vaan keskittyi loppuinakin aktiivivuosinaan yksinomaan keikkailuun (joskin he äänittivät muutamia radiomainoksia sellaisille tuotenimille kuin Lone Star Beer, Zales Jewelers ja Gibhardt Chili). Yhteisiä kiertueita bändi pääsi tekemään mm. Solomon Burken rinnalla. Tärkeimmäksi soittokumppaniksi kuitenkin muodostui juuri näihin aikoihin Freddie King, jonka säestystarpeiden johdosta kokoonpanoon otettiin vuonna 1966 mukaan myös vasta 17-vuotias kitaristinalku Andrew "Junior Boy" Jones. Myöhemmin mm. Katie Websterin ja Charlie Musselwhiten kanssa levytellyt ja erinäisiä sooloalbumeitakin tehnyt Jones on Tasbyn ohella ainoa Thunderbirds-muusikko, joka jatkaa yhä soittouraansa.
Finis Tasbyn ja Freddie Kingin välinen keikkayhteistyö päättyi lopullisesti vuonna 1972, mutta siihen johtaneista vaiheista historia tuntee useampia erilaisia kehyskertomuksia. Erään tarinan mukaan Clevelandissa, Ohiossa sattunut riita oli basistille riittävä syy lopettaa komppaushommat ja vaihtaa samalla maisemaa. Viimeiseltä kiertueelta kotiin palattuaan hänen kerrotaan käyneen ostamassa itselleen lentolipun Kaliforniaan ja jääneen sille tielleen, mikä luonnollisesti pysäytti myös Thunderbirdsin toiminnan. Mikäli taas uskotaan toista lähdettä, Thunderbirds hajosi jo 1970-luvun alkupuolella Tasbyn soittoinnostuksen kadottua, minkä jälkeen hän olisi kuitenkin työskennellyt vielä jonkin aikaa Freddie Kingin autokuskina ennen muuttoaan länsirannikolle vuonna 1973. Hauska legenda on myös 'Tapaus Jimmie Vaughan', joka saattaa periaatteessa pitää jopa paikkansa - tosin siitäkin on tarjolla useita erilaisia muunnelmia. Tässä muutama: Versio 1 - Thunderbirdsin hajoamisesta vihiä saanut nuori Vaughan törmää Tasbyyn ja ilmoittaa haluavansa ostaa käyttöoikeuden nimeen omalle perusteilla olevalle orkesterilleen. Tähän Tasby vastaa: "Ehei, sen kun otat sen vain."; Versio 2 - Vaughan yhyttää Tasbyn ja Thunderbirdsit säestyspuuhista Freddie Kingin keikalla ja kysyy: "Jos te joskus hajoatte, saanko ottaa bändinimenne käyttööni?" . Tasbyn vastaus kuuluu seuraavasti: "Ota se vaikka samantien, sillä tämä yhtye hajoaa juuri nyt!" Oli miten oli, kärkkymänsä nimen Jimmie joka tapauksessa lopulta sai, vaikkakin 'Fabulous'-etuliitteellä täydennettynä.
Alkuaikoina Finisillä ei ollut Los Angelesissa omaa yhtyettä, mutta osallistuttuaan joitakin kertoja paikallisiin bluesjameihin hänen basistintaitonsa eivät olleet enää salaisuus kaupungin valveutuneille bluespiireille. Aikaisemmin sattuneen henkisen kolauksen johdosta mies ei ollut vuosiin halukas laulamaan julkisesti, mutta uuden 1970-luvun puolivälissä syntyneen Finis Tasby Bandinsä myötä hän rohkaistui sekä tarttumaan jälleen mikkiin että myös kirjoittamaan omaa tuotantoa. Kokoonpano ryhtyi avaamaan konsertteja mm. B.B. Kingille sekä säestämään vakituisesti Lowell Fulsonia, Percy Mayfieldiä ja Big Mama Thorntonia. Lisäksi Tasby esiintyi satunnaisesti myös Joe Turnerin ja Pee Wee Craytonin taustalla sekä soitti aikansa bassoa John Lee Hookerin yhtyeessä. Elinikäisen ystävyyssuhteen Boogiemiehen kanssa solmineella Finisillä olikin jatkossa aina varma keikkapaikka tiedossa Hookerin nimeä kantaneella 'Boom Boom Room' –klubilla San Franciscossa. Artisti itse kiteyttää asian näin: "Kun ajattelen jälkeenpäin kaikkea kokemaani, hauskimmat ajat olivat Freddie Kingin seurassa. John Lee oli kuitenkin minulle kuin isä."
Vaikka Finis jatkoi säännöllisen epäsäännöllistä keikkailua pääasiassa Long Beachin ja Oaklandin baareissa sekä vieraili myös muutamaan otteeseen studiossa eräiden Lowell Fulsonin levytysten taustamuusikkona, varsinaisen elantonsa hän hankki vuosina 1976-83 automekaanikkona. Lempinimi 'Blues Mechanic' leimautuikin miehen otsaan pitkiksi ajoiksi. Soololevyn työstämisestä Tasby intoutui ensimmäisen kerran vuonna 1978, kun Big Town Recordsin studioinsinööri oli yllyttänyt häntä erään Fulson-session jälkeen palaamaan äänityspuuhiin oman bändinsä kanssa.
Big Town (1978)
BT-724 Get Drunk And Be Somebody
Just A Kiss
 
Bob Geddinsin ja John Fullbrightin maineikas oaklandilainen levymerkki Big Town oli ehditty perustaa jo vuonna 1945. 1970-luvun lopulla samannimistä brändiä pyöritettiin kuitenkin Jules Biharin komennossa Kalifornian Culver Cityssä. Tasbyn ja Fulsonin ohella yhtiön kirjoilla olivat tuolloin myös mm. Smokey Wilson, Johnny "Guitar" Watson, Shakey Jake, Charles Brown, Joe Turner ja Joe Houston.
Tasbyn bravuurinumeroksi tulevaisuudessa muodostunut juopottelulaulu "Get Drunk And Be Somebody" esittelee sielukasäänisen soulblues-vokalistin, jonka säestämisestä vastaa Hollywood Fatsin johtama perinteiseen sähköiseen urbaaniblues-tyyliin soittava kitara-koskettimet-basso-rummut –kokoonpano. Svengaava bluesballadi "Just A Kiss" tuo solistissa esiin voimakkaita Lowell Fulson'maisia piirteitä, mutta onpahan kappale alkujaan Fulsonin käsialaakin.
Debyyttilevyn seurannaisena Finisin nimi opittiin vähitellen yhdistämään bluesmusiikkiin myös Los Angelesin ulkopuolella, mikä taas merkitsi sitä, ettei laulavalle mekaanikolle jäänyt liiemmin joutoaikaa päiväduunin ja lisääntyneiden viikonloppukeikkojen lomassa. Elokuvakaupungin välitön läheisyys johdatti Finisin kerran jopa valkokankaalle: Ollessaan keikalla Hollywood Fats Bandistä tutun Al Blaken kanssa Kalifornian Laguna Beachillä laulaja sattui tapaamaan elokuvaroolittajan, joka otti hänet mukaan Burt Reynoldsin ohjaamaan ja tähdittämään, loppuvuonna 1981 ensi-iltansa saaneeseen filmiin "Sharky's Machine". Samana ajanjaksona Finis ryhtyi työskentelemään vakituisesti Redondo Beachin Starboard Attitude Clubilla bändijohtajana, basistina ja laulajana keskittyen jälleen tosimielellä muusikonuraansa. Voimistunut keikkailutahti alkoi kuitenkin pikkuhiljaa käydä myös fyysisesti kuluttavaksi.
Ajan myötä Finis kyllästyi painavien soittokamojen roudaamiseen ja päätti keskittyä jatkossa pelkästään vokalisointiin: "Kun aloitin laulamisen, minulla oli paljon vähemmän kannettavaa. Nyt ainoastaan kävelen sisään keikkapaikkaan ja kysyn, missä mikrofonit ovat". Toinen käypä selitys soittopelistä luopumiselle pohjautuu autokorjaamolla sattuneeseen haveriin: "Katkaisin mekaanikon hommissa hermon sormenpäästäni, minkä jälkeen basson kielten koskettaminen alkoi tuntua kuin vartalon läpi kulkevilta sähköiskuilta."
KANSA VAATII LISÄÄ LEVYJÄ!
Blues Mechanic
(Ace CH 122), '84
A (1) Find Something Else To Do * (2) Midnight Train * (3) Don't Listen To A Friend * (4) Too Many People ** (5) Rather Trust A Stranger **
B (1) Drinkin' Bad Whiskey * (2) Love Another Man ** (3) Get Drunk And Be Somebody ** (4) Walking The Highway ** (5) Travelin' Band **
(* = Deacon Jones: pno, James R. McMillan: bs, Sam King: dms + J.J. Jones: gtr [A1], Big Chunk: gtr [B1], ** = Bobby Warren: gtr, Evans Walker: gtr, Black Speed: pno, Eldridge Dip Hall: bs, Johnny D: dms)
Watts City (1987)
1014 Find Something Else To Do
To [sic] Many People (In The Streets)
 
Tasbyn ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi 1980-luvun puolivälissä brittiläisellä Ace-merkillä, vaikka mitä ilmeisimmin suurin osa materiaalista oli viimeistelty jo 1970-luvulla suunnitteilla ollutta Big Town –LP:tä varten. George Motolan tuottamilla äänityksillä soitti kaksi eri kokoonpanoa. Hieman yllättäen kitaristilegenda JJ "Bad Boy" Jonesin (1927-2004) sekä Freddy King- ja John Lee Hooker –yhteyksistään tutun pianisti Deacon Jonesin tähdittämän bändin kanssa tehdyt esitykset ovat levyn annista jäykintä. Kaikkien cityblues-taiteen sääntöjen mukaisen, mutta kovin ilottoman peruspuurtamisen alle uhkaa nujertua erinomaisesti esiintyvä laulusolistikin, joka saa oikeastaan murrettua valitettavan tylsää yleistunnelmaa kuin soulahtavalla raidalla "Don't Listen To A Friend". Toisena vuorossa olevan säestysryhmän otteissa sen sijaan eläväisyyttä riittää. Jykevä hidastempoinen sovitus Big Town -sinkun kappaleesta "Get Drunk And Be Somebody" nostaa esiin varsinkin pianisti Black Speedin. Hidas "Rather Trust A Stranger" on taas vaikuttava kitara-pianoblues, jolla sulautuvat niin Teksasin, Chicagon kuin länsirannikonkin tyylit. Rosoista jukejoint-runttausta edustavat "Love Another Man" ja "Walking The Highway" ovat niin ikään kovia työsuorituksia, samoin puhtaammin funk-viritteiset "Too Many People" ja "Travelin' Band", joista ensiksi mainittu ilmestyi myös Yhdysvalloissa losangelesilaisen Joe Fornisin Watts City -merkin julkaisemalla sinkulla vuonna 1987. Neliviitosen paraatipuolella kuultiin Ace-albuminkin avausraidaksi valittu nopeahko soulbluesnumero.
People Don't Care
(Shanachie 9007), '95
(1) People Don't Care (2) Rockin' With The Blues (3) Just A Kiss (4) Gotta Draw The Line (5) Po' Man Blues (6) Drinkin' Bad Whiskey (7) Gonna Miss Your Love (8) Find Something Else To Do (9) You Don't Have To Worry (10) Break Away
(Finis Tasby: vcl, Jay "Hurricane Jake" Fitzgerald: hca, Robert Martin: pno/org/sax, Robert Lieberman: gtr, Taras Prodaniuk: bs [1, 4, 5, 8], Mark Goldberg: bs [2, 3, 6, 9], Bob Babbitt: bs [7, 10], Charles E. Collins: dms/bckgr.vcl, Brian Kilgore: perc, Darrell Lenard: tp, Ken Tussing: tb, Joe Sublett: sax, Cynthia Manley: bckgr.vcl, Jessica Williams: bckgr.vcl, Patricia Hodges: bckgr.vcl, George Merrill: bckgr.vcl + Lowell Fulson: vcl [8], Elvin Bishop: gtr [2], Mick Taylor: gtr [9], Vernon Reid: gtr [10], Ricky Collins: vcl [10])
Finisin pitkäsoittoputki käynnistyi toden teolla vasta vuonna 1995 newjerseyläisen Shanachie-merkin julkaisemalla ja rumpali Charles E. Collinsin tuottamalla albumilla "People Don't Care". Los Angelesissa nauhoitettu cd pitää sisällään artistin koko tähän astisen uran tuhdeinta ja samalla puhallinvetoisinta soulbluesia sekä r'n'b:tä. Levyn räväkkyys huomattiin heti ainakin filmiteollisuuden parissa, sillä kolme "People Don't Caren" raitaa päätyivät samana vuonna tehtyyn draamaelokuvaan "The Babysitter". Lisäksi kappale "Drinkin' Bad Whiskey" julkaistiin myöhemmin midprice-kokoelmalla "Blues For A Barbeque" (Shanachie 9033, '01).
(photo: Delta Groove Productions)
The Fabulous Thunderbirds -tyylisenä Teksas-rytybluesina esitetty nimiraita kertoo paljon levyn musiikillisista painoarvoista. Nyt on ollut studiossa tekemisen meininki eikä soitinarsenaalissa tai sovituksissa olla säästelty piiruakaan. Varsinkin jump-raidoilla "Rockin' With The Blues" ja "Po' Man Blues" isoon orkesteriin tuo lisää purevuutta tuhti puhallinsektio. Ensiksi mainitulla on äänessä myös vieraileva soolokitaristi Elvin Bishop. Tasapainona nopeatempoiselle remellykselle tarjotaan myös neljä keskenään sopivasti erilaista slovaria. Foni-kitarapainotteiset "Just A Kiss" ja "Drinkin' Bad Whiskey" ovat kappaleista juurevimmilla blueslinjoilla, Mick Taylorin kitarointia sisältävä "You Don't Have To Worry" moderni soulblues ja "Gonna Miss Your Love" taas vahvasti nykypäivässä kiinni olevaa soul-poppia. Ärhäkkää funkdraivia pitävät albumilla yllä vastaavasti "Gotta Draw The Line", Lowell Fulsonin kanssa kimpassa laulettu "Find Something Else To Do" sekä "Break Away", jolla toisena solistina toimii Ricky Collins ja kitaraosuudet käy lurittelemassa Living Colour –yhtyeessä vaikuttanut Vernon Reid.
Jump Children!
(Evidence ECD 26097), '98
(1) Mercy's Blues (I Believe) (2) Georgia Slop (3) I Just Got To Know (4) Jump Children (5) Cold, Cold Feeling (6) It's Your Fault, Baby (7) I Missed You Bad (8) Ah'w Baby (9) The Jive (10) The Sun Is Shining (11) Please Accept My Love (12) Job For Christmas
(Finis Tasby: vcl, Rob Rio: pno, Larry Taylor: bs, Richard Innes: dms + Rick Holmstrom: gtr [1-4, 9-10], Kid Ramos: ld.gtr [5, 7, 8]/rh.gtr [6]/sl.gtr [12], Coco Montoya: ld.gtr [6, 11], Lester Butler: hca [4, 7, 8], Randy Chortkoff: hca [10], David Woodford: sax, Cynthia Manley: bckgr.vcl, Jessica Williams: bckgr.vcl)
1990-luvun jälkipuolella Finis ryhtyi yhteistyöhön Randy Chortkoffin kanssa. Tuottaja-huuliharpisti pistikin likoon omat rahansa ja äänitti sessiollisen makoisasti rokkaavaa Tasby-materiaalia nimekkään studioryhmän kanssa periodilla heinäkuu 1997-toukokuu 1998. Aikansa ansiokkaimpiin kulttuuritekoihin lukeutuneen albumin "Jump Children" toi päivänvaloon pennsylvanialainen Evidence-merkki.
Chortkoffin itsensä säveltämää erinomaista vauhtiraitaa "The Jive" lukuun ottamatta kaikki levyn kappaleet ovat covereita, tunnelmien vaihdellessa Etelän r'n'b:stä (Mercy Babyn "Mercy's Blues", Dave Bartholomewin "Jump Children") mustaan rock'n'rolliin (Jimmy McCracklinin "Georgia Slop"), bluesfiilistelyn (T-Bone Walkerin "Cold, Cold Feeling", Lowell Fulsonin "It's Your Fault, Baby", Little Walterin "Ah'w Baby") ja swamp-poppiin (Jimmy Wilsonin "Please Accept My Love"). Taustalla soittavasta tiimistä etunenässä erottuvat kitaristikolmikko Rick Holmstrom, Coco Montoya ja Kid Ramos sekä nuorena nukkunut, mutta jälkikäteen huikean kulttistatuksen nimelleen haalinut huuliharpisti Lester Butler. Avainasemassa ovat myös komppiryhmän tukipilarit Rob Rio, Larry Taylor ja Richard Innes.
Blues Across America - The Los Angeles Scene
(Cannonball 29207), '99
(1) Reconsider Baby (2) Kansas City (3) Victim Of Circumstances
"People Don't Care" –kiekon hengessä, mutta neljä vuotta myöhemmin tehtyjä Tasby-äänitteitä löytyy lisää Cannonball Recordsin vuonna 1999 julkaisemalta kokoelmalta. Kaupunkikohtaisesti sen hetkistä bluestarjontaa esitelleen "Blues Across America" –sarjan Los Angelesin osan priimusmoottorina ja koostajana toimi Lynwood Slim. Klassikkokappaleiden "Reconsider Baby" ja "Kansas City" kitara-fonisovituksissa on raikas New Orleans'mainen ote, Finisin oma "Victim Of Circumstances" on puolestaan tyylikkäiden pianofillien kruunaama savuinen bluesslovari. Albumi sisältää lisäksi näytteitä Joe Huostonilta, Johnny Dyerilta sekä Kirk "Eli" Fletcheriltä, joka soittaa kitaraa myös Tasbyn laulamilla raidoilla.
Blues - A Tribute To John Lee Hooker
(Kon-Kord Records KON-6617),'02
(1) Sex On My Mind (2) Little Red Rooster (3) Get Drunk & Be Somebody (4) Since I Met You Baby (5) Boogie Children (6) Keep On Loving You (7) You Don't Have To Worry (8) Blue Shadow (9) Cummin Prison (10) Going To Virginia
(Finis Tasby: vcl, Damon Van Buran: gtr, Lawrence Baulden: bs, Jan Garfinkle: keys, Sly Hearns: dms, Tom Poole: tp, Ed Early: tb, David Stone: sax, Carl Vickers: tp [7, 8], Paul Webber:sax [7, 8], Mike Grundy: hca + Zakiya Hooker: vcl, Carmen Grillo: gtr solo [10])
Seuraavan Finis Tasby -soolon laski markkinoille kaksosveljesten Estus ja Lester Pattersonin 1970-luvun lopulla perustama pieni hollywoodilainen Kon-Kord –merkki. Kehnosti markkinoidun ja ainoastaan Internet-myyntiin "unohtuneen" levyn tuottajina toimivat Tasby sekä hänen keikkabändinsä kosketinsoittaja Jan Garfinkle.
Nimestään huolimatta "Tribute To John Lee Hooker" ei ole varsinainen tribuutti. Levyn kappaleista nimittäin vain yksi on alkujaan Hookerin käsialaa eikä materiaalilla ole muutenkaan ilmeisiä musiikillisia kytköksiä hänen tekemisiinsä. Laulajan oman selityksen mukaan John Leen henki ja yhteiset muistot olivat kuitenkin keskeisesti vaikuttamassa tuotteen syntyyn. Vuonna 2001 kuollut blueslegenda on myös merkitty cd:n osatuottajaksi, mutta onkohan nyt vain kyseessä pelkät sanat paperilla? Konkreettinen yhdistävä tekijä sen sijaan on tytär Zakiya Hooker, joka vierailee duettoparina yhdellä levyn kappaleista.
(photo: Michel Verlinden)
Edellisjulkaisuja jonkin verran jollei nyt vaisumpi niin ainakin yllätyksettömämpi "Blues" on juuri sitä, mitä nimikin antaa ymmärtää. Modernin puhaltimien ja urkujen sävytteisen kitarabluesin ("Sex On My Mind", "Blue Shadow") ja itsevarmasti hitaaseen Etelän downhome-henkeen jyystävän klassikko-osaston (Willie Dixonin "Little Red Rooster" ja Calvin Leavyn "Cummins Prison Farm") välimaastoon mahtuu pari mainiota keskitempoista kosketinvoittoista ratkaisua (mm. Zakiyan kanssa esitetty "You Don't Have To Worry") sekä järjestyksessään jo kolmas versio "Get Drunk And Be Somebody:sta". Mukana on myös veikeä torvisovitus John Lee Hookerin "Boogie Children:stä" sekä harvinaisen härskeillä lyriikoilla varustettu oma bluesrenkutus "Keep On Loving You", jolla solisti laskettelee mm. seuraavaan tapaan: "You used to be a virgin baby but you still look mighty clean, I know it's gonna get tight, I brought some vaseline"!
MUUTA PUUHAA
Los Angelesin seudun nouseva muusikkosukupolvi elää juuri tällä hetkellä voimakasta kukoistuskautta ja uusia lahjakkaita artisteja pulpahtaa esiin yksi toisensa perään. Eräänlaisen isähahmon roolin viime vuosina omaksuneella Tasbylla onkin pitänyt kiirettä esiintyessään vierailevana artistina kunkin nuoren kisällinsä levyillä.
Mm. Junior Watsonin, Rick Holmstromin ja edesmenneen Hollywood Fatsin veroiseksi kitarasankariksi kovaa vauhtia nousua tekevän Alex Schultzin sooloalbumi "Think About It" (Severn 32) julkaistiin vuonna 2004, mutta enemmistö levyn materiaalista äänitettiin jo kolmisen vuotta aikaisemmin. Lynwood Slimin ja Tad Robinsonin ohella laulusuorituksista vastaavan Finisin esitykset ovat omaa tuotantoa oleva "Walkin' And Talkin'", Guitar Slimin "Done Got Over It" sekä Freddie Kingin "I Love The Woman".
Nuori on vielä iältään Kirk Fletcher'kin, vaikka miehen vakuuttavaa kasvukertomusta kohti blueskitaristien ehdotonta eliittiä on ollut mahdollista seurata jo tovin aikaa. Tasby piipahtaa myös hänen vuonna 2003 ilmestyneellä sooloalbumillaan "Shades Of Blue" (CrossCut 11076/Delta Groove DGPCD 101) laulamassa kappaleet "Welfare Blues", "Worried Man Blues", "Down Home Woman" ja "A River's Invitation".
Los Angelesiin 1990-luvulla asettautunut italialaiskitaristi Enrico Crivellaro on ehtinyt tehdä nimeään tunnetuksi mm. swing-bändi Royal Crown Revuen, Lester Butlerin 13:n, Janiva Magness Bandin, James Harman Bandin, Mississippi Mike Hightower Bandin ja Lynwood Slim Blues Bandin riveissä. Huippulahjakkaan musikantin Amerikan debyytti "Key To My Kingdom" (Electro-Fi 3379) syntyi pohjoishollywoodilaisessa studiossa tammikussa 2003. Laulusta albumilla huolehtivat James Harman (2 raidalla) ja Finis Tasby (6 raidalla), loppujen kappaleiden ollessa jazzvetoisempia instrumentaaleja. Finisin käsittelyyn pääsivät tällä kertaa B.B. Kingin alkujaan esittämän nimiraidan lisäksi Ruth Brown -slovari "Rain Is A Bringdown", funkpitoinen "Makin' Money", hitaahko kitarablues "You're In for A Big Surprise", ponteva etelän blues "Walkin' And Walkin'" sekä puhaltimilla varustettu jive-numero "Stand By". Kriitikoiden hehkuttaman tuotoksen myötä Tasby ja Crivellaro ovat sittemmin jatkaneet yhteistyötä keikkarintamalla tehden mm. pitkiä kiertueita Australiassa. Crivallero päätyi näkyvästi esille myös Tasbyn vuonna 2005 ilmestyneelle sooloalbumille, johon palataan vielä hieman myöhemmin.
(photo: Michel Verlinden)
Los Angelesin musiikkielämää jo pidempään värittäneitä hahmoja ovat kitaristi Rich Arnold ja kosketinsoittaja Mike Young, joiden yhteistä esikoislevyä "Cruise Control" vuodelta 2004 tähditti sitäkin, kuinkas muuten, Finis Tasby. Jazzista r'n'b:n kautta funkiin, hip-hoppiin ja jopa bossanovaan ulottuvalla monenkirjavalla albumilla laulaja esittää levyn ainoat cover-kappaleet eli tutut bluesstandardit "Everyday I Have The Blues" ja "Reconsider Baby".
Rehellistä veteraaniosastoa edustakoon nyt Rod Piazza, jonka vuoden 2005 pitkäsoitolla "For The Chosen Who" (Delta Groove DGPCD 104) Tasby visiteeraa vaihteeksi basistin ja taustalaulajan ominaisuudessa. Aivan aloittelijana ei voida pitää enää Walter Troutiakaan (s. 1951), jonka viime vuonna ilmestyneellä cd:llä "Full Circle" (Ruf 1117) esiintyy parinkymmenen muun artistivieraan joukossa myös Finis Tasby laulaen kappaleella "Can't Help Falling Apart". New Jerseystä länsirannikolle 1970-luvulla muuttanut Trout soitti uransa alkuvaiheissa kitaraa mm. Percy Mayfieldin, Deacon Jonesin ja John Lee Hookerin taustalla, joten hänen ja Tasbyn kulkemien polkujen on täytynyt väkisinkin risteytyä ensimmäisen kerran jo kauan sitten.
Kaikista Finis Tasbyn "sivuprojekteista" keskeisin on kuitenkin The Mannish Boys. Randy Chortkoffin tätä nykyä liidaama ja Delta Groove Productions –merkille levyttävä L.A.-bluesin superliiga on saanut vastaanottaa miltei yksipuolista suitsutusta kaikista kolmesta julkaisemastaan albumista. Ensimmäisen kiekon "That Represent Man" (Delta Groove DGPCD 100) ilmestymisen aikoihin tammikuussa 2004 orkesterin kokoonpanoon kuuluivat alusta pitäen laulusolistina toimineen Tasbyn ohella Leon Blue (laulu/piano), Kirk Fletcher (kitara), Frank "Paris Slim" Goldwasser (laulu/kitara), Ronnie James Weber (basso) sekä June Core (rummut). Lisäksi pitkäsoiton tekoon osallistuivat useat vierailevat muusikot, kuten Roy Gaines, Mickey Champion ja Paul Oscher sekä vähitellen osaksi Mannish Boysin pysyvää jäsenistöä sulautuneet Johnny Dyer (laulu/huuliharppu) ja Randy Chortkoff (laulu/huuliharppu). Vuonna 2005 julkaistuun kakkosalbumiin "Live And In Demand" (Delta Groove DGPCD 105) mennessä bändin rytmiryhmäksi olivat vaihtuneet Tom Leavey (basso) ja Richard Innes (rummut). Toukokuussa 2007 päivänvalon nähneellä kolmannella julkaisulla "Big Plans" (Delta Groove DGPCD 116) yhtyeen perusmiehitys oli pysynyt samana, joskin vahvistettuna vielä kitaristi Kid Ramosilla. Häkellyttävän hienon levyn vieraileviin solisteihin puolestaan lukeutuvat mm. Jody Williams, Bobby Jones ja Rob Rio. Keväällä 2008 julkaistu "Lowdown Feelin'" (Delta Groove DGPCD 121) jatkaa edelleen Mannish Boysin kovatasoista tuotantosarjaa. Uusimmalla levyllä poikkeuksellisesti vain kolme kappaletta laulava Tasby on luovuttanut pääasiallisen soolovastuun nyt Bobby Jonesille. Heidän lisäkseen vokalisteina pääsevät kunnostautumaan Johnny Dyer, Randy Chortkoff, Frank Goldwasser ja Little Sammy Davis. Instrumentalistivieraista mainittakoon mm. kitaristit Fred Scribner ja Junior Watson sekä harpistit Lynwood Slim ja Al Blake.
MITÄS SE MUN BLUESINI TAAS OLIKAAN?
What My Blues Are All About
(Electro-Fi 3390), '05
(1) Let's Have A Ball (2) Back In Love Again (3) Blues From Down Under (4) It's So Sad (5) Baby Please (6) Mean Old World (7) Sitting In My Window (8) I Don't Want No Woman (9) Save A Place For Me (10) Dead End Street (11) America (12) Ugly Woman Blues
(Finis Tasby: vcl, Mel Brown: gtr [5, 9, 11]/org [8, 9, 12]/pno [6], Enrico Crivellaro: gtr, David Rotundo: hca, Julian Fauth: pno, Alec Fraser: bs, Shane Scott: bs [2, 3, 5, 7, 10], Jim Boudreau: dms)
Toistaiseksi uusimman Finis Tasby -sooloalbumin "What My Blues Are All About" julkaisi keväällä 2005 kanadalainen Electro-Fi. Yhtiön päällikön Andrew Gallowayn ja Enrico Crivellaron tuottama laserlevy purkitettiin Torontossa elokuussa 2004 ja mukana pahanteossa olivat jälleen monet tekijänimet, kuten WC Handy -palkittu kitaristi-kosketinsoittaja Mel Brown, kovan luokan huuliharpisti David Rotundo sekä pianisti Julian Fauth. Kaiken kaikkiaan edeltäjiään tasapainoisempi paketti ei kuitenkaan nosta vierailijoita liiaksi yllätyssooloartistin asemaan vaan antaa Tasbyn kekkuloida yksinään korkeimmalla korokkeella muun porukan keskittyessä luomaan hänen taustalleen mahdollisimman sulavasointisen ja hallitun bändipohjan.
Totuttuun tapaan pelin avaa räjähtävä jive-iloittelu "Let's Have A Ball". Hillitympää kitara-jumpia edustaa mm. Bobby "Blue" Blandin (ja myöhemmin mm. Magic Samin) levyttämä Don Robey-sävellys "I Don't Want No Woman". "Back In Love Again" johdattaa kuulijan "Scratch My Back" –teemaa hyödyntäen swamblues-tunnelmiin ja sitä seuraava "Blues From Down Under" avaa ovet roisiin 1950-luvun jukejoint-ympäristöön. Saundijulkikuvaltaan melkoisen sumeilematonta piano-harppuvetoista perusjyystöä on myös gospel-sanoituksinen "Save A Place For Me".
Reilu 5-minuuttinen funkblues "Baby Please" on lainanumero Percy Mayfieldiltä. Samaan kategoriaan putoavat myös Tasbyn omaa kättenjälkeä olevat "Sitting In My Window" sekä kotimaan väenpaljoudesta ruikuttava "America", joka on itse asiassa sama kappale kuin jo 1980-luvulla levytetty "Too Many People".
Pianon ja huuliharpun vuoropuhelua on levyllä tarjolla niin ikään runsain mitoin. Erityisen charmikkaita otoksia ovat Little Walter –laina "Mean Old World" sekä pitkä ja intensiivinen slovari "Dead End Street". Vieläkin mittavampi esitys on levyn päättävä sävyisä kitara-urkunumero "Ugly Woman Blues", joka on lienee nimetty bonusraidaksi juuri kestonsa vuoksi.
Tällä hetkellä seuraavaa Electro-Fi –studiopitkäsoittoaan valmisteleva Finis Tasby näkee tulevaisuutensa oikein positiivisessa valossa ja epäilemättä myös työntäyteisenä. Oman keikkayhtyeen Royal Blues Bandin (johon kuuluu myös aikaisemminkin sivuttu kosketinsoittaja Deacon Jones) kanssa taannoin nauhoitettu live-äänite on sekin valmiina, mutta vielä toistaiseksi vailla virallista julkaisijaa (saatavilla cd-rom -kopiona mm. www.cdbaby.comista). Tällekin tuotteelle ollaan joka tapauksessa etsimässä sopivaa levy-yhtiötä.
Finis Tasby & the Royal Blues Band: Live - Money In My Pocket
(Topp Hatt #, CD-ROM), '08
(1) Chicken Shack (instr.) (2) Sell My Monkey (3) Ah'w Baby (4) Boogie Chillun' (5) Walkin' And Walkin' (6) Since I Met You Baby (7) Blues Shadow (8) Parting Time (9) Mean Ol' World (10) Baby Please (11) As The Years Go Passin' By (12) Hey Baby
(Finis Tasby: vcl, Deacon Jones: keys, Damon Van Buren: gtr, River Blue: hca, Stanley Butler: bs, Peter Kaye: dms)
Royal Blues Bandin ohella Finis on keikkaillut viime vuosina sekä The Mannish Boysin jäsenenä
että mm. Enrico Crivellaron, David Rotundon ja Alex Schultzin
johtamien kokoonpanojen kanssa. Euroopassa laulajaa on mahdollista nähdä lavalla ajoittain myös saksalaisen B.B. & the Blues Shacksin kera. Puhtia tällä seniorilla siis riittää yhä kuin nuorukaisella ikään - ja harras usko laulajanuran jatkumisesta pitkälle tulevaisuuteen välittyy hänen mottonsakin takaa: "Jatkakaa te Bluesin rakastamista - minä toivon, että voin olla laulamassa sitä teille." Varsin kohtuullinen pyyntö, sanoisin.
www.finistasbyblues.com
www.myspace.com/finistasby
With special thanks to Finis Tasby for his contributions!
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Finis Tasby konsertoi Suomessa vuonna 2008 seuraavasti:
- 12.7.2008 - The Mannish Boys feat. Finis Tasby - Rauma Blues
- 19.9.2008 - Finis Tasby with B.B. & the Blues Shacks -
Blues Newsin & Fennica Recordsin 70-vuotisjuhlakonsertti, Gloria, Helsinki
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Huom: Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Blues Newsin numerossa 4/07.
Web-versiota on päivitetty viimeksi 5.7.2008.
Takaisin
Korjaukset, täydennykset ja muut aihetta koskevat kommentit ovat tervetulleita!
Lähetä palautteesi osoitteeseen: petri.hoppula @ saunalahti.fi
|
