Teksti: Aarno Alen, Sami Ruokannas; Kuvat: Pertti Nurmi

AulankoBlues

Kolmatta kertaa järjestetty Aulanko Blues oli satsannut tänä vuonna ohjelmistoon. Kotimaisten bändien lisäksi paikalle oli kutsuttu soulbluesin laatumies Sven Zetterberg Ruotsista ja vielä pidempää Texasista The Fabulous Thunderbirds.
Ulkoisilta olosuhteiltaan Katajiston kartanon maat soveltuvat erinomaisesti pienimuotoisten festivaalien järjestämiseen. Alue sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Vanajaveden Hattulanlahden rannalla. Rinnemäinen maasto tarjoaa useita vaihtoehtoja. Joku voi asettaa filttinsä lähemmäksi lavaa ja toinen taas ylemmäksi rinteelle. Ruokapalvelut pelasivat: alueella oli useita ravintoloita, jos omilla eväillä ei pärjäillyt. Monien festarien ongelmana ovat alkeelliset WC-palvelut, mutta tämäkin puoli toimi Aulangolla hienosti.
Kun blueskansa valui iltapäivän kuluessa alueelle, lavalla esiintyi jo Seasick Steve yhtyeineen. Bändin musiikki oli tyyliltään jonkinmoista Fat Possumia (tai Memphis diskoa kuten esiintyjä itse määritteli). Tarkempaa erittelyä hänen esityksensä ei ehkä kaipaa, sillä se oli kaiketi tarkoitettu johdannoksi tai sisääntuloksi tapahtumalle.
Merisairaan musiikin jälkeen lavalle kapusi Sven Zetterberg yhtyeineen. Ymmärtääkseni kokoonpano oli pitkälti samanlainen kuin Svenin Last Buzz –albumilla Moving In The Right Direction: Stoffe Sundlöf rummuissa, Bertil Petterson bassossa ja Anders Lewen kitarassa. Yhtyeen setti kesti tunnin ja se sisälsi monipuolisesti sekä soulia että bluesia kuin myös rock’n’rollia tusinan kappaleen verran. Aluksi kuulimme muutamat soulversiot Geater Davisin, James Carrin ja Joe Simonin ohjelmistosta. Svenin tulkinnat olivat parasta sinisilmäsoulia mitä näillä leveysasteilla on aikoihin kuultu. Täytyy myös korostaa sitä, että ne eivät missään tapauksessa olleet suoria kopioita alkuperäisistä vaan myös omaa näkemystä oli kosolti. Anders Lewenin kitarointi oli myös upeaa kuultavaa ja Sundlöf näytti mallia asiallisesta rumputyöskentelystä. Sven esitti myös ensimmäisen esikuvansa Little Richardin pari kappaletta ja totta kai pari B.B. Kingin laulua. Jäin oikeastaan kaipaamaan vain Svenin ja Andersin omia sävellyksiä, jotka olivat Direction-albumia kohokohtia. Mielestäni Zetterbergin esitys oli festivaalin huippukohta.
Tämän jälkeen jatkettiin kotimaisin voimin. Honey B & T-Bonesin uuden ilmeen esitteli viime lehdessä ansiokkaasti Honey Aaltonen eikä minulla ole siihen paljon lisättävää. Setti koostui pääasiassa uusimman levyn materiaalista. Kuulimme modernia omaperäistä bluesia, jossa kuuluivat sekä Aijan musiikillisen koulutuksen hedelmät että Esan tinkimätön asenne kuin myös uuden rumpalin Jupe Litmasen panos.
Illan edetessä oli vuorossa Wentus Blues Band Kokkolasta. En ole kuullut heitä vuosiin, joten oli ilo todeta heidän kehittyneen. Omaperäisyyttä oli tullut lisää rutkasti.
Fabulous Thunderbirdsin tulo lavalle aiheutti kuhinaa yleisössä. Filteiltä siirryttiin lähemmäksi lavaa paremmalle kuuntelu- ja katseluetäisyydelle. Jätän yhtyeen esityksen kommentoinnin Samille ohessa.
Aarno Alén

Kahden kitaristin,Kirk Fletcherin ja Nick Curranin mukanaolo nykyisessä Thunderbirds -kokoonpanossa on mielestäni ehdottomasti vahvuus. On totta että Fletcher ja Curran ovat erityylisiä kitaristeja. Nähdäkseni he kuitenkin täydentävät toisiaan ja tyylien erilaisuus vain rikastuttaa bändin ilmaisua. Soolourien kulkeminen Thunderbirdsin rinnalla ei sekään tunnu tämän instituution menoa haittaavan, päinvastoin. Kim Wilson on saanut bändiinsä kaksi aikamme lupaavinta ja kiinnostavinta nuorta blueskitaristia. Nämä kitaristit eivät todellakaan dominoi bändissä, vaan soittavat tasapainossa Gene Taylorin pianon ja Kim Wilsonin laulun sekä huuliharpun kanssa, herra Wilsonin tiukalla otteella johtamassa demokratiassa.
Dominointi oli enemmänkin ongelma edellisellä bändin vierailulla Suomessa, jolloin kitarassa oli vain Fletcher. Tuolloin Wilson tuntui haluavan esitellä suomalaisille uuden staran. Fletcher sai revittää omalla bluesotteellaan liiankin kanssa. Nyt oli toisin.
Aulangon keikan ja hienon "Painted On" -uutuuslevyn perusteella nuoret sankarit Fletcher ja Curran eivät Thunderbirdisin jäseninä tosiaankaan mellasta omilla tyyleillään vaan kunnioittavat johtaja Wilsonia. Ukkoslinnuissa he soittavat omista tyyleistään reilusti poikkeavaa musiikkia. Esimerkiksi uuden levyn nimiraita on bändille tyypillistä tanakkaa bluesrockia, jollaista kumpikaan kitaristi ei ole aiemmin soittanut.
Pitkään odotettu levy on yksi bändin pitkän uran parhaita ja parasta Thunderbirdsiä kahteen vuosikymmeneen. Se on samanaikaisesti sekä paluu juurille että perinteisen soundin päivitys tuoreeksi.
Näin ollen hienon levyn juuri julkaissut bändi oli hyvässä vedossa myös Aulangolla. Uudet kappaleet toimivat hyvin ja hemmottelivat bändin ystäviä. Kaikki viimevuosien vierailut Suomessa ovat olleet tasokkaita, mutta vanhojen hittien rinnalle on totisesti kaivattu uusia biisejä. Nyt niitä saatiin. Myös kokoonpano on paras pitkiin aikoihin. Kitaristien ja Wilsonin sekä Taylorin ohella tulee muistaa upea rytmiryhmä eli rumpali Jimi Bott ja basisti Ronnie James Weber.
Porukan soitossa oli ammattitaidosta ja rutiinista huolimatta iloa ja potkua. Sekä rullaavat rokit että bluesit kulkivat makeasti. Illan huippuja oli Fletcherin kitaroima hidas blues "Postman".
Kitarointinsa lisäksi hyvänä laulajanakin tunnettu Nick Curran lauloi yhden Little Richard –rokin ja duetoi Wilsonin kanssa yhdessä uuden levyn kappaleista.
Hieno keikka ja ilta. Moni meistä oli paikalla nimenomaan todistamassa Fletcher-Curran –yhteispeliä ja kovat odotukset täyttyivät täysin.
Ennakkoluulottomuus ja rajojen rikkominen ei nykyäänkään rajoitu Thunderbirdsillä pelkkään musiikkiin. Oli huvittavaa seurata kuinka kova pala purtavaksi Curranin ulkoinen olemus oli osalle yleisön blues- ja rock & roll –puristeista. Valkoiseksi värjätty pystykampaus, nahkahousut ja silmämeikki olivat kuin punk- tai hevibändistä. Pitkään Thunderbirdsiä seuranneet toki muistavat että moinen porilaisyhtye Dingon kulta-ajoista muistuttava tyyli kuului jo 80-luvulla Thunderbirdsin basistin Preston Hubbardin imagoon. Eläköön perinteet.
Sami Ruokangas