Teksti: Matti Nuutinen, Vesa Walamies, Pauli Koivula ja Markku Pyykkönen

BluesLive!

Illan aloitti jyväskyläläinen viiden nuorehkon miekkosen muodostama Bluesgators. Bändin selvä johtohahmo on harpisti/laulaja Jaakko ”Crybaby” Kiiskilä, joka iloisella ja rennolla otteella vei hommaa eteenpäin. Ohjelmistossa oli paljon vanhempia - niitä oikeita - Fabulous Thunderbirds-biisejä. Hienoa, että tällainen juureva musiikki kolahtaa vielä tänäänkin edes joihinkin nuorempiin muusikoihin ja saamme uusia yrittäjiä alalle. Kehityskelpoinen yhtye, josta saamme varmasti tulevaisuudessa kuulla. Onnea matkaan bluesin kivikkoisilla poluilla!
Suomibluesin vanhan konkarin Jouni Leinon johtama J. Leino & Bluestroyers kasasi kamansa seuraavaksi. Odotukseni olivat korkealla, sillä en ollut heitä aikaisemmin kuullut. Maankuulu (ellei peräti maailmankuulu) Blues Guys on tällä hetkellä telakalla, joten Jouni on koonnut ympärilleen aivan uuden porukan. Uusia - joskin hieman jatsahtavia - tuulia bändiin tuo saksofonisti Markku Rinta-Pollari. Muuten yhtye kulkee samoin eväin kuin vanha kunnon Blues Guys. Kappalevalinta oli bluesin osalta varsin tuttua tavaraa. M.m. Woke Up This Morning, Honey Hush, Just A Little Bit, Woman Across The River ja River’s Invitation Jounin vahvoina tulkintoina olivat illan parasta antia, mutta kun välillä seikkailtiin jopa reggae-rytmeissä, oli ihmetys suuri. Todellinen yllätys oli Rod Piazzan aikoinaan levyttämä Shot From The Saddle. Leinon Jompan vahva laulu ja kitarointi kantoi homman pienistä karikoista huolimatta kuitenkin himaan.
Saksan ylpeys B.B. & The Blues Shacks toi ainakin minut paikkakunnalle jo perjantaina. Bändin viimeisin levy (Blue Avenue - CrossCut Records) on niin kovaa tavaraa, että paikalle oli pakko tulla. Veljekset Michael (huuliharppu, laulu) ja Andreas (kitara) Arlt luotsaavat yhtyettä, joka on tyylillisesti hyvin lähellä ruotsalaista Knock-Out Greg & Blue Weather-yhtyettä. Keitoksen raaka-aineet ovat Chicago blues, rhythm & blues, jump ja miksei myös vanha rock ‘n’ roll. Kitarataituri Andreas Arlt aloitti keikan komealla instrulla. Hänen vaikutteensa - T-Bone Walker, vanha B. B. King ja jopa Johnny Guitar Watson - kuuluvat soitossa kaiken aikaa. Yksi huippuhetkistä oli myös kymmenminuuttinen soolo kunnianosoituksena B.B. Kingille. Harpisti/laulaja Michael Arlt taas kaivaa vaikutteensa 50-luvun Chicagosta (Little Walter, Sonny Boy Williamson) lisäten sekaan ripauksen valkoisten west coast-tyylisten harpistien tyyliä. Viimeisin albumi oli vahvasti esillä keikkaohjelmistossa ja väliin vedettiin vanhoja klassikoita (Oh Baby, Bye Bye Bird, Red Headed Woman, Tell Me What’s The Reason ym). Kaiken lisäksi ainakin kuusi encorea illan päätteeksi kruunasi kaiken. Ilmeisesti tavaraa olisi riittänyt aamuun saakka. Danke!
Matti Nuutinen

Pääkonsertti – Lauantai

Pääkonsertin avasi ammattimaisella otteella kotimaiseen blues-parhaimmistoon lukeutuva Jaakko Heinonen Band. Vaikka äänentoisto oli alkuillan olosuhteisiin nähden säädetty kohtuuttoman kovaksi, nelikon soittoa ja Jaskan sävykästä laulua oli otollista seurailla. Parin vuoden takaisen Saarijärven keikan jälkeen yhtye on jonkin verran lisännyt funk-piirteiden osuutta touhuissaan, tai sitten kysymyksessä oli vain erilaiselle yleisölle esitetty toisenlainen ohjelmisto. Joka tapauksessa yli puolet heidän piiseistään oli Jaakon omaa ja osaksi jo J. Leinon Blues Guysin riveissä julkistettua tuotantoa. Rauhoittavana vastapainona seassa oli myös jonkin verran ainakin B.B. Kingiltä, Jimmy Rogersilta ja Robert Jr. Lockwoodilta omaksuttuja lainakappaleita, ja sellaisethan olivat mieluisia etenkin kaltaisilleni perinnesoundien suosijoille. Suomalainen blues lähisukulaisineen on todellakin vakiintunut ja hyvää eurooppalaista tasoa edustava ilmiö.
Ranskalainen Bo Weavil -duo esittäytyi Jyväskylässä kaksikin kertaa, ensin sunnuntain varhaisina tunteina ja vielä uudestaan saman vuorokauden iltapuolella. Useista eri syistä valikoiduin tuon jälkimmäisen keikan seurailijaksi. Taiteilijanimiä Boogie Matt (vcl, gtr, hca) ja Sleepy Vince (bs, dms) käyttävät hurjimukset muotoilivat niin mallikkaasti ja voimallisesti näkemyksiään menneitten aikojen blues-aarteista, etten ole vastaaviin suorituksiin konsaan havainnut keidenkään muiden yltäneen. Kuuluttajana toimineen Hessu Heinosen heistä käyttämä nimitys ”sensaatio” tuntui aluksi hieman liioitellulta, mutta illan mittaan totesin sen aivan asialliseksi määrittelyksi.
Weavelien versiointeja tarkkaillessani ryhdyin tuumailemaan, mikä oikein saa perin erilaisista kieli- ja kulttuuriympäristöistä lähtöisin olevat miehet ryhtymään USA:n mustien vähintään 50 vuotta vanhan perinnemusiikin tulkitsijoiksi? Mitään suuria rahasummia kun sellaisella tuskin on saavutettavissa, ja laaja-alaisen arvostuksenkin hankkiminen on vääränlaisten taustatekijöiden vuoksi työn takana. Lopetin kuitenkin tuollaiset joutavat puntaroinnit viimeistään siinä vaiheessa, kun Boogie Matt muuntui Tommy McClennaniksi ja ryhtyi molempia jalkojaan tuolissaan heilutellen karjumaan laulua ”I Love My Baby” esikuvansa kaltaisella tai kenties jopa sitäkin suuremmalla pontevuudella. Ihastuin kaksikon tyylittelyihin jo heidän aikaisemmalla vuoden 2001 Suomen reissullaan, ja sittemmin heidän tahtinsa on vain parantunut mm. slide-kitaroinnin osuuden lisääntymisen myötä. Mainioiksi koin enimmältä osin myös Guy Davisin ja W.C. Clarkin edesottamukset, mutta heidänkin yläpuolelleen kohosi tämä 30-luvun gangsteriasuun sonnustautunut valkolaiskaksikko.
Vesa Walamies

Guy Davis

Eri bluesin tyylisuunnista nimenomaan
akustinen blues on aina yhdistetty tiiviisti maaseutuun ja maalaisuuteen. Usein sitä kuulee nimitettävänkin country bluesiksi tai maalaisbluesiksi. Nykyisin voitaneen tältä osin sanoa maailmankirjojen menneen sekaisin, sillä suurin osa tämän hetken merkittävimmistä akustisista bluesartisteista on suurkaupunkien kasvatteja. Esimerkiksi Keb' Mo' on kotoisin Los Angelesista, Alvin "Youngblood" Hart Oaklandista, Taj Mahal, Josh White Jr. ja Eric Bibb New Yorkista, Philadelphia Jerry Ricks liikanimensä mukaisesti Philadelphiasta ja Corey Harris alun perin Denveristä, josta hän muutti jo nuorena New Orleansiin katumuusikoksi.
Blues Live! –tapahtumassa kuultiin tänä vuonna maalaisbluesia suoraan Manhattanilta, New Yorkin miljoonakaupungin keskustasta. Guy Davis on 53 -vuotias Manhattanilaisen hienostoperheen kasvatti, jonka vanhemmat Ossie Davis ja Ruby Dee ovat kuuluisia Broadway -näyttelijöitä. Isä Ossie on kunnostautunut myös teatteriohjaajana ja hänet on palkittu mittavasta elämäntyöstään teatteritaiteen parissa nimeämällä hänet arvostettuun Broadwayn Hall of Fameen.
Vaikka Guy Davis ei olekaan millään muotoa aito maalaisbluesartisti, hän on kuitenkin erittäin hyvä bluesartisti. Davis on moderni, urbaani bluesmuusikko, joka aloitti bluesin esittämisen vasta aikuisiällä, koska piti sitä ennen bluesia enemmänkin valkoisten musiikkina. Vasta nähtyään opiskeluaikanaan Taj Mahalin konsertin Davis sai innoitteen ryhtyä itsekin esittämään akustista bluesia. Taj Mahal onkin Davisin tärkein esikuva, minkä kuulee selvästi hänen laulustaan ja soitostaan. Nykyään Guy Davis on yksi USA:n suosituimpia akustisia bluesartisteja.
Guy Davis oli ilman muuta hyvä valinta tapahtuman tämän vuoden akustiseksi bluesartistiksi. Hän on varmaotteinen ja hyvä esiintyjä, jolla on varsinkin levyillään ihan oma, persoonallinen tyylinsä. Davis on tyypillinen sooloartisti, joka tykkää esiintyä yksin ilman tulkintaa rajoittavaa rytmiryhmää. Levyillään Davis kuitenkin esiintyy pienten, pääasiassa akustisten yhtyeiden kera. Tämä johtuu USA:n radioasemista, joista suurin osa ei suostu soittamaan muuta kuin yhtyeiden kanssa tehtyä musiikkia. Jyväskylän Blues Liven lavalle Davis nousi kuitenkin yksin kitaroineen ja huuliharppuineen.
Guy Davisin paras puoli on hänen kitaransoittotaitonsa. Davis on erinomainen ja uskomattoman monipuolinen kitaristi. Hän hallitsee kitarallaan suvereenisti oikeastaan kaikki bluestyylisuunnat. Kappaleesta toiseen hän pystyy muuntelemaan soittoaan aina kappaleen mukaan. Kaiken kaikkiaan Davisin kitaransoitto kuulostaa erittäin vaivattomalta ja sujuvalta. Parhaimmillaan hän on soittaessaan kitaraa kevyesti pikkaustyylillä. Esimerkiksi hänen versionsa Mississippi John Hurtin klassikosta ”Pay Day” oli todella upea.
Jyväshovin lavalla Guy Davis osoitti osaavansa soittaa myös huuliharppua. Harpistina Davis ei ole mikään virtuoosi, mutta hallitsee kuitenkin huuliharpun peruskuviot. Huuliharpun avulla hän toi eloisuutta ja piristävää vaihtelua musiikkiinsa. Erityisesti hänen pelkästään huuliharpulla esittämänsä juna – kana – ketunmetsästys–imitaationsa kuulosti mukavalta ja sai yleisöltä runsaat suosionosoitukset.
Toisin kuin hänen soittonsa, Guy Davisin laulu sai hieman ristiriitaisen vastaanoton. Davisilla on kauniin sointuisa lauluääni, joka sopisi erinomaisesti esimerkiksi Blind Willie McTell –tyyliseen puhtaaseen blueslaulantaan. Kuitenkin Davis itse haluaa laulaa Taj Mahalin tapaan karhealla äänellä. Riittävästi säröä saadakseen hän ikään kuin rykii ääneensä karkeutta kurkun takaosasta. Minua ja muutamaa muuta häiritsi suunnattomasti tuollainen takakireä, keinotekoinen karheus. Osa yleisöstä sen sijaan tuntui pitävän kovastikin hänen laulustaan. Ilmeisesti varsinkin pääasiassa rock –musiikkia ja valkoista bluesia kuuntelevan korvaan raspilaulu kuulostaa jollakin tavalla aidommalta.
Suurin osa Guy Davisin esittämistä kappaleista oli vanhoja bluesstandardeja. Jyväskylässä hän esitti versioitaan niin Robert Johnsonin, Sonny Terryn kuin Sleepy John Estesinkin tunnetuksi tekemistä bluesklassikoista. Davis on omaksunut hienosti kaikenlaisen vanhanajan bluesin ja kykenee esittämään niitä varsin vakuuttavan tuntuisesti. Hieman hänen kappalevalintansa herättivät kritiikkiäkin. Esimerkiksi blueskeikan avaaminen loppuunkalutulla ”Dust My Broom” –renkutuksella tuntui ärsyttävän monia. Itsekin olen sitä mieltä, että kaikista Robert Johnsonin 1930 –luvulla levyttämistä bluesklassikoista on jo tehty riittävän monia kopioversioita.
Guy Davisin konsertti parani kuitenkin paljon loppua kohden. Erityisesti hieman kepeämmät bluesstandardit kuten ”Going to Brownsville” ja Step It Up And Go” Davis esitti mahtavan tyylikkäästi. Samaten pidin kovasti hänen kahdesta viimeisestä kappaleestaan, jo aiemmin mainitsemistani huuliharppuimitaatiosta ja John Hurtin ”Pay Day”sta. Jollakin tavalla oli kyllä hupaisaa, että artisti päätti keikkansa laulamalla palkanmaksupäivästä.
Pauli Koivula

W.C. Clark Blues Revue

On aina erittäin mukavaa kuulla
hyvää laulajaa tuli esitys sitten livenä tai äänilevyltä. Kuten W.C. Clarkin levyiltäkin on tähän mennessä selvinnyt, mies on vallan erinomainen laulaja, jonka sielukas ja gospelvivahteinen laulu oli elementissään myös Jyväskylässä. Kitaristina hän ei aivan kohoa samalle korkealle tasolle, mutta on kuitenkin mies paikallaan, ja oli sangen mukava kuunnella hänen rosoista komppaustaan etenkin lukuisilla soulkappaleilla. Ehkä nuo biisit olisivat vaatineet vähän isomman kokoonpanon; vaikkapa urut, lisäpuhaltajat sekä komppikitaristin, mutta kyllä Clark hoiteli ammattimiehen ottein tämänkin pienen puutteen. Mutta esim. verrattaessa muihin Clarkin tyylisiin suomenkävijöihin, kuten Long John Hunter, Johnnie Bassett tai Phillip Walker, W.C. Clarkilla ei ollut matkassaan yhtä hyvätasoista bändiä kuin edellä mainituilla.
Hyvät säestäjät nousevat siis arvoonsa, se on myönnettävä. Samalla voidaan tosiaan pohtia, pitääkö todella aina olla oma bändi matkassa, ja jos ei ole niin heti osa porukoista kysyy jo viikkoa ennen että onhan se sitten oma tai miksi ei ole. Jos olisi ollut vaikka suomalainen bändi, ja vaikka se olisi hoitanut hommat paremmin, niin olisi kuulunut valitus siitä, että miksi ei ollut oma bändi, vaikka olisivat hoitaneet homman niin hyvin kuin se on mahdollista. Toisaalta, eihän esim. tässä Clarkin levyilläkään soita miehen oma vakiobändi. Onko levy sitten huonompi vai parempi, jos sinne on kerätty sessiosoittajat ties mistä? Ja tässäkin tapauksessa bändin vakiosoittajat tietysti narisevat, että miksi he eivät pääse ikinä soittamaan levyillä.
Clarkin oma yhtye koostui saksofonisti & harpisti ”Slick” Skilletistä, basisti Pete McClaranista sekä rumpali Brian Wells Blackshearin tilalle tulleesta Rico de Leonista. Yllättäen Clark ei soittanut yhtään biisiä uusimmalta levyltään ”Deep In The Heart”. Ei ihan heti tule mieleen, koska olen viimeksi ollut sellaisessa konsertissa, jossa ei soiteta tuoreimman albumin biisejä. Miehen läpimurtolevyltä ”Heart Of Gold” kuultiin omat sävellykset ”Make My Guitar Talk, Talk, Talk To You”, varsin tarttuva nimibiisi “Heart Of Gold”, ja miehen ehkä tunnetuin sävellys “Cold Shot”. Seuraavalta ”Lover´s Plea” – albumilta Clark tarjosi vain yhden näytteen; Latimoren soulbiisin ”Sunshine Lady”. Myös sitä seuraavalta ”Texas Soul” lätyltä ei kuultu kuin Willie Nelsonin sävellys, tuo monien muidenkin esittämä balladi ”Funny How Time Slips Away”. Clarkin tulkinta oli kuitenkin lähempänä Joe Hintonin hittiversiota kaikkine falsettilauluosuuksineen. Yllättävän hyvin tosiaan Clarkilta onnistui tuo ylärekisterin käyttö, ja koko lauluäänikin on vielä hyvässä kunnossa. Miehen omalta henkilökohtaiselta suosikkialbumilta ”From Austin With Soul” kuultiin luonnollisesti eniten näytteitä. Niitähän riitti: Clarence Carterin soulpala ”Snatching It Back”, Lee Dorseyn “Get Out Of My Life, Woman”, josta hyvät bluesversiot ovat ajan saatossa tehneet The Butterfield Blues Band ja Albert King. ”Got To Find A Lover” ja “Let It Rain” olivat sitten miehen omaa tuotantoa.
Aika yllättävästi siis vain yhdeksän biisiä miehen levytetystä materiaalista. Ja loput yhdeksän sitten sieltä sun täältä. Rautainen ammattitaito selvästi mahdollistaa W.C. Clarkin poimia niin monesta erilaisesta musiikkityylistä. Silkassa sovussa soljuivat niin bluesstandardit, soul- ja soulbluesit, balladit kuin funk-biisitkin. Blues-instrumentaaleista (tai sellaisina esitetty) T-Bone Walkerin ”T-Bone Shuffle” avasi pelin ja Freddie Kingin ”Hideaway” lopetti. Jossain setin puolivälissä tuli lähes instru, vahvasti funkkaava ”Ain´t It Funky” tai jotain sinnepäin. Clarkilla ja yhtyeellä oli jopa pokkaa vetää yllättäen instrumentaaliversio Stevie Wonderin ”Sir Duke”-biisistä, joka ei ollut ollenkaan hassumpi. Jimmy Reed –klassikosta ”You Don´t Have To Go” tehtyihin versioihin ei varmaan koskaan kyllästy kuin ainoastaan siinä tapauksessa jos se esitetään huonosti. Nyt ei ollut sitä vaaraa, vaikka kappale venyikin aika pitkäksi. Ainoan ison miinuksen antaisin siitä, että viitsikin esittää niinkin kuluneen biisin kuin Elmore Jamesin ”Dust My Blues”, joka kuultiin samana iltana vielä kahden muun artistin esittämänä.
Jimmy Rogersin “That´s All Right” esitettiin enemmän Junior Parkerin versiota mukaillen, sekä taidettiin kuulla toinenkin Jr. Parker biisi ”How Long Can This Go On”, jos se nyt oli se? Tarkkaavaisuuteni näköjään lipesi hieman tässä kohdassa settiä, eikä hätäisistä muistiinpanoistani ollut apua. Clarkin setin ehkä suurin miellyttävä yllätys oli vanha The Crusaders –biisi ”Way Back Home”, tuo originaalihan on instrumentaali, josta Jr. Walker & The All Stars teki lauletun version aina hitiksi asti. Clarkin esitys myötäilikin juuri tätä Motown-hittiä. Tietysti saksofonistin Slick Skilletin mukanaolo auttoi asiaa. Voisin vaikka löydä vetoa, että kappale löytyy Clarkin seuraavalta cd:ltä.
Eipä tuonut W.C. Clark Jyväskylään eikä Doyle Bramhall Raumalle juurikaan Stevie Ray Vaughan –hörhöjä, luultavasti ei taida edes Double Troublekaan saada enää kuhinaa ”Teivas Reino Vauhkonen” -faneissa. Toinen pohtimisen arvoinen seikka on Jyväskylän pääkonsertin yleisömäärän putoaminen melkein puolella viime vuodesta. Tuosta voi tehdä johtopäätöksen, että rock´n´roll –piireihin(kin) vetoavan Nick Curranin vaikutus viime vuoden yleisömäärään sai lopullisen todistuksensa. Taitaa olla kylmä totuus, että bluesdiggarit vanhentuvat samaan tahtiin kuin (mustat) bluessankarit. Ikä ja muuttuvat elinpiirit tuovat rajotteita meille kaikille. Mutta kyllä oli mukava nähdä ja kuulla tämä hyväntuulinen Austin-bluesin kummisetä W.C. Clark Suomessa, mistä suuri kiitos järjestäjille.
Markku Pyykkönen