Teksti: Pokke Kokkonen ja Kari Kempas; Kuvat Pertti Nurmi

"Itä on sininen" - bluesia Pietarissa

Vuosi oli vierähtänyt ja maapallo rullasi edelleen radallaan. Niinpä oli aika suunnata elontie jälleen kohti itää ja Pietarin koreaa kaupunkia. Siellä olisi taas kerran turkkilaisen Efesin olutkorporaation masinoiman blueskiertueen pohjoisin ulottuvuus ja lähin tarkistuspiste Suomen pekoille kokea tuo hämmentävä perinnemusiikkirieha. Esiintyjälistalla oli tällä kertaa aitoa ehtaa Chicagobluesia Magic Slimin & The Teardropsin toimesta sekä reipashenkistä ja riehakasta Louisianan suistomaan soittoa alá Buckwheat Zydeco. Lisukkeena kattauksessa varsinkin isojen ihmisten ystäville oli myös vierailevana tähtenä mainostettu Big Time Sarah. Petskuun oli siis päästävä hinnalla millä hyvänsä. Kun kuusi tarpeeksi rohkeaa miestä oli pitkällisten etsintöjen ja maanittelujen jälkeen löytynyt, alkoiprojekti olla pulkassa. Sitten vaan passia anomaan ja kiireellä. Mukana olivat tällä kertaa jo viime vuodelta tutut naamarit BN:n hallituksesta: Harri Suokas, Ami Ollikainen, Pertti Nurmi ja Pokke Korhonen. Ensikertalaisina mutkaan oli saatu houkuteltua pahaa-aavistamattomat blues 'n' dub fanaatikko Jarmo "Jarkki" Virta (ei BN:n jäsen, ei edes lukija) sekä vokaali- ja suuharpputaiteilija Kari "Pada" Kempas, jonka tarinoita olemme saaneet viime aikoina lehdestäkin lukea. Perinteisen matkanjohtajamme, aina niin aurinkoisen ja isällisen H. Suokkaan asiantuntevalla organisoinnilla matkasta tulikin vaivatonta kuin piimänjuonti. Myöskin järjestelyihin ja itse matkaan liittyvän byrokratian vähyys ihmetyttää yhä ja vielä vähän kaiveleekin. Ei saanut edes yksiä ylimääräisiä tarkastusmaksuja tai leimaveroja maksaa. Nyt oli siis retkua koossa ja valmiina seikkailuun. Lähde itään keski-ikäinen mies! Se kannattaa. Viimekertaisesta vahingosta järkiintyneenä aloitimme matkanteon jo hyvissä ajoin edellisenä iltapäivänä ja kulkuneuvoksi oli valittu tällä kertaa aito oikea Lokakuun rautateiden korskea teräshepo Repin. Eli nyt Venäjän federaatio alkoi jo Helsingin ratapihalta (eikä vasta Pietarin Ladozhskayan asemalta kuten viime vuonna). Ja palvelu todellakin pelasi idän liikennelaitoksella. Heti kättelyssä tervetuliaisiksi tarjottiin sämpylää ja meetvurstia sekä valinnan mukaan mehua (sok) tai olutta (piva). Mehun menekki oli jotakuinkin olematonta. Ravintolavaunusta sai sitten herkkua jos jonkinmoista niin kiinteässä kuin nestemäisessä muodossa. Ja pöydissä olivat liinat ja kynttilät sekä tarjoilijat ripeitä. Keittoa (soljanka) ja leipää (hljeb), suklaata (sakalad) ja brandyä (kanjak) sekä tietenkin olutta nautittiin ja sodan- ja rauhansuunnitelmia laadittiin runsaan kahden vuorokauden täsmäiskua varten. Ja täytyy sanoa, että Lokakuun rautatiet veivät voiton Suomen valtion vastaavista 6-0. Kuin kiskoilla kiitäneiden kuuden tunnin jälkeen löysimme itsemme jälleen kerran maailman syvimmän metron syövereistä, jossa valokuvaus oli edelleen muka kiellettyä. 4-linjan vaunu kuljetti meidät ripeästi majapaikkaamme kolossaaliseen Moskva-hotelliin, jossa majoittauduimme 7. kerroksessa kilometrien pituisten käytävien perukoilla sijaitseviin huoneisiimme. Ja eikun baanalle. Tässä vaiheessa retkue hajosi ensimmäisen kerran. Osa meistä päätyi nauttimaan paikallisen jatsiklubin antimista (äkkiväärää vapaata jatsia ja länsimaista olutta - yäk) varsin miellyttävässä atmosfäärissä. Osasto tva taasen joutui aluksi puolustamaan omaa ja Mannerheimin kunniaa paikallisen zirinovskilaisen patriootin antipatioilta lasiseinäisessä pikabaarissa (24 h) ja lopulta he päätyivät keilaamaan turun-ruotsalaisten neitiihmisten keralla hotellimme kellareihin. Aamulla kaikki olivat kuitenkin tallessa ja suurempi osa pääsi jopa loistavalle piljoonan lajin aamiaiselle. Ja vot vot, jo oli zakuskat. Lievän elbaamisen jälkeen lähdettiin kaupungille, joka oli edelleen suuri (balsoj) ja komea (krasivyj). Ja taas retkikunta halkesi. Vastuuntunnottomampi osa retkeläisistä harrasti pääosin valokuvausta ja nähtävyyksien bongailua läpi koko kolean sunnuntaipäivän. Vastuunkantajat taasen kerkesivät päivällä pidettyyn pressitilaisuuteen ja kuulivat mitä illan artisteilla oli sydämellään. Seuraavalle aukeamalle on yhdistetty Magic Slimin Pietarin session ja viime kesän Rauma Blues -rupattelun kohokohdat...

Paksu-Saaran lava-akti

Hyvissä ajoin kello 18:05 retkikunnan osat yhdistyivät jälleen Jubileum-hallin ovella numero 55 ja sisään päästiin hyvässä järjestyksessä ilman probleemeja. Kiitos jo pressistä etukäteen hankittujen sisäänpääsypassien. Kansaa oli paikalla runsain mitoin ja lisää lappasi sisään nevana. Värivalot vilkkuivat ja kaiuttimissa sekä näytöissä kelattiin aikaisempien festareiden satoa. Little Charlie ja Mighty Sam viime vuodelta olivat hyvässä muistissa. Venäläisellä täsmällisyydellä noin kello 19 tasaraha kapusi The Teardrops ilman Taika-Slimiä lavalle ja homma pärähti käyntiin. Muutaman makoisan bluesvedätyksen jälkeen lavalle vaappui lähes hyökkäysvaunun kokoinen ja muotoinen Big Time Sarah. Ja alusta asti homma oli pielessä. Vaikka tämä tomera täti osaakin laulaa tosi komeasti kun niikseen tulee, olivat ulkomusiikilliset halpahintaiset markkinatemput nyt pääosassa Ison Saaran esityksessä. Heti ensi rallista lähtien lava-akti lipesi tämän siniseen sihvonkiin verhotun virtahepoemon lihallisten kutvottavuuksien esittelyyn. Ensin lavalle haalittiin paikallisia miehenpuolikkaita kähmimään matamin uhkeaa rintavarustusta ja kaikilla oli todellakin niin hauskaa. Erilaisia mittojakin laulun lomassa lueteltiin (olisiko ollut uppoumaa ja kuollutta painoa tai peräti tähtitieteellisiä ympärysmittoja) ja ns. sou etoi yhä pahemmin. Lopuksi Sarah opetti lavalle nousseille paikallisille tyttärille perseenheilutusta ja se vasta kökköä menoa olikin näkymien osittaisesta paranemisesta huolimatta. Oli sääli, ettei Big Time Sarah luottanut lainkaan laululahjoihinsa, vaan ajautui alentamaan itsensä tällaisella puskahuumorimeiningillä. Itse musiikki jäikin hänen kohdallaan täysin sivuseikaksi, josta kommentteja ei voi paljoa antaa. Saadun näytön perusteella illan vierailevan tähden parallaksia olikin mahdotonta määrittää, niin kaukaa ja syvältä homma tuli. Osa yleisöstä näytti moisesta kohkaamisesta diggaavan, muttei se mitään hurmiota aikaan saanut. Onneksi Pokke Korhonen (yllä, teksti pääosin) Kari Kempas (kursivoidut täydennykset) Pertti Nurmi (valokuvaus) "Itä on sininen" Sivu7 6 - 2005 • jatkossa, kun Sarah kävi lauteilla vielä muutaman kerran Magic Slimin ja Buckwheat Zydecon keralla, keskityttiin hieman enemmän itse rallatukseen ja hän osoittautuikin aivan päteväksi laulajaksi.

Taika-Slim

Magic Slimin päästyä kehiin mistään halpahintaisesta pilipali näyttömeiningistä ei ollut sitten puhettakaan. Rankkaa maan läheistä soitantaa kuultiin koko setin mitalta. Kitara soi karkeasti mutta tyylillä. Kappaleet toimivat nimenomaan kappaleina, eikä mistään pelkästä kitaransoiton näytöksestä ollut kyse. Vaikken olekaan mikään alan asiantuntija, homma tuntui toimivan otsjen harasoo ja jengikin näytti tykkäävän kybällä. Niin minäkin. Mutta annetaanpa asioista enemmän ymmärtävien tahojen kommentoida Taika-Slimin ja Kyynelkarpaloiden keikkaa tarkemmin: Magic Slim esitti takuuvarman setin Chicagon humppaa niin kuin vain hän voi sitä esittää. Bändin tiukka yhteensoitto, Slimin viskinpolttama karhea laulu ja Fender Jazzmaster -kitaran kuritus, kielten venytykset, väkivaltaisesti kuin Albert King luovat oman jäljittelemättömän Magic Slim –soundin. Kitara näyttää lelulta hänen isoissa kourissaan. Slim antoi soittotilaa myös kakkoskitaristi John McDonaldille ja sen seurauksena hän itsekin innostui pistämään paremmaksi. Kitaroiden vuoropuhelu muodostui välillä varsin villiksi. Lisäksi McDonaldin taustalaulu toi lisäväriä kappaleisiin, m.m. Jimmy Dawkinsin "Luv Somebody" toimi komeasti. Vaikka Slim sai kitarankielestä pienen haavan kämmeneensä, se ei menoa juuri haitannut. Slimin käyttämä erikoiskikka laulaa pätkiä matalalla Howlin Wolf –äänellä toi oman lisänsä biiseihin. Samaa kikkaa ovat käyttäneet myös Booba Barnes ja Maxwell Street Jimmy Davis. Sopivasti käytettynä se onkin hyvä yleisön herättäjä ja toimi komeasti kappaleessa, joka kertoi ilkeästä naisesta, jolla taisi olla myös muutama ruuvi löysällä. (K. K.)

Tattaripuuro-Zydecoa

Meno muuttui yhä hurjemmaksi, kun Louisianan hymyilevät helmihampaat - Buckwheat Zydeco ja orkesterinsa parkkeerasivat lauteille. Homma oli alusta lähtien ihan njima njama ja jengi sekosi täysin. Buckwheat taustaryhmineen repi ilmoille sellaisen meiningin, että ialligaattorikin paskantaisi housuihinsa. Kun on bileiden aika, täytyy soittaa bilemusaa ja sitä juuri nämä tattaripuuron purijat todella tarjoilivat. Meno oli selkeästi svengaavampaa kuin äijien levyillä keskimäärin tai sitten turkkilainen olut ja venäläisen jäähallin arkkitehtuuri olivat panneet myös härmänpoijan kuupan sekaisin. Joka tapauksessa paikalliset vetivät ympäri salia venäläistä letkajenkkaa hirveellä vauhdilla niin että pöydät ryskyivät, mallasjuomat läikkyivät ja muutenkin tunnelma oli mitä rapein. Oli ilo katsella kun ihmiset aidosti nauttivat musiikista, ja silmät ymmyrkäisinä bailasivat aivan uuden rytmin tahtiin. Siinä kyynisinkään suomimusikka ei voinut kuin ihailla nuorten slaavien ja muiden entisten neuvostoihmisten aitoa oikeaa juhlatunnelmaa. Kuten jo vanha kunnon Jule aikoinaan Martinlaakson lukiota käydessämme totesi, on aina ilo kuulla, kun todellinen taituri soittaa hanuria tosissaan. Ja sen Stanley Dural Jr. aka Buckwheat Zydeco totisesti tekikin, hyvä ettei katkaissut kurttuaan keskeltä kahtia hurjimmissa mutkissa. Lisäanalyysin tattaripeltojen poikien keikasta tarjoaa toveri-Kempas: Arvelin ennen keikkaa, että Buckwheat Zydeco bändeineen pistää pietarilaiset sekaisin Louisianan menollaan ja niin hänellä olikin yleisö hallussaan alusta alkaen. Zydeco-musiikkia ei todennäköisesti ole Venäjällä ennen ainakaan livenä kuultu. Musiikin tanssittavuus lisäsi hyvää vastaanottoa ja bändihän oli huippuvedossa. Bändissä oli kaksi kitaristia, joista vanhaveteraani PaulSenegalsoitti erittäin tyylikkäästi koko illan ja sai keikan lopussa Buckwheatin kehut tekemästään työstä zydecon kehittäjänä. Hänen soolonsa olivat loogisia ilman minkäänlaista yliyrittämistä tai egotrippailua, vain sopivat äänet oikeissa paikoissa. Vuodet Clifton Chenierin ja Rockin' Dopsien yhtyeissä ovat jättäneet jälkensä. Yhtyeessä oli trumpetisti, joka sai myös paljon tilaa ja sopi yllättävän hyvin bändin soundiin. Tenorisaksofonia ei kaivattu kun välillä vedettiin unisonossa haitarin ja kitaran kanssa. Itse Buckwheat oli loistovedossa niin laulajana, haitaristina kuin showmiehenä ja piti kansan valppaana välihuudoillaan ja jutuillaan. Zydecobändissä pitää olla tietenkin myös pesulaudan soittaja ja hyvä rupsuttelija oli remmissä. Rockin Dopsiella taisi olla aikoinaan vieläkin iloisempi velikulta, mutta tämänkin pesulautasoolot saivat pietarilaiset haltioihinsa – olisi kelvannut varmaan Honey Aaltosellekin. Zydecoa, maailman parasta tanssimusiikkia, ei voi kuunnella paikallaan vaan lanteet heiluu ja jalka vipottaa vastaanpanemattomasti. Pietarilaiset tanssivat koko halli pomppien ja joukossa oli havaittavissa aika akrobaattisiakin tanssisuorituksia. Jopa Blues Newsin väki oli jättänyt herrasmiesmäisyyden ("herrasmies ei tanssi") ja rautakanget kotiin ja nautti Lousianan rytmeistä. Ohjelmistossa kuultiin m.m."Paper In My Shoe", "Laissez Les Bon Ton Rouler" ja jopa "Hey Joe", jossa kakkoskitaristi, bändin ainoa valkoinen, pääsi venyttelemään Hendrixin malliin. Ylimääräisiä tuli ainakin 6-7 kappaletta ja kaikki tuntuivat olleen ylettömän tyytyväisiä kuulemaansa. (K. K.)

Kotimatka häämöttää Abaut 23:00 olivat kinkerit sitten ohi ja oli aika suunnistaa taas maan uumeniin. Ensin vain piti ventata tovi tiedustelupartiomiehiä Nurmea & Kempasta, jotka olivat soluttautuneet hallin takahuoneisiin amerikan eläviä morjestamaan. No siinä hötäkässä ehdittiin tavata muutama paikallinen tapaus, jotka ihmettelivät meidän kummallista matkaa kauas Nevan rannoille bluesin takia. Ja me taas ihmeteltiin heidän harrastuneisuuttaan amerikkalaisen perinnemusiikin parissa. Pari vanhaa BN:ääkin tuli siinä kait jaettua. Olisipa ollut hauska nähdä kundien ilmeet, kun heille selvisi, että knigat pitivät sisällään silkkaa härmää elikäs finskij litjeratura. Totta se kuitenkin on, Pietarista löytyy oikeasti bluesista kiinnostunutta nuorisoa. Sitten oli retkue jälleen kasassa ja tällä kertaa pysyikin. Loppuyö kului ensin paikallisessa paarissa kuubalaisen musiikin (helevatan hienon sellaisen) ja sekalaisten keskustelujen (todella "älykkäiden") merkeissä. Ja lopulta pitkä päivä päättyi taas kerran minikeilaukseen hotellin kivijalassa. Kukakohan muuten voitti? Jarkkikin kesti mukana koko matkan kuin oikea BN:n jäsen huomattavasti paremmista tarjouksista huolimatta. Maanantaiaamu ei ollut pahin mahdollinen, vaikka väsymys olikin iskenyt kuin iäksi yläluomiin lurpattamaan. Onneksi pahimmilta spazmoilta (krampeilta) säästyttiin. Ja eikun aamiaisen jälkeen Nevskiä tallaamaan ja aurinkoista Pietaria ihailemaan. Välillä vähän pivaa ja blinejä hiukopalaksi. Siinä se päivä sekä kengänpohjat kuluivat. Paluumatka ruuhkametrossa Laatokan juna-asemalle himmensi aurinkoisen päivän ja loistavasti sujuneen retken. Useampikin ritareistamme joutui törkeähkön taskuvarkausyrityksen kohteeksi ja sir Amin kohdalla rikos sitten toteutuikin. Suurkaupunki näytti meille sen nurjemman puolensa. No onneksi se oli vain rahaa ja tavaraa. Mitä lienevät olleet ruotsalaisia pienkriminaaleja vaihto-oppilaina Pietari Suuren kaupungissa. Sitten ei muuta kuin eväiden ostoon (pirogeita sekä pivaa) ja kotimatkalle VR:n aina niin turvallisella Sibeliuksella. Juna kuljetti väsyneitä, mutta onnellisia miehiä (Amia tosin vähän vielä viiksetti) läpi Karjalan kannaksen Härmlandia kohti. Mutta vaunussa ei soinut Finlandia, vaan Pertin upouudet tuliais-cd:t, jotka kaikki tietysti olivat bluesia. Kaikesta huolimatta ja juuri sen tähden, eiköhän oteta ensi vuonna uusiksi. Na zdaroje! PS: Kaiken edellä kerrotun seurauksena Jarkki lupautui tilaamaan lehden ja liittymään yhdistyksen jäseneksi - vapaaehtoisesti.

Lisätietoa esiintyjistä heidän kotisivuiltaan:

Magic Slim (Blind Pig)

Buckwheat Zydeco

Big Time Sarah

Kuvia Raumabluesista (mukana Magic Slim)