Teksti: Aarno Alen; Kuvat: Pertti Nurmi

IBBF, Imatra Big Band Festival

Vietin yhden lomapäiväni Imatralla bluesin parissa. Perinteisesti kaakossa on heinäkuun alussa helteistä. Niin nytkin, tosin tällä kertaa jäätiin alle 30 asteen lämmön. Ukkoskuuro puhdisti sopivasti ilmaa, kun saavuin BB-kadun ilmaiskonserttiin. Tuossa kävelykadun varrella sijaitsevalla lavalla saavat kotimaiset bluesbändit mukavasti näkyvyyttä. Tällä kertaa oli vuorossa Micke Björklöf & Blue Strip Pohjanmaalta. Kuulin yhtyettä viimeksi tuolla laajennetulla special-kokoonpanolla pari vuotta sitten, nyt oli lavalla normaali viisipäinen keikkamiehitys. Yhtye on soittanut pitkään yhdessä. Se ei voi olla kuulumatta soitossa tiettynä ammattimaisuutena, vaikka osa soittajista hakeekin leipänsä muualta. Bändin isähahmo Micke on kerännyt ympärilleen osaavia soittajia. Ville Leppänen esitteli nytkin kitaristina monipuolisuuttaan. Yhtyeen yksi ominaispiirre on kahden lyömäsoittajan käyttö. Rumpali Teemu Vuorelaa täydensi oivallisesti Timo Roiko-Jokela perkussioilla ja vibrafonilla.
Illalla jatkettiin teltassa edelleen kotimaisin voimin. SF-Blues oli muuttunut jonkin verran viime kuuleman jälkeen. Lindholmin Dave on jättäytynyt pois Ahlqvistin Pepen ja Silvennoisen Heikin isännöimästä yhtyeestä. Porukkaa lavalle sentään riitti, kun vierailijoiksi oli kutsuttu Mikko Kuustonen ja Jukka Tolonen. Ei ole syytä eritellä yhtyeen musiikkia tiukkapipoisesta bluesvinkkelistä, koska musisointi oli lähinnä aikuisrockia ja se esitettiin selkeällä suomen kielellä. Sen verran ehdin katsella ympärilleni, että porukka näytti nauttivan yhtyeen esityksestä. Monille se oli illan kohokohta. Itseäni närästi se, että jossain vaiheessa lavalla nähtiin samaan aikaan neljä kitarankaulaa. Minähän en tunnetusti ole suuremmin kitaran ystävä…
Tunnelma muuttui oleellisesti kun Holmes Brothers -veljekset kipusivat lavalle. Olen nähnyt yhtyeen kolmesti ja joka kerta he ovat vakuuttaneet. Ensimmäinen vartti oli omistettu gospelille. Wendell Holmes istui urkujen takana tässä vaiheessa, mutta vaihtoi myöhemmin kitaraan. Joku voi moittia trion musiikkia sillisalaatiksi, siitä kun voi löytää aineksia aina kantrista mustan rytmimusiikin kaikkiin osalajeihin. Jos pari viime levyä on ollut lieviä pettymyksiä, niin lavalla he ainakin antavat kaikkensa. Yhtye esitti kaikkiaan 17 kappaletta, joista osan tunsin entuudestaan, osaa en. Lavan sivulta oli mukava tutkia yhtyeen toimintaa. Varsinkin rumpali Popsy Dixonin työskentelyä oli ilo seurata. Moni ei varmaankaan tajunnut, että upeat falsettiosuudet tulivat rumpujen takaa!
Puolenyön aikaan lavalle kutsuttiin West Coast Blues All Stars. Yhtye on kiertuekokoonpano, johon kuuluvat mm. urkuri Bruce Bears, kitaristi Junior Watson, harpisti James Harman ja fonisti "Sax" Gordon Beadle. Alussa pääosassa oli Junior Watson, joka esitteli monipuolisia taitojaan runsaan puolen tunnin ajan. Watson todisti, että hän hallitsee useita tyylilajeja. Kuulimme tietenkin bluesia, rautalankaa ja jopa brasilialaista musiikkia. Watson on hyvä kaveri kun malttaisi olla laulamatta! Seuraavaksi lavalle pyydettiin James Harman. En ole koskaan arvostanut häntä laulajana enkä harpistina eikä mielipiteeni muuttunut illan aikana. Kun kello kävi jo yli yhden, ihmettelin tuleeko illan pääesiintyjäksi mainittu Toni Lynn Washington (vier.) lavalle ollenkaan. Hänet pyydettiin sisään tarkalleen 01:26, jolloin lava-aikaa oli jäljellä runsaat puoli tuntia. Tähän aikaan suurin osa yleisöstä oli jo saanut tarpeekseen ja oli matkalla majoituspaikkaan tai jatkoille. TLW joutui siis esiintymään tyhjentyvälle teltalle. Hän oli selvästi turhautunut tilanteesta eikä saanut esitykseensä tarvittavaa innoitusta. Hän esitti tuoreelta albumiltaan puolisen tusinaa kappaletta. En tiedä kenen idea oli sijoittaa TLW näin myöhäiseen ajankohtaan, mutta se ainakin pilasi minun iltani. Olin tullut Imatralle nimenomaan Toni Lynnin takia. En James Harmanin enkä Junior Watsonin takia. Ilman Holmes Brothersin mainiota panosta ilta olisi ollut anniltaan laihanlainen.