Teksti: Sami Ruokannas; Kuvat Pertti Nurmi

PuistoBlues

Tämänvuotisestakin Puistobluesista pää-limmäiseksi jäi hyvä mieli.
Auringon ja helteen myötä pääkonsertissa Vanhankylänniemessä oli yli 5000 katsojaa. Tämä takaa talousongelmista kärsineen tapahtuman jatkumisen ensi vuonnakin.
SF-Bluesin konkareiden soittoa on aina ilo kuunnella ja seurata. Ahlqvistin, Silvennoisen, Löytyn ja Auvisen peruskopla oli saanut täksi kesäksi vieraikseen Jukka Tolosen ja Mikko Kuustosen. Bändi soitti sekä tuttuja englanninkielisiä blueseja että uutta suomenkielistä materiaalia, johon lienee syytä palata lehtemme sivuille piakkoin tarkemmin haastattelun muodossa. Siitä ei pääse mihinkään, että Tolonen on yhä kitaramestari vailla vertaa.
Kotimainen vuoden comeback oli Rock ´N´ Roll Bandin esiintyminen. 30 vuoden tauon jälkeen ensi kertaa esiintynyt suomirokin supertrio teki hyvän keikan, joka ilmeisesti julkaistaan myöhemmin levynä ja DVD:nä. Dave Lindholmin (alh. vas.), Pave Maijasen (alh. oik.) ja Affe Forsmanin yhteistyö oli parasta näiltä herroilta pitkään aikaan. "Everybody Needs Dance-music Sometimes" -albumin biisien lisäksi kuultiin mm. uuden singlen raidat "Rock`n`Roll Fire" ja "Rock`n`Roll Water". Maijasen laulama "Fever"-klassikko oli keikan kohokohta.
New Yorkin järkäle Poppa Chubby (ylh. vas.) oli ihastuttanut jo perjantaina klubilla yleisöä monen tunnin keikalla. Omien biisiensä ohessa ennakkoluuloton kitaristi oli versioinut mm. Hendrixiä ja The Shadowsia.
Pääkonsertissakin Poppa näytti olevansa maineensa veroinen äijä. Mitään valtavan omaperäistä hänen Hendrix-pohjainen bluesrockinsa ei ole, mutta räväkkä asenne viehättää. Vaikutteiden häpeilemättömällä yhdistelyllä ja rohkeilla kantaaottavilla sanoituksilla Chubby tuo tuoretta väriä paljon kaluttuun bluesrock-genreen. Poppa Chubby on parhaimmillaan juuri esiintymislavalla, tässä jättiläisessä kun oli esiintyjänä karismaa, joka ei levyiltä välity.
Soulia, bluesia ja rockia yhdistelevä Tommy Castro (oik.) Band oli sekin antoisa tuttavuus. Bändin uusi levy "Soul Shaker" on heidän vahvin albuminsa toistaiseksi ja sen sinisilmäsoul rytmitti mainiosti yleisön helteistä juhlintaa. Tommy Castro on hyvä Delbert McClinton -tyylinen laulaja ja säästeliäs kitaristi. Hän osasi antaa tilaa myös saksofonisti Keith Crossanille. Omat hyvät biisit ja soul-sävyjen runsas määrä tekevät tästä bändistä keskimääräistä omaperäisemmän ja kiinnostavamman. Kitaranvinguttajien kentällä ripaus James Brownia on poikaa.
Pääesiintyjä Robert Cray (vas.) oli oma ammattitaitoinen itsensä hyvässä ja pahassa. Lavalla nähtiin bluesin supertähti, jonka miljoonamyynti on takana, mutta asema vakiintunut lajinsa huipulle. Cray on upea laulaja ja kitaristi, jonka oma tunnistettava soul-blues-pop-tyyli on hiottu oikeaksi kovan vuosikymmenten työn myötä.
Hänen esiintymistään voi kritisoida vain yllätyksettömyydestä, mutta tarkemmin ajateltuna kaikki yllätyselementit, cover-biisit tai tyylimuutokset olisivat turhia. Miksipä muuttaa toimivaa ja hyväksi havaittua konseptia.
Cray bändeineen ei noudata etukäteen sovittuja kappalelistoja vaan soittaa sitä mikä tunnelmaan sopii. Luonnnollisesti uusi kantaaottava albumi "Twenty" oli hyvin edustettuna. Keikan ainoa pienoinen yllätys oli se, että Cray soitti meidän Blues News -väen pyynnöstä klassikkonsa "Phone Booth" ja vielä meille omistettuna! Hieno mies, jonka kuulumisiin palataan tarkemmin haastattelun muodossa.
Cray vaihtoi kitaraa lähes jokaiseen kappaleeseen ja vireessä tosiaankin oltiin. Eturivistä löytyi monta tuttua suomalaismuusikkoa ihailemasta. Cray on ollut Suomessa usein, muttei liian usein. Kyllä tällaista herkkua kelpaa kuunnella. Myös pääkonsertin yleisömäärä kertoi esiintyjävalintojen olleen onnistuneet.
Mittavasta klubitarjonnasta mainittakoon vielä Seppo Valjakka & Friendsin esiintyminen pääkonserttia seuranneena yönä. Kyseessä oli brittipohjaisen suomibluesin superkokoonpano, jota harvoin lavalla nähdään. Kitaristi Valjakan seurana soittivat mm. Jarmo Nikku, Timo Pratskin ja Ninni Poijärvi.