LOUISIANA RED -
ja elämän mittainen blues

 

Jo 1950-luvun alkupuolella levytysuransa käynnistäneen Louisiana Redin elinkaarta sävyttivät mitä moninaisimmat myötä- ja vastoinkäymiset. Blueslegendan koskettavan, paikoin jopa traagisen kasvutarinan kehittymistä on seurattu laajalti alan ulkomaisissa julkaisuissa, mutta syystä tai toisesta Blues News ei ole koskaan oman yli 40-vuotisen historiansa aikana aiheeseen muutamia konsertti- ja levyarvioita syvällisemmin tarrautunut. Huippuvireensä niin esiintyvänä kuin levyttävänäkin artistina viimeiseen saakka säilyttänyt taiteiljapersoona poistui keskuudestamme 25.2.2012. Blues News haluaa kunnioittaa Louisiana Redin muistoa oheisella historiikilla, jota täydentää kooste lehdessä aikaisemmin julkaistuista otsikkoa sivuavista kirjoituksista.


Nobody's child - tragediantäyteiset varhaisvuodet

Tulevan bluestähden, passin mukaan Bessemerissa, Alabamassa 23.3.1932 syntyneen Iverson Minterin kasvuvuosia hallitsivat useat pienen lapsen psyykettä taatusti koetelleet tapahtumat. Pojan ollessa vain reilun viikon ikäinen hänen äitinsä Ida Mae menehtyi keuhkokuumeeseen, ja koska isästä, Alabamassa v. 1896 syntyneestä Leroy Cookista ei ollut tässä tilanteessa lapsen yksinhuoltajaksi, jäi Iverson toistaiseksi isovanhempiensa (ensin Ida Maen isän ja äidin William ja Julia Minterin, sitten Leroyn Vicksburgissa, Mississippissä asuneiden vanhempien) hoiviin. Kertoman mukaan myös Iversonin täti, omaa tavernaansa Alabamassa pyörittänyt Corine Driver oli ollut halukas adoptoimaan lapsen, muttei pärjännyt huoltajuustaistossa edellä mainituille. Jälkeenpäin Red onkin leikkinyt haastatteluissaan ajatuksella, kuinka erilaisia olisivatkaan hänen kulkemansa polut siinä tapauksessa olleet, mikäli hänestä olisi todella tullut suhteellisen vauraasti eläneen kapakoitsijatädin kasvatti.

Niissä oloissa, joissa Iverson-poika lopulta nuoruutensa vietti, ei liioista ylellisyyksistä päästy nauttimaan. Taloudellisten rajoitusten lisäksi arkea kurjistivat entisestään lapsiin kohdistunut ankara fyysinen kurinpito sekä perhepiiriissä sattuneet henkirikokset. Ensin (ilmeisesti jonkinasteisen kolmiodraamaepisodin johdannaisena) Redin isoisä päästettiin päiviltä liha-ateriaan/hampurilaiseen piilotetun myrkyn voimalla, sitten 9.4.1938, hänen Leroy-isänsä päätyi Yanceyssa, Kentuckyssa (Harlan County) Ku Klux Klanin lynkkaamaksi. Kaivosmiehenä tuolloin työskennellyt (ja jo uusiin naimisiinkin Maude Cook -nimisen rouvan kanssa ennättänyt) Leroy oli kohdannut tappajansa hieman aiemmin polttamassa ristiä kotiovellaan. Vaikka tekijät ja heidän motiivinsa olivatkin yleisesti tiedossa, välttyivät KKK:laiset seuraamuksista, jälkeenpäin löytyneeseen viranomaisasiakirjaan kun oli merkitty kuolinsyyksi: "kaatuminen, löi päänsä joessa olleeseen kiveen ja hukkui, ei lääkärin lausuntoa". Sähkeenä toimitettu suru-uutinen oli viimeinen niitti jo entuudestaan hajoamispisteen partaalla kärvistelleelle Minterin/Cookin perheliittymälle: oli aika muuttaa turvallisimmille seuduille pohjoisempiin osavaltioihin.

Täysorvoksi julistettu Iverson majoitettiin joksikin aikaa setänsä ja tätinsä luo Canonsburgiin, Pennsylvaniaan. Omapäisen ja ylivilkkaan mukulan kouliminen yhteiskuntakelpoiseksi osoittautui vaativaksi tehtäväksi, eikä selkäsaunoilta voitu välttyä sen paremmin kotona kuin koulussakaan. Kurittamisella ei kuitenkaan ollut toivottuja vaikutuksia, vaan Red (jota alettiin sukulaisten kesken kutsua tällä myöhemmin maailmalle tutuksi tulleella lempinimellä jo nuorena, viitaten hänen mieltymykseensä samanmerkkiseen cayennepippuri-kastikkeeseen) muuttui vuosi vuodelta entistä pitelemättömämmäksi: koltiainen ajautui vaikeuksista kolmanteen – ja lopulta orpolasten hoitolaitokseen.

Orpokotiperiodilla oli joka tapauksessa, kaikessa karuudessaankin, myös oma positiivinen pitkän tähtäimen vaikutuksensa. Se näet herätti Redissä orastavan musikaalisuuden. Syrjäänvetäytynyt, muiden lasten kiusaama ja Raamattua usein omissa oloissaan lueskellut lapsi oli päättänyt näyttää ja tulla vielä isona joksikin.

Tulevaisuudensuunnitelmat ottivat merkittävän askeleen kohti todellisuutta, kun Redin isoäiti (isän puolelta) Harriet Dorsey saapui jälleen pelastamaan pojanpoikansa ottaen hänet vuorostaan huostaansa. Asusteltuaan tovin kimpassa sekä Harrietin että toisen setänsä Nathanielin Colvinin ja tätinsä Lucillen kanssa Kalifornian Watsonvillessä, Red löysi kuitenkin taas itsensä ongelmien parista. Jo hetkittäisiä rauhoittumisenkin merkkejä osoittanut naskali tuntui yhä viihtyvän kotioloja paremmin raadollisessa katumiljöössä eikä musiikki suinkaan ollut päällimmäinen asia, mihin hän kyltymätöntä nuoruudenvimmaansa kohdensi. Paikallisten jenginuorten seurassa ei vierähtänyt aikaakaan, kun kaveria talutettiin jo oikeuden eteen kuulolle tekemisistään: Red oli ollut ainoa kiinni jäänyt porukasta, joka oli murtautunut sekatavarakauppaan ja ryöstänyt paikan kassakoneen. Opettavaisen Salinas Detention Homessa, "pahojen poikien kasvatuslaitoksessa" vietetyn itsetutkiskeluvuoden (1946) jälkeen oli jälleen maisemanvaihdon aika: Red ja Harriet-mummo (sekä tämän uusi aviomies Jim Reynolds omine lapsineen) muuttivat takaisin Pennsylvaniaan. Elettiin 1940-luvun jälkipuolen tietämiä.

Uusi koti löytyi Pittsburghista, läheltä kaupungin yliopistoa, minne nuori Redkin haaveili jonain päivänä pääsevänsä opiskelemaan. Kuitenkin ennen tällaisten tavoitteiden toteuttamista hänellä oli vuosia aikaa syventää muita kiinnostuksen kohteitaan.

Red oli saanut lahjaksi huuliharpun n. 8-vuotiaana, mutta vasta kun isoäiti hankki pojalle Pittsbughissa tämän ensimmäisen akustisen Stella-kitaran (joskin eräässä haastattelussa Red kertoo kyseessä olleen isoisän antama Kay, jonka hän vieläpä edelleen omistaa), innostui hän toden teolla soittamisesta. Tietenkin nuorukainen tuli pian altistuneeksi paikallisille katusoittajille eikä ylipäänsä huomattavasti itseään vanhempien ihmisten seurassa viihtynyttä pelimanninalkua pystytty pitämään loitolla livemusiikkia tarjoavista kapakoistakaan. Merkittäväksi esikuvaksi ja opettajaksi osoittautuneen Muddy Watersin Red muisteli (sekä Blues Unlimited -lehden numerossa #95 että Herb Abramsonin käsialaa olevissa Atco-LP:n 'Sings The Blues' takakansiteksteissä) nähneensä esiintymässä ensimmäisen kerran kutakuinkin näihin aikoihin 1940-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Pittsburghin Skyline Clubilla - sekä päässeensä peräti jakamaan lavan joksikin aikaa suuren mentorinsa kanssa. (Jefferson-lehden numerossa 4/1992 Red tarkentaa haastattelijalleen Annika Clemonsille kohdanneensa Muddyn vasta vuonna 1949, ollessaan jo vapaalla jalalla sekä kasvatuslaitoksesta että koulun penkiltä - mikä kuulostaakin ajankohtana huomattavasti uskottavammalta.

Ensimmäisiksi varsinaisiksi "bändikavereikseen" Red löysi niin ikään akustista Stella-kitaraa soittaneen ja laulaneen Crit "Boy B" Waltersin sekä "Mr. Cash" Wilsonin. Omatoimisen katumusisoinnin ohella lisää ohjausta bluesin ja r'n'b:n syövereihin tarjosivat luonnollisesti radio sekä savikiekot, joita etenkin Redin velipuoli kiikutti säännölisin väliajoin kotiin kuunneltavaksi. Eräiksi Redin teinivuosien levysuosikeiksi kohosivat Arthur 'Big Boy' Crudup ja Lightnin' Hopkins.

Vaikkei Red juuri koulunkäyntiin muutoin keskittynyt (oppivelvollisuutensa hän päätti 7. luokan suoritettuaan v. 1947), yritti hän silti ottaa ammattiopettajilta tunteja sekä rumpujen että viulun soitossa. Tulokset olivat kuitenkin laihoja, eikä ollut epäselvää, millä metodilla tulevan uran kannalta oleellisimmat musiikin teoriat hänen päähänsä lopulta iskostuivat.

Täysikäisyyden kynnyksellä Red suuntasi hankkimaan lisää käytännön viisautta Warrendalessa, Pittsburghissa toimineeseen Thornhill Industrial Training School for Boys -instituuttiin. Koulussa opetettiin maanviljelyä, puunveistoa, korjaushommia ynnä muita yleishyödyllisiä kättentaitoja, jotka tulivatkin tarpeeseen huhtikuusta 1951 aina joulukuuhun 1952 saakka paikallisella terästehtaalla (J&L Steel Company) palkkaansa nostaneelle sekatyömiehelle.

Duunarinakaan ollessaan ei Red luopunut jo rakkaaksi muodostuneesta musiikkiharrastuksesta. Katusoittelu yhdessä kavereiden - pesulautaa soittaneen Orville Whiten (Whitney? Witt?), huuliharpisti Frank Flowersin ja pesusoikkobasistin Slim Johnsonin kanssa oli paitsi mukavaa ajanvietettä, saattoi sillä samalla hieman tienatakin. Lisäksi Redille tarjoutui ajan myötä mahdollisuus esiintyä pittsburghilaisten tiskijukkien Porky Chadwickin (WHOD/WAMO) ja Bill Powellin (WILY/WAMO) radio-ohjelmissa sekä KDKA-aseman puuhaamissa levytansseissa. KDKA:n studiotiloissa hän myös äänitti ensimmäisen asettaattidemonsa. (- huom: Blues Unlimited #95 mainitsee tässä yhteydessä Chess/Checker Recordsin toimeksiannosta Pittsburghin [vaiko sittenkin New Yorkin?] Metropolitan-studioilla syntyneet demokappaleet "Gonna Play My Guitar" ja "Sweet Geneva" - harmi vain, ettei moisia nauhoituksia ole kukaan koskaan tosielämässä kuullutkaan... Living Bluesissa #15 Red puolestaan laskettelee sujuvaa lööperiä Robert Cappucciolle: "Phil Chess tuli Pittsburghiin, kun asuin siellä tätini kanssa ja vei minut Chicagoon. Asuin kaupungissa puolentoista vuoden ajan. Tämä tapahtui v. 1949. Leonard Chess tuotti minulla levyn nimeltä Gonna Play My Guitar ja Sweet Geneva. Se julkaistiin useissa paikoissa ympäri maata. Se ei saanut juurikaan promootiota - luulisin koska olin vielä nuorukainen tuolloin. J.B. Lenoir ja minä teimme joitakin juttuja, mutta he eivät koskaan julkaisseet niitä." Lisäksi samaisessa lehtijutussa Red mm. kertoilee syntymäajakseen vuoden 1936 ja -paikakseen Vicksburgin, Missississippin, kierrelleensä pitkin Louisianaa isoisänsä, "Muddy Watersin hyvän ystävän" kanssa sekä tavanneessa itsekin Muddyn jo 1940-luvun alussa, jolloin tämä oli näyttänyt Redille joitakin "blues-kikkoja" [ways of the blues]... Niinpä niin.)

Oli miten oli, jossain vaiheessa vuotta 1952, 20-vuotias Louisiana Red – uunituore omakustanne hyppysissään – kokosi rohkeutta ottaakseen yhteyttä Chicagoon ja tiedustellakseen mahdollisuuksiaan tavata kuulut Chessin veljekset levyntekotarkoituksissa. Kello oli kuusi aamulla, kun Red tarttui luuriin ja suoritti tee-se-itse-auditoinnin puhelimitse. Aikaeron saattelemana linjan toiseen päähän tavoitettu Phil Chess ei juuri ilahtunut aikaisesta heräyksestään, mutta ensikosketus oli kuitenkin nyt luotu ja Red sai spontaanin laulunäytteensä avittamana kutsun saapua kitaroineen visiitille sittemmin bluesteollisuuden todelliseksi mahti-interiööriksi kohotettuun Chess Recordsin päämajaan.

Chicagoon päästyään Red oli huolissaan yöpymispaikkansa suhteen, mutta Leonard Chessin kerrotaan vain todenneen, että "Muddy kyllä pitää sinusta huolta" – kuten pitikin. Yösijan lisäksi Muddy tarjosi vasta-alkajalle tilaisuuden esiintyä mestarin rinnalla lähikulman kantapaikassaan – maineikkaassa Club Zanzibarissa, antoi valikoituja tekniikkavinkkejä slidekitaran soittamiseen sekä, ainakin legendan mukaan, ehdotti vielä kaupan päälle Redille (Rockefelleristä väännettyä) taiteilijanimeä Rocky Fuller. Nuorenmiehen tähän asti varsin mollivireisenä edenneeseen eloon pilkisti viimein myös hataria valonsäikeitä hänen päästessään viettämään laatuaikaa Muddyn ohella Little Walterin, Jimmy Rogersin ja Willie Dixonin tapaisten bluesidolien kintereillä.

"Rocky Fullerin" ensimmäinen Chess-sessio osuu päivänmäärälle 13.3.1952. Redin soolona oman kitaransa säestyksellä esittämistä 8 kappaleesta "Soon One Morning" ja "Come On Baby, Now" puristettiin savikiekolle Checker 753, mutta kelvottoman myyntimenestyksen myötä yhteistyö sai jäädä tähän ainoaan julkaisuun. Loput (Richard Lee Fullerin nimiin merkityt) nauhoitukset ilmaantuivat markkinoille vasta vuonna 1984 japanilaisalbumilla "Forrest City Joe & Rocky Fuller: Memory Of Sonny Boy" (P-Vine PLP 6032). Lisäksi kokoelmalla "The Blues, Vol. 6" (Chess/MCA CH/CHD 9330, 1991) julkaistiin samoihin aikoihin järjestetystä toisesta Chicago-sessiosta peräisin oleva Little Walterin huuliharpun värittämä kolkkoilmeinen kantriblues "Funeral Hearse At My Door".

Vuoden 1953 Red paiski hommia autojätti General Motorsilla, asustellen luonnollisesti tämän ajan Detroitin ympäristössä. Niiltä sijoiltaan Redin oli helppo pistäytyä vapaa-ajalla hakemassa tuntumaa suurkaupungin bluessykkeeseen – sekä eritoten Hastings Streetin maankuuluihin kantajääriin kuten John Lee Hookeriin, Eddie Kirklandiin, Eddie Burnsiin ja Dr. Rossiin. Detroitin lähestymistapa bluesiin poikkesi korvin kuultavasti Chicagolle ominaisesta kaupunkilaissoundista. Se oli kadunläheisempää, hienostelemattomampaa, sanalla sanoen likaisempaa – ja se teki vääjäämättömän vaikutuksen myös Louisiana Rediin, jota houkutti suunnattomasti ajatus päästä kaveeraamaan etenkin John Lee Hookerin kanssa. Alati kiertueilla viihtynyttä Hookeria ei kuitenkaan kotimaisemissa juuri nähty (vaikka eräässä haastattelussa Red leuhkiikin soittaneensa tämän rinnalla peräti 18 kuukauden ajan...) – sen sijaan todenmukaisempaa on, että Redin uudet detroitilaiset muusikkokaverit löytyivät kaupungin bluesaktiivien pääkallopaikkana pidetyn Harlem Innin housebändistä. Ainakin huuliharpisti Jesse Lee Williamsin ja pianisti Johnny Waltersin seurassa hänen tiedetään pistäytyneen myös studiossa. Nyt artistinimellä Playboy Fuller julkaistu 78-kierroksinen single "Gonna Play My Guitar" / "Sugarcane Highway" (Fuller 171) pisti laadullisesti täysin kampoihin Checker-edeltäjälleen, mutta ilman kunnollista, suuren levy-yhtiön markkinointitukea tämäkin tuote katosi levykauppojen hyllyiltä yhtä nopeasti kuin se oli sinne alkujaan ilmaantunut.

Seuraavalla studiokäynnillään, Detroitissa v. 1953, Red mitä ilmeisimmin pääsi levyttämään suuren idolinsa kanssa. Sessiorekisteriin tällä kertaa Rockin' Red -nimisen esiintyjän piikkiin kirjattu yksioikoinen boogierunttaus "Boogie Woogie All Night Long" julkaistiin 9 vuotta tekemisensä jälkeen viileän rauhallisesti John Lee Hookerin esityksenä, tämän albumilla "John Lee Hooker Sings The Blues" (Crown CLP-5232). Hooker voi toki soittaa äänitteellä toista kuultavissa olevaa kitaraa, mutta laulusuorituksesta vastaa epäilemättä anonyyminä esiintyvä Red.

Edelleen Redin vuoden 1953 aikaansaannoksiin lukeutuu aikansa nimekkäimmän detroitilaislevypomon Joe Von Battlen (JVB/Von Records) siipien suojissa syntynyt bändisäestyksinen "Early Evening Blues", mutta syystä tai toisesta myös tämä tallenne sai odottaa julkaisemistaan 1970-luvun puoliväliin, jolloin se ilmestyi kokoelmalla "Blues Guitar Killers Detroit 1950's" (Barrelhouse BH 012). Yhdeksi syyksi "Early Evening Bluesin" ilmestymättömyydelle tarjosi Red itse jälkeenpäin Bobby Robinsonia, joka oli kappaleen äänitysaikoihin Detroitissa etsimässä Elmore Jamesin tyylillä soittavaa artistia. Red (joka käytti silloin tällöin klubikeikoillaankin taiteilijanimeä "Elmore James Jr.") oli kuulemma aiheuttanut slidenkäytöllään newyorkilaistuottajalle toivotun mukaisen reaktion – ja Robinson oli tämän jälkeen käytännössä ryövännyt Redin Von Battlelta vieden hänet siltä seisomalta New Yorkiin levyttämään Red Robin -merkille kaavailtua "A Letter To Elmore James" -laulua. Tähän päivään mennessä minkäänlaista viitettä em. tallenteen olemassaolosta ei ole löytynyt, eikä Bobby Robinsonkaan ole jälkeenpäin tehdyissä haastatteluissa asiaa vahvistanut.

Korean sodan päättyessä heinäkuussa 1953 Red oli saanut jo useamman kehoituksen saapua kutsuntoihin. Kolmannen luistamiskerran jälkeen mies sai viranomaiset peräänsä eikä enää pystynyt välttelemään asepalveluksen suorittamista. Koska vaihtoehtona oli liittovaltion vankila Kansasin Ft. Leavenworthissa, oli Redin tyydyttävä jättämään sekä keikka-aktiviteet että päivätyönsä US Steel -yhtiön palveluksessa Homewoodissa, Pennsylvaniassa ja ilmoittautua ruotuväen testeihin huhtikuussa 1954. Puolivuotisen peruskoulutusjakson hän suoritti elo-marraskuun aikana Fort Knoxissa, Kentuckyssa, mistä hän siirtyi palveluksen loppuajaksi Ft Leonard Woodin tukikohtaan Missourissa.

Intti-rupeaman ajoitus oli bluesmuusikon karriäärikehityksen kannalta pahin mahdollinen, elettiinhän 1950-luvun puolivälissä niin Chicagossa, Detroitissa kuin myös Redin artistinuran seuraavassa etappikaupungissa New Yorkissa hänen edustamansa tyylisuunnan otollisinta kautta. Ja kyllä, tokihan Redillä olivat soittimet matkassa armeijassakin, mutta musisoidessaan postikeskuksen valkoisista hillbillyistä kootun trion kanssa hän tuskin pääsi itselleen ominaisinta downhome-bluesia liiemmin esittämään.

Alokaskoulutuksen loppumetreillä Red loukkasi kaatuessaan lonkkansa, mikä ilmeisesti lyhensi jonkin verran hänen palvelusaikaansa (oikutteleva ruumiinosa tosin jatkoi kiusaamistaan vuosikymmenten ajan, kunnes saatiin vasta 2000-luvun jälkipuolella leikkauksilla hallintaan). Varusmiesvelvotteista vapauttaneet paperit Redille myönnettiin vahvistetun tiedon mukaan joulukuussa 1954. Erinäisistä kirjallisuus- ja haastatteluviitteistä huolimatta itse Korean sotaan (1950-53) ei sankarimme tuskin ehtinyt osallistua - ja kuinkahan lienee ollut todellinen laita hänen palvelemisestaan ylipäänsä Korean maaperällä? Omaan arvoonsa pitänee myös jättää useisiin painotuotteisiin dokumentoidut ilmeisen romantisoidut kertomukset värväytymisestä alaikäisenä (mm. Jefferson-lehdelle v. 2006 antamassa lausunnossa hän toteaa: "Menin armeijaan kun olin 16-vuotias. Minut sijoitettiin Koreaan. Jokaisena kuukautena lähetin rahashekin isoäidilleni. Kun palasin kotiin hän oli kuollut. Olin tuolloin 18-vuotias.") sekä ammattimaisesta sotilasurasta vielä vuoden 1954 jälkeenkin. (- huom: Esim. jo edellä sivutussa Living Bluesin numerossa #15 Red vakuuttelee: "Olin siellä [armeijassa] vuodesta 1951 vuoteen 1958, Korean konfliktissa", kun taas Blues Unlimited -lehdessä lokakuussa 1972 Korean komennuksesta raportoidaan Herb Arhamsonin sanoin seuraavasti: "16-vuotiaana hän värväytyi armeijaan, valehdellen ikänsä. Hän kulutti aikansa Koreassa työpataljoonan joukoissa tai esittäen bluesia miehistökanttiineissa. Erottuaan palveluksesta, vuonna 1953, hän koki olevansa valmis ryhtymään ammattimuusikoksi..." Ja vielä lopuksi, ote Larry Benicewiczin internet-artikkelista 'I Got A Right To Sing The Blues': "Bobby Robinson -episodi osoittautui kiistanalaiseksi, Louisiana Redillä kun ei ollut mitään edellytyksiä saada jatkoa demolleen. Korean sota oli kuitenkin laajenemassa ja hän oli 17-vuotiaana ensiluokkainen kandidaatti värvättäväksi. Kuten Bill Parsonsin rock'n'roll-kappaleen "All American Boy" Elvis Presleyn elämänkokemuksista löyhästi muovatuissa lyriikoissa sanotaan, 'Uncle Sam said, here I am'".)

Mitä hyvänsä Red sitten työkseen 1950-luvun jälkiosalla tekikin, riitti hänellä ilmeisen paljon aikaa myös vapaamuotoisempaan kiertolaiselämään. Postyymit hajamuistelot kun ovat vieneet miestä kyseisinä "mustalaisvuosina" mm. Brownie McGheen ja Sonny Terryn kapakkakeikalle (Village Tavern) Elizabethissa, New Jerseyssä sekä omille, etupäässä New Jerseyn ja Pittsburghin seudulle suuntautuneille klubikiinnityksille mm. yhtyeiden James Wayne & the Night Hawks, Louisiana Red's Steel City Band ja The Chuck Berry Juniors riveissä. Seuraavan legendan mukaan (Blues & Rhythm #251) Red myös tutustui näillä reissuillaan indianalaiseen "Daddy" Freemaniin, josta hän tuli adoptoineeksi itselleen uuden lyhyaikaisen isähahmon saaden tältä vastalahjana tilapäismajoituksen sekä luvan lainata halutessaan tämän Silvertone-sähkökitaraa - joka puolestaan toimi johdattimena sähköisemmän, B.B. King -vaikutteisen bluesin löytämiselle ja omaksumiselle. Night Hawks -yhtyeeseen kytkeytyy myös pitkälle 1960-luvulle jatkunut yhteistyö laulaja-tenorisaksofonisti-kosketinsoittaja "Wild" Billy Hoken kanssa, jonka BB'mäisen laulutavan Red muisteli jälkeenpäin sointuneen luontevasti yhteen hänen uuden urbaanin soittotyylinsä kanssa. New Yorkissa enimmäkseen vaikuttaneen Hoken äänenkäyttöä taltioitiin ainakin kahdelle obskyyrin D.W.-merkin v. 1965 nurkilla prässäämälle singlelle ("I Wonder" / "I Don't Want Not Other Woman", D.W. #101/2, "In My Own Special Way" / "Cryin' And Wonderin'", D.W. 103), jotka uusintajulkaistiin ensimmäisen kerran alkujaan v. 1974 ilmestyneellä kokoelmalla "New York Rhythm 'n Blues" (Flyright LP 4707/Magpie PY 1817). James Wayne & the Night Hawks esiintyi myös näillä äänitteillä taustakokoonpanona, sen sijaan Redin mahdollisesta osallisuudesta kyseisissä sessioissa ei ole olemassa minkäänlaista näyttöä.

Edellisiä astetta luotettavimpina knobbitietoina 1950-luvun puolimatkasta uskaltanee pitää Redin päätymistä naimisiin sekä työsuhdetta Pennsylvania Railroadin vaihdemiehenä Freedomissa, PA:ssa. Sotaleikkien jälkeen löytyneestä rautatietyöläisen vakanssistaan mies pitikin kiinni aina vuosikymmenen loppuun saakka. Petipaikan hän oli tällä erää järjestynyt Kenilworthissa, New Jerseyssä taloutta pitäneen Corinne-tätinsä huomasta. New York Cityn läheinen sijainti oli ymmärrettävästi toiminut yhtenä asunnonvalinnan keskeisimmistä kriteereistä. Valitettavasti vain parissa vuodessa Ison Omenan musiikilliset valtavirrat olivat muuttuneet yhä enemmän sofistikoituneempaan rhythm'n'bluesin ja orastavan soulin suuntaan eikä Redin maalaisbluesille ollut enää kaupungin klubeilla entisenlaista kysyntää.

Red ei kuitenkaan lannistunut vaan ryhtyi määrätietoisesti lähestymään New Yorkin levy-yhtiöitä. Ensikontaktit Tommy Robinsonin (ei sukua Bobbylle) Atlas/Angletone -merkin kanssa vaikuttivat lupaavimmilta – ehkäpä ennen kaikkea siksi, että Tommyn vaimon huhuiltiin jo vakuutelleen miehelleen blueslaulajan olevan tsekkaamisen arvoinen. Robinson näki Redin keikalla Night Hawks -yhtyeen kanssa Billy's Night Club -nimisessä paikassa New Jerseyn Elizabethissa. Redin sekä bändiä johtaneen kitaristi James Waynen (- huom: oletettavasti kyseessä on eri henkilö kuin mm. Sittin' In With-, Imperial- ja Aladdin-merkeille levyttänyt, mm. Junco Partner -hitistään muistettava James "Wee Willie" Wayne) ohella puhallinsektiolla ja pianistilla varustetussa r'n'b-kokoonpanossa vaikutti tähän maailmanaikaan myös Clyden veli Willie McPhatter. Vuonna 1959 koko revohka kutsuttiin äänitteentekoon. James Waynen studiossa esittämät soolonumerot "The Trust / "This Little Letter" julkaistiin singlellä Angletone 540. Koska Redillä ei ollut mielessään valmista uutta materiaalia, hän tekaisi kappaleen "I Done Woke Up" lennosta levy-yhtiön toimistossa. Singlen Atlas 1246 kääntöpuolelle valittiin hidas blues "I Had A Feeling". Vuoden 1960 puolella ilmestyneen levyn etikettiin merkittiin esittäjäksi nyt ensimmäistä kertaa Lousiana Red. Äänitteellä leimalliseen Sonny Terry -tyyliin huuliharppua soittanut Red ei sen sijaan ollut antanut piiruakaan ison cityn modernistumiselle periksi, vaan pohjasi musiikkinsa yhä tiukasti nuoruusvuosinaan omaksumaansa Syvän Etelän downhome-maalaistraditioon.


Ride on Red, ride on!

Louisiana Redin uran seuraava tärkeä steppi otetiin pahamaineisen newyorkilais-auktoritäärin Morris Levyn Roulette-merkillä. 1950-luvun puolivälissä perustettu levy-yhtiö painotti tuotannossaan ensisijaisesti jazz- ja pop-musiikkia, mutta Levyn pestattua vuonna 1958 aikaisemmin mm. cincinnatilaisella King Recordsilla esimerkillistä jälkeä tuottajana, kykyjenetsijänä, sovittajana, muusikkona ja lauluntekijänä toimineen Henry Gloverin, alkoi Rouletten julkaisuille löytää kasvavissa määrin tietään myös tasokkaita blues-, doowop- ja rhythm’n’blues -akteja. Glover sai työskennellä Roulettella suhteellisen vapain käsin ja päämerkin tarjoaman jakeluavun myötä hänelle avautui myös uusia mahdollisuuksia tehostaa oman Glover-levymerkkinsä toimintaa. Tässä vaiheessa vielä melkoisena noviisina nimiartistien rinnalle kiinnitetty Red kertoi myöhemmissä haastatteluissa saaneensa n. 3-vuotisesta sopimuksestaan vaatimattoman 50 dollarin kertamaksun, mutta oli sen valmis hyväksymään - sanojensa mukaan, "Helvetti, koska en tiennyt mitään parempaakaan!"

Varhaisin Glover/Roulette -sessio toteutettiin Henry Gloverin toimiston tiloissa lokakuun 1962 tietämillä. Läsnä olivat säestystehtävissä New Yorkin silloisiin luottonimiin kuuluneet basisti Carl Lynch ja rumpali David ”Panama” Francis – ja jälleen yhden urbaanilegendan mukaan sivustaseuraajien ominaisuudessa myös Ronnie Hawkins ja The Hawks -yhtyeen jäsenet, joista etenkin Levon Helmiin Redin musisoinnin kerrotaan tehneen lähtemättömän säväyksen. Tilaisuudessa syntyi 15 nauhoitetta (mukaan lukien Sequel Recordsin v. 1992 julkaisemat vaihtoehto-otot kappaleista "Don't Cry", "Ride On Red Ride On" ja "I Wonder Who"). Tekeleistä ensimmäisenä kelpuutettiin vinyylille (singlelle Roulette 4469) turhia kursailemattomalla downhome-poljennolla varustetut "Red's Dream" ja "Ride On Red, Ride On". Muddy Waters'maiseen "Hoochie Coochie Man" -rytmiikkaan löyhästi pohjautuva "Red's Dream" sisältää Redin myöhemmällekin tuotannolle ominaista rohkeaa poliittista kantaaottavuutta: laulun kertoja astelee unessaan YK:n päämajaan, missä hän kovistelee Castron ja Kruschevin tapaisia pahiksia ratkaisemaan Kuuban ohjuskriisin. Nopeatempoiseen junakomppiin sovitettu "Ride On Red, Ride On" puolestaan listaa omakohtaisiin kokemuksiin perustuen niitä syitä, joiden johdosta mustan miehen olikaan parempi asua New Yorkissa kuin Jim Crow -lakien hallitsemassa Etelässä. Toki voidaan aina spekuloida, kuinka olennaisesti lyriikoiden "painavuuteen" vaikutti loppupeleissä kaikkien Roulette-raitojen toiseksi kirjoittajaksi merkitty, monissa muissakin yhteyksissä oman sanoituskynänsä terävyytensä jo todistanut Henry Glover.

Kaikki 12 Roulette-tallennetta julkaistiin vuonna 1963 albumilla "The Low Down Back Porch Blues" (Roulette LP 25200, Englannissa Columbia 33SX 1612 v. 1964). 1960- ja 1970-lukujen edetessä levy julkaistiin uudelleen monia kertoja, aina hieman eri tavalla otsikoituna ("Louisiana Red Shouts The Blues", Forum Circle FC 9100/Yhdysvallat, "Seventh Son", Juke Blues-Carnival 2941 002/Englanti, "Louisiana Red - Anthologie Du Blues Vol. 11", Vogue 522004/Ranska jne.). Debyyttikiekosta teetetyn ensimmäisen cd-vedoksen takana oli niin ikään Ranskan Vogue-merkki (v. 1988), sittemmin levystä on valmistettu myös amerikkalaisen Collectablesin (v. 1991) sekä englantilaisen Sequelin (v. 1992) cd-painokset. Redin tasoltaan vaihtelevan pitkäsoittoarseenalin ehdottomiin helmiin lukeutuva "Lowdown" on vahva ja ilahduttavan hyvin aikaa kestänyt kokonaisuus, jonka tusinasta alkuperäisteokseksi merkitystä (joskin kieltämättä ilmiselvästi monet iäkkäämmät Chess-klassikot sävellyksinä mieleen tuovasta) urasta kannattaa nostaa esiin jo mainittujen lisäksi ainakin karuimmilleen riisutut autobiografiset hitaahkot tilitykset "Working Man Blues", "I'm Louisiana Red" ja "I'm A Roaming Stranger" sekä terhakka hölkkänumero "The Seventh Son". Albumin innoittamana R&B Monthly -lehden vuoden 1964 ensimmäisessä numerossa (helmikuussa 1964) ilmestyi Guy Stevensin toimittama artikkeli "A Great New Blues Singer: Louisiana Red". Tämän jälkeen Redistä kirjoitettiin seuraavan kerran nimenomaan mustan musiikin harrastajille suunnatutussa julkaisussa tiettävästi helmikuussa 1966, jolloin Blues Unlimitedin numerosta 32 saattoi lukea päätoimittaja Mike Leadbitterin käsialaa olevan lyhyen katsauksen aiheesta "The Unknowns (No. 8): Rocky Fuller".

Lisäksi mainittakoon, että Englannissa Roulette/Columbia -LP:n sisällöstä irrotettiin vuonna 1964 jopa singlekin, vauhtipitoiset esitykset "Keep Your Hands Off My Woman" / "Don't Cry" parittanut Columbia DB 7270. Samana vuonna engelsmanneja hemmoteltiin myös vanhan Atlas-singlen "I Done Woke Up" / "I Had A Feeling" uusintapainoksella Sue WI 337. Edelleen mielenkiintoinen kuriositeetti on Sussexissa, Englannissa perustetun r&b-yhtyeen Gary Farr & the T-Bones alkuperäisversion henkeä kunnioittava hyvä cover-luenta kappaleesta "I'm Louisiana Red", joka julkaistiin bändin vuoden 1965 EP:llä "Dem Bones, Dem Bones, Dem T-Bones" (Columbia SEG 8414).

Vaikkei Roulette-single sen paremmin kuin albumikaan kohdannut kaupallista menestystä, ei Glover ollut vielä valmis luovuttamaan. Kokenut musiikkimies äänitytti v. 1964 suojatillaan kaksi uutta kappaletta, "I'm Too Poor To Die" / "Sugar Hips", jotka julkaistiin Glover-merkillä (Glover 3002). Singlen sekä tyylillisesti että jossain määrin myös tekstinsä puolesta "Red's Dreamia" apinoiva "I'm Too Poor To Die" lopulta ylsi kuin ylsikin hinteläksi valtakunnan-suosikiksi (Billboard Hot 100:n "bubbling under" -sijoitus #117 sekä Cashboxin R&B-kategorian merkintä #30). Tehokasta kiihdytysapua hittikyljelle tarjosi vallitsevia valtavirran trendejä luontevasti peilannut kääntöpuolen instrumentaali, jolla Red yhdistelee yllättävänkin sopuisasti mm. Lightnin' Hopkinsilta ammentavaa Teksasblues-kitarointiaan Booker T. & the MG's -henkisiin pop-soul -soundeihin.

Roulette-periodin päättäneenä levytyksenä voitaneen pitää New Yorkissa 24.9.1965 ikuistettua "Red's Dreamin" kierrätysversiota, jolla Rediä säestää basisti James Brooks. Esitys tosin julkaistiin vasta vuonna 1995 kokoelmalla "The Best of Louisiana Red" (Evidence ECD 26059).

1960-luku käynnistyi tienestimielessä laihana miltei kaikille muille bluestaiteilijoille paitsi alan kovimmille, B.B. Kingin, Bobby Blandin ja Jimmy Reedin kaltaisille jo vakipaikkansa spottien loisteessa varmistaneille suurnimille. Myös Red palasi päivätöihin ja sekatyömiehen hommiin Bayonne Barrel & Drum -firmassa. Vapaa-ajalla New Yorkin bluesyhteisö piti kuitenkin edelleen yhtä. Erääksi keskeiseksi kohtaamispaikaksi muodostui Victoria Spiveyn koti Brooklynin King’s Highwaylla. Puoli- ja täysammattimaisten soittajien vapaamuotoisista hauskanpitosessioista saivat alkunsa monet Spiveyn ja valokuvaaja Len Kundstadtin v. 1962 perustaman Spivey-merkin artistikiinnityksistäkin. "Siellä olivat kaikki, isoja juhlia toisensa perään", muisteli Red jälkeenpäin. Myös hän itse osallistui myöhemmin joidenkin Spivey-äänitteiden tekoon. Redin musiikkia löytyy mm. vuonna 1970 ilmestyneeltä kokoelmalta "Spivey's Blues Cavalcade" (Spivey 1015) sekä 10 vuotta myöhemmältä Redin ja Brenda Bellin väliseltä "duetto"-albumilta "The Imagery Of Louisiana Red And Brenda Bell" (Spivey 1027).

Tärkeisiin ihmissuhteisiin lukeutui ilman muuta myös ystävyys Tommy Tuckerin kanssa. "Hi-Heel Sneakers'illä" sekä sen jälkeläisellä "Long Tall Shorty'llä" v. 1964 jymyhittien makuun joksikin aikaa kiinni päässyttä ohiolaista sessio-kosketinsoittajaa Robert Higginbothamia alias Tommy Tuckeria pidetään yleisesti laulaja-lauluntekijä Titus Turnerin "löytönä", sillä juuri tämä oli alkujaan suositellut miestä Atlantic/Atco -yhtiön Herb Abramsonille. Vaikka ensimmäisen, pahasti myttyyn menneen Atco-session perusteella Tucker vaikuttikin levy-yhtiön kannalta vikasijoitukselta, oli Abramson heltynyt antamaan kaverille uuden sessiomahdollisuuden - jonka tuotokset hän sitten liisasi, tunnetuin seuraamuksin, Chess/Checkerille. Vastaavaan tapaan Tommy Tucker oli nyt, oman menetyksenä huipulla, vinkannut Abramsonille Louisiana Redistä.

Alustavista levytysjärjestelyistä päästiinkin sopuun. Tarkoituksena oli, että myös Redin studiomateriaali liisattaisiin Tuckerin tapaan Checker Recordsille. Vaikkeivät Chessin veljekset lopulta kauppaan suostuneetkaan, piti Herb oman sanansa ja valmisteli uudelle artistilleen useita levytystilaisuuksia nimekkään komppiryhmän taustoittamana. Samanaikaisesti solisti itse harhaili pätkätöiden perässä pitkin mannerta, asettautuen vuosikymmenen puolivälissä Floridaan. Abramson joutui lähettelemään miehelle alinomaa sähkeitä ja bussilippurahoja sisältäviä kirjeitä houkutellakseen hänet takaisin musiikkikuvioihin. New Yorkin A-1 Sound Studiossa pidetyissä loka-joulukuun 1965 sessioissa tallentui kaikkiaan 29 nimikettä, joilla esiintyivät laulusta ja sähkökitarasta vastanneen Redin lisäksi ainakin kitaristit Napoleon Allen ja James Brooks, pianisti-kosketinsoittajat Don Cook, Robert Banks ja Dave "Baby" Cortez, basistit Leonard Gaskin, Paul Martinez ja Dick Bunn sekä rumpalit Earl Williams, Jim Evans ja Sid Barnes. Lisäksi myös Tucker myös osallistui nauhoituksiin pianistina ja jälkeenpäin osalle raidoista dubattiin vielä huuliharpisti Bill Diceyn soittoa. Joitakin Muddy Waters-, Jimmy Reed-, Arthur Crudup- ja Willie Dixon -lainoja lukuun ottamatta enimmäkseen Redin omista kappaleista rakentunut levytysmateriaali vaihteli Roulette-LP:n jälkikaikuisesta sähköisestä chicagobluesista hienokseltaan B.B. Kingiltäkin haiskahtavaan siistitympään kitarabluesiin - mutta taas toisaalla myös slidekitarapohjaiseen Elmore Jamesin tavoin runnovaan Etelän jukejoint-paahtoon.

Huolimatta Atlantic-aikaansaannosten tasavarmasta laadusta sekä ennen kaikkea niihin törsätyistä huomattavista tuotantoinvestoinneista, kului useampi vuosi ennenkuin ainuttakaan esitystä saatiin julkaistuksi. Viimein vuonna 1967, jokseenkin odottamattomana ratkaisuna kappaleista kaksi liisattiin enimmäkseen Dionin & the Belmontsin ja The Chiffonsin ansiosta palstatilaa saaneelle newyorkilaiselle Laurie-merkille. Numerot "Who Dat (Tell Me Mama)" ja "Take Your Time Little Girl" sisältänyt single Laurie 3406 oli jo tässä vaiheessa hehkeimmät menestyksen päivänsä kokeneen yhtiön harvoja blues-neliviitosia.

Vasta vuonna 1972 myös Atco ryhdistäytyi päästäen markkinoille em. äänitereservistään hieman jo ajan kelkasta kellahtaneen albumin "Louisiana Red Sings The Blues" (Atco SD 33-389). Downhomebluesin kulta-ajat alkoivat jo olla historiaa, joten niin myös tämän sinänsä kelpo LP:n kohtalona oli tulla pian unohdetuksi. Radion prime time -ohjelmista sille oli turha odotella soittoaikaa eikä levyn markkinointiinkaan taidettu juuri Atlanticilla liikoja paukkuja satsata. Huomattava osa kappaleista diilattiin 1980-luvulla uudelleenjulkaistavaksi englantilaiselle Red Lightnin' -merkille ("Hot Sauce", Red Lightnin' RL 0071, 1987/RLCD 0071, 2005).

Jo hetken auvoisalta vaikuttanut levytysdiili mahtimerkin kanssa näivettyi kasaan enemmän kuin nololla tavalla, eikä sitä ollut enää edellytyksiä elvyttää henkiin pop-maailmasta jo uhkaavaa vauhtia myös bluespuolelle hivuttautuneiden uusien muutosaaltojen kourissa. Jälleen kerran Redin oli todettava leveämmän leivän löytyvän musiikin ulkopuolelta. Atlantic-kiinnityksen päätyttyä laulaja pakkasikin soittopelinsä pussiin lähes koko loppuvuosikymmenen ajaksi.


1970-luvun kauan soiva blues

1970-luku oli Redille kaiken kaikkiaan murheellinen jakso elämästä. Pitkään odotetun Atco-albumin kaupallista floppia oli epäilemättä armotonta katsoa sivusta eikä musiikkialalla tuntunut muutenkaan olevan kummempaa vetoa. Lincolntonissa/Augustassa, Georgiassa vuosina 1966-72 asunut Red syventyi kirkkotoimintaan ja tutustui myös gospel-musiikkiin, esiintyen kertaalleen JBF Televisio -kanavallakin The Searles Gospel Singers -yhtyeen kanssa. Pahimmassa talousahdingossaan hän keräsi työkseen appelsiineja maahanmuuttajien rinnalla (Floridan suunnalla), vaikkei erityisemmin puuhasta pitänytkään. Mitta alkoi vähitellen täyttyä, kun eräs ”veljistä” tuli vahingossa silvotuksi kuoliaaksi hedelmien pakkaamiseen käytetyllä koneella. Vähän myöhemmin Redin vain 30-vuotias vaimonsa Ealase (Elise?) menehtyi maksasyöpään ja jätti hänelle kaksi poikalasta sekä ottotyttären yksinään kasvatettavaksi. Enää ei ollut suvultakaan tarjolla entisvuosien tapaista tukea ja myötätuntoa, vaan Red koki omaisten ikäänkuin syyttävän häntä vaimon kuolemasta. Murtunut mies kokeili palata entisiin soittorutiineihin ja ryhtyi esiintymään Atlantan ja Augustan ympäristössä The Bluesettes -kokoonpanon (Barney Zelders, kitara, Tommy Bennet, basso, Jessie Hill, rummut) kanssa. Yhteistyö ei kuitenkaan lähtenyt rullaamaan toivotulla tavalla, joten Red päätti jälleen pakata kamppeensa ja muutti jälkikasvuineen takaisin New Jerseyn Newarkiin vuonna 1972.

Varsinaista helpotusta ei ollut luvassa seuraavassakaan osoitteessa: syyskuussa 1973 perhe jouduttiin jostakin syystä evakuoimaan kotoaan ja sijoittamaan väliaikaisasumukseen Vailsburgissa, New Jerseyssä. Alkuaikoina Redin työnantajana toimi hänen urakoitsija-lankonsa, mutta mies siirtyi sittemmin kuorma-autokuskiksi New Jerseyn East Orangeen, saman Bayonne Barrel & Drum -firman palvelukseen, joka oli työllistänyt häntä jo 1960-luvulla. Menestyvän yhtiön pomo Frank Langella oli mieltynyt palkollisensa musiikkipitoisiin iltaharrastuksiin, jopa siinä määrin, että hankki tälle lahjaksi tuliterän Fenderin - taka-ajatuksena tosin oli, että Red voisi esiintyä uuden kitaransa kanssa Langellan samannimisen näyttelijäpojan järjestämissä iltajuhlissa. Ja niin Red esiintyi. Lisäksi paluu New Jerseyn viikonloppu-keikkaelämään saatteli hänet niin ikään jo edellisvuosikymmenellä tutuksi käyneen Club 37:n (East Orange, NJ) kantaviihdyttäjäksi.

Ei vierähtänyt kauaakaan, kun miehen tielle osui taannoisilla Atco-levytyksilläkin tärkeässä roolissa ollut harpistikaveri Bill Dicey, joka suositteli Redille tapaamista Kent Cooperin ja Heiner Stadlerin kanssa. Miekkoset olivat perustaneet hiljattain New Yorkiin uuden Blue Labor/Labor -levymerkin, joka oli tarkoitus pyhittää yksinomaan bluesille. Nykyisin kaiketi paremmin novelistina ja näytelmäkirjailijana tunnettu Cooper piti tuolloin hallussaan laulua ”Sweet Blood Call”, jolle hän etsi sopivaa levyttäjää. Kappaleesta tulikin vuonna 1975 Redin ensimmäisen merkillä julkaistun albumin nimiraita. "The Blues Purity Of Louisiana Red" -sarjan esikoiseksi ristityltä levyltä löytyi myös kaksi Redin omaa sävellystä, edesmenneelle puolisolle omistettu "Death Of Ealase" sekä yhtälailla omaelämänkerrallinen "I'm Going Down To Atlanta". Jatko-osa ”The Blues Purity Of Lousiana Red - Dead Stray Dog” ilmestyi vuoden 1976 puolella. Omien pitkäsoittojensa lisäksi Red vieraili myös sessio-instrumentalistina useiden muiden silloisten Labor-artistien kuten Brownie McGheen ("Blues Is Truth" LP), Peg-Leg Samin ("Goin' Train Blues" LP), Johnny Shinesin ("Too Wet To Plow" LP) sekä Roosevelt Sykesin ("Music Is My Business" LP) levytyksillä.

Red alkoi herättää entistä enemmän uteliaisuutta myös vanhalla mantereella. Uusien levyjen myötä Cooperilla ei ollut vaikeuksia buukata artistiaan suurillekaan eurooppalaisfestivaaleille, jollaisista Redillä itsellään ei ollut juuri minkäänlaisia ennakkokokemuksia - tai edes -odotuksia (- huom: eräs harvoista vastaavista aikaisemmista tilaisuuksista oli ollut elokuussa 1973 Schwenksvillessä, PA:ssa järjestetty Philadelphia Folk Festival, jolla Redin lisäksi kuultiin mm. Sonny Terryä & Brownie McGheetä, Victoria Spiveytä, Sippie Wallacea sekä Homesick Jamesia). Nyt hän mm. sai kunnian nousta Sveitsin Montreuxissa heinäkuussa 1975 samalle lavalle Lowell Fulsonin, Albert Kingin, Etta Jamesin ym. tähtiesiintyjien kanssa, yhtälailla edellisten tavoin juhlittuna bluessankarina (- huom: Redin musiikkia Montreux Jazz Festivalilta -75 on julkaistu myöhemmin cd-formaatissa Heiner Stadlerin uudelleenlämmitetyn Labor-merkin toimesta). Ennen kaikkea Montreux toimi erinomaisena portinavaajana muiden tapahtumien estradeille, kuten Molde Festival Norjassa elokuussa 1976 ja Nancy Jazz Festival Ranskassa lokakuussa 1977. Lontoon vierailun yhteydessä marraskuussa 1977 Red pääsi myös esiintymään suositussa BBC-TV:n musiikkiohjelmassa "The Old Grey Whistle Test". Samoihin aikoihin saksalaisen Siegfried A. "Ziggy" Christmannin pyörittämä Chrischaa/Ornament Records nakkasi lisää vettä kiukaille julkaisemalla artistilta Hannoverissa heinäkuussa 1977 äänitetyn live-LP:n "Live + Well" (Chrischaa CB-30.3306, 1977/Ornament CH-7.118, 1982). Red soitti kitaraa myös saman levymerkin Tommy Tucker -albumilla "Live + Well" (Ornament CH-7.111) vuodelta 1978. Euroopan ja Amerikan ulkopuolelle suuntautuneiden seikkailujen kohokohtia taas oli vuoden 1977 Japanin-kiertue yhdessä John Sebastianin, Lonnie Mackin ja Odettan kanssa, joista viimeksi mainitun kerrotaan useiden eri lähteiden mukaan päätyneen samoihin aikoihin myös joksikin aikaa Redin aviopuolisoksi.

Redillä pyyhki vaihteeksi hyvin kotipuolessakin. Tammikuussa 1976 miehen nimi oli bongattavissa (mm. Muddy Watersin ja Jimmy Reedin ohella) 1st Annual Atlanta Blues Festivalin esiintyjälistalta, iso näytönpaikka kehkeytyi myös elokuussa 1978 San Franciscon Golden Gate Parkissa pidetyistä 6th Annual San Francisco Blues Festivaleista (jonka muita pääesiintyjiä olivat mm. Lowell Fulson, Sugar Pie DeSanto, George 'Harmonica' Smith, Lonesome Sundown sekä Queen Ida). Marraskuussa 1976 Rediä filmattiin konserttitilanteessa New Yorkin yliopistolla Kongressin Kirjaston dokumenttitarpeisiin. Edelleen väkevää paluuta New Jerseyn ja New Yorkin kulmien klubirintamaan tehnyt laulaja keikkaili säännöllisesti yhdessä Bill Diceyn kanssa. Dicey paloi halusta päästä myös levyttämään, mutta näitä sessioita päästiin kuitenkin toteuttamaan vasta 1980-luvun alussa (-huom: äänitysten satoa on julkaistu v. 1982 Tomato-merkillä ilmestyneellä LP:llä Midnight Rambler (Tomato 70664), josta on olemassa sekä yhdysvaltalaisen Rhino Recordsin että englantilaisen Charly Recordsin 1990-luvulla valmistamat cd-uusintapainokset).

1970-luvun jälkipuolella mukaan blueskuvioihin asteli uusi nuorehko eurooppalainen promoottori ja musiikkituottaja. Brittiläisen John Stedmanin ansiolistalle ehti vuosikymmenen aikana kasaantua huima määrä kärkiluokan bluesmiesten (Buddy Guy, Jimmy Witherspoon, Professor Longhair, Billy Boy Arnold, Eddie Boyd, Roy Brown, Rosco Gordon, J.B. Hutto jne.) kiertue- ja sessiojärjestelyjä. Louisiana Redin toiselle Englannin rundille v. 1976 hän hankki säestyskaveriksi Pariisissa vakituisesti majailleen harpistin Sugar Bluen. Keikka Lontoon 100 Clubilla äänitettiin ja julkaistiin samantien Johnin perustaman Black Panther -yhtiön ensimmäisenä levynä nimellä "Red, Funk And Blue" (Black Panther BP-1001). Vuoteen 1979 mennessä Black Pantherista oli jalostunut JSP Records, jolloin yhtiö julkaisi seuraavan Louisiana Red -puristeensa "King Bee" (JSP 1006). Levystä on olemassa olemassa myös Orchid-merkin painos.


Reality Blues - rotestilauluja folkbluesin sävelin

Vuonna 1975 Montreuxin yleisössä oli istunut myös saksalainen Horst Lippman. Kolmisen vuotta myöhemmin, Redin esiintyminen yhä takaraivossaan, Lippman äänitti laulajaa New Yorkin Penthouse Recordings -studiolla. Levy sai ilmestyssään v. 1979 luontevan nimen "New York Blues!" (L+R 40.002).

Yhteistyö Horst Lippmanin ja Fritz Raun L+R -yhtiön kanssa ei suinkaan jäänyt vain yhteen julkaisuun. Albumia "Reality Blues" (42.011, 1980) työstettiin tammikuussa 1980 Odyssey Sound Studiossa, Chicagossa. Taustakokoonpanona levytyksissä toimi pian käynnistyvän American Folk Blues Festival '81 -kiertueen muusikot, Hubert Sumlin kitarassa, Sunnyland Slim pianossa, Bob Stroger bassossa, Odie Payne rummuissa sekä erikoisvieras Carey Bell huuliharpussa. Lippmanin ensimmäisen harpistivalinnan kerrotaan olleen Walter Horton, joka oli kuitenkin ollut siinä määrin juovuksissa, ettei soittaminenkaan enää onnistunut.

LP:t "Blues Vom Frieden" (L+R 44.011, 1982) ja "Anti Nuclear Blues" (L+R 42.045, 1983) syntyivät Saksassa. Laulusta sekä kitaran ja dobron soitosta vastanneen Redin ohella levyillä kuultiin kakkoskitaristi Gerhard Engbarthia. Valkoinen Talo -aiheista kanttaan myöten jälleen vanhan kotimaan ajankohtaisilmiöillä ja -epäkohdilla häpeilemättömästi politikoinut "Anti Nuclear Blues" oli muutoin hätäisesti koottu, sekä tuotannollisesti että materiaalinsa puolesta harmillisen keskitasoinen välityö - joka kuitenkin, kenties juuri avoimen provokatiivisuutensa johdosta, toi tekijälleen myös Yhdysvalloissa siinä määrin voimakasta nostetta, että hänet päätettiin palkita uran ensimmäisellä W.C. Handy Awardilla kyseisen vuoden "parhaana traditionaalisena artistina". Redin kannalta yksinomaan kuriositeetiksi voinee sen sijaan huoletta laskea hänen roolinsa Gerhard Engbarthin saksankielisellä Blue Energy -merkin albumilla "Inspiration-Stomp" v. 1985 (kuten myös tasan vuosikymmen myöhemmin ilmestyneellä Engbarth-omakustanteella "Und Das Is Mei Geschicht", jonka tekoon osallistui myös Carey Bell). Ajanjakson laadukkaimpiin saavutuksiin vastaavasti lukeutui Louisiana Red & his Chicago Blues Friends -kokoonpanon (Carey Bell, huuliharppu, Lovie Lee, paino, Larry Exum, basso, Earl Howell, rummut) Saksan Würzburgissa marraskuussa 1983 purkittama "Boy From Black Bayou - Tribute To Muddy Waters" (L+R 42.055, 1983).

Red esiintyi tietenkin myös Lippmanin ja Raun AFBF-kiertueilla, vuosina 1980, 1981 ja 1983. AFBF:n puitteissa Saksassa joko lavalla tai studiossa tehtyjä äänityksiä on Redin osalta julkaistu em. Muddy Waters -tribuuttilevyn lisäksi kokoelmilla "American Folk Blues Festival '80" (L+R 42.013, 1980), "American Folk Blues Festival '81" (L+R 42.022, 1981), "American Folk Blues Festival '83 - In Memoriam Muddy Waters" (L+R 50.002, 1983) ja "American Folk Blues Festival Live '83" (L+R 42.063, 1984). Valtaosa tästä materiaalista on saatavilla myös cd:llä. Lisäksi Red osallistuu (joko dobron/kitaran soittajana tai vierailevana solistina) seuraavilla albumeilla: Washboard Doc, Lucky & Flash: "Early Morning Blues" (L+R 42.010, 1980), Eunice Davis: "Sings The Classic Blues of Victoria Spivey, Memphis Minnie & Eunice Davis" (L+R 42.016, 1980), Hubert Sumlinin "Blues Anytime!" (L+R 42.004, 1981, äänitetty Siegenissä, Saksassa maaliskuussa 1981), Queen Sylvia Embry: "Midnight Baby" (L+R 42.057, 1983; Redin kappaleet äänitetty Würzburgissa, Saksassa marraskuussa 1983), James Sparky Rucker: "Drive Back The Night" (L+R 42.062, 1984; äänitetty Berliinissä, Saksassa marraskuussa 1983). Tiettävästi Lippmanilla oli näppinsä pelissä myös Kanadan kiertueelta ja Montrealin jazzfestivaaleilta jälkeen jääneillä nauhoitteilla vuodelta 1980. Rediä äänitettiin festarin promoottorin DuDu Boicelin toimesta Rising Sun Clubilla ja 1990-luvulla nämä taltioinnit kaivettiin arkistoista esiin cd:tä "The Rising Sun Collection" (Just A Memory/RSC Records) varten.

Lokakuusta marraskuuhun 1980 Red näyttäytyi vakituisesti myös Animals-solisti Eric Burdonin Fire Dept -kiertuekokoonpanon erikoisvieraana Itävallassa, Saksassa, Sveitsissä, Ranskassa, Espanjassa sekä Italiassa. Tämän yhteyden johdosta hän myös vilahtaa vuoden 1981 aikana sekä Los Angelesissa että Berliinissä kuvatussa saksalaisvalmisteissa elokuvassa "The Comeback" (1982). Burdonin elämää sekä uuden "Eric Burdon Bandin" perustamista puolifiktiivisesti dokumentoivan kertomuksen ohjasi ja tuotti Christine Buschmann.

1980-luvun Red käytti tehokkaasti hyväkseen keikkailemalla, Suomessakin hänet totuttiin näkemään vuosikymmenen ensipuoliskolla miltei vuosittain. Yhdysvalloissa Redillä oli yhä tarjolla jonkin verran festivaaliesiintymisiä (Mississippi Delta Blues Festival, Miami Valley Blues Festival, Newport Jazz Festival Blues Picnic, New Orleans Jazz & Heritage Festival ym.), mutta niiden ulkopuolella kysyntä alkoi jo olla pikkuhiljaa seestymään päin. Heti vuosikymmenen alussa hänelle tosin oli apuaan tarjonnut parikymppinen Bob Corritore, joka miellettiin alan piireissä jo tuolloin varteenotettavaksi tekijämieheksi omalle Blues Over Blues/B.O.B. -yhtiölleen v. 1979 Chicagossa levyttämiensä Little Willie Andersonin ja Big Leon Brooksin äänitteiden perusteella. Ryhtyessään valmistelemaan kolmea sessiota Louisiana Redin kanssa touko-heinäkuussa 1982 hän pyrki tietoisesti toteuttamaan projektin hieman toisenlaisista lähtökohdista kuin tämän aikaisemmat levyt oli tehty. Corritore rekonstruoi studioon saman kaltaisen tunkkaisen vintage-ilmapiirin kuin esim. vuosikymmenten takaisissa Detroitin pikkuklubeissa oli hänen käsityksenä mukaan ollut silloin, kun Red keikkaili siellä John Lee Hookerin ja muiden kanssa. Rosoisen downhome-tunnelman takaamiseksi soitti nyt akustisen kitaran sijaan puoliakustista Gibson ES 250:ta sekä käytti vahvistimenaan pienitehoista Harmonya. Corritore itse puhalsi taustalla huuliharppua. Erikoista kyllä, hän ei koskaan julkaissut äänityksiä omalla merkillään, vaan myi niiden oikeudet chicagolaista Earwig Recordsia luotsanneelle Michael Frankille, joka lopulta koosti materiaalin vuonna 1995 ilmestyneelle cd:lle "Sittin' Here Wonderin'" (Earwig 4932).

Hyllylle jääneestä levyhankkeesta huolimatta Red ja Corritore jatkoivat v. 1981-82 duo-keikkailua, etupäässä Phoenixin alueella, jonne Bob oli levynteon aikoihin muuttanut Chicagosta. Kaverusten yhteistaival kuitenkin päättyi pian Redin tavatessa nykyisen vaimonsa Doran ja parin muutettua vuosien 1981-82 aikana pysyvästi Saksan Hannoveriin asumaan - kaupungissa jo pidempään vaikuttaneen Champion Jack Dupreen kannustamana. Pariskunnan häitä juhlittiin Doran kotimaisemissa Ghanassa, Afrikassa 29.12.1984.

Myös John Stedman jatkoi 1980-luvulla Redin levybisneksiä Redin kanssa. Evanstonissa, Illinoisissa Soto-studiolla v. 1983 tehty "Blues From The Heart" (JSP 1053) oli tyylipuhdas kantriblues-sooloalbumi, jonka sessio-ylijäämillä täydennetty cd-versio "Blues For Ida B" (JSP 209) ilmestyi v. 1994. "Blues From The Heart'ia" puolestaan seurasi "Blues Man" (JSP 1073) sekä Sugar Bluen kanssa kimpassa v. 1980 paikkeilla äänitetty "High Voltage Blues" (JSP 1081), molemmat vuodelta 1984. Kymmentä vuotta myöhemmin näki vielä päivänvalon pianisti Jon Clearyn tuella toteutettu JSP-cd "Always Played The Blues". Lisäksi vuonna 1998 Stedman koosti hallussaan olleesta kappalearsenaalista "best of" -tyylisen midprice-kokoelman "The Blues Spectrum Of Louisiana Red". Kiekolle sisältyi myös muutamia ennenjulkaisemattomia BBC:n radioäänityksiä.

JSP:n ohella Rediä työllisti vuosikymmenen puolivälissä myös Hampurista käsin operoinut MMG-merkki (Maske Music GmbH), jonka julkaisuvalikoimaa laajensivat vuosina 1984-1985 ilmeisen pienipainoksiset albumit "Back To Road Again" ja "World On Fire". Näitä levyjä on tuskin montaakaan kappaletta Saksan ulkopuolelle myyntiin päätynyt - josko päätynyt ylipäänsä muutenkaan.

Redillä riitti siis Euroopassa yllin kyllin mielekästä tekemistä - piittaamatta siitä, mitä hän lausahtaa kulkukoiralle Berliinin muurilla kuvatussa kohtauksessa edellä mainitulla "The Comeback" -rainalla: "Sinunkin elämäsi on parempaa kuin minun..." Erityisen merkillepantavia keikkakomennuksia edustivat mm. Amsterdam Blues Festival sekä Pier Festival Brysselissä, Belgiassa. Miehen keikkapromoottorina hääri nyt monen muunkin amerikkalaisartistin taustalla kunnostautunut saksalainen Rolf Schubert, joka tietenkin myös äänitti Rediä sekä omalle Schubert-levymerkeilleen kuin myös Christian Müllerin CMA Recordsille. Levytyksistä varhaisin oli Tanskassa heinäkuussa 1984 Champion Jack Dupreen ja Kim Lending Blues Bandin kanssa nauhoitettu "Rip Off Blues", joka tosin julkaistiin vasta v. 1994 (kuten myös Dupreen nimissä ilmestynyt, samoista sessioista peräisin oleva CMA-cd "After All"). Muut Schubert-tuotokset olivat ilmestymisjärjestyksessä Carey Bellin kanssa tehty "Brothers In Blues" (1985), "Back To The Roots" (1988), "Ashland Avenue Blues" (1992) sekä "Sugar Hips" (1995). Jälkeenpäin Red harmitteli, ettei CMA:n varsin laajallekin levinneistä cd-julkaisuista ollut heltynyt hänelle itselleen tuohon päivään mennessä lanttiakaan. Artisti oli kuitenkin päättänyt antaa asian olla, sillä Mullerilla oli hänen mukaansa tuntunut riittävän tarpeeksi muutakin painiskeltavaa henkilökohtaisten (lähinnä kaiketi kuningas-alkoholiin liittyneiden) ongelmiensa parissa.



Bluesia Milleniumin molemmin puolin

1990-luvulle tultaessa Louisiana Redin arvostus bluesmusiikin kantahahmona oli vähitellen voimistunut. Tästä osoituksena markkinoille alkoi ilmaantua useita hänen aikaisempaa levytystuotantoaan läpikäyneitä uusintajulkaisuja, kuten Atco-kauden musiikkia sisältänyt "The Best Of Louisiana Red" (Evidence, 1995), vuoden 1983 "Anti Nuclear Blues" -LP:n cd-versio "Blues Classics" (Bellaphon, 1996), 1970-luvun puolivälin Blue Labor -nauhoituksista muovattu "Louisiana Red & Lefty Dizz - Walked All Night Long" (Blues Alliance, 1997/CoraZong, 2001), vuosien 1978-1992 tuotantoa referoinut "The Blues Spectrum" (JSP, 1998) sekä vastaava kooste vuosilta 1982-2003, "No Turn On Red" (Hightone, 2005). Michael Frank taasen tuotti Rediltä vuosituhannen taitteessa kaksi uutta Chicagossa nauhoitettua Earwig-pitkäsoittoa, "Millenium Blues" (1999) ja "Driftin'" (2000). Chicagon blues-piireistä kootun allstars-säestysryhmän (mm. Albert Kingin bändin rumpali Dave Jefferson, Albert Collinsin luottokosketinsoittaja Allan Batts, basisti Willie Kent sekä rumpali Willie "Big Eyes" Smith) voimin ikuistettu juurevasoundinen "Millenium Blues" saavutti useita ehdokkuuksia Handy-palkinnon saajaksi.

Muusikko-tuottaja Brian Bisesi oli keikkaillut Redin kanssa jo tämän Manhattanin aikoina 1970-luvun puolivälissä ja kuului myös Victoria Spiveyn koti-illanviettojen vakituiseen vieraskastiin. 2000-luvun alussa Bisesi lähestyi Severn-merkin David Earlia saaden hänet tekemään levytyssopimuksen Redin kanssa. Jälleen kerran tuottaja halusi tehdä kunniaa artistilegendalle tuomalla hänet kuulijoiden eteen mahdollisimman uudessa, mutta samalla aikaisempaa helpommin lähestyttävässä valossa. Levy sai nimekseen "A Different Shade Of Red – The Woodstock Sessions" (Severn 0016), ja alaotsikkoonsa viitaten se taltioitiin pitkäaikaiseksi Louisiana Red -faniksi tunnustautuneen Levon Helmin kuuluisassa Woodstockin "ladossa". Muidenkaan yhteistyökumppaneiden ja taustasoittajien löytäminen ei ollut vaikeaa. Ilmoittautujien jonosta nostivat päitään mm. Helmin The Band -kollega, kosketinsoittaja-fonisti Garth Hudson, tv:stä tuttu kitaristi Jimmy Vinino, pianisti David Maxwell, basisti Steve Gomes sekä rumpali Ola Dixon.

Kaiken kaikkiaan "A Different Shade" korostaa Louisiana Rediä - kenties uransa ensimmäistä kertaa - studioyhtyeensä jäsenenä, ei vain sessioidensa dominoivana keulahahmona. Tyylillisesti levy yhdistelee artistille ominaista kerronnallista bluesvuodatusta (etenkin kappaleella "Blues 2001"), Elmore James -orientoitunutta slidekitarointia sekä Muddy Watersilta ammennettua tuttua 50-lukuista Chicago-soundia, mutta myös jump-bluesia, funkya sekä jopa mandoliinin säestyksellä esitettyä oldtimey-pohjaista juurimusiikkia. Monenkirjavista lähtökohdistaan huolimatta albumin onnistuu säilyttää peruskonseptinsa jotakuinkin kelvollisesti, vaikka säestyskokoonpanon koostumukset taustalla ajoittain vaihtuvatkin ja välillä kappaleita tulkitaan akustisesti, välillä taas sähköisesti.

Vuonna 2008 Red suuntasi Norjan Notoddeniin, missä paikallisen Juke Joint Studion vintage-oloissa syntyneellä "Back To The Black Bayou" -levyllä häntä säestivät puolivakituiseksi soittokumppaniksi muutenkin ryhtynyt memphisiläinen kitaristi-harpisti Little Victor, Juke Joint -yhtyeensä (Bill Troiani, kontrabasso ja Robert Alexander Pettersen, rummut) sekä Kim Wilsonin, Bob Corritoren, David Maxwellin, Reidar Larsenin, Jostein Forsbergin ja monien muiden asiansa osaavien vierailijoiden kera. Norjalaisella Bluestown-merkillä (Bluestown 1021) alkujaan ilmestynyt huipputasoinen, ikäänkuin suoranana jatkumona "The Low Down Back Porch Blues" -albumille toiminut äänite pääsi maailmanlaajuiseen jakeluun saksalaisen Ruf Recordsin uudelleenjulkaisuna v. 2009 (Ruf 1149), ansaiten nyt myös julkista tunnustusta uuden Blues Music Award -ehdokkuuden (ent. W.C. Handy Award) muodossa.

Seuraavana vuorossa oli David Maxwellin kanssa kahteen pekkaan tehty pitkäsoitto "You Got To Move" (Blue Max BMCD 002) vuodelta 2009. Tämäkin äänite huomioitiin Blues Foundationin vuoden 2010 Blues Music Awardien jaossa, mutta tällä kertaa ei vain mahdollisena palkinnon saajana vaan kategorian "vuoden akustinen albumi" voittajana! Lisäksi Red oli henkilöehdokkaana neljässä muussa sarjassa vieden "Oscar"-pokaalin kotiin myös "vuoden akustisena bluesartistina".

Lapsuuden kulmilleen Red tuli palanneeksi 1970-luvun alun jälkeen vain muutamaan otteeseen. Ensimmäisen laajemman Yhdysvaltojen turneensa hän toteutti vuosina 1997-98 kierrellen tuolloin L+R-merkin entisen "kykyjenetsijän" ja valokuvaajan Axel Küstnerin kanssa myös Mississippin maisemissa. Vuonna 2004 Red vieraili poikansa Robert Lee Minterin (1. avioliitosta) luona Alabamassa sekä muualla Syvässä Etelässä ja matka tuli tallennetuksi jälkipolville myös saksalais-suomalaiseen tv-dokumenttiin "Red And Blues" (2005). (Suomessa v. 1966 syntyneen, mutta Saksan Lübeckissä varttuneen ja opiskelleen) Susanna Salosen ohjaamalla ja kuvaamalla filmillä nähdään mm. herkkä jakso Redistä esittämässä kappalettaan "Death Of Ealase" ex-vaimovainaansa haudalla – kohtaus, joka toteutettiin yksinomaan elokuvantekijöiden toivomuksesta ja jonka Red itse kertoi kokeneensa tekohetkellä hyvinkin vaikeaksi, milteinpä vastenmieliseksi.

Vuonna 2010 Louisiana Red jatkoi laajoja kiertueitaan entiseen malliinsa. Pääasiassa Euroopan maihin suuntautuneilla keikkamatkoilla hänen lavatukenaan toimi yleensä joko Little Victor bändeineen tai englantilainen slidekitaristi Michael Messer (s. 1956). Pohjoismaiden esiintymisillä Redin rinnalla opittiin näkemään 1990-luvulta lähtien Wentus Blues Band. Yhteistyön toimivuudesta kokkolalaisyhtyeen kanssa voi hakea varmimpia todisteita vaikkapa joidenkin vuosien takaisista Heikki Kossin ohjaamista dokumenteista "Mississippi - Nedervetil" ja "Family Meeting" sekä Redin tähdittämiltä Wentus Blues Band -julkaisuilta "Family Album" (Bluelight BLR 3397 2, 2004) ja "Family Meeting (soundtrack)" (Ruf 1134, 2007). Viimeiseksi jääneen studiolevynsä "Memphis Mojo" (Ruf 1171, 2011) Red työsti yhdessä Little Victor's Juke Joint -nimikkeen alla kulkeneiden tuttujen soittokumppaniensa (Little Victor, Bob Corritore, David Maxwell, Mookie Brill, Bill Troiani, Alex Pettersen ym.) kanssa Memphisissä.

Kuluneen sanonnan mukaan bluesmies ei eläkepäiväänsä näe. Vain joitakin viikkoja ennen kahdeksannenkymmenennen vuosirenkaansa saavuttamista saksalaissairaalassa koomaan vajonneen ja lopulta 25. helmikuuta 2012 yläkerran suurta bluesorkesteria täydentämään siirtyneen Louisiana Redin kohdalla tämä lausahdus muodostui kuitenkin arkitodellisuudeksi. Uusia ja taas uusia bluesfaneja musiikillaan aina viimeiseen esiintymisensä asti tavoittanut karismaattinen muusikkoveteraani ei tarvinnut viestinsä välittämiseen Buddy Guyn kaltaisia showmiehen elkeitä tai virtuoosimaisen soittotaidon loputonta todistelua, B.B. Kingin nykyisten konserttien onnistumisen takaavasta järkälemäisestä ammattilaisorkesterista puhumattakaan. Louisiana Red oli vain Louisiana Red – ehkei definitiivistä blueshistoriaa kirjoitettaessa musiikkityylinsä edustajista se kaikkein taidokkain eikä totuuden nimissä merkittävinkään, mutta silti, omana korvaamattomana itsenään, se ainoa oikea, samalla kertaa sekä ensimmäinen että viimeinen Louisiana Red.

Teksti: Pete Hoppula


Kirjallisuus- ja verkkolähteitä:

Blues Unlimited #95 (lokakuu 1972), Herb Abramsonin artikkeli "Too Poor To Die! Louisiana Red"
LP:n "Louisiana Red Sings The Blues" (Atco LP SD 33-389) takakansitekstit, Herb Abramson, 1973
Living Blues #15 (talvi 1973-74), Robert Cappuccion artikkeli ja haastattelu "Tired of suffering... - Louisiana Red"
Jefferson #42 (talvi 1978), Tommy Löfgrenin artikkeli ja haastattelu "I am Louisiana Red and I come from behind the sun"
Salon Seudun Sanomat 10.2.1985, Hannu Brusilan artikkeli ja haastattelu "Päähänpotkitun tunteenpurkaus"
Blues & Rhythm #56 (marraskuu 1990), Trevor Hodgettin artikkeli "Ride on Red, ride on"
Jefferson #98 (4/1992), Annika Clemonsin artikkeli ja haastattelu "Louisiana Red"
CD:n "Dead Stray Dog" (Labor LAB 7007-2/Blues Alliance TBA-13002) kansitekstit, Kent Cooper, 1994
CD:n "Walked All Night Long" (Labor/CoraZong 255 023) kansitekstit, Kent Cooper, 2001
Blues Revue #81 (huhti-toukokuu 2003), Kenneth Baysin artikkeli "Louisiana Red - Duty Calls"
Jefferson #137, (tammikuu 2006), Birgitta Larssonin artikkkeli ja haastattelu "Living The Blues - Louisiana Red"
The Blues Discography 1943-1970 (toim. Les Fancourt & Bob McGrath, julk. Eyeball Productions, Canada, 2006)
A Blues Biobliography (2. painos) (toim. Robert Ford, julk. Routledge/Taylor & Francis Group, New York, USA, 2007)
Blues News (Saksa) #58 (heinä-syyskuu 2009), Michael Seizin artikkeli ja haastattelu "Louisiana Red – A bluesman don't never retire"
Blues & Rhythm – The Gospel Truth #251 (heinäkuu 2010), Guido van Rijnin artikkeli ja haastattelu "The life story of Louisiana Red"

Larry Benicewiczin verkkoartikkeli "Louisiana Red - I got a right to sing the blues":
http://www.bluesartstudio.com/NeueSeiten/LRED.html
EarlyBlues.com -verkkosivujen haastattelu "Louisiana Red - Guitarist, harmonica player, singer, and songwriter":
http://www.earlyblues.com/Interview%20-%20Louisiana%20Red.htm

(- toim. huom: yllä mainitut Louisiana Red -lähdeartikkelit sisältävät lukemattomia keskenään ristiriitaisia, tulkinnanvaraisia sekä osin puhtaasti sepitettyjäkin artistin elämään liittyviä yksityiskohtia; täysin todenmukaisen biografian laatiminen on tämän johdosta osoittautunut käytännössä mahdottomaksi tehtäväksi - ei vähiten siksi, että myös Red itse oli mieltynyt "kirjoittamaan" omaa historiaansa uudelleen lähes jokaisen vuosien varrella antamansa haastattelun yhteydessä.)


Konsertteja Suomessa (huom: oheinen luettelo ei ole kattava; voit siirtyä BN:ssä aikaisemmin julkaistuihin,
verkkokäyttöä varten v. 2010 uudelleen toimitettuihin tapahtuma-arvioihin ao. linkeistä):
24.3.1981 - Helsinki, Kulttuuritalo, American Folk Blues Festival
9.12.1981 - Lahti
10.12.1981 - Jyväskylä
11.12.1981 - Turku
12.12.1981 - Helsinki, Vanha Yo-talo
13.12.1981 - Kuopio
?.12.1981 - Järvenpää
?.?.1983 - Helsinki, Vanha Yo-talo
?.1.1984 - Helsinki, Tavastia
27.-29.9.1984 - Jyväskylä, Blues Live!
7.2.1985 - Helsinki, Tavastia
8.2.1985 - Salo, rav. Pulpukka (taustalla osan aikaa keikasta salolainen Doing Boing Band)
9.2.1985 - Seinäjoki
11.2.1985 - Porvoo
13.2.1985 - Tampere
14.2.1985 - Jyväskylä
15.2.1985 - Turku
24.2.1986 - Lahti, Torvi
?.2.1986 - Oulu
?.5.1993 - Kajaani, Kainuun Jazzkevät
30.7.1995 - Tampere, Finlayson Park, Palatsi-Blues
?.5.1998 - Turku
?.5.1998 - Jyväskylä
27.5.1998 - Tampere, Tullikamari (taustalla Wentus Blues Band & Pepe Ahlqvist)
?.2.1999 - Helsinki, Storyville
9.10.1999 - Kokkola, Scandinavian Blues Party (taustalla Wentus Blues Band & Pepe Ahlqvist)
?.6.2001 - Helsinki, Cantina West (taustalla Wentus Blues Band)
31.1.2002 - Turku, Feenix (taustalla Wentus Blues Band & Pepe Ahlqvist)
1.-2.2.2002 - Helsinki, Cantina West (taustalla Wentus Blues Band)
7.4.2004 - Helsinki, Savoy-Teatteri (taustalla Wentus Blues Band & Carey Bell)
8.4.2004 - Turku (taustalla Wentus Blues Band & Carey Bell)
10.4.2004 - Vammala, Hotelli Ellivuori (taustalla Wentus Blues Band & Carey Bell)
12.4.2004 - Kokkola, After Eight (taustalla Wentus Blues Band & Carey Bell)
14.-16.9.2006 - Helsinki, Aleksanterin teatteri (taustalla Wentus Blues Band ym.)
6.8.2010 - Tampere, Viikinsaari, Down Home Island -festivaali (taustalla suomalais-amerikkalainen Little Victor's Juke Joint)
7.8.2010 - Karkkila, Pohjanpirtti, Sulattofestivaali (taustalla suomalais-amerikkalainen Little Victor's Juke Joint)


Albumi-diskografia (huom: voit siirtyä BN:ssä julkaistuihin levyarvioihin ao. linkeistä):
The Lowdown Back Porch Blues (Roulette [US] LP, 1963/Columbia [UK] LP, 1964/Vogue [FRA] LP, 1984/Vogue CD, 1988) [äänityksiä vuodelta 1962]
Shouts The Blues (Forum Circle [US] LP, 1970) [Roulette-LP:n uusintapainos]
Sings The Blues (Atco [US]/Atlantic [UK] LP, 1972/Wounded Bird CD, 2007) [äänityksiä vuodelta 1965]
The Seventh Son (Juke Blues-Carnival [UK] LP, 1972) [Roulette-LP:n uusintapainos]
Louisiana Red - Anthologie Du Blues, Vol. 11 (Vogue/Roulette [FRA] LP, 197?) [Roulette-LP:n uusintapainos]
The Blues Purity Of Louisiana Red, Volume I: Sweet Blood Call (Blue Labor [US] LP, 1975)
The Blues Purity Of Louisiana Red, Volume II: Dead Stray Dog (Blue Labor LP, 1976/Labor CD, 1994/CoraZong CD, 2001)
Louisiana Red & Sugar Blue: Red Funk 'N Blue (Black Panther [UK]/JSP [UK] LP, 1976)
Live + Well (Chrischaa [GER] LP, 1977/Ornament [GER] LP, 1982)
King Bee (Orchid [US] LP/JSP [UK] LP, 1979)
New York Blues! (L+R [GER] LP, 1979)
Louisiana Red with Sunnyland Slim's Blues Band: Reality Blues (L+R LP, 1980)
Louisiana Red & Brenda Bell: Roots, Red & Brenda - Let Me Tell You A Story (Spivey [US] LP, 1980)
eri esittäjiä: American Folk Blues Festival '80 (L+R 2-LP, 1980/L+R CD, 1991)
eri esittäjiä: American Folk Blues Festival '81 (L+R 2-LP, 1981/L+R CD, 1993)
Midnight Rambler (Tomato [US] LP, 1982/Rhino-Tomato CD, 1992/Charly [UK] CD, 1996)
Louisiana Red & his Chicago Blues Friends: Boy From Black Bayou (Tribute To Muddy Waters) (L+R LP, 1983)
Blues From The Heart (JSP LP, 1983)
Gerhard Engbarth & Louisiana Red: Blues Vom Frieden (L+R LP, 1983)
Anti Nuclear Blues (L+R LP, 1983)
Blues Man (JSP LP, 1984)
Louisiana Red & Sugar Blue: High Voltage Blues (JSP LP, 1984) [äänityksiä vuodelta 1980]
Back To Road Again (MMG [GER] LP, 1984)
Louisiana Red with Carey Bell: My Life (L+R LP, 1984)
eri esittäjiä: American Folk Blues Festival Live '83 (L+R 2-LP, 1984/L+R CD, 1992)
Forrest City Joe & Rocky Fuller: Memory Of Sonny Boy (P-Vine LP, 1984) [äänityksiä vuodelta 1952]
Louisiana Red & The City Blues Connection: World On Fire (MMG LP, 1985)
Louisiana Red & Carey Bell: Brothers In Blues (CMA/Schubert [GER] LP, 1985)
Gerhard Engbarth, Blind John Davis & Louisiana Red: Inspiration-Stomp (Blue Energy [GER] LP, 1985)
Hot Sauce (Red Lightnin' [UK] LP, 1987/Red Lightnin' CD, 2005) [äänityksiä vuosilta 1965-1973]
Back To The Roots (CMA/Schubert LP, 1988)
Stormy Monday Band & Louisiana Red Meet Carey Bell: Pretty Woman (Blues Beacon/Enja [GER] LP/CD, 1991)
Sugar Hips (Ornament LP, 1991/CMA CD, 1995)
Last Mohican Of The Blues (Polton [POL] CD, 1992)
Louisiana Red & the Chicago All Stars: Ashland Avenue Blues (Schubert/Chrisley LP/CD, 1992)
Louisiana Red with Stelios Vamvakaris: Blues Meets Rebetiko (Evdomi Diastasi [GRE] CD, 1994)
Blues For Ida B (JSP CD, 1994) [äänityksiä vuodelta 1983]
Live At 55 (Blues Beacon CD/Enja CD, 1994)
The Rising Sun Collection (Just A Memory/RSC CD, 1994/1996) [äänityksiä vuodelta 1980]
Always Played The Blues (JSP CD, 1994)
Louisiana Red (Forum CD, 1994)
Gerhard Engbarth, Carey Bell & Louisiana Red: Und Das Is Mei Geschicht (Gerhard Engbarth CD, 1995)
Sittin' Here Wonderin' (Earwig CD, 1995) [äänityksiä vuodelta 1982]
The Best Of Louisiana Red (Evidence CD, 1995) [äänityksiä vuosilta 1965-1973]
Blues Classics (Bellaphon/L&R CD, 1996) [= Anti Nuclear Blues LP:n uusintapainos]
I Hear The Train Coming (Chrisly CD, 1997)
Over My Head (Chrisly CD, 1997)
Louisiana Red & Lefty Dizz: Walked All Night Long (Blues Alliance CD, 1997/CoraZong CD, 2001) [äänityksiä vuodelta 1975]
Rip Off Blues (Chrisly CD, 1998)
The Blues Spectrum Of Louisiana Red (JSP CD, 1998) [äänityksiä vuosilta 1978-1992]
The Winter And Summer Sessions (Blues Factory CD, 1998)
Millennium Blues (Earwig CD, 1999)
Live In Montreux (CoraZong/Labor CD, 2000)
Sings Deep Blues (P-Vine CD, 2001)
Driftin' (Earwig CD, 2001)
A Different Shade Of Red - The Woodstock Sessions (Severn CD, 2002)
Bad Case Of The Blues (Mojo Tone CD, 2004)
No Turn On Red (Hightone CD, 2005) [äänityksiä vuosilta 1982-2003]
Live At Painted Sky (Paul Prod. CD, 2008) [konserttiäänityksiä vuodelta 2006]
Louisiana Red with Little Victor's Juke Joint: Back To The Black Bayou (Bluestown CD, 2008/Ruf CD, 2009)
Louisiana Red with David Maxwell: You Got To Move (Blue Max CD, 2009)
Louisiana Red & Little Victor's Juke Joint: Memphis Mojo (Ruf CD, 2011)


Internet-yleislähteitä:
> Viralliset verkkosivut: http://www.louisiana-red.com
> Louisiana Red englanninkielisessä Wikipediassa: http://en.wikipedia.org/wiki/Louisiana_Red
> Louisiana Red Earwig Musicin verkkosivuilla: http://www.earwigmusic.com/red.shtml






Blues Newsissa julkaistuja Louisiana Red -konserttiarvioita:

AFBF -81 - American Folk Blues Festival -81 Kulttuuritalolla 24.3.
Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 2/1981)

Heti alkuun ilmoitan, että tämä on sitten sellainen normaali vanhanaikainen konserttiselostus. AFBF on sen verran harvinainen ja merkittävä tapaus tässä bluesin varsin vähän kyllästämässä maassa, että kiertueen kukin Suomeen osunut konsertti on syytä selvittää kokolailla seikkaperäisesti jo pelkästään dokumentoinnin vuoksi. Onhan tilaisuudesta tietysti kirjoitettu useitakin artikkeleita Julius Heikkilän ynnä muiden sanomalehtimiesten toimesta, mutta ne eivät ole läheskään riittävän asiallisia sen enempää kuin asiapitoisiakaan. Juuri mainittu Helsingin Sanomissa julkaistu Heikkilän juttu ansaitsee kyllä kiitoksen positiivisen suhtautumisensa ansiosta, mutta sen luotettavuusarvo ei todellakaan ole kovin suuri. - Tällä kertaa ei siis Blues Newsissäkään snoppailla esim. kertomalla pääasiallisesti konsertin järjestämiseen liittyvistä asioista tai yleisön käyttäytymisestä sen aikana, vaan huomio keskitetään itse musiikilliseen antiin. Myöskään en aio ainakaan sanottavasti vaivata lukijoita nostalgisilla 60- ja 70-lukujen muisteloilla, vaan käyn suoraan asiaan.

Tilaisuuden alku ei ollut mitenkään erityisen lupaava, pikemminkin päinvastoin. Saapuessani eturivin keskipaikkeilla sijainneelle paikalleni, jonka vasemmalla puolella istuskeli niinkin arvovaltainen kriitikko kuin tunnettu reggaen ystävä Åke Granholm, silmäni osuivat hetimiten suureen kylttiin tekstiltään "Blaupunkt presents AFBF". Kauhistuneena tuumailin, joudutaanko konsertin aikana kuuntelemaan paljonkin tv-, radio- ym. kodinkonemainontaa, mutta onneksi pelkoni osoittautui turhaksi. Granholmilta muuten vaikutti allekirjoittaneesta poiketen arvion tekeminen onnistuvan pelkkien muisti- ja valokuvien avulla, sillä en koko aikana nähnyt kynää hänen kädessään.

Alkusäikähdyksestä selviämiseni jälkeen alkoi tapahtua todella kauheita. Lavalle saapui niin sanottu kolmen pennin hymy kasvoillaan kiertueen rumpali Odie Payne ryhtyen soittamaan pianolla ennenkuulemattoman typerää ja lapsellista tervetuliasboogieta. Sen kestäessä Payne laulelikin joitain koottuja korniuksia, ja samanlaista tekstiä seurasi kappaleen päättymisen jälkeen. Hän totesi kuin joillekin vähäjärkisille ikään mm. seuraavaa: "On tavattoman mukavaa olla tällaisessa paikassa kuin Hellssinki. Toivottavasti lausuin nimen oikein. Olkaa kaikki oikein kovasti tervetuleita ja viihtykää hyvin." Kohtuuden nimessä Paynelle on kylläkin annettava tunnustus siitä, että hän saapui lavalle jo 19:05 (alkamisajankohdaksi oli ilmoitettu klo 19) ja siitäkin, että hän aivan asiallisesti ilmoitti tilaisuuden kestävän pitkään.

Ja vielä kaameampaa oli tulossa. Outo virnistys kasvoillaan Odie Payne siirtyi rumpujen ääreen ja ryhtyi kolistelemaan niitä päättäväisen tuntuisena. Esityksen alku oli vielä jotenkin siedettävissä erityisesti siksi, että Odie hieman laulelikin mättämisensä sekaan, mutta kun rumpusoolon alkamisesta oli kulunut noin 10 minuuttia ja viimeisen laulusäkeen kuulumisesta oli puolestaan vierähtänyt noin 8 minuuttia, aloin hiljalleen etsiskellä pumpulia korviini ja ryhdyin kuluttamaan aikaani niinkin korkealentoisella tavalla kuin laskemalla lompakossani olevia kolikoita. Yleensäkin inhoan rumpusooloja, jotka hyvin harvoin ovat edes kohtuullisen mielekkäitä, ja nimenomaan blues-konsertin yhteydessä ne ovat aivan tarpeettomia. Matkaseuralaiseni Heikki Heinonen totesi jälkikäteen, että kyllähän tuollainen 15-minuuttinen takominen kieltämättä osoitti 55-vuotiaalla Odiella olevan ikäisekseen harvinaisen hyvä kunto, mutta muutoin kyseinen urheilusuoritus oli Hessunkin mielestä tässä yhteydessä aivan hoopon hommaa. Toivottavasti tilaisuuden täkäläinen promoottori Antti Einiö vastaisuudessa välittää kiertueen pääjärjestäjille Horst Lippmanille ja Fritz Raulle tiedon siitä, että täälläpäin maailmaa ei juurikaan välitetä ehkä saksalaisiin tehoavista sirkustempuista. Luultavasti tulkitsen oikein yleisön pääosan tunteita, kun arvelen kuultujen tervetulias-makeilujen, Paynen hölmöilyjen (hän mm. puhui pehmoisia kaiken iltaa), keinotekoisten folk-romantisointien ja ylipitkän finaalin aiheuttavan lähinnä vaivautumista.

Jos Paynen sooloilu olisi ollut ohjelman lopussa, sali olisi ilmeisesti tyhjentynyt ennen aikojaan. Kun näin ei kuitenkaan ollut, koko läsnä ollut porukka eli arviolta noin 2/3 juhlahuoneen vetävyydestä jäi arvattavasti aika sekavin tuntein odottamaan, mitä runollisesti sanoen tuleman piti. Ja parempaahan sieltä seurasikin. Huonompaa tuskin olisi helpolla ollut edes järjestettävissä.

Kun aivan tämän vuoden alussa sain tietää AFBF:n Suomeen saapumisesta ja sen esiintyjistä, arvelin herrojen nimeltään Bowling Green John ja Harmonica Phil Wiggins valinnan tapahtuneen suurin piirtein seuraavasti: Lippman ja Rau kävelivät kaksistaan jossakin päin USA:ta ja tuumasivat, että kyllähän oikeastaan country bluesiakin pitäisi saada mukaan. Tilanne oli kuitenkin hieman hankala, kun suuri osa vanhan bluesin taitajista on jo kuollut ja uudet kyvyt taasen saattavat vaatia jopa kohtalaisia palkkioita. Aikansa kuljeskeltuaan saksmannit tapasivat kaksi neekeriä, joista toisella oli kitara kainalossaan ja toinen piti kädessään huuliharppua. Lippman tai Rau tiedusteli, osaavatko miekkoset soittaa country bluesia, tai jos eivät osaa, niin oppivatko nopeasti. Miekkoset vastasivat myöntävästi, ja niin John Cephas ja Phil Wiggins olivat saaneet pestin Eurooppaan. - Tälläkin kohdalla ennakkoasennoitumiseni oli kuitenkin liian kriittinen ja pessimistinen, sillä nämä miehet olivat tasoltaan aivan ja siis yllättävän kelvollisia.

Jo heidän esiintulonsa oli lupaava. Molemmat astelivat kiireettömästi asianmukaisilla soittimilla ja muun muassa komeilla lippalakeilla varustettuina tuoleilleen, ja pienen virittelyn jälkeen kitaristi Bowling Green (nimike viittaa hänen synnyinseutuunsa Virginiassa) John Cephas ilmoitti heidän esittävän muutaman vanhantyylisen bluesin. Kappaleista ensimmäinen oli instrumentaali ja neljä muuta Johnin laulua sisältäviä, ja niiden kestäessä kumppanukset osoittautuivat osaaviksi ja miellyttäviksi muusikoiksi. Etenkin nuorehkon (26 v) ja selvästi arastelleen harpisti Phil Wigginsin otteet saivat yleisönkin lämpiämään, eikä moittia voi Johninkaan rauhallista laulua ja varmaotteista soittoa. Tyylillisesti duo muistutti luonnollisesti Sonny Terryä & Brownie McGheetä ja toisaalta myös John Jacksonia. Myös Larry Johnsonin Biograph-albumillaan (BLP-12028) John Hammondin säestyksellä esittämä musiikki on aika lähellä näiden veikkosten tyyliä. Heidän toimestaan oli Paynen aiheuttama masennustila miltei kokonaisuudessaan poissa, ja sittemmin ilmeni, että parivaljakon osuus kuuluu tilaisuuden ehdottomaan parhaimmistoon.

Cephasin ja Wigginsin jälkeen lavalle saapui pianisti Sunnyland Slim säestäjinään Lurrie Bell (gtr), Bob Stroger (bs) ja tämä Payne, joka kylläkin on kuuluisa ja osaava entinen Elmore James -rumpali, mutta tyylitajultaan ilmeisen heikko. Jo joukkion esiintulo oli kiinnostusta herättävä. Slim itse oli lähes ikäisensä (73) näköinen ja esim. hänen kävelynsä oli selvästi vaivalloista, kun taas vain 22-vuotias Lurrie Bell asteli esiin reippaasti ja tervehti yleisöä nyrkkiin puristettua kättään tuttavallisesti ojentaen. Sunnyland Slimhän on muusikkona oma tyyppinsä, josta eräät pitävät ja monet miestä raskassoutuiseksi väittävät eivät, mutta tuon illan osalta häntä ei mielestäni voi juuri moittia. Hänen ikänsä ei tuntunut oikeastaan lainkaan sen enempää soitossa kuin laulussakaan, sillä esim. hänen äänensä oli edelleen vahva aina falsetti-osuuksia myöten. Sivumennen sanoen paikalla olleiden olisi kannattanut seurata Slimin esimerkillistä mikrofonin käyttämistä. Hän lauloi koko ajan noin 10 cm:n etäisyydeltä ja ääntänsä koventaessaan vetäytyi vielä jonkin verran taaksepäin. Hänen numeronsa olivat tietysti tuttuja ja tunnettuja kuten "Everytime I Get To Drinking", "Patience Like Job" ja "She's Got A Thing Goin' On", mutta tuskinpa monikaan edes odotti muuta. Säestäjinä Lurrie Bell väläytteli kykyjään jo tässä vaiheessa, ja Stroger & Payne osoittautuivat varsin ammattitaitoiseksi rytmiryhmäksi. Etenkin esiin pyrkimätön Bob Stroger ansaitsee tunnustuksen vaivattomasti kulkevasta ja luistavasta bassottelustaan. Lurrie Bellistä kannattaa vielä mainita, että hänellä oli koko esiintymisajan (siis Sunnylandin kera ja myöhemminkin) kadehdittavan komea musta huopahattu päässänsä.

Edellä selvitetyn joukkion poistuttua lavalta kuului salissa selvä kohahdus. Esiin astui illan legendaarisin hahmo, maailman parhaaksi blues-kitaristiksi mainittu Hubert Sumlin seurassaan Louisiana Red. Tässä vaiheessa ohjelman suunnittelijat olivat ilmeisesti katsoneet sopivaksi tarjota kuultavaksi palan romanttissävyistä perinnemusiikkia, sillä Red ryhtyi vääntämään vanhantyylistä maalaisbluesia mahdollisesti nimeltään "Woodchop Blues". Sumlinin kontolle taasen oli tuon kappaleen osalta asetettu hänelle outo pelkän kitaristi-laulajan säestystehtävä. Varmuuden vuoksi saattaa olla tarpeellista muistuttaa, että Sumlin on tullut kuuluisaksi erityisesti Howlin' Wolfin monimiehisen yhtyeen nerokkaana ykköskitaristina. Tämä country-homma ei tuntunut pojilta oikein onnistuvan, sillä ainakin Hubertin ja todennäköisesti myös Redin kitara oli epävireessä, mistä syystä Sumlin vaihtoi instrumenttinsa toiseen kitaraan kesken kappaleen.

Ylipäätään koko Louisiana Redin osuus oli monen mielestä illan suurin pettymys. Paynen soolohan ei voinut olla mikään pettymys, kun sitä ei ollut osattu odottaa. Kyllähän Red tosin lauloi voimalla ja väänsi karmivia slide-ääniä kitarastaan, mutta hänen esityksissään oli selvä liikaa yrittämisen leima. Mahdollisesti hän oli juovuksissa, kuten eräät arvelivat, mutta se ei pelkästään riitä selitykseksi, sillä alkoholin ja blues-muusikoiden usein menestyksellinen yhteistyöhän on yleisesti tunnettu. Luultavasti hänkin oli ymmärtänyt yleisön tason väärin luulemalla, että me olisimme kaivanneet joitain mahtipontisia eleitä ja kanssasoittajien kaulailuja, ja ilmiselvästi hän halusi kunnostautua haitallisen paljon. Ei hänen osuutensa suorastaan vastenmielistä seurattavaa ollut, mutta varsin pienellä korjaamisella se olisi muodostunut paljon antoisammaksi. Hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin virittää kitaransa etukäteen, laulaa hieman kauempana mikrofonista ja jättää turhat temput kotiin, ja kuva olisi ollut aivan toinen.

Maalais-tuokionsa jälkeen Red ja Sumlin esittivät vielä joitakin numeroita Lurrie Bellin, Strogerin ja Paynen kanssa. Louisiana Redin osuutta niissä olen jo kuvaillut edellä, mutta Sumlinin osalta lisäselvitykset ovat vielä tarpeen. Mestarinsa ja holhoojansa Chester Arthur Burnettin eli Howlin' Wolfin kuoleman jälkeen Hubert Sumlin on jo yli viiden vuoden ajan hakenut omaa linjaansa, ja sitä hän tekee edelleenkin. Hän ei osoittautunut läheskään maineensa mukaiseksi, sillä kun otetaan käyttöön todellisten taitureiden kohdalla sovellettava ankara arvosteluasteikko, voidaan todeta, että Hubertin soitto oli yllättävän innotonta, haparoivaa, ailahtelevaa ja ajoittain suorastaan linjatonta. Sumlin on selvästikin muusikko, joka kyllä osaa ja pystyy, kun joku osoittaa hänelle suuntaviivat. Sellaista miestä ei 24.3. ollut lähettyvillä, ja niinpä illan parhaaksi kitaristiksi kohosi soittohaluinen, energinen ja taitava Lurrie Bell. Ajoittain kyllä Hubertkin väläytteli osaamistaan, ja hänen tulkintansa omasta sävellyksestään "I Love" oli täysin tyydyttävine eli asiayhteyteen sopivine lauluineen ja verevine soittoineen tilaisuuden paras numero. Valitettavasti vain hänen asemansa pääartistina rajoittui tähän yhteen kappaleeseen, ja säestäjänä hän ei todellakaan loistanut.

Louisiana Redin ja Hubert Sumlinin lopetettua oli kulunut noin 1,5 tuntia konsertin alkamisesta ja seurasi väliaika.

Tauon jälkeen lavalla seisoi vahvannäköinen kokoonpano: harpisti Carey Bell, kitaristit Lurrie Bell ja Hubert Sumlin sekä tuttu rytmiryhmä. Harringtonien isä & poika -parista oli ensimmäisenä lauluvuorossa nuorempi eli Lurrie, jonka johdolla joukkio esitti kaksi pitkää ja väkevätunnelmaista bluesia. Niiden myötä Lurrie kohensi yhä jo tähän mennessä itsestään antamaansa myönteistä vaikutelmaa. Sekä hänen laulunsa että soittonsa olivat laadultaan yllättävän kypsiä esityksiä noinkin nuorelle miehelle, ja vaikka persoonallista otetta olisi kieltämättä saanut olla mukana enemmän, kyseinen puute on varsin helposti ymmärrettävissä ja toivottavasti myös korjattavissa. Etenkin hänen kitarasoolonsa olivat kaikessa jäntevyydessään ja mielekkyydessään todella nautinnollista kuultavaa. Tämän toisen jakson aikana Sumlinkin alkoi päästä aikaisempaa selvästi parempaan vauhtiin vaihdellen innolla säestäjän ja pääkitaristin osia Lurrien kanssa. Myös isä Carey Bell pääsi näiden kappaleiden kestäessä jonkin verran sooloilemaan, mutta valitettavasti vain hänen sinänsä korkeatasoiset taivuttelunsa eivät olleet oikein omiaan pojan B.B. King/Otis Rush/Magic Sam/Buddy Guy -ym. -vaikutteiseen musisointiin. Lurrie ja Sumlin olisivat aivan hyvin ja oikeastaan kuultua paremmin pärjänneet vain basistin ja rumpalin tukemina, mutta ilmeisesti saksalaiset luottivat määrän tehoon laatua vastaan.

Myös Carey Bellin soolo-osuus tarjosi maukkaan blues-annoksen. Shakey Hortonin ikääntyessä Carey kuuluu mm. George Smithin ja Jimmy Cottonin kera niihin miehiin, joilla on hyvät edellytykset kilpailla maailman parhaan elossa olevan blues-harpistin arvonimestä. Mikään eittämätön kuningas hän siis ei missään tapauksessa ainakaan vielä ole sarjassaan, vaikka siksikin häntä on lähinnä mainosteksteissä luonnehdittu. Joka tapauksessa hän on poikkeuksellisen hyvä huuliharpisti, jonka soitto on mestarillisen vahvaa, vaivatonta ja järkevää. Etenkin hänen ns. kromaattisen eli normaalia kymmenreikäistä selvästi suuremman ja laajaäänisemmän soittopelin käsittelynsä oli tiedetystä vaikeudesta huolimatta kadehdittavan helpon tuntuista.

Huuliharpunsoiton osalta Carey Bellin kolme kappaletta olivat todetun mukaisesti melkoista bluesin juhlaa, eikä niiden säestystäkään voi kuin kehua, mutta enemmän omakohtaista otetta olisi saanut olla hänenkin laulutulkinnoissaan. Careyn esityksistä ensimmäinen oli versio Junior Wellsin tunnetuksi tekemästä pop-bluesista "Messin' With The Kid", joka osoitti Bellin olevan vokalistina harmillisen paljon Wellsin vaikutuksen alainen. Hänenkin kurkustaan tuli samanlaista karjumista ja kähinää, kuin mitä Juniorilta on valitettavan usein totuttu kuulemaan. Seuraavana oli vuorossa niinkin moneen kertaan jauhettu kappale kuin "Hoochie Coochie Man", joka kyllä muutoin onnistui hyvin ja jämäkästi, mutta liiat kurkkuäänet olisi siitäkin voinut jättää pois. Kolmas numero oli vuoden -69 festivaaleilla Careyn toimesta taituroidun instrumentaalin "Rockin' At Chromatics" -tapainen soittokappale, joka ymmärrettävästi oli hänen esityksistään paras. Etenkin siihen sisältynyt isän ja pojan lievästi kilpailullinen vuoropuhelu herätti ansaitusti laajaa ihastusta.

Seuraavan laulajan astuessa esiin väki lisääntyi ja tyyli muuttui, muttei välttämättä parantunut. Areenalle nimittäin lyllersi huomattavan tukevatekoinen Margie Evans, joka ilmeisesti ympäristöään sulostuttaakseen oli varustautunut kahdella pitkällä letillä ja runsaahkot muodot verrattain hyvin peittävällä intiaaninaisen asulla. Ikäänsä hän ei ehkä etiopialaisia heikosti laskuoppia taitavia juoksijoita ihaillen ollut tiettäkseensä (sitä ei suostuttu ilmaisemaan tilaisuuden kestäessä myydyssä kiertueen esittelykirjasessa), mutta arvattavasti se ei ole kovinkaan kaukana 50 vuodesta. Hänen seurassaan saapui pianon ääreen Sunnyland Slim, ja koko muu viisimiehinen porukka jäi paikoilleen.

Margue Evansin osuus on tiettävästi otettu vastaan hyvin erilaisin tuntein. Osa yleisöstä - esim. Julius Heikkilä - vaikutti pitävän siitä kovastikin, mutta eräät ovat vankasti toista mieltä. Itse kallistun lähinnä jälkimmäisten kannalle enkä voi oikein ymmärtää, miksi hänet oli valittu tämänkertaisen festivaalin viimeiseksi esiintyjäksi. Margiehan on laulellut julkisesti jo pitkään, arviolta ainakin 20 vuoden ajan, ja kun häneltä ei vieläkään ole ilmestynyt omaa lp:tä, pitäisi sen osoittaa jotakin hänen tasostaan. Kyllähän hänellä eittämättä on varsin vahva ääni, ja onhan hänen pomppimisensa verrattain lystikästä katseltavaa, mutta mitenkään erityisen laadukas ja omaperäinen artisti hän ei todellakaan ole. Hänen koko pääsemisensä kiertueelle mukaan lienee lähinnä osoitus hyvien tai edes keskinkertaisten blues-laulajattarien nykyisestä vähäisestä määrästä.

Evansin kappaleista ensimmäinen oli Willie Dixonin "29 Ways", joka kyllä kelpasi minullekin etupäässä hyvän melodiansa ansiosta. Myös hitaat "Evil Gal Blues" ja "Trouble, Trouble, Trouble" menettelivät, kun niiden kestäessä kuultiin useita nasevia sooloja Sumlinin, Lurrien ja Careyn toimesta. Mutta kun Margie ryhtyi kauhistuttavalla tavalla karjuen vääntämään "Hound Dog'ia", sietokykyni raja alkoi olla lähellä. Kertaalleenhan raja oli jo ylitettykin illan aikana mr. Paynen toimesta, vaan silloin ei peremmälle siirtyminen sattuneista syistä tullut mieleen. Nyt tuli, mutta toivottavasti kunnioitettavaa itsehillintää osoittaen päätin istua paikallani konsertin loppuun saakka. Tuosta "Hound Dog'ista" on kyllä tehty eräitä hyviäkin versioita, esim. Elviksen tulkintaa ihastelin aikoinani siihen tutustuessani kovastikin, mutta nykyisin sitä ei kyllä kuluneisuuden vuoksi tulisi esittää kuin erityisestä syystä. Ja silloinkin pitäisi laulajalla olla persoonallisempi tyyli kuin suoraa huutoa suosivalla Margie Evansilla.

Kuvatun kolistelun ja raakkumisen jälkeen alkoi illan loppuhuipentumaksi suunniteltu finaali, joka sujui suurin piirtein seuraavaan tapaan: Margie Evans lauloi aina välissä säkeen "next time when we see you, things won't be the same", jonka jälkeen jokainen muu kiertueen artisti esitti vuorollaan lyhyehkön laulunpätkän tai soitinsoolon. Paynekin sai siis taas tilaisuuden paukutella rumpujaan muiden vaietessa, mutta onneksi hänen osuutensa ei nyt kestänyt pitkään. Lopuksi tämäkin mielestäni aivan tarpeeton numero saatiin poikki, ja tilaisuuden luultiin päättyvän.

Mutta toisin kävi, sillä noin kolmen tunninkaan istumisen jälkeen yleisö ei ollut saanut tarpeekseen, vaan vaati lisää käsiään hakkaamalla ja jopa jalkojaan kopistelemalla. Ja olinhan tuossa touhussa mukana minäkin, sillä kaikesta huolimatta on syytä painottaa, että illan kestäessä kuultiin paljon hyvää bluesia. Tällä metelöinnillä oli toivottu tehonsa, sillä lavalle palasivat John Cephas, Phil Wiggins, Hubert Sumlin ja rytmiryhmä. Hetken ihmettelin mitä tuollaisella sekaporukalla oikein saadaan aikaiseksi, mutta kaikki epäilykset osoittautuivat turhiksi. Cephas kytki akustisen kitaransa vahvistimeen, Wiggins siirtyi harppuineen normaalia lähemmäksi mikrofonia, ja joukkio ryhtyi aivan kelvollisesti painamaan kaupunkilais-bluesia "Flip, Flop & Fly". Näin oli illalle saatu miellyttävä päätös.

Yleisesti ottaen tilaisuus oli antoisa ja hintansa väärti. Eräät artistit kuten Cephas & Wiggins ja Lurrie Bell osoittautuivat odotettua paremmiksi, toiset kuten Sunnyland Slim ja Carey Bell ja itse asiassa Margie Evanskin olivat likipitäen odotettua tasoa, ja oikeastaan vain Louisiana Red oli selvä pettymys. Sumlininkin hoipertelusta kun oli jo useaan otteeseen kertoiltu alan lehdistössä. Muusikoiden yhteissoitto oli monista aikaisemmista AFBF-ryhmistä poiketen varsin hioutunutta, ja etenkin konsertin kesto oli kiitettävän pitkä. Lähinnä jäi mieltäni harmittamaan se, kuinka vähällä vaivalla illasta olisi muodostunut vielä paljon parempi.



Blues News 2/1981:
Margie Evans, AFBF -81
(kansikuva: Dick Lindberg)


Bowling Green John &
Harmonica Phil Wiggins


Sunnyland Slim


Louisiana Red & Hubert Sumlin - ei oikein onnistunut


Lurrie Bell - illan positiivisin yllätys


Carey & Lurrie Bell - isä ja poika


Vielä kerran - Carey edestä, Lurrie takaa


Bob Stroger ja sähköbasso


Margie Evans ja "suoraa huutoa"


Illan suurin pettymys vielä kerran - Louisiana Red

(kuvat: Dick Lindberg, alkuperäiset kuvatekstit BN-numerosta 2/1981)

Carey Bell & Louisiana Red & Wentus Blues Band at Savoy (7.4.2004)
Teksti: Jari Kolari
(julkaistu BN-numerossa 2/2004)

Konsertin aloitus oli toteutettu kivan tyylikkäästi Savoyn hienoissa puitteissa. Sali himmennetty mukavan hämyiseksi, muutaman spotin valaistessa stagelle soittajiaan odottavia kamoja, taustalla soiden hillitysti wanha blues. Jos sanon, että ainakin osalle kuulijoista tuli varmasti vahva nostalginen fiilis esim. menneiltä 60-70-luvun Kulttiksen konserteista, niin en usko olevani kovinkaan väärässä.

"Ladies & Gents, Carey Bell & Louisiana Red", kuulutti Robban Hagnäs, ja Niko Riipan aloittama kappale kääntyi jouhevasti Redin laulamana muotoon I'm Louisiana Red. Omasta mielestäni Redin parhaita avuja bluesikkona on aina ollut maalaisläheinen ja rehellinen tulkinta esittämästään musiikista, johon hänen mukavan karhea äänensä sekä raaka ja värisyttävä sliden soittonsa sopivat täydellisesti. Illan aikana yhtye teki pienimuotoisen musiikillisen kierroksen pitkin USA:n mannerta aloittaen sen pääesiintyjille kotoisasti Chicagosta ja sen merkittävämmästä musiikillisesta keskuksesta eli Jew Townista. Maxwell Streetiltä käynnistettyyn kierrokseen sopi hienosti seuraavaksi kuultu Robert Nighthawkin Sweet Black Angel, jolla Red aloitti itselleen kolmen tärkeimmän slide-suuruuden esittelyn. Löyhästi kuunnellen tämä Nighthawkin "Siipien levittäjä" sopi muutenkin tapahtumaan, sillä Nighthawk teki 1964 levyn "Live On Maxwell Street", jossa illan toinen pääesiintyjistä eli Carey Bell oli mukana soittaen niin harppua kuin bassoakin parilla stykellä.

Konsertti oli aika kaksijakoinen: muutamia turhanpäiväisiä liian helppotuntuisia ralleja, joista ei oikein tiennyt, miksi ne esitettiin - sekavia tai jonkunlaisia köyhän miehen medley'itä, joissa teemoja ja erityisesti sanoja sekoitettiin monesta kappaleesta. Toisaalta taas kuultiin odotetun hienoa Chicagoa, tunnelmaltaan Muddyn päivistä alkaen, ei turhan prameaa tai siloitetun kiillotettua, vaan juuri sellaista sopivan rupuista kuin se hyvinkin on aikanaan ollut kuultavissa Chicagon kapakoissa.

Robbanin oli aika esitellä tarkemmin illan solistit: Niko Riippa, kitara, Mikael Axelqvist, rummut, The One and eräs enää elossa olevista onlyista Carey Bell, laulu ja isot harput, legendary Louisiana Red, kitara ja laulu - päättäen esittelyn itseensä, "minä olen Robban", saaden myös itse asiaan kuuluvat aplodit. Careyn aloittaessa Mama Told Me... Red slaidasi vieressä. What A Poor Man Can Do - huhhah, huhhah, huaaaa, Careyn soolotessa väliosaa. You Gotta Reap What You Sow - huaaaa, kappaleessa polveiltiin aika vapaasti tuttuuksien parissa. Carey jatkoi Chicago-fiiliksellä Detroit-mies Eddie Burnsin numerolla When I Get Drunk, asiaa sekin.

Jo nuorena orvoksi jäänyt Iverson Minter aka Louisiana Red on kokenut ainakin yhden miehen edestä tarpeeksi bluesia (äiti kuoli pari viikkoa Redin syntymän jälkeen, isä lynkattiin muutaman vuoden päästä), mutta onnekseen Muddy Waters otti nuoren miehen hoteisiin. Muddya Red muistaa myös kiittää joka kerta lavalla ollessaan, kuten Savoyssakin hieno Honour To Muddy Waters osoitti. Redin esittämä "Puhelin Blues" eli Muddyn Louisiana Blues oli raastavaa Muddyn pimpparislidea, isoa ja mahtavaa, johon katsomostakin vastattiin raikuvin taputuksin Careyn tehdessä taustalla hienoa 50-luvun duuniaan.

Matka jatkui ja Canton, Mississippistä löydettiin Elmomaisia piirteitä, vaikka hyvin alussa ne myös hukattiin - ja itse ehkäpä liiankin etsivänä huomasin soitossa jopa Duane Allmania. Aika raskassoutuista kaikkiaan, johon Careyn kromaattisen soitanta toi lievää pehmennystä. Cantonista matkattiin Elmoren jalanjälkiä takaisin Windy Cityyn Shake Your Money Makerin tahdein. Sitähän se oli mitä nimikin sanoo, Elmoren ja Jeremy Spencerin kohtaamista, mutta tähän stykeen ei ainakaan chroma sopinut. Illan toinen hidas edusti 50-lukua, Chicagoa ja ihan sieltä pohjilta, oman poikamme Eddie Boydin upean kauniin ihana Five Long Years. Careyn harppu vaikeroi sitä tyypillistä hidasta ja erityisesti tähän kappaleeseen kuuluvaa aloitusta laulaen "Have You Ever Been Mistreated...". Red puolestaan vaihtoi kitaraa ja taas Jari sai sanomista; lyhyestä virsi kaunis, skitassa oli "ruma" saundi, joku härveli välissä tai potikka käännetty särkevään suuntaan, ei hyvä. Chroman kanssahan täytyisi olla siloista ja puhtaan kaunista smooth saundia. Jotenkin bändi ja kappale kadottivat konseptinsa kesken kaiken, kunnes Red vaihtoi putken sormeensa ja liutteli heti paremmin menemään.

Puolentoista tunnin keikka päättyi Louisiana Redin kappaleeseen Mississippi Girl, joka enemmälti jäi mieleen Redin showna hänen soittaessaan kitaraa hetken niskansa takana, tehden lievästi Chuck Berrymaista duckwalkia tai soittaen slidea sylissään lap-steelin tapaan. Yhtye tai lähinnä Red sai varsin kuuluvat ja ansaitut aplodit konsertin päätteeksi. Sen verran hartaasti saimme klaputusta aikaan, että yhtye esitti illan ainoana encorena kuullun Muddyn Mannish Boyn, mutta eipä siitäkään sen kummemmin mainintoja jääne jälkipolville.

Konsertista jäi hiukan valju ja osin levoton, ei-valmis tunne - mikä on toki ymmärrettävää rundin tässä vaiheessa ja varmaan paranee kiertueen loppua kohti. Bändi veti, no jaa, rumpali väliin kivasti ja mukavaa chicagoa, mutta välillä hänen tapansa soittaa ja minun mieltymykseni eivät kohdanneet. Samaa voi sanoa myös kitaristi Nikosta, jonka soitto on muuttunut ja kehittynyt paljon, mutta vielä en oikein saa siitä kiinni. Robban teki vahvan ja tyylikkään yksinkertaisen taustatyön, just like it should be. Kuten todettua, niin Carey Bell on viimeisiä Chicago-bluesin suuruuden ajan harpisteista, Snookyn ja Cottonin ohella. Itse olen aina pitänyt Careyn omatapaisesta laulusta ja erityisesti chroman saundeista, mutta aika ajoin Carey Bell on ollut jotenkin flegmaattinen, haluton, poissaoleva. Louisiana Red on taas omalta osaltaan merkittävä jäänne, ei sentäs muinaismuisto meille monille niin rakkaan Muddy Watersin loihtiman tyylin jatkaja - etenkin sliden kanssa hän on loistava, suorastaan raivoavan puhkuva, kuten konsertissa esitetty Muddyn "Telephone Blues" näytti.

Konsertin jälkeen aulassa vallitsi jotenkin positiivisen mukava tunnelma, osan hakiessa jo takkejaan, mutta osan jäädessä seurustelemaan tuttujen kanssa - ja arvatenkin keskustelemaan kokemastaan, jonka uskon olleen monelle kokonaisvaltaisesti miellyttävä elämys. Lipun hinta 25* antoi kyllä vastinetta rahoille, ja tämän tyylisiä konserttijärjestelyjä soisi kokevansa kyllä lisää.



Carey Bell & Niko Riippa
(kuva: Pertti Nurmi)


Louisiana Red & Robban Hagnäs
(kuva: Pertti Nurmi)

Wentus Blues Band 20th Anniversary Concert - Family Meeting (15.9.2006)
Teksti: Miranda Lindqvist
(julkaistu BN-numerossa 5/2006)

Perjantaina 15. syyskuuta suuntasimme seurueinemme Aleksanterinteatteriin Helsingin Bulevardilla. Juhlavuotta viettänyt Wentus Blues Band on ollut kasassa kokonaista (!) 20 vuotta. Aikamoinen teko, kun ajattelee, että bändijäsenet eivät tietääkseni ole edes tavoittaneet 40 vuoden ikärajaakaan. Tätä saavutusta he halusivat ansaitusti juhlistaa kutsumalla mukaan muusikoita, joiden kanssa he ovat soittaneet vuosien varrella. Melkoinen juhla se olikin, kolmena peräkkäisenä iltana (torstaista lauantaihin) ja kymmenen tähtivierasta, jotka paljastettiin vasta Bluesministeri-ohjelmassa samalla viikolla. Olimme vain perjantain konsertissa, joten Fabulous Thunderbirdsin Kim Wilson, joka esiintyi ainoastaan torstaina, jäi näkemättä.

Mitä voin sanoa? Puuh, lääh ja huhhuh! (Melkein) viiden tunnin konsertti meinasi olla liikaa jopa minun kaltaiselle ykkösfanille. Olin jälkeenpäin niin kylläinen etten halunnut kuunnella kitarasooloakaan saatikka sitten Wentusta pariin päivään. Pidin konsertista, mutta sori vaan, mitä enemmän kuulen ja koen Mick Tayloria, sitä vähemmän pidän hänestä. Hän on pitkän linjan kitaramiehiä, jolla valitettavasti on taipumus olla pitkäveteinen. Tällä kertaa hän sortui siihen pahemman kerran. Mielestäni hän venytti ja vingutti kitarointiaan niin, että oli yksitoikkoinen. Hän veti Bob Dylania, jolloin tunnelma lässähti yleisössä nukahtaneen puolelle. Minä ihan oikeasti luulin, ettei loppua näy ja olen sentään kovan luokan sähkökitarafani, joka tosissaan nauttii sooloista kun niitä on tarjolla. Mielestäni oli härskiä, että hän omi niin paljon aikaa itselleen, ikään kuin hän olisi ollut illan tähti eikä niinkään Wentus. Muut esiintyjät olivat enemmän aitoa legenda-aineista kuin Taylor ikinä tulee olemaan, mutta he olivatkin siellä soittamassa Wentuksen kanssa juhliakseen heidän 20 vuottaan bluesalalla sekä pitääkseen samalla hauskaa. Taylorin olisi pitänyt olla vain yksi muusikoista, mutta ei, sellaiseen rajoitukseen hän ei kyennyt tai halunnut. Minulle tuli sellainen tunne, että hän on ainoastaan siellä itsensä takia ja että Wentus on vaan joku bändi, joka sattumoisin säestää "suuren" tähden suopealla myötävaikutuksella. Kiistatta hän on taitava kitaristi, mutta hänellä ei ole niitä rahkeita, jotka tekevät KITARISTIKSI minun silmissäni. Minusta todellinen taituruus ei ole sitä, että vingutat loputtomasti kuolettavan paikallaan polkevaa kappaletta. Olen kuullut ja nähnyt monia, joille ennemmin antaisin tittelin KITARISTI ja Taylor ei kuulu niihin. Tuon kokemuksen perusteella en edes käsitä tällä hetkellä, että hän on joskus ollut Rolling Stonesin jäsen.

Konsertti oli, yllä olevaa tapausta lukuun ottamatta, nautinto. Vieraat olivat muistaakseni tässä järjestyksessä Wentuksen aloituksen jälkeen: Antti Sjöberg, Sven Zetterberg, Eddie Kirkland, Lazy Lester, Clas Yngström, Barrence Whitfield, Omar Dykes, Mick Taylor ja Louisiana Red. Saksofonia tapahtumassa soitti ruotsalainen Tore Berglund.

Antti asteli siis ensimmäisenä lavalle ja kappale "When A Man Loves A Woman" kajahti ilmoille. Todellisuudessa en pidä Wentuksen versiosta vaan suosin ennen kaikkea Percy Sledgen tapaa laulaa sitä. Kuitenkin nähdessäni Anttia monen vuoden jälkeen yhdistettynä lempilauluuni, huomasin yllätyksekseni hajoavani sirpaleiksi. Tiesin hänen olevan siellä, mutta silti se oli järkytys. Kesti pitkä tovi ennen kuin toivuin ennalleni. Herkistyin kyllä kun Wentuksen nykyinen solisti Juho Kinaret esitti jonkin kauniin kappaleen tai kun Omar esitti "Angel Bluesinsa", mutten samalla tavalla kuin Antin (alkuperäisen solistin) kohdalla. Se oli todellakin erityinen hetki, sillä Antti oli laulajana silloin, kun tutustuin Wentuksiin Cantina Westissä kuutisen vuotta sitten. Ensimmäinen livekokemus tyrmäsi minut ennen kuin kierros oli edes alkanutkaan. Kaipa nytkin oli jonkinlainen tyrmäys kyseessä.

Sven Zetterberg, joka oli näyttävästi pukeutunut syvänpunaiseen, kiiltävään pukuun, soitti sekä kitaraa että huuliharppua. Minulla oli hämärä muisto hänestä kitaristina Cantina West -ajoilta, huuliharppua en muistanut lainkaan. Olin siis positiivisesti yllättynyt, kun kuulin hänen harpputaitonsa. Häntä kuunnellessani olisin voinut istahtaa mukavasti nojatuoliin, konjakkilasi kädessä ja vain nauttia silmät suljettuina. Yksi pelkoni konserttiin mentäessä oli se, ettei siellä olisi mieleistä huuliharpunsoittajaa, kun kerran Pepe Ahqlvist ei ollut mukana. Svenin setin aikana Eddie Kirkland kutsuttiin lavalle. He esittivät menevän dueton "Pick Up The Pieces". Eddie Kirklandilla ei ehkä ole täydellistä lauluääntä, mutta jumankauta, että hänellä on lavakarismaa! Hänessä on sitä räväkkää bluesia ja hän osaa ottaa yleisönsä, toisin kuin eräs toinen kitaristi. Eddiehän on suunnilleen 83-vuotias? Ei yhtään niin vanhan ja väsyneen oloinen kuin pari vuotta nuorempi B.B. King oli jäähyväiskonsertissaan. Energiaa Eddiellä riittäisi vaikka muillekin!

Lazy Lester oli miellyttävä tuttavuus, rento musta cowboy, joka vitsaili sanoilla "They say I'm lazy, but I'm just too tired". Lausahdus kyllä kuvaa häntä osuvasti. Olemus ja tyyli olivat juuri sellaiset. En oikein ehtinyt muodostaa kunnollista mielipidettä hänestä. Toivottavasti tulee toinen tilaisuus kokea häntä livenä. Olisin itse asiassa halunnut kuulla enemmän harppusoittoa (varsinkin Svenneä!), konsertti oli nimittäin aika kitaravoittoinen. Tietenkin ymmärrän sen, ettei kaikkea voi saada samalla kertaa.

Seuraavana vuorossa oli Clas Yngström, joka oli minulle tuntematon ennen tätä hetkeä. Vauhdikasta menoa, sellaista jota mielellään kohtaa uudelleen. Muistaakseni hän tulee bändeineen Kokkolaan Scandinavian Bluespartyyn, jolloin minulla on mahdollisuus tutustua tarkemmin hänen musiikkiinsa. Konsertissa tuli niin tuutin täydeltä, että yksityiskohdat tahtovat väkisinkin hämärtyä, vaikka selvin päin olin. Sen muistan kuitenkin ajatelleeni, että hän on ansiokas blueskitaristi, hyvä ääni ja vivahteikas kitaransoittaja.

Yngströmin jälkeen oli lyhyt tauko ja sen loputtua vuorossa oli Barrence Whitfield. Häntäkään en ollut nähnyt ennen. Ensimmäinen ajatus kun hänet näin oli "musta Antti"! Heti alkaan hän komensi yleisön pystyyn irrottelemaan. Minä puolestani hiukan harmittelin, koska en hetkeen nähnyt yhtikäs mitään. Siitä kuitenkin oli hyötyä, sillä yleisö heräsi. Pidin Barrysta, hänessä on ytyä. Irrottelun jälkeen Juho liittyi Barryn seuraan. Kappale taisi olla "Mad House". Juho on monipuolinen laulaja ja melkoinen showmies, kuin jostain hullujen huoneesta karannut. Barrykin innostui esiintymään toden teolla. Juhoa on aina hauskaa katsella, koska ei ikinä tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu ilveilyn ja akrobatian saralla.

Tämän jälkeen Omar asteli nallemaisena lavalle. Hän nautti silmin nähden olostaan Wentuksen kanssa. Anttikin tuli takaisin ja he esittivät yhdessä kappaleen "Born On The Bayou". Tässä numerossa Antin rosoinen bluesrock-ääni tuli esille vaikuttavalla tavalla. Heidän jälkeen saapui sitten herra Taylor. Viimeisenä vuorossa oli Louisiana Red, joka antoi odotuttaa itseään (sain myöhemmin sen käsityksen, että viivytys johtui liikkumisvaikeuksista). Kun sitten saapui, hän oli pukeutunut farkkuihin, paitaan, aurinkolaseihin ja huiviin, joka kietoutui pään ympärille. Mieleeni tuli Bruce Springsteen niiltä ajoilta, kun "Born In The USA" oli maailmanluokan menestys. Soitettuaan pari kappaletta Red sitten kutsui Mick Tayloria seurakseen. Mielessäni voihkaisin: "Voi ei! Miksi juuri hän, kun paikalla oli muita paljon parempia?". Se minun on kuitenkin myönnettävä, että Mick paransi otettaan soittaessaan Redin kanssa kitaraa. Jos hän olisi soittanut tällä tavalla ilman liioittelua omassa osiossaan, se olisi tehnyt hänen taidolleen enemmän kunniaa. Redin ja Mickin session jälkeen kaikki tulivat loppunumeroa varten lavalle. Jokainen luritteli vuorollaan harppua, kitaraa tai laulua. Tässä yhteiskokouksessa Mick tuntui taas kadottavan itsensä, oli jotenkin eksyneen ja jäykän oloinen. Ei ilmeisesti ollut hänen iltansa, ei ainakaan minun mielestäni.

Tähän asti olen kertonut illan vierailevista tähdistä enkä juuri mitään itse juhlasankareista. Seurattuani Wentusta kuuden vuoden ajan, heidän taitonsa bluessaralla on minulle nykyään itsestäänselvyys. Alkuaikoina olin vaikuttunut siitä, että yhteistyö pelasi saumattomana kokonaisuutena. Missään muualla en ollut nähnyt vastaavaa. Ennen Anttia en tiennyt, että bluesia voi laulaa tuolla tavalla. Olin kuullut puhuttavan bluesin voimallisesta raakuudesta, mutta vasta silloin koin sen myös livenä. Basisti Robban Hagnäs ja rumpali Mikael "Axeli" Axelqvist pohjustivat soitantaa vakavaraisella rytmityksellä. Niko Riippa ja Kim "Hiding" Wikman lisäsivät kitarasooloillaan herkkyyttä, mikä oli mielestäni hyvä vastakohta Antin erittäin voimalliselle lavapersoonalle. Muutama vuosi sitten Antti lopetti laulamiset ja Juho astui remmiin. Bändi sai siitä uutta potkua ja nykyään Juho on yhtä kiinteä osa Wentuksen kokoonpanoa kuin Anttikin aikoinaan oli. Kaikista näistä syistä jäin koukkuun Wentuksiin ja olen siksi edelleenkin.

Juhlailtana itse päätähti Wentus oli mielestäni ehkä hiukan enemmän taka-alalla kuin olisin toivonut, mutta hyvä näinkin. Konsertti nimittäin osoitti sen, että heillä riittää taitoa ja kokemusta säestää mitä erilaisimpia muusikoita. Juuri tämä seikka on yksi vahvuuksista ja varmasti yksi syy menestykseen. Siitä huolimatta, että oli ajoittain taustalla, oli Wentuksellakin tähtihetkensä. Mainitsin jo Juhon ja Barryn hulluttelun sekä Antin ja Omarin dueton. Mieleeni jäi eräs toinenkin hetki. Kun Red oli lavalla, hän kehotti Nikoa astumaan hetkeksi parrasvaloihin soittamaan sooloa. Siitä hyvästä olisin kursailematta voinut halata Rediä. Nimenomaan näitä hetkiä varten olin tullut konserttiin enkä vieraiden vuoksi. Hidingillakin oli tilaisuutensa illan aikana, mutta istumapaikaltani tuskin näin häntä. Siten hän oli tahattomasti tavallista enemmän liikanimensä veroinen. Harvasanainen ja vähäeleinen mies, mutta sitäkin puheliaampi kitara. Nostan hattua, sillä en tiedä toista bändiä, jolla riittäisi rahkeita, taitoa sekä kurinalaisuutta tällaisen mammuttiprojektin toteuttamiseen.

Aleksanterin teatteri oli juuri oikealla tavalla viihtyisä, intiimi paikka tällaiselle tapahtumalle. Loisteliaat puitteet olematta kuitenkaan liian prameat. Mikäli historiallisessa rakennuksessa niinä iltoina oli kummituksia menneiltä ajoilta, ne saivat totisesti kyytiä! Konserttipaketti oli tuhti elämys, ei vain yleisölle vaan myös Juholle, Antille, Robbanille, Nikolle, Axelille sekä Hidingille. Niin pitääkin olla, tulihan kuitenkin 20 vuotta täyteen. Onnittelen asian tiimoilta vielä kerran ja keikoilla nähdään jatkossakin!



Sven Zetterberg & Eddie Kirkland, taustalla Robban Hagnäs & Kim Wikman
(kuva: Pertti Nurmi)


Barrence Whitfield
(kuva: Pertti Nurmi)


Louisiana Red
(kuva: Pertti Nurmi)


Wentus Blues Band & Antti Sjöberg
(kuva: Pertti Nurmi)

Sulattofestivaali (Pohjanpirtti, Karkkila 7.8.2010)
Teksti: Kari Kempas
(julkaistu BN-numerossa 4/2010)

Elokuun ensimmäinen lauantai alkoi noin 10 kilometrin päässä Karkkilasta sijaitsevan Ikkalan kylän Kokin talon navettaan rakennetuissa yleisötiloissa Pertti Ñurmen valokuvanäyttelyssä. Ihailimme valokuvia 40-vuotisen uran varrelta 1970-luvulta nykypäivään ja kuuntelimme samalla kuvaajan itsensä kertovan avoimesti kuvausharrastuksestaan sekä Finnish Blues Societyn historiasta. Pertin fotojen koevedokset tekivät tilaisuuden lopuksi kauppansa. Jos näyttely nyt jäi katsastamatta, on se nähtävissä suunnilleen samanmuotoisena 16. syyskuuta alkaen Länsi-Turunmaan Paraisilla entiseen kunnantaloon perustetussa tyylikkäässä taidegalleriassa.

Karkkilan Sulattofestivaalin lauantain bluesillan Pohjanpirtissä, vanhassa työväentalossa aloitti Hoodoo Revue kello yhdeksän pintaan. Revueen kuuluu kolme bändiä: Jo’ Buddy & Down Home King III, Tomi Leino Blues Band ja Juho Hurskainen & Jay’s Frantics.

Jo’ Buddy aloitti illan ja sai miltei salintäyden yleisön mukaansa. Kuulimme kappaleita uudelta ”Everything’s Gonna Be Alright” -levyltä. Lyhyessä setissään Jo’ Buddy ehti esitellä sekä lavatyöskentelyään että kitaratemppujaan. Hän mm. soitti kitaran kaulan yli lapsteel-tyyliin. Jussille tuntuu löytyvän arvostusta myös ulkomailta, mm. Fabulous Thuderbirds -kitaristi Johnny Moeller mainitsi Big City Rhythm & Blues -lehdessä Jo’ Buddyn yhdeksi suosikkikitaristeistaan: ”He’s from Finland and will blow your mind.”

Tomi Leino Bandin osuuden aloitti hienosti kitaristi Jonni Seppälä Freddy King–San Hozay -pohjaisella instrumentaalilla. Tomi Leino keskittyi lauluun ja huuliharpun soittoon, mm. Walter Hortonin ”Have A Good Time” ja Jr. Wellsin versioiman ”Ööliä aamulla” eli Early In The Morning -kappaleissa. Lyhyt setti käsitti 50–60-lukujen Chicago-bluesin helmiä. Soitosta tuli myös ilmi Länsirannikon, mm. William Clarken huuliharppukuvioiden, vaikutus. Tyylin mukaista soittoa kuultiin bändiltä, jossa olivat Tomin lisäksi Kari Karpo bassossa ja Juppo Paavola rummuissa.

Vauhtia saliin pisti tenorisaksofonisti Juho Hurskaisen johtama Jay’s Frantics, jossa edellä mainittujen Seppälän ja Paavolan lisäksi olivat mukana Boogie Boy Harri Saanio pianossa ja Lasse Sirkko kontrabassossa. Kuulimme honkkaavia saksofoni-instrumentaaleja 40–50-lukujen tyyliin sekä rhythm & bluesia, jumpia ja rock’n’rollia. Tyylillisiä vaikutteita omissa versioissa ja sovituksissa oli esim. Red Prysockilta, Joe Houstonisla ja Big Al Searsisla. Boogie Boy Harris lauloi Amos Milburnin kappaleen ”Chicken Sack Boogie” ja soitti pianoa tyyliin sopivasti. Varsin kuuma tuuttaus fonilla ja energinen lavaesitys saivat myös kukkamekot ja kretongit pyörähtelemään tanssilattialle. Hurskainen on kysytty soittaja ja mukana eri yhtyeissä, mm. Agents. Jay’s Franticsille uskoisi löytyvän jatkossa tilausta monissa roots-tilaisuuksissakin.

78-vuotias Louisiana Red jaksaa painaa keikkaa vuodesta toiseen. Yhdessä kitaristi Little Victorin kanssa tehty ”Back to the Black Bayou” -levy on saanut huomiota ja palkintoja ympäri maailmaa. Setin aluksi Little Victor esitti omaa tuotantoaan Jo’ Buddyn & Down Home King III:n sekä basisti Jaska Prepulan kanssa. Kitaraa ja telineeseen asetetun Bullet-mikin kautta harppua soittanut Victor toi tyylillisesti mieleen kaikuja Joe Hill Louisin yhden miehen orkesterin Memphis-soundeista 50-luvulta. Soitto oli tehokasta ja vanhakantaista Delta-bluesia. Teline ei oikein pysynyt asemassaan kaulassa ja Victor soittikin osan setistä käsillä saaden aikaan tehokkaan tumman soundin harpustaan. Hänen laulunsa ja ulosantinsa on aina ollut persoonallinen ja epäselvä. Vaikka hän tavallisesti toistaa vain muutamia fraaseja, on lyriikoista joskus vaikea saada selvää. Hänen kitaransoittonsa on persoonallisella tavalla perinteistä ja lavashow’nsa hämmentävä. Hän soitti mm. polvillaan niin, että housutkin repesivät.

Victor toimi seremoniamestarina Louisiana Redin osuudessa ja ohjasi bändiä taitavasti. Louisiana Red oli hyvässä vedossa ja aloitti osuutensa laululla ilman kitaraa. Tässä vaiheessa kuulimme mm. kappaleen ”Ride On (Louisiana) Red, Ride On” sekä uudelta levyltä ”The Black Bayou” ja ”Alabama Train”. Redin pitkältä uralta kuultiin omia kappaleita sekä yllätyksenä muutama komea Earl Hooker -slidetulkinta, mm. ”Blue Guitar” ja Muddy Watersin ”You Need Love”, jossa Earl tunnetusti soittaa soolokitaraa. Red pääsi hämmästyttävän lähelle Earlin slide-kitaran soundia intoutuen liuttelemaan slide-putkellaan villisti yli kitaran viimeistenkin nauhojen. Taustabändin hieno yhteistyö innosti Redin pistämään parastaan niin laulun, kitaran kuin yhdessä kappaleessa huuliharpunkin kanssa. Kolmen kitaran soundi oli osassa kappaleita raskas ja sitä kevennettiinkin välillä sillä, että Jo’ Buddy tyytyi ravistelemaan marakasseja.

Louisiana Red on tyylillisesti Lightnin’ Hopkinsin, Muddy Watersin ja muiden bluesmiesten perinteen jatkaja ja tarinankertoja, jollaisia on enää harvoja jäljellä. Olikin hienoa huomata, että Red on hyvässä vireessä ja nauttii selvästi saamastaan huomiosta niin Karkkilassa kuin suuressakin maailmassa.

Illan bändien soittotyylien eroista johtuva erilainen volyymitaso kannattaa jatkossa huomioida huolellisemmalla miksauksella ja käyttämällä lavamonitoreja. Nyt laulu ja esimerkiksi piano jäivät ajoittain muun soiton alle. Kokonaisuutena festivaali oli onnistunut, ja se on selvästi tullut Suomen kesätapahtumien joukkoon jäädäkseen, minkä festivaalipäällikkö Ramppe Pitkänen vahvisti festarien jälkeen väsyneenä, mutta onnellisena.



Louisiana Red Sulattofestivaaleilla
(kuva: Pertti Ñurmi)


Festivaalitirehtööri Ramppe Pitkänen tähtää jo tuleviin koitoksiin...
(kuva: Pertti Ñurmi)


Blues Newsissa julkaistuja Louisiana Red -levyarvioita:

LOUSIANA RED AND SUGAR BLUE
Red Funk 'N Blue

(Black Panther BP-1001) -76
A (1) Lamplight Baby (2) When My Mama Was Living (3) The Women That I've Known (4) Look At The Children Run (5) New Jersey Women
B (1) Sugar's Harmonica Boogie (2) Cadillac Blue (3) Why don't You Come On Home (4) Soon Forgotten

Tämä levy, joka on äänitetty Lontoon maineikkaassa "100 Club":ssa viime vuoden huhtikuussa on – se on ankea totuus – pohjanoteeraus Louisiana Redin uralla. Hieman katkerin mielin moisen lausunnon joutuu antamaan miehestä, joka on tähän asti tehnyt lähes yksinomaan miellyttäviä ja vaihtelevia levyjä. Syytä käsiteltävän LP:n epäonnistumiseen lähtisi helposti ja mielellään hakemaan muualta kuin itse Redistä, esimerkiksi harpisti Sugar Bluesta, mutta kun levyllä on myös pari sooloesitystä, jotka eivät juuri kehuja ansaitse nekään, täytynee syytä hakea vaikkapa äänitystilaisuudesta. Harvoinhan tällaiset "live"-levytykset onnistuvat toivotulla tavalla.
Mielellään tässä tyytyisi vain tarkastelemaan Louisiana Redin aikaisempia vaiheita, joten kehutaan nyt ainakin hänen 60-luvun alun single-äänityksiään sekä jo varsin harvinaiseksi käynyttä Roulette-LP:tä, joka on julkaistu myös Forum Circle- ja Vogue-merkeillä kuin myös englantilaisessa Juke Blues -sarjassa. Samaten 70-luvun alussa tehty "Louisiana Red Sings The Blues" (Atco 33-389) on erittäin mukavaa pikkuyhtyebluesia. Country bluesin parista Redin sen sijaan tapaa Blue Labor -levymerkillä (BL-104 & BL-107).
Jos nyt kuitenkin palataan takaisin Black Panther -levyyn, mainostettakoon sen parhaana antina Redin sooloesityksiä A1 ja A2, mutta kuten todettu, ei näilläkään urilla mitään mainittavampaa tapahdu. Harpisti Sugar Blue on soittotaidoiltaan enintään keskinkertainen ja hänen laulustaan (B1 & B2) ei voi sanoa edes sitä. Hieman lisäväriä tasaiseen harmauteen tuo B-puolella pianisti "Boogie Woogie" – kuka sitten lieneekin – tosin hänenkin soittonsa on saman kuvion toistoa kautta linjan.
Levy on puristettu luotaantyöntävälle keltaiselle vinyylille ja kannetkin ovat suttuisen kellanruskeat, sisältäen varsin heikkoja valokuvia, joten silmäniloakaan ei julkaisu tarjoa. Jos joku on vielä kiinnostunut, niin jotain positiivista sentään löytyy, nimittäin Sailor Vernon kaupitteli levyä tuoreimmalla listallaan huokeaan puolentoista punnan hintaan.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 4/1979)




LOUSIANA RED WITH SUNNYLAND SLIM'S BLUES BAND
Reality Blues

(L+R 42.011) -80
A (1) Farmworkers Blues {5:55} (2) Chicago, Glad To Be Back Home {6:30} (3) Without Of Love {6:10} (4) Jumpin' With Red {3:50}
B (1) Reality Blues {7:50} (2) Jailhouse Blues {7:05} (3) You Can't Mistreat A Brother {6:50}
Suluissa olevat merkinnät tarkoittavat eri esitysten kestoaikoja. Muusikot: Louisiana Red (vcl, gtr), Hubert Sumlin (gtr), Sunnyland Slim (pno), Bob Stroger (bs), Odie Payne (dms), Carey Bell (hca).

Aivan tarkoinhan en voi tietysti olla perillä tämän levyn tuottamistavasta, mutta lukemani ja osin kuulemanikin perusteella olen saanut siitä seuraavan käsityksen: Horst Lippman oli saapunut Chicagoon ja aikansa neuvoteltuaan oli saanut valmiiksi sopimukset muusikoiden kanssa American Folk Blues Festivalin vuoden 1980 kiertuetta varten. Koska konsertit tunnetusti lisäävät niissä esiintyvien taiteilijoiden levyjen myyntiä, hän päätti äänittää aineistoa useita lp:itä varten. Sen jälkeen hän varasi studion käyttöönsä muutamaksi päiväksi ja ilmoitti asiasta musikanteille.
Tammikuun 29. päivänä oli levytysvuorossa Iverson Minter eli Louisiana Red. Lippman kehotti häntä ja kumppaneitaan soittamaan bluesia ainakin tunnin verran, pani nauhan pyörimään ja poistui muihin askareihinsa.
Tämän niin sanotun äänitystilaisuuden tuloksista on tälle albumille siirretty hieman yli 40 minuuttia musiikkia, joka ei sinänsä ole huonoa, mutta joka ei ole omiaan pelkästään kuunneltavaksi. Todella mitättömään rumpusooloon päättyvää soittokappaletta A4 lukuun ottamatta kaikki esitykset ovat lähinnä ilman erityisiä etukäteissuunnitelmia valmistettuja pitkiä blueseja. Tuttua tavaraa on mukana paljon ja sooloilutilaa on ollut runsaasti jaettavissa pääasiassa kitaristeille ja harpistille.
Tällainen improvisoitu ja vanhaa toistava musiikki sopii kyllä konsertteihin ja esimerkiksi juhlahumun taustaksi, mutta tarkkaa paneutumista se ei oikein kestä. Paras luomus on muita intensiivisemmin tulkittu B1 eli "Reality Blues", jonka kestäessä Red lähettää omaperäisiä terveisiä USA:n silloiselle presidentille Jimmy Carterille.
Takakansitekstitkin ovat sortiltaan aika heppoiset, vaikka ne on tehnyt jonkinmoiseksi tietomieheksi tunnettu Norbert Hess. Mistähän Hess on saanut päähänsä niinkin uskomattoman asian, että Louisiana Redin levytystä "Red's Dream" olisi aikoinaan myyty yli miljoonan kopion verran?
Ikäähän tällä kiekolla on jo nelisen vuotta, mutta sen esittely on perusteltua ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että maahantuoja toimitti meille näytekappaleen vasta nyt ja toiseksi sen vuoksi, että sitä on viime aikoina näkynyt mm. Helsingin levykaupoissa runsain määrin.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 4/1984)




LOUSIANA RED & HIS CHICAGO BLUES FRIENDS
Boy From Black Bayou (Tribute To Muddy Waters)

(L+R 42.055) -83
A (1) Future Blues (2) Boy From Black Bayou (3) The Good Book
B (1) I'm Too Good (2) Texas Hop (3) Gal From Elgin, Illinois

Sanonpa heti kättelyssä, että tässä oli minulle alkuvuoden yllätyslevy. Louisiana Rediltä on viime vuosina julkaistu lähinnä eurooppalaisten toimesta liki uuvuttava määrä levyjä, joten yksi uutuus lisää ei juuri jaksanut innostaa. Eipä silti, ei Rediä sovi yrittämisestä syyttää, leipäänsähän mies vain yrittää hankkia. Tuottajien asia on päättää minkälaista materiaalia ja kuinka paljon markkinoille päästetään.
Louisiana Red on tunnettu ja tunnustettu aktiivisena säveltäjänä ja sanoittajana, mikä ei nykyajan bluesartisteille ole kovinkaan tavanomaista. Niinpä tälläkin levyllä kaikki kappaleet ovat uusia sävellyksiä (B2 ei ole SE Texas Hop), kaksi tosin Jack Dupreen käsialaa (A1, A3) ja varta vasten Redille tehtyjä, kuulemma. Levy on omistettu Muddy Watersin muistolle, koskapa äänitysajankohta sattui lähes Muddyn kuolinpäiviin. Kansissa kerrotaan kauniisti, kuinka Muddy oli kuin isä Redille, opettaen tälle kaiken sliden soitosta. Tästä huolimatta levyllä kuultava putken liu'uttelu on omaksuttu Earl Hookerilta, mieheltä joka oli sähköisen slidesoitannan todellinen pyroteknikko ja minun asteikossani kitaristien ehdoton ykkönen, jota kukaan ei luultavasti koskaan tule syrjäyttämään. Nostalgia oli melkoinen kuullessani B3:n, sillä Red pääsee niin lähelle Earl Hookerin Arhooliella 15 vuotta sitten julkaistua "Anna Leetä", etten moista olisi uskonut. Kun mukana on Arhoolien tavoin vielä Carey Bell huuliharppuineen on jälki huikeaa. Se, että Red on kuin uudestisyntynyt Earl Hooker osoittaa hänen olevan mittava kitaristi. Tätä piirrettä ei miehessä ole yleensä noteerattu.
Levy on kauttaaltaan oiva osoitus Redin kyvyistä sekä säveltäjänä että tulkitsijana. Muotti on kaikilla kappaleilla kutakuinkin samanlainen: Carey Bellin harppu- ja Lovie Leen pianosoolot höystävät sopivasti Redin kitaraa, slidella soitettuna sekä ilman. Kakkoskitarassa Jimmy Rogers, bassossa Larry Exum ja rumpali Earl Howell täydentävät kokonaisuutta kyvykkäänä rytmiryhmänä. Lopputulos on sellainen, että pidän tätä levyä L+R -merkin tähän mennessä parhaana tuotteena.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 4/1984)




American Folk Blues Festival Live '83
(L+R 50.002) -84
A (1) Louisiana Red - Louisiana Hot Sauce (2) "Sparky" Rucker - Black Snake Moan (3) Louisiana Red - Future Blues (4) Larry Johnson - Confusion (5) Larry Johnson & Nat Riddles - I Got The Blues
B (1) Lonnie Pitchford - Johnny Stole An Apple (2) Louisiana Red & Carey Bell - Delta Fish Market Blues (3) Lovie Lee - Mind To Ramble (4) Love Lee's Boogie (5) Queen Sylvia Embry - You Treat Me So Mean

Näitä AFBF-levyjä on sitten L+R-merkin perustamisen tullut markkinoille kuin liukuhihnalta. Toisaalta on uudelleenlämmitetty vanhoja konserttitaltiointeja, toisaalta julkaistu uusia 80-luvun konsertteja. Tämä LP on sikäli kummajainen, ettei se ole konserttiäänite lainkaan vaan kokoelma vuoden '83 kiertueen jäsenten omilla L+R-levyillä julkaisematta jääneitä esityksiä. Levy olikin mitä ilmeisimmin tarkoitettu myytäväksi kylkiäisenä itse konserttien yhteydessä. Tähän viittaa kansiin sisällytetyt kiertueohjelma sekä (saksankieliset) taiteilijaesittelyt. Suomessahan viimevuotinen kiertue ei koskaan edes käynyt, eikä oikeastaan juuri missään muuallakaan saksalaisen kielialueen ulkopuolella.
Levyä en tohtisi kovin huonoksi moittia, vaikka julkaisuperiaate on hieman arveluttava. Materiaali on peräti monipuolista ulottuen yhtyebluesista mies- ja naisvokalisteineen (A3, B5; A1 on instrumentaali) duoesitysten (A5, B2), soolopianokilkutusten (B3, B4) ja mies&kitara -muotin (A2, A4) kautta alkukantaiseen yksikielisen kitaran rämpytykseen (B1).
Louisiana Redin tuotteista A3 on eri otto miehen toisaalla lehdessä arvioidusta tulevaisuusbluesista ja A1 on instrumentaali, jota ei kyseiselle soololevylle saatu mukaan mahdutettua. Yhdessä Carey Bellin kanssa toteutettu B2 on LP:n ehkä paras raita, jolla tavoitellaan kiitettävästi vanhaa "down home delta" -perinnettä. Tämä kappale lupaa paljon Redin ja Bellin uudelta yhteiseltä L+R-LP:ltä. James Ruckerin A2 on mitäänsanomaton heikosti laulettu country blues, joka on poimittu vanhalta Spivey-LP:ltä (1017) ja olisi saanut jäädä poimimatta. Myöskään ykköspuolen kaksi viimeistä akustista raitaa eivät juuri maailmoja kaada, varsinkaan puolitoistaminuuttinen kitara-instrumentaali A4. Lovie Leen pianoesitykset, hidas blues B3 ja nopea boogie B4 ovat ihan OK, mutta ne on kuultu jo niin tuhottoman monta kertaa aikaisemmin. Yllättävin juttu levyllä on Lonnie Pitchfordin yksikielisen sähköistetyn kitaran säestyksellä esittämä omenavarkaustarina. Yksinkertaisuudestaan ja alkukantaisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, kappaleen jaksaa kuunnella intensiivisesti koko sen kuusiminuuttisen kestoajan. Tämä raita on julkaistu myös L+R:n "Living Country Blues" -sarjassa. Basisti-laulajatar Sylvia Embryn, jota myös kuningattareksi kutsutaan - miksiköhän, nopeatempoinen päätöskappale on sekin ihan itseään. Menon takaa kolme kitaraa, joista Jimmy Dawkins tyylikkäine sooloineen on pitkästä aikaa hyvässä vedossa. Miehen soisi vaihteeksi pääsevän studioon omissa nimissäänkin. Hänen vaikean ja ylitempperamenttisen luonteensa tuntien toive voi olla kuitenkin turhan aikainen.
Kaiken kaikkiaan, muutamia ilopilkkuja lukuun ottamatta, hieman turha levy tämä on. Uudet harrastajat saattavat löytää siitä tosin virikkeitä uppoutuakseen syvemmälle bluesin syövereihin, kuten itselleni tapahtui vuoden 1969 Folk Blues Festival -levyn myötävaikutuksella.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 4/1984)




GERHARD ENGBARTH + BLIND JOHN DAVIS & LOUISIANA RED
Inspiration-Stomp

(Blue Energy 2169) -85
A (1) Inspiration Stomp (a) (2) Masken (b) (3) So Viele Worte (b) (4) Melancholy (5) Fieber (a)
B (1) Sag, Warum Sing Die Menschen So? (b) (2) Ich Schenk Dir Was (a) (3) Blue Energy (a) (4) Die Zeit Ist Kurz (b) (5) Der Blues Vom Blues (a) (6) O.K. John (a)

Ei, sinulla ei ole lukihäiriötä, kyllä nuo kappaleet tosiaan ovat (enimmäkseen) saksankielisiä. Gerhard Engbarth on sakemanni, jolla blues on jollei sielussaan niin ainakin syvällä syömmessään. Sain tämän levyn häneltä itseltään postitse joskus viime kesänä, mutta erinäisistä kiireisemmiltä tuntuvista asioista johtuen arvio tulee vasta nyt. Otsakkeen mukaan Engbarth on tälle levylle saanut seurakseen maineikkaat bluestulkit, pianisti Blind John Davisin ja kitaristi Louisiana Redin. Yllättävintä koko keitoksessa on se, ettei se suinkaan ole ehkä ensiarvauksella odottamani pohjanoteeraus.
Ohjelmisto jakaantuu varsin tasapuolisesti, sillä Davisin tuella kuusi ("a"-merkittyä) ja Redin kera neljä ("b"-merkittyä) kappaletta. A4 on muista poikkeava, koskapa se on kahdeksan vuotta vanhempi, kolmen tuntemattoman miekkosen yhteinen improvisaatiomainen instrumentaali, jolla soitetaan mm. komeasti metsään. Levyltä sen olisi voinut huoletta jättää pois. Blind John Davis -duetot ovat merkittävimpiä nähdäkseni siksi, että ne jäivät (ainakin Engbarthin mukaan) Davisin viimeisiksi taltioinneiksi vinyylille. Blind John on paikoin hyvässä vedossa (esim. B2), mutta paikoin valitettavan epätarkka soitossaan (A5). Engbarth itse on varsin alkeellinen huuliharpun taivuttaja eikä hän ole mikään laulajakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta ei näitä yrityksiä huoli silti kovalla kädellä koulia. Lämmintä kiintymystä asialleen on aina syytä arvostaa.
Louisiana Redin kanssa kitaraduettona esitetyt jutut ovat aavistuksen verran antoisampia, sillä peruskuviot kitaralla ovat ehkä sittenkin helpompia kuin harpulla. Red soittaa sekä akustista että sähköistä kitaraa ja slidea kuullaan kahdella raidalla.
Kokonaisuutena levy on huoliteltua työtä. Ohjelmisto on järkevästi ja vaihtelevasti jaksoteltu. Kannet ovat aukeavaa mallia ja sisältävät mm. kappaleiden sanat. Siitäpä vaan kohentamaan ruostunutta (?) saksankielen taitoa. Lyriikat sisältävät joitain ihan mukavia oivalluksia kuten:
"Du merkst, der Blues ist wie ein Spiegel, du siehst dich nackt und ungeschminkt; der Blues ist wie ein scharfes Messer, das tief ins Innerste dir dringt; deshalb ist Blues die Kraft, die du tief in dir hast; und so find'st du dei' Balance, zerbrichst an keiner Last."
Levynsä mukana Engbarth lähetti myös alun perin vuonna 1977 julkaistun kirjansa "Der Blues vom Blues Begegnungen", josta on syksyllä 1983 otettu jo kolmas painos. Tässä satasivuisessa pehmeäkantisessa julkaisussaan Gerhard kertoilee lähinnä bluesmuusikoista, joiden kanssa hän vietti kiertolaiselämää 70-luvun alun American Folk Blues Festival -kiertueiden yhteydessä. Laajimmin ovat esillä Johnny Young, Lightnin' Slim, Roosevelt Sykes ja Bukka White. Kirjan sivuille on kopioituna mm. Youngin ja Gerhardin välistä kirjeenvaihtoa. Valokuvat eivät ole teknisesti kovin hääppöisiä, mutta ne ovat pääosin muualla näkemättömiä. Kirjaa tuskin Suomesta löytää, kun taas levy osui yllättäen silmiini Fennican alennuslokerossa. Osoite, josta voi niin halutessaan kirjaa tai levyä tiedustella on: Gerhard Engbarth, Friedhofsallee 25, 6553 Sobernheim, BRD.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 6/1986)



Gerhard Engbarth & Louisiana Red
heinäkuussa 2008
(kuva: Gerlinde Heep,
www.gerhard-engbarth.de)

Hot Sauce
(Red Lightnin' RL 0071) -87
A (1) Lightning Bug (2) Alabama Train (3) You Gonna Need Me, Baby (4) Trouble All My Days (5) Ride On, Red, Ride On
B (1) Whose Ol' Drawers Is These? (2) Wo-Ho-Ho, Baby (3) 'Let These' Blues (4) Sometimes I Wonder (5) Gonna Move On Down The Line
(Äänitysvuodet: 1965-73)

Vuonna 1936 syntyneen Iverson Minterin eli LOUISIANA REDIN musiikilliset suoritukset ovat lähes aina niitä seuraillessani saaneet aikaiseksi ristiriitaisia tuntemuksia. Myönnän kyllä, että hän on voimakasääninen ja soittotaitoinen laulaja/kitaristi/harpisti, jonka omaperäisiä sanoituksia takakansikirjailijoilla on tapana kehua. Mutta kun hänen esittämänsä ja yleensä miehen omiksi teoksiksi merkityt musiikkikappaleet ovat miltei järjestään mukaelmia tunnettujen blues-artistien levytyksistä, en voi pitää häntä minään erityisen merkittävänä taiteilijana.
Tämän kiekon materiaalin on tuottanut entinen Atlantic Recordsin napamies Herb Abramson. Samoista sessioista peräytyvää aineistoa on aiemmin julkaistu Atco-merkin lp:llä 'Louisiana Red Sings The Blues', jonka sain nauhalle Pertti Nurmelta joskus 80-luvun alussa ja jolla Pertin mukaan Red on parhaimmillaan. Redin laulun ja soiton lisäksi mukana on koostumukseltaan vaihtuvien pikkuyhtyeitten säestysmusisointia urkujen, pianon, kakkoskitaran, basson, rumpujen ja huuliharpun avulla.
Tuotosten tulkinnallinen taso on kieltämättä hyvänpuoleinen, eikä näissä äänitteissä ylipäätäänkään ole muita suoranaisia heikkouksia kuin tuo ylenmääräinen lainatavaran käyttö. Onhan tietysti omalla tavallaan kiintoisaa muistella, mistä mikäkin Louisiana Redin laulu on oikeastaan kotoisin, mutta suoranaista kuuntelunautintoa tuollainen päänvaivaaminen on omiaan vähentämään. Ainakaan itse en voi edes rauhoittua kuuntelemaan Redin luomuksia, kunnes olen saanut selville kunkin levytyksen taustan. Tämän levyn kohdalla tuo tutkimustyö kesti kolmen läpipyörittämisen verran, mitä pidän aika hyvänä saavutuksena.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 1/1989)




American Folk Blues Festival '81
(L+R/Optimism 2022) -93
(1) John Cephas & Phil Wiggins - Bowling Green Rag {2:40} (2) Bye Bye Baby {3:15} (3) Last Fair Deal {3:20} (4) Sunnyland Slim - One Room Country Shack {5:20} (5) Tin Pan Alley {4:45} (6) Dust My Broom {3:50} (7) Louisiana Red - Woodchopping Blues {5:45} (8) Hubert Sumlin - I Love {4:15} (9) Hubert Sumlin & Louisiana Red - Everything I Do Gonna Be Funky {3:30} (10) Carey & Lurrie Bell - I Need You So Bad {7:20} (11) Man And The Blues {7:05} (12) Margie Evans - 29 Ways {2:55} (13) Trouble Trouble {6:55} (14) Hound Dog {4:35} (15) koko joukko - Next Time I See You {9:10}
Soittoaika on noin 75 min. Yksittäisten esitysten kestoajat on merkitty niiden nimien jälkeen kaarisulkeisiin. Äänitetty 10.3.1981 Kamenissa, Saksassa ja 17.3.1981 Siegenissä, Saksassa.

Blues-muistelot jatkuvat. Viime vuonna kuvailin "levyjen valossa" American Folk Blues Festival -67:n kokemuksiani sekä kymmentä vuotta myöhempiä J.B. Hutto -elämyksiä, ja nyt siirrytään jo 80-luvun puolelle. Jonkin verran lisääkin samantyyppistä kertoilua on luvassa, mikäli vain suunnittelemani materiaalihankinnat onnistuvat.
Monille meistä, jotka tutustuivat bluesiin 60-luvulla, nimike American Folk Blues Festival on todella tärkeä ja lämpimiä tunteita herättävä sanajoukko. Saksalaiset Horst Lippmann ha Fritz Rau järjestivät ensimmäisen konserttisarjan v. -62, ja sen jälkeen aina vuoteen 1971 saakka Eurooppaa kiersi joka syksy parin kuukauden ajan hieman yli kymmenpäinen bluesjoukkio. Vuonna -72 valittiin vallan kaksi eri festivaali-ryhmää, joista toinen esiintyi alkukeväästä ja toinen normaalin tyylin mukaisesti syksypuolella. Sitten seurasi jostakin syystä usean vuoden tauko, kunnes vuosina 1980-83 organisoitiin viimeiset neljä kiertuetta.
Suomessa oli mahdollisuus tutustua AFBF-artisteihin syksyllä 66-67 sekä keväällä -72 ja -81. Kaikki muut festivaalit esittäytyivät täällä Kulttuuritalossa, mutta vuoden -72 bluesjuhla pidettiin peräti Finlandia-talossa, joka muistini mukaan oli jopa likipitäen täynnä. Itseltäni jäi väliin näistä täkäläisistä AFBF-konserteista vain tuo ensimmäinen, mikä vieläkin harmittaa. Lieköhän joukossamme ketään sellaista, joka olisi osallistunut niistä jokaiseen neljään? Vastaukset voi lähettää esim. yhdistyksen postilokeroon.
Alkuaikojen festivaalit esittelivät eurooppalaisille monia tavattoman taitavia ja nimekkäitä blues-muusikoita. Varsinkin vuosien 63-64 kiertueita voidaan pitää USA:n ulkopuolisen blues-harrastuksen kannalta aivan käänteentekevinä, kun niiden taiteilijoihin kuuluivat mm. Sonny Boy II, Muddy Waters, Otis Spann, Lonnie Johnson, Howlin' Wolf, Lightnin' Hopkins ja Sleepy John Estes. Vielä 60-luvun loppupuolella ja 70-luvun alussa AFBF-artistien taso ei ollut juurikaan noita huippuaikoja huonompi, kun myös Suomessa saatiin kuulla ja nähdä sellaisia merkkihahmoja kuin Son House, Skip James, Hound Dog Taylor, Big Mama Thornton, T-Bone Walker ja Big Joe Williams. 80-luvun kiertueet eivät luonnollisista syistä yltäneet edeltäjiensä kaltaiseen legendaarisuuteen, koska iso joukko bluesin tärkeitä tekijöitä oli siihen mennessä jo saavuttanut maallisen vaelluksen päätepisteen, eikä uusia yhtä mittavia merkkihahmoja ollut ilmaantunut. Mutta näemmä niidenkin tapahtumien arvo on vuosien mittaa luonnostaan kohoamaan päin.
Laadin vuoden -81 konsertoinnista pitkänpuoleisen selvityksen Blues Newsin numeroon 68. Siinä nostin tapahtuman myönteisiksi yllättäjiksi Cephasin & Wigginsin sekä nuoren Lurrie Bellin. Ikämies Sunnyland Slim, Hubert Sumlin, Carey Bell ja Margie Evans osoittautuivat silloin kutakuinkin odotusten mukaisiksi, mutta Louisiana Redin väkinäiseen osuuteen olin kovasti pettynyt. Aika usein musiikkitilaisuudet tuntuvat paikan päällä koettuina melkoisesti paremmilta kuin levyltä seurailtuna, mutta nyt asianlaita on selkeästi toisinpäin. Liekö tuo jotakin nostalgian aiheuttamaa uudelleen arviointia, mutta mielestäni tämä on suorastaan hyvänpuoleinen live-äänite.
Näiden näytteiden perusteella pidän yhä John Cephasin ja Phil Wigginsin ynnä Carey & Lurrie Bellin suorituksia oikein onnistuneina. Vanhan Sunnyland Slimin klassikkopainoiseen panokseen olen alkanut vuosien myötä suhtautua aikaisempaa selvästi arvostavammin, ja varsinkin Louisiana Redin ja Hubert Sumlinin tyylittelyt maistuvat nyt paljon makoisimmilta kuin maaliskuussa -81. Jopa Margie Evansin karjunta ei tuota enää yhtä kielteisiä elämyksiä kuin mitä se sai aikaiseksi 13 vuotta sitten.
Vuoden -67 festivaali-cd:tä kommentoidessani moitin sen lyhyttä kestoaikaa, mutta tämän koosteen kohdalla vastaavaa puutosta ei ilmene. Saksalainen tuotantoporras ei kuitenkaan ole esimerkiksi tullut tuntoihinsa sen jälkeen, kun joku on kääntänyt sille kirjoitukseni, vaan havaitun muutoksen tausta on aivan toisenlainen. Ymmärtämäni mukaan nyt esillä oleva kiekko on näet vain nykytekniikan mukainen uusintapainos alkuperäisestä tupla-lp:stä.
Täysin tyytyväinen en tietysti ole tähänkään produktioon. Asianmukaisilla valtuuksilla varustettuna olisin korvannut muulla aineistolla ainakin Louisiana Redin ja Hubert Sumlinin korvia repivän ja mielenrauhaa raastavan funkykolistelun n:o (9) sekä Margie Evansin etupäässä vain sääliä herättävän "Hound Dog" -yritelmän, mutta näkemyksiähän on tunnetusti monia ja erilaisia.
Oikeastaan tämä uusimuotoinen, entistä oleellisesti myönteisempi suhtautuminen koko vuoden -81 AFBF-kiertueeseen ilmenee kaikkein voimakkaimmin päätösnumeron "Next Time I See You" kohdalla. Itse konserttiarviossa suomin kovin sanoin tuollaista yhteisfinaalia, mutta nykyisin pidän sitä jopa omalla tavallaan viehättävänä.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 2/1994)




Live In Montreux
(CoraZong 255 014) -00
(1) Bring It On Home To Me (2) First Degree (3) Look At The Children Run (4) My Heart's A Loser (5) When My Mama Was Living (6) Held Up In One Town (7) Turkey Killer (8) Date With Barbara (9) Standing At Your Door (10) Going Train Blues (11) Sweet Blood Call

Slidetekniikka on ahkerassa käytössä, kun Louisiana Red esittelee kolmen soinnun ihmeitä erilaisina variaatioina livekeikalla Montreuxin Jazz-festivaaleilla Sveitsissä. Pääosassa on mies ja kitara ilman taustabändin tukea. Intensiivisyydessä on kuitenkin hieman toivomisen varaa eikä soitossa saavuteta oppi-isä Elmore Jamesin kaltaisia sfäärejä. Taustabändi olisi ollut tarpeen, jotta kiekolle olisi saatu lisää värinää.
Louisiana Red on levyttänyt jo 1960-luvulta alkaen vaihtelevaan tahtiin. Erityisesti 1990-luvulla levytyksiä syntyi kohtuullisen paljon ja Louisiana Red on keikkaillut ahkerasti Euroopassa. Nettitietojen perusteella erityisesti saksankielisellä alueella on ollut menestystä, kuten tämäkin kiekko osoittaa. Suosio on ilmeisesti kasvanut tasaisesti viime vuosien aikana. Nettisivujen mukaan germaanit ovat olleet tyytyväisiä Louisiana Redin soittotapaan. Kyseessä on äänitystietojen perusteella vuoden 1975 keikka, joka on nyt julkaistu takautuvasti. Syytä tämän kiekon julkaisuun ei tarkemmin kerrota. Levyn on tuottanut CoraZong Records Labor-yhtiön lisenssillä.
Levy ei ole musiikillisesti kovin monipuolinen, vaikka yleisö aplodeista päätellen oli sangen ihastunut esitykseen. 70-luvulla ei ilmeisesti ollut vielä kovin kriittisiä kuulijoita bluesin alalla alppitorvien kotimaassa... Rytmi ja soundi ovat melko yksitoikkoisia, joihon olisin kaivannut sävyjä ja vaihteluja. Aloitusraita on kuitenkin aika lupaava. Louisiana Redin ääni ei ole kovin karismaattinen ja ääniskaala on hieman kapea. Näistä syistä olisi kannattanut ottaa taustabändi mukaan keikalle tuomaan lisämaustetta poljentoon. Soitto on kuitenkin varmaotteista, mutta kuvioiltaan hiukan pitkäveteistä eikä levyllä ole kovin suuria huipennuksia missään vaiheessa.
Mikä onnistuu John Lee Hookerilta, ei välttämättä onnistu Louisiana Rediltä, vaikka ammattimies onkin kyseessä. Keikkavire ei ehkä ollut ihan kohdallaan, mutta soitto kulkee silti rutiinilla.
Levy ei tarjoa kovin sävähdyttävää kokemusta bluesiin perehtyneille kuulijoille. Kaikki on liiankin tutunomaista kolmen soinnun kieputusta. Joissain kappaleissa välähtää Elmore Jamesin perinteet, mutta intensiteetti ja lataus puuttuu, vaikka oppi-isät ovat parhaasta päästä. Kitarankäsittely on yllättävän yksitoikkoista eikä efekteillä juuri herkutella. Tulkinta on jotenkin persoonatonta, eikä yksikään kappale jää mitenkään erityisesti mieleen, vaikka kyseessä on varsin taitava muusikko.
Levyn tekstitiedoissa on selostus Louisiana Redin elämänvaiheista, joihin bluesmuusikolle ominaiseen tapaan kuuluu traaginen lapsuus, vaeltelevaa elämää ankeissa oloissa ja katumuusikon tausta. Louisiana Red syntyi vuonna 1936 ja vain muutama kuukausi sen jälkeen hänen äitinsä menehtyi. Hänen isänsä kuoli Ku Klux Klanin hirttämänä viisi vuotta myöhemmin. Tämän jälkeen isoäiti otti Louisiana Redin kasvatikseen ja osti tälle tämän ensimmäisen kitaran, joka olikin valaistuksen paikka tulevalle bluesmiehelle. Sen kautta löytyi musiikin ihmemaa ankean todellisuuden keskellä. Sitten seurasi katumuusikon ura, jonka kautta hän tutustui John Lee Hookeriin ja Muddy Watersiin. Näiltä legendoilta Louisiana Red oppi bluesin syvällisemmät perusteet ja kehitteli oman pelkistetyn tyylinsä.
60-luvulla Louisiana Red teki pari levytystä, jotka eivät kuitenkaan herättäneet suurempaa innostusta eikä keikkaa pukannut riittävästi elantoa varten. 70-luvun alussa hän luopui joksikin aikaa muusikon urasta ja siirtyi teollisuustyöntekijäksi New Jerseyhyn. Sitten hän tapasi lauluntekijä Kent Cooperin, josta tulikin hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa. Cooper sai Louisiana Redin muusikon uralle uutta potkua, kun yhteistyön tuloksena julkaistiin kolme levyä, Sweet Blood Call, Dead Stray Dog ja Midnight Rambler. Tämän jälkeen seurasi keikkoja Eurooppaan, joista ura lähti nousuun ja on jatkunut tasaiseen tahtiin 2000-luvulle asti.

Teksti: Pertti Salo
(julkaistu BN-numerossa 3/2001)




LOUISIANA RED & LITTLE VICTOR'S JUKE JOINT
Back To The Black Bayou

(Bluestown 1021/Ruf 1149) -08/-09
(1) I'm Louisiana Red (2) Alabama Train (3) Crime In Motion (4) Ride On Red, Ride On (5) Sweet Leg Girl (6) The Black Bayou (7) Too Poor To Die (8) Don't Miss That Train (9) You Done Quit Me (10) I Come From Louisiana (11) Roamin' Stranger (12) At The Zanzibar

Louisiana Red on pitkästä urastaan huolimatta meikäläiselle tuttu lähinnä vain yhteistyöstään Wentus Blues Bandin kanssa. Esimerkiksi elokuvassa Family Meeting Red osoittautuu karismaattiseksi vanhan liiton bluesäijäksi. Tartuinkin innolla tähän suhteellisen tuoreeseen tuotteeseen, jossa Red esittää vanhoja bravuurinumeroitaan memphisläisen Little Victorin yhtyeen myötäilemänä. Kappaleet on taltioitu norjalaisessa vintage-studiossa ja soundimaailmassa onkin päästy aika rouheaan bluesfiilikseen. Menoa virittää parilla biisillä itse harpistiässä Kim Wilson.
Kasaan on saatu täysverinen blueskooste, josta ei juuri heikkoa lenkkiä löydy. Redin ote laulupuoleen on sen verran vankka, että kuulija pysyy taatusti hereillä. Bändi runnoo todella tehokkaasti taustalla ja varsinkin elmorehenkinen (3) on suorastaan peijakkaan komea bluesrevitys. Tätä levyä suunniteltaessa on tekijätiimillä on taatusti ollut mielessään selkeä visio siitä mihin pyritään, eikä suunnitelmista ole toteutusvaiheessa tingitty. Kokonaisuus on harvinaisen tyylipuhdas ja tasalaatuinen. 1950-luvun bluesaarteiden ystävien kannattaa ehdottomasti tarkistaa tämä mainio kiekko!

Teksti: Antti Vainio
(julkaistu BN-numerossa 3/2009)





-- Aineiston kokosivat ja toimittivat Harri Suokas & Pete Hoppula  [päivitetty viimeksi: 26.2.2012] --



Liite 1: Louisiana Red -filmatisointeja Youtube.comissa



Future Blues (American Folk Blues Festival, Saksa, 1983)


Louisiana Red, Lazy Lester & Dave Maxwell: Cotton Pickin' Blues (2007)


Let Me Be Your Electrician (2008)


Louisiana Red & Little Victor's Juke Joint: You Done Quit Me (2009)


"Bluesmaailman supertähtiä BN-kirjoitusten valossa":
B.B. King | Eddie Boyd | Freddie King | Howlin' Wolf | Sonny Boy Williamson II | Buddy Guy