flash

 

Eija Jauhiainen:
100 VUOTTA MAYBELLE CARTERIN SYNTYMÄSTÄ

Viime vuoden marraskuussa tuli kuluneeksi 30 vuotta Maybelle Carterin kuolemasta ja tänä vuonna juhlitaan sadannetta vuotta hänen syntymästään.

Maybelle Addington syntyi Copper Creekissä Virginiassa 10.5.1909. Hän tunsi jo lapsena suurta kiinnostusta musiikkia kohtaan ja oppi soittamaan autoharppua, banjoa sekä ennen kaikkea kitaraa. Aluksi Maybelle soitti mm. serkkunsa Saran kanssa. ja ajan myötä perustettiin yhtye The Carter Family, jolla on ollut merkittävä vaikutus niin bluegrassin, countryn kuin pop- ja rockmusiikinkin kehitykseen.

Carter Family oli ensimmäinen country-yhtye, jonka jäsenistä tuli tähtiä sanan nykyisessä merkityksessä. Kokoonpanossa Sara soitti autoharppua (ks. BN 233 sivu 24) ja kitaraa sekä lauloi melodiaa, A.P. soitti viulua ja lauloi bassoa, Maybelle lauloi alttoa ja soitti kitaraa yhtyeen tunnusmerkiksi kehittyneellä omintakeisella tyylillään. Basistin virkaa hoiti Maybellen peukalo - ja on kai tarpeetonta mainita, että stemmalaulu oli kirkollisissa piireissä opittua. Yhtye aloitti levytykset vuonna 1927 (Maybellen ollessa raskaana), ja syystä jota en tiedä, ne ovat CD-levyille siirrettyinä teknisesti parempia äänityksiä kuin Robert Johnsonin aikoinaan tekemät. Nämä levyt, kuten myöhemmätkin, olivat menestyksiä ennen kaikkea Victor-levy-yhtiölle, mutta eivät Carteritkaan puille paljaille jääneet. Aluksi he saivat nauhoituksesta 50 dollaria per jäsen, myöhemmin heille luvattiin osa levyjen ja nuottien myyntituloista. Kolmen seuraavan vuoden aikana äänitteitä myytiin reilut 300 000 kappaletta. Tässä yhteydessä täytyy ottaa huomioon, että tuona aikana 50 dollaria vastasi suurin piirtein työmiehen kahden kuukauden palkkaa. Sävellykset on merkitty A.P. Carterin nimiin, mutta ainakin osa niistä on kansansävelmiä, jotka A.P. keräsi joko itsekseen tai myöhemmin Lesley Riddlen kanssa.

Maybelle siis soitti kitaraa tyylillä, jossa soolo-osuuksissa peukalo soittaa peukaloplektraa käyttäen melodiaa basso- ja keskikielillä, lähinnä etu- ja joskus myös keskisormen hoitaessa komppia diskanttikielillä. Kompatessa peukalo näppäilee bassoa ja etusormi komppaa alaspäisin iskuin tai edestakaisin diskanttikieliä. Tällaisessa tekniikassa soitetaan tavallaan kahta kitaraa yhtä aikaa. Joskus melodian mennessä yläkielille myös etusormi ottaa melodiaääniä – näin esimerkiksi Tennesseen epäviralliseksi kansallislauluksi muodostuneessa ”Wildwood Flowerissa”.



Vaikka Maybelle Carteria pidetään edellä kuvatun tyylin keksijänä, hän sai vaikutteita jo aiemmin mainitulta Lesley Riddle -nimiseltä kitaristilta. Mahdollisesti Virginian ja Tennesseen takametsissä on kitaraa soitettu näin jo ennen Riddlenkin aikaa. Joka tapauksessa kaikkien countrykitaristien äidin tekniikkaa on myöhemmin matkittu ja kehitetty edelleen. Hän oli 1920- ja 1930-luvulla yksi ensimmäisistä kitarasankareista (tai sankarittarista) – ja myös se kitaristi, jonka tyyliä eniten kopioitiin ja kopioidaan vieläkin. Suuren kiitoksen Maybellelle on velkaa esimerkiksi Chet Atkins, jonka ohjelmistoon ”Wildwood Flower” kuului, ja joka oli myös ensimmäinen kappale, jonka hän oppi soittamaan. Chet Atkins soitti kyseistä kappaletta, joka lienee Carter Familyn tunnetuin, C-duurissa ja instrumentaaliversiona aloittaen kuten Maybelle, mutta kehittäen sitten säkeistö säkeistöltä erilaisia variaatioita. Carter Family esitti sitä Bb-duurissa, jolloin Maybelle käytti capoa kolmannella nauhalla ja soitti sen G-duurin sormituksin. Itse asiassa sävellaji on A- ja Bb-duurin välissä, kitara ja autoharppu eivät olleet täysin 442 mukaan viritettyjä, mikä voi olla vahinko tai tarkoitus. Myöhemmin Mother Maybelle esitti Villikukkaa tyttäriensä kanssa myös muista sävellajeista laulajista riippuen, ja silloin myös hänen soittotapansa pääsi parhaiten oikeuksiinsa, kun muita soittimia ei ollut. Carter Familyn musiikkiin perehtymätönkin voi hyvin kuvitella, miltä Maybellen tyyli kuulostaa kuunnellessaan esim. tämän vävypojan Johnny Cashin kappaletta ”I Walk The Line”. Jos uskomme Cashin elämänkerta-elokuvaa – ja miksi emme uskoisi – niin nuori Johnny kuunteli radiosta usein tulevan vaimonsa, 10-vuotiaana uransa aloittaneen June Carterin laulua sekä tietenkin anoppinsa kitaransoittoa. ”I Walk The Line” -kappale, kuten monet muutkin Cashin esitykset, alkaa tyypillisellä Maybelle Carter -riffillä kitaran matalilla kielillä. Erona on se, että Maybelle soittaa sekä soolon/basson että kompin, kun Cashin levytyksillä soolokitaristi soittaa vain soolon tai unisonoa basson kanssa ja komppikitaristi komppaa. Edellä mainitun ”Wildwood Flowerin” lisäksi tunnettuja Cartereiden kappaleita ovat mm. "Worried Man Blues”, "Cannonball Blues”, Joan Baezin coveroima "Little Darling Pal Of Mine” ja Bob Dylanin coveroima "Wayworn Traveller” nimellä "Paths Of Victory” sekä monen muukin esittämä "Will The Circle Be Unbroken”.

Maybelle Carter oli ensimmäinen muusikko, joka teki kitarasta soolosoittimen (sitä ennen kitaraa oli pidetty vain säestyssoittimena ja usein yhtyeissä banjo oli kitaran tilalla, myös mandoliini oli monesti kitaraa tärkeämmässä roolissa) ja ilman häntä nykyisiä kitarasankareita tuskin olisi olemassa. Maybelle soitti aluksi Gibson L-1 -mallista kitaraa, mutta se kuuluisa soitin, jonka hän osti vuonna 1929 oli Gibson L-5. Tämä Lloyd Allayre Loarin (1886-1943) suunnittelema kitara tuli markkinoille vuonna 1922 (joidenkin lähteiden mukaan 1923) ja sisälsi useita uusia rakenteellisia parannuksia. Kitarassa oli mm. kaulan sisään asennettu rauta, jolla kaulan kaarevuutta pystyi säätelemään sekä talla, jonka korkeutta oli mahdollista muuttaa. Gibson L-5 on niin sanottu arch-top-kitara – ja kaikkein merkittävin sellainen – eli kansi on viulun tapaan hieman pullukka, kun vastaavasti flat-top-kitaroissa kansi on tasainen. L-viitosessa oli myös pyöreä ääniaukko korvattu niin ikään perinteisillä viulun f-aukoilla. Tässä ensimmäisessä moderniksi orkesterikitaraksi luokitellussa soittimessa oli uusia ratkaisuja myös kopan sisällä, jotka paransivat äänen laatua ja volyymiä. Vuosien varrella Maybelle kustomoi kitaraansa vielä vaihtamalla siihen virityskoneiston, plektrasuojuksen ja kielten pidikkeen.

L.A. Loar otti lähtöpassit Gibsonilta vuonna 1924, tänä päivänä aika uskomattomalta kuulostavasta syystä, Gibson nähkääs ei suostunut rakentamaan hänen suunnittelemiaan sähkökitaroita. Menetys ei järin Gibsonia hetkauttanut, vaikka Loar olikin poikkeuksellisen lahjakas ihminen. Hänellä oli yliopistotutkinto musiikissa, hän soitti taitavasti mandoliinia (upea Gibson F-5 -mandoliini, jossa on "korvapuusti"-koriste yläsarvessa oli Loarin suunnittelema) ja alttoviulua sekä ymmärsi kaikenlaista tekniikkaa insinöörin tavoin. Gibson jatkoi L-sarjan tekemistä myös Loarin lähdön jälkeen mm. L-7- ja L-10-kitaroilla. Gibson L-5 hallitsi kitaramarkkinoita yli vuosikymmenen, kunnes Super 400 -malli tuli markkinoille 1934 – sinänsä huonoon aikaan, koska vallitsi lama ja kitaran hinta oli huimat 400 dollaria. L-5 oli toiseksi kallein malli 275 dollarin hinnalla. Gibsonin insinöörit eivät jaksaneet enää keksiä uusia mallinumeroita, niinpä tuona ajanjaksona tehtyjen kitaroiden mallinumero on sama kuin hinta. Tuolloin, kuten nykyäänkin, Gibson kitarat olivat huippukalliita. Monissa yhteyksissä onkin mainittu, että Maybellen kitara maksoi saman verran kuin uusi auto. Kitara oli siis todella kallis, vaikka autojen hinta USA:ssa oli ja on kohtuullinen. Itsekin satun omistamaan Gibsonin ja auton, hintojen suhde on kuitenkin niin, että perheemme omistaman Fordin hinnalla saisi viisi kappaletta Gibson J-200 -kitaroita. Mainittakoon vielä, että vuonna 1937 esitelty ja nykyisin laajalti käytössä oleva J-200, "King of the Flattop Guitars" on perinyt muotonsa L-5 -mallista. Maybellen Gibson on nykyään Country Music Hall of Fame -museossa, jossa sitä pidetään Graalin maljan veroisena aarteena. Rahallistakin arvoa soittimella kerrotaan olevan miljoona dollaria.

Vuonna 1943 pariskunta Sara ja A.P. Carter tekivät kuten niin monet julkkikset tänäänkin eli kokivat avioeron. Samalla loppui Carter Familyn taival. Maybelle jatkoi esiintymisiä kolmen tyttärensä, Helenin (1927-1998), Junen (1929-2003) ja Anitan (1933-1999) kanssa nimellä Mother Maybelle and The Carter Sisters aina 1970-luvulle saakka. 1960-luvulla myös Sara ja Maybelle palasivat yhteen ja jatkoivat esiintymisiä vuosikymmenen loppuun asti. Tyttäristä ainakin Helen opetteli äitinsä kitaransoittotyylin. On aika kummallista, etteivät Carter Familyn reippaat rallit ole juurtuneet suomalaiseen maaperään, vaikka joitakin lienee levytetty. Esimerkiksi ”Sweet Fern” -niminen valssi muistuttaa etäisesti suomalaista kansansävelmää Kankaan Kauniista Katriinasta ja ”Wildwood Flowerissa” on etäisiä kaikuja Oolanninsodasta – tässäpä vihje tribuuttilevyksi näin satavuotisjuhlan kunniaksi! Kun Maybelleltä kysyttiin, kuinka hän kehitti tyylinsä hän vastasi: ”Kun aloin soittaa kitaraa, ei ollut ketään jonka kanssa soittaa, niinpä keksin tavan hoitaa kompin yhdessä melodian kanssa.”

Maybelle Carter kuoli marraskuussa 1978 Nashvillessa Parkinsonin taudin uuvuttamana. Hänen puolisonsa Ezra Carterin maallinen vaellus oli loppunut jo kolme vuotta aiemmin.

Suositeltavana musiikkinäytteenä on helposti saatavilla ainakin CD "A Proper Introduction to The Carter Family: Keep On The Sunny Side" (Intro CD 2060).

Jotta mahdollisimman moni pääsisi osalliseksi Carter-tyylistä, olen säveltänyt tähän oheen pienen harjoitelman hyvin yksinkertaisella "Carter scratch" -tyylillä. Sen voi soittaa joko kokonaan plektralla – tai mieluummin peukalolla ja etusormella, jolloin peukalo soittaa melodiaa ja etusormi "harjaa" diskanttikieliä. Maybelle Carter käytti joskus tavallista plektraa, mutta yleensä hän soitti peukalo- ja sormiplektroilla.



Kaunis Kukka Toukokuun (by Eija Jauhiainen)
[huom: klikkaa tästä kuva suuremmaksi]



 


Carter Family


Maybelle Carter