Charles L. Hughes:
COUNTRY SOUL – Making Music and Making Race in the American South
(University of Carolina Press, 2015)


60- ja 70-luvuilla Memphisissä ja Nashvillessä, Tennesseessä sekä Muscle Shoalsissa, Alabamassa sijainneet levytysstudiot muodostivat kolmion, joka merkitsi uutta askelta populaarimusiikin kehityksessä. Countryn ja r&b/gospelin synteesi johti musiikkiin, jota me kutsumme souliksi – mutta myös uusi countrymusiikki sai vaikutteita siitä.

60-luvun lopulla Memphisin ja Muscle Shoalsin soulia pidettiin mustan musiikkikulttuurin äärimmäisenä muotona, jonka myös Black Power -liike otti omakseen. Sekä silloin että nykyään se muodosti aidon vaihtoehdon Motownin kaupallisuudelle, mutta myös Nashvillen countrylle, joka edusti perinteistä valkoihoisten musiikkia. Kaikesta huolimatta samat studiot, muusikot , biisintekijät ja tuottajat kuitenkin olivat kaiken tämän takana, genrestä riippumatta. Suuri osa maineesta ja musiikin silloisesta kehityksestä johtui mustien ja valkoisten studiotyöskentelystä rinta rinnan. Juuri tämä tosiasia on johtanut monenlaisiin myytteihin ja vääriin johtopäätöksiin, joita myös päähenkilöt ovat itse ruokkineet.

Mutta kun totuus muuttuu myytiksi, aukeaa myös ovi sen tarkistamiseksi. Kirjan tekijän Charles L. Hugesin tutkimus antaa ristiriitaisen kuvan harmonisesta ja tasa-arvoisesta yhteistyöstä, muttei silti vähättele sen käänteentekevää lopputulosta. Jopa kaikkein maineikkaimmissa studioissa piili rasistisia suuntauksia ja hyväksikäyttöä oman taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi. Jokainen näistä paikoista oli aloittanut countrylla ja perusteli siirtymistään mustaan musiikkiin taloudellisin syin. Asiat tapahtuivat markkinoiden laajentumisen johdosta eikä niinkään tasa-arvon tai rotupolitiikan seurauksena. Kaikilla oli valkoisia studiomuusikoita paitsi Staxilla, jolla oli muutama musta, tosin sielläkin heidät pidettiin taustalla. Ostavalle yleisölle ei esim. saanut selvitä, että kokovalkoisena esitellyn bändin The Mar-Keysin ensimmäisen suuren hitin Last Night taustalla soittikin mustia muusikoita, ja että heidän toisella levyllään In The Morning kaikki muusikot olivat mustia. Tänään on melkein unohdettu tosiasia, että musta basisti Lewie Steinberg kuului kahden vuoden ajan Booker T. & The MG'siin, kunnes hän sai lähtöpassit ja korvautui Steve Cropperin ystävällä, valkoisella Duck Dunnilla. Stax muuttui kuitenkin Black Power -kaudella ja siitä tuli puhdas mustan johdon ja muusikoiden yhtymä. Fame-studio voi kiittää mustaa Arthur Alexanderia, joka yhdistämällä latinorytmit, countryn ja R&B:n mahdollisti heidän roturajojensa ylityksen. Alexanderin työn ja menestyksen turvaamana omistaja Rick Hall onnistui houkuttelemaan myös muita afroamerikkalaisia artisteja ja laajentamaan toimintaansa, kun taas Alexander poistui ajan mittaan näyttämöltä. Kirjasta löytyy lukuisia vastaavia esimerkkejä. Mustien artistien oli myös mahdotonta tehdä vastaavia menestyksekkäitä matkoja countrymusiikkiin, poikkeuksena Charlie Pride. Raja-aita oli pysyvä. Valkoisia pidetään tänä päivänä kaukonäköisinä visionääreinä, jotka yhdistivät mustan ja valkoisen musiikin. Mustat taas, riippumatta heidän merkityksestään ja omista visioistaan, mainitaan vain välineenä. Näin ei ollut. Saavutusten kunnia ei saanut rikkoa roturajaa.

Southern rockia kuten myös outlaw-kantria on pidetty valkoisen Etelän rotumenneisyyden sovintona, vaikka ne tosiasiallisesti olivat vastareaktioita Black Powerille ja viittaavat siten pahimpaan mahdolliseen aikaan Amerikan historiassa. Amerikan Valtioliiton symboleita käytetään niissä yleisesti vielä tänäkin päivänä. Tämä oli kirjan ikävin osuus ja aihe tuntuu järkyttävältä vielä edelleen, asettaen maineikkaat studiot outoon valoon myytin vastapainoksi.

Sitä vastoin oli huvittava todeta, miten monet nykyisin mustista mustimmiksi mieltämistämme levytyksistä, James Brownia lukuun ottamatta, olivat valkoisten countrytaustaisten muusikoiden tekemiä. Aiheesta löytyy useita hulvattomia juttuja. Jopa Black Powerin huippuvuosina valkoisia muusikoita käytettiin poliittisiin biiseihin. Esim. monelta Black Power -kokoelmalta löytyvän ja jonkinlaiseksi hymniksi ja r&b-hitiksi muodostuneen Get Involvedin kaikki muusikot sekä laulusolisti olivat valkoisia, vaikka kappale olikin mustan George Jacksonin kirjoittama. Sitä tosin ei uskallettu silloin paljastaa. Valkoiset muusikot olivat mukana The Staples Singersin eniten kantaa ottavilla esityksillä, eikä Pops Staples soita kitarasooloa biisissä I'll Take You There vaan Eddie Hinton.

70-luvulla The Muscle Shoals Sound levytti ainoastaan musiikkia, jossa valkoiset artistit hakivat aitoa mustaa soundia. Se oli kannattavinta. Vuonna 1976 paikalle tullut Rod Stewart luuli, että basisti David Hook oli pelkästään studiotyöntekijä, joka järjesti mustan basistin instrumentin valmiiksi soittoa varten. The Osmonds sai paljon kritiikkiä Jackson Five -pastissistaan One Bad Apple, mm. siitä että se oli vähintään yhtä hyvin tehty kuin jos kysymyksessä olisivat olleet Motown-muusikot. Tai että afrikkalaiset muusikot lähettivät kunnioituskirjeen mustille kollegoilleen studiossa! Kun soul-aalto sittemmin miltei kuoli, kaikki muuttivat Nashvilleen ja heistä tuli jälleen countrymuusikoita.

Sekä järkyttävä että samanaikaisesti myös hyvin viihdyttävä kirja.

Anders Lillsunde

(Julkaistu BN-numerossa 6/2015.)


Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!