Mary Lou Sullivan, suom. Jussi Niemi:
JOHNNY WINTER – RANKKAA MENOA
(Johnny Winterin villi ja vaarallinen elämä)
(Aviador, 2015)


Texasilaiskitaristi Johnny Winter (1944–2014) on varsinkin bluespiireissä jakanut mielipiteitä enemmän kuin kahtia. Toisten mielestä hän on armoitettu virtuoosi, toisten mielestä taas ärsyttävä tiluttelija, joka tunkee nuotteja joka tahtiin enemmän kuin niitä mahtuisi. Näkemysten välillä luonnollisesti riittää skaalaa kuin albiino-Winterin tai hänen idolinsa Muddy Watersin pigmenttimäärän väliin. Bluespuristien parissa Winteriä pidetään usein rockmuusikkona, mutta ihailijoiden mielestä hän on valkoisen (kirjaimellisesti) bluesin ehdotonta aatelia. Kuuluipa kumpaan leiriin tahansa, tähän kirjaan on hyvä tutustua. Winterin fanit sen ostavat tietenkin, mutta epäluuloisille se valottaa nimenomaan hänen intohimoaan bluesia kohtaan. Blues tuntuu olevan Winterin pääelintarvike – jopa ennen kaikkia mahdollisia päihteitä hänen pahimmalla heroiiniriippuvuuskaudellaan. Jos ollaan tarkkoja, niin varsinainen rock-tähteys kesti uralla vain muutamia vuosia 70-luvun alkupuolelta sen puolivälin jälkeen. Sittemmin Winter levytti pääosin bluesia.

Mary Lou Sullivan on tehnyt melkoisen urakan rakentaessaan kaikenkattavaa tarinaa suosikistaan. Vuosikausia tehtyjen haastattelujen myötä Winterin luottamus kirjailijaan tiivistyi, eikä hän epäröinyt kertoa arimmistakaan vaiheista elämässään. Sullivan ei myöskään halunnut jättää mitään arvailujen varaan, mikä lopulta oli itse päähenkilön toivomuskin. Sullivan ei jätä sammaloituneintakaan kiveä kääntämättä eikä kaihda epämiellyttävimpiä faktoja. Winter on kertonut avoimesti paitsi intohimostaan bluesiin ja kitaransoittoon, myös ankeasta lapsuudestaan, jolloin albiinoja pidettiin Texasissa lähinnä pilkattavina kummajaisina. Perheen epäonneksi myös hänen pikkuveljensä Edgar syntyi albiinoksi, vaikka lääkärin mukaan mahdollisuus oli yksi miljoonasta. Perhe kuitenkin tuki omituisen näköisiä veljeksiä, jotka musiikillinen lahjakkuus pelasti. Myöhemmällä teini-iällä isoisä jopa tuki Johnnya antamalla rahaa paikallisessa ilotalossa käyntiin. Täytyihän pojan päästä tutustumaan vastakkaisen sukupuolen tarjoamiin nautintoihin. Sittemmin moninaisista irtosuhteista koitui Johnnylle sekä iloa että riesaa. Satiaisiakin kun pesiytyi jopa albiinon alapään karvoihin.

Huumeiden käyttöä ei kirjassa peitellä. Winter kertoo vapautuneesti ongelmistaan päihteiden kanssa. Alussa vedettiin viinaa, sieniä, kannabista tai muodikkaasti LSD:tä, mutta kun hänestä 70-luvun alussa tuli rock-tähti, lähti heroiinin käyttö käsistä. Aluksi pientä helpotusta paineisiin tuoneesta nenän kautta imuroitavasta kemikaalista tuli jokapäiväinen suonen sisäisesti käytettävä pakkomielle. Ensimmäistä kertaa Johnny hakeutui katkaisuhoitoon jo '71. Sen seurauksena hajosi myös hänen siihen saakka kaupallisesti menestynein yhtyeensä Johnny Winter And. Sairaalareissu auttoi tilannetta, muttei ratkaissut ongelmaa. Riippuvuus päihteisiin oli jo tullut liian voimakkaaksi.

Kirjan kääntäjä, Jussi Niemi, jonka me "vanhan polven harrastajat" muistamme mm. Musa-, Soundi- ja Rytmi-lehdistä on ollut Johnny Winterin ihailija jo tämän ensimmäisen Columbia-levyn ajoista ('69) ja haastatellut rock-journalistina idoliaan useaan otteeseen. Rytmin pikkujouluissa oli aina toistuva väittely Niemen ja päätoimittaja Jyri-Jussi Rekisen välillä: kumpi on kovempi Texas-blueskitaristi, Johnny Winter vai Stevie Ray Vaughan! Selvyyttä ei kai koskaan tullut, vaikka minuakin pyydettiin kiusalliseen välikäteen asiaa selvittämään. Diplomaattisesti yritin sanoa, että hyvät puolensa molemmilla, mutta entäs T-Bone Walker?

Niemi on tehnyt varmasti mieluisan, mutta rankan rupeaman käännöstyön parissa. Vaikka kirja on pullollaan faktatietoja, on se helppolukuinen (teksti tuntuu tosin tässä iässä vähän pieneltä, mutta eihän sitä muuten olisi saanut mahtumaan 300 sivuun). Suomennoksen julkaisija Aviador on tehnyt kulttuuriteon, sillä tuskin tätä tullaan myymään jaritervojen ja sofioksasten lailla.

Onhan kirjasta kuullut toki pientä nurinaakin. Niemi on pyrkinyt käännöksessään rentoon puhekielimäiseen ilmaisuun haastatteluissa. Texasin puhetapaa on kieltämättä hankala kääntää suomeksi, mutta joidenkin "koppavien stadilaisten" mielestä sitaatit ovat kääntyneet liikaa hämäläisen puhekielen mukaan. (Siitä tulikin mieleen, että miksei "pohojalaasittaan", sillä runsaista pick-up-autoistaan ja konservatiivisuudestaan tunnettu aava ja laakee Pohojanmaahan on selvästi "Suomen Texas"?)

Alkujaan vuonna 2013 ilmestyneen kirjan jälkisanoissa Niemi päivittää historiaa tähän päivään, mikä on tietenkin tarpeen. Tuntemiani levynkeräilijöitä (epäilyttävä piirre ihmisissä, Winterkin säilytti kaikki elämänsä aikana ostamansa levyt) on kuitenkin kismittänyt, että vaikka Niemi hehkuttaa kirjan lopussa olevan diskografian täydellisyyttä, puuttuvat siitä aivan viime vuosien julkaisut. Sen olisi tietysti voinut päivittää, mutta tiedothan ovat helposti löydettävissä.

"Rankkaa menoa" on, arveluttavasta nimestään huolimatta yksi vaikuttavimpia suomeksi käännettyjä muusikkoelämäkertoja. Vaikka ei olisi koskaan Johnny Winteriä kuullutkaan, sen lukukokemus voisi toimia kuin sukelluksena fiktiivisen, ristiriitaisen ja hauraan, mutta äärimmäisen lahjakkaan persoonan kummalliseen elämään. Mutta, Tapio Rautavaaraa lainatakseni: "Tämä tarina on tosi"!

Honey Aaltonen

(Julkaistu BN-numerossa 4/2015.)


Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!