Antti Heikkinen:
Risainen elämä – Juice Leskinen 1950–2006
(Siltala, 2014)


Juice Leskinen oli ainutlaatuinen suurmies, jonka piti suomenkielellä kuroa umpeen kaikkea sitä mitä olivat maailmalla tehneet Berry, Dylan, Beatles ja Zappa, jotta saatiin tarpeeksi tukevaa kivijalkaa ja muhevaa maaperää suomenkielisen rockkulttuurin valtaisalle kehitykselle. Jyrkästi rajoja vetäen Juice ei edustanut BN:n varsinaista toimialaa, mutta yksikään viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana suomenkielistä afroamerikkalaista rytmimusiikkia tehnyt henkilö ei ole voinut välttyä Juicen kosketukselta ja vähintään välilliseltä vaikutukselta. Ja toisaalta: Juicesta pelkästään bluesartistina voisi siitäkin kirjoittaa laveahkon esseen.

Kilvan huudetaan vuonna 1985 syntyneen Antti Heikkinen tehneen tärkeän kulttuurityön laatiessaan Juicesta näennäisen kattavan elämäkerran, jonka valtaisa ja monin osin ennen julkaisematon informaatiomäärä avautuu nimenomaan poikkeuksellisen laajan haastattelu-urakan myötä. Kirjalla on todellakin kosolti ansioita, joista suurkiitos, mutta se ei suinkaan tyhjennä aihetta, itse asiassa päinvastoin. Taiteilijan sananmukaisesti risaisen elämän kuvauksena teos on monella tapaa historiallinen ja kulttuurisesti yleissivistävä, mutta aiheen laajuus ja toimituksellisten näkökulmien lyhytnäköisyys pistävät vallan vihaksi.

Olisipa Siltala koeluetuttanut kirjan perusteellisemmin! Pienistä asiavirheistä ja kielellisesti kompastelevista tyyliratkaisuista viis, mutta ne näkökulmat! Faniksi tunnustautuvan Heikkisen johtoajatuksena tuntuu kulkevan Juicen ominaisuuksien, ongelmien ja alkoholismin korostaminen yhtenä surkeana amokinjuoksuna. Ansiokkaasti tekijä kyllä tuo esiin Juicen työn henkilökohtaisuuden, omien elämäntilanteiden kirjaamisen lukemattomiksi hienoiksi lauluiksi.

Silti Heikkinen on usein vähättelevä, lahjakkuudestaan ja nopeudestaan tunnetun taiteilijan ”tekaisut” eivät saa vastavoimakseen sitä kun Juice vaikkapa kirjoitti 250 liuskaa valmistelevaa tekstiä yhtä albumikokonaisuutta varten. Ystävät ja työtoverit saavat kertoa ennen kaikkea loputtomia ryyppyjuttuja, kun taas Juicen taiteellinen työ ja saavutukset sivuutetaan kovin köykäisin kommentein, usein vain Heikkisen – joka ei ainakaan vielä osoittaudu edes jälkiviisaudessa erityisen varteenotettavaksi kriitikoksi – omin puolivillaisin analyysein.

Onko vahinkoa vai tarkoituksellista, että kirja johdonmukaisesti sivuuttaa osapuilleen kaiken sen, mitä Juicesta ja hänen työstään ovat vuosikymmenten saatossa kirjoittaneet sitä työkseen paneutuneesti seuranneet ja pohtineet henkilöt? Aikalaiskritiikit vaietaan epämääräisin passiivisin viittauksin, ja Heikkisen historiikissa Maarit Niiniluodon haastattelu Suomen Kuvalehdessä – jonka Juice itse mainitsi jo vuoden 1978 keikkamuistelokirjassaan – näyttäisi olevan suurin piirtein ensimmäinen ja viimeinen ”vakava” ynnä ansiokas Juice-haastattelu.

Väitän: yhdestäkään korkeakulttuurin edustajasta ei julkaistaisi näin puutteellista ja vinoutunutta henkilökuvausta, vaan niissä kaikissa siteerataan ja analysoidaan itse taiteilijan tuoreeltaan saamaa kritiikkiä ja teosten aikanaan synnyttämää keskustelua. Kerättäisiinköhän tuota materiaalia Juicesta sitten myöhemmin vaikka omaksi kirjakseen, tämän Risaisen elämän jatkoksi ja vastapainoksi?

Pelkäänpä ettei, homogeeninen liturgia laulaa kuorossa että Risainen elämä mukamas sisältäisi kaiken kertomisen arvoisen. Heikkinen taisi sittenkin sokeutua Neumannin typeryyksien ja Apon siipeilyn noloon jälkikaunisteluun. Nyt se Juicesta puhuminen vasta alkakoon!

Arto Pajukallio

(Julkaistu BN-numerossa 6/2014.)


Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!