Per Oldaeus:
Professor Longhair – A Scrapbook
(Pepper Pot Publishing, 2014)


Henry R. ”Professor Longhair” Byrd (1918–80) ei välttämättä ollut elinaikanaan New Orleansin tunnetuin eikä likimainkaan kansainvälisesti menestynein tähti. Siitä ei kuitenkaan ole epäilyksen häivää, etteikö hän olisi ansainnut statustaan paitsi yhtenä kotikaupunkinsa myyttisenä kulttisymbolina, myös tuoreen tutkielmateoksen heroksena.

Tee-se-itse -musikantin taakseen jättämä omaleimainen ja läpi uran valitsemalleen taiteelliselle linjalle uskollinen äänijälki kuulostaa postyymisti viisasteltuna kuin mitä luontevimmalta yhdistelmältä Louisianan ja Karibian kulttuuriperimiä, jonka julkituonnissa keskeistä osaa näyttelee tietenkin Longhairin instrumenttiaan säästelemätön perkussiopohjainen soittotyyli. Omana aikanaan hänen musiikkinsa oli samaan hengenvetoon sekä ennenkokemattoman kuritonta että pirullisen kiehtovaa.

Professor Longhair ei myöskään peitellyt sarkastista puoltaan. Elämän koulun ”professorin” kirjoitus- ja lukutaidot olivat vähän niin ja näin, ja tukkaakin hän omasi jo nuorella iällä harventuneella päälaellaan vain hitusen enemmän kuin lempinimensä syntymän aikaiset bändikaverinsa ”Short Hair” ja ”No Hair”. Proffa-statukselle oli silti tiettyä katetta. Hänen vaikutuksensa alaisuuteen päätyivät 50-luvulla mm. Huey Smith sekä Allen Toussaint. Myös biologisen isänsä teini-iässä menettänyt Mac ”Dr. John” Rebennack kertoo saaneensa tärkeän siivun katuviisauttaan juuri ”Fessiltä”.

Ruotsalaisen Per Oldauksen toimittama n. 250-sivuinen nidos nappaa heti ensivirkkeissä hiusjuuria myöten kiinni pääaiheestaan eikä syvälle detaljitasolle tarrautuneesta otteesta päästetä irti missään vaiheessa. Kyseessä ei ole biografia termin perinteisessä merkityksessä, sillä opuksen sisältö on rakennettu valtaosin suorista kirjallisuus- ja haastattelulainoista, jotka teemoittuvat vajaaseen kymmeneen omaan lukuunsa. Niistä ensimmäinen kulkee nimellä Fessology. 60 sivuun on mahdutettu melkoinen otanta n. 70 alkuperäislähteestä poimittuja Longhairia koskevia sitaatteja hänen ystäviensä, soittokavereidensa, kanssaeläjiensä ja ihailijoidensa lausumana. Miehen ristiriitaisuutta korostavien kommenttien sävyt vaihtelevat kummastelevasta vähättelevään ja ylistävään. Näkemyksensä pääsevät jakamaan mm. artistin ilmeisin ykkös-pianistiesikuva Isidore ”Tuts” Washington, Cosimo Matassa, Jerry Wexler, Snooks Eaglin, Dave Bartholomew, Earl Palmer, Frankie Ford sekä Nevillen veljekset. Vaikka myös monien BN-kirjoittajien suosimille laajoille dialogimaisille kysymys-vastaus -haastatteluille jaksetaan ammattijournalistien keskuudessa joskus hymähdelläkin, on tämä ”Scrapbook” jälleen oivallinen esimerkki kyseisen toimitussuunnan tärkeydestä nimenomaan kulttuurihistoriallisen tutkimustyön kannalta. Onhan pitkälti vanhojen blues-harrastelehtien ansiota, että musiikkitieteen tekijöille ylipäätään tarjoutuu mahdollisuuksia toteuttaa julkaisujaan Oldaeuksen tapaan: rakentamalla henkilökuvansa ikäänkuin nykytyyliin leikatun tv-dokumentin tehokeinoin, ryöpsähdellen ajankohdasta ja asiasta toiseen ilman että rauhallisen taustaselostajan annettaisiin juurikaan puuttua tapahtumien kulkuun – ja siten patistamalla myös lukijan itsensä ”ajatustöihin”.

Kakkosjakson ”tilaus-esseen” kirjoittaja on 40- ja 50-lukujen mustan musiikin spesialisti Jonas ”Mr R&B” Bernholm, jonka sujuvaa englanninkielistä asia- ja muistelmatekstiä niin levynkeräilyolosuhteista 60-luvun Ruotsissa kuin hänen Longhair-liitännäisistä matkoistaan New Orleansiin 1968 sekä Montreuxin festivaaleille 1973 on ilo lukea. Sinänsä sääli, ettei kirjaa varten oltu tavoitettu esim. Matti Laipiota tai Jarmo Santavuorea, joiden polut niin ikään kohtasivat Fessin kanssa aivan samoihin aikoihin ja vastaavissa merkeissä. Mielenkiintoisia kuvakulmia Longhairin uraan luovat myös kitaristi Walter Nelson Sr:lle sekä tämän musikaaliselle perheelle omistettu historiikki- ja haastatteluosio sekä Jamaika-N.O. -kytköstä pohtiva erillisselvitys.

Mittavimman suunvuoron Longhair itse saa Jefferson-lehden aktiivien Hans Andréassonin, Tommy Löfgrenin ja Hans Schweitzin taltioimissa ja nyt kokonaisuudessaan paperilla julkaistavissa haastatteluissa vuodelta 1974.

Kirjan sivumääräisesti massiivisin luku pureutuu artistin ”paluuseen” 70-luvulla, vierailuihin Euroopassa, levytyksiin sekä edellisten myötä vähitellen kasvaneeseen maailmanlaajuiseen huomioon. Tätä täydentää viimeisiä elinpäiviä kertaava kirjoitus sekä tiedemaailmalle ominaiseen tapaan yhteenvetävä katsaus Professor Longhairin musiikilliseen merkitykseen osana Oldaeusin omakerrallista tekstiä, jossa hän käy perusteellisesti läpi jo 60-luvun alussa herännyttä intohimoista suhdettaan New Orleansiin – kaupunkiin, missä hän itse asiassa taitaa parhaillaan tätä kirjoittaessakin oleilla.

Pete Hoppula

(Julkaistu BN-numerossa 6/2014.)


Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!