Oma musiikillinen kehitykseni on kulkenut bluesin pariin ns. mutkan kautta. Teini-ikäisenä 80-luvulla musiikillinen maku löytyi akselilla Judas Priest – Accept – Iron Maiden – Motörhead. Pari vuotta myöhemmin mukaan löytyi raskaampaakin kuten Voivod, Slayer ym. Silloin kuljin todella silmälaput päässä, kaikki muu oli roskaa. Pikku hiljaa vanhentuessa musiikkimaku avartui ja lauhtui. Levylautasella alkoi pyöriä Lynyrd Skynyrd, Blackfoot, Rolling Stones Dr. Feelgood ja pikkuhiljaa myös bluesiakin. Nyt levyhyllyn sisältö on suurimmaksi osaksi rokkia ja bluesia, mutta on siellä vielä jäämiä nuoruudestakin mukana. Tämä kehitys on tapahtunut pelkästään sattumalta ja omien mieltymyksien mukaan.

Bluesin kuuluvuus ja näkyvyys tänään valtamedioissa on niin marginaalista, että sitä kautta uusien kuuntelijoiden saavuttaminen on melkein mahdotonta ja (tiedän nyt sohaisevani kepillä muurahaispesään) marginaaliryhmään ei olla edes valmiita panostamaan. Kun Scorsese teki massiivisen ponnistelun ja esitti Blues-sarjansa hän teki paljon hyvää musiikille, mutta monessa paikassa syntyi polemiikkaa siitä miksi hän valitsi yhdeksi artistiksi Keb' Mo:n. Mieshän on jopa (kauheuden huippu) säveltänyt elokuviin musiikkia. Vaihtoehdoiksi oli annettu mm. Corey Harris. Hän oli monien mielestä ”puhtaampi” bluesin edustaja. Heitän tässä ilmaan pienen koepallon; jos täysin bluesista tietämättömälle soitetaan Keb' Mo:n You Can Love Yourself ja perään Corey Harrisin Fish Ain't Bitin' , niin kumpikohan sävellys antaa paremmin sysäyksen tutustua laajemmin musiikkilajiin. Ennen kuin juokset pitää kävellä.

Pidin (ja pidän vieläkin) Stevie Ray Vaughanin musiikista. Sitä kautta sain selville Vaughan Brothers – levystä ja tästä seuraava oli Jimmie Vaughanin levyjen ostaminen. Ilman tätä linkkiä voi hyvinkin olla että levyhyllyssäni olisi todella iso kolo V-kirjaimen alla, ja se olisi ollut minun häviöni, joten minun mielestä se ei ole bändille haukkumasana jos heitä kutsutaan SRV-klooniksi. Musiikillinen toteutus ja sen laatu on se tärkein. Samasta syystä en pidä lauseista kuten ”taas yksi väsynyt versio Dust My Broom ista”. Haluan tietää onko versio huonosti sovitettu, laulettu, soitettu tms. vai onko kyseessä pelkkä arvostelijan kyllästyneisyys siihen että taas kerran levytettiin Dust My Broom ?

Tästä syystä kannatan objektiivista arvostelua myöskin koskien artisteja joiden vaikutteet ovat enemmän rockin tai southern rockin puolella. Mikäli arviossa ilmenee, että artistin uusin levyte on huonompi/heikompi kuin hänen muu tuotantonsa, niin haluaisin myöskin tietää miten se on huonompi. Jos kyseessä on heikommat laulut, huonompi soitto tai pelkkä kopio edellisesta levystä ilman mitään uudistumista, niin asian ymmärtää. Mutta jos arvioijan mielestä huonontuminen tarkoittaa sitä että painopiste on siirtynyt ”puhtaasta” bluesista enemmän rockin suuntaan, niin olisin varovainen heittäessä näinkin vahvoja arvioita ilmaan ilman että se selitetään lukijalle. Minimissä arvioon pitäisi sisällyttää maininta siitä, että ei pidä tästä, koska se on liian rokkia / southern rockia tai muuta. Silloin lukijalle annetaan mahdollisuus verrata arviota omaan musiikilliseen makuunsa ja tehdä itsenäinen päätös siitä, tulisiko äänite hankkia omaan hyllyyn. Liika puritaanisuus on vain haitaksi (tiedän sen koska olen ollut ihan samanlainen). Toisaalta on totta että minua säväyttää vieläkin ehkä enemmän moderni sähköinen bluesrock, kuin joku 1920-luvulla levytetty pumpulipeltovalitus. Jos joku pitää bluesrock-tyylisestä musiikista, voi samalla vihjaista että samankaltaista (vanhempaa) materiaalia voisi etsiä vaikka Bo Diddleyn tai Howlin' Wolfin tuotannosta, jotta voisi tutustua musiikin kehitykseen (ja samalla ehkä löytää uusia virikkeitäkin).

Hyvänä esimerkkinä tästä on nuori sukulaispoikani, joka on todella suuri Korn-fani, ja hän toi minulle kuunneltavaksi levyjään. Kun kappalelistassa ilmeni Another Brick in the Wall, ja sanoin hänelle että tämän levytti toinen bändi kauan ennen hänen syntymäänsä, niin jo heräsi kiinnostus. Viikkoa myöhemmin hän soitti ja kertoi lainanneensa kirjastosta Pink Floydin levyn. En usko että hänestä koskaan tulee Pink Floydin fani, mutta ainakin hän suostui avartamaan ajatustapaansa tarpeeksi tutustuakseen oman suosikkinsa esikuviin.

Toinen esimerkki joka liippaa lähempää kotia on Gary Mooren blues-levytykset. Nämä ovat jakaneet mielipiteet kahtia ja eripuolella kuuli silloin kommentteja tyyliin ”mitä tuokin hevari yrittää soittaa bluesia, pelkkä rahastustemppu”. Oli tai ei, hänen levynsä saivat huiman levityksen ja yhteen aikaan niihin törmäsi joka puolella. Olisi hauskaa saada tietää kuinka moni levyt ostanut on myöhemmin hankkinut käsiinsä alkuperäiset äänitykset kuunnellakseen niitä ja onkohan joku heistä myöhemmin hankkinut lisää blues-äänitteitä?

Toinen asia erikseen on sitten mikäli lehdestä vastaavat tahot päättävät rajata mitkä lajityypit ovat sopivia arvioitavaksi lehdessä (onhan lehden nimikin Blues News, ja rokkiin suuntautuneita lehtiä löytyy jo R-kiskalta hyllymetrin verran). Kuitenkin jokainen tuntee omat vahvuutensa, ja minun kiinnostus tulee aina olemaan jossakin bluesin ja rockin välimaastossa.

Hyvää loppuvuotta toivottaen,
Jan-Erik Sågfors