ANTTI KARINEVA
West Coast Blues
(WCB 06)
(1) I Can’t Be Satisfied (2) Weeping Willow Blues (3) Main Goal (4) Big Boss Man (5) A Woman, A Lover, A Friend (6) Of Course I Do (7) I’ve Got A Woman (8) Ain’t No Love In The Heart Of The City (9) Caress Me Baby (10) Closing Session
laulusolistit: Louisa Dovalo (1, 2, 6), Judo Jalava (3, 5, 7, 8), Vaakku Varjus (4, 9)

Suomen länsirannikolla (yllätys, yllätys) kotimajaansa pitävä kitaristi Antti Karineva sekä hänen West Coast Blues –projektinsa rytmiryhmän jäsenet basisti Mauri Wahlsten ja rumpali Olli Mäkelä ovat ilmeisesti kaikki pitkän linjan tekijämiehiä, vaikka itselleni niin heidän olemassaolonsa kuin kova osaamistasonsakin pääsi yllättämään täydellisesti puun takaa.

Virallisesti laulusolistiton turkulaistrio on houkutellut omakustanteena loppuvuonna 2006 julkaistulle esikoisalbumilleen peräti kolme vierailevaa laulajaa sekä saman verran täydentäviä instrumentalisteja (huuliharpisti Eki Vilen, kitaristi-pianisti Carl Bergman ja basisti Timo Saario). Toisistaan sopivasti poikkeavasta vokalistikatraasta eniten edukseen erottuu aikaisemmin lähinnä reggaen parissa kunnostaunut Judo Jalava. Miehen debytointi bluesartistina on vilpittömästi sanoen murhaavaa kuultavaa. Vain dobron ja akustisen kitaran säestyksellä esitettyä Jackie Wilson -balladia ”A Woman, A Lover, A Friend” lukuun ottamatta omilla laulukappaleillaan myös pianoa ja urkuja soittavan Jalavan kontolla on vastata ”West Coast Bluesin” orkesterisaundisemmasta ja samalla r’n’b- ja soul-pitoisemmasta tarjonnasta. Siinä hän todentotta onnistuu. Kenties koko kuluvan vuosikymmenen hallituimman kotimaisen laulusuorituksen Jalava täräyttää tyynen rauhallisesti peliin hämyisän retrohenkisesti groovaillulla ”Main Goal:lla”, jonka bändi on löytänyt Joe Louis Walkerin tuotannosta.

Vakuuttavaa jälkeä saa aikaiseksi myös jonkin verran espanjalaista verta omaava parikymppinen laulajatar Luisa Dovalo, jonka tulkitsemat Muddy Waters- (1), Bessie Smith- (2) ja LaVern Baker -valinnat (6) antavat aihetta odottaa tältä 1940- ja 1950-lukujen bluesiin ja jazziin hurahtaneelta neitoselta tulevaisuudessa vaikka mitä. Sen sijaan uuvuttavan kuluneita Jimmy Reed -kappaleita (4, 9) puolivireisesti tulkitsevan Vaakku Varjuksen läsnäololle ei oikein tahdo perusteluja löytyä. Mm. Vilperin Perikunnasta tutun huumorimiehen nytkin (kenties tahattoman?) komiikan puolelle ajautuvat esitykset puolustavat varmasti paikkaansa keikkatilanteissa, mutta levyltä kuunneltuna hänen vaakkumisensa on ensisijaisesti rasittavaa.

Karinevan säveltämää tunnelmoivaa instrumentaali-päätösraitaa lukuun ottamatta puhtaasti lainakappaleisiin luottava yhtye onnistuu tuomaan laululla kuin laululla esiin omaa identiteettiään, mutta tottakai itsekirjoitetun materiaalin puuttuminen muilta osin kiitettävän yleisarvosanan ansaitsevaa julkaisua hieman rokottaa. Eiköhän tämäkin puute petraannu sitten seuraavan levyn myötä. Joka tapauksessa jo näillä eväillään Karineva ja kumppanit vankistavat osaltaan käsitystäni Suomi-bluesin erityisen hyvinvoivasta nykytilasta. Siitä on hyvä ponnistaa eteenpäin, niin turkulaisten kuin meidän muidenkin.

Pete Hoppula