BIRDLEGG
Birdlegg
(Dial Tone DT 0026) -13
(1) Fanny May (2) San Pablo (3) Draw In Your Lip (4) I’ll Play The Blues (5) Barely Hanging On (6) 747 (7) You Up Set My Mind (8) Restraining Order Blues (9) Don’t Sit Down At The Table (10) BLB (11) Good Time Blues (12) Down In My Shoes

Laulava huuliharpisti Gene ”Birdlegg” Pittman syntyi Pittsburgissa v. 1947 ja vaikutettuaan seudulla pitkään hän kulkeutui sitten Teksasin maisemiin. Esikuvikseen mies nimeää Sonny Boy I:n ja Sonny Terryn. Levytetty katalogi on melko suppea, mutta bluestyöläisen arkea keikkoineen mies on kyllä kokenut. En nyt tokikaan väitä, että lähes täydestä tuntemattomuudesta ponnistaisi uusi ”maailman paras harpisti”, mutta 12-raitainen kiekko välittää kuvaa symppiksestä ja hommansa hyvin hoitavasta muusikosta. Maestroa tukee näppärästi notkea pikkukokoonpano, jota vielä vahvistaa Omar Dykesin persoona noin puolilla raidoista.

Linnunkoipi on ahertanut kovasti sävellyspuuhissa ja esim. Bo Diddley -rytmiikkaan nojaava San Pablo lähtee heti ensitahdeilla lentoon. Geneä voisi sanoa jopa heikoksi laulajaksi, mutta mies tuntee rajansa, eikä ryhdy riekkumaan. Huuliharpun ohella on levyllä esillä runsaasti soiva tuhtitatsinen foni (Kaz Kazanoff). Draw In Your Lip esitteleekin tiukkana pakettina ryhmän funkistelevaa osaamista. Pääpaino asettuu silti rullaaviin shufflesiivuihin kuten Barely Hanging On, kovamenoinen Don’t Sit Down On The Table, vinhasti T-Bone Walker -mallisen kitaran voimin pöristävä instruttelu BLB tai stop-go -rytmiikkaa rehevästi hyödyntävä Good Time Blues. Omatekemä hidas Restrainging Order Blues ei esittele ryhmää vitaalisimmillaan vaan biisiltä tuntuu uupuvan selkeä suunta. Sen sijaan loppukevennyksenä (?) akustisesti soiva Down In My Shoes on blues-ilonpitoa mehevimmillään.

Myös avauslaina stompperoi tehokkaasti vatkaten blues-kursiivit yläviistoon, samoin jumpin syvintä olemusta tavoitteleva 747 liikkuu, svengaa ja toimii. Aina letkeä Jimmy Reed -ratkaisu You Up Set My Mind edustaa hyvää blues-työstöä sekin. Järvenpääläinen Archie tietysti pohtii, että pysyykö kruunu Albertilla I’ll Play The Blues -raidalla. Kyllä pysyy, mutta esitystä on harvoin (jos koskaan) maustettu huuliharppuunalla ja se tuo tullessaan siivuun ihan omanlaistansa eksotiikkaa.

Ei rocksoundeja, ei vinkua eikä elämää nopeampia kitaristeja, mutta jos tahtoo kuulla hyvää perustyöstöä ja alusta loppuun maanläheistä bluesratkaisua, niin tässä on hyvä valinta.

Mikke Nöjd

(Julkaistu BN-numerossa 3/2014.)