CHARLIES
Jail Sessions
(Shadoks Music 173) -15


"Purkkaa vai jytää", kuului aggressiivisen kuuloinen kysymys joskus nuoruudessani 70-luvun alkupuolella. Oikeastaan se ei ollut edes kysymys vaan provokatiivinen tivaus. Musiikilliset leirit olivat ankarasti kahtia jakautuneita.

Terminologiaa tuntemattomille valotettakoon, että purkka oli letkeää ja mieleen tarttuvaa, lähinnä tanssittavaksi tarkoitettua kevyttä hömppäpoppia. Jytä taas oli blueskitarariffeihin nojaavaa ja progressiivisia vaikutteita sisältävää raskasta rockia. Eipä noita termejä paljoa ole 80-luvun jälkeen käytetty, kun purkka oli muuttunut diskojumputukseksi ja jytä heavymetalliksi, kun siitä oli kaikki blues ja edistyksellisyys kuohittu pois. Mutta Charliesin tapauksessa aloitusrepliikkiä ei tarvita. Se nimenomaan JYTÄÄ (termi taipuu siis myös verbiksi)!

Arvioituani Charliesin ensimmäisen levyn "Julisteiden liimaajat" lehteemme (5/2014), soitti yhtyeen perustaja ja kitaristi Ebro Ravi paitsi kiittääkseen ymmärryksestä, ennen kaikkea kertoakseen ilouutisen suomalaisen rockin historiasta kiinnostuneille: Charlies julkaisee uuden levyn!

Ravi kertoi olleensa aina pettynyt Charliesin kumpaankin julkaistuun levyyn, mutta nyt saataisiin vihdoinkin kuultavaksi mistä bändin soitossa todella oli kyse. Äänitykset on tehty silloisella treenikämpällä, käytöstä poistetussa juoppoputkassa, mihin "Jail Sessionsin" nimikin viittaa. Käytössä oli kotitarpeisiin tarkoitettu Akain kelanauhuri ja pari mikrofonia, bändi soitti totutulla äänenvoimakkuudella (eli lujaa) ja välillä pitkiksi venyvät kappaleet äänitettiin kertaotoilla. Nauhoja oli tarkoitus käyttää jonkinlaisina näytteinä siitä, minkälaiseen soundiin Love Recordsin julkaisemalla "Buttocks"-levyllä tähdättiin. Lopputulos oli kuitenkin pahanlainen pettymys erityisesti Raville, joka kertoo vihanneensa sillä omaa soittoaan, mutta myös toiselle perustajajäsenelle, sittemmin legendaarista mainetta nauttineelle basisti Kari "Longdrink/Pitkä" Lehtiselle. Pitkä olikin jo tuolloin todennut, että niitä omia nauhoja olisi pitänyt julkaista. Ajatus jäi vaivaamaan Ravia yli 40 vuodeksi.

Charliesin pitkä historia tuli lyhyesti käytyä läpi jo em. "Julisteiden liimaajat" -arviossa. Puoli vuosisataa sitten perustettu bändi soitti aluksi tuttuja lainakappaleita Rolling Stonesilta, Animalsilta, Spencer Davis Groupilta, Small Facesilta ja muilta astetta rujommilta brittibändeiltä, mutta oma soundi hahmottui muutamaa vuotta myöhemmin Bluesbreakersin, Creamin ja Jimi Hendrixin innoittamana. Charliesin huippukausi ajoittuukin luonnollisesti 60-luvun lopun ja 70-luvun alun vuosiin. Näiltä ajoilta on myös "Jail Sessions". Yli puolet levystä on äänitetty '70, jolloin solistina oli Wellu Lehtinen, loput edellisenä vuotena, jolloin pestiä hoiti vielä Juha Saali.

Hämmentävää on "Jail Sessionsin" tekninen laatu – soitannollisesta laadustahan ei tarvitse edes hämmästyä. Charlies oli oletettavasti aikansa kovin bändi Suomessa – täysin kansainvälistä tasoa. Vaikkapa Creamiltä lainatussa Skip Jamesin I'm So Gladissä Pitkä Lehtisen notkeasti rönsyilevät bassokuviot saavat Jack Brucen kuulostamaan holtittomalta mölymaakarilta ja Ebro Ravin raivokas kitaransoitto saa Eric Claptonin kuulostamaan tyhjänpäiväiseltä lurittelijalta. Ja minä sentään tunnustaudun vanhaksi Cream-faniksi!

Miksi Charlies ei saanut aikanaan suurempaa mainetta? Miksei siihen suhtauduttu niin ihailevasti kuin Blues Sectioniin, Wigwamiin tai Tasavallan Presidenttiin? Miksi Kalevalaa pidettiin rankkana bändinä, vaikka Charliesiin verrattuna olivat oppipoikia? Miksei Ebro Ravia nostettu Hasse Wallin, Jukka Tolosen ja Albert Järvisen kastiin, vaikka aikanaan olisi varmaan pessyt ja lingonnut kaikki yhdessä? Porilaisylpeys Elonkorjuukin jäi helsinkiläisbändien varjoon, muttei yhtä pahasti kuin Charlies. Bändi keikkaili ympäri maata ja teki jopa kiertueen Ruotsiin. Se näytti hurjemmalta kuin pääkaupungin popparit tai progehipit ja sillä oli selvä oma musiikillinen tyylinsä. Olisiko se voinut saavuttaa vastaavanlaisen kulttimaineen kuin Hurriganes alkuaikoinaan parisen vuotta myöhemmin? Oliko Lahti (tai oikeastaan sen kehyskunnat) täkäläisen musiikkilehdistön silmissä liian syrjässä? Näihin kysymyksiin tuskin oikeaa vastausta löytyy, mutta onko sillä enää väliä. Niitä voidaan kuitenkin ihmetellä tätä levyä kuunnellessa.

"Jail Sessions" kuulostaa askeettisista äänitysolosuhteistaan huolimatta rouhealta ja täysipainoiselta. Raskaudessaan se haastaa mennen tullen saman ajan blacksabbathit tai ledzeppelinit. Demonauhaksi sen paljastaa ainoastaan karu laulusoundi, mutta tänä päivänä sitäkin voisi pitää monien tavoittelemana tyylikeinona.

Musiikkinsa lisäksi myös itse levy on raskasta tavaraa – painaa pienen tiiliskiven verran. Jo pelkkä vanhaan amerikkalaistyyliin tehty kansi painaa enemmän kuin 80-luvun vinyylit. 180-grammaisen LP:n lisäksi kannen sisällä on (tietysti kuvallisen) sisäpussin lisäksi nelisivuinen historiikki ja jopa julisteeksi avautuva ihailijakuva.

Melko kovahintaisen (n. 50 euroa), mutta jo nyt harvinaiseksi käyvän vinyylin (painos 2x500) lisäksi "Jail Sessions" on vihdoinkin ilmestynyt myös cd-muodossa. Tuskin senkään painos on kovin suuri, joten pitäkää helvetissä kiirettä sen hankkimisessa! Mutta, sitä ennen, tilataan vielä pitkät Pitkä Lehtisen muistolle.

Honey Aaltonen

(Julkaistu BN-numerossa 3/2015.)


Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!