DADDY GILJOTEEN
Once They Called Me A Prodigy...
(Edel/Samsara 0178762ERE)
(1) Do The Skeleton (2) John The Baptist (3) Gathering Blues (4) Coffee For My Egg (5) Train To Oradea (6) Allison Number 9 (7) Reception Blues (8) Freerider (9) Holy Land; The Reclamation (10) My Road-Song

Vuodesta 2002 lähtien omintakeista roots-musiikillista visiotaan pala palalta rakentanut Daddy Giljoteen vannoo actionbluesin nimeen, mutta mikä tekee juuri tämän helsinkiläistrion bluesista niin erityisen aktiivista? Ehkä mysteerin purkaminen pitäisi aloittaa siitä, että Daddy Giljoteen ei varsinaisesti ole bluesyhtye. Ei se tosin ole sanan varsinaisessa merkityksessä rock’n’roll-, rockabilly-, southernrock- saati hardrock -yhtyekään, vaikka nämäkin tyylilajit heidän poikkitaiteellista kokonaisratkaisuaan vahvasti leimaavat. Periamerikkalaisen (ja hieman perisuomalaisenkin) musiikkispektrin eri ilmenemismuotoja vapaasti oman mielensä mukaan ammentava orkesteri liihottelee sitoutumattomana kukasta kukkaan, energisenä kuin sonni kevätlaitumella – ja piru vie, tämä heidän mukanaan kantamansa tauti on myös tarttuvaa laatua!

Hannu Leidénin Seawolf-studioilla Suomenlinnassa äänitetty "Once They Called Me A Prodigy..." on debyyttilevy, jota ei hevillä sellaiseksi uskoisi. Tehokolmikon ulosanti on nimittäin siinä määrin itsevarmaa ja valmista, että harvempi yhtye vastaavaa tasoa saavuttaisi kymmenienkään vuosien tahkoamisen jälkeen. Jo pelkän taannoisen demoäänitteensä myötä suomalaisen rock-kriitikkoarmeijan täydellisesti aseista riisuneen Daddy Giljoteenin nopean aikuistumisen perimmäisenä syypäänä voitaneen pitää yhtyeen kitaristi-laulaja Jari "Taylor" Rättyää. Virtuoosimaisen soittotaitonsa ohella mies omaa myös erinomaisen lauluäänen sekä vastaa yksinään orkesterinsa säveltuotannosta, jota uutuusalbumillekin on kertynyt täyden kymmenen esityksen verran.

Mikäli onnistuneen pitkäsoiton takeena pidetään räjähtävää alkusoittoa, on "Do The Skeleton" siitä yksi oivallisimmista esimerkeistä. Hysteeriset surf-ska-rytmit sysäävät kuulijaansa vimmatulla vauhdilla kohti isi-giljotiinin omituista rinnakkaismaailmaa, jonka ei voisi kuvitellakaan saaneen alkunsa jonakin synkkänä ja loskaisena syysiltana helsinkiläisessä treenikämpässä. Eivätkä kyllä ole sitä kaikkein tavanomaisinta liirumlaarumia yhtyeen sanoituksetkaan. Luurankotanssin muotoon puettu kannanotto laukoo suorat sanat muotinäytösten catwalkeja ja trendilehtien sivuja hallitseville vääristyneille kauneusihanteille. Kautta linjan riemastuttavan kierot ja oivaltavat lyriikat takaavat hyvän lähtökohdan myös kakkosraitana kuultavalle tautiselle bluesrock-numerolle, jolla raskaan särökitaran rinnalla soivat sulassa sovussa niin balalaikka kuin huuliharppukin. Hyvinkin suoraviivaista rokkivääntöä taas edustavat mm. Francine’maiseksi powerbillyksi sovitettu "Freerider", sekä "Coffee For My Ego" ja "Reception Blues", jotka puolestaan hakevat kotimaiset vertailukohteensa akselilta Hearthill-Melrose-Balls.

Levyn melodisinta ja samalla selkeimmin southernrockinta laitaa edustavat "Gathering Blues" sekä päätösslovari "My Road-Song", mutta on kattaukseen metelöinnin vastapainoksi sisällytetty myös yksi täysin akustinen ja erittäin maanläheinen spontaani blueskin, "Holy Land". Hämyisän exotica-balladin "Allison Number 9" huikeat surf-swing-kitarasoolot saisivat Brian Setzerinkin kiemurtelemaan kateudesta. Sen sijaan hillbillypolkan "Train To Oradea" eriskummallisuutta ei sanavarastoni riitä edes kuvailemaan.

Puritaanisinta roots-harrastajaa Daddy Giljoteenin paikoin raskasvoittoinen musisointi saattaa säikäyttää, mutta eihän toki kaikkia voi – eikä pidäkään miellyttää. Omalla sarallaan yhtye tekee joka tapauksessa stetsoninnoston arvoista pioneerityötä, enkä pitäisi lainkaan mahdottomana, mikäli juuri he olisivat seuraava merkittävä statuksen nostajamme myös kansainvälisillä äänitemarkkinoilla.

Pete Hoppula