DR. HELANDER
Country Boy
(Bluelight BLR33174) -15


Pitkän linjan bluesmies Tohtori Ilkka Helander on palannut jälleen levyttämään. No, kyllähän sitä ehkä osattiin odottaakin, vaikka edellisestä julkaisusta on pitkä tovi vierähtänyt. Tällä uudella levyllään Helander palaa jälleen syvemmin bluesjuurilleen, mikä tuskin ainakaan kuuntelijoita lehtemme lukijakunnassa haittaa.

"Country Boy" on ehkä Helanderin tyylikkäin levy (tähän mennessä), vaikka lainakappaleilla mennään suuremmalti osin. Innoittajana ja esikuvana on ollut Muddy Watersin klassikkolevy "Folk Singer" 60-luvun alusta, jolla häntä säestivät akustisin soittimin kontrabasisti Willie Dixon, rumpali Clifton James ja yllättäen akustiseen kitaraan tarttunut Buddy Guy. Pitkälti samassa hengessä mennään Helanderinkin levyllä. Välillä tosin muusikoita on tipan verran enemmän. Pari kappaletta Helander tulkitsee yksinään ja muutaman duona joko kontrabasisti Mika Railon tai slidekitaristi Olli Haaviston kanssa. Haavisto on myös ollut levyn tuottajana, mikä kuuluu erityisesti akustisten soittimien hienossa taltioinnissa. Paitsi kitarat, myös erityisen hienolta kuulostava kontrabasso soivat mureasti vielä vanhoissakin korvissa.

Moittimista ei ole muissakaan soittajissa. Tuottajana toimineen Haaviston ja Bluelightin vakiobasistin Railon lisäksi ovat Esa Kuloniemi soittamassa niin slidekitaraa kuin mandoliinia (onko tämä Esan levytysdebyytti maniskan kanssa?) ja lyömäsoittimista vastaavat vuorollaan Topi Kurki ja Leevi Leppänen. Helander soittaa yllättäen itse myös huuliharppua reippaaksi menopalaksi sovitetulla Charly Pattonin Green River Bluesilla, mutta on osannut pyytää puhkumistoimeen muitakin. Vanha yhtyetoveri Little Willie Mehto on varmaankin ollut selvä valinta, mutta kolmella kappaleella harppua soittaa itse Charlie Musselwhite! Olin vähällä kirjoittaa, että Mussuhan tuuttaa paremmin kuin koskaan, mutta päätin jättää, koska hänen faniensa mielestä hän on aina huippu. Joka tapauksessa heille levy on tietenkin pakkohankinta.

Kuten ennenkin, Bluelight on taas tehnyt jäynää ostajille. Kaksi kappaletta cd- ja vinyyliversioilla poikkeavat toisistaan. Henkilökohtaisesti en pysty sanomaan kummat olisivat onnistuneempia. Toki vinyyli on näyttävämpi, mutta haluaako kuunnella mieluummin Leroy Carrin How Long Bluesin (LP) vai Big Boy Crudupin Mean Old Friscon (CD) tai Robert Johnsonin Malted Milkin (LP) vai Mike Bloomfieldin Hey Foremanin (CD) on jo makuasia. Kaikki toimivat. Viimeksi mainitussa piti tosin tarkistaa, että kuka soittaa noin helvetin hienoa slidekitaraa. No Haaviston Ollihan se oli tietenkin!

Tohtori on ministerin ja muiden oppineiden kanssa saanut aikaan hienon levyn, jonka pitäisi kelvata kaikille bluesin ystäville – rokki nimittäin loistaa poissaolollaan. Nyt ollaan perimmäisten arvojen takana.

Honey Aaltonen

(Julkaistu BN-numerossa 5/2015.)


Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!