GARY HEFFERN
Consolation
(Fin-Rosa 001)
(1) Ghosts On The Screen (2) Consolation (3) All His Children (4) (I Am Your) Destroyer (5) Dark As A Dungeon (6) Down Time (7) Friendly Fire (8) First Kiss (9) La La Land (10) That’s The Beauty Of The Little Things (11) Shelter For An Evening (12) Growin’ Up

Gary Heffern toimi 70/80-luvulla San Diegossa punkbändi The Penetratorsin laulajana. Mielenkiintoisena seikkana voitaneen mainita, että kyseisestä ryhmästä on kolme soittajaa sittemmin päätynyt the Beat Farmersin tai sitä seuranneen the Farmersin riveihin. Heffern puolestaan on kuulemma päätynyt Rovaniemelle, josta hän alkujaankin on kotoisin.

Heffernin viimeisin – netistä onkimani tiedon mukaan viides – soololevy ”Consolation” pitää sisällään varsin oivallisen kattauksen kantrirokkausta. Tai americanaksi tätä kai nykypäivänä pitäisi kutsua. Kantrirock nimittäin tarkoittaa tässä tapauksessa Byrdsiä, Gram Parsonsia ja muita sen kaltaisia nimiä mieluummin kuin vaikkapa Kid Rockia. Paikoittain levyn tunnelma muistuttaa myös Johnny Cashin American-levytyksiä Consolationilla tarjoillaan monia vahvoja näyttöjä Heffernin lauluntekijätaidoista, niistä mainittakoon nimipiisin lisäksi ainakin ”(I Am Your) Destroyer” sekä kuolevasta äidistä kertova ”La La Land”.

Ensikuuntelulla mieleeni tuli, että aivan kuin asialla olisi Tom Pettyn countrympi velipoika. Kovasti kantrinmakuisissa, karheissa piiseissä on nimittäin juuri sopivasti amerikanrokkia mausteena ja ne on vieläpä toteutettukin tyylillä. Sointimaailmaa väritetään välillä tavanomaisuudesta poikkeavilla ratkaisuilla, kuten bassohuuliharpulla ja vibrafonilla. Legendaarinen ”Dark As A Dungeon” tulkitaan karusti bassohuilun, oboen ja mandoliinin kuljettamana ja näistäkin mandoliini alkaa laulun loppupuolella elää ihan omaa elämäänsä. Los Lobosin Steve Berlin vierailee soittamassa melodicaa levyn yllättävimmässä, mutta kieltämättä groovessa kappaleessa ”Friendly Fire”. Se on rumpukoneen ja Mini Moog -basson varaan rakennettu, hivenen jopa zappamainenkin puhelaulu, jota maustetaan wahwah-kitaralla ja vaikka millä. Viimeisenä kuultava Springsteen-versiointi ”Growin’ Up” kasvaa nimensäkin mukaisesti loppua kohden, mutta Heffernin laulu pysyy koko ajan kuiskauksen omaisena luoden hienon kontrastin ja onnistuneen päätöksen hienolle levylle.

Marko Aho