GEORGE SMITH & BACON FAT
The Complete Blue Horizon Sessions
(Sony/Columbia 87372) -06
Disc A: (1) Up The Line (2) Boom Boom (3) Small’s On 53rd (4) She’s A Wrong Woman (5) I Need Your Love (6) Juicy Harmonica (7) Nobody But You (8) Telephone Blues (9) You’re So Fine (10) Too Late (11) Evil (12) Blues Feeling (13) Off The Wall (14) Aw’h Baby (15) Mellow Down Easy (16) Blues With A Feeling (17) Tight Dress (18) I’ve Had My Fun (19) Help Me (20) My Babe, Part 1. Disc B: (1) Someday You’re Gonna Learn (2) Blue Switch (3) Mississippi River Blues (4) Before You Do Your Thing (5) I Don’t Want To Go (6) Good Things (7) Soul Feet (8) No Time For Jive (9) My Babe, Part 2 (10) I’m Ready (11) Telephone Blues (12) Forty Four (13) Blues With A Feeling (14) Summertime (15) Got My Mojo Workin (16) Hamp’s Boogie Woogie (yht. noin 2 t. 34 min)

Vuosina 1968-70 George Smith esiintyi enimmäkseen harpistikumppaninsa Rod Piazzan kokoaman Bacon Fat -yhtyeen keralla. Hieman ennen tuota aikaa ja pikaisesti sen jälkeen hän tunnetusti kunnostautui itsensä Muddy Watersin riveissä, ja entinen kitaristi Piazza oli puolestaan aluksi johtanut mm. Dirty Blues Band -nimistä kokoonpanoa. Sittemminhän nämä molemmat soittotaiturit siirtyivät kulkemaan omia polkujaan, George itsenäisenä artistina ja “Lightnin’ Rod“ yhä kiertelevien Mighty Flyersiensa kärkimiehenä.

Smithin ja Piazzan yhtyeen nimi ei aluksi ollut Bacon Fat vaan The Southside Blues Band, minkä kuitenkin tuottaja Mike Vernon hylkäsi kömpelönä ja ylenmäärin tavanomaisena. Uusi ja helposti mieleen jäävä nimike perustui tiettävästi Andre Williamsin hittiin, mikä minulle on tyystin tuntematon mutta mikä Joel Whitburnin kirjan Top R&B Records 1949-71 mukaan ylsi parhaimmillaan v. -57 sarjansa neljänneksi saakka. Smithin ohella mukana oli toinenkin musta mies eli etupäässä kosketinsoittajana toiminut J.D. Nicholson, ja tuollainen nykyisin varsin tavallinen black&white -koostumus oli silloin vielä huomattavan harvinainen. Bluesin puolella eräs sellaisen yhteistyön ensimmäisistä soveltajistahan taisi olla 60-luvun puolenvälin paikkeilla taipaleensa aloittanut Paul Butterfield Blues Band, jos huomiotta jätetään etenkin Sonny Boy kakkosen satunnaiset soittelut yhden jos toisenkin brittiporukan kanssa.

Ennen engelsmannien huostaan hakeutumistaan George ja Rod olivat todellakin esiintyneet ja myös levyttäneet yhdessä jonkin verran. Vuoden -69 helmikuussa he osallistuivat nimittäin Hollywoodissa sessioon, minkä tuloksia julkaistiin ensin ABC/Blueswaylla ja miltei 20 vuotta myöhemmin uudestaan saksalaisella Crosscutilla. Olemukseltaan nuo silloin tehdyt äänitykset poikkeavat lievästi eli eivät mitenkään merkittävästi näistä BH-otoksista. Enemmistö nyt esillä olevista otoksista pantiin talteen vain kahden vuorokauden aikana 17.-18.11.1969. Ensimmäisenä päivänä pääroolissa oli Rod Piazza, jonka sooloilemat numerot julkistettiin jostakin syystä pelkästään Bacon Fatin nimissä. Kaiketi vaihtelevaisuuden vuoksi sekaan pantiin J.D. Nicholsonin vetäisemä ja Little Richardin “Lucille’n“ mieleen tuonut “I Need Your Love“ ja George Smithin ylväs “Telephone Blues“.

Seuraavana päivänä etualalla hääri pelkästään kromaattisen huuliharpunsoiton uranuurtaja George Smith, ja normaalin Bacon Fatin vahvistukseksi studioon oli kutsuttu mestarikitaristit Pee Wee Crayton & Marshall Hooks. Vernonin kertoman mukaan Georgella ja Rodilla oli tapana taivutella myös kahdestaan, mutta sellaista ei näiltä näytteiltä ole havaittavissa kuin aivan vähäisessä määrin. Päätösinstrumentaalilla “Hamp’s Boogie Woogie“, mikä ei sisälly Smithin alkuperäiseen BH-albumiin, olin nimittäin kuulevinani myös toisen huuliharpun ääntelyä.

Normaalin tyylinsä mukaisesti Mike Vernon järjesti näillekin suojateilleen joitakin keikkoja, joiden dokumentointeja löytyy kumpaisenkin kiekon jälkipuoliskolta. Ensimmäisen pyörylän live-osuus alkaa n:osta (13) ja jälkimmäisen yhdeksiköstä, minkä myötä Rod Piazza kuuluttaa George Smithin esille. Noilta vanhoilta lp:eiltä puuttuivat myös Bacon Fatin vuoden -70 piisit “Evil“ ja “Blues Feeling“, mitkä aikoinaan sijoitettiin luultavasti heikohkosti kaupaksi menneen singlen kääntöpuolille. Kaiken kaikkiaan tälle tuplalle on sisällytetty muistoikasta uusisointia todellakin reilun 2,5 tunnin verran, mikä sen kohtuullisen hinnan huomioon ottaen on huomattavan kuluttajaystävällinen teko.

Maineikkaan Bacon Fatin muodostivat pääartistien Smithin ja Piazzan ohella e.m. Nicholson sekä kitaristit Gregg Schaefer ja Buddy Reed, basisti Jerry Smith ja rumpali Dick Innes. Noihin aikoihin sekä nuori Piazza (s. -47) että keski-ikäinen Smith (s. -24) olivat jo ja vielä erittäin kovassa vedossa. Varsinkin huuliharpunsoiton ystäville tämän satsin seuraileminen on mitä juhlavinta ja nautinnollisinta, eikä moittia sovi sen enempää Rodin kuin Georgen laulusuorituksiakaan. Eihän Piazza toki niin harpistina kuin vokalistinakaan yltänyt aivan mestarinsa tasolle, mutta paljon siitä ei jäänyt kumpaisellakaan saralla puuttumaan. Hänen tulkintataitojaan epäilevät voivat vertailla niitä vaikkapa J.D. Nicholsonin aika vaatimattomaan solistiosuuteen.

Varsinkin ykköskiekon koostumus on kovasti tutunmallinen, koska mm. peräti 11 sen numeroista on peräisin legendaarisen Little Walterin ohjelmistosta, ja löytyyhän samantyyppistä perusmateriaalia runsaanpuoleisesti myös Smithin osuuden loppupuolelta. Niiden ohella kuultavissa on myös joitakin aivan erinomaisia omintakeisia luomuksia kuten Bacon Fatin mainio instrumentaali “Small’s On 53rd“ ja puhutteleva hidas blues “She’s A Wrong Woman“ sekä Smithin yli yhdeksäminuuttinen taideteos “Mississippi River Blues“ ja mainio omakohtainen talking blues “No Time For Jive“. Ja kun tuo lainaaineistokin on enimmältä osin merkille pantavalla innolla, melkoisella taitamuksella ja hyvällä maulla tulkittua, viime vuoden listani ykköspaikka lankesi tälle tuplalle kuin luonnostaan. Näin kävi siitäkin huolimatta, että kahden henkilön äskettäin ilmaiseman erikoisen näkemyksen mukaan pidän Charlie Patton -tyyppisestä maalaisbluesista ja Yardbirds-mallisesta britti-r&b:eestä enkä juuri mistään muusta.

Vesa Walamies