GUITAR MARTIN
Lonesome Bullfrog
(omakustanne) -14
(1) The World Is Going Wrong (2) Deep Elem Blues (3) T-For Texas (4) Temperature (5) Blues Fingers (6) Across The Holy Water (7) Southern Cannonball (8) Lonesome Bullfrog (9) Weary Blues (10) Jakehead Boogie (11) Black Cat (12) Tell Me Why (13) This Train

Aina se Aaltonen kehuu niitten kaveriensa levyjä, on syyte johon olen välillä törmännyt. Karkeimmillaan on jopa lehteämme syytetty Lyytisen Erjan nostamisesta perusteettomaan menestykseen (suuri on ollut usko lehtemme vaikutusvaltaan – ei kai Hesarilla, iltapäivälehdillä tai televisiolla ole mitään merkitystä). Vaikka yleensä suhtaudunkin arviolevyihin positiivisesti, se johtuu ainoastaan siitä, etten tunne minkäänlaista motivaatiota kirjoittaa huonoista levyistä. Koska en tee tätä työkseni, miksi kirjoittaisin epämieluisista levyistä? Vuosien varrella moni soittaja on tullut ainakin puolitutuksi, mutta tehnyt myös hyvää musiikkia. Näin ollen kehujakin on vaikea vältellä. Mutta nyt on poikkeuksen paikka!

Ei mitään dramaattista, sillä en tarkoita että lyttäisin Guitar Martinin levyn, vaan ettemme ole Martti ”Guitar Martin” Saranpään kanssa ”vanhoja baaritiskituttuja”. Itse levyhän on jopa vuoden parhaita kotimaisia blueslevyjä – tai paremminkin pitäisi sanoa ”roots”-levyjä, sillä se sisältää paljon muutakin kuin bluesia.

Levyn avaava lyhyt, mutta kirpakka sähkökitaraintro saa jo heristämään korvia. Oliko tämä joku ”amerikanuutuus”? Sellaiseksikin se kuulostaa poikkeuksellisen repäisevältä näinä ammattitaidossaan paikoitellen tylsyyksiin sortuvien bluesin soittajien aikana.

Kitaransoiton lisäksi Martinin laulu on poikkeuksellisen uskottavaa ja rytmiryhmä svengaa pakottomasti, muttei laiskasti. Eikä ihme, sillä taustallahan häärivät basisti Mikko Löytty ja Rumpu Rauteva. Kosketinsoittajana kunnostautuu Matti Kari, joka on myös huolehtinut levyn miksauksesta. Ja kun traditionaaliksi merkatun The World Is Going Wrongin on alkujaan levyttänyt vuonna ’31 The Mississippi Sheiks (Vesa Walamies korjannee, jos olen väärässä) ja yli 60 vuotta myöhemmin Bob Dylan, en voi olla nostamatta hattua (jos sellainen olisi) Guitar Martinille persoonallisesta ja ajankohtaisesta valinnasta.

Sähkökitaran lisäksi Guitar Martin on selvästi mieltynyt akustiseen kitaraan, mihin taiteilijanimikin viitannee. Kitaramerkki Martinin soittimethan ovat aina olleet akustisten kitaroiden aatelia. Mihinkään autenttiseen countrybluesiin ei kuitenkaan tähdätä, vaan genreä on maukkaasti modernisoitu. Jonkinlaiseksi hengenheimolaiseksi voisi kuvitella 70-luvun alun Ry Cooderin.

Guitar Martin on kypsytellyt ja haudotellut levyään melko pitkään, sillä varhaisimmat äänitykset ovat jo vuodelta 2009. Ilmankos lopputulos kuulostaa maukkaalta, monilla mausteilla kyllästetyltä ja harkiten kuumennetulta. Bluesin, sekä akustisen että sähköisen, lisäksi mukaan mahtuu mm. gospelia ja vanhaa (oikeaa) countrya – ja tietysti iso kauhallinen rock-asennetta.

Saranpään omat sävellykset ovat vähemmistössä, niistäkin ensimmäiset tulevat vasta vähän ennen levyn puoliväliä, mutta ne ovat sitäkin harkitumpia. Blues Fingers on ripeä countrykitarailottelu ja nimikappale vie jonnekin Louisianan suotunnelmiin. Itseeni suurimman vaikutuksen tekivät Saranpään akustiset kappaleet, jo nimensä puolesta hengellisyyteen viittaava Across The Holy Water ja syntiseltä deltabluesilta kuulostava Tell Me Why. Ensin mainittu tuo mieleen Blind Willie Johnsonin ja loppuvuosien J.B. Lenoirin akustiset levytykset. Jälkimmäisen kiihkeässä slidebluesissa ollaan jossain Robert Johnsonin ja Charley Pattonin jalanjäljillä – kunnes mukaan heittäytyy vielä huuliharpisti. Yllättäen Saranpää näyttää itse hoitaneen tämänkin instrumentin.

Countryn isähahmoilta, Hank Williamsilta (Weary Blues) ja Jimmie Rodgersilta (T-For Texas ja Southern Cannonball) poimitut lainat on sovitettu uusiksi, mutta perinteitä kunnioittaen. Rodgersin lisäksi myös vanhalta bluessuosikiltani Lightning Hopkinsilta on mukana peräti kaksi (Jakehead Boogie, Black Cat) kappaletta, jotka luonnollisesti ihastuttivat. Jopa Little Walterin Temperature, jota epäilin jo liian usein kuulluksi, on saanut tuoreen ja rennosti rokkaavan käsittelyn. Levy päättyy gospelin merkeissä. Yleensä kitarataituri Sister Rosetta Tharpen nimiin merkatusta This Trainistahan Willie Dixon aikoinaan muokkasi myös Walterin My Babe -hitin. Paha mennä sanomaan, kuka teeman alun alkujaan kehittänyt, mutta Tharpen hengellisyydessä mennään nyt. Hyvä niin!

Guitar Martin on tehnyt hienon ja monipuolisen, mutta perinteisyydestään huolimatta myös omaperäisen levyn. Saattaa olla, että ”Lonesome Bullfrogin” swamp-henkinen kansi pääsee helposti livahtamaan ohi tavanomaisempiin blueskansiin tottuneelta ostajalta (esittäjän nimikin on aika pienellä), mutta älkää päästäkö sitä ohitse. Tätä levyä kannattaa ujommankin bluesin..., tarkoitan rootsmusiikin ystävän rohkeasti kysyä levykauppojen myyjiltä.

Honey Aaltonen

(Julkaistu BN-numerossa 4/2014.)