THE HOLLYWOOD BLUE FLAMES
Soul Sanctuary
(Delta Groove Productions 102)
(1) Flambed (2) Nit Wit (3) The Land Of Calio (4) Soon Forgotten (5) He’s A Blues Man (6) Jo Angelyn (7) I’m A Lucky, Lucky Man (8) Black Cat Bone (9) Soul Sanctuary (10) My National Inquirer baby (11) Coco Puffin’ (12) Big Foot’s Boogie (13) You’re Sweet

Nuorena kuollut Hollywood Fats on kulttimaineen omaava kitaristi, josta olisi tullut yksi blueskitaran kumarretuimmista sankareista, jos hän olisi saanut elää vanhemmaksi kuin 32 vuotiaaksi Hänhän ei, kuten tunnettua, päässyt levyttämään omissa nimissään kuin yhden ainokaisen albumin, jonka Crosscut julkaisi tupla-CD:ksi lavennettuna muutama vuosi sitten. Sen erinomaisuudesta kerrottiin Blues Newsin vuoden 2002 värikantisessa komosnumerossa.
Pelkäänpä, että en ole periaatteellisella tasolla ihan täysin rinnoin mukana tällaisissa ruumiinvalvojaisissa, mistä on kyse. The Hollywood Blue Flames on uudelleen kokoonpantu Hollywood Fats Band (Al Blake, Fred Kaplan, Larry Taylor, Richard Innes), johon Fatsin korvaajaksi on kutsuttu tämän hetken mielestäni yksi kovimmista blueskitaristeista, Kirk ”Eli” Fletcher. Sanon heti alkuun väärinkäsitysten välttämiseksi, että tässä on vähän helvetin hyvä levy, mutta varauksena on juuri tuo mainitsemani periaate. Ylistin Fletcherin Crosscut –sooloalbumia jo BN:n numerossa 6/2003. Se on nyttemmin julkaistu parilla lisäraidalla markkinoiden tällä samaisella jenkkiläisellä Delta Groove –levymerkillä. Kysynpä vielä tässä, kuka oli kuullut 23-vuotiaasta Kirk Fletcheristä hänen JSP –ensialbuminsa aikoihin vuonna 1999? Pienenä vinkkinä: hankkikaa se levy!
Täällä Härmänmaalla Fletcher on nähty ja kuultu kahteen otteeseen nykyisen Fabulous Thunderbirdsin kokoonpanossa. Vuosi sitten elokuussa Tavastialla Fletcher oli T-Birdsin ainoa kitaristi ja loisti kuin Pohjantähti pimenevässä Suomen syyskesän yössä. Viime kesäkuun Aulangon blueskekkereissä Fletcherin rinnalla oli toinen nuori huippukitaristi Nick Curran, mutta Fletcher näytti päivänselvästi kaapin paikan. Kellekään ei varmaan jäänyt epäselväksi, miksi Fletcehr hoiti noin 80 prosenttia soolo-osuuksista. Toisaalta minun aisteissani eetterissä oli jopa jonkunasteista miesten välistä kisailua, ja Fletcherin soundit olivat jotenkin kireämmät kuin Tavastialla taannoin. Kyse saattoi tietenkin olla miksauksesta, kuuntelupisteestä, tms.
Kireydestä ei ole tietoakaan tällä kolmevarttisella CD:llä. Jos levy olisi julkaistu Kirk Fletcherin nimissä, ei edellä mainitsemaani kielteistä varausta olisi tarvinnut lausua. Ymmärrän toki levyn markkinoinnillisen aspektin, vaikken sitä hyväksyisikään. Toisaalta, levy olisi voitu yhtäkaikki julkaista huuliharpisti/laulaja Al Blaken nimissä.
Al Blake ei ole mikään erityinen laulaja, mutta hänen suht symppis kesäflunssaisesti tuhiseva lauluäänensä sopii aika mukavasti levyn pääasiassa laiskahkotempoisiin, ”ei välttämättä niin vakavasti otettaviin” kappaleisiin. Esimerkiksi balladi-tulkintoja en uskoisi haluavani kuulla häneltä. L.C. McKinleyn nopsa kyyditys ”Nit Wit” on minulle levyn ainoa miinusmerkkinen siivu ja sillä Blake laulaa sattumoisin huonoimmillaan. Harppua hän soittaa paikkapaikoin suht vakuuttavasti Sonny Boy kakkosen ilmanaloissa, kuten ilmeisen omakohtaisella kolmosraidalla "Land Of Calio”.
CD:llä on hyvinkin kelvollisia instrumentaaleja yhteensä neljä (1, 6, 9, 11). Blaken ja Fletcherin ohella niillä nousee eturiviin mainio pianisti Fred Kaplan, ja basisti Larry Taylor sekä rumpali Dick Innes komppaavat takuuvarmasti.
Albumin kahden viimeisen raidan kohdalla lukee kappalelistauksessa ”bonus tracks”. Minulle ei käynyt selväksi, mitä bonusta niissä on. Tuskinpa CD:stä on esimerkiksi tehty vinyyliversiota, josta ne puuttuisivat. Levyn päätöksen, Jimmy Rogersin maineikkaan teoksen kohdalla ”bonus” on ehkä perusteltavissa, koska sillä on laulu- ja harppusolistina Kim Wilson. Veto on Wilsonin ja Al Blaken välinen akustinen duetto, jolla Blake soittaa, yllätys yllätys, akustista kitaraa.
Eipä tullut vielä todettua, että Hollywood Fatsin tavoin Kirk Fletcher ei laula. Toivotaan, että yhtäläisyydet loppuvat siihen, Fletcher kun on iältään nyt kolmissakymmenissä...
Loppuksi voisi todeta kuluneen ennakoivasti, että paljon pitää loppuvuonna tapahtua, jos tämä albumi ei yltäisi vuoden Top25 –listalleni.

Pertti Nurmi