J.B. HUTTO & HIS HAWKS with SUNNYLAND SLIM
Hawk Squat
(Delmark DE 617) -69/-15


J.B. Hutton ja hänen Hawks -yhtyeensä julma slidekitaraklassikko "Hawk Squat" kokee lopultakin uuden definitiivisen tulemisensa komeasti remasteroituna ja bonus-materiaalilla vahvistettuna.

Chicagon klubi-scenessä vaikuttaneen ryhmän albumia tehtiin aikanaan pitkään (hartaudesta en tiedä) – ulottuvathan kiekon äänityssessiot peräti kolmelle eri kalenterivuodelle (1966–68). Viime vuonna (2014) "Hawk Squat" nimettiin myös Blues Foundationin Hall Of Fameen.

Slidekitara oli Hutton työkalu, jota hän käsitteli tarvittaessa raakalaismaisen kovakouraisesti, tai vastavuoroisesti loihtiakseen siitä mitä herkimpiä sinisäveliä. J.B. ei lauluäänensä puolesta ollut mikään potentiaalinen shouter, mutta ohuella – ehkä jopa vähän kimakalla tyylillään, hän kykeni kyllä luomaan intensiiviydessään huippuluokan tulkintaa. Peruspumpun ohella on levyllä tuiki tärkeässä roolissa on Sunnyland Slim, joka pianonsa ja varsinkin urkujensa voimalla loi mainion grooven, joka entisestään tanakoitti ja monipuolisti bändisoittoa. Avantgarde-jazz -ympyröissä vaikuttaneen Maurice McIntyren valikoituminen äänitteen saksofonistiksi oli onnekas sattuma, tai pähkä-pöljä päähänpisto, joka tapauksessa miehen soitto istuu kokonaisuuteen ja myöskin värittää sitä.

Levyn materiaali on (tai ainakin pitäisi olla) useimmille lukijoille tuttua, käsissä kun on suorastaan keskeinen Chicago-bluesjulkaisu. Hutton esikuvina mainitaan titaanit Muddy Waters ja Elmore James – ja jos oikein kieroksi ryhtyy niin ainahan voi mielessään kuvitella miltä tämä setti olisi heidän käsittelyssään kuulostanut.

Rankkuus on aihe, mistä puhutaan jatkuvasti ja mihin lukemattomat nakkisormet pyrkivät. Esim. hurja boogie Speak My Mind antaa jo viitteitä tulevasta. Edelleen boogie-asemoitu What Can You Get Outside That You Can't Get At Home taaplaa mainitun Elmore Jamesin hengessä. Entäpä sitten twistaava vauhtipala 20% Alcohol tai kiekon vanhin äänite, vauhdikas Hip Shakin': hiki lentää – eikä armoa anneta, saati pyydetä.

Nopeahko blues Notoriety Woman on puolestaan velkaa Muddylle. Nimiraita on vauhdikasta jamihenkistä runttaamista, missä soittajat esitellään ja päästetään vuorollaan soololle. Hidas blues on kuitenkin se laji, missä ne punnukset oikeasti punnitaan. Niinpä esim. If You Change Your Mind tai Too Much Pride esittäytyvät arvokkaasti ja erinomaisen rujoa slidetyöskentelyä sisältäen. Onkohan The Same Mistake Twice vielä hitusen kovemmalla paineella lastattu? Vahvoja esityksiä levyllä kyllä piisaa – The Feeling Is Gone, Too Late ja Send Her Home To Me muodostavatkin blues-fanille suorastaan autuaan olotilan.

Arkiston uumenista on kaivettu yksi uusi biisi: I'll Cry Tomorrow on hidas, vankka ja tyylikäs blues. Touhu vakuuttaa, eipä kai originaali-albumilta putoamiseen ole sen kummempaa syytä kuin LP:n kovin rajallinen soittoaika. Bonus-materiaalina tarjotaan vielä viittä vaihtoehtoista ottoa raidoista, jotka olivat jo alunperin albumilla. Biisien kasvamisen ja muovaantumisen seurailu on sinällään ihan rattoisaa puuhaa, mutta henkilökohtaisesti olisin riemastunut rutkasti enemmän vaikkapa muutaman ennenkuulumattoman liveraidan mukanaolosta.

Termiä "klassikko" sohitaan ja tarjotaan sinne tänne niin että koko termi on jo kokenut suoranaisen inflaation. Tämän levyn suhteen en kuitenkaan tingi sillä, oikeasti, tämä on KLASSIKKO!

Mikke Nöjd

(Julkaistu BN-numerossa 4/2015.)


Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!