JD McPHERSON
Let The Good Times Roll
(Rounder 11661-36891-01/11661-9169-2, LP/CD) -15


Yhden puhutuimmista roots-sektorin esikoislevyistä "Signs And Signifiers" v. 2010 tehnyt ja sillä Billboardin listasijoituksiakin Rounderin uusintajulkaisun myötä nimiinsä kirjauttanut taiteen ja tekniikan opettaja JD McPherson on veijari, jonka puuhastelut eivät jää epätarkemmaltakaan alan harrastajalta noteeraamatta. Miehen kakkosalbumia on kaipailtu laskeutuvaksi juurimusiikkikentälle kuin kuuta nousevaa. Odotustunnelmat ovat vaihdelleet pelonsekaisesta huolesta (luomiskykyinen ja -haluinen herra kun omaa kaiket edellytykset muuttaa halutessaan tyyliään totaalisesti) märkiin päiväuniin uudesta napakympistä.

Kun uutinen "Let The Good Times Roll" -otsikoidusta julkaisusta viimein vapautti hullut jännityksestä, oli ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua. Täysosuman McPherson (edellislevynkin taustoista huolehtineiden Jimmy Suttonin ja Alex Hallin tapaisten laatumusikanttien avustuksella) omalla tavallaan myös laukoo – mutta hieman erilaisella ilmaveivillä kuin debyytillään. Siinä missä ensitekeleellä huomion keskipisteeseen kohosivat puhtaan autenttiset r&b-esitykset, "Let The Good Times Rollille" tietynlaisia suuntamerkkejä viittoivatkin debyytille sisältyneet A Gentle Awakeningin tapaiset kokeilevammat tunnelmanumerot. Uutuudellaan artisti on kaivautunut aivan omaan musikaaliseen soppeensa, puskien sieltä nyt ulos kenties 2010-luvun freeseintä "neo-retroa". Billboardin rock-chartissa parhaimmillaan sijalla 17 ja pop-listoilla sijalla 142 käväisseen albumin tuottajina ovat toimineet McPherson itse sekä Mark Neill, joka saatettaneen muistaa menneisyydestään 80-luvun alussa perustetun losangeleslaisyhtyeen The Unknownsin kitaristina. Sittemmin mies on ollut tuottamassa mm. Black Keysiä, mistä saadaan samalla tällekin levylle pari olennaista anekdoottia.

McPhersonin nykypäivän soundia nimittäin leimaa paljolti juuri Black Keysin omassa tuotannossaan viljelemä miltei taianomainen, läpi kappaleiden ja joskus niiden ylitsekin vellova perkussiokudos, jonka materiana toimivat JD:n tapauksessa ei pelkästään rummut tai muut lyömäsoittimet vaan useimmiten hänen kitarastaan kaikuva tremolokomppi sekä heleänä "vesipisarasateena" taustalla kilkattava piano. Hetkittäin tätä hypnoottista verhoa pääsevät heiluttamaan napakat kitarasoolon pätkät. Black Keysin Dan Auerbachin osittaista käsialaa oleva hauras balladi Bridgewater, gospelmainen Shy Boy, Link Wray -vaikutteista kitarointia sisältävä You Must Have Met Little Caroline?, hyvällä maulla hiphop-aineksia hyväksikäyttävä Head Over Heels sekä viisiminuuttinen 60-lukuista melodraamaa huokuva Precious käyvät tästä hyvinä esimerkkeinä. Tietyllä tapaa McPherson saattaa hyvinkin edustaa tänä päivänä jotain sellaista, mitä nuorena nukkuneiden nerojen Eddie Cochranin tai Buddy Hollyn olisi odottanut tekevän myöhemmillä vuosillaan, jos he vain olisivat saaneet siihen mahdollisuuden. Kaverin tyylitajun moninaiset piirteet esittäytyvät vähintään yhtä vaikuttavalla tavalla myös James Hunter'maista pelkistettyä tanssigroovea suoltavalla It's All Over But The Shouting'illa sekä kontrabasson lätkeen tukemalla 60-luvun alkupuolta henkivällä r&b-piiskauksella Mother Of Lies. Twangin täyteisellä baritonikitaralla sooloiltu It Shook Me Up on puolestaan yksi levyn oivallisista pistoista takaisin suoraviivaisemman rock'n'rollin äärelle ilman sen erityisempiä poikkitaiteellisia kommervenkkejä.

"Let The Good Times Roll" on ehdoton taideteos, jonka avautuminen vaati omassa tapauksessani muutaman ylimääräisen kypsyttelykierroksen. Viimein "valon nähtyäni" on soittokertoja sitten seurannut senkin edestä.

Pete Hoppula

(Julkaistu BN-numerossa 3/2015.)


Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!