flash

 

 

LITTLE RACHEL & THE HOGS OF RHYTHM
When A Blue Note Turns Red Hot
(Goofin’ GRCD 6157)

(1) Mama Was Right Again (2) Go Bully Some Other Gal (3) My Favorite Dream (4) O La Violencia (5) Just Right Man (6) Emotions (7) (I Was) Born To Cry (8) This Lonesome Night (9) I Don’t Miss You At All (10) It’s Not Me (11) Every Road Leads Back Home (12) My Mojo Don’t Work No Mo’ (13) Little Man (14) You Could Have Fooled Me (15) You Ain’t So Such A Much

Laulajan ammatin osapäiväinenkään harjoittaminen ei ole ainaista ruusuilla twistailua edes Amerikan suuressa ihmemaassa. 1950-lukulaisessa retromusiikkikentässäkin sekä tarjontaa että kilpailua riittää nykyisin yllin kyllin, ja houkutus siirtymisestä kaupallisemmille markkinoille käväisee taatusti silloin tällöin jokaisen alalla vaikuttavan artistin mielessä. Kansas Cityn pikku rhythm’n’blues-sähikäinen Rachel Fenton osoittaa kuitenkin uransa kolmannella soolojulkaisulla pitäneensä visusti kiinni valitsemastaan linjasta: Huolella viimeistelty, ilahduttavan monipuolinen Goofin’-albumi paitsi vankistaa entisestään käsitystä Fentonin korkeasta omistautumisen ja tyylitajun tasosta, myös kampittaa kerralla kaikki ne ennakkopaineet, joita hänen reilun parin vuoden takainen edellislevynsä jätti jälkeensä. Espanjalaisen Lazy Jumpersin kanssa työstetty, sinänsä mukiinmenevä mutta vieläkin parempaa odottamaan jättänyt ”There’s A New Miss Rhythm In Town” on nyt saanut rinnalleen vertailukohdan, josta on enää kenenkään paha nokittaa paremmaksi. Onnistuneesta lopputuotteesta ei toki voi antaa liikaa krediittiä myöskään taustalla kuultavalle helsinkiläiselle Hogs of Rhythm -kokoonpanolle (Jussi Huhtakangas, Mika Liikari, Miikka Salminen, Timo Tarkela, Juho Hurskainen, Harri Saanio) sekä parilla raidalla esiintyvälle mainiolle The Relics-lauluyhtyeelle (Ari Ahvonen, T. Tarkela, Pete Näsman, Jarkko Lähdeniemi, Eki Hakalehto).

Elokuisen viikonlopun aikana v. 2008 purkitettu pitkäsoitto tarjoaa nimensä viitoittamana runsaan otannan 1950-luvulta ammennettua mustaa musiikkitraditiota sinisävyisestä mollibluesista ärhäkkään jump-rhythm’n’bluesiin ja rock’n’rolliin. Aikaisempien levyjen tapaan suurin osa materiaalista on Rachelin omaa ja kieltämättä varsin kovatasoista tuotantoa. ”Blue Note” –sektorilla hänen käsialaansa olevista kappaleista edukseen soivat etenkin avauksena kuultava hyytävän tummasävyinen elämäntilitys ”Mama Was Right Again” sekä tyylikäs, hieman teinipophenkinenkin balladi ”My Favorite Dream”. Vastaavasti revittelypuolella oivaa työnäyttöä saadaan mm. varhaisen Johnny ”Guitar” Watsonin hengessä rokkaavasta menopalasta ”Go Bully Some Other Gal”, Upsetters-pastisseista ”Just Right Man” ja ”Little Man” sekä tanakoilla Chuck Berry –sooloilla jäsennellystä Teksas-henkisestä rock’n’roll-numerosta ”I Don’t Miss You At All”. Austinilaisesta Two Timin’ Three –yhtyeestä muistettavan Shane Kielin sävellyspanos on tuottanut tälle kiekolle kaksi yleissaundia riemastuttavasti murtavaa lattari- ja jazz-sävyistä tunnelmointia ”O La Violencia” sekä ”This Lonesome Night”. Chicagosta tulevan Honeybees-yhtyeen jäsenen Rachel Deckerin aikaansaannos ”It’s Not Me” on puolestaan jäntevää r’n’b-strollia esimerkillisen rouhealla Guitar Slim –koulukunnan kitararoinnilla varustettuna. Muista lainapaloista Brenda Leen v. 1960 nyyhkyhitti ”Emotions” pääsee osuvaan uusiokäsittelyyn utuisena r&b-balladina, sen sijaan Dionin äänitekatalogin ehdottomaan eliittiin lukeutuvan ”I Was Born To Cry:n” hieman rauhattoman oloista mutta muutoin mitään uutta tarjoamatonta versiointia voinee pitää vähintäänkin kyseenalaisena. Levyn päättää niin ikään esikuvaansa melkolailla orjallisesti mukaileva, Blanche Thomasin alkujaan New Orleansissa v. 1954 levyttämä D. Bartholomew –jumpteos ”You Ain’t So Such A Much”.

Little Rachel kera rytmikkäine possuineen on loihtinut levyllisen perinteitä kunnioittavaa, osaavaa muttei kuitenkaan liiaksi harkittua tai varman päälle pelattua musiikkia. Esitykset ovat kautta laitain hyväntuulisia, estottomia ja sopivan leikkimielisiä, mutta tilanteen niin vaatiessa myös cooleja, paikoin veret seisauttavan dramaattisiakin. Ennen kaikkea, oli sitten perusvärinä sininen tai polttavan punainen, Little Rachelin musiikki on poikkeuksetta hemmetin toimivaa!

Pete Hoppula