LUCKY MILLINDER
Let It Roll Again 1949-55
(Rev-Ola CR BAND 7), ‘06
(1) Moanin’ The Blues – Annisteen Allen (2) D Natural Blues – LM (3) Little Girl Don’t Cry – Big John Greer (4) In The Middle Of The Night – Annisteen Allen (5) I’ll Never Be Free – AA & Big John Greer (6) Awful Natural – LM (7) Let It Be – Annisteen Allen (8) Teardrops From My Eyes – Wynonie Harris (9) Oh Babe! (10) Who Said Shorty Wasn’t Comin’ Back? - Henry Glover (11) Baby You’ve Been Wrong – Henry Glover & Trio (12) Let It Roll Again – Big John Greer (13) The Jumping Jack (14) Clap Your Hands (15) Silent George – Myra Johnson (16) Chew Tobacco Rag – John Carol (17) Backslider’s Ball – LM (18) The Grape Vine – Melvin Moore (19) The Right Kind Of Lovin’ – Annisteen Allen, Melvin Moore, John Sellers (20) No One Else Could Be – Annisteen Allen, Melvin Moore (21) Ram-Bunk-Shush - LM (22) Please Be Careful – Pigmeat Peterson (23) Old Spice – LM (24) Night Train – Wynonie Harris (25) Adam Come And Get Your Rib (26) Heavy Sugar – LM (27) Lord Knows I Tried - Hey Jackson (28) It’s A Sad Sad Feeling – Cathy Ryan & The Admirals

Lucky Millinder sijoittuu sen verran jazzin puolelle, etten ole miehen uraan kovin yksityiskohtaisesti perehtynyt, ja vanhat tiedotkin ovat unohtuneet (viisi BN-arviota, tuorein numerossa 118). Niinpä Dave Pennyn tekstit olivatkin ihan kiintoisaa luettavaa. Niiden mukaan Lucius Venable Millinder (s. 8.8. 1900, Anniston, Alabama, k. 28.9 ’66, New York,) huijasi itsensä 17-vuotiaana jonkun klubin MC:ksi levittämällä huhua jonka mukaan oli newyorkilaisen viihdealan miljonäärin poika. Vähitellen hän kehitti itselleen tanssinumeron ja pääsi hommiin Al Caponen omistamalle kerholle. Lisänimi ”Lucky” tuli itseltään arpinaamalta, kun nuorukainen hieraisi kuulun gangsterin pelipöydässä käyttämiä arpakuutioita – koko illan vaivannut huono tuuri kääntyi, Al voitti 50000 taalaa ja avusti Millinderiä perustamaan ensimmäisen oman bändin.

Tarua vai totta, vaikea sanoa, mutta lista Millinderin – joka ei osannut lukea nuotteja eikä soittaa mitään instrumenttia – orkesterissa kannuksensa ansainneista mustan musiikin suurista nimistä on häkellyttävän kova, Penny luettelee nämä: Wynonie Harris, Sister Rosetta Tharpe, Panama Francis, Dizzy Gillespie, Tab Smith, Sam ”The Man” Taylor, Preston Love, Eddie ”Lockjaw” Davis, Lucky Thompson, Henry Glover, Bull Moose Jackson, Big John Greer ja Annisteen Allen – vähemmän tunnettuja nimiä on myriadi, ja ehkä tuostakin listasta joku unohtui. Ensimmäiset hitit syntyivät Deccalle, jättimenestyksiä oli vuosina 1942-46 viisi, listaykkösiä niistä neljä, mm. Wynonie Harrisin laulama ”Who Threw The Whiskey In The Well” (# 18674, ’45). Jatkoa seurasi RCA:lla, joukossa instru ”D’-Natural Blues” (# 50-0054, sija 6 v. ’49), ja tämä versio ”Huckle-Buckïsta” (alun perin Charlie Parkerin ”Now’s The Time”) oli takavuosina käsittämättömän hankala hankittava – en ole lainkaan varma onko minulla sitä vieläkään missään muualla. Mutta nyt siis on – tukeva, iisitempoinen ja simppeli juttu, ja noita kuvioita kuultiin myöhemmin kyllästymiseen saakka. Mahtoi RCA:lla pänniä, kun Paul Williams (Savoy 683) veti omalla versiollaan jättipotin, riippumaton pienempi firma kun ei niin piitannut muusikkojen lakon rajoituksista...

Millinder tai ainakin osa hänen bändiään oli tehnyt kuutamokeikkoja King-yhtiölle jo 40-luvun puolivälistä lähtien, mutta ensimmäinen virallinen sessio pidettiin helmikuussa ’50, ja valtaosin tämä cd keskittyy siis King-äänitteisiin. RCA:lta on silti mukana muutama raita, esim. Annisteen Allenin laulama avaus, joka on hänen rennoimpia ja vetävämpiä r&bpalojaan. Myös hitit (2) ja sen kääntösivu, Big John Greerin coveroima Bull Moose Jacksonin sentimentaalinen balladi ”Little Girl Don’t Cry” (Pennyn mielestä rytmikäs tulkinta?) sekä Annisteen Allenin ja Greerin duetoima ja monen muunkin pariskunnan levyttämä Benjamin/Weiss -sävelmä ”I’ll Never Be Free” ovat hauvafirman kamaa.

Mutta ei Kingilläkään huonosti mennyt, kun Millinderin porukka pistettiin Wynonie Harrisin taustalle. Kyllähän nämä vähän jähmeitä Harrisin muuhun tuotantoon verrattuna ovat, mutta ”Oh Babe” oli kova hitti (King 4418, sija 7) ja kilpaili siis kunnialla muiden versioiden rinnalla. Covereita värkättiin ainoassa Harrissessiossa enemmänkin; itse asiassa koko läjä eli myös (8), (24) ja (25), joka oli alunperin Wayne Raneyn kantrinovelty. Myös Annisteen Allenin ja John Carolin laulama ”I’m Waiting Just For You” nousi listoille, mutta se löytyy Annisteenin omalta levyltä (arvio tämän lehden tyttöjutussa). Merkitsin kappaleluetteloon vokalistit, ja huomattakoon että Luckylle kreditoidut (LM) ovat kaikki instruja, eli 40-luvulla itsekin ihan kelpo tuloksin laulanut orkesterinjohtaja päätti olla jatkossa hiljaa. Niinpä vanhojen hittien lämmitykset kuten (10) ja (12) joutuivat nyt muiden hoideltaviksi. Covereilla yritettiin enemmänkin, joukossa mm. kantrivelmuilu (16), mutta John Carol on aika valju parhaisiin mällinpureskelijoihin verrattuna – kukas tästä tekikään sen hervottomimman... Ääh... Billy Briggs? Ja Big John Greerin laulama ”Honeydripper” –mukaelma (13) ei millään pärjää Joe Ligginsille tulkinnalle, ei oikeastaan millekään niistä.

Mutta kyllähän tämä komeaa musiikkia on, vaikkakin vähän raskasliikkeistä ollakseen ihan meikäläisen ykköskamaa. Nuo oudommat raidat eivät suuria musiikillisia yllätyksiä tarjoa, todetaan tässä vain että Pigmeat Peterson on shouter Eddie Mack (BN 196, 200) ja Cathy Ryanin hempeää laulua (25) säestävään Admirals–yhtyeeseen kuului Wynonien poika Wesley Devereaux – kyseessä oli siis The Sultans (BN 180), joka levytti Admiralsina v. ’55 kaksi omaakin singleä Kingille.

Juhnai Ritvanen