LUXURY LINER
Introduction
(Turenki TURENKICD-14200-30) -14


Luxury Liner on tyylipuhtaasti umpikantribändi par excellence. Nimi viittaa paitsi Emmylou Harrisiin ja tämän listaykkösalbumiin vuodelta 1977, myös – jopa Gram Parsonsin nimibiisin ohitse – koko Emmyloun tuonaikaiseen genreen ja stailiin, kuten Albert Leen koulukunnan ja opetuslapsien soittoon.

Seitsenhenkisessä orkassa musisoivat rumpali Petteri Määttäsen ja basisti Lasse Sirkon lisäksi Metsbergien perhepoppoo, eli maamme ensimmäisenä todellisena Albert Lee -pikkaajana briljeerannut isäpappa Jari, Luxareita liidaava kitaristipoikansa Tuomas ja tietenkin tämän sisar Saara, jonka pianismi viettää levyllä villiä juhlaa vaikka laulajan roolinsa jäikin nyt taustalaulajan tehtäviin.

Kahden laulusolistin käyttö avaa mitä tärkeimmän sointispektrin. JP Lemströmillä on soinnikas ja isällisen rauhallinen, hyvällä ja kantrilla tavalla amerikkalaisoloinen ääni. Lisäksi hän biisiniekan arkkuaan avattuaan on kynäillyt kuusi levyn kymmenestä kappaleesta. Kaikki kipaleet ovat sen verran perustavista aineksista nikkaroituja kantriralleja, että on helppo kuvitella kuulleensa ne aiemmin ties kenen amerikan taitajan esittämänä.

Naisäänenä laulaa perhepiiriin lähes rengastettu Emmi(lou?) Koskinen, joka keikoilla taitaa myös Emmylou-tulkinnat, mutta albumilla hänen solistinen roolinsa jätetään sovinnolla hieman Lemströmin varjoon. Mutta mikä tärkeintä, kaksikon äänet soivat hienosti yhteen, mitä todistaa levyn tunnetuin lainakipale, yhdessä duetoitu I Still Miss Someone.

Luxury Linerin tyyli edustaa ilman eksaktia aikaa ja paikkaa hahmottuvaa, kantrin sydänmaiden pikku metropolien honky tonkeihin sijoittuvaa osin Bakersville-viitteistä, osin Lee & Co -vetoista peruskantria. Sen ainekset ja käsiala tulevat enemmänkin 50-luvulta kuin tuolta jo viitatulta 70-luvulta. Laulut kertovat yksinkertaisista tunteista ja ajatuksista lyhkäisin fraasein, kuten muoto edellyttää, mutta soittajat panevat soolokapulan kiertämään sitäkin kitkankäryisempänä kääreenä.

Kun isä ja poika Metsberg tarjoavat Telecaster-pikkauksen ruudikasta juhlaa niin pyhänä henkenä kolminaisuuden täydentää stilikkamestari Olli Haavisto. Kyllähän hänen jo noin viidellesadalle albumille taltioitu soittonsa istuu mihin halutaan, mutta itselleni on kyllä oleellista päästä kuulemaan Oltsaa vanhakantaisen puhdaspiirteisen kantrin taitajana.

Tuomaksen tuottama albumi on tehty pienesti ja palasista, mutta ensi kerralla päästäneen toivottavasti työskentelemään isommin ja yhtenäisemmin. Livenä yhtyettä kannattaa ihastella Storyvillessa, jossa se esiintyy sen verran vakituisesti, että pitkämatkalaisenkin sopii yrittää sovitella matkojaan. Tässä yksi vuosituhannen kotimaisista kantrialbumeista!

Arto Pajukallio

(Julkaistu BN-numerossa 1/2015.)


Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!