MARTIN LANG
Chicago Harp Blues Sessions
(Random Chance RCD-42) -15


Huuliharpisti Martin Lang ei kuulu lajinsa maailmaneliittiin, mutta juurimusiikin harrastajat Suomessa tietävät kaverin. Hän on vieraillut kuluneiden vuosien aikana Suomessa useampaan kertaan.

Chicagossa Lang on toiminut 1980-luvulta saakka Tail Draggerin luottoharpistina. Yhteistyö on ollut kiinteää myös Willie Buckin kanssa. Ei siis ihme, että nyt julkaistulla sooloalbumilla molemmat herrat laulavat. Vanha könsikäs Tail Dragger esittää aseista riisuvaan tapaansa puolihuutaen jo 1980-luvulla ensimmäistä kertaa levyttämänsä oman sävellyksen Ain't Gonna Cry No More.

Willie Buck vetää huomattavasti harmonisempaan tyyliin Muddy Watersin Young Fashioned Ways'in. Tulkinta ei jätä epäselväksi, kuka on Buckin esikuva. Willie Buckin nenäresonanssikin soundaa Muddyltä! Buckin vastaanpanematon hyväntuulisuus toimii myös Jimmy Rogersin sävellyksessä Sloppy Drunk.

Lainatavaraa on myös Langin itsensä laulama (Baby) Scratch My Back. Slim Harpon ilkikurinen neronleimaus muistetaan rhythm & blues -hittinä 1960-luvun puolivälistä. Loput sävellykset ovatkin Martin Langin omia. Chicagossa lähinnä sideman-roolissa viihtyvä Lang ei edes yritä olla maailman paras blueslaulaja. Muusikkona hän toki pysyy äänessä ja tempossa, mutta suurta ensirakastajaa hänestä ei blueshöyläämöön saada. Blues Hangoverin puolijutustellussa lauluteemassa on jostain kummasta syystä omituista viehättävyyttä. Taitaa olla aitoa tavaraa.

Lang tunnetaan vanhan blues-koulukunnan ihailijana, ja siellä sodanjälkeisen, sähköisen Chicago-bluesin tunnelmissa tämäkin albumi pyörii. Pääosassa on luonnollisesti Martin Langin huuliharppu. Lang ei ole Billy Branchin tapainen synteesivirtuoosi vaan hän pysyttelee ohjelmallisesti niissä rajoissa, joita vanhan koulukunnan harpistit aikanaan kunnioittivat. Langille teknisesti ällistyttäviä licksejä, ylipuhalluksia ja bendauksia tärkeämpää on loppuun asti viety fraseeraus.

Martin Lang osoittaa, että vähemmällä saadaan enemmän, kun se vähä tehdään taitavasti. Hän on osaava komppaaja juuri sillä parhaalla eli huomaamattomalla tavalla. Tahdin tai ylikin kestävät kielivibraatot vievät mennessään.

Langin äänitarkkuus on Walter Hortonin luokkaa: hän osuu aina oikeaan. Vähäeleiset fillivariaatiot kumpuavat huomaamattomasti eteenpäin kuin tuuli puiden latvoissa. Entäpä ilmaisu kaiken kaikkiaan? Sonny Boy Williamsonit ja sähköisen harppubluesin dinosaurus Little Walter kuuluvat hyvin selkeästi läpi. Delmark Recordsin studiolla äänitetty kokonaisuus on miellyttävä kokemus korvalle. Myös suomalaisille tutuksi käynyt bluesvieras Billy Flynn nakuttaa hänkin vastustamattoman vähäeleisesti kitaraa taustalla.

Matti Tieaho

(Julkaistu BN-numerossa 3/2015.)


Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!