MERCURY – THE NEW ORLEANS SESSIONS 1950 & 1953
(Bear Family BCD 16804 BH)
disc 1 (1) Miss Lollypop’s Confession – Alma Mondy (2) Love Trouble (3) Baby Get Wise (4) Just As Soon As I Go Home (5) Street Walkin’ Daddy (6) A Job For A Jockey (7) Still My Angel Child (8) No Stuff For Me (9) I Need You Baby (10) You Done Me Wrong (11) Byrd’s Blues – Roy Byrd (12) Her Mind Is Gone (13) Bald Head (14) Hey Now Baby (15) Oh Well (16) Hadacol Bounce (17) Longhair Stomp (18) Been Foolin’ Around (19) Between The Night And Day (20) I Walk On My Sleep – Theard Jackson (21) Lost Love (22) Boogie’s The Thing – George Miller & His Mid-Driffs (23) Bat-Lee Swing
disc 2 (1) She Won’t Leave No More – Little Joe Gaines (2) Snuff Dipper (3) Mercury Boogie – Dwine Craven (Mr Brown) (4) New Way Of Loving (5) Bye And Bye – Silvertone Singers (6) What Are They Doing In Heaven Today (7) Call On Jesus In Secret Prayer (8) Rest From Labor (9) Keep Your Hands On Your Heart – Pat Valderer (10) Baby Rock Me (11) Boogie The Blues – Ray Johnson (12) House Of Blues (13) I’ll Never Let You Go (14) Smilin’ Blues (15) Something’s Wrong – Herbert Woo Woo Moore (16) Five Long Letters (17) Miss Lollypop’s Confession – Alma Mondy (18) Love Troubles (19) Just As Soon As I Go Home (20) Her Mind Is Gone – Roy Byrd (21) Hadacol Bounce (22) Longhair Stomp (23) Between The Night And Day (24) Bat-Lee Swing - George Miller & His Mid-Driffs

Muhkea 72-sivuinen vihonpötikkä tarjoaa varmaan enemmän tekstiä ja kuvitusta kuin tuplan pohjana olleen vinyylijulkaisun (BFD 15308, ks. BN 119) kannet, ja musiikkipuolellakin on kokonaista 14 uutta raitaa – vinyylikaksikolta puuttuivat nähdäkseni raidat (1*9,10) ja (2*5-16).

Alma Mondy oli eräänlainen naispuolinen shouter, jonka ”tunnuslaulu” eli koko satsin avaus on vastaus Wynonie Harris/Roy Brown –hitille ”Lollipop Mama”. Kovaa pinnistystä ja pikkutuhmia lyriikoita, mutta aika kankeaa loppujen lopuksi. Parempaakin jump-musiikkia Alma teki vaikka Mercury-julkaisut jäivätkin kolmeen kakkuun – yksi hänen parhaista raidoistaan on kaksimielinen vauhtipala (1*6). ”Uudet” Mondyraidat (1*9,10) raakattiin siis tuplalp:ltä vaikka ne kelpasivat aikoinaan singlelle Mercury 70200! No, edellinen on aika kolho lonksutus, mutta kääntösivun hidas blues (1*10) ei ole lainkaan hassumpi. Tosin laulajattaren kireähkö ääni ja tyyli alkavat rassata tässä vaiheessa jo melkoisesti, ja jälkimmäiselle cd:lle tungetut teletapit olisi voitu jättää pois jo vinyyliltä. Alman raidat eivät muuten ole ollenkaan tyypillistä New Orleansia, joten soundit muuttuvat melkoisesti kun satsin tunnetuin artisti (ja ainoa hitintekijä, ”Bald Head” kävi r&blistan sijalla 5) Roy Byrd alias Professor Longhair päästetään irti... Hienoa tavaraahan nämä ovat. Vaikea uskoa ettei näitä aikoinaan meinannut saada mistään, nythän ne on uusittu ties montako kertaa, niin bootlegina kuin virallisestikin.

Theard Johnson on karmea Eckstein-henkinen viihdeballadien vääntäjä, mutta ykkös-cd:n lopettava George Millerin yhtye pistää hösseliksi oikein kunnolla. Tosin materiaali on aika tavanomaista, eikä Miller ole häävi vokalisti, mutta taustalla rullaa: bändissä soittivat huippufonistit Lee Allen ja Batman Rankin!

Jälkimmäisen cd:n avaava Joe Gaines aloitteli gospelissa (Humming Four) ja päätyi Dave Bartholomewin kautta The Hawks -yhtyeeseen, mutta enemmän minua vakuuttaa tykkänään tuntematon Dwine Craven; etikettiin printatulla määreellä ”Mr Brown” yritettiin kai uskotella että asialla on Roy Brown… No, tuskinpa kukaan sentään lankaan meni, on tämä kumminkin niin jäykkää esikuvaan (?) verrattuna. Mutta pinnat kovasta yrityksestä...

Ja sitten päästään lopulta ”uutuuksiin”. Komeinta jälkeä tekee tyystin tuntematon gospelyhtye Silvertone Singers. Säestyksenä on vain kitara, mutta puhtia riittää siinä kuin huippunimilläkin, ja hard-gospeliinhan nopeammilla paloilla ollaan päivänselvästi kellallaan. Pat Valdelar kuulostaa köyhän miehen Billy Wrightilta ja taisi semmoinen ollakin – villistä tyylistä tunnettu homo, joka esiintyi myös drag queenina. Valitettavasti New Orleansin vastine Atlantan mieltenhämmentäjälle ei ollut likikään samaa tasoa laulajana, mikä erottuu näyteraidoilta selvääkin selvemmin. Fonisti Plas Johnsonin pianisti-veli Ray (s. 30.4. ’30) teki pitkän uran säestäen lopulta studiossa mm. Rick Nelsonia ja Bobby Darinia! Hänen varhaislevytyksensä ovat eräänlaista Charles Brown –tyylistä musisointia mutta kumminkin selvästi raskaammalla otteella (olisiko Floyd Dixon parempi vertailukohde?), ja nopeilla raidoilla kuten (2*13) mennään liki shouterin tapaan. Woo Woo Moore puolestaan kopioi Willie Mabonia, mutta on ihan ilmeikäs ja vakuuttava tummahkoääninen vokalisti.

Kun noita oudompia raitoja kuunteli, alkoi tuntua siltä että gospeleita lukuun ottamatta nekin ovat jossain tulleet vastaan – ja mikä ettei, olenhan tsekannut mm. jykevän 8-levyisen Mercury-boxin BN:ssä 181... En ainakaan ole tästä yhtä innoissani kuin näköjään olin tuplavinyylistä aikoinaan. Tutkikaapa hyllyjänne, mikäli puutteita löytyy tarpeeksi niin tokihan tämä ainakin N.O.-r&b:n harrastajille on mitä houkuttavin paketti. Ja BF:n toteutus on taattua laatua – komea vihko ja hienot soundit.

Juhani Ritvanen