MUD MORGANFIELD & KIM WILSON
For Pops (A Tribute To Muddy Waters)
(Severn CD 0064) -14
(1) Gone To Main Street (2) Just To Be With You (3) I Don’t Know Why (4) I Want You To Love Me (5) Still A Fool (6) My Dog Can’t Bark (7) She’s Got It (8) I Love The Life I Live (9) Blow Wind Blow (10) Nineteen Years Old (11) I Want To Be Loved (12) Trouble No More (13) I Just Want To Make Love To You

Pyrin arvioimaan levyt yleensä saapumisjärjestyksessä ja arviolevyjeni pino oli tässä vaiheessa jo kohtalaisen korkea. Tällä kertaa täytyi kuitenkin tehdä poikkeus ja siirtää tämä levy pinon ohi, sillä kyseessä saattaa kenties olla yksi kuluneen vuoden tärkeimmistä julkaisuista.

Mud Morganfield ja Kim Wilson ovat henkilöitä, jotka eivät suurempia esittelyjä kaipaa. Yleisön pyynnöstä, tai oikeastaan vaatimuksesta, he ovat tehneet levyn yhdessä. ”Son Of The Seventh Son”- ja ”On The Verge” -albumien julkaisujen jälkeen alkoi Severn Recordsin David Earlin puhelin soida ahkeraan ja sähköposti alkoi täyttyä viesteistä, joissa kaikissa ehdotettiin Mud Morganfieldin ja Kim Wilsonin yhteisprojektia, jossa he versioisivat Muddy Watersin musiikkia. Hetken mietittyään asiaa Earl kysäisi kummankin mielipidettä ja sai molemmilta herroilta myöntävät vastaukset. Taustabändiksi valittiin alansa parhaimmistoa; rumpali Robb Stupka, basisti Steve Gomes, pianisti Barrelhouse Chuck sekä kitaristit Rusty Zinn ja Billy Flynn. Muddyn musiikista levylle valittiin tunnettujen kappaleiden lisäksi myös hiukan tuntemattomampaakin materiaalia. Ja hyvä niin, sillä kuka olisi halunnut best of Muddy Waters -tyylistä julkaisua, en minä ainakaan.

Keuhkoputkentulehduksen riehuessa parhaimmillaan (tai oikeastaan pitäisi sanoa pahimmillaan) makaan sängyssä kuunnellen tätä sielukasta levyä. Mud Morganfield kuulostaa yllättävän paljon samalta kuin isänsä parhaimpina aikoinaan. Vaikka paikka paikoin Mud laulaa kovaa ja korkealta, niin silti voidaan todeta, ettei omena ole kauas puusta pudonnut. Nopeatempoisissa kappaleissa, kuten esimerkiksi My Dog Can't Bark tai Trouble No More, en juurikaan huomaa eroa. Kun suljen silmäni, voin nähdä Muddy Watersin laulavan.

Tämän julkaisun perusteella Muddy voi olla ylpeä pojastaan ja tavasta, jolla hänen perintöään toteutetaan. Tämä on niitä levyjä, jonka jokaisen Muddy Waters- ja Kim Wilson -fanin tulee hyllyynsä hankkia jo senkin takia, että tarjolla on kenties parasta Chicago-bluesia pitkään aikaan.

On ymmärrettävää, miksi legendan vanhin poika haluaa kunnioittaa isäänsä ja pitää yllä hänen muistoaan. Pelkästä Muddy Watersin versioinnista levyllä ei ole kysymys, sillä Mud tuo mukaan oman karismansa, sielunsa, tulkiten isänsä musiikkia tavalla, johon muut eivät välttämättä pystyisi.

Kim Wilson harppuineen ryydittää menoa mukavasti, vaikka onkin miksattu aivan pintaan. Barrelhouse Chuck heittää muutaman maukkaan soolon, mutta kitaristikaksikon panos jää hiukan vaatimattomaksi. Jostain kumman syystä heidät on miksattu kauhean alas. Tuo onkin ainoa miinus, joka levyllä on. Herää tietenkin kysymys, että minkähänlaista jälkeä Jimmie Vaughan olisi saanut aikaan, jos hänet olisi sessioihin pyydetty.

Riku Metelinen

(Julkaistu BN-numerossa 5/2014.)