RHIANNON GIDDENS
Tomorrow Is My Turn
(Nonesuch STLP/CD 547448) -15

DOM FLEMONS
Prospect Hill
(Fat Possum/Music Maker Relief Foundation FTPM 167) -14


Pakko myöntää, että olin toissakesänä tekemässä pahan virheen. Tuolloin Helsingin kaupungin Juhlaviikkojen Huvilateltassa oli esiintymässä tuore Grammy-palkinnon voittaja Carolina Chocolate Drops. Bändistä olin kuullut positiivisia kommentteja ihan luotettavilta tahoilta ja levytkin kuulostivat mainioilta: kolme nuorta afroamerikkalaista esittämässä isoisiensä isoisien aikaista musiikkia, bluesia, gospelia, old timea, string- ja jug band -musiikkia ym. ”neekerifolkia” menneen vuosisadan alkuvuosikymmeniltä. Skeptinen luonteeni oli saanut minut kuitenkin jälleen kerran epäilemään. Olivatkohan nämä vain joitain paikallisen konservatorion kansanmusiikkilinjan nörttejä, jotka halusivat herättää huomiota soittamalla vanhanaikaista musiikkia? Istuskellessani taas vakioterassillani Kallion Toisella linjalla (second line, heh heh) käveli muuan tuttu ohitse ja muistutti illan konsertista. Tilasin uuden oluen ja mietin teltalle lähtöä, mutta tyyriit liput ja epäileväisyyteni pidätteli minua terassilla. Aurinkokin paistoi ja olut oli puolet halvempaa kuin Huvilateltassa myytävä. Tilasin vielä uuden oluen ja päätin kuitenkin lähteä ottamaan selvää illan esiintyjistä. Nykyäänhän saadaan kyvyttömätkin soittajat kuulostamaan levyillä kelvollisilta, mutta keikalla bändien todellinen anti punnitaan!

Olin odotuksissani ollut osittain oikeassa. Tungosta oli ja kallista kaljaa sai jonottaa, mutta Chocolate Dropsin kohdalla hautasin kaikki epäilykseni. Nämä eivät todellakaan olleet mitään musiikkileikkikoululaisia! Ryhmä osoittautui paitsi erinomaisiksi muusikoiksi, myös perinteensä tuntevaksi ja sitä värisyttävästi tulkitsevaksi. Illan kohokohta (Rissasen Karin tarjoaman Jaloviinan lisäksi) oli, kun viulisti, banjisti ja toinen päälaulajista, Rhiannon Giddens tulkitsi Ethel Watersin v. 1925 feministisen bluesin No Man’s Mama. Sen jälkeen olin täysin vakuuttunut: tämä oli vuoden paras keikka! Kotiin palaillessani päätin ryhtyä ostamaan bändin levyjä.

Surukseni sitten kuulin Carolina Chocolate Dropsin lopettaneen toimintansa, mutta jäsenten luonnollisesti jatkavan musiikin tekemistä. Tieto Giddensin ensimmäisen oman levyn julkaisemisesta sai malttamattomasti odottamaan, onko taso pysynyt yhtä korkealla. Vaikka tyyli (kansikuvien mukaan myös ulkoinen) on hieman muuttunut, voin vakuuttaa levyn täyttävän odotukset. Tosin pari kuuntelukertaa se vaati, sillä musiikillinen ilme oli jonkin verran laajentunut. T-Bone Burnettin tuottamalla levyllä Giddens on jättänyt kielisoittimensa nurkkaan ja keskittynyt pelkästään lauluun. Vaikka hänen äänensä on nuoruudessa kouliintunut oopperan parissa, se ei ole jäänyt riesaksi tällaisen ”maanläheisemmänkään” musiikin esittämisessä. Välillä laulu on syvää bluesia ja gospelia, välillä heleää folkia tai dramaattista countrya. Carolina Chocolate Dropsin ”pelimannimusiikista” poiketen on Rhiannon Giddensin levyllä käytetty jopa Colin Lindenin tai tuottaja Burnettin sähkökitaraa, mutta maltillisesti. Muuten pysytään turvallisesti akustisten soittimien parissa.

”Tomorrow Is My Turn” on myös teemalevy. Kaikki kappaleet ovat enemmän tai vähemmän naisartistien tunnetuksi tekemiä. Hyppäykset Dolly Partonin Don’t Let It Trouble On Your Mindista (tulkittu väräjävällä Joan Baez -tyylillä) rotevaäänisen Odettan levyltä löytyneeseen Waterboyhin ja sen jälkeen Patsy Clinen hitistä She’s Got You rockabillykitaralla maustettuun Sister Rosetta Tharpen gospeliin Up Above My Head ovat häkellyttäviä. Kun perään vielä heitetään levyn nimikappale, Nina Simonen ohjelmistosta löydetty Tomorrow Is My Day, saattaa suppeakatseisempi kuuntelija olla ymmällään. Sävellyshän on Charles Aznavourin! Simonen levytyksiltä on poimittu myös Giddensin New Orleansin rytmeihin sovittama Black Is The Color, kun taas vanhaan songster-tyyliin päädytään Elizabeth Cottenin Shake Sugareessa. Levyn ainoa oma sävellys on päätöskappale Angel City, mutta hieno päätös se onkin.

Vaikka (vinyyli)levyn hinta olikin lähes kaksinkertainen cd-versioon verrattuna, ostin silti. Ja toisaalta, tulihan siinä myös cd kaupan päälle maalaiskuntaan vietäväksi. Tämä on ehkäpä vuoden levy, rohkenen väittää jo nyt!

Carolina Chocolate Dropsin perustaja ja johtohahmo, multi-instrumentalisti Dom Flemons on uusimmalla levyllään pitäytynyt lähempänä juuriaan kuin Rhiannon Giddens, mikä ei tarkoita että ”Prospect Hill” olisi vähääkään Giddensin levyä yksipuolisempi. Flemonsin omien sanojen mukaan Chocolate Drops jopa välillä rajoitti hänen tekemisiään.

Tuskinpa monella kolmekymppisellä musikantilla olisi kanttia käyttää titteliä The American Songster, Dom Flemonsilla on. Hän soittaa itse useampia instrumentteja, kuten banjoa, kitaraa, huuliharppua ja erilaisia rytmisoittimia, mutta myös sellaisia primitiivisiä puhallinsoittimia kuten jug (ruukku, josta puhalletaan matalia ääniä) ja fife, eräänlainen alkukantainen huilu. Tämä on tietysti välttämättömyys, mikäli halutaan saada aikaan alkuperäinen fife and drum -bändin soundi, jota edustaa Grotto Beat – sehän on kuin menneiden aikojen hip hopia. Mikäli nykyinen kuulostaisi tältä, sitähän jaksaisi ehkä kuunnella!

Musiikillisesti Flemons liikkuu edelleen samoilla linjoilla kuin Chocolate Drops aikoinaan. Levy alkaa tosin hillittömällä jazz-iloittelulla, joka voisi olla suoraan New Orleansista joskus 1910-luvulta, ajalta ennen varsinaista dixielandin läpimurtoa. Koska Flemons on kuitenkin saanut musiikillisen herätyksensä mm. 40- ja 50-lukujen rhythm and bluesin myötä, on seassa selviä viittauksia siihenkin suuntaan.

Puolet levyn sävellyksistä on Flemonsin omia, nimikappale tosin yhdessä Guy Davisin kanssa. Lopuista suurin osa on merkitty traditionaaleiksi, mutta mahtuupa joukkoon esimerkiksi Frank Stokesin It’s A Good Thing ja Gus Cannonin My Money Never Runs Out, molemmat alkujaan vuodelta -27. Aluksi ihmettelin miksi Jesse Fullerin San Francisco Bay Blues olisi laitettu Flemonsin omiin nimiin, mutta kyseessähän on eri kappale, San Francisco Baby.

Turha tätä on enempää kehua. Ne joita tämän tyyppinen musiikki kiinnostaa, käyvät sen vähintäänkin kuuntelemassa. Taas ne joita ei kiinnosta... mitä tähän sanoisi? Heitä lienee mahdoton enää pelastaa ”kunnon musiikin” pariin!

Elleivät Ethel Waters tai Papa Charlie Jackson (saati sitten Bessie Smith tai Charley Patton) palaa maan päälle levyttämään tänä vuonna, ei kumpaakaan näistä levyistä voi syrjäyttää seuraavalta ”Vuoden parhaat” -listaltani!

Honey Aaltonen

(Julkaistu BN-numerossa 2/2015.)


Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!