RORY BLOCK
Avalon: A Tribute To Mississippi John Hurt
(Stony Plain SPCD 1369)
(1) Everybody Loves John (2) Avalon (3) Candy Man (4) Frankie & Albert (5) Got The Blues Can’t Be Satisfied (6) Louis Collins (7) Richland Woman Blues (8) Spike Driver Blues (9) Stagolee (10) Make Me A Pallet On Your Door (11) Pay Day

Viime joulun maissa seurasin televisiosta noin tunnin mittaista ohjelmaa, missä esiintyi J. Karjalainen yhtyeineen. Kuultu musiikki ei lähinnä rockpitoisuutensa takia minua enemmälti viehättänyt, mutta pääartistin ja haastattelijana toimineen Aija Puurtisen keskustelua oli kiintoisaa kuunnella. Eräässä vaiheessa Jukka näppäili hieman akustista kitaraansa ja kuvasi soittoaan Mississippi John Hurt -tyyliseksi. Aija tiesi aivan varmasti, mistä oli kyse, mutta otaksun luonnehdinnan menneen suurimmalta osalta katsojia korvien ja ymmärryksen ohitse. Mutta Aurora ”Rory” Block on jo pitkään ollut perillä John Hurtin musisoinnista, mihin hän tutustui luonnossa jo vain 14-vuotiaana v. 1963. Senpä takia on ymmärrettävää, että Robert Johnsonin, Son Housen, Fred McDowellin ja Reverend Gary Davisin jälkeen hän on halunnut tehdä tribuutin myös tälle vähäväkisen Avalonin suurelle pojalle. Näin on siitäkin huolimatta, että Johnin leppoisa esitystyyli pitää sisällänsä vähänlaisesti Roryn suosimia kiihkeänoloisia piirteitä.

Kaikki muut laulut paitsi Johnin taivalta muisteleva ja Roryn itsensä valmistama avausnumero ovat taattua vuosikymmenten takaista Hurt-aarteistoa. Hetken mielijohteesta otin internetistä selville iki-ihanan Richland Woman Bluesin sanoituksen, mikä toi jälleen kerran esille yhden nimeämisvirheen. Kyse ei nimittäin todellisuudessa ole mistään rikkaan maan naisen bluesista, vaan John kertoilee naisesta, joka vakain tuumin lähtee pettämään miestään Richardia. Oikeampi nimi olisi sen vuoksi Richard’s Woman Blues, minkä käyttöön ottamista tuskin kukaan enää ehdottaa.

Yllättävän hyvin Rory on onnistunut myös Hurttulkinnoissaan, mitkä toden totta eivät ole mitään suoria kopioita. Useissa jollei suorastaan kaikissa esityksissä on mukana kaksi kitaraa, slide viuhuu monesti Johnille epätyypillisen voimakkaasti ja paikoitellen on kuultavissa myös feminiinistä taustalaulantaa. Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jokaisen versioinnin takaa löytyisi Mississippi John Hurtin sympaattinen ja ylväs persoona.

Jos Aurora Block joskus sattuisi saapumaan ulottuvilleni, hän voisi puolestani pitäytyä pääasiassa herrojen Housen ja Hurtin jäämistöjen muotoiluihin. Ihan hyvän nirvanan hän niilläkin saisi aikaiseksi.

Vesa Walamies

(Julkaistu BN-numerossa 1/2014.)