SOUTHPAW STEEL'N'TWANG
Stat(u)e Of Mind
(Bafe's Factory MBA009) -15


Southpaw Steel'n'Twang jatkaa toisella levyllään valitsemallaan linjalla. Mikäli pidit ensimmäisestä, tämä ei varmasti ole pettymys. Jos bändin musiikki on vierasta tai tuntuu siltä, kannattaa kaivaa vaikut korvista ja kuunnella uudestaan. Rajoittuneen musiikkimaun omaaville koitos voi olla ankara, sillä Southpaw Steel'n'Twang ei kuuntelijaa helpolla päästä. Sen musiikkia kun on lähes mahdoton kategorisoida tai edes kuvailla ymmärrettävästi. Ymmärtämiseen tosin ei tarvita kuin avoimet korvat ja avoin mieli.

Southpaw Steel'n'Twangin musiikissa yhdistyvät steel-kitaran kunniakkaimmat perinteet western swingistä hawaijikitaran huippuihin, kuten myös blues, jazz, gospel, rock'n'roll ja progressiivinen rock. Kun tätä sekametelisoppaa ovat hämmentämässä huippuluokan soittajat, Leppäsen lisäksi basisti JP Mönkkönen ja lyömäsoitintaiteilija (pelkkä "rumpali" kuulostaisi vähättelyltä) Tero Mikkonen, on keitto valmis. Etenkin kun se on lämmitetty St. Louisin 35 asteen helteessä. Basson lisäksi Mönkkönen soittaa myös baritoni- ja akustista kitaraa. Lyömäsoittimien ohessa Mikkosen instrumenttiarsenaaliin mahtuu vielä ukulele. Leppänen tunnetusti soittaa mitä hyvänsä missä on kielet (ja joskus vaikkei olisikaan), tavallisesta sähkökitarasta akustiseen, lap-steelistä pedal steeliin ja tietenkin metallisella resonaattorilla vahvistettua kitaraa.

Pitkälti instrumentaalien parissa nytkin mennään, joten suurimman huomion saavat luonnollisesti osakseen Leppäsen singahtelevat kitaraosuudet. Heti selän takana ampuu Mikkonen rönsyilevällä rytmiikallaan, mutta ilman Mönkkösen tanakkaa ja silti soljuvasti svengaavaa, kaiken rönsyilyn yhteen liimaavaa bassoa kokonaisuus ei olisi täydellinen.

Suurin osa levyn sävellyksistä on Leppäsen tekemiä, mutta kyllä omat puumerkkinsä ovat saaneet kirjoittaa myös Mikkonen ja Mönkkönen, ensin mainittu jopa kahdesti. Niistä ensimmäinen on avausraita, runsaan minuutin kestävä hempeä intro Gateaway ja toinen Meters-rytminen Aloha Garage. Levyn päättää uljaasti Mönkkösen spagettiwestern-tribuutti Sergio, joka tietysti viittaa alan suurimpaan elokuvamusiikin säveltäjään Sergio Leoneen.

Kaikkein "kuulijaystävällisimmät" kappaleet ovat tietenkin ne lauletut. Tällä kertaa niitä on peräti kaksi (neljästätoista). Herkkä Something sopinee vaikkapa radiosoittoon, mutta gospelin sävelaarteistoa hyödyntävä Water on silkkaa hitti-aineistoa (mikäli kunnon musiikissa vielä hittiainesta on). Siinä Leppänen revittelee laulussaan reippaasti kolmessa eri äänialassa, eikä voi väittää hänen häviävän mustille kollegoilleen.

Kuten totesin jo bändin ensimmäisen levyn esittelyssä, tämä on kaikille kitaransoiton ystäville ja ihailijoille pakkohankinta – tai ainakin välttämätön kuunneltava!

Honey Aaltonen

(Julkaistu BN-numerossa 6/2015.)


Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!