|
THE ROLLING STONES
A Bigger Bang
(Virgin 00946 3300671 3 V3012)
A (1)Rough Justice (2)Let Me Down Slow (3)It Wont Take Long (4)Rain Fall Down B (1)Streets Of Love (2)Back Of My Hand (3)She Saw Me Coming (4)Biggest Mistake C (1)This Place Is Empty (2)Oh No Not You Again (3)Dangerous Beauty (4)Laugh I Nearly Died D (1)Sweet Neo Con (2)Look What Cat Dragged In (3)Driving Too Fast (4)Infamy
Yleensä pyrin arvioissani välttämään subjektiivisten näkemysten esittämistä yleisinä totuuksina, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen; Rolling Stonesin uusin levy “A Bigger Bang” on yhtyeen paras ainakin kahteenkymmeneenviiteen vuoteen!
Taittajamme Juhani Ritvanen luultavasti vastaisi edelliseen väittämään, että eipä moinen paljoa takaa, mutta monelle aiheesta kiinnostuneelle lehtemme lukijalle “A Bigger Bang” on varmasti positiivinen yllätys. Rolling Stones oli 60-luvun alkupuolelta lähtien yksi tärkeimpiä bluesin tunnetuksi tekijöitä valkoiselle rocknuorisolle ja heidän kaltaistensa brittibluesryhmien myötä bluesharrastuksensa on varmasti aloittanut moni Blues Newsinkin tilaaja. Reippaita (olikohan tämä nyt oikea adjektiivi?) koulupoikaversioitahan Rollarit aikoinaan saivat aikaan idoliensa Chuck Berryn, Muddy Watersin, Jimmy Reedin, Bo Diddleyn ym. kappaleista ja tekivät jopa historiaa nostaessaan hitaan bluesin, Howlin’ Wolfin levyltä opetellun “Little Red Roosterin” popsinglelistojen kärkeen Atlantin valtameren molemmin puolin. Oman tyylinsä bändi löysi hieman myöhemmin ja on siinä myös (lähes) uskollisesti onnistunut pysymään. Harhaan on menty välillä, varsinkin 80-luvulla, mutta “A Bigger Bang” on paluu Rolling Stonesiin omimmillaan. Levy pärjää kiitettävästi jopa “Sticky Fingersin” ja “Exile On Mainstreetin” kaltaisille Stones-klassikoille.
“A Bigger Bang” on kuin läpileikkaus Rolling Stonesin uralta. Mukana on tietysti taattua rouheaa Rollari-rokkia (“Oh No Not You Again”), tarttuvaa Rollari-poppia (“Let Me Down Slow”), karheanimeliä Rollari-balladeja (“Streets Of love”), nyrjähtänyttä Rollari-funkya (“Rain Fall Down”) ja lähes pateettiseksi sortuvia, mutta tietynlaisen “kieli poskessa” –asenteen ansiosta uskottavuutensa säilyttäviä Rollari-kantreja (“Biggest Mistake”). Kaikuja on kuultavissa niin 60- kuin 70-lukujenkin Stones-tuotannosta, mutta itseään yhtye ei sorru plagioimaan. Pikemminkin se päivittää omaan tyyliinsä oman tyylinsä eri osa-alueita. Levyn avaava “Rough Justice” rokkaa kuin vanha kunnon “Brown Sugar” konsanaan – paitsi rajummin!
Varsinainen yllätys, positiivinen ainakin meille bluesin harrastajille, on B-puolen toinen raita (CD:llä siis #6), “Back Of My Hand”, joka on tyylipuhdasta – tarkoitan tietysti tyylilikaista – sähköistä deltabluesia. Charlie Wattsin bassorummun ja Keith Richardin rytmikitaran säestämänä Mick Jagger hoitaa paitsi lauluosuutensa, myäs slidekitaran soiton (“Kukakohan tässä soittaa slideä”, ihmetteli Boogie Machine -kitaristi Playboy Johansson kappaleen kuullessaan) ja huuliharppuosuudet (“Ei voi olla Jagger, eihän se mitään osaa soittaa”, totesi puolestaan lehtemme huuliharppukriitikko Nudika Nuutinen). Kuten Rytmi-lehden päätoimittaja Mikko Aaltonen arviossaan kirjoitti, “Back Of My Hand” olisi pitänyt laittaa (hänen uskomansa mukaan bändin viimeisen studio-) levyn lopetukseksi, jolloin historian ympyrä olisi sulkeutunut tyylikkäästi. En väitä vastaan (kumpaankaan näkemykseen), mutta kyllä kappale nytkin on oikeaan väliin asettunut.
Levyn päättää Keith Richardsin laulama “Infamy”, joka tuntuu valitettavasti Rollari-täyteraita-kategoriaan kuuluvalta antihuipentumalta. Niinpä tyypilliseen tapaani leikin kappalejärjestyksellä ja vaihdan C- ja D-puolten paikkaa keskenään (eläköön vinyyli!) – silläkin uhalla, että joutuu kuuntelemaan kaksi Richardsin “lauluesitystä” peräkkäin. Mies on levyllä muuten poikkeuksellisen taka-alalla, sillä kunnon chuckberry-riffittelyjä saa kuulolaitteen kanssa etsiä. Hämmästyttävän hyvin hän sen sijaan onnistuu “This Place Is Empty” –haikeilun tulkinnassa. Sir Mick Jagger puolestaan tuntuu ottaneen levyllä päävastuun. Aateloimisestaan huolimatta – tai ei varmasti ainakaan sen ansiosta – Jaggerin panos tuntuu jopa väkevämmältä kuin koskaan Rolling Stonesin uralla. Laulamisen lisäksi hän soittaa useimmilla kappaleilla kitaraa, mikä viittaa ehkä siihen, että hän on myös monen sävellyksen ideoija. Lienevätkö syynä Jaggerin usein juorulehtiin päätyneet omakohtaiset kommellukset, mutta seksistisistä lyriikoista tunnettu riimittäjä on terävöittänyt kynäänsä entisestään - vai mitä pidätte levyn avauslauseista: “One time you were my baby chicken/Now you’re grown into a fox/Once upon a time I was your little rooster/But now I’m just one of your cocks” (“Rough Justice”). Sovinistisesta asenteesta huolimatta Jaggerin naissuhdekuvaukset tuntuvat entistä iskevämmiltä, oli sitten kertojana kukkoileva macho tai itsesäälissä rypevä ruikuttaja. Ihmissuhderiepottelusta poikkeaa poliittinen kannanotto, Irakin sotaa kritisoiva “Sweet Neo Con”, jossa sylkykupiksi naisten sijaan joutuu itse George W. Bush. Toivottavasti eivät Rollarit joudu USA:n kiertueellaan CIA:n hyökkäyksen kohteeksi. Jagger on nähtävästi kyllästynyt olemaan pelkkä ökyelämäntavoista kuuluisa miljoonikko tai esiintymislavojen Duracel-pupu ja päättänyt näyttää mihin vielä pystyy – etenkin kun Richards on lehdissä julkisesti ivannut paitsi yhtyetoverinsa vastaanottamaa aatelisarvoa, myös tämän kikkelin olematonta kokoa.
Mikäli “A Bigger Bang” todella jää näiden ikinuorten yli 60-vuotiaiden teinipoikien viimeiseksi studiolevyksi – edellisestä taisi tulla kuluneeksi seitsemisen vuotta, jää se tyylikkääksi päätökseksi yli neljä vuosikymmentä kestäneelle uralle. Vierivä kivi ei sammaloidu, sanotaan, ja niinpä Rollaritkin ovat uuden levyn myötä aloittaneet maailmankiertueen
Sami Ruokangas
|
