flash

 

 

THE SULTANS
The Sultans
(Sporting Life Records SLR-010) vinyyli-LP

A (1) No Place To Go (2) Groundhog's Boogie (3) Doom Blues (4) Magic Blues B (1) Sultans Theme (2) Drive (3) House Blues (4) Rock On (5) Texas Shuffle (6) The End Boogie

Herkkähipiäiset älkööt lukeko tämän pidemmälle! Jo 80-luvun puolivälistä toiminut, tosin yhden miehistönvaihdoksen kokenut Sultans-kaksikko on ihan oma lukunsa blues-scenessä. Heidät muistetaan kahdesta vinyylisinglestään, joita tuskin saa enää mistään, sekä osallisuudestaan kahdella kokoelmalla, joilla on ollut pari tälläkin albumilla soivaa raitaa. Nämä miehet eivät halunneet soittaa bluesia keidenkään "oikeiden" muusikoiden kera, sillä he kokivat heidän lähestymistapansa aiheeseen aivan liian kilteiksi ja siisteiksi. Esikuviksi nimetään mm. kova kolmikko Hound Dog Taylor, Link Wray ja John Lee Hooker, eikä sen paremmin rockabillyn kuin surfinkaan vaikutteita pyritä kieltämään. Jotakin miesten asennoitumisesta kertoo sellainenkin anekdootti, että kun treeneissä lähti boogie kulkemaan, niin he huomasivat kierrättäneensä samaa teemaa yli tunnin.

Rankkaa, primitiivistä, maanista ja oikeasti pelottavaa bluesia ei tosiaankaan aina tarvitse etsiä jostakin Missisippin suistomailta. Sitä löytyy niinkin läheltä kuin Oulusta. V-M Äijälä, kitara ja M. Leinonen, rummut + huuliharppu ovat toteuttaneet albuminsa täysin instrumentaalina - yksinkertaisesti siksi, että laulua ei koettu tarpeelliseksi, eikä tällainen meno mitään vokaaliakrobatiaa kaipaakaan. Paketista on kertakaikkiaan karsittu kaikki rönsyt pois ja tässä keskitytään vain ja ainoastaan siihen kaikkein oleellisimpaan. Yleensä biisit pyörivät "vain" yhden soinnun tai yhden riffin varassa, toistellen itseään loputtoman tuntuisesti. Muunnelmat ovat pieniä, mutta eivät suinkaan hienovaraisia. Tätä pienimuotoisuutta vain korostaa parilla raidalla kuultava huuliharppu. Paketin naulaa kasaan rumpalin tanakka, suora biitti, joka jyskyttää tasaisen tappavasti kuin pikajuna. Yhden olennaisen osan lisää myös miesten täysin tinkimätön asenne, josta leikki ja kaikenmoiset vippakonstit ovat kaukana.

"No Place To Go" ei tietenkään ole se Howlin' Wolf -klassikko, vaan käsillä on ihan uusi biisi. Erittäin latautunut hidas blues etenee maanisesti hypnoottisen poljennon kuljettamana. Hidas (A3) ei laahaa, vaikka tempo erittäin hidas onkin. Sävelmaisema on uskomattoman rankka ja fiilis raidalla kuin suoraan pahimmasta painajaisesta. Hound Dog Taylorin henki elää vahvasti kovalla, intensiivisellä menoraidalla (A2), jota myös huuliharppu värittää. Eipä puutu tempoa "Magic Blues'iltakaan" ja oudosta ääni-atmosfääristä tulee mieleen, että soitetaanko biisiä nauhalta takaperin.

B-kylki on selvästi bluesimpaa A-kyljystä rokkaavampi. Esim. "Sultans Theme", eräänlainen kiero twist on lyhyt, napakka veto. Raidalla (B2) laitetaan sitten aivan täysi rähinä päälle ja biisi etenee höyryjyrän voimalla. Irrottelu on raivoisaa myös (B4):lla, jonka menoa ja ratakiskon notkeutta voi kuvata ainoastaan termillä "äärimmäinen". Levyn päättävä "The End Boogie" sijoittuu sekin kataloogin vauhdikkaampaan päähän ja se soi synkän karusti. Ja "Texas Boogie" on hurja, upkompissa riuhtova sävelteos. Puoliskon ainoa hitaampi biisi (B3) kulkee mediumi-boogiena, ja tässä lienevät John Lee Hooker -vaikutteet päällimmäisinä, kovaa touhua joka tapauksessa.

Tässä teille pala tervettä pohjoista hulluutta - sekä raivoa - joka on ainakin kolmasti kirkastettua ja joka hypnotisoi kuulijansa, niin että tämä silmät kiiluen vaatii: L-I-S-Ä-Ä!

PS: Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa pitää todella kiirettä! Levyn painos on jo ennen lehtemme deadlinea melkein loppuunmyynty ja tuskinpa uusintapainosta ainakaan heti tulee.

Mikke Nöjd