DEKE DICKERSON & THE TRASHMEN
Bringing Back The Trash!
(Major Label MLP-003/MLCD-008) -14


Koska amerikkalaisista 60-luvun alun maineikkaista "vaariyhtyeistä" The (Fabulous) Wailers on viettänyt hiljaiseloa siitä lähtien, kun bändin kantava voima, laulaja-urkuri Kent Morrill menehtyi syöpään 2011 eikä perustajajäsenensä Mike Mitchellin edelleen luotsaamasta The Kingsmenistäkään olla kuultu levytysrintamalla enää aikoihin yhtikäs mitään, on ollut erityisen hienoa seurata minnesotalaisen The Trashmenin uran vahvaa elpymistä läpi 2000-luvun.

Aivan ilman taustatukea ei Trashmenkään ole viime vuosinaan operoinut, vaan kitaristi-laulajakaksikko Tony Andreasonin ja Dal Winslowin sekä basisti Bob Reedin muodostaman originaaliryhmän ja vuodesta 2009 lähtien rumpalin pallilla istuneen Bobin pojan Robin Reedin tärkeänä motivaattorina ja persuksillepotkijana on kunnostautunut jo pidempään bändin harras fani Deke Dickerson. Kalifornialaismuusikon panos onkin uutuusalbumilla läpitunkeva, suorastaan liiaksi saakka. Solistina useimmilla kappaleilla toimiva Deke täyttää toki varmaotteisena ja Trashmen-prinsiipit sisäistäneenä kaverina tonttinsa, muttei toisaalta nosta suhteellisen vähäeleisillä suorituksillaan rimaa juuri parempaa keskitasoa korkeammalle. Dickersonin vokalismin varassa rullaavat mm. Paul Peekin (sekä sittemmin Minnesotan kulmilla Gregory Dee & The Avantiesin) levyttämä Olds-Mo-William, Jan & Deanin bravuurirallatus Bucket T, kokolailla päätön näkemys Johnny O'Keefen Real Wild Childista sekä nippu lähinnä tutun Bird-teeman varassa räpiköiviä uusia teoksia kuten jo v. 2013 samannimisellä EP:llä julkaistu I'm A Trashman, Deken nuoruudenbändin Untamed Youthin surf-fratrock-tyyliin laukattu My Baby Does The Bird sekä jokerina pakan pohjalla miltei The Meteors'maista old school -psychobillyhenkeä lähestyvä Psycho Bird.

Olisi pirun mukava kirjoittaa, ettei nykypäivän Trashmen suinkaan pitäydy pelkästään nostalgiassa, mutta niin vain Surfin' Birdin "kirous" tuntuu yhä painavan ryhmää myös tällä uutuusalbumilla. Jottei asia jäisi epäselväksi, samaa kaavaa toistaa vielä myös Bob Reed omalla lauluvuorollaan kappaleella Flippin' The Bird. Lisäksi legendaarista papapapapa'tusta on onnistuttu survomaan jo hitusen rasittavalla tavalla mukaan mm. Deken ja Tony Andreasonin muutoin onnistuneelle White Lightnin' -duetolle. Andreasonin omana soolonumerona kuullaan vastaavasti sitäkin tyylikkäämmin kantrirokkaava Mother Tucker. Myös ikäisekseen nuorekkaasti laulava Bob Reed pääsee kokeilemaan onneaan toistamiseen – tehdenkin teinihot rod -renkutuksella Red '55 kelpo jälkeä.

Levyn neljän instrumentaalin suhteen pelikortit vaikuttaisivat jakautuvan melko tasan vieraan ja isäntäyhtyeen kesken. Perinteisempien surf-vätvätysten lisäksi bändi muistaa niillä myös erästä varhaista esikuvaansa: I'm Branded-, Rumble- ja Rawhide-kappaleista ketjuuntuvaa Think Link -tribuuttia kuunnellessa ei voi välttyä pohtimasta, millaista jälkeä The Trashmen ja Link Wray olisivatkaan voineet saada studiossa aikaiseksi, mikäli olisivat sellaisiin puuhiin joskus päättäneet ryhtyä.

Pete Hoppula

(Julkaistu BN-numerossa 3/2015.)


Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!