WHITE KNUCKLES TRIO
Got It Bad
(Turenki LP-142000-37) -15


No nyt se narsistista luonnehäiriötä poteva psykopaattipaskiainen on sitten palannut bluesiin. Ei näyttänyt maailmanvalloitus kaoottisella rähinärockilla onnistuneen epäilyttävästä elokuvaroolista huolimatta!

Eikös ollutkin repäisevä aloitus? Moisesta saattaisi herkempi taiteilijasielu loukkaantua pahanpäiväisesti, mutta tuskin sentään vanha suosikkini Knucklebone Oscar, ensialbuminsa julkaisseen White Knuckles Trion (toistaiseksi) tunnetuin jäsen. Eihän moinen kommentointi edes liity häneen millään lailla. Monenlaisissa musiikillisissa seikkailuissaan Oscarin kitaransoitossa on aina ollut määräävin vaikute nimenomaan blues. Mihinpä siitä Buddy Guysta pääsisi.

White Knuckles Trio perustettiin jo jokunen vuosi sitten, mutta päinvastoin kuin Knucklebonen aiemmat bändit, on tämä lähtenyt etenemään maltillisemmin. Tässä ryhmässä Knucklebuckle taitaa myös ensimmäistä kertaa juuttua samalle viivalle muiden jäsenten kanssa. Pianotaituri Hillside Kumpulainen tuntuu hallitsevan bluesin tyylisuunnat jämäkästä boogie woogiesta Chicago-bluesin pianistien saloihin ja New Orleansin koukeroiseen kilkatteluun. Keskipisteeseen nousee kuitenkin rumpali ja laulaja Yukka White (hieno taiteilijanimi!), jonka väkevä laulu ehtii antaa bändille soundin jo ennen kuin Oscar ehtii ensimmäisen kitarasoolonsa kimppuun.

White Knucklesin musiikki on rytmibluesia moninaisin vaikuttein perinteisestä rock’n’rollista hurmokselliseen gospeliin. Bändi on sekä yllättävä että yllätyksetön – ja molempia positiivisessa mielessä. Sähköinen bluesbändi ilman basistia on aina haastava (niin kuin nykyään on muotia sanoa) kokoonpano, mutta hyvin kaikki kolme kantavat vastuunsa kokonaisuudesta. Vanhojen bluesjäärien mielestä avausraita, Junior Wellsin Little By Little ja Bobby Blandin I Smell Trouble tai rokkarien mielestä Little Richardin Lucille saattavat tuntua standardeilta, mutta prrrkle, kukas niitä nyt on viime vuosina levyttänyt? Eikä ainakaan näin hyvällä meiningillä, vaikka eihän Whiten tulkintoja tietenkään Blandin tai Pikku-Rikun lauluun uskalla lähteä vertailemaan.

Toivottavasti White Knuckles Trio ei ole lähdössä Päivi Räsäsen vaalikiertueelle, vaikka gospel irtoaa bändiltä jopa syntistä rock’n’rolliakin rankemmin. Sekä Rock My Soul (Bosom Of Abraham) että Sister Rosetta Tharpen nimiin yleensä merkitty This Train svengaavat lähes hurmoksellisesti ja God Don’t Like It saattaisi kertoa joko bändin tai kuulijoiden ”Jumalansanan” vastakkaisista mieltymyksistä.

Levyn päätösnumero herätti aluksi pelonsekaisia tunteita. Onko tämä se sama Boulevard Of Broken Dreams? Älkää nyt ikivihreää menkö raiskaamaan! Ei huolta, sillä Knucklebone ottaa viimeisen sanan osoittaessaan tällä instrumentaalilla olevansa enemmän kuin vain loistava blueskitaristi.

White Knuckles Trio on bändi, jonkalaisia Suomen... ei kun maailman bluesyleisö tarvitsee. Tarvitseeko tätä enää täsmentää?

Honey Aaltonen

(Julkaistu BN-numerossa 2/2015.)


Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!