|
WILLIE & THE WOLVES: Move Me Baby (Wee Wee WWCD 002) ‘05
(1) From The Bottom (2) Blue Light Boogie (3) Bad Case Of Love (4) Roll With My Baby (5) Directly From My Heart (6) Hot Little Mama (7) I’m Ready (8) One More Pee Wee (9) Cross My Heart (10) Waiting For Your Call (11) I Wanna Make Love To You (12) Evenin’
1950-luvun jump-r’n’b:n, Chicago- ja Louisiana-bluesin sekä New Orleans-rytmien energiseen liittoon musiikillisen missionsa perustava jyväskyläläinen Willie & the Wolves on niitä bändejä, jotka tietävät prikulleen, mitä ovat tekemässä. 1990- luvun alusta lähtien eläimellisen liveaktin maineellaan ratsastanut combo ehti hurmata lukemattomia klubiyleisöjä ympäri maata, kunnes se lopulta päätti kaivertaa pysyvän puumerkkinsä myös Pohjolan bluesjulkaisuhistoriaan kesällä 2000 ilmestyneen esikois-cd:nsä ”Your Wig Is Gone” myötä (ks. BN 6/00). Eipä tarvitse olla kummoinen Nostredamus tai edes Delfoin oraakkeli ennustaakseen, että yhtyeen marraskuun lopulla julkaisema ”Move Me Baby” tulee sekin nousemaan kärkijoukkoon monen BN-lukijan ja -kriitikon vuoden kotimaisten äänitteiden listalla.
Vaikka bändin jäsenet ovatkin korostaneet, ettei 50-luvulta kuulostaminen ole heille suinkaan itsetarkoitus, on se kuitenkin ilmeisen väistämätön lopputulema. Niin tai näin, allekirjoittaneelle kelpaavat kyllä yhtälailla molemmat vaihtoehdot. Sitä paitsi 50-lukuun kuten muihinkin vuosikymmeniin mahtuu 10 pitkää vuotta sekä tolkuton määrä erinomaista musiikkia, joten työsarkaa Willie & the Wolvesilla ainakin riittää. Luulisin, että yhtyeen salainen ase onkin juuri heidän rikas saundi- ja tyylivalikoimansa, jonka mahdollistavat etenkin keikoilla monipuolinen soitinarsenaali sekä roppakaupalla soittotaitoa. Sama vaihtelevuus värittää luonnollisesti myös uutuusalbumia, joka on laajasta repertuaaristaan sekä pitkäksi venähtäneestä nauhoitusrupeamastaan (levyä on työstetty useammassa erässä vuosina 2001-05) huolimatta kokonaisuutena jopa yllättävän eheä.
Hyvienkin skandinaavisten bändien akilleen kantapää on usein laulusolisti, mutta Maku ”Willie” Tuominen osoittaa olevansa mies paikallaan. Häkellyttävän muuntautumiskykyinen vokalisti omaa myös meidän kulmilla harvinaista karismaa, vaikka paikoin hänen ”aitoa” ääntään täytyy oikein etsiskellä imitaatiosuoritusten seasta. Tuntuukin, että ajoittain laulajan kova osaaminen kääntyy häntä itseään vastaan. Willie kyllä kloonaa upeasti elementtejä esikuviensa laulutyyleistä, mutta pahoin pelkään, että erilaisten ääntämystapojen ylikorostaminen saattaa pitkän päälle käydä myös kuulijan voimille. Oli miten oli, pelin henki käy joka tapauksessa selväksi heti kättelyssä Sonny Boy Williamsoncoverilta (1), jolla alkuperäisartistin veikeästi värisevää ääntä jäljitellään vähän liiankin läpikuultavasti. Vastapainona persoonallisuutta sekä extra- annoksen hilpeyttä kappaleeseen tuo Matti Prepulan puhaltama tuuba. Lisää Sonny Boyn maagista 50-luvun Trumpet-saundia kuullaan (9):llä, jolla laulaja pääsee vakuuttamaan ykkösraidan tavoin myös munnarin varressa. Lähes käsittämättömän huikea näyte Tuomisen ulottuvuuksista laulajana on kuitenkin swinginumero (4), jolla mies pääsee todella lähelle Ray Charlesin fraseerausta.
(7):lla on tietenkin vuorossa vanha Fats. Soitto rullaa, mutta nyt vokalisoinnin suhteen luiskahdetaan keinotekoisuuden puolelle niin että puskat pöllyää. Mitään elämää suurempaa ei tarjoa myöskään B.B. Kingin uran rokkaavaa puolta aikoinaan esitellyt (3), jota tällä kertaa versioidaan pykälän verran löysempänä sovituksena. Jonkinasteista kultaista keskitietä saapastelevat Little Richardin (5), Johnny ”Guitar” Watsonin (6) ja Lowell Fulsonin (11), joilla pidetään toki perinteet kunniassa, mutta jo valmiiksi haastavat esitykset viedään läpi kontrolloidusti ja sopivasti uudistettuina yrittämättäkään matkia aivan kaikkea. Varsinkin Pikku-Rikua imitoidessa olisi helppo sortua ylilyönteihin, mutta tämä porukkapa näköjään hallitsee myös järjenkäytön.
Willie & the Wolves on harjoittanut historiansa aikana kiertue-yhteistyötä mm. Bill Simsin ja Big Joe Louisin kanssa, mutta nyt he ovat saaneet ulkomaalaista supporttia myös levylleen. Hämeenlinnassa viime kesällä äänitetyllä Louis Jordan- bravuurilla (2) nimittäin vierailee Fabulous T-Birds-keikkansa johdosta Suomessa piipahtanut Nick Curran, joka terävöittääkin mainiosti kitaristi Mika Lähteenmäen sinänsä jo valmiiksi napakoita sooloja.
Sävellyksiäkin myöten kokonaan yhtyeen omaa tuotantoa on sen sijaan (10). Sääli, että esitys jää kiekon ainoaksi uudeksi lauluraidaksi, sillä se kuuluu ehdottomasti koko kattauksen parhaimmistoon. Kid Thomasin ja Big Danny Oliverin kaltaisten mustien villimiesten tekeleet mieleen tuova vimmainen rokkenrolli toimii kaikilla osa-alueillaan. Varsinkin fonistit Markku Rinta-Pollari ja Henri Haapakoski paiskivat töitä hurjalla intensiteetillä. Kyllähän myös (8) on oma kappale, joskin instrumentaalisellainen. Nakuttava kitaraboogie esitetään nyt pelkistetysti kahden 6- kielisen (basisti Jaska Prepulan soittaessa 2. kitaraa) ja Make Lajusen rumpujen voimin.
Uhmakas big band-blues (12) johtaa levyn arvoiseensa finaalikliimaksiin. Voitokkaan lopputuloksen pelaavat joukkueelleen tällä kertaa varsinkin Tapio Leinon repivät fonisoolot sekä häntä hienosti peesaava Mikko Mäkelä pianoineen. 30-luvulle juurensa ulottavasta kappaleesta tulkintoja riittää, mutta kukahan tässä tapauksessa on toiminut keskeisenä vaikuttimena? No T-Bone Walker ja hänen vuoden 1957 Atlantic-versionsa tietenkin – samainen sovitus, jonka edellä mainittu Herra Curran’- kin löysi taannoin omalle ”Player!”- albumilleen.
Kelpo retrobändin tavoin myöskään Willie & the Wolves ei tyydy vain piehtaroimaan nostalgiassa vaan autenttisuuteen pyrkivistä lähtökohdistaan huolimatta sekin edustaa nykypäivää siinä missä mikä tahansa yhtye. Katsokaapas, Willien ja susilauman musiikkia ajan hampaan tuleekin purra – ja sudethan tunnetusti osaavat myös purra takaisin!
Pete Hoppula
|
