Make Tapio Memorabilia – The Blues News Edition

MAKE TAPIO MEMORABILIA – THE BLUES NEWS MAGAZINE EDITION

Click here to listen to the album!

Music inspired by articles written by Marko Tapio (1967-1991) for Blues News Magazine between 1989-1991
(see: http://www.bluesnews.fi/artikkelikooste_markotapio)

1. Don & Dewey – Kill Me (Fidelity 3018, 1959) 0:00:00
”Kill Me on silkkaa bluesia. Raakaa, Chicago-tyylistä vääntöä esittävä kitara saa tosin hassua väriä päälleen, sillä lyriikoissa on ‘hyvin syvällinen peruste’, nimittäin ‘kill me, ‘cos I wanna die’! Selvää.” [Marko Tapio, Don & Dewey -artikkelista BN-numerossa 3/1989]

2. The Cues featuring Jimmy Breedlove – Crackerjack (Capitol F3483, 1956) 0:03:02
”Crackerjackilla foniosasto on korvattu kitaralla ja meininki kammottavan hurjaa. Biisi on vauhko rock & roll, jonka rockabilly-miehetkin tuntevat Joe Clayn mielettömänä versiona. Kitaran osa on tuoda tuomisinaan tuimuutta ja se soikin kuin kepittäjä hyppisi samalla trampoliinilla.” [Marko Tapio, LP:n “Crazy, Crazy Party” (Bear Family) arviosta BN-numerossa 3/1989]

3. Andre Williams – Pass The Biscuits Please (Fortune 839, 1957) 0:04:55
”Ehkäpä maukkain kappale on kuitenkin Don’t Touchin B-sivuna julkaistu Pass The Biscuits Please. Aihe on tuttu fennomaaneillekin, sillä sukulaisten kutsuilla emäntä saa toitottaa puoli tuntia kahvin olevan kupissa, ja kun se on jäähtynyt, joku rohkea ottaa, mutta ei keksejä – tai että ‘tappaisi’ kakun. Pleeeeeeeeezzzz! Pass ‘em biscuits!” [Marko Tapio, Andre Williams -artikkelista BN-numerossa 3/1989]

4. Kid Thomas (Tommy Louis & The Rhythm Rockers) – Lookie There (Muriel M-1002/1003, 1965) 0:08:14
”Tämä Wail Baby Wail / Lookie There on ajankohtaansa nähden säälimättömän rujo levy, Kid Thomas päästelee raspiäänellä kuin soraa syönyt Little Richard ja kitaristi Marshall Hooks puristaa sellaiset soolot, että sirkkeliä lihaan. Saksofonitkin ovat esillä, ja levy on (kammottavan) rankka. Oliko Thomas & bändinsä viikonloppujen ässäblastinki-akti? Mielettömyys voi olla mielekästä.” [Marko Tapio, Kid Thomas -artikkelista BN-numerossa 5/1989]

5. Bunker Hill – You Can’t Make Me Doubt My Baby (Mala 464, 1963) 0:10:33
”Kaksi purkissa ollutta kappaletta julkaistiin hitin jatkeeksi, ja olenkin pitänyt tätä levyä aikaansa nähden mielettömimpänä hittijatkeena: The Girl Can’t Dance / You Can’t Make Me Doubt My Baby, siinä ovat hyvällä passatut teinit olleet äimissään, kun moinen yhä stereot siruiksi räjäyttävä mellastus on pamahtanut, enkä ala kuvaamaan, mutta sen voin sanoa, että B-puoli on jämäkkä ja vahva gospel- ja soul-vaikutteitakin omaava tiukka pala, Bunkerinkin teostossa miedompaa osastoa, joka tarkoittaa sitä, että se on jäntevä, antaumuksella esitetty ja saa esille seikan, että välttämättä valkoinen ei voi yksinkertaisesti saada tätä latinkia, pyhää tunnetta.” [Marko Tapio, Bunker Hill -artikkelista BN-numerossa 5/1989]

6. Screamin’ Jay Hawkins – Constipation Blues (live) (Midnight MIR-LP 138, 1988) 0:12:48
”Sanottakoon kuitenkin, että A-sivun päättävä ’ummetus-blues’ on roimasti ’äänekkäämpi’ kuin Philips-versio tahi Paris-versio. Kertomansa mukaan Jay on kirjoittanut kappaleen vessapaperille kärsiessään ko. kivusta sairaalassa ja finaalin pihkatappipurkaus luo jopa lievän hajun huoneistoon. Autenttista?” [Marko Tapio, LP:n ”At Home With Jay, In The Wee Wee Hours” (Midnight) arviosta BN-numerossa 5/1989]

7. Freddy Koenig with The Jades – Road Runner (Lori 9544, 1963) 0:16:34
”Tuntemattoman esittäjän ‘Special Bo-Nus Cut’ on itse asiassa Road Runner, mutta enpä ole tällaisena iloisena rajaseutu-versiona tätä ennen kuullut. Levyn hillittömin kappale, joku meksikolainen laulaa elämänmyönteisesti. Vaikuttaa kuin laulaja heräisi katuojasta ja hyvien huomenien sijasta päästäisi maukkaan pierun. Caramba! Mies hoikaa niin että liitokset ratkeilevat ja pasuunat ym. tukevat ilmavaivaisia iskuyrityksiä. Selvä mex-sapuskan maku alkaa tuntua nenässä.” [Marko Tapio, kokoelma-LP:n ”Bo Did It!” (Satan) arviosta BN-numerossa 5/1989]

8. Esquerita – Gettin’ Plenty Lovin’ (Capitol EP 1-20754/Capitol LP T 1186, 1959) 0:18:51
”Kappaleiden kuvaamiseen on etsittävä sanoja, synonyymejä hulluudelle, voimalle ja paikoin yli hilseen menevälle riemulle – rock and rollille. Villejä ne ovat, taustalla hortoilee surrealistinen saksofoni, joka muistuttaa tuulenpuuskissa kiertelevää permantovoimistelijaa. Rummut ja basso onnistuvat kuin onnistuvatkin pitämään jykeväotteisen takapotkun hallinnassa. Sen päälle foni, kitaristi – aina kun esille pääsee – ja Esqueritan piano roiskivat valtavasti värejä. Piano lienee epävireessä, tai viritetty alemmaksi muita soittimia. Kappaleiden yhteydessä olen kuullut kommentteja ’taiteen vapaudesta’, ’mielipuolisuudesta’ ja ’karskeudesta’. Pajavasara-kamaa, seppien musiikkia.” [Marko Tapio, Esquerita-artikkelista BN-numerossa 6/1989]

9. Deuces of Rhythm and Tempo Toppers, lead Little Richard – Fool At The Wheel (Peacock 1616, 1953) 0:20:52
”Uuden auton lumoissa ajelevasta tollosta kertovassa hauskassa kappaleessa Tempotopparit heittävät esikuviensa tyyliin mm. bassolaulantaa (vrt. Robins/Coasters), ja fonisti osoittaa valtavaa halua päästä esiin enemmänkin. Kappale on ns. yllytyslaulu, ’drive, fool, drive’, mutta biisin tauoista tämä tarinan rattijuopoksi paljastuva viskitollo ei tunnu välittävän.” [Marko Tapio, Little Richard -artikkelista BN-numerossa 1/1990]

10. Big Al Downing – Georgia Slop (Columbia 4-43185, 1964) 0.23:28
”Jimmy McCracklinin Georgia Slop -tanssille annetaan kyytiä, huuliharppu ja pianon tilitykset korostavat hurjaa tunnelmaa. Little Richardia hän ei saanut selätettyä, vaikka hänen ensimmäiset levynsä ovatkin rock & roll -piireissä suuresti arvostettuja. Kuitenkin hän on eräs pitkäikäisimpiä ja levytetyimpiä mustia rokkareita – tosin enää vuoden -64 jälkeen ei voi puhua rockista. Hänen samettista c&w-ääntään kuullessa tahtoo piru ohjata pyörittämään vanhempia kiekkoja. Mustaa rockabillyä kuuluu, ja yritettiinhän itse Roy Browniakin rockabillyksi Hip Shakin’ Baby -levyllä… Kyseessä on siltikin kopinajan musiikki, liituviestejä pyöreissä huoneissa. Big Al Downing ikään kuin popahtui kasvaessaan.” [Marko Tapio, Big Al Downing -artikkelista BN-numerossa 1/1990]

11. The Cosmic Rays with Sun Ra & Arkestra – Daddy’s Gonna Tell You No Lies (Saturn SR-402, 1960) 0:25:32
”Levyn komein ura on Cosmic Raysin ja useista jazz- yms. levyistään tutun Sun Ra Arkestran upea ja nostalgian mieleentuova Daddy’s Gonna Tell You No Lie. Kosmiset Säteet lalattavat, ja mukana on bassopölhö, bongot (?) sekä hehkuvaa yhtyelaulua. Kerrassaan hieno kappale, jossa pyöritään levyhopeissa ja niin edelleen.” [Marko Tapio, kokoelma-LP:n ”Jook Block Busters, Vol. 1” (Valmor) arviosta BN-numerossa 1/1990]

12. The Boots – Stuck In A Swamp (Euros SIN-1054, 1989) 0:28:31
”Kuten totesin, sanoitukset ja niiden kiteyttämä lataus soittoon muodostuu levyn pääsepäksi, esim. hitaasta bluesista isoksi kasvava Stuck In A Swamp sivaltelee mieltä pysymättä minkään rajapyykin puitteissa. Tämä tekee Bootsista omaperäisen ja ennakkoluulottoman, mutta tekeekö se saman kuulijalle? Bootsilla on siis annettavanaan persupaskaperusmuoto, johon he nyt ovat sattuneet kampaamaan lisäformeja. Tämäntyyppisen peruspaukun seassa sitä pidetään täällä suvaitsemattomana ja näkemyksettömänä, vaikka Bootsien kohdalla se on lahja ja erinomaisuus.” [Marko Tapio, LP:n ”Alligator River” arviosta BN-numerossa BN 1/1990]

13. Barrence Whitfield & The Savages – Bloody Mary (Rounder LP 9007, 1985) 0:31:27
”Jos Whitfield olisi syntynyt 30-luvulla, hän olisi ollut 50-luvulla joko Little Richard tai yksi hänen jäljittelijöistään. Barrence ei kuitenkaan syntynyt 30-luvulla, mutta tällainen tukevan, mustan fatsin laulama rock & roll pysyy hengissä tätäkin kautta: Whitfield karjuu paikoin kuin Screamin’ Jay Hawkins, kirkuu kuin Little Richardin ja Don Covayn sekalannoite ja käyttää myös ylä-ääniä, joskaan ei Esqueritamaisesti. Tässä meillä on todellinen Mr. Majoneesi, joka pitää silmiään kalaämpärissä ja on painonsa verran tunnerypytystä. Whitfield kuulostaa eläintarhasta karanneelta gorillalta, joka on emulsoinut ruhonsa partavedellä.” [Marko Tapio, Barrence Whitfield -artikkelista BN-numerossa 2/1990]

14. Larry Williams – Give Me Love (Specialty 677, 1959) 0:34:11
”Williams oli tavallaan Specialtyn vara-Riku ehdan pastorilaiduttua jonkin aikaa, sillä jälleen kerran AIKA, tämä hölmö keksintö, puuttui tiluksille. Se muuttui pehmohakuiseksi, rock valjastettiin sikariportaan talutusnuoraan, pois kaduilta ja studioon. Larryn erinomaisesti taitama hirnuvan hauska ja hepulikas rock & roll sai väistyä, ja tietenkin hän yritti mukaan keimailumeininkiinkin. Parhaimmillaan Larry sai kappaleisiinsa jalomielestä otetta ja koppavaa fiilinkiä. Kehnoimmillaan hän sai kymmenen pennin karkin, joka maistui salpietarilta.” [Marko Tapio, Larry Williams -artikkelista BN-numerossa 3/1990]

15. Honey B. & The T-Bones – Hold The Wind (Sundance SU 9002-2, 1990) 0:36:13
”Paras kappale on kuitenkin trion sovitus traditionaalisesta Hold The Windistä. Siinä jäi makkarapiiras jäähtymään, enkä muistanut koko lärsyä kuin vasta muutaman päivän päästä, jolloin se viestitti olemassaolostaan hajusignaaleilla. Tämä albumin pää- ja päätösbiisi on uhmatulien valelema suuri tunne. Little B soittaa tom-tomeja tussukapuloilla ja kummaa selittämättömyyttä tässä kaksinlaulussa on. Mistään pierun pidättelystä ei ole kyse.” [Marko Tapio, LP:n/CD:n ”On The Loose” arviosta BN-numerossa 4/1990]

16. Bobby Williams – So Many Women (Swingin’ 45-619, 1960) 0:40:53
”Bobby Williamsin viidakkolaukaus So Many Women on eräs suosikkejani. Vetreän vahvanmatalalla äänellä lemmiskelty, hupaisiakin ominaisuuksia kitkattomasti kuljettava biisi iskee mieheen kuin järvisyyhy ihmiskaloihin, ainakin tuolla Pyykösjärven rannassa oli kansa kovasti raaputtamassa… Siitä vihje Oy Veikkaus Ab:lle. Kateeksihan Bobbya käy, miehellä kun on naisia niin tuhottomasti, mutta aikaa taas ei juuri lainkaan.” [Marko Tapio, kokoelma-LP:n ”Savage Kick – Black Rock’n’Roll, Vol. 3” (Savage Kick) arviosta BN-numerossa 5/1990]

17. Howlin’ Wilf & His Band – I Wanna Get Old With You (Hound Dog BUTMLP 004, 1990) 0:42:39
”Kärkeen ryntää oudon viehättävä I Wanna Get Old With You, ikään kuin Wilfin mieli olisi tehnyt kalareissuun ja nähnyt Karibialla kaikenlaista. Hienointa on, että kuulijan mielikuvitukselle jää roimasti tilaa.” [Marko Tapio, LP:n ”Six By 6” arviosta BN-numerossa 6/1990]

18. Dana Gillespie – Three Hundred Pounds Of Joy (Ace CDCHD 950, 1990) 0:45:23
”Koska minusta näyttää siltä, että nykyisin musiikkibisnestä ja siellä hilluvia naisartisteja käytetään yhä hyväksi seksistisin keinoin, joihin oman ison kouransa vallan kahvaan on saattanut videotehtailu, olemme samassa pisteessä kuin aikoina ammoisina: nainen ei voi olla muuta kuin seksipakkaus ja muovinen tuote, kuten Barbie-nuket. Tuohan on täyttä potaskaa, voisi sanoa, mutta kas vaan, vain muutama naisartisti omaa vakavasti otettavuutta näinä päivinä. Monasti heidän suosionsa on minimaalista verrattuna esim. Kylieen ja muihin muovauksiin. Siksipä Dana onkin omaehtoinen poikkeama, jonkinlainen marginaalinen heitto, joka iskee maskuliinivoittoiseen bisnekseen käyttäen hallitsijoiden aseita. Monet naiset leipovat, mutta Dana tietää, miten leivotaan ja mitä.” [Marko Tapio, CD:n ”Blues It Up” arviosta BN-numerossa 6/1990]

19. Wynona Carr – Touch And Go (Specialty 628, 1958) 0:48:47
”Tässä on mahtavaa fiilistä, housut pudottavaa kamaa, jumankauta! Miten hemmetissä nämä mustat kaunottaret saivat tuon kaiken kuulostamaan niin reaaliselta ja luoksetyöntyvältä? Ei voi kuin ihastellessa ihmetellä.”[Marko Tapio, kokoelma-LP:n ”Savage Kick, Volume 4” (Savage Kick) arviosta BN-numerossa 1/1991]

20. Homer Harris – Atomic Bomb Blues (CBS 467249 2, 1990; recorded 1946) 0:51:00
”Homer Harrisin omavoimaa atomipommin ivein uhkuva kappale Atomic Bomb Blues on lajityyppinsä kelpo esimerkki, kaikki Atomic Café -elokuvan ystävät liittävät tämän oitis kokoelmiinsa, vaikkeivät sanoitukset ole häikäisevät. Ei Harriskaan tuon Oppenheimerin aivoituksen tuhovoimaa tajunnut. Hänen äänensä on korkea, kireähkö, ja miehestä olisi voitu vuolla shouterkin liki. Kappale on tehty perjantaina, 27.9.-46 Chicagossa samassa tilaisuudessa, jossa levyllä kitaraa soittava Muddy Waters teki ensimmäiset omat kaupalliset levynsä. Kappale onkin samantuoksuinen kuin Muddyn saman session jutut, ja ehkä tuo korkea ja kireä laulutapa sekä myös aihe olivat syynä hyllytykseen.” [Marko Tapio, kokoelma-CD:n ”News & The Blues – Telling It Like It Is” (CBS) arviosta BN-numerossa 1/1991]

21. Cecil Gant (Gunter Lee Carr) – We’re Gonna Rock (Decca 48170, 1950) 0:53:30
”Kertovaa on, että Gantin sanotaan levyttäneen useita kappaleita aivan ympärikännissä, tilassa, ettei hän edes muistanut levyttäneensä edellisenä päivänä! Liekö totta, ainakin hän onnistui kuulostamaan… no, sanotaanko että kohtuukäyttäjältä. Bluesista puhuttaessa liika aivojen viinassa liottaminen ei ole kovinkaan epätavallista, vai onko?” [Marko Tapio, Cecil Gant -artikkelista BN-numerossa 1/1991]

22. Funkadelic – You And Your Folks, Me And My Folks (Westbound W-175, 1970 / Westbound LP WB-2007, 1971) 0:55:44
”Vaikka valtavan näyttävät show’t veivät itse kunkin ajatukset pois arjesta, George Clinton kiepautti kuitenkin oudolla tavalla ympäri: saappaat seisoivat maassa kuin pylväät. Hänen fantasiansa oli tiedostavaa ja oikeuksia ajavaa. Ilmeisesti näiltä ajoilta on peräisin Black Planet -ajatusraami. Mikä konservatiiviselle, valkoiselle Amerikalle olisikaan pahinta kuin tieto mustasta planeetasta, joka voisi olla – maa. Olihan presidenttiehdokas Jesse Jacksonkin kova etujen puolesta taistelija. Eräässä valokuvassa hän on nyrkki pystyssä Motownin Berry Gordyn kera mielenosoituksessa. Oikeastaan Clintonin töillä täytyi olla kerättävä vaikutus, varsinkin 70-luvulla hän riimitti paljon tekstiä mahdollisuuksista, kuten mustat pormestarit ja poliitikot. Martin Luther Kingin ja Malcolm X:n (jotka murhattiin) tai Stokely Carmichaelin tavoin hän ei mölissyt mistään mustan rodun erinomaisuudesta, vaan penäsi kansalaisoikeuksia.” [Marko Tapio, George Clinton -artikkelista BN-numerossa 2/1991]

23. Bo Diddley – Sixteen Tons (Checker LP-2977, 1961) 0:59:20
”Neljän vuosikymmenensä aikana rock & roll -bisneksessä Bo Diddleyn ei ole koskaan tarvinnut kuulostaa kuin itseltään. Hänen innovatiivinen kitarointinsa, ’Bo Diddley beat’, ennakkoluuloton vahvistinten ja soundien käyttö yhdistyneenä mielikuvituksellisesti muotoiltuihin kitaroihin ja räiskyvään pukeutumiseen on taatusti vaikuttanut valtavasti uusien sukupolvien muusikonsiemeniin antaen tavalliselle kuulijalle selittämättömiä elämyksiä. Diddleyn arkinen, mutta kuitenkin ’elämää suurempi’ mielikuva on luonut täysin omaperäisen tyylin, tunnistettavan ja alkumaalauksellisen pohjan hyvin paljolle – tämän tästä esiin tulee hänestä ammentavia esiintyjiä, emmekä me voi kyllin hänen mahtavuuttaan arvostaa.” [Marko Tapio, Bo Diddley -artikkelista BN-numerossa 3/1991]

24. Bill Robinson & The Quails – The Cow (American 45-6000, 1963) 1:01:47
”Varsinainen neronleimaus on The Cow, koska esittäjän kuvaillessa kuinka lehmää tanssitaan, tulee mieleen vähän älyttömät jutut: ikään kuin itsensä ja nimenomaan sen haarukan välissä olevan lahjan lipsuttelu omin suin. Kiekon naissolisti esittää räiskyvän tanssipalan, taustat ovat kuin Silhouettes kohtaisi Contoursin ja Rivingtonsin!” [Marko Tapio, kokoelma-LP:n/CD:n ”Whip It On ‘Em – 16 Soul Stirring Stompers” (Candy) arviosta BN-numerossa 2/1991]

25. Big Jay McNeely – 3-D (Federal 12151, 1953) 1:04:39
”Big Jay McNeely on Jehovan todistaja, mikä tosin on minua aina hieman mietityttänyt. Tuskinpa nimittäin täälläpäin vastaavanlaisia Vartiotornien vavisuttajia on tai mihinkään uskonlahkoon edes hyväksyttäisiin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Jay alkaa tehdä merkkitemppujaan eli rojahdella selälleen ja tuutata jalat ilmassa ravisten niin että puut taipuvat tai lähtee maineikkaalle kävelylleen pitkin baaripöytiä tai langattoman mikrofoninsa avuin vaikka kadulle tai naapurimestaan, alkavat metsiemme uskovaiset kauhistella moisia gyraatioita perustellen uusia valistusseuroja romahtaneiden tomumajojensa valtakunnansaleiksi.” [Marko Tapio, Big Jay McNeely -artikkelista BN-numerossa 3/1991]

26. Little Esther – Aged And Mellow (Federal 12078, 1952) 1:07:21
”Omat suosikkini ovat jumalaiset hitaat kappaleet, joista esim. Aged And Mellow Blues tuo mieleeni Dinah Washingtonin ja eritoten Julia Leen vuoden -47 Capitol-siivun Back Street. Tuskinpa nykyisinkään, huomattavasti vapaamielisempinä aikoina hyväksyttäisiin nieleskelemättä 16-vuotiaan suusta säkeitä kuten ‘I like my men like I like my whiskey; aged and mellow…’ Entä 5, 11 ja 13? Aijaijaijai!” [Marko Tapio, CD:n ”Better Beware” (Charly) arviosta BN-numerossa 3/1991]

27. Willie Dixon – I Cry For You (Bug-Capitol C1-90595/CDP 7 90595 2, 1988 / Silvertone ORE 515, 1991) 1:10:03
”Suuri laulaja Dixon ei ole koskaan ollut, sitäkin karkaistumpi kuitenkin ja vuosien koulima matala mourunsa on elämää nähnyt. Kiinnitettynä valtavaan olemukseensa, presenceen, hän luo lämpöä ympäristöönsä kaminatolkulla. Salpaavia lakeuksia, metsiä kukkuloineen. Luontoa ja luonnetta. En halua selittää itselleni, miksi herpaannun sisärankaani sillein läpäyttävän I Cry For You’n kulkiessa luustossani kuin sähköankerias. Se on kummaa viemää, se imaisee maisemiinsa ja siellä kelpaa tiirailla maailmaa.” [Marko Tapio, LP:n/CD:n ”Hidden Charms” arviosta BN-numerossa 4/1991]

28. Ray Sharpe – Help Me (Get The Feeling) – Part I (ATCO 45-6402, 1966) 1:14:44
”Tässä vaiheessa Sharpen olisi pitänyt todellakin miettiä, mitä hän haluaa artistina: linjaa vai linjattomuutta. On olemassa kaksi ratkaisua: edetä sadun, myytin ja valtavirtojen koskessa, joka on myös historian ja kohtalon tie. Tai sitten on noustava monta kerrosta itsensä yläpuolelle (ironian) kierreportaita tyyliheijastumien maailmaan, jota jotkut sanovat post-modernismiksi. Rayn taival johti optimistiseen harhaan, kierreportaiden askelmat olivat kaatuvat, ikään kuin hän tallaisi syvälle sielusopukan mustimpiin tunteisiin tietämättömänä siitä, ja siitä, mitä teki. ” [Marko Tapio, Ray Sharpe -artikkelista BN-numerossa 4/1991]

29. The Great Gaylord with The A-Bones – Squat With Me Baby (Norton 45-007, 1991) 1:17:15
”Musta mies, New Yorkista, taustalla The A-Bones, tyylinä 50-luvun mallinen musta (sic) R&B-Rock’n’Roll. Siinä tiedonrippeet. Heppu on irrottelija, pyrkii saamaan kuulijatkin ilosta hehkuviksi. Pelle? Ei, lähin vertauskuva on Bostonin pomeranssi, Barrence Whitfield erotuksella, että Barrence on parempi solisti – tämä ’Squatin Sulttaani’, Suuri Gaylord lähinnä rohisee, mutta perhana vie, saa svengaamaan! Squat (= istua kyykkyasennossa, kyykkiä, kököttää, kyyristellä…) on hupahepen bisnes, takakannessa hän tanssii ison mollamaijan kanssa. Saapa nähdä, mouruaako Gaylord enemmänkin levylle? Jos hän esittäisi hitaan biisin, tämän sinkun perusteella hankkisin korvatulpat, mutta tässähän ei hidastella. Kokeile ja ällisty tai pillastu. ‘Hellooooo, girls!’…” [Marko Tapio, vinyylisinglen arviosta BN-numerossa 4/1991]

30. Jerry Byrne – Lights Out (Specialty 635, 1958) 1:20:24
”Me olemme aistivälitteisiä. Ei käy kieltäminen, etteikö Jerry Byrnen mahdollinen maine ponkaisisi Lights Out -nimiseltä astinlaudalta. Hänen, kuten monen muunkin tapauksessa tulevaisuus on menneisyys. Sieltä ammennetaan ja iän myötä on opittu tiedostamaan New Orleansin hoodoon ja gris-gris -hommeleiden olemusta. Kuinka 17-vuotias koululainen näitä gusha-gushia ja gumboja voisi käsittääkään? Jerry oli tuon ikäinen tehdessään ensilevynsä.” [Marko Tapio, Jerry Byrne -artikkelista BN-numerossa 5/1991]

Share