TÄSSÄ TEILLE ROKKAAJA - BO DIDDLEY
Teksti: Paul Robertson & Mike Leadbitter
(LP:n "Bo Diddley's 16 All-Time Greatest Hits" takakansiteksteihin perustuva käännösartikkeli,
julkaistu BN-numerossa 1/1968)

Bo Diddley - oikealta nimeltään Ellas McDaniel - syntyi 30.12.1928 McCombissa, Mississippissä. On väitetty Bon syntyneen Magnoliassa, mutta, koska McComb ja Magnolia ovat vain muutaman mailin päässä toisistaan, hän luultavasti syntyi jollakin farmilla näiden kahden välimailla. Hänen vanhemmistaan ei tiedetä mitään ja Bo tuli Chicagoon hyvin nuorena.

Hänen ensimmäinen instrumenttinsa oli viulu, jonka soittamista hänelle opetti prof. C.W. Frederick, musiikillinen johtaja Chicagon Ebenezer-babtistikuorossa, jossa Mr Frederick vieläkin toimii musiikinopettajana. Musiikki, jota Bo silloin soitti, oli tarkoitettu pelkästään linnuille ja siihen hänen mielenkiintonsa kohdistui, kunnes hän alkoi käydä Chicagon Foster-ammattikoulua, missä hän alkoi kiinnostua musiikista, joka sai hyppimään - ja hän muodosti kadunkulmissa soittelevan trion, soittaen itse vielä kuitenkin viulua. 17-vuotiaana hän alkoi opetella kitaransoittoa ja kokeili myös pasuunaa baptistien soittokunnassa.

Lopetettuaan koulunkäynnin Bo Diddley kokeili useita työpaikkoja jatkaen musisointia iltaisin. Noin vuonna 1950 hän lyöttäytyi yhteen Jerome Greenin (jolle hän myöhemmin omisti useita kappaleita kuten "Bring It To Jerome" tällä levyllä ja "Bo & Jerome" seuraavalla LP:llä) ja Frank Kirklandin kanssa muodostaakseen trion. Bo lauloi ja soitti kitaraa, Green soitti maraccasseja ja Kirkland rumpuja ja pesulautaa. Tätä kolmikkoa avustivat ajoittain huuliharpisti William "Billy Boy" Arnold ja Joe Leon Williams, joka tunnetaan myös nimillä Jody Williams ja Little Papa Joe. Arnold kertoi äskettäin, että "minä, Bo ja Joe kasvoimme yhdessä ja
soitimme Bon ensimmäisillä levyillä."

Vuonna 1951 Mr Diddley tuli tietoisuuteen ensimmäisellä ammattimaisella kiinnityksellään 708-kerhossa Chicagossa. Siitä sitten alkoi se tavallinen loputon kerho- ja hippakeikkojen jono Chicagon alueella. Itse asiassa Bo alkoi tulla melko suosituksi ja tieto tästä tuli Leonard ja Phil Chessin korviin, jotka häntä ensimmäisen kerran kuultuaan heti kiinnittivät hänet Chess-levymerkilleen heinäkuussa 1955.

Bo tuli Chessin studioille Jeromen ja Frankin kanssa ja he levyttivät hänen kuuluisan itsellensä omistaman kappaleen "Bo Diddley" - tämän haukkumanimen hän sai nuoruudessaan oltuaan "paha poika" ja rehentelijä. Levy oli suunnaton hitti ja vei Bon suoraan suureen maailmaan. Sen jälkeen hänellä oli monia hittejä, joista jotkut osoittivat hänen ihailunsa Louis Jordania, Muddy Watersia ja muita kohtaan ja jotkut toivat esille hänen omituisen sekoituksensa eri musiikkityyleistä. Pitkät kiertueet ja esiintymiset "Dr. Jive's Rhythm & Blues Review" -showssa Harlemin Apollossa ja Ed Sullivanin ohjelmassa "Toast of the Town" auttoivat menestyksen jatkumista ja tekivät Bosta sen vetonaulan, joka hän nykyään on kautta maailman.

Bo on onnellisesti naimisissa. Hänen vaimonsa Ethel Mae on kotirouva, joka on ollut hänen suurin tukijansa läpi koko hänen uransa. Heillä on kaksi lasta, Tanya ja Anthony. Diddleyt asuvat Washingtonissa ja Bo levyttää kaiken materiaalin (paitsi tietysti live-äänityksiä) kotona omassa studiossaan. Koska hän on entinen amatöörinyrkkeilijä, on hänen hobbynsa nyrkkeily - ja hän pitääkin huolta, ettei yksikään suuri ottelu jää näkemättä. Hänen valtava kitarakokoelmansa - yli 200! - on laajalti tunnettu. Hän koettaa myös kehitellä uusia kovaäänis- ja vahvistinsysteemejä lisätäkseen levyjensä ja yökerhoesiintymisiensä viehätystä. Itse levyttämänsä materiaalin lisäksi Bo on säveltänyt monille muille. Jotkut varmasti muistavat Mickeyn ja Sylvian "Love Is Strange", joka on vain yksi esimerkki. Mr Diddley pitää Louis Jordania ja Muddy Watersia pääasiallisina esikuvinaan. Hän sanoo, että "Muddy tosiaan on Bluesin Kuningas!"

Bo kuvaa ainutlaatuista soundiaan ja tyyliään termillä "viidakkomusiikki". "Kun aikoinaan kuljin paikasta toiseen etsien töitä", hän kerran huomautti, "kaikki soittivat kuin T-Bone Walker ja ne muut kundit, joten minä yritin jotain erilaista". On ilmeistä, että hän on onnistunut!

Bo Diddley on Suomessa turhan tuntematon, sillä hänen tyylinsä on tosi omaperäinen. Huvittavinta lienee se kuinka hän on tehnyt lukemattomia kappaleita itsestään: Diddley Daddy, Hey Bo Diddley, Bo Diddley Is A Gunslinger, Bo Diddley's Dog, Bo's Waltz, Story Of Bo Diddley, Bo & Jerome, Diddling, Bo's A Lumber Jack, Bo's Guitar, Bo's Vacation, Bo's Blues, Bo Diddley Is A Lover, Bo Diddley Is Loose, Bo Diddley's Hootenanny, Diddley Wah Diddley jne. Tämä ei tietenkään ole hänen oma nimensä - "Bo" (oikea kirjoitustapa "beau") tarkoittaa sanakirjan mukaan keikaria ja verbi "to diddle" mm. tuhlata aikaa, vetelehtiä.

Chuck Berry oli beat-kauden alussa tunnettu siitä, että huomattava osa kitarayhtyeiden ohjelmistoa oli hänen sävellyksiään, mutta kun osaa etsiä nimeä McDaniels etiketeistä, huomaakin ettei Bo jää jälkeen: Cops And Robbers, Road Runner, I'm Looking For A Woman, Here 'Tis, You Can't Judge A Book By Looking At The Cover, Bring It To Jerome, I'm A Man, Pretty Thing, Cadillac, Pretty Girl ym. löysivät tiensä sellaisten yhtyeiden kuin Yardbirds, Kinks, Pretty Things, Downliners Sect, Alex Harvey & his Soul Band, Who, Manfred Mann, Wayne Fontana & Mindbenders, Animals ja Rolling Stones levyille. Diddley on kuitenkin pysytellyt melko hiljaa, uusia levyjä on tippunut vähän ja otsikoissa ei hänen nimeään näe. Jokin aika sitten hän teki kylläkin jonkin verran huomiota saaneen LP:n Muddy Watersin ja Little Walterin kanssa.

LARRY WILLIAMS
Teksti: Tarmo Talvio
(julkaistu BN-numerossa 1/1969)

SPECIALTY on levymerkki, joka aikoinaan 50-luvulla oli suuressa suosiossa monien rock-laulajiensa ansiosta. Tämän hollywoodilaisen firman vahvin valtti oli georgialainen Little Richard ja kaartiin kuului myös hänen jäljittelijöistään menestyksekkäin: LARRY WILLIAMS, joka ei hänkään ollut länsirannikon kasvatteja. Larry Williams syntyi New Orleansissa 10. toukokuuta 1935 ja muutti sitten aikanaan Kaliforniaan mukanaan tuskin muuta kuin laulu- ja soittotaitonsa sekä New Orleansin jäjittelemätön R&B-soundi.

Larry perusti ensimmäisen bändinsä 1953 ja esiintyi San Franciscon seuduilla melkoisella menestyksellä. Parin vuoden uurastus teki yhtyeestä niin ammattitaitoisen, että nimekkäät tähdet alkoivat tehdä sen jäsenille tarjouksia saadakseen muusikkoja jatkuvasti muuttuviin bändeihinsä. Larrya onni potkaisi 1955, jolloin Lloyd Price pestasi hänet pianistikseen. Lloyd oli vielä tällöin Specialtyn miehiä ja soitti vahvaa rockia ja R&B:tä. Sittemmin hän vuosikymmenen lopulla siirtyi pop-linjalle ja saavutti suurimmat menestyksensä ABC-merkillä.

Lloyd Pricen suosituksesta Larry sai levytettäväkseen laulun "Just Because", josta tuli niin suuri menestys, että Lloyd sai jälleen huomata olevansa ilman pianistia, kun Larry Williams kokosi oman yhtyeen ja teki levytyssopimuksen.

Vuosina 1957-58 Larry teki joukoittain hittejä, mm. rock-klassikot "Short Fat Fanny", "Bony Moronie" ja "Dizzy Miss Lizzy", joiden ansiosta häntä voidaan pitää yhtenä rockin suuruuksista. Jo näiden kolmen kappaleen nimistä huomaa, että Little Richard oli eräs Larryn esikuvista. Hänen musiikillinen pohjansa oli kuitenkin niin erilainen, että hänestä ei hyvistä yrityksistä huolimatta onnistuttu tekemään Little Richard II:ta. Little Richard jyräsi kuulijansa matalaksi hurjalla, raa'alla gospel-laulujen karkaisemalla äänellään ja täti-ihmisten kauhistelemalla lavaesiintymisellään. Larryn äänelliset edellytykset eivät olleet samaa luokkaa, mutta hänen esityksissään oli sellaista keveyttä ja svengiä, jota Little Richard ei useinkaan pystynyt saavuttamaan. Larryn hieno pianosäestys ja vihellyssoolot ovat ovat myös kuuntelemisen arvoisia. LP:t "Here's Larry Williams" (Specialty 2109) ja "Our Significant Hits" (Specialty 2112/London HAU 2404) ovat alkuperäisäänityksiä ja näistä jälkimmäinen lienee vieläkin saatavissa, joskin se sisältää vain kolme Larryn esitystä, mutta antaa yleiskuvan Specialtyn soundista ja saavutuksista. (- toim. huom: viimeksi mainittu on v. 1960 julkaistu kokoelma, jolla esiintyvät lisäksi Sam Cooke, Little Richard ja Lloyd Price)

Rockin kulta-ajan päätyttyä katosi Larrynkin nimi listoilta ja otsikoista, joten tämän jälkeen seurasi hänen urallaan vaihe, josta ei ole paljon tietoja lukuun ottamatta paria Englannin-matkaa viitisen vuotta sitten. Englannissahan on läpi vuosien ollut uskollinen ja aktiivinen joukko autenttisen rockin kannattajia, jotka on sitkeällä yrittämisellään saanut aikaan muutamia mielenkiintoisia vierailuja ja pari kertaa tehnyt rockista jopa muotivirtauksen helposti johdateltavien pop-laumojen keskuudessa. Larryn matkojen yhteydessä on julkaistu kaksi LP:tä. "Live On Stage" (Sue ILP 922, Pohjoismaissa Sonet SLP 44) sisältää joukon eniten levytettyjä rock- ja R&B-piisejä, jotka Larry tulkitsee hyvin, joskin liian "nykyaikaisesti". "The Larry Williams Show" (Decca LK 4691) on kappalevalikoimaltaan parempi ja lisäksi sillä on mukana englantilainen yhtye The Stormsville Shakers sekä kitaravirtuoosi Johnny 'Guitar' Watson, joka on useita vuosia ollut Larryn kanssa kiinteässä yhteistyössä.

Larryn uusi tuleminen Amerikassa tapahtui 1967 levyllä "Mercy Mercy Mercy". Markkinoilla oli kuitenkin niin monta versiota (joista menestyksellisin Cannonball Adderleyn alkuperäinen instrumentaali), että Larry ja Johnny saivat tyytyä pistesijoihin R&B-tilastoissa. "Mercy..." kuten muutkin singlet OKeh-merkillä olivat modernia R&B:tä, mutta älpeellään "Greatest Hits" (OKeh 14123) hän levytti jälleen rockia. Levy ei ole huono, mutta alkuperäisäänitysten veroisia eivät tulkinnat ole, vaikka Larry onkin harjoitellut kymmenen vuotta.

Vuosi sitten Larry Williams vaihtoi taas kerran yhtiötä. MGM perusti oman R&B-merkin nimeltä Venture ja Larry palkattiin toimimaan sekä laulajana että levytuottajana. Hän onkin onnistunut kummassakin tehtävässä hyvin. "Love Ain't A Dirty Word" ja "Shake Your Body" eivät olleet listojen kärjessä, mutta niitä myytiin kuitenkin hyvin. Myös tuottajana Larrylle povataan suurta tulevaisuutta.

EI SYYTÄ HUOLEEN, ROKKARIT
Teksti: Timi Warhama
(katkelma BN-numerossa 3/1970 julkaistusta artikkelista "Timi Varhaman Nurkkaus")

Viisikymmentälukulaisen rockin ystävillä ei ole todella syytä huoleen näinä ankeina aikoina: vahvaa uusintapainosta ynnä kokoelma-albumia on ilmestynyt runsaanlaisesti. Kaikista seuraavista levyistä ei ole tarjolla numeroita, mutta näitähän pitäisi saada joka kaupasta: Little Richard: Original Hits (Sonet SNTF 5000), Eddie Cochran: The Very Best (Liberty LBS 83337), Fats Domino: The Very Best (LBS 83331), Buddy Holly: Greatest Hits (Coral), Ronnie Hawkins & The Hawks (nykyinen The Band 7 vuotta sitten): Arkansas Rock Pile (Roulette) sekä Jett Powers (tunnettiin aikaisemmin nimellä Jim Smith, myöhemmin P.J. Proby) (LBS 83320).

Matti Laipio huomauttaa, että näitä levyjä kannattaa hankkia vain sellaisten, joilla ei ole yhtään alkuperäislevyjä. Muille hän suosittelee Libertyn halpaa (10 mk tai sillä lailla) Sunset-sarjaa tuntemattomampine, mutta tasollisesti yhtä korkeine esityksineen. Aivan uusia levyjä ovat tehneet Gene Vincent (I'm Back And I'm Proud) sekä Carl Perkins NRBQ-yhtyeen kera (Boppin' The Blues). Uusia yhyeitä vanhan rockin rintamilla ovat brittikokoonpanot Wild Angels ja Brett Marvin & the Thunderbolts, toinen enemmän vakavissaan kuin toinen. Joten pyyhkäise brylcreemit korvan taa ja kuuntele.

AURINKO NOUSI MEMPHISISTÄ
Teksti: Matti Laipio
(julkaistu BN-numerossa 2/1971)

Memphis on ollut 1930-luvusta lähtien USA:n eteläosien musiikillinen keskus country & westernin pääpaikan Nashvillen rinnalla. Memphis on vetänyt puoleensa lukuisia mustia ja valkoisia muusikkoja, jotka ovat kaupungissa löytäneet työtilaisuuksia sen monissa erilaisissa huvipaikoissa.

Jälkipolvien kannalta on vielä tärkempää ollut, että Memphis on myös merkittävä levytyskeskus, missä on tallennettu huomattavasti kaupungissa olleiden taitelijoiden musiikkia. Ennen toista maailmansotaa Memphisissä ei ollut paikallisia levy-yhtiöitä, sillä koko maan levymarkkinoita hallitsivat pohjoisessa toimivat suuryhtiöt, joilla oli tosin paikallisstudioita siellä täällä, ja mitkä myös lähettivät levytysretkikuntia ympäri maata. Levyjä Memphisissä on tehty 20-luvun lopusta lähtien.

Tilanne muuttui kuitenkin ratkaisevasti toisen maailmansodan jälkeen, jolloin isojen yhtiöiden ylivalta murtui ja paikallisia yhtiöitä syntyi myös Memphisiin. Tunnetuin kaupungin yhtiöistä on nykyään souliin erikoistunut Stax, joka aiemmin sisaryhtiönsä Voltin kanssa oli pitkään Stax-Volt -soundin ansiosta edelläkävijä soulissa 1960-luvulla.

Staxia paljon merkittävämpi koko maailman musiikillista kehitystä ajatellen oli kuitenkin Sam C. Phillipsin johtama yhtiö Sun. Sen asema rock'n'rollissa on suunnilleen sama kuin Chessin bluesissa eli lievästi sanottuna uraauurtava.

Silti Sun ei koskaan ollut mikään suuryhtiö. Sunilla ja sen alamerkillä Phillips Internationalilla julkaistiin vuosien 1953-66 välisenä aikana vajaat 300 levyä. Laatu oli määrää paljon korkeampi, sillä Sunin leivissä olivat aikoinaan rock-tähdet Elvis Presley, Jerry Lee Lewis, Carl Perkins sekä enemmän country & westerniin kallistuva Johnny Cash. Rockin lisäksi levytti Sun myös bluesia. Ja bluesista yhtiön tarina lähtikin käyntiin.

Sun syntyi vuonna 1953, jolloin disc-jockeynä musiikkiuransa aloittanut Sam C. Phillips päätti perustaa oman levy-yhtiön. Hän oli kuitenkin jo siihen mennessä muutaman vuoden aikana levyttänyt etupäässä blues-laulajia ja myynyt sitten materiaalin eteenpäin Chess- ja Modern/RPM -yhtiöille. Phillipsin haaviin tarttui 1950-luvun alussa mm. Howling Wolf, josta sittemmin lyhyen Modern-kauden jälkeen tuli Chessin parhaiten menestyviä blues-tähtiä.

Alkuvaiheet epäselviä

Sunin alkuvaiheet ovat vielä tähän mennessä osittain selvittämättä. Edes asianharrastajat eivät tiedä, ketkä levyttivät Sunille ensimmäisinä. Tähän mennessä näet ensimmäinen tavattu Sun-levy kantaa numeroa 175. Yleisen arvelun mukaan kuitenkin ensimmäinen tehty levy olisi numeroltaan 170, mutta tälle ei ole saatu vahvistusta. Kuitenkin äskettäin on löydetty etiketti numeron 174 toisesta puolesta. Sen mukaan levyn olisivat tehneet Jackie Boy ja Little Walter. Keitä nämä herrat sitten ovat olleet on hämärän peitossa, mutta varmaa on ainakin se, että Little Walter ei ollut ainakaan Chessin Walter Jacobs, vaan todennäköisesti Joe Hill Louis. Louis vaikutti noihin aikoihin monine instrumentteineen (gtr, hca, dms) varsin voimallisesti Memphisin musiikkimaailmassa, vaikkakin hän usein käytti salanimiä.

Joka tapauksessa ensimmäinen löydetty levy on Johnny Londonin tekemä. Kappaleet siinä ovat nimiltään Drivin' Slow ja Flat Tire. Mutta jälleen on taas aukko, sillä seuraavaa numeroa eli 176 ei ole koskaan tavattu. Sen jälkeen tilanne kuitenkin Sunin kohdalla ilmeisesti selvisi, koskapa 177:stä lähtien kaikki levyt on julkaistu.

Blues oli hallitsevassa asemassa Sunin toiminnan kahtena ensimmäisenä vuonna. Osoituksena tästä on yhtiön 30 ensimmäisen levyn joukossa 20 blues-kiekkoa. Levyttämään pääsivät suurimmaksi osaksi samat, joita Phillips oli äänitellyt muille yhtiöille, mutta joukossa oli sentään uusiakin yrittäjiä. Edelliseen ryhmään kuuluivat mm. Doctor Ross, Junior Parker, Willie Nix, Joe Hill Louis ja Little Milton. Jälkimmäiseen taas myöhemmin paremmin tunnetut Rufus Thomas ja James Cotton.

Uutta ja vanhaa bluesia

Tämän Sunin vahvimman blues-kauden levyjä on vaikea saada nykyään alkuperäiskappaleina. Onneksi kuitenkin joku vuosi sitten ilmestyi Englannissa LP "The Blues Came Down From Memphis" (London HAS 8265), joka sisältää 14 uraa Sunin blues-esityksiä. Levyn valikoima tuntuu melko edustavalta, sillä mukana ovat kaikki yhtiön nimekkäimmät blues-laulajat Louisia ja Parkeria lukuun ottamatta. Levyn musiikista huomaa selvästi, että Memphisin bluesissa oli 1950-luvun alussa selvä murrosvaihe. Mukana on näet ennen kaikkea kitaristi Jimmy DeBerryn ja Willie Nixin sekä myös jossain määrin Doctor Rossin esitysten ansiosta kappaleita, jotka selvästi tuovat mieleen Chicagossa viitisen vuotta aiemmin kuolleen Sonny Boy Williamsonin kehittelemän maaseudun ja kaupungin välillä roikkuvan yhtyebluesin.

Modernimpaa suuntausta edustavat selvästi taas Little Milton ja Rufus Thomas, joista edellinen oli noihin aikoihin voimakkaasti B.B. Kingin vaikutuksen alainen. Eikä se ole edes mikään ihme, sillä B.B. Kingin, Bobby Blandin, Junior Parkerin, Rosco Gordonin ja Johnny Acen muodostama Beale Streeters -porukka oli 50-luvun alussa Memphisin uuden bluesin vahva kärkijoukko, jota pian paljon jäljiteltiin. Rufus Thomas taas on koko uransa aikana tehnyt vahvasti erilaisille efekteille perustuvaa musiikkia. Selvä pohja 1960-luvun Dog-kappaleille löytyy LP:llä olevista Sunille 53-54 levytetyistä Bear Cat'ista ja Tiger Man'ista.

Hyvää työtä Sunille teki aikoinaan myös myöhemmin Muddy Watersin kanssa soittanut James Cotton, jonka levyillä juhlii ennen kaikkea kitaristi Pat Hare, hänkin pian pohjoiseen siirtynyt ja sittemmin mm. Howling Wolfin ja Muddyn kanssa esiintynyt. Hare istuu muuten nykyisin elinkautista tuomiota ensimmäisen asteen murhan ansiosta. Cottonin levyistä on maineikkain Cotton Crop Blues, mutta samalle tasolle nousee kääntöpuolikin, nopeatempoinen Hold Me In Your Arms, joka hyvin paljon muistuttaa samanaikaisia Chicacgossa tehtyjä yhtyelevytyksiä. Kahden kitaran ja rumpujen muodostaman yhtyeen sointi on yllättävän täyteläinen, ja meno on rajua laulun ja kitarasoolojen vaihdellessa mielekkäästi. On huomattavaa, ettei Cotton soittanut huuliharppua Sunille tekemilään levyillä, vaan ainoastaan lauloi.

Junior Parker teki Sunille vuoden 1953 lopulla kaksi kiekkoa, joiden kappaleista on maineikkain jälkimmäisellä (Sun 192) oleva Mystery Train. Sitä on nykyään tosin erittäin vaikea saada käsiinsä, eikä näin ollen pysty saamaan selville, onko maineelle katetta musiikissa. Sitä vastoin levyistä ensimmäinen, joka sisältää kappaleet Feelin' Good ja Fussin' And Fightin' on ilmestynyt Negro Art -merkillä (NA 357) pari vuotta sitten. Ensimmäinen kappale tosin ei häikäise omaperäisyydellään, sillä se on yksi lukemattomista I Feel Good, I Wanna Boogie -kappaleen muunnoksista. Toinen taas on selvä kopio Eddie Boydin Five Long Years -kappaleesta, joka ilmestyi markkinoille vuotta aiemmin.

Bluesin rappio

Vuoden 1955 jälkeen Sunin blues-tuotanto oli lähes olematonta. Blues-levyjä ilmestyi näet vuoteen 1966 mennessä, jolloin Sun lopetti, ainoastaan kymmenkunta, eivätkä nekään olleet mitenkään erikoisia. Eniten oli äänessä Rosco Gordon, mutta Phillips antoi hänelle etupäässä vain hupimateriaalia tehtäväksi. Tulokset ovat sen mukaisia, ja Sunin levyjen (227, 237, 257 ja 305) perusteella on vaikea ymmärtää, millä eväillä hän on päässyt Memphisin sodanjälkeisen bluesin yhdeksi keskushahmoksi.

Melkoisen mitäänsanomaton esiintyjä taas on Billy "The Kid" Emerson, joka saksofoneilla vahvistetun pikkuyhtyeen säestyksellä teki hieman yksitoikkoisia levyjä. Phillips Internationalin ainoa blues-single puolestaan oli Frank Frostin Crawlback- ja Jelly Roll King -nimiset kappaleet sisältänyt levy (3578), mutta asiaa paikattiin kuitenkin julkaisemalla samalla merkillä heti perään eli vuonna 1963 kokonainen LP Frostin musiikkia. Valitettavasti nämä levyt ovat tällä hetkellä hyvin vaikeasti saatavissa, joten niiden tasosta ei voi sanoa mitään.

Siirtyminen valkoisiin

Phillips huomasi kuitenkin jo melko pian, ettei kannata rakentaa yhtiönsä tulevaisuutta bluesin varaan. Bluesia osti 50-luvulla vain värillinen yleisö, ja sekin alkoi kiinnostua enemmän noihin aikoihin suuren nousunsa kokeneiden lauluyhtyeiden musiikista. Phillips ei kuitenkaan alkanut edetä tässä suunnassa, vaan suuntasi huomionsa aluksi valkoisen maaseutuväestön suosimaan hillbilly-musiikkiin. Tuloksena oli muutama levy, joita tekivät mm. Earl Peterson ja Doug Poindexter (Sun 197 ja 202).

Yksi lauluyhtye tosin kuului Phillipsin taiteilijakaartiin vuosina 1953-54. Tämä oli Tennesseen valtionvankilan vangeista koottu The Prisonaires, joka teki kolme levyä. Saattaa olla, että Phillips levytti tätä kokoonpanoa vain kuriositeetin vuoksi. Vapautumisen jälkeen Phillipsillä ei ollut kiinnostusta heihin, vaan yhtye levytti muutamaa vuotta myöhemmin Excello-merkille tehden menestyskappaleen nimeltä Rollin' Stone. Yhtyeen nimenä oli silloin Marigolds.

Käännekohta Sunin tarinassa tapahtui kuitenkin levyn 209 kohdalla. Se tehtiin vuonna 1954 ja esiintyjänä oli Elvis Presley -niminen nuori kuorma-autonkuljettaja. Phillips oli kiinnittänyt huomionsa Elvikseen jo edellisenä vuonna, jolloin hän oli käynyt levyttämässä Sunin studiossa äidilleen syntymäpäivätervehdyksen. Phillips ei kuitenkaan heti tarjonnut Elvikselle oikean levyn tekomahdollisuutta, vaan neuvoi häntä kuuntelemaan ennen kaikkea rhythm'n'blues-levyjä luvaten harkita myöhemmin levytystä.

Noihin aikoihin oli Bill Haley juuri noussut keskilännessä pinnalle country & western -vaikutteisella musiikillaan, jossa tosin painotettiin erityisesti tahdin toista ja neljättä iskua. Pian myös Phillips päätti aloittaa samantapaisen musiikin tuottamisen. Elviksen uran alkuun liittyy luonnollisista syistä paljon legendaa. Kuitenkin varsin uskottavalta kuulostaa Elviksen uran alkuvaihessa tehty haastattelu, jossa hän kertoo ensilevytyksestään.

That's All Right, Elvis

Aluksi yritettiin tehdä country & western -kappaletta. Se kuulosti kuitenkin kaikkien mielestä kauhealta ja hanke näytti jäävän siihen. Mutta sitten Phillips ehdotti, että Elvis kokeilisi jotain bluesia. Sitä Elvis todella tunsi, sillä hänen omat suosikkinsa olivat etupäässä blues-laulajia. Valinnassa päädyttiin lopulta Big Boy Crudupin That's All Rightiin, joka oli Elviksen kertoman mukaan yksi hänen ehdottomista lempikappaleistaan.

Päätös oli historiallinen. Haleyn vesittyneen musiikin sijasta kuultiin rajua bluesia. Kääntöpuolella oli tosin c&w-kappale Blue Moon Of Kentucky, mutta sitä oli vaikea tuntea alunperin melko hempeäsävyiseksi sävelmäksi. Erinomaista tukea Elvis sai myös säestäjiltään, kitaristi Scotty Moorelta ja basisti Bill Blackilta, joka rajusti hakkasi bassonsa kieliä muistuttaen soittotavaltaan vuosisadan alkupuolen New Orleansin basisteja.

Levystä tuli kohtalainen menestys Memphisissä ennen kaikkea Phillipsin veljen Deweyn ansiosta. (- toim. huom: Dewey Phillips ei ollut todellisuudessa sukua Sam Phillipsille.) Hän soitti sitä paljon radio-ohjelmassaan, eräänäkin iltana 15 kertaa kumpaakin puolta. Elvis oli pian paikallinen tähti, mutta aluksi monet ihmiset luulivat häntä neekeriksi hänen laulutapansa vuoksi. Nämä luulot kitkettiin pois toitottamalla jatkuvasti, että Elvis oli käynyt Humes High Schoolia, joka oli tarkoitettu ainoastaan valkoisia varten.

Samalla kaavalla Elvis, Scotty ja Bill tekivät neljä muuta levyä: siis toisella puolella bluesia ja toisella countrya. Elviksen levyttämät bluesit olivat Roy Brownin Good Rockin' Tonight (Sun 210), Kokomo Arnoldin Milkcow Blues Boogie (215), Arthur Gunterin Let's Play House (217) ja Junior Parkerin Mystery Train (223).

Siihen se homma sitten loppuikin, sillä vuoden 1955 elokuussa RCA-Victor osti Elviksen ja samalla kaiken hänen Sunille tekemänsä materiaalin. Tarkkoja tietoja, kuinka paljon Elvis levytti Sunille julkaisemattomia kappaleita ei ole, mutta tähän mennessä RCA on tuonut markkinoille ainoastaan kolme Sunille tehtyä levytystä. Matriisien numerosarjoissa olevien aukkojen perusteella voi hyvinkin perustellusti uskoa, että julkaisematonta aineistoa on edelleen. Se olisi syytä tuoda esiin, sillä Elvis oli noihin aikoihin todella hyvä laulaja, josta ei vielä oltu tehty kiiltokuvaa.

Carl Perkins seuraajaksi

Phillips sai Elviksestä 30 000 dollaria (toisten tietojen mukaan 40 000). Nämä rahat hän käytti uudeksi Elvikseksi kaavailemansa Carl Perkinsin toisen levyn mainontaan. Sillä hetkellä Phillipsistä liike ehkä näytti onnistuneelta, koskapa Perkinsin Blue Suede Shoesia myytiin yli miljoonan. Se oli melkoinen saavutus pikkuyhtiöltä, joka itse hoiti levityksen.

Perkins ei ollut ainoa Phillipsin ympärillä pyörivä rock-laulaja niihin aikoihin. Elviksen esimerkki oli vetänyt Memphisiin monia muitakin nuoria aiemmin etupäässä c&w:n parissa askarrelleita laulajia. Halukkaista ei ollut pulaa eikä Phillips paljoakaan vitkastellut muuttaessaan blues-politiikkaansa rockin hyväksi.

Noihin aikoihin valkoisten laulajien musiikkia kutsuttiin rock-a-billyksi. Nimen jälkiosa oli peräisin hillbillysta. Rajaa rockin ja hillbillyn välille on joskus vaikea vetää, sillä nopeatempoiset HB-kappaleet olivat hyvin lähellä rockia. Jos kuitenkin rajoja halutaan vetää, niin lähinnä on tarkasteltava tahdin eri iskujen painotusta. Se oli rock-a-billyssa toisella ja neljännellä rhythm'n'bluesin tavoin. Sieltä olivat myös joskus kotoisin kappaleet, vaikkakin useimmat rock-a-billy-levyt pohjautuivatkin c&w:n laulumateriaaliin. Silti rock-a-billya voi pitää monien eri musiikkityylien sulautumana.

GENE VINCENT (MUISTOKIRJOITUS)
Teksti: Timi Varhama
(julkaistu BN-numerossa 1/1972)

Gene Vincent, eräs viisikymmenluvun rock and rollin legendaarisista nimistä kuoli viime lokakuussa kotonaan Los Angelesissa 36 vuoden ikäisenä. Hänen tunnetuin hittinsä oli Be Bop A Lula, jota hän Blue Caps -yhtyeineen esitti myös aivan äsken kotimaan kuvaruuduissakin nähdyssä vanhassa filmissä The Girl Can't Help It. Yhtyeen nimi viittasi sen jäsenten ja laulusolistin pukeutumiseen farmarihousuihin, -puseroon ja -lippalakkeihin, mistä huolimatta nähdyssä näytteessä meno oli varsin intensiivisesti eläytynyttä ja kuin kätkettyä väkivaltaa uhkuvaa. Viimeksi mainitusta ominaisuudesta muovattiinkin Gene Vincentin myöhempi image: jamesdeanilainen, mustaan nahkaan kiireestä kantapäähän verhottu, kerubikasvoinen, rasvatukkainen "suloisen raju" rokkari. Tällaisena, tosin jo hieman iän väsyttämänä ja rasvoittamana näin ja kuulin miestä kotokaupunkini Kansantalolla, kun Vincent laihoina välivuosinaan vieraili Suomessakin. Erityisesti tällöin ihmetytti hänen yhä kohtalaisen vauhdikas lavashownsa huolimatta siitä, että hän joutui käyttämään toisessa sääressään teräksistä proteesia luuvääristymän vuoksi, mikä tiettävästi aiheutti hänelle jatkuvaa tuskaa.

Puujalka ei ollut Vincentin uran ainoa ongelma: hänellä riitti vaikeuksia jos jonkinlaisia. Sivuuttakaamme niistä kuitenkin henkilökohtaisimmat ja mainitkaamme vain autokolari vuonna 1960, jossa hänen ystävänsä ja kilpailijansa Eddie Cochran sai surmansa, mutta Vincent selvisi hengissä niskanikamien ja kallon murtumalla. Kaikesta huolimatta hän menestyi urallaan kohtalaisesti - esimerkiksi Englannissa hän oli pitkään 60-luvulle kova nimi - jos kohta hänestä ei koskaan ollut Elvis Presleyn kaltaiseksi tähdeksi. Viime vuosikymmenen loppua kohti hän joidenkin muiden rock-laulajien tapaan siirtyi yhä enemmän kantri-vaikutteisille linjoille. Hän sai jälleen kasvavaa kannatusta länsirannikon "undergroundina" alkaneen rock-liikkeen muusikko- ja kriitikkopiireissä - kuten monet muut rock- ja blues-veteraanit - tehden jonkinlaisena comebackina pidetyn levyn I'm Back And I'm Proud.

CHUCK BERRY IS HERE...
Teksti: Hannu Nyberg
(julkaistu BN-numerossa 2/1973)

Rhythm & Bluesin kuningas, Rock & Rollin ensimmäinen kruununprinssi ja ankkakävelyn mestari iski taas: vuoden -72 lopulla nousi ykköseksi sekä USA:n että Englannin Top Teniin kappale My Ding-A-Ling. Se, joka ei tästä jo oivaltanut, että kyseessä on itse Chuck Berry, pitelee kädessään väärää lehteä. Itse suosittelisin tilalle Nyyrikkiä.

Nousu huipulle

My Ding-A-Lingillä ansaitsi Chuck Berry seitsemännen kultalevynsä. Ensimmäisensä, Maybellinen, hän sai jo vuonna -55. Aloitankin varsinaisen tarinani kertomalla hieman tarkemmin niistä tärkeistä tapahtumista, jotka johtivat Chuckin ensilevyn julkaisemiseen.

Asia on nimittäin niin, että kun Charles Edward Berry oli syntynyt 18.10.1931 (- toim. huom: todellisuudessa jo 18.10.1926) St. Louisissa ja varttunut korskeaksi nuorukaiseksi aivan amerikkalaiseen tyyliin, hän esiintyi ensikerran julkisesti esittämällä laulantaa high schoolin päättäjäisjuhlassa luokkatoverinsa Tom Stevensin kitaran säestyksellä. Tällöin tapahtui seuraava yllättävä käänne nuorukaisemme elämässä: Chuck suorastaan innostui musiikkiin, pummasi faijaltaan Henryltä, tuolta mainiolta puusepältä, viisi taalaa, osti itselleen divarista kitaran ja aloitti hillittömän, mutta samalla myös ilmeisen hallitun harjoittelun. Vihdoin vuonna -52 katsoi hän hallitsevansa tämän jalon taidon siinä määrin, jotta perusti ympärilleen yhtyeen, jossa tavallisesti arvovaltaisten lähteiden mukaan soittivat kerallansa herrat Johnny Johnson, Ebby Hardy ja Jasper Thomas. Keikkojakin tällä Chuck Berry Combolla oli sen verran, että näkkäriä piisasi.

Ensilevytys

Viettäessään -55 lakisääteistä talvilomaansa, ilmestyi Chuck väsyneenä ja nälkäisenä Chicagoon, jossa hän hätäpäissään toikkaroidessaan törmäsi bluestohtori Muddy Watersiin tämän tullessa juuri ulos Chess-levy-yhtiön pääovesta (selvennyksenä tapahtumaan olkoon sanonta "nälkäinen niin että näköä haittaa"). Muddy tietenkin suuttui, varsinkin kun housunsa tahraantuivat, ja Chuck juoksi peloissaan pakoon sisään samaisesta ovesta. Talon sisällä aikansa harhailtuaan hänet nappasi kerrossiivooja Big Jenny Williamson (os. Laurel) kiinni puolinelsonilla ja vähän aikaa oli talossa taas rauhallista, kunnes ovet yht'äkkiä lukittiin ja kortteli eristettiin sivullisilta. Tästä eteenpäin en tarkoin tapahtumien kulkua tunne, mutta jonkin ajan kuluttua joka tapauksessa julkaistiin sen vuoden edistyksellisin äänilevy Maybelline, joka nousi USA:n Top Teniin kuin veri päähän ja sai vanhemman väen pelkäämään, jos ei aivan maailmanloppua, niin ainakin vallankumousta tai vedenpaisumusta. Mutta nuorisolle tämä oli sellaista stuffia, ettei ollut mitään rajaa. Se sai Bill Haleyn levyt vaikuttamaan lähinnä isoädin unimusiikilta, muista yrittelijöistä tässä yhteydessä nyt puhumattakaan. Maybellinen olivat säveltäneet mestari itse sekä ystävänsä Alan Freed ja Russ Fratto, ja uskokaa veljet ja siskot, tässä on sellainen biisi, joka vielä tänäänkin jytisee niin, että tuntuu luissa ja kateenkorvassa asti. Levyn b-puolella oli hidas standardi-blues Wee Wee Hours, josta ei paljon muuta sitten olekaan sanottavaa.

Lisää menestystä

Jatkoa seurasi: Thirty Days ei lievällä samankaltaisuudellaan Maybellinen kanssa saanut yhtä hyvää menestystä, mutta seuraavana vuonna ilmestyi Roll Over Beethoven, josta tuli Chuckin toinen kultalevy. Tämä on muutenkin huomionarvoinen tapaus, sillä tällä levyllä sai kansa ensikerran digata tätä mainiota kitara-aloitusta, josta oli tuleva Chuckin tavaramerkki (vrt. esim. Back In The USA ja Johnny B. Goode).

Kultalevyt seurasivat tiiviisti toisiaan kuin ajokoira jänistä: School Day, Rock And Roll Music, Sweet Little Sixteen ja viimeisenä Johnny B. Goode vuonna -58. Pienempiä hittejä oli tietenkin tukuttain, esimerkiksi Oh, Baby Doll ja jo mainittu Back In The USA, jonka takapuolella oli ehkä Johnny B:n ohella Chuck Berryn kopioiduin kappale Memphis.

Filmitaivaan kuninkaana

Chuck Berry iskostui myös kansan mieliin esiintymällä siihen aikaan kovasti suosituissa rock-filmeissä Rock, Rock, Rock, Mr. Rock And Roll ja Go Johnny Go. Lisäksi hän sai harvinaisen kunnian rockarille esiintyä vuonna -58 Newportin jazz-juhlilta tehdyssä dokumenttifilmissä, esitetty Suomessakin nimellä Jazzin juhlaa, mikäli en väärin asiaa ole käsittänyt.

Isku vyön alle

Vuosi -58 oli muutenkin Chuckin uralla käänteentekevä, sillä kerran ajellessaan kotiin keikalta sattui hän hyvänahkaisena miehenä ottamaan kyytiinsä alaikäisen liftaritytön, ja kuinka ollakaan, sattui autosta bensa loppumaan syrjäisellä tiellä... Paikallinen tuomari oli kuitenkin ilmeisesti aikaansa jäljessä, ja niin vietiin kunnon kitaristimme poliisisaatossa kalterien taakse ja siellä hän pysyikin tiiviisti aina vuoteen -63.

Uudestaan pinnalle

Chuckin vapauduttua oli Beatles-kuume alkanut jo uhkaavasti nousta ja lähinnä näiden ja Rolling Stonesien kehujen ansiosta sekä Dave Berryn tehtyä hitin Memphisistä pääsi Chuck takaisin parrasvaloihin, mitä vielä sopivasti siivitti levyttämänsä Nadine. Keikat Englannin TV:ssä toivat hänet jopa Suomenkin kuvaruutuihin, valitettavasti olin silloin itse niin nuori, etten koko asiaa kunnolla edes huomannut.

Uusi levy-yhtiö

Chuck oli koko uransa ajan ollut uskollinen Chessille, mutta -66 teki hän vikatikin ja siirtyi Mercurylle aloittaen levyttämällä älppärillisen vanhoja hittejään, jotka kyllä jäivät kirkkaasti varjoon alkuperäisistä. Kaikkiaan hän teki Mercurylle viisi LP:tä, joista yhdestäkään ei ole oikein hyvää sanottavaa. Esimerkiksi From St. Louie To Frisco on mielestäni alusta loppuun täyttä puppua, äänitykset ovat aneemisia ja tällä levyllä on myös Chuckin kaikkien aikojen surkein esitys Oh Captain - ihmeellistä stereomöyrinää, josta ei edes serkkuni Sepulon ota selvää. LP:lle Concerto In B. Goode ei hän taas b-puolelle keksinyt muuta kuin 18 min. 40 sek. instrumentaalijamia Johnny B:n nuotilla. Itse en ole vielä tätä jaksanut kuunnella kertaakaan loppuun. Onneksi tämä onneton kausi loppuikin sitten omaan mahdottomuuteensa vuonna -69 ja Chuck palasi Chessille.

Back home

Chessille Chuck Berry on tehnyt noin 20 elpeetä, alkaen levystä After School Session ja päättyen viimevuotiseen The London Sessioniin, jolta myös löydettiin My Ding-A-Ling, mikä ei sivumennen sanottuna minua jostain syystä pahemmin sävähdyttänyt. Yleisesti ottaen on mestarin tuotanto 60-luvulla ollut melko tasapaksua: vanhoja sävelmiään uusilla sanoilla ja jo klassisiksi muodostuneita kitarajuttuja (jopa St. Louis Bluesiin on hän ympännyt B. Goode -aloituksen!). Englannissa ilmestyi vielä lisäksi viime vuonna yksi bootleg-LP, johon on koottu hänen Englannin TV:ssä -63 esittämiään juttuja.

No niin, otetaanpa levypinosta umpimähkään pari LP:tä tarkempaa tutkimista varten. Ja tästä vaan:

Fresh Berry's
(Chess LP 1498) levytetty -65
A (1) It Wasn't Me (2) Run, Joe (3) Every Day We Rock & Roll (4) One For My Baby (5) Welcome Back, Pretty Baby (6) It's My Own Business
B (1) Right Off Rampart Street (2) Vaya Con Dios (3) Merrily We Rock & Roll (4) My Mustang Ford (5) Ain't That Just Like A Woman (6) Wee Hour Blues

Tämä ei nyt niin kovin ihmeellistä ole, melkeinpä sanoisin keskinkertaista kerrassaan. Ei mitään varsinaisia kohokohtia, jos ei juuri mitään takaiskujakaan. Mukana on neljä "vierasta" sävelmää, joista Vaya... on ilman muuta koko LP:n paras. Pientä svengiä omaavat myös Every Day... ja Merrily We..., jotka ovat samat biisit eri sanoin. Tästä ei enempää, kipin kapin seuraavaan:

San Francisco Dues
(Chess CH 50008)
A (1) Oh Louisiana (2) Let's Do Our Thing Together (3) Your Lick (4) Festival (5) Bound To Lose
B (1) Bordeaux In My Pirough (2) San Francisco Dues (3) Viva Rock & Roll (4) My Dream (5) Lonely School Days

Tämän edeltäjä, Back Home, onkin jo aiemmin arvosteltu BN:ssä, mutta sanotaan tästäkin nyt pari sanaa. Tyyli on prikulleen sama kuin Homessa eli soundi on kehittynyt sitten Mercury-päivien huomattavasti ollen siis tätä uutta "doing-doing-tauti-tauti" -tyyliä. Levyn viime vuonna ensi kerran kuultuani ihastuin eniten kuuden minuutin puhejuttuun My Dreamiin, jossa Chuck sametinpehmeällä äänellään kertoilee unelmistaan ja haaveistaan soitellen pianoa basson säestyksellä. Muilla kappaleilla soittaakin pianoa sitten Johnny Johnson, joka uskollisesti on seurannut mestaria aina Chuck Berry Combosta lähtien. Mukava juttu on myös Bordeaux, joskin se tuo mieleeni vanhan Jambalayan uusissa raameissa. Muut kappaleet ovat valitettavasti lähinnä vain täytettä. Joten etten aivan masentuisi ja masentaisi lukjoita, niin vielä yksi ja parempi:

Juke Box Special
(Chess PAR 119)
A (1) I'm Talking About You (2) Diploma For Two (3) Thirteen Question Method (4) Away From You (5) Don't You Lie To Me (6) The Way It Was Before
B (1) Little Star (2) Route 66 (3) Sweet Sixteen (4) Run Around (5) Stop And Listen (6) Rip It Up

Tämä onkin Chuckin tuotannosta parhaimpia hallussani olevia kiekkoja. Little Star aloittaa b-puolen ja eikä yhtään hullummin, on enkelikuorot ja kaikki, ihan meinaa kyynel tällaiselta karskilta mieheltäkin tulla. 66 jatkaa kaikille tuttuun tyyliin niin, että jytisee ja Rip It Up päättää mielestäni paremman puolen tästä levystä. Välistä löytyy tosin vielä erikoishidas B.B. Kingin Sweet 16. A-puolella on hidasta ja nopeampaa, joista I'm Talking ja Thirteen sekä Don't ovat nautittavimmat. Levyarvostelun vihoviimeiseksi lopuksi totean vain, että kyllä Chuck on parhaimmillaan 50-luvun rock-biiseillään, eli jos jotakin kiinnostaa, niin hommaa hänen Grand Prix -tuplakokoelmansa kohtuulliseen 26 mk:n hintaan.

Yleisiä huomiota

Kuten edellisestä jo selvisikin, on Chuck Berry taantunut raskaasti vanhoilla päivillään, lavaesiintyminen sentään on vielä entisessä mallissaan, kuten taannoin Beat-Clubissa havaitsimme (kukahan älypää oli senkin keksinyt Suomen TV:ssä lyhentää?). Lauluäänensä ja kitaransoittonsa on onneksi säilynyt ennallaan, mutta tuntuu siltä, että kappaleet alkavat häneltä loppua. Hidasta bluespitoista ja tyhjänpäiväistä jamia häneltä kyllä piisaa, mutta minua se ei innosta alkuunkaan. Kappalepuutteessa hän onkin keksinyt alkaa "säveltää" uudelleen omia ja toisten juttuja, esimerkkinä vain My Ding-A-Ling, jonka jo 50-luvulla levytti Dave Bartholomew nimellä Toy Bell. Samainen biisi löytyy myös jo Chuckin LP:ltä From St. Louie To Frsico otsikolla My Tambourine.

Lopuksi

Tässähän sitä olikin sitten tällä kertaa, mutta kerrotaan vielä naispuolisille lukijoille, että Chuck ei enää ole naimisissa Thelmettansa kanssa, elelee vain herroiksi 16-huoneisessa Berry Parkissaan ja järjestelee vapaa-aikanaan bileitä, joissa esim. Bo Diddley käy soittamassa. Rahaa hänelle tulee ovista ja ikkunoista, eikä kai vähiten ravintolabisneksestä, johon hän on myös sormensa upottanut. Joten tytöt, jos kiinnostaa, kirjoitelkaa, osoite on: Berry Park, Wenzville, St. Louis, Missouri, USA.


* * * * * *

CHUCK BERRY: SWEET LITTLE ROCK'N'ROLLER
(Teksti: Timi Varhama)
(julkaistu BN-numerossa 2/1973)

Chuck Berryn asemaa yhtenä rock and rollin todellisista mestareista ei kukaan käyne kieltämään. Omaa kieltään puhuvat muiden joukossa BN-äänestykset, joissa Chuck on vuosi vuoden perään sijoittunut sarjassa kärkeen. Tuskin voi myöskään liiaksi korostaa hänen erikoisluonnettaan musiikinlajinsa yhtenä erikoisimpana persoonallisuutena, luomisvoimaisimpana säveltäjä-runoilijana ja mustan rodun edustajana.

Miehestä on kirjoitettu paljon, mutta yleisesitys Blues Newsissa on antanut odottaa itseään aina tähän numeroon asti, jossa Berry-fanaatikkomme ja armoitettu sarjakuvapiirtäjämme Hannu Nyberg käsittelee Berryn uraa ja tuotantoa näkemyksiensä ja kokoelmiensa valossa. Chuck itse on suhtautunut häntä koskeviin kirjoituksiin ja haastatteluihin penseästi. "Kriitikoista viis' kunhan levyjä ostetaan", on ollut hänen näkemyksensä. Tai: "Musiikistahan tässä on kysymys, sanalliset selvitykset ja yksityispersoonani eivät asiaan kuulu."

Seuraavat sekalaiset tiedot ja näkemykset on poimittu eri musiikkilehdistä ja Charlie Gillettin kirjasta The Sound Of The City (jota jälleen kerran sopinee suositella kaikkien kiinnostuneiden luettavaksi):

Jos popmusiikin merkittävyyttä mitattaisiin sellaisilla mitoilla kuin mielikuvituksellisuus, luovuus, äly, kyky muuttaa suuri määrä kokemuksia ja tunteita musiikin muotoon sekä pitkäaikainen maine ja vaikutus muihin, olisi Chuck Berry ehdottomasti koko rock and rollin päähahmo. Hänen suosionsa huippukautena vuosina 1955-59 oli monilla laulajilla enemmän hittejä, monia kopioitiin enemmän ja useammin, monet saivat suurempia esiintymispalkkioita, mutta Chuckilla oli suurin vaikutus yleisöönsä, mikä näkyy parhaiten siinä valtavassa määrässä vaikutteita, joita hänen musiikistaan imivät sellaiset nykypopin nimet kuin Beatles, Bob Dylan, Rolling Stones ja monet muut, jotka viettivät 50-luvun loppuvuodet Berryä kuunnellen ja alkoivat itse levyttää vasta 60-luvun puolivälissä.

* * *

Bo Diddley ja Chuck Berry olivat ainoat rocklaulajat, jotka uskollisesti jatkoivat omalla tyylillään rockin suosion alkaessa sammahtaa - ja menestyivät edelleen. Diddley tosin korosti liikaa laulujensa tanssirytmiä ja menestyi vain levyautomaattien ja live-esiintymisten puitteissa, mutta Chuckin laulujen "novelty"-aines tyydytti myös radioyhiöiden ohjelmasuunnittelijoiden muuttuneita makuja.

* * *

Maybelline poikkesi musiikillisesti melkoisesti kaikesta mitä Chuck myöhemmin maailmalle sävelmyllystään jauhoi. Pääpiirteiltään levy oli nashvilleläistä country-rockia, mutta Chuckin sähkökitara ja rumpali hakkasivat ilmoille paljon meluisamman beatin kuin Sun-yhtiön samanaikuisilla levyillä yleensä vahvistamattomin instrumentein soitettiin. Kokonaissoundi ja Berryn lättänä lauluääni olivat kuitenkin kaukana siitä, mitä taustalla soittaneet miehet jyräsivät Chessin sen aikuisilla blueslevyillä.

* * *

Maybelline perustui hillbilly-sävelmälle Ida Red, jota Chuck oli aikaisemmin soitellut. Sanat olivat kuitenkin kokonaan uudet, samoin teeman käsittely. Pianisti Johnnie Johnsonin mukaan nimi saatiin hiusrasvapullosta, mutta Chuck väittää sen tulevan kouluaikaisesta lastenlorusta, jossa oli sen niminen lehmä kello kaulassa.

* * *

Berryn seuraavat levyt olivat paljon bluespitoisempia: Thirty Days, No Money Down, Roll Over Beethoven ja Too Much Monkey Business. Teksteissään nämä uskaltautuivat suorastaan arvostelemaan amerikkalaista elämänmuotoa - ja selväähän oli, etteivät radioasemien disc jockeyt mielellään tällaisia soitelleet, ja niinpä yksikään niistä ei noussut edes Top Twentyyn. Yleisillä poplistoilla siis. Kultalevy tuli hitaalla, pitkäaikaisella myynnillä.

* * *

Vasta kahden vuoden kuluttua, vuonna 1957, tuli seuraava hitti, School Day. Teksti oli suunnattu suoraan nuorisolle: kuinka ihanaa onkaan raskaan koulupäivän jälkeen rientää nurkkabaariin, läväyttää kolikko levyautomaattiin ja tanssia rakastetun kanssa.

* * *

Koska menestys oli hyvä, Chuck katsoi oppineensa mistä lapset (eli levyostajat) tykkäävät. Joten aitoamerikklainen tyyli jatkui rockin ylistyksellä (Rock And Roll Music, 1957), teinitytön ylistyksellä (Sweet Little Sixteen, 1958) ja tutulla teemalla "maalaispoika menestyy suurkaupungin parrasvaloissa" (Johnny B. Goode, 1958). Ja niin edelleen. Sukseeta riitti.

* * *

Autot olivat eräs Chuckin lempiaihe. Monta kertaa on vaikea sanoa, mikä hänen lauluistaan käsittelee autoa, mikä naista. Ja bluesista perittyyn seksuaalifraseologiaan tämä tietysti sopii hyvin. Harvat nuoret valkoiset kuitenkaan ymmärsivät taka-ajatuksia siihen aikaan.

* * *

Englannissa automerkkihommeli johti siihen, että BBC määräsi monet hänen levyistään soittokieltoon, koska katsoi niiden olevan suoraan merkkimainontaa: "Cadillac ja V-8 Ford" Maybellinessa, "Jaguar ja Thunderbird" jne. Englantilaiset yhtyeet, jotka tekivät cover-versioita Berryn piiseistä, pyrkivät poistamaan vian vaihtamalla merkit yleisnimiksi. Esim. Johnny Bond lauloi Hot Rod Lincolnin nimellä Hot Rod Jalopy ja Playmates esitti laulun Beep Beep käyttämällä Nash Convertiblen sijasta sanaa bubble car.

* * *

My Ding-A-Ling lienee tätä kirjoittaessa jo saavuttanut kahden miljoonan kappaleen myynnin. The London Chuck Berry Sessions on ensimmäisenä albumina tuonut Chuckille kultaa. Meillä halvalla Grand Prixillä ilmestynyt tupla-kokoelma Chuck Berry's Golden Decade on juuri saanut seurakseen samankokoisen toisen osan.

* * *

Kaiken kaikkiaan Chuck on tehnyt Chessille tähän mennessä 16 albumia, jotka ovat seuraavat:
After School Session (Chess 1426)
One Dozen Berrys (1432)
Berry Is On Top (1435)
Rockin' At The Hops (1448)
New Juke Box Hits (1456)
More Chuck Berry (1465)
Chuck Berry On Stage (1480)
Greatest Hits (1485)
From St. Louis To Liverpool (1488)
In London 1965 (1495)
Fresh Berry's (1498)
Golden Decade (1514)
San Francisco Dues (CH 50008)
London Sessions (CH 50012)
Golden Decade Vol. 2 (GPD 10021)

Luettelon viimeinen numero viittaa Grand Prix -merkkiin, jolla levy on ainoastaan saatavilla Suomessa.

Näiden lisäksi Berry on tehnyt yhdessä Bo Diddleyn kanssa yhden levyn nimeltä Two Great Guitars (Checker 2991). Lisäksi kaikkia äänitteitä on kokoiltu eurooppalaisten levy-yhtiöiden toimesta erilaisille LP-levyille erilaisina yhdistelminä keskenään tai erilaisina yhdistelminä muiden taiteilijoiden esitysten kanssa.

* * *

Mercurylle tehty LP-tuotanto käsittää seuraavat albumit:
Golden Hits (Mercury 61103)
In Memphis (61123)
Live At The Fillmore (61138)
From St. Louis To Frisco (61176)
Concerto In B. Goode (61223)

Lisäksi Mercury on juuri julkaissut Chessin kiusaksi oman tuplakokoelmansa nimellä From St. Louis To Frisco To Memphis, johon sisältyy raitoja yllä mainituilta levyiltä, mm. Fillmore-äänityksestä, jossa häntä säestää mainetta omilla siivilläänkin niittänyt Steve Millerin yhtye.

* * *

Vuoden 1931 sijasta Berryn syntymäajaksi on myös mainittu (sama päivä, sama kuukausi) 1926. Tilanne taitaa olla hieman sama kuin toisella ikivihreällä teini-idolilla Ike Turnerilla: syntymäaika on aina sen mukaan mikä on muodissa. Viisikymmenluvun rock-idolin tuli olla nuori, nyt on hienompaa olla ikivihreä rockin ja bluesin pioneeri.

* * *

Berryn perhe eleli St. Louisin ulkopuolella pienessä, rauhaisassa Elleardsvillessä ja osallistui aktiivisesti baptistiseurakunnan kuorotoimintaan. Chuckin lisäksi perheeseen kuuluivat isä Henry, äiti Martha, siskot Lucy Ann, Thelma ja Martha (joka lauleli Chuckin kanssa kutsuilla ja myöhemmin levyillä Come On ja Go Go Go), sekä veljet Hank ja Paul, jotka molemmat auttoivat isää tämän rakennusalan hommissa.

* * *

Koulunkäynnin jälkeen Chuckin uraan kuului työskentely autotehtaan liukuhihnan ääressä, väliaikaiset kirvesmieshommat. valokuvaus, ryöstöyritys vuonna 1944, kasvatuslaitos 1944-47, Poro College of Cosmetology ja työskentelyä kosmetologian parissa kaupaten kansalle Clearasilia.

* * *

Bluesin sijasta Berry kuunteli erityisesti paikallista kantrimusiikkia, jota lähetti asema KMOX. Muihin ihanteihinsa Chuck lukee nimet Louis Jordan, Freddie Slack, June Christy sekä "tietenkin" Nat King Cole ja Frank Sinatra.

* * *

Maybellinen merkitystä siihenastisen kosmetologi-harrastelijamuusikon uralle korostaa seuraava tarina: Berry tarjoutui aluksi Chessille levyttämään bluesia jollain vetävällä salanimellä, koska hän uskoi, että se menisi paremmin yleisöön, jonka hän uskoi itseään mahdollisesti kuuntelevan. Chess-veljekset etsivät kuitenkin juuri silloin kykyjä, jotka vetoaisivat yli sen aikuisen tarkan roturaidan valkoiseen nuorisoon rytmikkäällä musiikillaan. Leonard Chess käski Chuckin levyttämään Maybellinen kovemmalla beatilla kuin tämä silloin sitä soitti. Yhtiökertomuksen mukaan: "nuoret halusivat kovaa beatia, autoja ja rakkautta, se oli trendi ja me hyppäsimme siihen mukaan - loppu on historiaa." Lisäksi Leonard laskeskeli, että Maybellinen hillbillymäisyys vie kappaleen läpi myös eteläisimmillä valkoisilla radioasemilla, kuten sitten kävikin.
Näin päätettiin panna Maybelline levyn a-puoleksi ja pyrkiä myymään sitä toden teolla yleisillä (valkoisilla) markkinoilla. Wee Wee Hours oli jonkinlainen takuu varmasta myynnistä mustilla rhythm and blues -markkinoilla.

* * *

Vuoden 1956 tuotteisiin kuului myös You Can't Catch Me, jonka Chuck kirjoitti erityisesti elokuvaa Rock Rock Rock varten. Myöhemminhän tuon laulun ovat levyttäneet mm. Rolling Stones ja Blues Project, ja John Lennon on selvästi käyttänyt sitä lähtökohtanaan kirjoittaessaan laulunsa Come Together.

* * *

Viimeksi Chuck on esiintynyt elävissä kuvissa Richard Pennebakerin filmissä Sweet Toronto ja Keep On Rockin' sekä uudessa Hail Hail Rock And Roll. (- toim. huom: viimeksi mainittu = Let The Good Times Roll, 1973 ?)

* * *

Siirtymisestä Mercurylle on todettava seuraavaa: viimeisin single Chessille Dear Dad pääsi parhaimmillaan Hot Sadassa sijalle 95., Leonard Chess oli tarkkana bisnesmiehenä kieltänyt maksamasta Chuckille mitään etukäteispalkkioita ja Mercury taas tarjosi suoralta kädeltä 150.000 dollaria. Ja Chuck on aina ymmärtänyt hyvin rahan perään. Joten asia oli sillä pihvi.

* * *

Vuonna 1969 Chuck toivotettiin avosylin takaisin Chessille kuin tuhlaajapoika konsanaan. Tuottaja Ralplh Bass on todennut: "Chuck palasi Chessille, koska artisti ei koskaan unohda ihmisiä, jotka ovat hänet löytäneet. Ja joka tapauksessa Mercurylla ne eivät häntä ymmärtäneet." Ja taidettiinpa hieman rahaakin ohessa pulittaa. Olihan Chuck osoittanut, että hän kestää ja pysyy pinnalla, vaikka vuodet vierivät ja muodit muuttuvat.

* * *

Vuonna 1969 Chuck aloitti myös uransa kiinteistökaupan parissa ("kiinteätä se on vasta kun omistaa sen", hän on itse todennut). Hän paalutti 98 eekkeriä maata Wenzvillessä, Missourissa, ja alkoi rakentaa isänsä ja veljiensä avustuksella hommaa nimeltä Berry Park.

* * *

Aivan uutta ei liiketoiminta Chuckille kuitenkaan ollut. Jo uransa alkuvuosina hän avasi St. Louisissa klubin nimeltä The Chuck Berry Bandstand Club. Tämä klubi muodostui sitten tekijäksi, joka osaltaan vei Chuckin surullisenkuuluisalle vankilakaudelle.

* * *

Päinvastoin kuin yleensä luullaan, Chuckia ei syytetty väkisinmakaamisesta tai alaikäiseen sekaantumisesta, vaan Mann Actin rikkomisesta, mikä tarkoittaa alaikäisen kuljettamisesta valtionrajan yli hyötymistarkoituksessa. Kyseisen tytön Chuck kuljetti Meksikosta ja palkkasi tupakkatytöksi klubiinsa. On selvää, että kaiken takana oli rotuennakkoluulot ja -vihat. Joillekin oli aivan liikaa nähdä mustan kaverin menestyvän erinomaisesti ja omien tytärtensä vielä ihailevan tällaista tyyppiä. Niinpä esimerkiksi joskus samoihin aikoihin muistaakseni valkoinen rocklaulaja Jerry Lee Lewis suorastaan meni naimisiin alaikäisen ihailijansa kanssa, mutta tätä tapausta pidettiin aivan erinomaisena juttuna ja siihen järjestettiin erikoislupa.

* * *

Nykyisin "tuo hullu Chuckberry" - kuten kaupungin saksalaisperäiset asukkaat häntä kutsuvat - omistaa käytännöllisesti katsoen koko Wentzvillen, jossa on asukkaita viime laskennan mukaan 3.233. Berryllä on kaupungissa lukuisia vuokrataloja, teatteri, ravintola, baari sekä 88 eekkerin saari Paradiso, jolla sijaitsee mainittu Berry Park.

* * *

Berry Park käsittää "country clubin", huvipuiston, ravintolan, diskoteekin, kitaranmuotoisen uima-altaan, biljardisaleja, pöytätennishalleja, 200 vuotta vanhan hirsimajan, 24-huoneisen vieraskämpän, loputtomasti leirintäaluetta ja lukemattomasti hyvännäköisiä tarjoilijattaria ynnä muita. Aitoon kalastukseenkin on mahdollisuus. Koko hommaa ympäröi muutaman metrin korkuinen korkeajännitteinen sähköaita ja kauko-ohjatut kamerat valvovat sisäänkäyntejä. Täällä Chuckilla itsellään on toimisto ja vaatimaton kolmen huoneen asunto.

* * *

On usein väitetty, että Chuck oli rock and roll -artisti, joka myi vain valkoisille nuorille, kun taas mustat kuuntelivat edelleen bluesia, jota Chuck soittaa huonosti. Ei pidä paikkaansa: parhaina aikoinaan vuosina 1955-60 Chuckilla oli kaikkiaan 10 singleä rhythm and blues -listojen Top Tenissä. Vain Fats DOmino, Elvis Presley (!), Little Richard ja Ray Charles pystyivät parempaan.

* * *

Ennen London Sessions -levyä Chuck ei koskaan käyttänyt levytyksissään tuottajaa. Esmond Edwards on Chuckin "vanha vihollinen" Chessin jazz-osastolta. Vielä San Francisco Dues -levykin tehtiin Michiganissa kolmiraitaisella (!) nauhurilla, viimeistely kotimankulla. Alkuperäinen Memphis nauhoitettiin toimistossa ja Berryn sihteeri Fran soitti rumpuja.

* * *

Chuckin mielestä Lontoon sessioiden tulos on tyydyttävä, mutta mitään tästä hän ei laske säestysmuusikoiden ansioksi. Itse asiassa hän ei edes tunne nimeltä kavereita, jotka levyllä soittivat: "Voisivat olla aivan keitä tahansa, jostain kulmalta poimittuja. Olivat niin saman näköisiäkin, ettei erottanut toinen toisestaan."

* * *

Chuck ei halua pitää pysyvää taustayhtyettä, showta tai kiertuetta, vaikka varmasti voittaisikin näin sekä taiteellisesti että taloudellisesti. Siitä koituisi liiaksi vaivoja, yksin liikkuminen ja epämääräinen esiintyminen on helpompaa. "Kyse on mukautumisesta olosuhteisiin. Menen vain lavalle ja käyn läpi homman. Ei tarvitse ajatella tippaakaan eikä koko homma merkitse kovin paljoa. Maybelline ja muut tulevat kuin itsestään, kuin toinen luonto."

* * *

Eipä voi todeta muuta kuin että hyvä on, että meillä on vielä nautittavana tuo toinenkin luonto. On nimittäin sekin sitä luokkaa, että on vaikeaa ymmärtää minkälainen oikein se ensimmäinen luonto on aikanaan ollut.

ROCK ON SPECIALTY (LEVYKATSAUS)
Teksti: Matti Laipio
(julkaistu BN-numerossa 3/1973)

Kun Art Rupe vuonna 1944 perusti Los Angelesissa levy-yhtiön, jolle hän antoi nimen Specialty, ei hän varmaan uskonut yhtiönsä jonain päivänä olevan yksi USA:n merkittävimmistä mustan musiikin tallentajista ja levittäjistä. Specialtyn taiteilijakaarti on todella ollut mahtava: Little Richard, Sam Cooke, John Lee Hooker, Lloyd Price, Larry Williams, Guitar Slim, Don & Dewey jne. jne.

Ensimmäinen menestyslevy saatiin jo seuraavana vuonna, jolloin Roy Milton levytti kappaleensa "R.M. Blues". Musiikillisesti tämä levytys edusti jazz-vaikutteista bluesia, jossa puhaltajilla oli tärkeä osuus. Roy Miltonin tapaisten taiteilijoiden lisäksi Rupe levytti huomattavasti myös gospelia yhtiönsä alkuvaiheissa. Pilgrim Travelers oli ensimmäinen Rupen gospel-yhtyeistä - myöhemmin Specialtylle levytti gospelia mm. legendaarinen Soul Stirrers.

Vaikka Rupe olikin valkoinen, hänellä oli erittäin hyvä vainu siitä, mitä mustat musiikin ostajat halusivat. Toimintansa kymmenen ensimmäisen vuoden aikana Specialtyn levyt levisivät ainoastaan mustien keskuudessa. Vasta rock'n'rollin läpimurron jälkeen Rupella oli artisti, joka vetosi myös valkoisiin. Hänen nimensä oli Little Richard ja hänen ensimmäinen levytyksensä Specialtylle tehtiin syyskuussa 1955. Tämä New Orleansissa järjestetty sessio tuotti mm. klassisen "Tutti Fruttin". Siitä alkoi Rupen varsinainen kultakausi, jota kesti viitisen vuotta. Tuona aikana tehtiin hieman toistasataa singleä Specialtylla. Kaikki eivät tietystikään olleet menestyksiä, mutta laadullisesti suurin osa on erittäin korkeatasoista. Kun sitten rock'n'roll alkoi vesittyä 1950- ja 1960-lukujen vaihteen tienoilla, ei Rupekaan viitsinyt enää pyörittää firmaansa, josta sitäpaitsi oli suurin osa taiteilijoista jo lähtenyt.

Kiinnostuksen kasvaessa bluesia ja rock'n'rollia kohtaan päätti Rupe 1960-luvun lopussa julkaista uudelleen Specialtyn vanhoja levytyksiä. Niinpä sitten tähän mennessä on ilmestynyt USA:ssa lähes 30 LP-levyä täynnä vanhaa vankkaa Specialty-materiaalia. Euroopassa Specialtyn julkaisuoikeudet on hankkinut ruotsalainen Sonet, joka on julkaissut 17 Specialty-LP:tä ja useimmat niistä ovat saatavissa myös Suomessa.

Eniten LP:eitä on saanut tililleen luonnollisesti Little Richard, joita on tässä Sonet/Specialty -sarjassa ilmestynyt kolme kiekkoa (SNTF 5000, SNTF 5001 ja SNTF 5011). Parhaat palat löytyvät ensimmäiseltä, kahdella muulla on aivan selviä täytekappaleita. Kuitenkin paras valikoima Little Richardin Specialty-hittejä on Sonetin halvassa (16 mk) Grand Prix -sarjassa ilmestyneellä levyllä "Good Golly Miss Molly" (GP 9915). Sillä levyllä jokainen ura on täyttä tavaraa: "Tutti Frutti", "Rip It Up", "The Girl Can't Help It", "Long Tall Sally", "Lucille", "Keep A-Knockin'" ja niin edespäin.

Rock'n'roll-kauden tähdistä on SNTF-sarjassa saanut nimikko-LP:n myös Larry Williams, josta Rupe yritti saada korviketta Little Richardille tämän keskeytettyä yhdessä vaiheessa uransa uransa pappisseminaariin menon takia. Vaikka Williamsilta puuttuukin Little Richardin valtava dynamiikka, on hänkin tehnyt koko joukon varsin laatuunkäypiä levytyksiä, joista osa on luettava rock'n'rollin klassikoihin: "Short Fat Fanny", "Bony Moronie" ja "Dizzy Miss Lizzy". Larry Williams saa kyllä myös kiittää onnistuneista tuloksista Specialtyn käyttämää erinomaista studioyhtyettä, jossa ankkurina oli useimmiten New Orleansista Kaliforniaan muuttanut rumpali Earl Palmer. Joka tapauksessa tämä Larry Williamsin levy "Original Hits" (SNTF 5008) on rock'n'rollin harrastajille varsin suositeltava sijoitus.

Lisää rockia löytyy mainion lauluduon Don & Deweyn nimikkolevyltä (SNTF 5006). Don & Dewey oli Rupen viimeinen suurempi yritys. Vaikka tämän kokoonpanon levytykset onnistuivatkin suurimmalta osalta erittäin hyvin, ei heidän kaupallinen menestyksensä ollut kovinkaan hyvä. Sitävastoin muutaman vuoden kuluttua (1960-luvun alussa) monet heidän kappaleistaan nousivat uudelleen pinnalle muitten esittäminä. Don & Deweyn käsialaa on mm. Antti Einiön menestyslevy "Farmer John". Ennen kaikkea heistä sai vaikutteita kuitenkin Righteous Brothers, jonka ensimmäisiä hittejä oli Don & Deweyn aiemmin tekemä "Koko Joe". Erittäin taitava duo Don & Dewey kyllä on. Hajoamisensa jälkeen sen jäsenet ovat menestyneet hyvin yksinäänkin. Don tunnetaan nykyään Sugarcane Harrisina ja Dewey Terryltä ilmestyi juuri oma LP Tumbleweed-merkillä.

Little Richardin ohella Specialtyn toinen todella merkittävä laulaja oli Sam Cooke, joka aloitti uransa Soul Stirrers -yhtyeen lead-laulajana. Jos Little Richard oli ekstaattisen tyylin mestari, niin Cooke taas edusti äärimmäisen puhtaasti laulavaa balladitulkitsijaa parhaimmillaan. Sam Cooken siirtyminen maalliseen musiikkiin tapahtui juuri Specialtylla, vaikkakaan Art Rupe ei uskonut hänen mahdollisuuksiinsa vaan antoi hänen lähteä Keen-merkille, jolle hän teki menestykseksi muodostuneen kappaleensa "You Send Me". Jälkiviisaus on tietysti aina pahasta, mutta Rupen mielipiteitä on pakko ihmetellä kuunnellessa Cooken upeita tulkintoja levyllä "Two Sides Of Sam Cooke" (SNTF 5009) esimerkiksi kappaleissa "I'll Come Running Back To You" ja "That's All I Need To Know". Niissä on tosiaan samettiääntä parhaimmillaan. Maallisen musiikin lisäksi levyllä on toinen puoli Soul Stirrersin esityksiä. Huuto-gospelin ystäville tämä yhtye voi tuntua liian siistiltä, mutta taidokkuus häikäisee varmasti jokaisen vähänkin mustasta musiikista pitävän.

Percy Mayfield on ainakin eurooppalaisissa harrastajapiireissä jokseenkin tuntematon nimi. Se johtuu ilmeisesti siitä, että hänen sijoittumisensa johonkin tiettyyn musiikkilajiin on vaikeaa. Blues-miehenä häntä ei voida pitää eikä myöskään puhtaana soul-laulajana. Jos kuitenkin väittää, että esimerkiksi joku Curtis Mayfield tämän päivän suosikkinimistä muistuttaa jonkin verran sukunimikaimaansa (sukulaisuussuhteita en tunne lähemmin), ei paljoakaan heitä. Percy Mayfield on Cooken tavoin balladien mestari - hänen suurimmat menestyksensä ovat hitaita: "Please Send Me Someone To Love", "River's Invitation" jne. Percy Mayfieldin paras tuotanto Specialtylle löytyy levyltä "The Incredible Percy Mayfield" (SNTF 5010). Ota tai jätä. Mainittakoon muuten, että Mayfield levyttää edelleenkin, viime vuonna esimerkiksi RCA:lle, ja että 60-luvun alussa hän sävelsi monia Ray Charlesin parhaista ABC-hiteistä kuten "Hit The Road Jack".

1950- ja 1960-lukujen vaihteessa kovaa suosiota keräsi tililleen musta laulaja nimeltä Lloyd Price, jolta noihin aikoihin ilmestyivät hittilevyt "Personality" ja "Stagger Lee" ABC-Paramountilla. Nämä levyt olivat saatavilla Suomessakin ja lehdet kirjoittelivat uudesta laulajalöydöstä. Tosiasiassa hän oli ollut pinnalla USA:ssa jo useita vuosia aikaisemminkin ennen kaikkea kappaleen "Lawdy Miss Clawdy" ansiosta. Lloyd Price kuului New Orleansin kasvatteihin monen muun Specialtyn taiteilijan tapaan. Price teki levynsä tyypillisen saksofonisoundin hallitseman N.O.-bändin säestyksellä. Noina 1950-luvun alkuvuosina hän kilpaili kovasti Fats Dominon kanssa kotikaupunkinsa suosikkipojan asemasta. Tyylillisesti hänkin sijoittuu Joe Turnerin jälkeiseen bluesin ja rockin välimaastossa liikkuvaan shouter-koulukuntaan.

Hupaisin levy tässä sarjassa on ilman vaiheita kokoelma "Doo Wop" (SNTF 5016), jolle Barry Hansen on koonnut 14 enemmän ja vähemmän naurettavaa esitystä Specialtyn arkistosta. Osa on aika tyypillistä 1950-luvun lauluyhtyemakeilua, mutta nopeiden kappaleiden joukosta löytyy melkoisen uskomattomia juttuja. Esimerkiksi Kauko Käyhkö ja Blind Willie Johnson jäävät kirkkaasti valebasson käytössä Bob Landersille, joka vetää esiin aivan poskettomia ääniä "Cherokee Dance'ssa". Muutenkin lähes kaikki levyn vauhtikappaleista sisältävät aimo annoksen erilaista laulullista tai instrumentaalista akrobatiaa. Ja mikä parasta, levyllä ei ole väliuria lainkaan, vaan nämä kuoliaaksinaurattajat vyöryvät päälle taukoamatta. Ei ihme, että esimerkiksi Melody Makerissa tämä levy kehuttiin maasta taivaaseen.

Little Richard: Good Golly Miss Molly  SNTF 5000
Little Richard: Rock Hard Rock Heavy  SNTF 5001
The Original Little Richard  SNTF 5011
Larry Williams: Original Hits  SNTF 5008
Don & Dewey  SNTF 5006
The Two Sides Of Sam Cooke  SNTF 5009
The Incredible Percy Mayfield  SNTF 5010
Doo Wop / eri taiteilijoita  SNTF 5016
Lloyd Price: Original Hits  SNTF 5007

LET THE GOOD TIMES ROLL (RAJATON ROCK)
Teksti: Hannu Nyberg & Timi Varhama
(julkaistu BN-numerossa 5/1973)

Pääosissa: Chuck Berry, Fats Domino, Little Richard, Bo Diddley, Bill Haley, Coasters, 5 Satins, Danny & Juniors, Shirelles ja Chubby Checker. Ohjaus: Sid Lewin ja Bob Abel.

Käydessäni kesällä Lontoossa, meni siellä juuri silloin tämä elokuva täysille katsomoille ja minä tietysti heti myös katsomaan. Ja enpä totisesti pettynyt, se oli rock & roll -fanille kyllä lähes kokonaan täyttä juhlaa.

Filmi on tehty USA:ssa rock-revival -konserttien kolmen päivän aikana käyttäen apuna peräti 16 kameraa ja tulos on hieman samantapainen kuin Monkees-yhtyeen tv-filmit aikoinaan: valkokangas on välillä jaettu kahtia, toisessa osassa esiintyy vuorossa oleva artisti ja toisessa esimerkiksi näkyy pätkä hänen 50-luvun filmistään, jossa hän esittää tietysti samaa kappaletta. Toki tässä kahtiajaossa väläytetään muutakin kivaa 50-luvulta: on hula-hoopia, Nixonia ynnä muuta mukavaa.

... ja asiaan

Elokuvan musiikillinen anti on todella vahva ja sen aloittaa tietysti itse Mestari, Chuck Berry, esittämällä ikivihreän hittinsä School Days, mutta hänestä lisää myöhemmin. Seuraavana on vuorossa entinen twist-kuningas Chubby Checker, joka tuntuu olevan vetreässä kunnossa yhä. Pony Time, The Twist ja Let's Twist Again saivat meikäläisenkin innoissaan nikottelemaan tahdissa. Chubby saa esityksensä päätteeksi niin rajut aplodit, että melkein on itkuun pillahtaa.

Tästä eteenpäin en tarkkaan muista esiintymisjärjestystä, mutta otetaan Coasters, Shirelles ja Five Satins tilan säästämiseksi samaan syssyyn ja heistä mielestäni riittääkin pelkkä maininta. Shirellesien joukossa lauleskelee tosin seksikäs täti-ihminen, jota ilman olisin nukahtanut varmaan välillä. Ja vielä näissä lauluyhtyeissä pysyäkseni muistettakoon Danny & Juniors ja klassinen At The Hop, jossa esityksessä on mm. seuraava herkullinen yksityiskohta: kavereilla on kova svengi päällä ja samanaikaisesti takoo toisessa kuvaruudussa itse vanha kunnon Nikita Hrutshev tahtia YK:n pöytään, peräti molemmin käsin ja aivan iskulleen.

Little Richard - supertähti?

Filmin "special guest star" Bill Haley & Comets on sitä mitä odottaa saattoi. Kyllähän Rock Around The Clock aina Billiltä irtoaa, mutta eipä siitä enää paljoa jaksa innostua.

Paljoa paremmin ei ole Little Richardinkaan asiat. Tuntuu kuin mies olisi vanhemmiten hiukkasen seonnut eli kauniimmin sanottuna: on noussut jätkällä pahan kerran hattuun. Filmissä hän ei paljoa musiikkia esitä, suurin osa ajasta menee ämyripinon päällä keikkuessa ja vaatteita repien & yleisölle sinkoillen. Lisäksi miehellä on kanttia pitää otsanauhaa, jossa lukee vaatimattomasti "The King" ja lavallekaan ei häntä meinata millään saada, piano kun on kuulemma viisi senttiä vinossa.

Samaa pianoa takovi myös Fats Domino tuttuun ja taattuun tyyliinsa - ja katso, myös vanha aksentti on mukana lauluäänessä. Kappaleista ei tähän hätään tule mieleen kuin Blueberry Hill. Muuten Fats on kovasti muuttunut, laihtunutkin ihan silmissä - ja voi, voi sitä tukkaa, kyllä se entinen malli oli paljon parempi eikä varmasti vaatinut sellaista määrää hiuslakkaa kuin tämä nykyinen afrotyyli.

Bo ja Chuck - lavasouvia

Parhaasta lavashowsta vastaa ehdottomasti Bo Diddley, vaikka musiikillinen anti tosin siitä johtuen onkin vähän niin ja näin, sitä vanhaa umppa-pa-ump-pampaa-ump-pump -tyyliä vaan. Komeasti hän kuitenkin pomppii ympäri lavaa, liekö ottanut mallia itse J. Hendrix -vainaalta, kun kovasti on välillä eroottista se leikki kitaran kanssa (vai olisiko se opinottaminen sittenkin toisinpäin).

Sitten filmin viimeiseen esiintyjään eli Chuck Berryyn. Hurja meno on päällä hänelläkin ja kappaleet ovat sitä vanhaa ja aitoa tavaraa eikä mitään viimeisimpiä levytyskappaleita - onneksi. Kerrassaan kolme kappaletta hän taitaa elokuvan lopussa esittää, mutta eipä muistu mieleen kuin Reelin' And Rockin' ja - tietysti - Johnny B. Goode. Nytkin Chuck säästyy kertosäkeen laulamiselta: yleisö pitää siitä taas huolen intoutuen hoilaamaan kuin suomalainen sekakuoro konsanaan.

Hetken jo luulin, että elokuva loppuu siihen, kun Chuck kävelee pois lavalta, mutta eipä vain: Bo Diddley'hän se siellä on odottelemassa kitara kainalossaan ja niin mennään vielä yhdessä lavalle leikkimään, omissa papereissani merkitsin kaksinkamppailun tulokseksi tasapelin.

Kyllä tämä elokuva kaiken maailman Woodstockit sun muut aina hakkaa, saas vaan nähdä tuleeko Suomeen ja jos, niin koska. Toivotaan, että tulisi edes elokuvasta tehty tupla-albumi.

Hannu Nyberg

* * * * * *

Kuten kaikki huomaavat, Hanskin arvio on kirjoitettu jo melko varhain syksyllä. Elokuvahan on tullut Suomeen ja lähtenyt pääkaupungista kierroksellensakin jo hyvän aikaa sitten. Mikä on tietysti yllätyksellisen hyvä asia - hieman nolottavan yllätyksellinen tosin meidän kannaltamme, kun ei mahdutettu Hanskin juttua viime numeroon, kun luultiin, että ei se elokuva koskaan meille tule tai ei ainakaan vielä aikoihin. Kun se kuva tuli sitten, niin pyydettiin tuota Hanskia tarkistamaan vähän juttuaan, josko olisi mielipiteet muuttuneet viiden (tai jotain sinne päin) lisäkatselukerran ansiosta, mutta ei mies suostunut, vaan väitti vain, että minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Ja lehtimiestaidoiltaan tunnetusti huonona lehtenä BN nyt sitten julkaisee tuossa jutun sellaisenaan vanhentuneena. On se meidän mielestämme kuitenkin aika tyhjentävä kuvaus siitä leffasta. Meikäläinenkin kävi katsomassa kuvan suomenkielisine teksteineen, mutta ei tuohon paljoa osaa lisätä.

Ehkä sentään jotain. Ensinnä: Oli hauska huomioida, että suurin osa katsojakunnasta oli iältään siinä 13-16 vuoden välillä ja kaikilla "jytäsi" rajusti, mikä toisaalta on jotenkin hupaista ja toisaalta äärettömän positiivista puoltopuhetta elokuvan musiikillisille arvoille. Eiväthän nämä katsojat olleet edes syntyneetkään silloin kun tätä musiikkia tehtiin!

Toiseksi lisäisin Hanskin mainitsemiin juttuihin lavan takaa pukuhuoneista ja muualta kuvatut kohtaukset. Little Richardin ja Fats Dominon silkkikuteet, jalokivet, pukijamestarit, kampaajat ynnämuut avustajat vastakohtanaan Bo Diddleyn gängi, joka käy supermarketista ostamassa broileria, paistelee sitä omilla pannuilla pukuhuoneessa ja pyyhkii rasvaisia sormia housun takamuksiin. Tai sitten Chuck nostalgisena puistoonsa lahoavan vanhan keikkabussin romulla todeten, että sitä kaikkea mitä tämä rämä voisi kertoa ei takuulla voisi esittää tässä filmissä.

Kolmanneksi toteaisin vielä, että vaikka Hanski paneekin lauluyhtyeet kaikki yhteen syssyyn ja minä voisin runtata ne vaikka kahteen, niin joku J. Ritvanen voisi sauhuttaa pelkästään Five Satinsien esittämästä balladisikermästä vaikka parikin sivua tähän lehteen.

Timi Varhama

VIELÄ KERRAN: LET THE GOOD TIMES ROLL - ELI RAJATON ROCK
Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 1/1974)

Otanpas - ähäkutti! - ihan kiusallanikin vastaan Timin viime numerossa heittämän "haasteen", ja panen paperille mietteeni tuosta kohutusta elokuvasta. Valitettavasti en vaan pysty alkuunkaan täyttämään Timin odotuksia (?), eli en saa kasaan niistä 5 Satins -yhtyeen balladeista lähestulkookaan kahta sivua.

No niin, tarina alkaa siitä, kun H. Suosalo alkoi osoittaa heräilemisen merkkejä siinä klo 16 tienoilla uudenvuodenpäivänä, ja päätettiin ratketa rellestämään eli sonnustautua eläviin kuviin. Syöksyttiin urheasti syys(?)myrskyyn, ja asiantuntevana oppaana Tapiolan iljanteisilla kujilla toimi T. Myllys, joka sivumennen sanottuna on läheistä sukua maineikkaalle Pukri Myllykselle. Teatterissa oli kovin suomalaiskansallista saunomistuntua, lämpötila oli filmin alkaessa arviolta 40 astetta Celsiusta, ja ennen pitkään petti yhden sun toisenkin teutorantti - hiki valui vuolaana osoittaen harrasta solidaarisuutta filmitähtiä kohtaan.

Mitä sitten tulee filmin sisältöön, niin eriävä mielipide tuohon Nybergin arvioon tulee minulta tietysti niistä lauluyhtyeistä. Hanskilla olivat nimittäin nuo yhtyeet menneet sekaisin, eli se porukka, jolla Hanskin mukaan oli niin kova svengi päällä, että Nikitakin innostui lyömään tahtia, ei suinkaan ollut Danny & Juniors, vaan Coasters. Eips siis Hanski torkkunutkaan Coastersin ollessa lavalla, vaikka niin väitti. Dannyn ja Juniorien "At The Hop" oli sitä paitsi niin vetelä esitys, ettei sen uskoisi ketään innostavan tahdinlyöntiin, ja porukka olikin kovin pyylevöitynyt ja bassolaulaja taisi puuttua kokonaan. Eipä silti, kovin vaisu oli Coasterskin, mahtoiko olla montakaan alkuperäistä jäsentä mukana. Muuten, käsi sytämmelle, Hanski: kaipa kokoelmiisi kuuluu The Coasters - Greatest Hits tai joku vastaava lp? Ellei kuulu, niin katson rock & roll -tuntemuksessasi olevan mahtavan aukon.

Ja sitten se 5 Satins, eli 5 Satans kuten painovirhepaholainen leikkisästi ja hieman kotiinpäin vetäen eräässä levyluettelossa totesi. Porukan aloitusnumero oli sille heikosti istuva vanha Drifters-hitti, mutta se balladisikermä eli Moonglowsien "Sincerely", Penguinsin "Earth Angel" ja ihka oma "In The Still Of The Night" onnistui kohtalaisesti. Soololaulaja Fred Parris (?) oli vallan vetreässä kunnossa, mutta muu porukka ei yltänyt läheskään parhaisiin örinöihinsä, vaikka esittikin koreografiassaan varsin tyylikästä pulu-stuffia. Sekin jäi viimekertaisissa arvioinneissa mainitsematta, että 5 Satins oli ainoa esiintyjä, jonka yleisö huusi takaisin lavalle, tai ainakin ainoa, jonka kohdalla mainittu tilanne näytettiin. Sen jälkeen kuultu a cappella -numero "I'll Be Seeing You" meni kyllä yli minunkin horisonttini, mutta ehkä T. Talvio siitä vielä kirjoittaa...

Eikä minulla muita kommentteja taida ollakaan, mutta toteanpa vielä lopuksi, että koko esiintyjäjoukko kärsi aikalailla säestäneestä kurjasta nykyrock-bändistä. Erityisesti tämä tuntui Pikku-Rikun kohdalla, miehen vanhojen levyjen taustallahan on se raudanluja New Orleansin studiobändi, enkä voi olla tekemättä vertailuja. Chuck Berry sopeutui huomattavasti paremmin, äijähän onnistui kuin onnistuikin parissa kohdassa sekä soittamaan että laulamaan nuotin vierestä. Liekö päräytellyt piruuttaan. Eivät ne hänenkään esityksensä kyllä yltäneet lähellekään vanhoja rautaisia Chess-äänityksiä.

Yleisöstä todettakoon, että nuorta se oli kuten Timikin totesi, mutta tällä kertaa ainoa, jolla ilmeisesti jytäsi rajusti, oli se harras katsoja, joka oli varannut mukaansa puntin tulitikkuja ja huvitteli viskomalla niitä edessä istuvien niskaan. Ei onneksi älynnyt sytyttää.

Ulos tungeksiessamme kysäisin sitten mitä mieltä seuralaiseni olivat näkemästään. T. Myllys totesi tuotapikaa, että henkilöitä oli liikaa ja juoni sekava. H. Suosalo tyytyi vain murahtelemaan ja kiteytti lopulta mielipiteensä toteamukseen, että olisi syytä suunnistaa lähimmälle limunaatipisteelle korjailemaan edellisiltana järkkynyttä nestetasapainoa. Minä puolestani olen sitä mieltä, että kyllähän tuon katsoi, muttei niinkään musiikin vaan kuvallisen annin takia. Koskapa alkuperäisäänitykset melkein kaikista filmissä kuulluista kappaleista ovat suhteellisen helposti hankittavissa, en suosittele soundtrack-lp:tä - varsinkin kun raisuin esiintyjä Richard Nixon tietysti puuttuu. Kyllähän minä sen lp:n ehkä ottaisin, jos ilmaiseksi saisin, mutta ainoastaan siitä syystä, että voisin jossain romukaupassa saada siitä pari markkaa.

J. Ritvanen

PS: Lieneekö tuon elokuvan ansiota, joka tapauksessa 5 Satins on taas päässyt levyttämään. Singlen nimi on osuvasti "Very Precious Oldies", ja numero on Kirshner 4251. Listamenestystä ei kylläkään ole ainakaan vielä siunaantunut.


* * * * * *

RAJATON ROCK
Teksti: Tarmo Talvio
(katkelma BN-numerossa 2/1974 julkaistusta artikkelista "Rokki-vaari valloillaan 1")

Tästä filmistä ollaan vallan päättämättömissä ja mikäs siinä, tulihan se takaisin Helsinkiinkin 15.3. Sopii mennä katsomaan, sillä kaksikuvatekniikka tarjoaa jotain uutta toisellakin kerralla. Dokumenttiaineisto ainakin on tarkemmankin tutkimisen väärti.

J. Ritvasen heittämä pallo on nyt minulla ja kaiken uhallakin totean, että kuvan eittämätön kohokohta minulle ja myös lauluyhtye Funnycoatsille oli The 5 Satins. Aivan turhaa oli poikien tai oikeammin ukkojen päivittely siitä, miten he pärjäävät Bo Diddleyn jälkeen, sillä yhtyeen meno oli yhtä potraa kuin konsanaan 50-luvulla ja samaahan ei voi sanoa muista esiintyjistä. I'll Be Seeing You on yksi parhaista doowop-balladeista, mitä kuunaan on tehty ja se oli nytkin paikallaan, pieleen menneestä äänityksestä huolimatta. Kipale on yleensä esitetty viulujen vinkuessa. Tällä kertaa Satinit kai katsoivat, että ei-mitään on parempi kuin vinkukitarat, siksi acappellana.

5 Satins-yhtyeeltä on tällä erää saatavissa albumit Greatest Hits, 1 ja 2 (Ember 5008, 5013), jotka kumpainenkin ovat loisteliaita. Näitä on kuitenkin turha mennä kysymään kirkonkylän sähköliikkeestä tai edes Digeliukselta. Puoti, josta niitä varmimmin saa on nimeltään: Kape International, Inc., P.O. Box 68, Brooklyn, N.Y. 11214, USA.

Tämä toiminimi on varsinainen rock-riihi ja jokaisen lauluyhtye-fanin unelmien täyttymys. Hinnat ovat suht. kohtuulliset ja toiminta ainakin oman kokemukseni mukaan tuiki rehellistä. Kirjoitapa oitis ja laita varmuuden vuoksi parin dollarin verran vastauskuponkeja listojen lunastamiseksi. Firma on erikoistunut doo-wopiin, mutta kyllä sieltä saa miltei mitä hyvänsä.


* * * * * *

"STOP THE GOOD TIMES ROLL"
Teksti: Hannu Nyberg
(BN-numerossa 2/1974 julkaistu vastine aikaisempiin samaa aihetta käsitelleisiin kirjoituksiin)

Edellisessä numerossa kohdisti Juhani Ritvanen huomiota vaatimattomaan persoonaani käyttäen välikappaleena kirjoittamaani Let The Good Times Roll -elokuvan arvostelua. Lähinnä hän oikeaisi siinä tekemäni erittäin vakavan virheen eli totta tosiaan, se oli sittenkin Coasters, jonka tahdissa Nikita svengasi eikä Danny & Juniors, kuten erheellisesti innostuin kertomaan. Tämän johdosta saanen esittää pari valittua sanaa puolustuksekseni: Elokuvan näkemisen ja ko. kirjoitelman tekemisen välillä kului aikaa noin neljä kuukautta plus risat päälle ja lisäksi herkkää muistiani olivat omiaan sekoittamaan, tosin vastoin tapojani, ennen esitystä nautitut muutamat pienet "Keihäsen kipakkaa" ja varsinkin katsomisen jälkeen "eksyminen" Sohon hämärille kujille. Siitä muuten olisi paljonkin kerrottavaa, mutta koska BN ei ole matkailulehti, niin antaa tällä kertaa olla.

Mutta eipä hätää, näyttää niitä lipsahduksia sattuvan muillekin. Esim. viime numerossa ilmoitti toveri Suosalo kirjan An A-Z Of Rock And Roll esittelyn lopuksi sen sisältävän luettelon vuosina 1955-1961 kultalevyn ansainneista levyistä, mikä sinänsä olikin varsin tarkka havainto. Pieleen meni vain niiden lukumäärä 129 kpl, omassa kappaleessani niitä löytyy peräti tasan 240. Saattaa tietysti olla, että kirjastokappaleesta oli joku ottanut pari sivua parempaan talteen (Ritvanen?), joka tapauksessa lienee Heikki SUosalon viisainta seuraavalla kerralla kääntyä luottamuksellisesti kuuluisan yhteenlaskijan Pukri Myllyksen puoleen.

Hannu Nyberg

PS. Ritvaselle vielä: Mitäs mun Coasters-levyt oikeastaan sulle kuuluu vai haluaisitko sä ehkä lainata niitä?

DION AND THE BELMONTS - RAUTAISTA ROCKIA??
Teksti: Pekka Talvenmäki
(julkaistu BN-numerossa 1/1974)

Viime marraskuun lopulla ehdittiin Ylen "Popin historiaa" -radiosarjassa vaiheeseen rockin rappio, jolloin tuli julki mm. seuraava varmasti arvovaltainen näkemys: "Amerikkalainen musiikki kävi 1960-luvun parina ensimmäisenä vuotena tyhjäkäynnillä; rock & rollista oli luovuttu ja tilalle tarjottiin nuorisolle tarkoitettuja iskelmiä. Noiden vuosien suosikkeja olivat mm. Dion & The Belmonts, Bobby Vee, Del Shannon, Jimmy Clanton, Johnny Tillotson ja Tommy Roe." Myös BN:n riveillä tai ainakin rivien välissä on aikaisemmin todettu se nyrpeys, jolla rock & rollin tuntijat suhtautuvat tähän ns. teiniromantiikan aikakauteen ja sen ulkokultaiseen musiikkiin. Epäilemättä Dion on jalon rock & rollin siipieläjä, josta tehtiin tähti edullisen ulkomuodon sekä nuoriso-ohjelmien ja -lehtien kautta, mutta tuskin rock-puritaanit voivat kieltää sitä, että Dion sittenkin oli melkoisen omaperäinen ja hänen menestyksensä siksi keskivertoa vahvempi: Dionia on sanottu yhdessä Maurice Williamsin kanssa ensimmäisiksi, jotka tajusivat rock & rollin suomat mahdollisuudet siipimusiikin luomiseen, ja vielä vuonna -64, kun samettisilmät eivät enää yleensä tehonneet Beatles-hysterian valtaamaan jenkki-nuorisoon, oli toptenissä Dionin "Drip Drop" teini-slaagerien joutsenlauluna. Kahdeksan kultalevyä ja suuri joukko muita hittejä tehtiin kevennetyin rock & roll -rytmein ja tyhjänpäiväisen teiniromantiikan ajatuksin.

Dion syntyi Brooklynissä 18.7.-40 toisen polven amerikanitalialaisena, sukunimensä di Muci, mihin etenkin englantilaisissa teksteissä on ympätty tupla-c, kumpi sitten lie oikea (toinen asia, josta on olemassa erilaisia versioita, on Dionin nimen lausuminen: Radio Luxemburgista tuttu "Dion" on Suomen radiossa vääntynyt "Daioniksi", vahvistuksen asiaan saa esim. Dionin tuoreen live-lp:n introduction-osassa: luetaan niinkuin kirjoitetaan suomalaisittain ajateltuna). Dionin isä oli show-mies, tarkemmin sanottuna omisti nukketeatterin, jonka näytelmässä The Martin Brothers Dion suoritti ensiesiintymisensä. Jatko järjestyi Paul Whitemanin radio- ja TV-ohjelmissa, joissa Dion esiintyi ensi kerran vuonna 1954 laulaen ja soitellen kitaraa. Esiintymistottumus kasvoi nopeasti, Dion lopetti koulunsa kesken ja keskittyi lauluhommiin päästen pian levyttämäänkin Mohawk-merkille The Timberlanes -nimisen yhtyeen solistina. Ensilevyn nimi oli The Chosen Few, joka kuitenkin meni papriksi. Samaan aikaan koki epäonnistumisen urallaan Dionin naapurinpoika Carlo Mastrangelo, jonka tanssimusiikkiyhtye pääsi yrittämään levytystä Carlon sävellyksellä Goodbye Everybody. Levytystä varten oli pumpulle häthätää keksitty nimi The Belmonts (yhtyeeseen kuuluivat Carlon ohella Fred Milano ja Angelo D'Aleo), mikä ei kuitenkaan auttanut, vaan tulos oli heikko. Niin Dionin kuin Belmontsien alku oli siis epäonninen, ja uran katkeaminen heti alkuun estyi lähinä veljesten Bob ja Gene Schwartz hyväntahtoisuuden takia: Kenties uskoen Dionin mahdollisuuksiin he tuottivat levyn I Wonder Why, jossa Dion esiintyi Belmonts-yhtyeen solistina. Levy tehtiin toukokuussa 1958 Laurie-merkille (3013). Takapuolena Teen Angel -niminen sävelmä ja tulos oli mainio: I Wonder Why nousi kunniakkaalle 22. sijalle HOT 100:ssa ja sitä myytiin lähes 300 000 kappaletta. Itse levy ei kylläkään ollut ihmeellinen: nopeahko, sanoiltaan tyhjänpäiväinen ralli, joka toteutukseltaan turhankin paljon muistutti Monotones-yhtyeen mainiota Chess-levytystä The Book Of Love. Belmonts kylläkin teki parhaansa ollakseen hassu: uu aaa uu, bau-bau, wah-wah ja siihen malliin. Dionin alakuloinen nenä-ääni tuli joka tapauksessa tunnetuksi ja samana vuonna yhtye Dion & Belmonts ehti vakiinnuttaa asemiaan hitaalla ja surullisen kauniilla levyllä No One Knows (3021), joka on mallikas esimerkki balladi-Dionista: myöhemminkin Dion brutaalien menestystensä b-puolina ja LP-täytteinä lauloi pelkistettyjä, alakuloisia lauluja, jotka ovat tutustumisen arvoinen osa miehen persoonaa. Kehnosti menestyneen Don't Pity Me -singlen jälkeen tehtiin keväällä 1959 Dionin ensimmäinen miljoonamenestys: A Teenager In Love (3027), joka ei turhaan soinut Rockin rappio -sarjassa: Ongelman "Why must I be a teenager in love?" ympärille kyhätty suoritus oli melko vaisu, etenkin Belmontsien uu-aaa-uu -hymistely kerrassaan uninen - ja kuitenkin Dionin lopullinen läpimurto, joka teki hänet ja Belmontsit tunnetuiksi Euroopassakin, joskin Marty Wilde otti omalla Teenager In Love -versiollaan englantilaisilta rahat pois.

Tehdäänpä tähti!

A Teenager In Love -singlen ihmeelliseen menestykseen vaikutti epäilemättä se tähdentekoprosessi, jonka Dion & Belmonts vuoteen -59 mennessä oli läpikäynyt. Heti ensimmäisten Laurie-levyjen jälkeen yhtye pääsi Manny Greenfieldin, menestyksekkään ja ennen kaikkea rahakkaan managerin holhoukseen, ja siinä holhouksessa tähtiä tehtiin väkisin. TV:n, radion ja nuorille tarkoitettujen "herttasarjojen" avulla ajettiin läpi keinotekoinen teiniromantiikka, sen näennäisongelmineen ja erilaisine villityksineen. Musiikki oli vastaavasti ulkokullaista ja rock & rolliin verraten näivettynyttä ja piristyi vasta, kun neekeripuolella twistiä seuranneet tanssivillitykset tulivat laajemmin tunnetuiksi. Tuo musiikki vaati arvoisensa esiintyjät: Elvis-myytin varjossa alettiin tehdä teinisuosikkeja, syntyi kauniiden poikien tähtijoukko, ja silloin ulkonaiset ominaisuudet ratkaisivat siinä kuin laulutaitokin. Tässä kohden on ehkä turha osoittaa Dionia liian jyrkästi: hänellä oli hyvin vakuuttava melankolinen ääni ja varmaan hän siinä suhteessa ansaitsi menestyksensä. Mutta hänellä oli myös ulkoiset edellytykset: italialaiset tähtisilmät saivat seurakseen ajan vaatiman kampauksen ja asiaan kuuluvan urheilullisen imagen ja TV-ohjelmat auttoivat levyt listoille, vaikka laatu ei aina ihan parasta ollutkaan, kuten A Teenager In Love'n esimerkki osoittaa.

Jatko oli sekin hieman vaisu. Välillä tehtiin heikosti menestynyt Every Little Thing I Do / Lover's Prayer (3035) ja sen jälkeen mielestäni paras Dionin ja Belmontsien yhteissuoritus, hillitty Where Or When (3044), joka kääntöpuolenaan kohtalaisesti esitetty That's My Desire nousi Topteniin. Sen sijaan levyt When You Wish Upon A Star / Wonderful Girl (3052) ja In The Still Of The Night (3059) jäivät kauas listojen kärjestä ja olivatkin viimeiset Dion & Belmonts -levyt, sillä porukka hajosi vuoden -60 lopussa. Sen jälkeen Belmontsit laulelivat yksikseen. Belmontsien levyistä tiedän hyvin vähän, olen kuullut laahaavan letkeän "Dionmaisen" Diddle Dee Dum -levyn (Sabina 507); lisäksi alan tuntijat Ritvanen ja Talvio ilmoittivat myös single-levyjen Come On Little Angel ja I Need Someone / Tell Me Why (Carnival-merkillä) ja LP:n Summer Love (Dot DLP-25949) olemassa olevan.

Maailman paras levy?

Soolouransa aluksi Dion perehtyi tuttuun ongelmaan teinimaailmassa ja jostakin syystä Lonely Teenager nousi kerrassaan 12. sijalle ja sen kääntöpuoli Little Miss Blue (3070) listoille sekin. Seuraava yritys Havin' Fun (3081) ei jaksanut innostaa listayleisöä, vaikka alkoikin mahtipontisella tutkiskelulla "Life is so strange with
its ups and downs, yesterday's hero may be tomorrow's clown". Vielä yksi epäonnistuminen nimeltään Kissing Game (3090) mahtui listalle, kunnes loppukesällä -61 alkoi sarja huippulevyjä, vanhimpana ja vahvimpana Runaround Sue / Runaway Girl (3110), jota J. Ritvanen on BN:nkin palstoilla ehtinyt lievästi kuvata maailman parhaaksi levyksi. Kyseessä on todellakin täysosuma, oman lajinsa kirkkain helmi ja voimakkainkin superlatiivi tuntuu vaisulta sitä kuvaamaan. "Oo-oo, heart my story, it's sad but true, it's about a girl that I once knew, she took my love and ran around with every single guy in town", on johdatus ja siihen loppuu tyhjäkäynti. Seuraa vahva kaksiminuuttinen Dionin suorastaan raakaa kerrontaa, taustakuoron tarttuvaa myötäilyä ja joustavan hakkaavaa taustakuviota. Levyetiketissä lukee lyhyesti Di Muci, mutta muistanpa lapsuudessani lukeneeni jostakin tuon di Mucin tarkoittavan rouva di Mucia - seikka, jota en tätä kirjoittaessani pysty tarkistamaan, joten jääköön auki. Runaround Sue oli ykköslevy listoilla, jopa niin vahvasti, että erään tilaston mukaan se oli vuoden 1961 toiseksi suosituin levy USA:ssa (Del Shannonin yhtä ikimuistoisen Runawayn jälkeen).

Hitti toisensa jälkeen

Vuoden -61 puolella Dion ehti tehdä toisenkin jymymenestyksen: The Wanderer (3115) oli edeltäjäänsä pelkistetympi, iskevämpi, etten sanoisi rautaisempi ja laulusuorituksena yksipuolisen raaka, mutta eteni silti kaikkitietävän listan sijalle 2 - ja kääntöpuolena The Majestic, samannimisen tanssin markkinointimelodia pärjäsi mukavasti sekin. Huippulevyjen sarjassa seurasi Lovers Who Wander, taas laahaavampi ja monipuolisempi esitys, joka kuitenkin on tavallaan Runaround Suen kopio ja siksi pidänkin enemmän vahvasta b-puolesta Born To Cry. Levyn numero muuten oli 3123 ja listasijoitukset 3. ja 42. Suoritus ei saanut Iskelmä-lehden "eli"-arvostelijaa vakuuttuneeksi Dionin avuista (kaksi tähteä), mutta "eli" tunnusti, että nuorempaa vuosikertaa edustaville tällainenkin laulanta saattaa olla maailman parasta musiikkia. Kuten olikin: syksyllä -62 levytetty Little Diane (3134) oli ehkä raain Dionin laulusuorituksista, ja kun levy sisältää kovin repivän instrumentin, jota outo luulisi kammaksi, on tulos puistattava. Jo alkupuhe osoitti huomattavaa lyyrillistä suoritusta: Diane, down deep inside I cry, Diane, without your love I die, Diane, you know you drive me wild, Diane" ja loppu on sielukkaan katkeraa huutoa. Kannattaa myös katsoa toiselle puolelle: Lost For Sure on nätti laulelma. Viides topten-hitti runsaan vuoden aikana oli Love Came To Me (3145), jossa huomio kiinnittyy taustayhtyeen tarttuvaan mekastukseen - sen sijaan Dionin osuudessa jää ihmettelemään tasapaksua melankolisuutta, kun otsikon mainitsema aihe on yleensä innostanut mitä mahtavampiin ja irtonaisimpiin laulusuorituksiin. Mutta tuossa ristiriidassa sanojen ja laulutulkinnan välillä piileekin levyn paras anti. Ja sanat: "I live in dream, strange as it seems, love came to me. As I open my eyes, I realize, love came to me. Only this time for real, oh yeah etc." Kerrassaan nautittava suoritus. Näin oltiin ehditty vuoden -62 lopulle, jolloin Dion vaihtoi yhtiötä Lauriesta Columbiaan, mutta seuraavan vuoden puolella julkaistiin vielä Euroopassakin, etenkin Ruotsissa hyvin menestynyt, edellisiin verrattuna ikävystyttävän pitkäpiimäinen jollotus Sandy (3153) ja Dionin tulkinta vanhasta Del-Vikings -menestyksestä Come Go With Me (3171), joka ei mielestäni ole esikuvansa veroinen. Dionin tulkinta on hänelle ominaisen laahaava ja hieman sekava, eikä mitään olennaisia uusia oivalluksia ole alkuperäisesitykseen nähden tehty.

Huolimatta vahvasta menestyksestään USA:ssa ei Dion koskaan päässyt kovin arvostettuun asemaan Englannissa. Tokihan eräät hänen levynsä pääsivät listoille ja etenkin radio Luxemburgin pop-ohjelmissa hän oli vakituinen artisti, mutta silti jäi vaikutelma, että Dion oli liian brutaali brittien maulle. Koko läntinen Eurooppa Itävaltaa myöten oli Dion-musiikin markkina-aluetta, erikoisen vahvana oli mukana kuvassa Radio Nordin vaikutusalue - ja nimenomaan Nordin ansiona voitaneen pitää Dionin Suomessakin saavuttamaa suosiota. Sävelradion ensimmäiset poptoimittajat seurasivat aikaansa ja tunnustautuivat Dion-faneiksi, TV soitti Runaround Suen jääkiekko-ottelun väliaikamusiikkina, Del Shannonin version viritysmusiikkina ja joku Dion-tuote, olisikohan ollut Wanderer kävi haukuttavana myös Levyraadissa. Dionin levyjä lienee tullut myös suht' runsaasti myyntiin, lähinnä skandinaavisina painoksina, ja niitä saattaa vieläkin löytää romukaupoista, joskin enimmät lienevät Dion-fanaatikkojen kokoelmissa. Joka tapauksessa 60-luvun alun teini- ja aikakauslehdistä löytyi useinkin pikkukuvia ja juttuja Dionista.

Bluesin (???) kautta trubaduuriksi...

Kuten jo todettiin, Dion vaihtoi Columbia-yhtiön palvelukseen vuoden -62 lopussa, mikä näkyi heti musiikissakin. Laurie-kauden verraton jollottava melankolisuus ja tietynlainen aggressiivinen yksitoikkoisuus vaihtui kevyemmäksi, ilmavammaksi ja melodisemmaksi musiikiksi, jossa 50-luvun soundien vaikutus tuntui selvänä. Whole Lotta Rockin' -lehti käyttää sanontaa "bluesmaisempi Dion-musiikki" - lausunto, jota en uskalla käydä kommentoimaan. Aluksi Dion teki version Driftersien Ruby Baby -levystä (42662) vuodelta -56 ja pääsi jälleen listan kakkosaskelmalle. Tulkinta sisälsi hämmästyttävän vähän uutta Drifters-versioon nähden, mitä nyt tausta ajan vaatimusten mukaisesti hieman vahvistui. Vuotta myöhemmin Dion levytti toisen vanhan Leiber & Stoller -tuotteen, Drip Dropin (42917) ja kuten jo tuli todetuksi, sekin oli topten-tuote. Vuoteen -63 mahtui sitä ennen jo kaksikin reippaan letkeää suoritusta: This Little Girl (42776) ja eräs suurimmista Dion-suosikeistani: Donna The Prima Donna (42852), joista jälkimmäinen oli vahva topten-hitti. Lisäksi Dion muisti balladinystäviä levyllä Be Careful Of Stones That You Throw. Kappaleen ajatus on tietenkin syventymisen arvoinen, mutta levyn sanat ovat jotensakin naurettavat ja siksi tuo tarina ei kuulu suurimpiin suosikkeihini, Dionin lausuntakin on turhan mahtipontista. Drip Drop jäi viimeiseksi Dionin doowop-hitiksi. Hän kyllä purkitti vielä singlet I'm Your Hoochie Coochie Man (korkein sijoitus 113.) ja Johnny B. Goode (71.), mutta lopetti vuoden -64 lopulla laulupuuhat ja siirtyi teatterihommiin, kunnes nelisen vuotta myöhemmin teki ABC-Paramountille yhdessä Belmontsien kanssa LP:n Together Again ja Laurie-merkille levyn Abraham, Martin And John (3464). Soulin harrastajat toki tuntevat hyviäkin versioita tästä sanoitukseltaan merkittävästä balladista, Dion kertoi asian vaisusti ja kuittasi rahat nostettuaan tarinan Billboard-listalla neljänneksi. Tämän jälkeen hän vielä yritti Suomenkin Popradiossa soineella singlellä Purple Haze (3478) ja Both Sides Now -levyllä (3495), joilla ei taida olla mitään tekemistä yhdistyksen toimialan kanssa. Viimeksi kuluneina neljänä vuotena Dion on toiminut pitkätukkaisena trubaduurina tehden Warner Brothers -merkille neljä LP:tä, jotka eivät kylläkään ole huonoja, mutta Donovan/Scott McKenzie -henkisen balladimusiikin käsittely tässä yhteydessä lienee tarpeetonta. Siksi kehunkin seuraavaksi Dion & Belmonts -yhtyeen tällä hetkellä Suomessa myynnissä olevaa LP:tä Reunion (WB K-46208), joka on live-äänitys Richard Naderin Rock & Roll Revival No. 9 -happeningistä Madison Square Gardenissa heinäkuussa 1972. Kannessa on joukko nättejä vanhoja kuvia pojista ja vähemmän nättejä uusia. Sisältö: Introduction / I Wonder Why / Teenager In Love / Wanderer / No One Knows / Ruby Baby / Drip Drop // That's My Desire / Where Or When / Runaround Sue / Little Diane. Levy on pettymys sille, joka odottaa rautaa, sillä Dion on tälläkin levyllä enemmän hienostunut trubaduuri kuin vahva poprokkaaja. Lisäksi Runaround Sue on venytetty lähes kahdeksanminuuttiseksi instrumenttiosuuksin ja asiaan kuulumattomin lallatuksin, jotka kieltämättä kuuluvat välttämättömänä pahana live-levyyn. Dionin vanhoista sooloista vain Wanderer-suoritus jäi miellyttämään. Sitä vastoin vanhat Belmonts-numerot ovat paikoitellen hyvinkin nautittavia, Teenager In Love mielestäni kerrassaan levyn helmi. Ollakseen live-LP tämä on mukava, sillä tunnelma on utuisen nostalginen ja yleisö sopivasti mukana, erikoisesti juuri Teenager In Love ja Drip Drop -kohdissa.

Dionin levyistä tuli kai singlet jokseenkin tarkasti mainituksi. Numeroilla ei liene kovin suurta käyttöarvoa, paitsi jos yrittää suoraan Amerikoista tilailla. Kotimaasta saattaa tuurilla löytyä jotakin, jos osaa sopivaan romukauppaan. LP-levyjen kohdalla on tilanne vieläkin huonompi: uusimpia WB-levyjä lukuun ottamatta en ole kahdeksaan vuoteen nähnyt myynnissä muita Dion-levyjä kuin Donna The Prima Donna -LP:n ja sekään ei enää ole liikkeellä. Silti voitaneen tuohon lopuksi ympätä Tarmo Talvion muistitiedon mukainen LP-kataloogi:

Laurie SLP tai LLP
2002 Presenting Dion & Belmonts
2004 Alone With Dion
2006 When You Wish Apon A Star
2009 Runaround Sue
2012 Lovers Who Wander
2013 Greatest Hits 1
2015 Love Came To Me
2016 Together On Records
2017 Sings To Sandy
2019 15 Million Sellers
2022 Greatest Hits 2
2047 Abraham Martin & John

CBS BPG 62137 Ruby Baby
62203 tai CS-8907 Donna The Prima Donna
Columbia 31942 Biggest Hits
ABC Paramount 599 tai HMV CLP-3618 Together Again

WB K 46038 Sit Down Old Friend
K 46065 You're Not Alone
K 46122 Sanctuary
K 46199 Suite For Late Summer
K 46208 Reunion

Dot DLP-25949 Summer Love - Belmonts
Buddah 5127 Acappella, Cigars, Candy - Belmonts

TT:n mukaan Columbia-LP Biggest Hits on Suomessa myynnissä tätä nykyä, mutta ainakin pääkaupungin liikkeissä sain vain päänpyöritystä osakseni, liekö sitten muualla Suomessa löydettävissä. Jos löydätte, niin eiköhän tuo ole ostamisen arvoinen.


* * * * * *

DION & BELMONTS JA RHYTHM & BLUES
Teksti: Tarmo Talvio
(katkelma BN-numerossa 2/1974 julkaistusta artikkelista "Rokki-vaari valloillaan 1")

Pekka Talvenmäen artikkeli Dionista oli minusta lähes täyttä asiaa, mutta olenpa sentään sitä mieltä, että hän kuten muutkin kriitikot ottavat nämä teinirokkaajat liian tylysti vastaan. Heidän levyjään ei tulisi lähteä ruotimaan siltä suunnalta, mistä aina löytyy suuremmassa kurjuudessa eläneitä bluesin soittajia tai enemmän mustia vaikutteita saaneita country-rockabillyjä. Kuunnelkaamme näitä riemastuttavia ikuistuksia 60-luvun alussa eläneen jenkkiteinin korvin ja johan uskomme, että Runaround Sue on maailman paras levy ja Tallahassee Lassie, jota C. Gillett luulee huonoimmaksi rocklevyksi kautta aikojen, onkin vuosikymmenen rajuin teinirock. Eri asia sitten on, kuuluuko tämä musiikki FBS:n alaan, minun mielestäni se kuuluu.

SHA-NA-NA - ROCK'N'ROLLIN HELPPOHEIKIT
Teksti: Jukka Haarma
(julkaistu BN-numerossa 2/1974)

The Golden Age Of Rock & Roll
(Kama Sutra 2623 102, 2-LP)

From The Streets Of New York
(Kama Sutra 2319 038)

Samalla kun vanhasta rock & rollista kehittynyt rock on muotoutunut nykyiseen moninaiseen muotoonsa ja tullut tietoisemmaksi tavoitteistaan, se on samalla synnyttänyt perinnetietoisuutta omasta menneisyydestään ja kehityksestään. On luonnollista, että musiikilla, josta nykyään puhutaan taiteena isolla alkukirjaimella, on oltava oma historiansa - ja tämän tunteminen ja arvostaminen on ensiedellytys musiikin jatkuvalle kehitykselle. Mutta suhtautuminen vanhaan rock & rolliin on usein varsin hedelmätöntä, milloin vähättelevää (ikään kuin se olisi jotain vähempiarvoisempaa nykyiseen monimuotoiseen rockiin verrattuna), milloin puritaanista ("oikea" rock & roll kuoli viimeistään 1959). Hedelmällistä suhtautumista historiaan ei ainakaan edesauta Sha-Na-Na-yhtye, rock & rollin suurin popularisoija.

Sha-Na-Na:n ohjelmisto käsittää lähes yksinomaan vanhojen rock & roll -kappaleiden uudelleen lämmittelyä. "Heartbreak Hotel", "Why Do Fools Fall In Love", "The Wanderer", "Great Balls Of Fire", "Sh-Boom", "Tears On My Pillow", "At The Hop", "Get A Job" jne. saavat kaikki osansa yhtyeen ohjelmistossa. Mutta musiikkia tärkeämmäksi tekijäksi nousee yhtyeen "image", pukeutuminen ja lavaesiintyminen. Ne ovat yhtyeen elinehto. Sha-Na-Na pystyy taikomaan kymmenkunta erilaista tyyppiä rock & rollin historiasta. Rasvaletit, nahkatakit, kuluneet farmarit, koripallotossut, james deanit, helvetin enkelit jne. liittyvät läheisesti rock & rollin historiaan, ovat osa sen myyttistä menneisyyttä. Lisäksi yhtyeen millimetrin tarkka lavakoreografia esittää muutamassa peruskuviossa yksinkertaistaen ja "havainnollistaen" kullekin kappaleelle "ominaiset" tunteet. Lisäksi show saattaa sisältää tanssikilpailuja ja muita ajalle tyypillisiä ohjelmanumeroita.

Tällainen nostalgisuus vetoaa tietysti toisaalta vanhoihin "rokkareihin" tai muuten vain nuo rock & rollin vuodet mukana olleisiin nuoriin, joille vanha rock & roll usein merkitsee ylittämätöntä saavutusta. Toisaalta Sha-Na-Na saattaa vedota niihin, jotka ovat liian nuoria ollakseen itse kokeneet nuo ajat. Heille Sha-Na-Na voi merkitä rock & rollin historiaa tunnin pikakurssina.

Musiikki ja lavashow muodostavat Sha-Na-Na:lle erottamattoman kokonaisuuden. Pelkistäen voidaan sanoa, että Sha-Na-Na perustaa nostalgialle, joka hämärtää eron todellisen ja tarun väliltä, yksinkertaistaa menneen muutamaksi perusasetelmaksi; menneisyys ja sen myyttisyys muodostuu Sha-Na-Na:n käsissä myyntiartikkeliksi. Helpoin tapa tehdä historiasta kauppatavaraa on yksinkertaisesti nauraa sille. Ja helpoin tie tuottaa naurua on perustaa se muutaman perusidean - yksinkertaisten ajatuskaavoittumien ja roiman liioittelun - hyväksikäytölle. Tämä koskee yhtä hyvin "Uuno Turhapuroa" kuin Sha-Na-Na:ta. Tarkoin ajoitettujen liikkeiden ja eleiden, kaavoittuneiden tyyppien, liioiteltujen lauluosuuksien jne. tarkoituksena on jatkuvan naurun synnyttäminen yleisössä. Rock & rollin historia typistettynä tunnin pituiseksi vitsiksi on Sha-Na-Na:n suuri ohjelmanumero.

Huolimatta visuaalisesta painotuksestaan julkaisee Sha-Na-Na musiikkiaan kuitenkin myös äänilevyillä. Onkin jännittävää todeta, miten yhtyeen, jonka perustana ovat visuaalisuus ja konserttiesiintymiset, täytyy levynsä suunnitella. Yhtyeen viidestä LP:stä peräti neljä sisältää pääosiltaan live-äänityksiä mahdollisimman totuudenmukaisesti tallennettuina. Kannet sisältävät mahdollisimman monta kuvatallennusta yhtyeen lavashowsta ja lisäksi niissä painotetaan huomiota herättävästi sitä, että kyseessä todellakin on konserttiäänitys. Tavoitellaan helppoa silmänkääntötemppua; et osta vain äänilevyä, vaan myös kuvalevyn. Panemalla levyn pyörimään visualisoituu samalla myös Sha-Na-Na:n lavashow eteesi!

Millainen on levyihin sisältyvä musiikillinen "kunnianosoitus" rock & rollille? Yhtyeen versiot vanhoista rock & roll -kappaleista ovat persoonattomia ja mielikuvituksettomia. Kyseessä voisi olla mikä tahansa hiukan keskitasoa parempi amatööribändi, joka muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen pystyy kahlaamaan illassa vanhat suosikkikappaleensa lävitse ilman sen suurempia munauksia. Tähän Sha-Na-Na lisää vain tietyt ylikorostukset, jotta esim. "hassujen lauluyhtyeiden" musiikki kuulostaisi todellakin vähän "hassulta" ("hassut lauluyhtyeet" -termi viittaa hiukan epäilyttävästi siihen, että kyseessä todellakin olisi vain vähän omituisesti käyttäytyvien kavereiden musiikkia ja koko lauluyhtye-perinne korkeintaan parin hyvän vitsin arvoinen asia).

Sha-Na-Na tekee rock & rollin klassikoille suurin piirtein saman, mitä valkoiset tekivät "cover"-versioillaan mustien rhyhtm & blues -kappaleille 50-luvulla: valkoiset popularisoivat rhythm & bluesin, Sha-Na-Na tekee saman rock & rollille. Keinot ovat erilaiset, mutta päämäärä sama. Yhtyeen tie on hedelmätön; onko mielekästä esittää vanhoja klassikkoja lähes sellaisenaan, koska yhtyeellä ei kuitenkaan ole laulajia, jotka edes hiukan pystyisivät saavuttamaan alkuperäisen esityksen aitoutta ja henkeä. Ja joka tapauksessa kopiointi menettää mielekkyytensä, jos se jää vain pelkäksi kopioksi, ilman persoonallista otetta. Sha-Na-Na on tästä elävänä esimerkkinä. Kuuntelemalla vaikkapa The Band -yhtyeen versioita vanhoista rock & roll -hiteistä (LP:llä "Moondog Matinee"), toteaa nopeasti eron, mikä on todella sisäistetyn historiantuntemuksen ja pelkän ulkoluvun välillä.

Sha-Na-Na:n pojat ovat sekä lavalla että sen takana vakuutelleet rakkaudestaan ja kunnioituksestaan rock & rollia kohtaan. Olivatpa he sitten mielipiteissään kuinka vilpittömiä tahansa, se ei muuta sitä tosiseikkaa, että heidän shownsa Tuotteena ei sitä ole. Kysymyksessä ei ole kunnianosoitus, vaan paremminkin harkittu irvailu.

Pelkkä Sha-Na-Na ei ehkä antaisi aihetta tällaiseen kiihtymiseen, jollei kysymyksessä olisi paljon laajempi ilmiö. Markkinoille tuotetaan yhä enemmän yhtyeitä ja levyjä, joiden tarkoituksena tuntuu olevan vain pelkäksi nostalgiaksi typistyneen menneisyyden kauppaaminen yleisölle. Yleisö ja kriitikot höristelevät korviaan ja ovat kuulevinaan tylsimmissäkin versioissa osoitusta laajasta historian tajusta ja "juurien" löytämisestä; ja levy-yhtiöt jäävät tyytyväisinä odottamaan rahan kilahtamista kirstuun. Musiikin laatu jää kuriositeetiksi, keskeisimmäksi muodostuu "gimmick", kuka keksii nerokkaimman tavan myydä menneisyyttä.

Kysymys ei tietystikään ole huumorin tai historiaan kajoamisen vastustamisesta sinänsä musiikin aineksina. Ne ovat rock & rollin ominta ja hedelmällisintä aluetta. Edellisestä käyköön Chuck Berry ja jälkimmäisestä The Band -yhtye itsestäänselvinä esimerkkeinä. Heidän perinnettä eivät kuitenkaan jatka ne, joille menneisyyteen kajoaminen merkitsee muutaman päivän ratkaisua, oikotietä menestykseen, vaan joille rock & rollin historia on elävää perinnettä, jatkuvan inspiraation ja uudistumisen lähde.

THE GREAT BUDDY HOLLY
Teksti: Juha Tynkkynen
(julkaistu BN-numerossa 2/1974)

Buddy Holly on yksi niistä valitettavan monista viisikymmenluvun "tähdistä", jotka syystä tai toisesta ainakin BN:ssä ovat jääneet luvattoman vähälle huomiolle.

C&W

Joka tapauksessa hänen musiikkinsa alkuvoimana oli, kuten esim. kollegoittensa Jerry Leen ja Carl Perkinsin, hyvin pitkälle Country & Western, josta sitten kehityksen tuloksena muotoutui mitä erilaisemmilla nimillä kulkevia tyylejä. Hollyn tapauksessa tuo kehitys johti varsin omaperäisen laulutyylin syntymiseen edettäessä kohti vuosikymmenen loppupuolta ja hänen traagista kuolemaansa.

Buddy ja Bob

Buddy aloitteli esiintymisensä vuoden -54 tienoilla erilaisissa teinitansseissa ja jatkoi sitten myöhemmin Bob Montgomeryn kanssa lauluduona Buddy and Bob. Pojat olivat vielä tuolloin melko tiukasti C&W-juurissa kiinni, josta Buddy kuitenkin pikkuhiljaa alkoi siirtyä ajoin jopa "puhtaankin" rock'n'rollin puolelle.

Käänne

Ensimmäinen käänne Buddyn uralla tapahtui vuonna -55. Hieman aikaisemmin, kun RCA oli ostanut Elviksen Sun-levy-yhtiöltä, esiintyi tämä kiertävän shownsa kanssa Buddyn kotikaupungissa Lubbockissa. Buddy ja monet muut paikalliset kyvyt olivat tavan mukaan esi-lämmittäjinä tilaisuudessa, josta sitten Jim Denny -niminen kaveri poimi hänet Decca-yhtiölle. Koska Bob Montgomery oli enemmän kantri-linjoilla, erosivat poikien tiet ja niin Buddy siirtyi Nashvilleen tehdäkseen siellä seuraavan vuoden puolella ensimmäiset "sinkulansa". Nuo vuonna 1956 tehdyt singlet eivät koskaan saaneet niin kovin valtaisaa menestystä, vaikka mielestäni ovatkin mukiinmeneviä. Levyjä tehtiin tuon vuoden aikana yhteensä kolmessa sessiossa; tammi-, heinä- ja marraskuussa. Tammi- ja marraskuun äänityksissä käytti Buddy studiomuusikoita ja heinäkuussa hänellä oli pystyssä yhtye nimeltä The Three Tunes, jossa Jerry Allison soitteli rumpuja, kitaraa Sonny Curtis sekä bassoa Don Guess (Buddy itse hoiteli laulupuolen ja soitti myös kitaraa). Kiinteänä kokoonpanona porukka kykeni jonkin verran ehyempiin tuloksiin kuin mitä studiomuusikot, vaikka studiossakin käytettiin paljolti samaa porukkaa. Tuolta alkukaudelta ovat peräisin mm. kappaleet Rock Around With Ollie Vee, Changing All Those Changes, Love Me, Blue Days - Black Nights sekä mm. That'll Be The Day, joka myöhemmin The Crickets -yhtyeen versiona ylti yli 1 1/2 miljoonan myyntiin. Noihin aikoihin vaikutti hänen musiikissaan C&W ja esim. kappaleessa Blue Days - Black Nights on taustalla samanlainen laulajaa myötäilevä säestys kuin esim. Johnny Cashin aikaisemmissa hiteissä (mm. I Walk The Line). Buddyn laulutyyliin vaikutti selvästi Elviksen äänenkäyttö, joskaan hän ei esiintymisessään pyrkinyt koskaan sellaiseen avoimeen seksuaalisuuteen, mikä taas on ominaista useille Elviksen hiteille.

The Crickets

Pariksi seuraavaksi vuodeksi siirtyi Buddy ystävineen sitten New Mexicoon Norman Pettyn leipiin. Tältä kaudelta ovat peräisin myös hänen kuuluisimmat hittinsä. Perustettiin The Crickets -yhtye, jonka kokoonpanoksi tuli: Buddy Holly, vcl/gtr, Niki Sullivan, gtr, Joe B. Mauldin, bs, ja Jerry Allison pysyi uskollisesti rummuissa. The Cricketsin nimikappaleita olivat mm. tuo jo aiemminkin mainittu That'll Be The Day, Oh Boy ja Not Fade Away, josta mm. Rollarit ovat tehneet melko onnistuneen version. Edelleen jatkui tasaisena sarjana Maybe Baby, Tell Me How, Think It Over ym.

Soololevyjä

Samanaikaisesti Buddy teki myös soololevyjä, joiden taustoilla soitteli suunnilleen sama porukka kuin mitä Cricketsienkin levyillä. Tuon kauden soolohittejä olivat mm. Peggy Sue, Everyday, Listen To Me, Rave On, Mailman Bring Me No More Blues jne. Kappaleiden takana oli suurimmaksi osaksi kolmikko Holly-Allison-Petty, jonka yhteistyö jatkui saumattomana aina vuoden -58 loppuun saakka. Mutta kuten kappaleiden nimistä, jo aikaisemmaltakin kaudelta saattaa havaita, eivät niiden tekstit aikakauden hengen mukaisesti päässeet hämäämään monimutkaisuudellaan. Pääpaino olikin Hollyn tuotannossa tulkinnallisilla tekijöillä. Crickets-yhtyeen saumaton yhteistyö toi Buddyn kaikuvan ja paikoin ehkäpä liiankin "tunteikkaan" laulutyylin hyvin esille. Porukan kokoonpanosta, kaksi kitaristia, basisti ja rumpali, tuli seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi miltei orjallisesti noudatettava muotti pop-yhtyeille.

New York

Vuoden -58 lopulla meni Buddy Holly naimisiin ja muutti samantien New Yorkiin, sillä kansainvälinen menestys vaati siirtymistä rannikon keskuksiin. Buddy levyttikin mieluummin siellä kuin kaukana Clovisissa, New Mexicossa. Hänen suhteensa Norman Pettyyn eivät enää olleet niin hyvät kuin aiemmin, minkä katsotaan aiheuttaneen Cricketsien varsin yllättävän hajoamisen. Buddy teki New Yorkissa joitakin levyjä myös orkesteritaustoin, mm. Early In The Morning, Now We're One, Moondreams, True Love Ways ym.

Kohtalokas keikkamatka

Mitään sen suurempaa ei ehtinyt tapahtua ennen helmikuun alkua 1959. Tuolloin nimittäin Buddy Hollya, Big Bopperia ja Richie Valensia kuljettanut kone syöksyi maahan ja kaikki em. herrat saivat surmansa välittömästi. Tapaus kuohutti mieliä kovasti, sillä Valensin single "Donna" oli parhaillaan listojen kärkisijoilla, niin ikään oli Buddy Holly suositumpi Atlantin toisella puolella Englannissa. Niinpä Buddyn single It Doesn't Matter Anymore, b-puolellaan Raining In My Heart, tuntui jossain mielessä varsin ironiselta - nousten kuitenkin valtaisan ostorynnäkön ansiosta listojen kärkeen. Vielä hänen kuolemansa jälkeen julkaistut Hollyn omat sävellykset Peggy Sue Got Married, Crying Waiting Hoping ja Learning The Game saavuttivat nekin kohtalaista menestystä.

"Duppauksia"

Norman Petty alkoi heti vuonna -59 - varsin taidokkaasti kylläkin - "dupata" Buddyn vanhoja äänityksiä, ja mm. Chuck Berryn sävellys Brown Eyed Handsome Man Hollyn tulkitsemana heilui 1962-63 vallinneen kovan Buddy Holly -renessanssin aikoina Englannin listojen kärjessä peräti kuusi viikkoa yhteen menoon. Versio onkin mielestäni jopa alkuperäislevytystä parempi, tuntuupa Ukko-Berry sen rinnalla varsin kesyltä. Edelleen kannattaa "duppauksista" mainita kappale nimeltä Reminiscing, jossa itse King Curtis töräyttelee saksofonisooloja ja antaa näin koko kappaleelle hieman urbanisoituneemman luonteen.

Arviointia

Välittömästi Hollyn kuoleman jälkeen alettiin, kuten asiaan kuuluu, esittää kaikenlaisia spekulaatioita, olivatpa jotkut valmiit ennustamaan Buddysta Elviksen manttelinperijää. Tämä tuntuu kenties hieman liioitellulta, mutta tosiasia kuitenkin on se, ettei Buddy Hollyn tähti vuoden -59 aikaan suinkaan ollut laskussa, vaan aloitettu työskentely ja oman sävellystuotannon jatkuva laajeneminen olisivat varsin piankin saattaneet tuottaa kauaskantoisempia tuloksia. Varsin merkillepantavaa on se, että siinä missä muut "rokkarit" pyrkivät etsimään vaikutteitaan musiikkiinsa muualta, yritti Buddy kehittää rock'n'rollia itsessään, joskaan esim. King Curtisin ja Bo Diddleyn vaikutusta ei käy kieltäminen. Edelleen on mielenkiintoista se, että kun suurin osa rock'n'rollin esittäjistä vuosikymmenen lopulla siirtyi takaisin omille asuinsijoilleen tai sitten kuten esim. Elvis siirtyivät täysin "siirappilinjoille", pysyi Buddy edelleen uskollisena omalla tyylilleen ja oli näin osaltaan valmistamassa tietä 60-luvun rautalankamusiikille ja myöhemmin mm. Beatles-yhtyeen kaltaisten bändien syntymiselle. Niinpä esim. Beatlesien tulkinta Hollyn kappaleesta Words Of Love noudattaa lähes orjallisesti alkuperäistä ja on siten tunnustus tekijälleen.

Lopuksi vielä pari levyä, noin niinkuin mausteeksi:

Brown Eyed Handsome Man (Reminiscing)
(Coral COPS-2175)
Reminiscing / Slippin' And Slidin' / Bo Diddley / Wait Till The Sun Shines Nellie / Baby Won't You Come Out Tonight // Brown Eyed Handsome Man Because I Love You / It's Not My Fault / I'm Gonna Set My Foot Down / Changing All Those Changes / Rock-A-Bye-Rock

A-puoli alkaa mukavasti tuolla aiemminkin mainitsemallani kappaleella Reminiscing. Hidas versio Little Richard -hitistä Slippin' And Slidin' ei ole kovin erikoinen. Sen sijaan Bo Diddleyn ei tarvitse hävetä seuraavaa tulkintaa nimikkokappaleestaan, sillä biisi sopii kuin nakutettu Buddyn laulutyylille, ehdottomasti ykköspuolen parhaita. Mainitsemisen arvoista tältä a-puolelta on vielä "dupattu" Wait Till The Sun Shines Nellie, joka on kokonaisuudessaan ihan letkeää menoa. Petty käytti muuten näissä "duppauksissa" enimmäkseen bändiä nimeltä The Fireballs, jonka laulusolisti Jimmy Gilmer teki 60-luvun alkupuolella hitinkin, nimeltään Sugar Shack. B-puoli alkaa tuolla alati rautaisella Brown Eyed Handsome Man -nimisellä kappaleella, josta jo aiemmin mainitsin. Parhaiten jää silti mieleen nuo kaksi viimeistä. Lyhyehkö versio Jim Dennyn kappaleesta Changing All Those Changes ja miellyttävästi nykivä Rock-A-Bye-Rock. Noin kokonaisuutena tämä kiekko sisältää aika kirjavaa materiaalia miltei kaikilta Hollyn kehitysasteilta, ja onkin siten varsin suositeltava.

The Great Buddy Holly
(Coral COPS-1953)
You Are My One Desire / Blue Days - Black Nights / Modern Don Juan / Rock Around With Ollie Vee* / Girl On My Mind* // That'll Be The Day* / Love Me / Changing All Those Changes* / Don't Come Back Knockin' / Midnight Shift

Tällä levyllä olevat kappaleet ovat kaikki vuodelta 1956 ja tähdellä merkityissä on taustalla The Three Tunes. Aluksi Holly näyttää, miten saada esitykseen tunnetta, aina koomisuuteen asti. Tietääkseni ei Buddy kyllä ole tarkoittanut tätä miksikään huuleksi. Löytyypä taustalta miltei Plattersmaisen yksitoikkoinen pianokin. Seuraavana on sitten tuo kovasti kantrivaikutteinen Blue Days... Kappaleesta Modern Don Juan löytyy taustalta poikkeuksellisesti myös saksofoni. Pikkuhiljaa on havaittavissa siirtymistä laulajalle tyypilliseen hieman nykivään ja kaikuvaan laulutapaan. A-puolen loput kaksi kappaletta ovat varsin mukavia, viimeinen leikkisyydestään johtuen jopa hieman koominen. Kakkospuolen aloittaa menestyshitin That'll Be... alkuperäisversio, joka on mielestäni jopa parempi kuin tuo kuuluisa Cricketsien versio. Hyviä herkkupaloja ovat tällä b-puolella vielä mm. Love Me ja pitkähkö, mutta onnistunut versio kappaleesta Changing All Those Changes. Midnight Shift päättää levyn hienosti. Pitäisin kyllä tätä jälkimmäistä noin kokonaisuutena hieman parempana, joskin luvattoman lyhyitä nämä molemmat levyt ovat, noin 12 min. sivu. Vaan eipä näistä täyttä hintaa pyydetäkään. Molempia levyjä pitäisi niin ikään olla saatavissa melko hyvin koko maassa - jollei, niin FBS-levypalvelu varmaankin auttaa.

EDDIE COCHRAN
Teksti: Hannu Nyberg
(julkaistu BN-numerossa 5/1974 osana laajaa artikkelikoostetta "Nostalgia News Special")

Syystä tai luultavasti toisesta ei Eddie Cochrania noteerata kovinkaan korkealle FBS:n jäsenistön keskuudessa, vaivainen 11. sija BN-poll'ssa on jo suorastaan miehen aliarvioimista, varsinkin kun edellä vielä on sellaisia nimiä kuin esim. Elvis Presley ja Bill Haley...

His Way

Eddie Cochranin lapsuus- ja nuoruusaikoja ei liene tässä yhteydessä syytä kovin tarkasti eritellä tai tarkastella, eipä niistä kovin paljoa tiedetäkään. Todettakoon ohimennen lyhyesti, että hän syntyi 3.9.-38 Oklahoma Cityssä viisilapsisen perheen nuorimpana vesana. Erinäisten mutkien ja seikkailujen jälkeen ilmaantui perhe sittemmin -49 Californiaan, lähemmin Hollywoodiin (liekö Eddien vanhemmilla ollut jonkinlaisia salaisia haaveita tulevina filmitaivaan tähtinä, mene ja tiedä). Perhe asettui pysyvästi kaupunkiin ja siirtyi nopeasti yksinkertaiseen päiväjärjestykseen.

Oma yhtye

Hollywoodisaa Eddie ystävystyi tuota pikaa muiden kulman kavereiden kanssa ja perusti ensimmäisen yhtyeensä. Tavallisesti epäluotettavien lähteiden mukaan olisi bändi kuulemma soitellut jatsia!!! Samat lähteet vakuuttavat myös Eddien olleen yhtyeen varsinainen kantava voima kitaroineen, samalla pihalla ei näet kukaan muu osannut rimputtaa ko. soitinta.

Levylle

Hieman tai itse asiassa aika paljonkin vartuttuaan alkoi Eddie lauleskella ja soitella yhdessä serkkunsa Hank Cochranin kanssa ja kaverit ottivat ovelasti nimekseen The Cochran Brothers. He pääsivät jopa levyttämään pienelle paikalliselle Ekko Recordsille kolme kiekkoa, joista ei tilan puutteen vuoksi kannata mainita kuin ensimmäinen: Mr. Fiddle / Two Blues Singin' Stars (Ekko 1003). En ole valitettavasti näitä levyjä vielä onnistunut missään kuulemaan ja siten on hieman vaikea mennä sanomaan niistä sitä taikka tätä, kaupallinen menestys ei kuitenkaan ollut kovin kaksinen.

Nämä levytykset ovat nykyisin kyllä saatavina, ainakin sellainen yhtiö kuin Union Pacific on julkaissut ne, kuten muitakin Eddien alkuajan levytyksiä, ensimmäisellä elpeellään (UP 001), vaikea kuitenkin sanoa, onko sitä enää missään saatavilla.

Ekkolta siirtyivät "veljekset" Cash Recordsille, jolle he saivat tehdä yhden levyn säestäjinä, laulusta huolehti Eddien tuleva säveltäjäkumppani Jerry Capehart, joka myös sävelsi Eddien ensimmäisen soololevyn -56. Se tehtiin vuorostaan Crest-merkille ja oli nimeltään Skinny Jim. Tämäkään ei tietenkään ollut mikään huippuhitti ja vaihteeksi Eddie muutti merkkiä levyttäen Silverille muutaman kiekon säestäjänä The Kelly Four -yhtyeen riveissä. Samalta merkiltä tuli myyntiin myös muutama levy esittäjinään duo Jewel & Eddie, jälkimmäinen ei kuitenkaan ollut Cochran, kuten useasti luullaan, vaan omaa sukua Daniels. Jewelhän on kaikille tuttu Akens, noin -65 hänellä oli peräti oma kansainvälinen hittikin, Birds And Bees. Oli Eddie Cochran toki näilläkin levyillä mukana, mutta vain taustalla säestämässä, missä taidossa hän olikin edistynyt varsin hyvin.

Eddien alkutaival ei itse asiassa ole lainkaan niin vaikea ja monimutkainen kuin edellä kirjoitetusta voisi päätellä, sillä suurinta osaa näistä yhtiöistä ja levymerkeistä hoidettiin samasta osoitteesta, yhtiöiden omistussuhteista ei kuitenkaan kukaan vielä ole päässyt perille.

Libertylle

Liberty oli myös hollywoodilainen yhtiö ja sen oli perustanut Al Bennett -55. Tavan mukaan oli alku hankalaa, kunnes myös hän älysi alkaa katselemaan sopivaa Elviksen näköistä ja kokoista laulajaa. Capitol-yhtiö löysi Gene Vincentin ja Liberty Eddie Cochranin, varsinaisessa tavoitteessaan ei kumpikaan kuitenkaan onnistunut ja tästäkö sitten johtuu, että Genestä ja Eddiestä tuli sittemmin parhaat kaverit. Joka tapauksessa Eddie solmi pikaisen sopimuksen Libertyn kanssa ja jo ensimmäinen levy vuonna -57 ylti kultalevyksi, tämä kyllä jäikin sitten Eddien ainoaksi miljoonamenestykseksi. Kappale oli nimeltään Sittin' In The Balcony ja se sai tosiaan amerikkalaisten teinityttöjen nilkkasukat tärisemään. Eddie laulaakin tosi väräjävällä äänellä vetäisten väliin näppärän kitarasoolon ja uljas mieskuoro kruunaa koko komeuden. Sävelmä oli lähtöisin Dee-nimisen ihmisen kynästä (- toim. huom.: Johnny Dee alias John D. Loudermilk) ja seuraavalla levyllään osoitti Eddie loistavaa plagioimistaitoa esittämällä omana sävellyksenään kappaleen One Kiss. Siitä voi huoletta sanoa samat sanat kuin edellisestäkin, tuskin muut kuin sanat eroavat toisistaan.

Tyyliltään nämä levyt eivät kuitenkaan ole rock and rollia, mieleeni tulee lähinnä lemmentuskaisen nuoren miehen uikutus maaliskuisessa kuutamossa.

Let's Rock

Vasta neljäs levy Libertylle oli kunnon rokkia: Twenty Flight Rock. Kappale ei sävelmältään pahemmin eroa muista sen ajan tuotteista, mutta varsinkin rytmi on oivallinen, rummut tosin ovat omassa "stereo-versiossani" jääneet hieman liian varjoon. Nyt oli Eddie Cochran löytänyt tyylinsä ja seuraavat levyt jatkoivat samaa rataa: kopio Jimmy Maddinin pikkuhitistä Jeannie, Jeannie sekä Liberty n:o 55144 eli Summertime Blues. Sitä pidetään yleisesti Eddien bravuurinumerona ja eikä syyttä. Sen oli säveltänyt Eddie yhdessä jo mainitun Jerry Capehartin kanssa ja jo myös mainittujen epäluotettavien lähteiden mukaan hoiteli Eddie levyllä yksinään koko säestyspuolen soitellen rumpuja, pianoa, bassoa sekä soolo- ja komppikitaraa. Sen sijaan lähteet eivät mainitse kuka levyllä suorittaa taustalla kuuluvan mallikelpoisen käsien läpsytyksen, suomalainen konserttiyleisö ei ainakaan tällä kertaa ole asialla...

Rokkia olivat myös C'mon Everybody, Something Else ja lattarivaikutteinen Three Steps To Heaven, joka sitten jäikin Eddien viimeiseksi menestykseksi. Näistä ei pidä kuitenkaan päätellä, että hän olisi silti hylännyt kokonaan nyyhkytyyliäänkään, olkoon esimerkkeinä esim. Lonely ja Tell Me Why, jotka ansiokkaasti jatkoivat tätä rikasta perinnettä.

Levyillään oli Eddie Cochran yleensä omavarainen eli suuri osa hänen esityksistään oli hänen omia sävellyksiään tai jonkun muun kanssa yhdessä kyhättyjä, yleensä kaverina oli Jerry Capehart (esim. Completely Sweet, Undying Love). Sävellystyöhön osallistui myös Eddien morsian Sharon Sheeley, joka teki aivan yksinkin muutaman laulun Eddielle (Lonely, Cherished Memories). Toki Eddie esitti muidenkin tuotteita ja vahalta löytyvät hänen esittäminään sellaiset klassikot kuin Long Tall Sally ja Blue Suede Shoes sekä Milk Cow Blues. Kaksi viimeksi mainittua löytyvät LP:ltä The Very Best Of E.C. eli Tenth Anniversary Album, joka levy lienee paras tapa tutustua Eddie Cochraniin. Mukana ovat kaikki Eddien hitit ja kappaleitakin on mahtunut peräti 16. Levylle sisältyy Estesin Milk Cow Bluesin lisäksi instrumentaali Eddie's Blues. Yleisestä tavasta poiketen en kuitenkaan ala setvimään tätä kokoelmaa sen tarkemmin, toteanpa vain, että vaikuttavin kappale on Three Stars, joka on levytetty -59 lento-onnettomuudessa kuolleiden Buddy Hollyn, Richie Valensin ja Big Bopperin muistolle. Eddien äänessä tuntuu olevan todellista surua hänen laulaessaan vanhoista kavereistaan.

A Step To Heaven

Lauluissa Three Stars ja Three Steps To Heaven olen hieman mystillisyyteen taipuvaisena havaitsevani selvästi jotakin enteellistä, sillä myös Eddie Cochran, kuten mm. Buddy Holly ja Richie Valens, kuoli tapaturmaisesti ollessaan vasta matkalla uransa huipulle.

Hän oli vuonna -60 esiintymässä yhdessä sen aikaisen parhaimman ystävänsä Gene Vincentin kanssa Englannissa ja pitkä, myös TV-esiintymisiä sisältänyt kiertue oli loppu. He olivat 17.4.-60 matkalla taksilla yhdessä Sharon Sheeleyn kanssa Lontoon lentokentälle, kun kovaa ajanut auto syöksyi heitä kohti ja taksin yrittäessä epätoivoisesti väistää sitä murskaantui se puuta päin tuhoutuen täysin. Eddie Cochran kuoli silmänräpäyksessä, sitä vastoin Gene ja Sharon selvisivät kuin ihmeen kaupalla hengissä, mutta pahoin loukkaantuneina. Mainittakoon vielä tässä yhteydessä, että Eddien parhaimman ystävän paikan Gene Vincentin sydämessä peri sittemmin Jerry Lee Lewis.

Myöhemmin kerrottiin Eddien ystävien taholta, että hän olisi aavistanut kuolemansa, sillä viimeisinä elinpäivinään hän oli muuttunut hiljaiseksi ja lähes lakkaamatta hyräillyt itsekseen laulua What Am I Living For, etupäässä vain näitä sanoja. Kerrotaanpa jopa sellaistakin, että hän olisi paria päivää aikaisemmin Manchesterissa hotellissaan keskellä yötä huutanut unissaan tietävänsä kohta kuolevansa. Totta vaiko tarua, vaikea sanoa, mutta toisaalta on kyllä hieman vaikea uskoa tällaisten tarinoiden aivan tyhjästäkään alkaneen. Joka tapauksessa menetti rock and roll Eddien kera erään parhaimmista kitaristeistaan ja lavaesiintyjistään, sillä kuten pari kolme vuotta sitten Suomen TV:ssä esitetyssä elokuvassa The Girl Can't Help It nähtiin, niin ainakin jalkojen vispaaminen onnistui Eddieltä suorastaan yllättävän hyvin. Saman tien mainittakoon muutkin elokuvat, joissa Eddie ennätti esiintyä: Untamed Youth sekä Go Johnny Go.

In Memoriam

Nykyisin Eddie Cochran lasketaan asiantuntijapiireissä yleisesti erääksi rock and rollin suurista nimistä, vaikkei hän olekaan onnistunut saamaan samanlaista sädekehää päänsä päälle kuin esim. Buddy Holly - vaikka omasta mielestäni kyllä Eddie sen ennemmin ansaitsisi kuin Buddy, häntäkään silti aliarvioimatta.

Tähän johtopäätökseen olen tullut seuraavien syiden johdosta: a) kumpikin oli kitaristi, mutta tässä lajissa Eddie kyllä vetää pitemmän korren, b) laulajina katsoisin heidän olleen suurinpiirtein saman arvoiset (mikä ei suinkaan tarkoita, että kumpikaan olisi ollut huippuluokkaa), c) myös oman materiaalin esittämisessä menevät pinnat suht'koht' tasan, d) kun Buddy Holly onnistui levyillään, niin suurin ansio on laskettava hänen tuottajansa Norman Pettyn tiliin, sen sijaan Eddien tuottajana Libertyllä toimineen Jerry Capehartin vaikutus ei ollut mielestäni yhtä voimakas. Jos nyt lasketaan saadut pisteet yhteen, niin tilanne on 2-0 Eddien hyväksi. Tietysti on turhaa touhua edes verrata näitä kahta, sillä esim. tyylillisesti he eroavat liikaa toisistaan, mutta kyllä kaikkien Buddy Hollyn imelyyksien jälkeen on vaikea olla vertaamattakaan. Minusta tuntuukin, että tuon mainitun sädekehän onkin asettanut mainosmiesten joukko eikä levyjä ostava yleisö, jolle tehtävä kuuluisi.

Ja kuten alussa jo totesinkin, niin täällä koto-Suomessa oli ja on Eddien arvostus erittäin heikko, tuskinpa hänestä täällä 50-luvulla oli edes kuultukaan, ainakaan täältä ei tunnu löytyvän hänen alkuperäisiä levyjään hakemallakaan. LP-levyjä onneksi sentään aina silloin tällöin nykyisin ilmestyy markkinoille ja tästähän päästäänkin kätevästi jutussa eteenpäin:

LP-disco

Olen tähän alle yrittänyt kovalla vaivalla ja tohinalla koota kaikki Eddien LP:t, ja vaikka oma kehu yleensä haiseekin niin silti tuloksen pitäisi olla melko hyvä - täydellinen se kuitenkaan ei missään nimessä ole ja tuo julkaisujärjestyskin on jäänyt hieman epäselväksi. Levyjen numeroinnissa on lisäksi huomattava että se noudattelee etupäässä eurooppalaista linjaa.

Singin' To My Baby   Liberty LPR 3061
Eddie Cochran (12 Of His Biggest Hits)   Liberty LPR 3172
Never To Be Forgotten   Liberty LPR 3220
Cherished Memories   Liberty LBY 1109
My Way   Liberty LBY 1205
The Very Best Of   Liberty LBS 83337
Last Recordings   Liberty LBY 1319F
Summertime Blues   Sunset SUS 5123
Leg. Masters Vol. 4   United Artists UAS 9959
The Legendary E.C.   United Artists 29163
On The Air   United Artists 29380
Memorial Album   London HA-G 2267
A Legend In Our Time   Union Pacific UP 001

Kuten levyjen otsakkeista huomataan, niin kyllä Eddiestäkin on kovasti yritetty tehdä legendaa. Ehkä se on onnistunut paremmin tuolla suuressa maailmassa kuin täällä Suomessa.

Näistä levyistä voi huoletta sanoa, että kaikki ovat suositeltavia paitsi On The Air, joka sisältää etupäässä Eddien BBC:ssä esittämiä lauluja. Äänenlaatu levyllä on nimittäin varsin kehno ja lisäksi miinuksena b-puolella menee liiaksi aikaa turhiin höpinöihin eli mitäänsanomattomiin haastatteluihin.

Last Recordings on julkaistu vain Ranskassa ja E.C.'s Best Saksassa, ja kuten jo alussa hätäpäissäni ennätin kertomaan, niin UP 001 sisältää Ekko-, Silver- ja Crest-merkeille tehtyä kamaa.

Lopuksi huomautan, että ilmeisesti julkaistavan materiaalin vähyyden vuoksi menee aineisto monilla levyillä pahasti päällekkäin, joten ostaessa on syytä olla tarkkana kuin entinen matematiikan opettajani aljan kokeissa, meinaan ettei käy niin kuin minulle eräänä aurinkoisena kevätpäivänä huomatessani yllättäen omistavani kolme kappaletta Summertime Bluesia ja useampia muita pareittain.



Arvelun oikaisu

H. Nyberg arvelee Eddie Cochran -jutussaan (BN 29), ettei Cochranista oltu kuultukaan Suomessa 1950-luvulla ja epäilee, ettei hänen levyjään silloin tuotu tänne ollenkaan.

Arvelut ovat vääriä. Omakohtaisten muistikuvieni mukaan esimerkiksi entisessä H:gin Normaalilyseossa Cochranin teosten tuntemus oli ainakin vv. 1958-59 melkoisen hyvä. Esimerkiksi koulussa keskustelimme pitkään kappaleiden "Twenty Flight Rock" ja "Sittin' In The Balcony" laadusta. Cochranin levyjä oli sitäpaitsi saatavissa Londonin EP-versioina, ainakin 3-4 erilaista.

Levyjen saannista johtuen Cochran oli täällä aikoinaan melkoisen tunnettu rokkari. Jos Elvis, Little Richard, Gene Vincent, Bill Haley ja Tommy Steele olivat täällä ykkösdivisioonassa, niin seuraavassa sarjassa olivatkin sitten suosion perusteella Cochran, Fats Domino, Jerry Lee Lewis ja Everly Brothers. Esimerkiksi Chuck Berry ei ollut mitään täällä 50-luvulla.

Kunnioittaen,
Matti Laipio
(katkelma BN-numerossa 1/1975 otsikolla "Matti oikoo ja opastaa" julkaistusta yleisönosastokirjoituksesta)

SOUTHERN SOUND (levykatsaus)
Teksti: Juhani "Two steps from the blues" Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 5/1974)

HANK C. BURNETTE
Spinnin' Rock Boogie
(Southern Sound SSRLP 400)
A (1) Spinnin' Rock Boogie (2) Pink & Black (3) Driftin' (4) Everybody's Movin' (5) I'll Be Around (6) Here Comes That Train (7) Fury
B (1) Is It Wrong? (2) I've Got The Blues (3) Ain't Got A Thing (4) Hands Off (5) Rock Me (6) Rakin' & Scrapin' (7) Hank's Guitar Boogie Special

Aidoista ja alkuperäisistä rock & roll -levyistä on taitettu peistä viime BN:issä puoleen jos toiseenkin. Tämä lp ei mitenkään selvitä tilannetta, pikemminkin päinvastoin - eli miten pitää suhtautua äänityksiin, jotka ruotsalainen kaveri on tehnyt vv. 1962-72 olohuoneessaan ja vanhempiensa autotallissa, mutta jotka siitä huolimatta - tai ehkä juuri sen takia - lyövät kevyesti laidalta varsin monta ns. aitoa 50-luvun esitystä? Soundi on ehkä "alkeellista", äänityspaikoista johtuen mitä rehellisintä, kovaa rock'n'rollia, mutta tyylissä erottaa lainauksia: lauluääneessä on häivä Elvistä, ja instrumentaaleissa - peräti 7 kpl - on myös ajoittain tuttuja vivahteita. Vahvimmin tulee mieleen reilun vuosikymmenen takaa yhtye The Chantays ja kappale "Pipeline" - muistaako joku muukin? - mutta lähemmät vertailut jäivät tekemättä, sillä surukseni havaitsin missanneeni ko. levyn eli en löytänyt sitä nauhoiltani. Samantyylisiä kikkoja sillä muistaakseni oli, mutten kyllä rupea niitä tässä selvittelemään, kun en osaa.

Hank on tehnyt ainakin takakannen mukaan kutakuinkin kaiken, mitä levyltä löytyy: hän laulaa, soittaa kaikkia instrumentteja, vastaa sovituksista, on levyn tuottaja, ja on jopa säveltänyt osan piiseistä. Kun jälki on vielä tasaisen vahvaa, niin alanpa olla sitä mieltä, että ns. traditionaalisen rockin alalla on ainakin Pohjoismaiden ellei peräti koko Euroopan valtikka Ruotsissa, ja mukaan voidaan ottaa se 50-lukukin.

Hank kunnostautuu erityisesti vikkeläsormisena ja ainakin minun korvissani suht. persoonallisena rock'n'roll-kitaristina. Instrumentaaleista ovat suosikkejani A1 omalaatuisine efekteineen, nostalgiset A3 ja A5 sekä vauhdikas B7. Lauletuista urista taitaa suosikkini olla B6, muttei muissakaan moittimista ole - paitsi ehkä äänentoistossa, joka on siellä täällä hieman puuroinen. Vaan onpa sitten sitä aidompi, ja monolevyhän tämä tietysti on. Helkkari, en minä keksi tästä mitään kummempaa sanottavaa, mikä johtunee siitä(kin), etten voi kehua olevani mikään rock'n'roll-asiantuntija. Havaitsin kuitenkin pitäväni tästä jopa odotuksiani enemmän, joten mikäli sielusi sietää muutakin kuin mustaa bluesia niin tuskinpa tähän nyt vallan katkerasti petyt. Hintakin kun on FBS:ltä tilattaessa vain 16 mk + postikulut. Varaudupa taas 6-7 viikon toimitusaikaan, sillä tätänykyä täytyy Kustin kanssa olla TODELLA kärsivällinen.

JIMMIE LEE MASLON
Long Gone Daddy // Down The Line / Don't Mean Maybe Baby
(Southern Sound 501)

CURLEY MONEY
Rambler / Since My Baby's Been Gone
(Southern Sound 502)

THE DAVE LEE SOUND
Say Mama / Hearts Of Stone // Two Hearts In Lipstick
(Sea Cruise SCDL 100)

Käsitelläänpä saman tien nämä Southern Soundin pikkulevytkin. Maslon pudottelee rockabillynsä varsin amatöörimäisin ottein - eli nuotissa pysyminen ei pahemmin kiinnosta, kunhan henki on päällä - mutta eivät nämä kuultavat kappaleet silti hassumpia ole, vaikken voi sanoa pitäväni Jimmien käheähköstä äänestä sekä valtaisasti käytetystä kaiusta mitenkään hullaantumiseen saakka. Sävelmät ovat näppärän puoleisia (A1 Pat Cuppin, B1 Roy Orbisonin ja B2 jonkun Waynen), kitara soi niin kuin se rockabillyssä soi, ja kun Maslon yrittää parhaansa mukaan kuulostaa Elvikseltä ja Little Richardilta yhtäaikaa, niin tämä saattaa olla rokkareille hyvinkin mieluinen levy. Itse kyllä tulisin toimeen ilmankin, mutta eipä ole kokoelmissani Jerry Lee Lewisiltäkään kuin 4 kappaletta...

Curley Money on jo vanhempi herrasmies, kuten kuvastakin näkyy, syntynyt -32. Nuoruus kului peltohommissa, eikä musiikkiurakaan aluksi ruusuiselta näyttänyt. Kuitenkin v. -57 tehty levy "Gonna Rock" kulkeutui Sam Phillipsin kuultavaksi ja Curley sai homman sessiomuusikkona Sunin studiossa Memphisissä. 60-luvun alussa rockabilly sai kuitenkin väistyä kantrin tieltä ja Curley perusti oman levy-yhtiönkin, nimeltänsä tietysti Money. En ole päässyt perille, onko firma sama Money, joka on julkaissut runsaastikin mustaa musiikkia (Ebonaires, Turks, Johnny Fuller, Bettye Swann etc.), vahvasti kyllä epäilen ettei ole. Sijainti on tosin Atlanta, Georgia, joten voisi se sittenkin... Oli miten oli, Curley itse on hieman yllättäen korkeaääninen varsin miellyttävä laulajatuttavuus, A-puoli kokonaista 1:33 pitkä rockabilly ja B-kylki esitteen mukaan -70 levytetty countryblues... Saattaa olla, etteivät Son Housen ystävät oikein ole samaa mieltä B-sivun laadusta, ja onhan siinä kieltämättä pelkän kantrin tuntuakin, mutta ei se blueskaan kaukana ole.

Kolmas levy on ainakin minusta satsin heikoin. Kyseessä on ilmeisesti englantilainen kolmen miehen bändi, joka saa minut äreäksi tärvelemällä vanhan Jewels-bravuurin "Hearts Of Stone", jonka jo 50-luvulla kerkesi kopioida musta yhtye Otis Williams & Charms. Onhan tämä versio kyllä varsin erilainen, mutta kun on jo kaksi hyvää otosta olemassa niin eipä säväytä. A1 on kohtalainen rokki, mutta auttamattoman nykyaikaiselta soinnahtava, ja B-puolella kuullaan lähinnä kantrilta kuulostava joiku.

Myös näitä sinkkuja voi tilata FBS:ltä, hinta on 4 mk/kpl + postikulut.

DEL SHANNON
Teksti: Pekka Talvenmäki
(julkaistu BN-numerossa 2/1975)

"60-luvun laulajasuosikeista Del Shannonilla oli ehkä helpoimmin tunnistettava ääni", sanoo tuntematon levykansisepustaja ja on harvinaisen oikeassa: raakkuva, jollottava nenä-ääni mausteena riemastuttavan mauttomat falsetit erottuivat kilttien teinipopparien massasta. Pekka Gronow kyllä luokitteli Delin rockin rappioon soittamalla "Popin historiaa" -sarjassaan Shannon tuotannon vaisumpaa tekelettä. Sävelmät olivatkin kyllä vähän latistuneita teini-iskelmiä, mutta yllättävän paljon niihin (Shannonin omia suureksi osaksi) löytyi jäntevyyttä ja iskevyyttä, mikä Shannonin brutaalilla äänellä esitettynä takasi joukon ainakin minulle unohtumattomia musiikkielämyksiä.

Del Shannonin uran alkuun ei kuulunut mainittavampaa lauluyhtyekautta niin kuin monen teinipopparin tapauksessa oli, tai jos hän jossakin lauleli niin hyvinpä on pysynyt salaisuutena. Ensimmäiset tietoni ovat ne, että Ann Arbor -aseman DJ retuutti Delin levylle tämän ollessa 20-vuotias (syntynyt vuonna 1939 Michiganissa Grand Rapids -nimisessä paikassa) viisitoista vuotta sitten. Ensilevyksi väitetään levyä Runaway (Big Top 3067), tehty vuoden 1961 keväällä; jos sitä ennen jotakin tuli, niin asiasta on hienovaraisesti vaiettu. Ensilevyksi Runaway olikin sitten varsinainen jysäys. Vuoden 1961 eniten myyty single sekä USA:ssa että Englannissa ja lähinnä sen ansiosta Shannon oli kyseisenä vuonna kolmanneksi suosituin singleartisti Chubby Checkerin ja The Shirelles -yhtyeen jälkeen. Ensikuulemalta levy saattaa tuntua, tai ainakin minusta tuntui, vaisuhkolta pikkunäppärältä iskelmältä monien samankaltaisten joukossa, mutta vähitellen se jokin sieltä paljastuu: Levyn tunnelma on aito, Shannon laulaa surullisesti sateessa tosiystävästä kaverista ja höystää tarinansa 60-luvun naurettavimmalla falsetilla. Ja jäljittelijöitä löytyy vieläkin, niin kuin syksyllä "Pop eilen-tänään" -ohjelmassa kuultiin.

Seuraava levy Hats Off To Larry (3075) tuntui aikanaan vielä paremmalta, mutta nyt siitä ei voi muuta sanoa kuin että se on taustan paria urkuoivallusta lukuun ottamatta Runawayn lässähtänyt kopio, josta ensilevyn herkkä tunnelma kokonaan puuttuu. Sitä räiskyvämpi oli ja on So Long Baby (3083). Jäntevän katkonaisen tarinan laulupuoli on raaka ja iskevä, ehdottomasti Shannonin uran kohokohtia ja yllättäen se pärjäili Euroopassa huomattavasti paremmin kuin USA:ssa; sekä Radio Luxemburgissa että Nordissa levy oli listoilla kärjessä. Seuraavat levyt tuntuivat väkisin So Long Babyn rinnalla vaisuilta. Hey Little Girl (3091) on kovin kiltti ja tasapaksu, ja Cry Myself To Sleep (3112) yksitoikkoinen, sävelmänä olematon, vaikka Del kyllä laulupuolen hoitelee kiitettävällä brutaalisuudella. Miellyttävää vaihtelua olikin Swiss Maid (3117) lupsakka Roger Millerin country pop -esitys jodlauksin ja muutenkin levyä voisi kuvata sanalla rento.

Swiss Maid oli ensimmäinen Suomessa isommin noteerattu Shannon-levy. Muistan kyllä kuulleeni Runawayn kerran Lauantain toivotuissa, mutta Swiss Maidia soitettiin pop-ohjelmissa useaankin kertaan, sitä arvosteltiin nuorten lehdissä, joihin Shannonista alkoi mahtua kuviakin. Syynä oli kai Swiss Maidin hurja menestys Englannissa ja Ruotsissa. Shannonin levyjäkin oli tullut Suomeen ja vuonna 1965 niitä vielä lojui alennusmyynneissä, mutta hämmästyttävän vähän niitä on ollut romukaupoissa. Noista vuosien 1961-62 levyistä voisi vielä kehua sitä, että yleensä niiden b-puolet olivat harvinaisen onnistuneita ja niistä etenkin You Never Talked About Me ja Don't Guild The Lily, Lily ovat mielestäni popin helmiä.

Vuoden 1963 alussa Shannon pääsi topteniin Atlantin molemmilla puolilla levyllä Little Town Flirt (3131), jossa Shannonin nenä-ääni ja falsetit olivat taas kukkeimmillaan, taustassa ja enkelikuorossa Spectormaista jykevyyttä ja itse tarina jolkuttavan tarttuva. Menestys Euroopassa oli sitä luokkaa, että Shannon tuli kipin kapin kiertueelle käyden Tukholmassakin. Helsingistä ei ollut puhettakaan, levyt kun haukuttiin lyttyyn sekä Iskelmä-lehdessä että Levyraadissa. Little Town Flirtistä alkoi alamäki, sillä sekä Two Kinds Of Teardrops (3143) että Two Silhouettes (3152) olivat sekavia äänekkeitä town flirt -jäljitelmiä, joissa etenkin vahvat enkelikuorot ärsyttävät. Vanhasta muistista ne kipusivat brittilistoilla Top 20:een, USA:ssa menestyi From Me To You (3152), joka ehti markkinoille juuri ennen pahinta Beatles-aaltoa, mutta jäi sitten alkuperäisesityksen jalkoihin.

Alamäki johti levy-yhtiöiden vaihdoksiin. Ensin Del levytti Berlee-merkille levyn Sue's Gotta Be Mine (501), jota soitettiin sekä Luxemburgissa että skandinaavisissa pop-ohjelmissa, mutta mielikuvat levystä jäivät silti vähiin. Vuoden 1964 aluksi Shannon siirtyi Amy-merkille, luopui omista sävelmistään ja onnistuikin saamaan listoille kaksi vanhaa r&b-hittiä: Jimmy Jonesin Handy Manin (905) ja Bobby Freemanin Do You Want To Dancen (911). Handy Man on kovin vauhdikas mutta alkuperäiseen verrattuna persoonattoman jokapäiväinen ja Do You... ei mitenkään eroa edukseen monista samanaiheisista yrityksistä. Kitarapoppilinjaa jatkettiin vielä muutamalla Shannonin omalla sävelmällä, joista Keep Searchin' (Follow The Sun) (915) jäi viimeiseksi isoksi Shannon-hitiksi, ja se olikin kymmenen vuotta sitten vauhdikas, kaupallisen pyöreä ja hyvä listalevy. Jatkossa Stranger In Town, Break Up ja She Still Remembers Tony / Move It On Over yrittivät noudattaa samaa linjaa, mutta levy levyltä taso ja menestys heikkenivät, eikä viimeinen Amy-levytys I Can't Believe My Ears asiaa auttanut, vaikka olikin selvästi jäntevämpi ja kiinteämpi esitys. Shannon vaihtoi levy-yhtiötä. Billboardissakin oli oikein kuva uuden sopimuksen allekirjoitustilaisuudesta helmikuussa 1966. Liberty-merkille Shannon koitti levyä The Big Hurt - Runawaysta koetettiin uutta ryntäystä, mutta turhaan. Säveltäjänä ei menestys ollut juuri kummempi, vaikka Peter & Gordon olivat ehtineet viitoittaa tietä Shannonin sävellyksellä I Go To Pieces. Levyjä ei juuri Suomeen tullut. Libertylle kyllä tehtiin mm. LP "Further Adventures Of Charles Westover" (7539) ja Oki Pikkarainen soitteli Shannon-version aiheesta Summer In The City, mutta seuraavat havainnot ovat viiden vuode takaa. Del Shannon ryhtyi kimppaan toisen vanhan popparin Brian Hylandin kanssa, pojat tekaisivat parit tyhjänpäiväiset LP:t ja Shannonin single Sweet Mary Lou / Comin' Back To You (Dunhill 4193) on varsinainen mätämuna, josta ei miestä juuri tunne; kaikki vanhat hyvät ainekset ovat hukkuneet ja tilalla on kaksi minuuttia sekasotkua. Syksyllä 1971 Shannon kävi taas Tukholmassa, jonne olivat ehtineet myös nostalgiset LP:t "The 10th Anniversary Album" ja "Golden Hits" (Dot 25824), joilta löytyy vanhoja hyviä hittejä. Suomeen on jälkimmäinen kokoelma tullut nimellä "Best Of Del Shannon" (Contour 2870323), jota uskallan suositella jos ei muuten niin halvan hinnan takia, vaikka Swiss Maidin ja Cry Myselfin puuttuminen on miinuspiirre. Seuraavia originaali-LP:itä kun ei taida alle 10 $:n saada:

"Runaway" (Big Top 12-1303) "Little Town Flirt" (Big Top 12-1308) "Handy Man" (Amy 8003) "1.661 Seconds With..." (Amy 8006) "This Is My Bag" (LRP 345)

Hittikokoelma Del Shannon Sings (Post 9000) on myös suositeltava. Sisältäähän se Cry Myselfiä lukuun ottamatta kaikki Shannon-menestykset.

PS: Lisäys LP-discografiaan: Yesterday's Pop Scene -sarjassa Del Shannon (RCA 6.22093 AF), sisältönä Best Of + Swiss Maid.

ROCKABILLY ELÄÄ!
Teksti: Matti 'Rockabilly Rebel' Laipio
(julkaistu BN-numerossa 2/1975)

Jo pitkään on tässä lehdessä vaiettu eräästä FBS:n toimialaan kuuluvasta musiikkilajista. Moneen otteeseen on tietämättömille tarjottu rock-nostalgian varjolla tarinoita 1960-luvun heppoisuuksista. Nyt on kuitenkin syytä palauttaa arvot oikeaan järjestykseen. Ja heti aluksi mistä on kysymys: ROCKABILLY ELÄÄ!

"Minä elän", sanoi Aleksis Kivi aikoinaan. Samoin voi sanoa RAB'n (RAB = Rock-A-Billy) suurlegenda Charlie Feathers. Charlie elää, Mac Curtis elää, Carl Perkins elää. Mutta ennen kaikkea heidän musiikkinsa elää.

On totta, että RAB eli pitkään kituliaasti. Liekkiä pitivät yllä muutamat asialle omistautuneet keräilijät. Mutta nyt on taas roihu herännyt. Levyjä on ilmestynyt parin viimeksi kuluneen vuoden aikana enemmän kuin koskaan sitten 1950-luvun. Ja millaisia levyjä... Niistä nyt ja Blues Newsin seuraavissa numeroissa.

Sun-yhtiöstä on tässäkin lehdessä muutama vuosi sitten kerrottu yhtä ja toista (BN 13). Tuolloin RAB:n pääkaupungissa Memphisissä toimineen yhtiön tuotannosta oli ilmestynyt uudelleenjulkaisuina useita LP:itä etupäässä JERRY LEE LEWIS'in, CARL PERKINS'in ja JOHNNY CASH'in vanhaa materiaalia. Ripeästi alkanut uudelleenjulkaisutoiminta kuitenkin pysähtyi ja näytti siltä, että suurin osa Sunin legendaäänitteistä jäisi makaamaan varastoon pölyttymään.

Mutta sitten alkoi tapahtua kummia. Sunin oikeudet Englannissa omannut Phonogram lähti julkaisemaan asianharrastajien aloitteesta vanhaa Sun-tuotantoa. Pakollisten Lewis-Cash-Perkins-Rich -levyjen jälkeen ilmestyi ujosti vähemmän tunnettua RAB-materiaalia sisältänyt SUN ROCKABILLYS. Mutta sitten tuo levy sai jatkokseen kaksi muuta sekä tuplan SUN STORY. Lisäksi Phonogram on julkaissut keräilijöiden iloksi 22 Jerry Lee Lewisin aiemmin vain nauhalla ollutta kappaletta. Ja ikään kuin vahvistukseksi hollantilainen Negram-yhtiö on kantanut kortensa kekoon Sunin kartoittamisessa tuomalla saataville parilla kokoelmalevyllä vaikeasti löydettävää materiaalia, kuten myös lisää Jerry Leen ennenjulkaisemattomia.

Kaiken huippuna ovat sitten pari bootleg-LP:tä, joista toinen "Good Rockin' Tonight" sisältää itse Elvis Presleyn aiemmin vain nauhavarastossa lojunutta Sun-materiaalia. Ihmeiden aika ei ilmeisesti ole ohitse.

Jos näihin levyihin kajoaa, havaitsee välittömästi kysymyksessä olevan todellinen aarreaitta. Monen vanhoja singlejä turhaan kalastelleen RAB-fanin unelmista on tullut tosi.

SUN ROCKABILLYS (Sun 6467 025) alaotsikoltaan "Put Your Cat Clothes On" sisältää jo Carl Perkinsin esittämästä nimikappaleesta lähtien hienon valikoiman memphisläistä RAB-menoa parhaimmillaan. Ajallisesti vanhin ura on peräisin vuodelta 1951 (Harmonica Frank / Rockin' Chair Daddy), mutta pääosa lauluista on äänitetty RAB'n kultavuosina 1955-56.

Ai että mitä tässä vaahdottu rockabilly oikein on? Siihen voi vastata Carl Perkinsin sanoin: "Kantrimusiikkia, jossa on värillinen beat". Ei tuosta nyt niin paljon viisastunut, etteikö muutama lisäsana olisi paikallaan. Lähinnä kysymyksessä on yksi valkoisen ja mustan musiikkikulttuurin monista kohtaamisista. Tällä kertaa se tapahtui 1950-luvulla etelävaltioissa. Aineksia RAB'ssa oli niin kantrista kuin bluesista, vaikkakin kantri oli niskan päällä useimmiten. Perkinsin maininta värillisestä beatista tarkoittaa rytmikorostusten sijoittumista toiselle ja neljännelle iskulle rhythm & bluesin tavoin.

Soittimiensa puolesta RAB-levyt eivät paljoakaan eroa toisistaan. Kitara, basso ja rummut ovat yleisin yhdistelmä. Usein on lisänä piano ja harvemmin sitten joku muu soitin.

Mutta jälleen tähän Sun-kokoelmaan. Jos levyä tutkiskellaan RAB'n määritelmät mielessä, voidaan heti todeta, että se sisältää sitä aitoa värillisellä beatillä varustettua kantria. Vauhti on levyllä kova, sillä fast medium on hitain tempo. Suurin osa lauluista kulkee nopeassa tempossa akustisen basson maustaman aidon RAB-kompin vauhdittamana.

Levyn helmet ovat nimikappaleen lisäksi RAB-aateliin kuuluvat klassikot: Ray Harrisin "Come On Little Mama", Malcolm Yelvingtonin "Rocking With My Baby" ja Jack Earlsin "Slow Down". Nämä kaikki ovat aiemmin olleet varsin vaikeasti löydettäviä keräilijäharvinaisuuksia. Kaikissa kappaleissa on hyvin havaittavissa kantrin muuntumisprosessi RAB'ksi. Esityksellisesti kaikki ovat melko primitiivisiä, joten hienostelijoille saattaa tulla sulattamisvaikeuksia.

Sujuvampaa menoa levyllä tarjoavat Billy Lee Riley ja Warren Smith. Ensin mainittu oli pitkään Sunin yksi johtavista sessio-muusikoista, joka soitti kitaraa tai bassoa mm. monilla Charlie Richin ja Bill Justisin levytyksillä. Sen ohella hän loi Sunille omankin soolouran, jonka menestyksekkäin levytys oli "Red Hot" vuodelta 1957. Valitettavasti Riley ei koskaan saanut ansaitsemaansa läpimurtoa, vaan joutui aina tyytymään "melkein hitteihin". Warren Smith taas on omien puheittensa mukaan aina halunnut esittää vain kantria, mutta tällä levyllä hän kuitenkin askartelee menestyksekkäästi RAB'n parissa, vaikkakin hänen laulutapansa on huomattavasti pehmeämpi kuin useimpien levyn muiden esiintyjien.

Lauluyhtyeitäkään ei levyllä ole unohdettu. Kolmen singlen pituisen uran luonut Miller Sisters tuo laulullaan mieleen jonkin Andrews-yhdistelmän, vaikkakin tausta heidän "Ten Cats Down'issa" on erinomainen. Kantrilauluyhtyettä taas edustaa Slim Rhodesin "Gonna Romp And Stomp", jolla laulajina ovat veteraaniorkesterinjohtajan tyttäret Dot ja Dusty Rhodes.

Näiden vähemmän tunnettujen hahmojen ohella levyltä löytyy myös yksi ura aiemmin julkaisematonta Jerry Lee Lewistä, vauhdikas "Milkshake Mademoiselle" ja Roy Orbisonin "Domino", joka sekin aiemmin on ollut vaikeasti saatavissa. Kaiken kaikkiaan jo monipuolisuutensa takia levy on erittäin suositeltava hankinta.

Toinen osa, alaotsikoltaan "Carryin' On" (Sun 6467 027) sisältää jo hieman uudempaa materiaalia, pääpaino vuosissa 1957-58. Taiteilijajoukko on osittain samaa: Riley, Smith, Lewis ja Harris, mutta uusia nimiä on joukossa mm. Carl Mann ja Johnny Carroll. Tällä levyllä eniten sijaa on saanut Memphisin RAB'n villiksi mieheksi kutsuttu Sonny Burgess, jolla oli kuulemma tapana värjätä tukkansa punaiseksi ym. Mikään aivan hillitön tyyppi Burgess ei sentään ole, vaikka hänen esityksissään onkin vauhtia paljon enemmän kuin kantrissa yhä roikkuvilla taiteilijoilla.

Tämän levyn legendaesiintyjiin kuuluu Johnny Carroll Teksasista. Hänen Forth Worthissa kesällä -57 tehdyn "That's The Way I Love'n" Phillips osti ja julkaisi sen Phillips International -alamerkillä. Yleensä kyllä Sam-herra ei juuri käyttänyt kuin itse levyttämäänsä materiaalia, mutta lieneekö niin, että Carrollin aiemmin tehtyjen RAB-esitysten maine painoi. Joka tapauksessa levyä ei myyty juuri nimeksikään, RAB oli jo menossa silloin pois muodista.

Eurooppalaisten keräilijöiden jalustalle nostama Charlie Feathers on myös levyllä, tosin hän saa vain laulaa toista ääntä Mack Selfin hillbilly-laulussa "Mad At You" (- toim. huom: Mad At You -kappaleella ei todellisuudessa esiinny Charlie Feathers vaan Mack Self duetoi numeron yhdessä Jimmy Evansin kanssa.) Eipä siinä vielä paljon aineksia legendaan, mutta hänen varsinaiset näyttönsä ovat peräisin muista yhteyksistä.

Yleensä RAB oli todella linjanvalkeata musiikkia esiintyjiensä ihonvärin puolesta, vaikka vaikutteet olivatkin mistä tahansa. Kuitenkin tälle RAB-kokoelmalle on otettu mukaan vanhaan Beale Streeters -joukkoon (Bland, King & Co.) kuulunut Rosco Gordon, joka lähinnä teki levyjä hupisävyyn. Kokoelmalla mukana oleva valkoisten säestämänä tehty "Sally Jo" kuuluu myös tähän kevyeen sarjaan, vaikkakin herra Gordonin välistä akrobaattista ääntelyä on aina hauska kuunnella.

Asiassa eteenpäin eli sarjan kolmanteen levyyn: ROCKIN' & BOPPIN' (Sun 6467 028). Keräilijäkannalta se on ilman muuta ainutlaatuisin, sillä levy sisältää mm. peräti seitsemän ennenjulkaisematonta Carl Perkins -äänitettä. Sitä voi siis pitää todellisena aarteena, sillä esim. itse pidän Perkinsiä todella suuressa arvossa, ja nämä nyt kuulolle tulleet trackit täydentävät ansiokkaasti hänen taiteilijakuvaansa 50-luvulta.

Mukana on kaksi puhdasta kantri-uraa vuodelta 1955 ("Honky Tonk Gal" ja "What You Doin' When You're Cryin'"). Muut viisi kappaletta taas ovat jo rockia, harvinaisuutena voi pitää sitäkin, että Chuck Berryn klassikko "Roll Over Beethoven" on saanut vuonna 1957 Perkinsiltä hyvin paljolti Berryä muistuttavan tulkinnan. Muutenkin kannattaa kyllä miettiä, että Berry on usein eniten valkoiselta kuulostava musta taiteilija.

Levyn toinen hyvin esillä oleva hahmo on Roy Orbison, jonka laulutavasta itse en ole erikoisemmin pitänyt. Hänellä on kirotun korkea ääni ja sitäpaitsi hän jakaa melodian yleensä vetelästi. Mutta hyvä ja tiukka tausta on Orbisonin asiaa joskus auttanut. Niin nytkin, sillä mukana oleva "Go Go Go" on hänen kaikkien aikojen rock-materiaaliaan - ja myös loput levyn vuosilta 1956-57 oleat urat antavat hänestä liiankin hyvän vaikutelman hänen kokonaiskuvansa huomioiden.

Erikoisuuksien ystäville tähdätty linja jatkuu edelleenkin, sillä aikanaan yhden julkaistun levyn primitiivisen RAB'n mestari Jack Earls on saanut peräti kolme uraa mukaan vuodelta 1956 ja samoihin aikoihin levyttänyt Malcolm Yelvington yhden vahvasti kantripitoisen "Yakety Yak'in", jota ei kuitenkaan pidä samaistaa Coasters-kappaleeseen, vaikkakin nimet ovat samat. Sonny Burgessin anti on taas kahden kostealta tuntuneen levytystilaisuuden ylijäämälaulut, joista nyt voi sanoa, ettäsiellä oisi ollut hauskaa olla mukana. Ilopito on tarttuvaa.

Ainoa hankaluus näiden suositeltavien levyjen kohdalla on se, että niitä on hyvin vaikea saada Suomesta johtuen Sunin skandinaavisten oikeuksien kuulumisesta osittain Sonetille ja Hallmarkille. Mutta FBS on onnistunut saamaan käsiinsä todella suositeltavan kokoelman ROCKING AND STOMPING, jonka hollantilainen Negram-yhtiö on julkaissut. Tässä yhdistelmässä on pääosa urista peräisin Sunin aivan ehdottomasta huipusta: Ray Harris / Come On Little Mama; Billy Lee Riley / Flyin' Saucers Rock'n'Rol; Malcolm Yelvongton / Rockin' With My Baby jne. jne. Lisänä kaikkeen loistavaan on Jerry Lee Lewisin legendaarinen, The Hawk -salanimellä tehty "In The Mood". FBS tätä myy ja hintakin on vain 18 mk/kpl. Mutta jos RAB'n kysyntä osoittautuu suureksi, niin pyrimme hankkimaan saataville muitakin alaan kuuluvia, mutta Suomesta vaikeasti saatavia levyjä.

Ja ensi kerralla RAB-levyjen esittely jatkuu. Silloin on vuorossa mm. Charlie Feathers, jolta nyt on jo peräti kolme levyä saatavissa. Samoin on syytä ennen pitkää puuttua hollantilaiseen Collector-sarjaan sekä muutamiin bootleg-levyihin. Mutta siihen asti: Keep on boppin!

ROCKABILLY ELÄÄ, OSA 2 - CHARLIE FEATHERS
Teksti: Matti Laipio
(julkaistu BN-numerossa 3/1975)

Rockabillyn vannoutuneet harrastajat tuntuvat joskus varsin värikkäältä joukolta. Hyvinkin antoisaa luettavaa ovat huutokauppaluettelot, joissa adjektiiveja ei juuri säästellä. Mutta alalla on mies, johon luonnehdintoja ei ainakaan levyluetteloissa juuri liitetä. Hän on kolossi, mies muita korkeammalla. Häneen ei sanamagia tehoa. Kysymyksessä on tietysti CHARLIE FEATHERS, RAB'n elävä legenda.

Feathersin levyjä ei ollut pitkään aikaan realistisilla hinnoilla hankittavissa, mutta nykyisen RAB-renessanssin aikana ollaan tilanteessa, että miehen koko tuotanto on nyt saatavilla. Tilaisuus arvointeihin on silloin mahdollista näilläkin kulmilla.

Feathers on kotoisin Mississippistä. Hän syntyi Hollow Springsin pikkukaupungissa vuonna 1932. Legendojen mukaan Charlie oli jo 9-vuotiaana mainio kitaristi ja teini-ikäisenä paikkakunnan ylpeyksiä. Tuolloin hän esitti Hank Williams -tyyppistä materiaalia.

Charlie kuitenkin ryhtyi työskentelemään paikallisissa öljy-yhtiöissä, mutten sitten aivokalvontulehdus kaatoi hänet sairaalavuoteeseen 1953. Päästyään pois hän päätti olla palaamatta raskaisiin töihin ja ryhtyi elättämään itseään musiikilla. Tietäähän sen, ettei kantrilaulajista ole koskaan ollut pulaa Etelässä. Siksipä Memphisiin muuttanut Feathers ei saanut hurraahuutoja ja punaista mattoa kierrellessään levy-yhtiöissä kauppaamassa itseään.

Tässäkin lehdessä usein vilahdellut Sam Phillips Sun-yhtiöstä kuitenkin osoitti jonkinnäköistä kiinnostusta häntä kohtaan ja solmi sopimuksen Feathersin käyttämisestä uusien kappaleiden esittelylaulajana. Tähtiura ei tuolla vielä auennut, eikä se lähtenyt käyntiin talvella 1955, jolloin Feathers sai ilon ja kunnian tehdä levyn omissa nimissään Phillipsin Flip-yhtiölle. Flip Records oli Sunin kokeilumerkki, jolle tehtiin levytyksiä muusikkopalkkioita polkemalla ja ainoastaan paikallista, lähinnä koemarkkinointia varten.

"Peepin' Eyes" / "I've Been Deceived" (Flip 503) oli teoksen nimi eikä se herättänyt Memhisissäkään minkäänlaista huomiota. Kappaleet oliat kantrityylisiä. Taustalla oli steelin, viulun, kitaran ja basson muodostama yhtye. Ykköspuoli nyt kuunneltuna on aivan mukiinmenevä nopeahko hillbilly-rallatus, mutta kakkospuoli on lievästi sanottuna melkoisen persoonaton balladi.

Feathersin seuraava äänite ei ollut kovinkaan kunniakas, sillä hänet pantiin lusikoita kolistelemaan lauluyhtye Miller Sisters'in levytykseen. Sen sijaan seuraava levytystilaisuus on hänen uransa ehdoton historiallinen huippukohta, vaikkei hän ei saanut laulaa ääntäkään. Heinäkuussa -55 Elvis näet levytti Feathersin ja häntä aiemmin säestäneen steel-kitaristin Stan Keslerin tuliterän laulun "I Forgot To Remember To Forget". Ilmeisesti monien välikäsien kautta kulkeneen tarinan mukaan Elvis ei päässyt studiosta pois ennenkuin säveltäjänero Feathers oli tyytyväinen laulunsa tulkintaan.

Sam Phillips ilmeisesti kuitenkin arveli, ettei Elvikselle tarvita liikoja kilpailijoita RAB-alallaja antoi Feathersin taas levyttää kantria, nyt peräti jo Sun-etiketillä. "Defrost Your Heart" / "Wedding Gown Of White" (Sun 231) oli yhdistelmänä ja kaupallinen menestys taas nolla. Kantrista ei kerta kaikkiaan ollut pulaa. Olisi ollut syytä uskoa jo ensimmäisellä kerralla.

Mieleltään Feathers oli kuitenkin kehittynyt RAB'bariksi ja hänkin katseli kateudesta vihreänä, kun Elvis ja kumppanit porhalsivat vaaleanpunaisissa Cadillaceissaan rokkaavan musiikkinsa rikastuttamina. Kesällä 1956 Charlie iski. Hän levytti Sunin studiossa kaksi rajua RAB-kappaletta: "Get With It" / "Tongue Tied Jill". Mutta Phillips ei yllättävää kyllä pitänyt demo-laulajansa uusista kujeista vaan ilmoitti tylysti, ettei ainakaan Sun näitä kyhäelmiä julkaise.

Hellien jäähyväisten jälkeen Feathers vei nauhansa tunnetun alan yrittäjän (vippaskonstit erikoisalana) Lester Biharin arvioitavaksi. Biharin kaupallinen arvostelukyky oli ilmeisesti tylsistynyt, sillä julkaistessaan ne sitten Meteor-merkillään hän tuskin sai edes matriisikuluja peitetyksi. Mutta levy (#5032) oli joka tapauksessa erinomaista musiikkia. Näissä kieltämättä hieman karun säestysryhmän vauhdittamissa kappaleissa Feathers alkoi jo väläytellä seuraavissa levytyksissä niin kauniisti kukkaan puhkeavaa nikottelu- (hickup) ja huudahduspitoista laulutyyliään. Tältä kannalta erityistä huomiota kannattaa kiinnittää hänen sisääntuloonsa "Tongue-Tied Jill'ssä" toisen kitarasoolon jälkeen: "Well, I asked her if she marries me, so I - (hic) - can hold her hand..." Samoin myös viimeinen kertosäe on melkein yhtä juhlaa, hän laulaa kuin wah-wah -pedaali.

Mutta yhä rajumpaa oli tulossa. Vaikka äskeinen single ei myynytkään, niin Cincinnatissa lymyilevä King-yhtiö päätti pestata Feathersin talliinsa.

Huippuhetki

Feathersin uran musiikillinen kulminaatio saavutettiin Cincinnatissa 18. elokuuta 1956. Feathers oli saapunut kaupunkiin oman yhtyeensä kanssa: Jerry Hoffman soolokitara, Jody Chastain basso ja Ramon Maupin rummut. Charlie räväytti valttinsa tiskiin jo ensimmäisessä laulussa. "One Hand Loose", reippaassa keskitempossa kulkeva kappale osoitti Charlien kurkun olevan vetreässä kunnossa. "Can't Hardly Stand It" oli päivän ainoa balladi, jossa Charlien surulliset säkeet kuten "My spirit is low, I miss you so" saivat erinomaista tukea Jerryn kohtalokkaalta kuulostavasta, matalalta soitetusta kitarasta. Mutta sitten tuli vuoroon se laulu, josta monet asiantuntijat ovat lausuneet kauneimmat ylistyksensä. Ronnie Weiser mm. sanoi kerran: "This is it!!! The ultimate!!!" Kysymyksessä on tietysti RAB-kruununjalokivi "Bottle To The Baby". Mitäpä siihen meikäläinen lisäilemään. Se laulu on koettava ja elettävä.

Ikävä kyllä Charlie ilmeisesti itsekin vaistosi ylittäneensä jopa itsensä, sillä seuraava "Everybody's Lovin' My Baby" oli jo paljon kesympi. Esimerkiksi nikotteluja oli vain mainittavammin lopussa, kun ne "Bottle To The Baby'ssa" alkoivat poikkeuksellisesti jo 3. tahdin viimeisellä iskulla ja jatkuivat sitten keskeytymättömänä purona loppuun asti.

Kannattaa tässä mestariteoksessa kiinnittää huomiota Jerryn hienoon tilannevaistoon. Hän soitti molemmat 12 tahdin soolonsa melkein pelkästään yhtä yksinkertaista kuvoita muuntelemalla. Hän ei halunnut kiinnittää kuuntelijoiden huomiota pois Charliesta. Jotkut asioita ymmärtämättömät tahot ovat törkeydessään joskus väittäneet, ettei Jerry monipuolisemmin olisi osannutkaan soittaa.

Tämän todella kauniita tuloksia tuottaneen session jälkeen Charlie kierteli Etelässä yhtyeensä kanssa. Seuraava levytystilaisuus avautui hänelle tammikuussa -57. Paikka oli RCA:n studio Nashvillessä, sama missä Elvis oli levyttänyt "Heartbreak Hotel'in" vuotta aiemmin. Tuo tietoisuus ei ainakaan kannustanut Charlieta ja muutenkin nämä Nashvillessä tehdyt neljä levypuolta eivät olleet kuin varjoja Cincinnatin sessioon verrattuna.

Ilmeisesti King katsoi, että puhdas RAB on liian suurta taidetta ja sijoitti levytetystä neljästä kappaleesta lauluyhtyeen kahteen ja käski Feathersin muutenkin varoa turhia ääntelyjä. Siten ainoa jonkinlainen RAB-kappale tuosta tilaisuudesta on Nobody's Woman. Muuten on havaittavissa, että soundi näissä Nashville-kappaleissa on huomattavasti ohuempi kuin vanhemmissa. Basso ja rummut eivät ole kovinkaan hyvin esillä.

Tässä vaiheessa voisi sulkea kirjat Charlien kohdalla ja avata ne vasta kymmenen vuoden kuluttua. Mutta ei kai elämää voi noin vain leikellä. Joka tapauksessa Kingin levyt menivät kohtalaisesti kaupaksi ja töitä riitti Jerrylle, Jodylle ja Ramonillekin. Mutta jostain syystä Feathers siirtyi vuonna 1958 levyttämään memphisläiselle Kay-merkille. Ja kun tämä yhtiö pystyi levittämään tuotteitaan vain paikallisilla markkinoilla, tuloksena oli pari keräilijäharvinaisuutta.

Laskukausi

Materiaalinsa puolesta nämä Kay-levytykset tuntuvat kyseenalaisilta. Vai mitäpä on sanottava seuraavasta? Kappale lähtee liikkeelle top-symbaalin kalautuksella, jossa ilmeisesti on tavoiteltu temppeligongin sointia. Epäonnistuminen on täydellinen, sillä kaiutus ei ole onnistunut lainkaan, vaan soundi jää ohueksi eikä ääni soi tarpeeksi kauaa. Sitten lähtee kitara liikkeelle soittamalla mautonta melodiaa, joka lähinnä tuo mieleen Duke Ellingtonin ohjelmistosta tutun "Caravanin" pula-ajan version; vaikutelmaa tukee vielä kompin jauhama "Kuningaskobran" kaltanen kuviointi. 12 tahdin jälkeen Charlie tulee sisään, mutta kas kummaa, RAB on jäänyt muistojen joukkoon. Sankarimme laulaa venytellen eksotiikkaa tihkuvaa tekstiä.

Kysymyksessä on levy "Jungle Fever" / "Why Don't You" (Kay 1001). Se on minua pitkään ihmetyttänyt. Muistin näet Buddy Knoxin vuonna 1957 tekemän singlen "Hula Love" / "Devil Woman" (Roulette R 4018), josta ykköspuoli on peräisin kaikille tutusta elokuvasta "Jamboree". Hula Love on monessa suhteessa samankaltainen rytmiseltä käsittelyltään "Jungle Feverin" kanssa. Siinäkin teksti on eksotiikalla maustettu. Kakkospuoli "Devil Woman" taas esittelee mies-nais -suhteen siten, että nainen on dominoiva ja mies anelee nöyränä suosiota. Tilanne on sama Feathersin kakkospuolella. Ikävämmäksi tilanteen tekee se, että rakenteeltaan molemmat laulut ovat täsmälleen samanlaisia niin säkeistöjensä kuin myös kahden kitarasoolon sijoittamisen suhteen. On vielä huomautettava, että Feathers laulaa nämä laulut tavallista korkeammalta ja siloitellummin; aivan kuin Knox.

Koska todisteet tuntuvat pitäviltä, silloin on suorastaan velvollisuus todeta, että Feathers on ilmeisesti kopioinut edellisenä vuonna ilmestynyttä Knoxin singleä. Henkilökohtaisesti tämä on raskasta myöntää, koska kunnioitan Feathersia suuresti taiteilijana. Mutta olen havainnut, että BN:ssä tinkimättömät kirjoittajat ovat pitäneet tehtävänään totuuden - ja vain totuuden - esiintuomista. Siksi pidän tärkeänä tämänkin vaiheen esittelemistä Feathersin urasta.

Toinen Kay-single "My My" / "Jody's Beat" (Kay 1002) jääköön syrjään, sillä sen laulusolistina on Jody Chastain. Samoilla perusteilla voi sivuuttaa vuoden 1959 tuotannon, sillä Charlie esiintyy tuolloin stemmalaulajana ja komppikitaristina Tommy Tuckerin ja Mack Selfin singleillä. (- toim. huom: C.F. saattaa hyvinkin olla mukana
Tommy Tuckerin vuoden 1959 singlellä "Lovin' Lil" / "A Man In Love" [Hi 2014], jonka molempien puolien kirjoittamiseen hän oli myös osallistunut. Sen sijaan osallisuudesta Mack Selfin saman vuoden studiotöihin [joita on itse asiassa edellä mainitun Phillip Int. -singlen Mad At You / Willie Brown [PI 3548] lisäksi julkaistu vasta cd-aikakaudella] ei ole minkäänlaista vahvistettua näyttöä.)

Seuraava hänen oma levynsä ilmestyi salanimellä Charlie Morgan. On arveltu, että syynä oli materiaalin entistä selvempi iskelmällisyys, minkä johdosta haluttiin työntää esiin uusi nimi eikä vanha RAB-konkari.

Tämän jälkeen pikkumerkille tehty yhdistelmä "Dinky John" / "South Of Chicago" (Wal-May 101) antaa aihetta reunahuomautuksiin materiaalin ja esitystavan lainauksista. Tällä kertaa esikuvana on ilmeisesti ollut Ronnie Hawkinsin "Ballad Of Caryl Chessman" (Chessman teloitettiin 2. toukokuuta 1960; sinä iltana imin puolineekeriä Tähtitorninmäellä [- toim. huom: "puolineekeri" oli kutsumanimi nuorison keskuudessa tuolloin suositulle, hinta-alkoholiprosentti -suhteeltaan edulliselle rommiviinalle]. Hawkinsilta "Morgan" on lainannut melodian ja sovituksen ykköspuolelleen.

Tuon levyn ilmestymisvuonna Charlie päätti lopettaa aktiiviuransa muusikkona. Hän oli mennyt naimisiin ja avioliiton tuloksena oli pian kaksi lasta, poika Bubba ja tytär Wanda. Elämän säännöllistämiseksi hän osti itselleen bensiiniaseman. 60-luku jäi Charlielle siten eräänlaiseksi välivaiheeksi, sillä hän soitteli enää harvoin. Silti hän levytti viime vuosikymmenellä muutaman singlen, jotka sisälsivät varsin hyvää tavaraa.

Ensimmäiset olivat 1962 tehty "Today And Tomorrow" / "Wild Wild Party" (Memphis 103) ja pari vuotta myöhemmin ilmestynyt "Deep Elm Blues" / "Nobody's Darling" (Holiday Inn 114). Vaikka Feathers oli nykyaikaistanut taustojaan (lähinnä twist-kompit kummassakin), hän oli laulussaan palaamassa takaisin kultakautensa hillittömyyteen. Mutta parempaa oli tulossa.

Man alive

Vuoden 1968 elokuussa kävin Memphisissä. Siellä keräilijän kannalta johtava levykauppa on Chelsea Avenuella sijaitseva Select-O-Hits, jota hoitelee Sam Phillipsin sukulaispoika Tom Phillips. Olin koko päivän kaivellut takahuoneen levypinoja, kun Tom pyysi breakille nauttimaan parit voileivät ja jäätelösoodat, jotka hänen ystävällinen vaimonsa oli hakenut viereisestä baarista. Tiskin ääressä jutteli Tomin kanssa jo hieman harmaantunut ja tukevoitunut mies. Tom esitteli hänet minulle: "Tämä on Charlie Feathers. Hän oli mukana kun rock'n roll lähti liikkeelle."

Noihin aikoihin olin enemmän kiinnostunut bluesista kuin rockista. Siksi juttelimme aivan yleisestä asioista. Mutta tänä kesänä (1975) asia toivottavasti korjataan.

Paluu

Vuosi 1968 merkitsi Charlielle kuitenkin käännettä vanhaan rockiin päin. Tuon vuoden kesänä Memphisissä oli käymässä myös tunnettu englantilainen RAB-fanaatikko "Breathless Danny" Coffey. Hän ja Tom Phillips päättivät levyttää Charlien vanhaan malliin. Ja mikä sen sopivampaa, sillä Tomin haltuun oli joutunut Sunin vanha äänityskalusto. Ei ainakaan autenttisuudesta olisi pitänyt olla valittamista. Sitä ei varmastikaan vähentänyt, että basistiksi tuli mukaan Jerry Lee Lewisin vanha soittokumppani Marcus Van Story.

Noihin aikoihin Sun-yhtiö oli vielä olemassa. Niinpä Danny ja Tom suunnittelivat äänitysten julkaisemista vanhalla kunniakkaalla merkillä. Mutta hanke ei toteutunut, sillä Sun kupsahti lopullisesti eikä yhtiön materiaalin ostanut Shelby Singleton ollut millään lailla kiinnostunut näistä äänityksistä.

Sitten kesti neljä vuotta ennen kuin näitä Charlien äänityksiä kuultiin. Tavaraa olisi ollut yhtä LP:tä varten, mutta toistaiseksi Tom Phillipsin Philwood-yhtiö on julkaissut vasta yhden singlen "Tear It Up" / "Stutterin' Cindy" (Philwood 223). Huomaa, että pitkästä aikaa Charlie on saanut hyöriä studiossa vapautuneesti, sillä ykköspuolelle sijoitettu vanha Johnny Burnetten bravuurinumero oli paljon villimpi kuin alkuperäisesitys. Charlie oli palannut, ja komeasti. Tämä levytys on ehdottomasti laskettava Charlien parhaimmistoon heti Meteorin ja Kingien jälkeen.

Keräilijäpiireissä Charlien comeback oli sensaatio. Myös "normaali" yleisö oli jälleen kypsä Charlielle, ja hän alkoi taas esiintyä Memphisin pikkukerhoissa. Mukana ei ollut enää vanha bändi, vaan Charlie oli vuosien varrella opettanut lapsiaan ja lavalla nähtiin soolokitaristina Bubba. Taustoja taas lauloi Wanda; tiedä sitten mitä USA:ssa on laissa lasten työajoista säädetty.

Charlien keikoista on alan lehdissä näkynyt innostuneita kuvauksia. Yleensä muuten vakaa Ronnie Weiser on matkustanut Memphisiin asti kuuntelemaan Charlieta ja hänen kuvauksensa on todella innostunut. En kuitenkaan katso nyt aiheelliseksi Ronnie siteeraamista, sillä FBS:n valtuuskunnan tarkoituksena on kesällä itse nähdä Charlie toiminnassa. Siihen asti on maltettava odottaa.

Kiinnostuksen uudelleen syntyminen on mahdollistuttanut myös Charlielle hänen ensimmäisen LP:nsä tekemisen. Tämän kunniatehtävän otti suorittaakseen Chicagossa vaikuttava George Paulus, jonka Barrelhouse-merkillä ilmestyi viime vuonna raju "Good Rockin' Tonight" (Barrelhouse BH-03). Kodissani tuo levy on soinut usein. Sen se ansaitseekin, vaikkakin todella puritaanisissa piireissä on arvosteltu sähköbasson käyttöä levyllä. Näiden tahojen mielestä RAB vaatii ehdottomasti akustisen basson, mutta tuo on minun mielestäni kyllä turhaa haihattelua. Samanlaista kun aikanaan vaadittiin kornetin käyttämistä trumpetin sijasta N.O.-tyylisessä jazzissa.

Levyllä Charlie on palannut kultakautensa ilmaisuun. LP on mahdollistanut kappaleiden pidentämisen entisestä kolmen minuutin maksimista. Paulukselle on kunniaksi todettava, ettei hän ole pyrkinyt mihinkään itsetarkoitukselliseen (ja usein tyhjäkäyntiin johtavaan) venyttämiseen, vaan levyn ainoa selvästi pitkä (7:27) teos on nimeltään "Call Dog". Mutta se on samalla levyn ehdottomia kohokohtia, se on näet mielestäni yksi surrealistisen rockin huippusaavutuksia vetäen hyvin vertoja esimerkiksi Captain Beefheartin parhaille paloille. Luonteeltaan laulu on ns. talking blues, jossa Charlie puhuu suurimman osan laulamalla ainoastaan kertosäkeen. Mutta tuo laulu on todellista ihmisäänen akrobatiaa. "Call Dog" on hämmästyttänyt monia, esimerkiksi suomalaisen nykymusiikin johtohahmoihin kuuluva Jukka Gustavson luonnehti sitä nerokkaaksi.

Muilta osin materiaali on tavanomaisempaa, vaikkakaan mukana ei ole kuin yksi Charlien aiemmin levyttämä kappale, "Tongue-Tied Jill". Joukossa on muutama alan klassikko, "Good Rockin' Tonight", "Baby Let's Play House", "Matchbox" ja "Kansas City". Lopuista osa on kantrikappaleita, osa Feathersin kirjoittamia uusia rockeja. Levyn suurimpana ansiona on pidettävä Feathersin omaa kaikista estoista vapautunutta ilmaisua. Tällaisena se eroaa selvästi edukseen suurimmasta osasta muiden veteraanien viime aikoina tekemistä levytyksistä, joissa tulkinta on monesti luutunutta.

Tämän lisäksi Charlie on levyttänyt viime aikoina pari singleä pikkumerkeille sekä samoin on hollantilaiselle bootlegeihin erikoistuneella Redita-merkillä ilmestynyt LP, joka sisältää sekä vanhaa että tuliterää materiaalia. En ole tuota LP:tä vielä kuullut, joten en siitä pysty sanomaan mitään. Singleistä taas Pompadour- ja Ronnie Weiserin Rollin' Rock -merkeillä julkaistut ovat kohtalaisia.

Mutta näinekin näyttöineen Charlie Feathers kuuluu rockabillyn ehdottomiin kuninkaisiin - joukkoon, jossa ovat nuori Elvis, Carl Perkins, Ronnie Self ja muutamat muut. Hänellä on ollut nousuja ja laskuja urallaan. Se vain tekee hänet inhimillisemmäksi. Hänkään ei ole erehtymätön.

Tässä jutussa mainittu musiikkimateriaali löytyy suurimmaksi osaksi seuraavilta LP:iltä.

ROCK AND ROLL (Star 312). Levy sisältää hänen singletuotantonsa vuosilta 1955-1973. King-äänityksiä lukuun ottamatta. Kaikkiaan 22 kappaletta. Mutta soundi erittäin huono. Yrittäkää hankkia vanhat singlet esimerkiksi jäljitelmäversioina, jotta musiikki pääsisi oikeuksiinsa.

ROCKABILLY KINGS (Polydor 2310 293). Välttämätön hankinta RAB-harrastajille, sillä levyllä on kaikki 8 Charlien julkaistua King-äänitettä sekä toisella puolella teksasilaisen Mac Curtisin vanhaa 50-luvun tavaraa. Soundi on hyvä.

GOOD ROCKIN' TONIGHT (Barrelhouse BH-03). Kommentit löytyvät jutusta.


EXTRA !!

Blues News on viime aikoina kokenut rajuja muutoksia, ei vähiten ulkoasun suhteen. Mutta nyt sisältökin on hakemassa uusia suuntia. Olemme päättäneet siirtyä entistä aktiivisempaan tietojen hankintaan. Niinpä tässä seuraavassa oleva haastattelu on taatusti yksinoikeudella Suomeen hankittu. Se näet tehtiin puhelimitse 23. toukokuuta, jolloin kello 23:50 keskus ilmoitti puhelun Memphisiin olevan valmis. Toisessa päässä oli Charlie Feathers. Ja vielä kerran on korostettava, vain BN:stä tämänkin voitte lukea.

- Hello.
- This is Matti Laipio from Finland. Can I talk with Charlie Feathers.
- Speaking.
- Hello Charlie, I'm just writing a story on you and I would like to know something about your most recent activities.
- Where are you calling from?
- Helsinki, Finland. A country next to Sweden, in Northern Europe.
- Uh, huh.
- Yeah, but I would like to go back to you. Have you made any LP's since your Barrelhouse album?
- Barrelhouse album?
- Album on that Chicago based label.
- Oh yeah, well, I have made recordings but they are not yet released.
- On what label are they?
- Well, we have been looking for the right label. It is still open.
- Okay, how about gigs? Do you have a regular spot somewhere?
- Yeah, I play at a club called Harpers Lounge right here in Memphis. I have a gig there tonight.
- Do you have an own group?
- Yeah, I have one.
- Are your son and daughter playing with you?
- That's right.
- Well, Charlie, whatwould you do on August 15? It is a Friday night.
- It is a Friday, I would be at the lounge. Why are you asking?
- Well, me and some of my buddies would be then in Memphis and we really like to see you in action.
- Well, you are welcome to the club.
- Thanks Charlie, some of my friends are musicians. If they want, can they play with you at the club?
- Of course, they are welcome.
- Thanks Charlie. We let you know when we are in town.
- Yeah do that. Call me, so I would tell where the club is.
- Right. See you in August.
- Yeah, remember to call me.
- We do that. Bye Charlie and thanks a lot.

MEMPHIS, TENNESSEE (14.-27.8.1975)
Teksti: Matti Laipio, kuvat: Jarmo Santavuori
(katkelmia BN-numerossa 6/1975 julkaistusta USA:n matkakertomuksesta)

Torstai, 14.8.1975: Memphis, Tennessee. Olin ollut sielläkin seitsemän vuotta sitten, mutta bussin ikkunasta tarkastellen mikään ei tuntunut muuttuneen ihmeemmin. Näkyvintä oli runsas uusien hotellien ilmestyminen keskustan tuntumaan. Astuimme taksiin linja-autoasemalla ajaaksemme suoraan autovuokraamoon. Musta taksinkuljettaja otti muutaman korttelin kautta vauhtia ajaessaan aivan kivenheiton päässä olevaan Avisin konttoriin. Vielä hyvät juomarahat huiputuksen päälle, niin ukko oli ratkityytyväinen.

Hyvissä ajoin varaamamme farmariauto ei ollutkaan vuokraamossa. He kertoivat sellaisen löytyvän lentokentältä. Tuo ei pahemmin meitä hätkähdyttänyt, sillä meidän piti joka tapauksessa mennä lentokentälle illalla hakemaan Jussia (Raittinen), Kajdea (Westerlund), K.W:tä (Blomqvist) ja Andersia (Crohns). Sikäli olimme aivan tyytyväisiä heidän antaessaan käyttöömme iltapäiväksi kohtalaisen kookkaan Mercury Montegon, jota Jarmo ryhtyi ilosta hirnahdellen sombaamaan.

Ajoimme hitaasti Union Avenueta ylöspäin tähystellen legendaarista numero 706:a. Tuolla ensikerralla se meni ohi huomaamattamme, mutta mennessämme myöhemmin etsimään maineikkaan Sun-studion entistä sijaintipaikkaa löytyi pieni talo, jonka ovessa oli historiallinen numerosarja.

Tavarat Holiday Inn'iin ja nopea tilanteen arviointi ennen lentokentälle lähtöä. Soitin yhteyshenkilölleni Irene Scruggsille, joka tuntui hyvin avuliaalta ihmiseltä. Ilmoitin toivomuksenani olevan päästä tutustumaan johonkin radioasemaan, mieluiten sille, missä Rufus Thomas on työskennellyt. Samoin kerroin Staxin olevan kovasti mieluisa tutustumiskohde. Ja jos hän mitenkään pystyisi järjestämään tapaamisen Sam Phillipsin kanssa, niin siinä sitä olisikin kylliksi. Toivomukset eivät häntä tuntuneet mitenkään tyrmäävän. Hän pyysi aikaa seuraavaan aamuun, jolloin hän soittaisi hotelliin ja kertoisi miten oli käynyt.

Kiitin ja soitin Charlie Feathersille. Ilmeisesti hänen vaimonsa kertoi, ettei mestari ollut kotona.
- Charlie on lähtenyt koirakilpailuihin. Parasta soittaa huomenna aamulla.

Kiitin neuvosta ja pyysin lähettämään terveisiä Suomesta. Lähdimme ajelemaan kohti lentokenttää. Kartan mukaan lyhin reitti veisi Elvis Presley Bulevardin kautta. Ajelimme hiljakseen tuota leveää matalien rakennusten reunustamaa väylää ihmetellen asuisiko Elvis tuon saman kadun varrella. Erään ostoskeskuksen vastapäätä olevan portin pieleen oli kerääntynyt joukko ihmisiä. Porttiin oli kiinnitetty metallista tehty kitaristinkuva. - Tuossahan se Graceland varmasti onkin. Moukan tuuria, löytyi ensiyrityksellä.

Auto seis ja miehet ulos. Oli jo alkanut hämärtää, Jarmo ei viitsinyt ottaa kameraakaan mukaan. Portin pielessä norkoili parikymmentä henkeä. Herätimme kielemme ansiosta ilmeisen myönteistä huomiota. Eräs kaveri tuli meitä jututtamaan.
- Te olette paljon pitemmältä kuin minä. Minä olen Pennsylvaniasta ajanut tänne Datsunilla. Vai että sitä Suomestakin asti tullaan katsomaan Elvistä. Se on jo jotain. Emme viitsineet tuon säihkyvän Elvis-fanin kuvitelmia romahduttaa siitä, että nimenomaan Elvis oli USA:n matkamme aiheena. Kyselimme mahtaisiko herra olla kaupungissa.
- Yes, he is, kaveri kuiskasi kohtalokkaalla äänellä.
Kaupungista päin ajoi portille auto. Auto oli vaivainen kuormuri eikä taatusti kuljettanut El'tä. Portti jäi auki. Nyt meihinkin iski fan-mania. Aikaa oli vielä vähän.

Elvis ajoi ohitse

Eikä meidän tarvinnut odottaa kuin pari minuuttia, niin silloin alkoi tapahtua. Moottoripyörien johtama saattue ajoi kaupungista. Saattueessa oli neljä autoa, joista yksi oli pidennetty Mersu. Siellähän entinen rock-kunkku istuikin himmennettyjen lasien takana. Jarmo kiroili karkeasti ja kovaäänisesti kameran poisjättämistä, kun katselimme hieman hämärästi erottuvan, valkoisiin pukeutuneen hahmon vilkuttelua auton ohittaessa meidät. Portit suljettiin ja mielestämme Memphisin vierailu oli alkanut hyvissä merkeissä. Sen kunniaksi oli vielä käytävä kaupassa tutkimassa paikallista bourbon-valikoimaa. Löytyihän taas uutta. New Yorkista tuleva kone oli myöhässä. Sillä aikaa auto vaihdettiin. Nyt saimme laivaksemme todella tilavan Mercury-farmarin.

- Näimme juuri Elviksen. Mitä Suomeen kuuluu?, etujoukko tervehti hieman rupsahtaneen tuntuista matkustajakvartettia.
- Älä helvetissä, täällä vai? USA on mahdollisuuksien maa.

Sinä iltana ajelimme Beale Streetille, mutta niillä main ei ollut oikein minkäänlaista toimintaa. Erään baarin nurkilla pyöri mustia naisia, ilmeisiä prostituoituja. Seutu oli sen verran vähän valaistua, ettemme uskaltaneet jättää peltimajaamme ja kiertelimme keskustassa etsiessämme hotellissa neuvottua kaupungin huvialueeksi mainittua Overton Squarea. Eipä löytynyt koko paikkaa, pari hassua topless-kerhoa. Yleisesti ottaen Memphis tuntui suhtkoht kuivalta paikalta.

WDIA

Perjantai, 15.8.1975: Aamulla sitten ohjelmakin järjestyi. Aamuksi olisi vuorossa radioasema WDIA ja iltapäivällä Staxissa odotettaisiin meitä. Siinähän sitä olikin; vielä soitimme Charlielle, jonka kanssa olimme aiemmin olleet yhteydessä jo Nashvillestä käsin. Hän vakuutti nytkin myyneensä kerhonsa eikä hänellä olisi mitään esiintymistä sinä viikonloppuna. Vaikutti pahalta, mutta sovimme silti tapaamisen Phoenix-kerhossa Lamar Avenuen varrella kello kuudeksi.

WDIA ei olekaan mikään aivan perinteiltään mitätön asema, sillä siellä aloitti uransa aikoinaan B.B. King tiskijukkana ennen ryhtymistään ammattimuusikoksi. Siellä myöskin pyöritteli pitkään levyjä Rufus Thomas, joka edelleenkin on tiiviissä kanssakäymisessä aseman kanssa. WDIA on mustalle yleisölle suunnattu asema. Sen kantama ulottuu pohjoisessa Cairoon ja etelässä suunnilleen Jacksoniin, Mississippiin. Pääosa kuulijoista on kuitenkin Memphisin lähialueilta. Perinteistään huolimatta aseman ohjelmointipolitiikka on yhtä tiukkaa kuin pohjoisessakin. 40 levyä on viikon ohjelma ja suurin osa siitä listasoulia.

Sillä viikolla sentään oli soittolistalla yksi valkoinenkin levy. Olen varma, että tekijä olisi kovasti ilahtunut, jos olisi tiennyt. Kysymyksessä oli näet Pete Wingfieldin "Eighteen With A Bullett". Peten tapasin 60-luvun lopulla Chicagossa, jolloin hän oli Koesterin levykaupassa hanslankarina ja juoksi kerhoissa ja konserteissa niin paljon kuin ehti. Silloin vielä Regal-teatteri oli toiminnassa ja Pete kertoi nautiskellen illasta, jolloin hän oli nähnyt Junior Parkerin ja Bobby Blandin samassa showssa. WDIA oli aikoinaan 50-luvun alussa iso tekijä näiden kahden taiteilijan elämässä heidän työskennellessään Memphisissä. Nyt siis oppipoika ja ihailija oli saanut levynsä tuon aseman listalle. Onnea vaan, Pete.

Asemalla meitä opasti herra A.C. Williams, joka pr-päällikön hommiensa ohella vetää joka aamu omaa showtaan kuudesta kahdeksaan. Hän oli hyvinkin aulis selostamaan amerikkalaisen levysoittopolitiikan mysteerejä. Hänen kertomastaan paljastui, ettei soittolistan lyhyys ole ainoa rajoitus TOP 40 -asemilla, vaan ohjelmointi on vieläkin tiukempaa. Esimerkiksi tiettyjen mainospalojen jälkeen on välttämättä soitettava nopea kappale ja jossakin toisessa kohdassa taas tietyn tyyppinen kappale jne. Mutta silti A.C. tuntui suhtautuvan varsin lupsakasti työhönsä. Hänelläkin oli vielä oma, kieltämättä hieman vaikeaselkoinen järjestelmä oman ohjelma-aikansa ohjelmoinnissa. Vaikka olen hänen selostustaan omasta systeemistään kuunnellut myöhemminkin nauhalta en voi väittää sitä ymmärtäväni.

Tässä on ehkä tullut painotetuksi liiankin paljon amerikkalaisen radiotoiminnan rajoittuneisuuksia. Reiluuden nimessä on kyllä kerrottava sekin, että WDIA:lla kuten monilla muillakin asemilla on kaikenlaisia palvelutoimintoja kuuntelijoiden hyväksi. Asemilla on mm. omat erityiset palvelevat puhelimensa, joista saa neuvoja esimerkiksi häätöasioissa ja monissa muissa oikeusturvaan liittyvissä kysymyksissä. Tuo palvelu on maksutonta ja luottamuksellista eikä noin saatua aineistoa käytetä ohjelmissa ellei sillä ole yleisempää merkitystä.

Kyselimme A.C:ltä payolasta eli radioasemien lahjonnasta. Hän vakuutti, ettei sitä esiinny Memphisissä, koskapa markkina-alue on niin pieni. Eri asia on New Yorkin ja Los Angelesin kaltaiset kaupungit. Tiedustelimme sitten Rufus Thomasin tapaamismahdollisuuksia. Isäntämme kertoi jo tarkistaneensa asian, mutta oli käynyt ilmi, ettei Rufus ollut juuri silloin kaupungissa. Ei sille voinut mitään. Kiertelimme vielä aseman eri osastoilla ja keräilimme mukaamme kaikenlaisia brosyyrejä.

Ajoimme takaisin hotelliin. Siellä miehet jo keikkuivat pirteinä. Olivat tutkiskelleet Memphisin mahdollisuuksia ja olivat päättäneet lähteä laivamatkalle Mississippi-joelle. Jussi lähti mukaamme Staxiin.

Staxissa autiota

Jo etukäteen olimme tietoisia tuon ennen niin maineikkaan yhtiön vakavasta alamäestä, mutta totuus osoittautui odotettua karmeammaksi. Kierrellessämme yhtiön talossa Union Avenuen päässä "TOEUK"-sarjaan kuuluvan Fannie Kelleyn kanssa paljastui, että suurin osa talon huoneista oli tyhjillään, koska henkilökunta oli erotettu toiminnan supistumisen takia. Parhaillaan yhtiö keräilee kuutta miljoonaa dollaria, jotka se on velkaa Columbialle perustetusta jakelusopimuksesta. Se on melkoinen raha, eikä yhtiön nykyisillä tuotteilla sellaisiin summiin niin helposti päästäkään.

Columbian kanssa Staxin tuotteet menivät huonosti kaupaksi. Stax syytteli, ettei Columbia kyennyt markkinoimaan soulia ja Columbia taas sitä, ettei Stax pysynyt sopimuksen edellyttämissä tuotantoluvuissa. Oli kuinka oli, niin seurauksena ainakin nimekkäämmät taiteilijat alkoivat hypellä pois yhtiöstä. Tällä hetkellä vanhoista tutuista nimistä ei enää ole jäljellä kuin Rufus Thomas ja Little Milton, tosin kuitenkin monen artistin jäljiltä on varastossa julkaisematonta materiaalia, joita nyt työnnetään ulos artistien kiusaksi.

Silti ei kirvestä oltu heitetty kaivoon, vaan yhtiössä ainakin meille kerrottiin nykyisen oman jakelun mahdollistavan tuotteiden oikean esiintuomisen. Monelta taholta myös väitettiin, että niin kauan kuin David Porter istuu pallillaan, voidaan luottaa Staxin säilyvän kovana. Uusista artisteista tuotiin eniten meille esiin gospel-ryhmä Rance Allen Group, joka on suhteellisen menestynyt soul-listoilla. Toisaalta taas meitä huvitti yhtiön ilo siitä, että Lena Zavaroni (Niinisalossa vieraillut lapsitähti) on nykyään heillä USA:ta varten. Tuo nyt lähinnä tuntui pyhäinhäväistykseltä yhtiön perinteitä (Otis Redding, Sam & Dave ym. ym.) kohtaan. Emme lainkaan onnitelleet, vaan ihmettelimme heille, mitä he hänen kanssaan voivat tehdä, sillä pikku-Lena on jo ohitse Euroopassakin. Se pisti kai sikäläiset ajattelemaan.

Stax pistettiin aikoinaan vanhaan kauppaan, mistä sitten laajennettiin viereiseen elokuvateatteriin. Nykyään McLemoren varrella on vieläkin Staxin maineikas Soulsville USA -studio. Sinne mekin tietysti halusimme päästä katsomaan legendaarisia paikkoja. Mustan ghettoalueen keskellä sijaitseva studio on tarkoin vartioitu paikka. Portilla oli aseistettu vartija ETYK-malliin ja mekin saimme näyttää tavaramme ja kirjoittaa nimemme päivystäjän kirjaan.

Sisällä studiossa oli suhteellisen rauhallista. Päästudiossa ei ollut mitään levytystä käynnissä ja saimme hortoilla siellä rauhassa. Itse studio on ilmeisesti rakennettu elokuvateatterin katsomo-osaan, sillä lattia on alaspäin viettävä. Tarkkaamo taas on ilmeisesti sijoitettu vanhaan konehuoneeseen, sillä se on huomattavasti korkeammalla kuin studio. Mitään salaisuuksia emme studiosta löytäneet, se osoittautui laitteistoltaan melko normaaliksi 16-raitalaitokseksi, samanlaiseksi kuin esimerkiksi jokin Monument tai Woodland Nashvillessä. Kyllä huomasi, että miehistä se Staxin soundi on kiinni ollut.

Lähdimme etsiskelemään sopivia haastattelukohteita, mutta paljastui, että esimerkiksi David Porter ei ollut virkapaikallaan eikä oikeastaan kukaan muukaan suuressa studiorakennuksessa. Kiitimme Fannieta ja lähdimme ottamaan pakolliset poseerauskuvat Soulsville-kyltin alla. Kadun vastapäisellä puolella sijaitsee muuten Satellite-niminen levykauppa. Siinä oli se Staxin varsinainen alku. Levykaupasta 50-luvun lopulla Jimmy Stewart ja Estelle Axton yhtiön maailmalle loivat. Vahinko vaan, että nyt näyttää olevan katkera loppu lähellä.

Mississippiööä purjehtineetkin olivat selviytyneet hengissä retkeltään ja käyneet jopa Arkansasin puolen rantahietikolla. Aikaa Charlien tapaamiseen oli vielä pari tuntia. Siksi ehdimme vielä hyvin käydä uimassa hotellimme uima-altaassa, missä Jussi herätti ansaittua huomiota mahtavilla parin altaanmitan pituisilla sukelluksillaan.

Good Ole Charlie

Charlien tapaaminen oli yksi matkamme ehdottomista päätavoitteista. Siksi petyimme hieman saapuessamme Phoenix-kerholle. Tuo kerhon nimeä kantava rakennus osoittautui lautatönöksi, jonka eteen oli parkkeerattu muutama auto.

Sisältä paikka oli hämärä. Astuimme sisään ja parin tiskin luona olevan asiakkaan joukosta irtaantui yksi. Harmaatukkainen, hymyilevä mies tuli luoksemme.
- Terve, olen Charlie Feathers.

Siinä hän oli, rock-a-billyn jättiläinen ilmielävänä. Istuimme pöytään ja aloimme jutella kaikenlaista. Siinä jutellessamme kaivoin nauhruin ja jututin häntä uransa eri vaiheista. Charliella oli kovastikin mielipiteitä ja tarinoita, ennen kaikkea vanhoista Sunin ajoista. Tuostakin tulee aikanaan erillinen juttu BN:ään.

Joka tapauksessa Charlie valitteli sitä, ettei hänellä ollut keikkaa illalla ja kyseli meiltä, voisimmeko lähteä hänen mukanaan katsomaan soft-ball-ottelua Mississippin puolelle. Tottakai se sopi ja joukkomme hajaantui kahteen autoon osan meistä ajaessa Charlien ja matkalla mukaan noukitun Shorty-veljen kanssa. Matkanteko oli melkoista, sillä Shorty osoittautui varsinaiseksi tarinaniskijäksi ja paksulla etelän aksentilla kerrottua juttua tuli solkenaan. Suurin osa niistä oli melkoisen hävytömiä ja rasistisia, joten ne eivät oikein tähän lehteen sovi. Joka tapauksessa Shorty yritti tarjota meille lahjaksi paria miljoonaa neekeriä, mutta kyllä olisi varmasti ratkityytyväinen, jos jokainen FBS-läinen ottaisi parikin kotiinsa. Näköjään lainsäädäntö ei vanhoja asenteita niin vaan muuta ainakaan vanhemman polven keskuudessa.

Ajomatka oli pitkä. Ajoimme ainakin runsaat puoli tuntia ja oli jo pimeä, kun saavuimme pienelle kentälle. Se oli onneksi hyvin valaistu ja sitäpaitsi siellä oli kioski. Mahtoivat myyjät hämmästyä, kun kuusi nälkäistä suomalaista ryntäsi paikalle ja alkoi tilailla liikuttavan halpoja hampurilaisia tukkukaupalla. Charlie taas oli ilmeisesti kotoisin noilta seuduilta, sillä hän tuntui tuntevan useimmat paikalla olijoista. Ottelu oli ilmeisesti jonkinlainen piirisarjan tasoinen, mutta Charlie oli varsin kiinnostunut tuloksesta, sillä tuossakin ottelussa oli vedonlyönneissä melko paljon rahaa liikkeellä.

Osa suomalaisista hermostui, kun kentälle marssi päättyneen ottelun jälkeen kaksi uutta joukkuetta seuraavaa ottelua varten. Anders, K.W. ja Kaj päättivät asettaa huvit ennen kulttuuria ja lähtivät ajamaan Memphisiin. Jäimme kentälle katselemaan ottelua, mutta Charliekin kai arvasi, ettemme olleet ihmeemmin kiinnostuneita tuosta lämpimässä kesäillassa käydystä kamppailusta, vaan kyseli lähtöhalukkuuttaamme. Olimme äärimmäisen halukkaita palaamaan kaupunkiin ja taas lähdimme Shortyn tarinoiden siivittäessä matkantekoa.

Yösoitto Kaarlon kotona

Charlie pyysi meidät kotiinsa. Sitä vastaan meillä ei ollut mitään. Hän asuu pienehkössä talossa kaupungin laidalla. Asetuimme olohuoneeseen ja Charlie ryhtyi esittelemään nauhakokoelmaansa. Yllättävän paljon hän on eri aikoina tehnyt nauhoja omista esityksistään. Nytkin kuulimme muutaman todella kovan rab-esityksen, joita koskaan ei ole levyllä julkaistu.

Siinä vähitellen Jussikin rohkaisi itsensä ja lainattuaan kitaran alkoi pudotella kantrikappaleita siirtyen vähitellen rockiin. Charlie oli selvästi mielissään vieraastaan. Yleensähän hänen luonaan on käynyt rock-a-billy-sekoilijoita, jotka ovat tiukanneet erilaisia jo ammoin sitten unohtuneita yksityiskohtia joistakin levytyksistä ja kokoonpanoista. Muusikot eivät häntä ole juuri vierailuillaan kunnioittaneet. Ennen pitkää Charlie ja Jussi lauloivat yhdessä ja kotiin puolenyön aikoihin saapunut poika Bubba sai luvan kaivaa sähkökitaransa esille yökonserttia varten. Siinä kuultiin sitten vanhat rab-klassikot vuorotellen harvalukuisen kuulijakunnan toivomusten mukaan. Elämys oli lievästi sanottuna mahtava.

Taiteilijoiden vetäessä henkeä puheeksi tuli New Orleansissa tapahtuva levytyksemme. Siinä vaiheessa pitkin iltaa Jussia kehunut Charlie yht'äkkiä ehdotti, että jos Jussi levyttäisi hänen kanssaan Memphisissä huomenna lauantaina.

Ehdotus oli äkillinen, mutta Charlie lupasi hankkia kohtuuhintaisen studion sekä muusikot. Tarjous oli vähintäänkin imarteleva; ei siksi ollut ihme, että Jussi innostui asiasta välittömästi. Materiaalin löytäminen oli vielä ongelmana. Vanha kunnon "Blue Moon Of Kentucky" oli itsestään selvä vaihtoehto. Sen Jussi kävi Charlien kanssa lävitse ja mestari hyväksyi suomalaisen tulkinnan. Seuraava kappale ei löytynyt aivan heti. Tarjosimme Charlien iloksi hänen Elvikselle tekemäänsä "I Forgot To Remember To Forget'iä". Charlie ei kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen Jussin tulkintaan, vaan huudahti taas veitikkamaiseen tapaansa tietävänsä sopivan laulun.
- John, "I'm Left, You're Right, She's Gone", that's just right song for you.

Ja niinhän se olikin. Charlie lauloi laulun, jotta Jussi sai osittain unohtamansa sanat mieleensä. Siitä ei enää kauaa kestänyt, kun laulu oli suhteellisen tyydyttävässä kunnossa.

Sovimme vielä alkuperäisen Sun-tunnun luomiseksi, että levy tehdään ilman rumpalia vain kahden kitaristin sekä basistin säestämänä. Charlien ajaessa meitä hotelliin hän lupasi soittaa heti aamulla, jos studio olisi vapaana ja basisti löytyisi. Kello oli jo kolme, kun vihdoin pääsimme perille varsin vaihtelevan päivän jälkeen.

Lauantai, 16.8.1975: Aamulla Charlie soitti. Studio oli saatu kolmeksi tunniksi ja basistikin oli löytynyt. Charlie pyysi meitä paikalle klo kolmeksi. Soitin sitten Irene Scruggsille ja tiedustelin miten Sam Phillipsin mahdollinen tapaaminen oli edistynyt. Hän kertoi jättäneensä sanan Phillipsin sihteerille, mutta mitään ei ollut kuulunut. No, eihän kaikki sentään voi onnistua. Kiitin häntä vaivannäöstä ja samalla hän ilmoitti, jos Furry Lewis meitä kiinnostaa, niin hän esiintyy illalla Goin' To Market -nimisessä paikassa. Se oli hyvä vihje. Lupasin, että menemme katsomaan Memphisin blues-veteraaneihin kuuluvaa Furrya.

Lähdimme liikkeelle hotellista puolenpäivän aikoihin. Kävimme ensiksi Beale Streetillä. Vielä seitsemän vuotta sitten kadun varrella oli ollut enemmän elämää, mm. joitakin musiikkipaikkoja, muuta nyt se oli kuin lännen aavekaupungin pääkatu. Muutama kauppa sentään vielä oli avoinna ja kadun kulta-aikoina ilmeisesti hyvää bisnestä tehneistä panttilainaamoista oli vielä pari muistuttamassa menneistä ajoista. Soittimia olisi löytynyt laitoksista paljonkin. Nyt kun Memphis haluaa päästä turistikaupungiksi, on suorastaan typerää päästää sen kuuluisin miljöö rappeutumaan. Restauroimalla siitä saisi todella komean toimivan alueen keskustaan, mutta nyt kadun rakennukset ovat purkutuomion uhkaamina. Häpeä.

Liian komeassa ympäristössä ei myöskään muuttuvaa katua tähystele bluesin keksijän arvonimen ominut W.C. Handy, jonka patsas on sijoitettu kaupungin ainoan näkemämme julkisen käymälän eteen puistikkopahaseen.

Ennen levytystä ehdimme vielä käydä studion kanssa samassa korttelissa sijaitsevassa levykaupassa, jonka takahuoneesta keräsimme kukin laatikollisen vanhoja rock-singlejä. Kuumuus oli siinä määrin sietämätöntä, ettei pölyisessä varastossa jaksanut kauan penkoa, mutta aarteita tuli sentään esiin koko joukko.

Charlien antama osoite 625 Chelsea Avenue osoittautui matalaksi mustaksi maalatuksi taloksi. Missään ei ollut minkäänlaista kylttiä mahdollisesta studiosta. Ovi oli silti auki ja siellähän Charlie olikin jo eteisessä.
- Kaverit, olette myöhässä.

Kello oli siinä vaiheessa kahta yli kolme. Pyysimme anteeksi ja kävimme sisään. Kaikki olikin pienessä studiossa jo valmista. Basisti esitteli itsensä: "Marcus Van Story, hauska tutustua". Kas vaan, tuo mies ei ollutkaan aivan tavallinen pulliainen, hänhän oli soittanut aikoinaan mm. Jerry Lee Lewisin kanssa.

Äänittäjänä oli Glolite-studion omistaja Bill Glore, joka touhusi mikrofonien kanssa saadakseen äänityksen alkamaan. Jo varttia yli kolme Jussi ja muusikot lähtivät käymään Kentuckyn sinikuuta lävitse. Jussi kyllä yllätti jo harjoitusvaiheessa. Hän oli selvästi elementissään ja ääni kulki komeasti ylhäälläkin. Soittajat alkoivat selvästi innostua. Charlie ja Marcus neuvottelivat vielä hetken Jussin kanssa muutamista kohdista. Ja sitten alkoi varsinainen meno. En koskaan ole Jussin kuullut laulavan niin komeasti. Parilla otolla homma oli selvä. Kaikki oli laulussa paikallaan. Bill oli saanut soundiin aidon vanhanaikaisen rock-kaiun. Se oli juuri samanlainen kuin aikoinaan Elviksellä, Scottyllä ja Billillä. Ei ihme, että suomalaisleirissä ilo oli ylimmillään.

Mutta lisää oli tulossa. Charlie oli ollut oikeassa "I'm Left'in" sopivuudesta Jussille. Jälleen pari harjoituskertaa ja konsultoinnit, niin tämäkin laulu oli valmis. Nyt jälleen Jussi kehitti tähänkin lauluun uljaan loppuhuipennuksen. Kaikki alkoi tuntua epätodelliselta. Studiossa oli magiikkaa. Ei tuo voinut olla meidän Pate, joka lauloi. Ei se ollut hänen äänensä. Säestäjätkin olivat kuumina. Marcus ja Charlie kehuivat kilvan Jussia. He väittivät Elviksen tehneen töitä noiden laulujen parissa kuukausia. Sitten tällainen outo suomalainen pamauttaa ne sisään hetkessä. Siinä studiossa oli äärimmäisen hauska olla suomalainen.

Teimme kopioita nauhasta ja täytyy sanoa, että seuraavan parin viikon aikana pakollinen kuvio illalla oli vielä varmistaa, että nauhalle oli varmasti tarttunut jotain. Charliella ja Bubballa oli kiire kotiin. Hyvästelimme heidät ja uhkasimme tuottaa heidät kiertueelle Suomeen. Kaverit vaan virnistelivät. Joka tapauksessa tarjous heille on jo lähetetty.

Illalla lähdimme etsiskelemään "Goin' To Market'ia". Paikka ei ollutkaan aivan lähellä, vaan löytyi kaupungin ulkolaidalta. Odottamamme kerhon sijasta se osoittautuikin suureksi ulkoilma-alueeksi, jossa esiintymislavan ja sen eteen rakennetun katsomon ohella oli laaja kauppahallin tapainen myymäläalue. Rakenteluiltaan varsin viihtyisä paikka. Siellä oli alkanut musiikki jo iltapäivällä ja Furry Lewiskin oli ehtinyt suorittaa osuutensa jo ennen meidän saapumistamme. Mutta silti jäljellä olisi musiikkia puoleenyöhön saakka.

Saapuessamme esiintymisensä aloitti juuri vanha kunnon Bill Black's Combo, jonka kokoonpanossa ei ilmeisesti enää tosin ole jäljellä ketään alkuperäistä soittajista, mutta silti ohjelmistossa oli paljon vanhoja tuttuja. Nytkin suurimman suosion sai "Smokie Part 2", jolle yleisö hurrasi sydämensä pohjasta. Hyvä bändi se silti on edelleenkin. Soitto oli tiiviisti kasassa, ja ohjelmistossa oli uutuuksiakin, etupäässä hyvin taidokkaasti esitettyjä kantrivaikutteisia juttuja.

Seuraava bändi olikin jo varsin legendaarinen. Lavalle tuli näet Lester Flatt bluegrass-kokoonpanoineen. Flatt on viime ajat sairastellut, eikä hän itse vielä saa esiintyä lääkärin määräyksestä täydellä teholla. Bändi soitteli vanhaa tuttua materiaalia. "Orange Blossom Special" oli se numero, jolla enimmät aplodit irtosivat. Äärimmäisen hyvä bändi Flattilla kuitenkin oli. Koskaan en ole kuullut suurta bluegrass-kokoonpanoa elävänä. Oli komea elämys kuulla tuollaista aaltoilevaa musiikkia. Loppujen lopuksi esimerkiksi jug-bändien komppikuviot ovat aika lähellä bluegrassia.

Sunnuntai, 17.8.1975: Sunnuntain huomaa selvästi amerikkalaisessa viestintäverkossa, sillä sekä radio että tv lähettivät gospelia pitkin aamua. Me emme kuitenkaan jääneet sitä seuraamaan, sillä matka oli jatkumassa Mississippin halki kohti New Orleansia. Ajoimme Memphisistä etelään päämääränämme Clarksdale, legendaarinen kaupunki, jonka tienoilta on kotoisin kokonainen liuta bluesin nimekkäimpiä muusikkoja.

Mississippin delta-alue alkaa heti Memphisin eteläpuolella. Maa on aivan tasaista ja kaikkialla on puuvillapeltoja. Ajoimme kirkkaassa, väreilevässä helteessä viivasuoraa valtatie 61:tä pitkin. Varsin aiheellisia olivat tien varren kehoitukset: "Stay awaken!" Maa oli hyvin alavaa. Poikkesimme pelloille löytääksemme puuvillaa, mutta emme löytäneet kukintoja. Kukaan ei edes muistanut, milloin sato korjataan.

Clarksdalen tien varrella ei ollut oikeastaan muuta kiinnostavaa paikkaa kuin Lula. Sieltähän on kotoisin mm. Phillips Internationalille 60-luvulla levyttänyt Frank Frost. Lula osoittautui meikäläisen kylän kokoiseksi paikaksi, missä muutama talo reunusti raittia. Väkeä oli jonkin verran liikkeellä; kaikki mustia, jotka hämmästellen katselivat saapumistamme. Kun ei oikeastaan Frostillekaan ollut mitään asiaa, lähdimme paikalta.

Clarksdale oli aivan kuin ennenkin. Pari uuden tuntuista hampurilaisketjun kuppilaa sisääntulotien varrella. Kaupungin keskusta oli tyhjä ihmisistä. Motelli oli vanha tuttu Up-Town Motor Inn. Sunnuntai Mississippissä ei ole turistille mikään paratiisi, sillä useimmat ravintolat ovat silloin kiinni eikä avoinna olevissakaan ole a-tarjoilua. Motellin Matador Lounge oli siten suljettu; sikäli olkin kiinnostunut paikasta, että viime kerralla sen baarimikon välityksellä sain yhteyden paikallisiin blues-muusikoihin.

Kirosin sunnuntaita, sillä paikkakunnalla parturina työskentelevän Wade Waltonin vanhan paikan "Big Six Barbershopin" puhelin ei vastannut eikä hänen nimellään ollut numeroa luettelossa. Päätimme hoitaa asiaa illalla ja nyt lähdimme etsiskelemään avointa ruokapaikkaa. Löytyihän sentään yksi. Se oli kiinalaisravintola. Tuntui todella eksoottiselta aterioida Mississippin delta-alueella kiinalaisravintolassa saksalaistyyppistä pihviä.

(- toim. huom: Aikavälillä 18.-24.8. FBS-ryhmä seikkaili mm. Clarksdalessa, Jacksonissa, Gulfportissa, New Orleansissa [missä J. Raittinen teki lisää levytyksiä Marshall Sehornin Sea-Seaint -studioilla paikallisten muusikoiden säestyksellä] sekä Helenassa. Ennen Memphisiin saapumistaan 14.8. osa matkalaisista oli viettänyt ensin neljä päivää Chicagossa, sitten toiset neljä päivää Nashvillessä.)

Maanantai, 25.8.1975: Memphisiin päästiin taas ajoissa ja ilmoittauduin jälleen Irene Scruggsille. Meillä oli aiemmin ollut puhetta tapaamisen järjestämisestä erään paikallisen levykeräilijän ja Memphisin blueselämän tuntijan kanssa. Valitettavasti osoittautui, että mies ei ollut kaupungissa ja tapaaminen jäi sikseen.

Norkoilimme hotellissa, kun puhelin soi. Siellä oli rouva Scruggs, joka ilmoitti olevansa miehineen hotellin aulassa ja tiedusteli, jos ateria maistuisi jossain kaupungilla. Ehdotus oli äärimmäisen mieluinen ja syöksyin alas. Aulassa ei ollut kuin pari ihmistä, musta nelissäkymmenissä oleva pariskunta. Siinähän Scruggsit olivat, se oli yllättävää, sillä rouvan korostus ainakin puhelimessa oli ollut äärimmäisen valkoinen.

Illan kuluessa paljastui sitten, että Charles "Chuck" Scruggs oli aiemmin toiminut levyalallakin. Hän oli tuottanut näet mm. Isley Brothersien aivan ensimmäisiä levyjä. Nykyään hän toimii WDIA-radioaseman pääjohtajana. Siten rouvan oli äärimmäisen helppo järjestää käynti mainitulla asemalla. Siinä sitten ilta kului rattoisasti, tosin kävellessämme Overton Squarella hieman ennen puolta yötä pari tuttua suomalaista oli rynnätä ikkunan lävitse jälleennäkemisen ilossa ohittaessamme erään ravintolan.

Rufus yllätti

Tiistai, 26.8.1975: Seuraavana aamuna soi puhelin huoneessamme.
- Hello, this is Rufus Thomas. Chuck Scruggs told that you would like to meet me."

Se oli mainio herätys todella. Rufus suostui jopa ystävällisesti tulemaan hotelliimme aamukahville. Pikasuihkun jälkeen säntäsin alas ja siellähän tuttu soul-veteraani jo olikin. Menimme ravintolan puolelle juttelemaan. Jo hyvän matkaa kuudettakymmenettä käyvä Rufus osoittautui varsin leppoisaksi mieheksi, joka tuntui kantavan melkoista huolta Staxin kohtalosta. Hän valitteli sitä, että yhtiöstä katosi sen kasvuvaiheessa entisenlainen perhetunnelma ja sitten kun vaikeudet alkoivat, henki oli jo erittäin kehno. Sikäli taiteilijoiden joukkopako oli luonnollista.

Rufus itse kuitenkin on pysynyt uskollisena, vaikkakin ilmeisesti hänen levyjensä viimeaikainen menestys ei ole ollut kovinkaan häikäisevä. Vähän tuntui siltä, että kysymyksessä oli "minnepä sitä vanha mies enää muuttaisi" -tunnelma. WDIA-asemalla hänellä ei ole enää vakinaista ohjelmaa, mutta hän tekee kaikenlaisia muita hommia sille, esimerkiksi toimii kuuluttajana konserteissa ja muissa tilaisuuksissa, mitä WDIA järjestää.

Keikoilla Rufus käy edelleen tiiviisti oman viisimiehisen bändinsä kanssa. Samoin hän oli ollut Euroopassa kiertueella hieman aikaisemmin. Tosin ns. suuri yleisö ei häntä paljoa ollut nähnyt, koska hän esiintyi vain eri puolilla Eurooppaa olevissa amerikkalaisissa tukikohdissa. Tuolle kiertueelle hän ei ottanut omaa bändiään mukaan, vaan se koottiin Englannissa.

Keskustelun kuluessa hän ilmaisi halukkuutensa käydä myös Suomessa seuraavan Euroopan-turneensa yhteydessä. Hän kertoi myös voivansa hyvin esiintyä meikäläisten säestäjien kanssa, jos täältä löytyisi päteviä. Luulisi, että esimerkiksi Rufus & Islanders toimisi hyvin. Tilannetta on siten tutkittava FBS:n piirissä.

Rufus kertoi myös, että häneltä oli silloin uusi levy tulossa ja samana iltapäivänä Memphis Horns olisi tekemässä torvitaustoja siihen. Tuo tuntui jo joltain. Havaittuaan innostuksen Rufus kutsui ystävällisesti seuraamaan levytystä.

Ajoimme taas jo tuttuun Soulsvilleen ja läpikäytyämme myös tutut porttimuodollisuudet kävelimme ykkösstudioon. Legendaarinen sektio oli juuri purkamassa soittimiaan. Paikalla olivat Wayne Jackson trumpetteineen, pasunisti Jack Hale, tenoristit Andrew Love ja Louis Collins sekä baritonisti James Mitchell. Äänittäjäkin oli melkoinen alan kuuluisuus William Brown.

Rufus oli tekeillä olevaam kappaleeseen "Jump Back -75" tehnyt jo kompin sekä myös laulatuksen. Torvet olivat vain jäljellä. Rufus soitteli nauhaa puhaltajille ja lauloi heille toivomiaan riffejä. Mitään nuotteja ei käytetty, vaan Rufus ja Wayne sopivat linjat, joiden pohjalta työtä lähdettiin tekemään.

Ammattimiehet asialla

Kaverit istuskelivat tarkkaamon lattialla ja korvakuulolla rakensivat omia stemmojaan. Suomessahan tuollainen työskentelytapa saisi sovittajat työttömiksi, eivätkä muusikot edes pystyisi tuolla tavoin työskentelemään. Kavereiden laatima sovitus oli suhteellisen vaikea, sillä se ei ollut suinkaan unisenossa, vaan paikoitellen neliääninen sointujen pohjalle rakennettuna.

Fraasi fraasilta tausta rakentui ja tunnin kuluttua tuon neliminuuttisen kappaleen melkoisen vaihteleva taustasovitus oli kehitetty ja harjoiteltu. Sen jälkeen soittajat marssivat studion puolelle ja parin kerran jälkeen koko komeus oli myös nauhalla. Se tunti oli varsinainen todella pitkälle kehittyneen ammattitaidon ja luovuuden näytös. Kun tuonkin olisi tiennyt, olisimme aivan hyvin voineet tehdä Jussin "Kehä kaartuu" -LP:n torvitaustat paremmin ja halvemmalla Memphisissä kuin Tukholmassa, missä meillä oli melkoisia vaikeuksia käyttämämme ruotsalais-argentiinalaisen puhallinryhmän kanssa.

Tiistai-ilta olikin viimeinen, jolloin ryhmämme oli vielä jotenkin koossa. Anders tosin oli jo lähtenyt Washingtoniin iltapäivällä ja Jarmon ja minun oli määrä lentää seuraavana aamuna Chicagoon muiden jatkaessa matkaa Nashvilleen. Teimme iltaa varten hankintoja ja etikettikokoelma täydentyi taas mukavasti illan mittaan. On syytä mainita, kuinka kauhistuneita Etelän a-kauppiaat olivat kuullessaan Suomessa saatavilla olevan bourbon-valikoiman vähäisyyden. Meillä yleisin "Four Roses" sai joka taholta yksimielisen tuomion. Sitä ei USA:ssa asiantuntijoiden keskuudessa noteerata miksikään eikä se edes mene kaupaksikaan, kun tarjolla on paljon parempaakin.

Keskiviikko, 27.8.1975: Matkalla lentokentälle otimme viimeiset poseerauskuvat, tällä kertaa vihdoin löytämämme 706 Union Avenuen edessä. Toden totta, jutut kanakopista eivät ilmeisesti ole olleet liioiteltuja, sillä vanha Sunin päämaja on sijainnut pienessä tönössä. Sisään emme päässeet - hyvä olikin, sillä pyhästä paikasta olisi mukanamme lähtenyt varmasti jopa erilaisia rakenneosia.

HISTORIAA LEVYILTÄ
Teksti: Matti Laipio
(julkaistu BN-numerossa 1/1976)

ELVIS PRESLEY
The Sun Collection
(RCA HY 1001) -75
A (1) That's All Right (Mama) (2) Blue Moon Of Kentucky (3) I Don't Care If The Sun Don't Shine (4) Good Rockin' Tonight (5) Milkcow Blues Boogie (6) You're A Heartbreaker (7) I'm Left, You're Right, She's Gone (8) Baby Let's Play House
B (1) Mystery Train (2) I Forgot To Remember To Forget (3) I Love You Because (4) Tryin' To Get To You (5) Blue Moon (6) Just Because (7) I'll Never Let You Go (8) I Love You Because (alt. take)
Äänitetty vv. 1954-55 Memphisissä (706 Union Avenue); Elvis Presley vocal & ac. gtr; Scotty Moore el. gtr; Bill Black ac. bass + D.J. Fontana dms

BOB DYLAN & THE BAND
The Basement Tapes
(CBS 88 147) -75
A (1) Odds And Ends (2) Orange Juice Blues (Blues For Breakfast) (3) Million Dollar Bash (4) Yazoo Street Scandal (5) Goin' To Acapulco (6) Katie's Been Gone
B (1) Lo And Behold (2) Bessie Smith (3) Clothes Line Saga (4) Apple Suckin' Tree (5) Please Mrs. Henry (6) Tears Of Rage
C (1) Too Much Of Nothing (2) Yes! Heave And A Bottle Of Bread (3) Ain't No More Cane (4) Crash On The Levee (Down In The Flood) (5) Ruben Remus (6) Tiny Montgomery
D (1) You Ain't Goin' Nowhere (2) Don't Ya Tell Henry (3) Nothing Was Delivered (4) Open The Door Homer (5) Long Distance Operator (6) This Wheel's On Fire
Äänitetty kesällä 1967 Big Pinkin alakerrassa, Saugertiesissa, New Yorkissa; Bob Dylan ac. gtr, piano & vocal; Robbie Robertson el. gtr, ac. gtr, dms & vocal; Richard Manuel pno, dms, hca & vocal; Ric Danko el. bass, mand & vocal; Garth Hudson org, pno, clav, acc, ts & vocal; Levon Helm dms, mand, el. bass & vocal

Jazzin ja muun afroamerikkalaisen musiikin kehityksessä tietyt levytykset ovat usein olleet käänteentekeviä. Äänilevylle ensimmäisen kerran jazzia soitti Original Dixieland Jazz Band jo 1910-luvulla.

Nuo äänitteet ovat sikäli oman vuosikymmenensä keskeisessä asemassa olevat levytykset. Seuraavalla vuosikymmenellä tarjonta kasvoi jo huomattavasti. Jazzin ohella blues ja valkoinen kansanmusiikki pääsivät levyille. 1920-luvulta on jo vaikeampi poimia noita vuosikymmenen huippuja, mutta kuitenkin tuollaiseen asemaan nousevat mielestäni King Oliverin Creole Jazz Bandin v. 1923 sekä paria vuotta myöhemmin Louis Armstrongin Hot Fiven tekemät levytykset. Edellisessä kiteytyi siihen saakka jazzia hallinneen New Orleans -perinteen piirteet edustavimmillaan, kun Hot Fiven äänityksissä taas varsinaisesti alkoi jazzia tuosta lähtien leimannut solistikeskeisyys.

Bluesissa vuosikymmenen klassisen bluesin huipennus koettiin Bessie Smithin ja jälleen Louis Armstrongin yhteisissä äänitteissä v. 1925, mutta toisaalta bluesin maaseutuperinteen uljas manifestoituma oli myös Charlie Pattonin Paramountille v. 1929 tekemä levytyssarja. Se tavallaan kokosi country-bluesin kehitysvaiheet. Valtava merkitys oli myös valkoisen kansanmusiikkipohjaisen musiikin kehitykselle pari elokuista päivää Bristolissa, Tennesseessä, missä silloin Jimmie Rodgers ja Carter Family levyttivät ensimmäisen kerran.

1930-luku ei niinkään tarjoa vastaavanlaisia huippuja. Bluesissa muita korkeammalle kohoavat ilman muuta Robert Johnsonin nerokkaat levytykset. Jazzissa tuli taas swing, joka tuotti tuloksena paljon hyviä levyjä. Niistä kuitenkin on vaikea vetää esiin muista tärkeydeltään tai loistokkuudeltaan erottuvia. Kansanmusiikkipohjaisen ilmaisun tallenteista sitä vastoin Bill ja Charles Monroen vv. 1936-38:n Bluebird-äänitteet avasivat bluegrass-aikakauden. Siten noitten taiteellisesti korkeatasoisten levytysten merkitys on ollut arvaamattoman suuri.

Toinen maailmansota hallitsi 1940-lukua. Sen päättyminen oli myös levytysteollisuudessa suuri käännekohta. Vuosikymmenen keskivaiheilla näet murtui USA:ta hallinneiden muutaman suuryhtiön monopoliasema ja tuon seurauksena lukuisat pikkuyhtiöt alkoivat tallentaa nimenomaan afroamerikkalaista musiikkia. Jazzissa suuri muutos oli swing-kauden päättyminen be-bopin läpimurtoon. Tuon tyylisuunnan keskeinen hahmo oli Charlie Parker ja hänen nimissään kulki myös marraskuussa 1945 järjestetty levytystilaisuus, jonka tuloksena olivat mm. klassikot Now's The Time ja Ko Ko. Muutamaa vuotta myöhemmin trumpetisti Miles Davis taas kokosi legendaarisen tuubaorkesterinsa, jonka tekemät 12 levysivua viitoittivat tietä jazzin cool-kauteen. Bluesissa 1940-luku merkitsi sähköistetyn, tosin usein vielä vahvasti maaseutuvaikutteisen suuntauksen alkua. Aikakauden bluesin keskushahmo on ollut Muddy Waters, jonka 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun Chess-levytykset edustavat kunniakkaasti bluesin siirtymäkautta.

Nykyisen populaarimusiikin kehityksessä 1950-luku oli merkittävä käännekohta. Silloin mustan ja valkoisen perinteen sulautumana syntyi rock'n'roll. Loisteliain esimerkki uudesta musiikista on kiistatta Elvis Presleyn silloin pienelle memphisläiselle Sun-yhtiölle vv. 1954-55 tekemä levytyssarja, jossa musiikillisten ansioiden lisäksi myös studiotekniikka näyttelee merkittävää osaa. Koko vuosikymmenellä mitkään muut levytykset eivät ole vaikuttaneet niin paljoa musiikin kehitykseen, ja sitäpaitsi Elviksen Sun-äänitteiden tasoa eivät myöhemmätkään rock-levyt ole tavoittaneet. Jos taas pysyttelemme "puhtaassa" bluesissa ja kantrissa, niin 50-luvun merkittävimmät noiden alojen edustajat olivat B.B. King ja Hank Williams, jotka tosin levyttivät suhteellisen epätasaista materiaalia. B.B. Kingin osalta onkin perusteltua pitää hänen levytysuransa tähtihetkenä seuraavan vuosikymmenen puolella tehtyä "Live At Regal" -albumia.

1960-luvulta olen turhaan etsiskellyt Elviksen Sun-sarjan kaltaista erilaiset musiikkivaikutukset kokoavaa synteesiä. On selvää, että vuosikymmentä hallitsi suuressa määrin englantilaisten yhtyeiden vaikutus ja silloin tietysti jokin Beatlesien "Sgt Peppers" tai Stonesien "Beggar's Banquet" eivät ole sivuutettavissa. Edelleenkin toimivia klassikkoja ovat myös amerikkalaista populaarimusiikkia edustavat Beach Boysien "Pet Sounds" ja Frank Zappan kolme ensimmäistä albumia. Mutta silti 1960-luvun varsinaiseksi populaarimusiikilliseksi huippukohdaksi olen valmis asettamaan Bob Dylanin v. 1967 Band-yhtyeen kanssa tekemät äänitteet, jotka Elviksen Sun-sarjan tavoin ovat koonneet vaikutteita selvästi sekä mustasta että valkoisesta musiikista.

Jazzissa 50-luvun levytyksistä merkittäviä ovat vuosikymmenen jälkipuoliskoa hallinneen Miles Davisin "Kind Of Blue" sekä hänen yhdessä Gil Evansin kanssa tekemät orkesterilevytykset, mm. "Scetches Of Spain". Loisteliaita ovat myös Thelonious Monkin ja John Coltranen pari yhteistä albumia. John Coltrane oli Davisin ohella keskeisessä asemassa jazzin siirtyessä perinteisestä sointupohjaisesta improvisoinnista modaaliseen ilmaisuun. Coltranen laajasta tuotannosta kohoavat yli muiden 1950-60-luvun vaihteen tienoilla ilmestyneet "Giant Steps" ja "My Favorite Things" sekä jo hyvän matkaa 60-luvun puolella tehdyt "Love Supreme" ja "Ascension", jotka kaikki ovat uuden jazzin kulmakiviä.

Elvis nuoruuden innolla

Tämä kaikki on ollut eräänlaisena historiallisena johdatuksena ja perspektiiviin sijoitteluna nyt esillä olevan kahden levyn esittelylle. Kumpikaan ei sisällä aivan äskettäin ilmestynyttä musiikkia. Osia molemmista on ollut jo aiemminkin saatavilla, mutta silti vasta nyt ne ovat ilmestyneet viime vuoden lopulla kokonaisuuksina. Kysymyksessä ovat Elvis Presleyn "Sun Collection" ja Bob Dylanin "Basement Tapes".

Useimmille Elviksen vaiheet ennen hänen suurta läpimurtoaan ovat suhteellisen tuttuja. Hänhän aloitti uransa tekemällä syntymäpäivälahjaksi äidilleen pikaäänitteen ja tuon ansiosta memphisiläisen silloin pientä Sun-yhtiötä johtaneen Sam Phillipsin huomio kiintyi häneen. Phillips pisti 19-vuotiaan autonkuljettajan harjoittelemaan tuolloin kantribändissä soittaneiden kitaristi Scotty Mooren ja basisti Bill Blackin kanssa. Heinäkuun alussa v. 1954 herrat saapuivat Sunin pieneen studioon, jossa sitten monituntisen uurastuksen päätteeksi syntyi sattumalta Elviksen ensimmäinen julkaistu laulu "That's All Right". Vastoin erilaisten kirjallisten lähteiden tietoja kääntöpuoli levylle tehtiin muutaman päivän kuluttua. Näin kertoi Moore viime kesänä. Silloin työn alla oli "Blue Moon Of Kentucky".

Elviksen Sun-kautta kesti runsaan vuoden. Tuona aikana ilmestyi kaikkiaan viisi singleä, joista jokainen oli tehty samalla periaatteella kuin ensimmäinenkin: toisella puolella oli bluesia ja toisella taas kantria. That's All Rightin alkuperäisesittäjä oli Big Boy Crudup, seuraavan bluesin "Good Rockin' Tonightin" Roy Brown, kolmannen "Milkcow Blues Boogien" Sleepy John Estes, neljännen "Baby Let's Play Housen" Arthur Gunter ja viimeisenä ilmestyneen "Mystery Trainin" toinen silloinen Sun-taiteilija Junior Parker.

Tämä ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta, kun valkoiset esittivät mustia blueseja, esimerkiksi Jack Teagarden oli jazzissa jo pitkään niittänyt mainetta taitavana blues-laulajana ja kantrissa bluesia oli käytetty paljonkin. Kertomansa mukaan esimerkiksi Scotty Moore soitteli Starlight Wranglers -yhtyeensä kanssa noihin aikoihin moniakin silloin suosittuja blues-numeroita esiintyessään Memphisin pikkukerhoissa ja kertoi kuunnelleensa paljon esim. B.B. Kingin levyjä. Silti Wranglers kulki kantribändin nimikkeellä.

Mikä tekee Elviksen blues-tulkinnoista vertaansa hakevia, on niiden tulkinnallinen voimakkuus. Yleensähän valkoisten esittäessä bluesia laulujen emotionaalinen lataus useimmiten laski ja ne kuulostivat vesittyneiltä. Elviksen tapauksessa on käynyt päinvastoin, hän on kehittänyt alkuperäistä huomattavasti ilmeikkäämmän ja vitaalisemman version.

Selvin näistä parannetuista painoksista on "Baby Let's Play House", jonka Gunterin alkuperäisesitys on varsin vaisu, hän laulaa hyvin yksitotisesti. Lähinnä esitys kuulostaa läpihuudolta. Elvis taas tekee paljon paremmin oikeutta tekstille, hänellä on laulussaan selvä ns. statement korostaessaan tekstin eri osia. Samoin Elviksen ilmaisu on suorastaan negroidimpaa, sillä hän käyttää tehokeinoina esim. falsetti-äännähdyksiä ja muutenkin hänen äänensä liikkuu huomattavasti laajemmalla alueella Gunterin tyytyessä pelkkään keskirekisteriin. Instrumentaalisesti Presleyn, Mooren ja Blackin esitys on myös paljon rikkaampi. Gunterin kaksi monotonista akustisen kitaran sooloa jäävät kirkkaasti Scottyn raisuille vedoille.

Yllättävin Elviksen blueseista on "Milkcow Blues Boogie". Alunperin Sleepy John Estesin jo 1930-luvulla Kokomo Arnoldin neljästi levyttämää kappaletta ei ainakaan omien tietojeni mukaan ole levytetty vuoden 1935 jälkeen Elviksen tarttuessa siihen. Muuthan hänen Sunille tekemistään blueseista olivat huomattavasti tuoreempaa tavaraa ja sitäpaitsi kaikki jonkinlaisia hittejä. Elviksen versio pohjautuu todennäköisesti paljolti Arnoldiin. Tosin niistä en ole kuullut kuin ensimmäisen, v. 1934 tehdyn, mutta ainakin teksti ja tietyt falsetin sijoittelut noudattavat paljon Arnoldin ratkaisuja.

Jos Elvis kunnostautuu blueseissa, niin myöskään hänen kantrikappaleidensa tulkinnoista ei löydy valittamista. Tosin niissä Elvis pysyttelee suurimmaksi osaksi sovinnaisemmilla linjoilla. Selvin poikkeus on huomattavasti alkuperäisesityksestä eroava tulkinta Bill Monroen laulusta "Blue Moon Of Kentucky", joka Elviksen ja kumppaneiden käsittelyssä on muuttunut huomattavasti moniaineksisemmaksi. Silloinen kantri oli ilmaisultaan hyvinkin sentimentaalista. Tuota puolta Elviskään ei ole täydellisesti hävittänyt, mutta silti hän pyrkii parhaansa mukaan keventämään lauluja esimerkiksi omaperäisillä melodian jakotavoilla.

Sunilla aikoinaan ilmestyneiden 10 kappaleen lisäksi 706 Union Avenuen studiossa tehtiin lisääkin äänitteitä. Kun Elvis myytiin RCA:lle julkaisi uusi yhtiö v. 1956 kaikkiaan viisi ennenkuulematonta Sun-tallennusta Elviksen ensimmäisellä LP:llä. Noista äänitteistä ilman muuta erikoisin on Elviksen tulkinta vanhasta ikivihreästä "Blue Moon", jossa herra Presley esiintyy ennen kaikkea aikansa iskelmämusiikista vaikutteita saaneena balladilaulajana. Moorenkin säestys tuo lähinnä mieleen Les Paulin, joka oli yksi hänen silloisista ihanteistaan. Muutenkin tuo varastoon tehty materiaali on hieman kirjavampaa kuin heti markkinoille päästetyt laulut. Oikeastaan vain aikoinaan jopa Åke Blomqvistin tanssikoulussa käytetty "Tryin' To Get To You" omasi selviä kaupallisia mahdollisuuksia silloisilla markkinoilla, mutta sen julkaisu ilmeisesti jäi Elviksen sopimuksen myynnin takia.

Mutta näissä Sun-äänitteissä on musikaalisten ansioiden lisäksi tehty merkittävää uranuurtajatyötä myös teknisessä mielessä. Elviksen äänittämisestä vastannut Sam Phillips näet kehitti tietynlaisen, jo legendaksi tulleen Sun-soundin. Siinä kaiun käyttö on ollut keskeisessä asemassa. Phillipsin ansiona voidaan pitää myös sitä, että edelleenkin Sun-äänitteet ovat teknisesti ensiluokkaisia, soittajien ja laulajan suhde esityksessä on hyvin tasapainotettu. Ei mikään ihme, että Sam Phillipsiä voidaan pitää perustellusti yhtenä 50-luvun musiikin suurista hahmoista monipuolisten ansioittensa takia.

Dylan ja kaiken kokenut The Band

Elviksen Sun-levytykset olivat hänen ensimmäisiään. Työskennellessään kesällä v. 1967 The Band -yhtyeen kanssa Bob Dylan oli alan veteraani, legenda jo tuolloin. Dylan oli Blonde On Blonde -albumin jälkeen hävinnyt näköpiiristä jouduttuaan moottoripyöräonnettomuuteen v. 1966. Dylanin ja aiemmin The Hawks -nimellä tunnetun rock'n'roll-laulaja Ronnie Hawkinsia säestäneen The Bandin yhteistyö oli alkanut v. 1965 yhtyeen säestäessä Dylania hänen laajalla kiertueellaan ympäri maailmaa. Dylan oli toipumisaikanaankin yhtyeen kanssa tekemisissä ja tuloksena oli joukko nauhoituksia. Nuo esitykset ovat jo kierrelleet erilaisina bootleg-levyversioina pitkän aikaa, mutta virallinen julkaisu tapahtui vasta kahdeksan vuotta äänityksen jälkeen.

On vaikea tietää syytä miksi Dylan ei aiemmin ole suostunut nauhojen julkaisuun. Ne näet ovat aivan hänen parasta materiaaliaan. Ne eivät ole ehkä niin riipaisevia kuin hänen varhaisemmat poliittiset laulunsa tai yhtä kauniita kuin hieman myöhemmin tehdyt kantrivaikutteiset albumit. Mutta Basement Tapes'ien valttina on niiden ehdoton välittömyys, totaalinen ad hoc -vaikutelma. Dylan ja Band ovat kuin joukko rentoja jätkämiehiä, jotka ovat tulleet keikalleen jonnekin pikkukapakkaan.

Tämän joukkion musiikki on sitten yhdistelmä amerikkalaisista perinteistä. Hallitsevina ovat rock'n'rollin ja bluesin vaikutteet. Silti tätä Basement Tapesien musiikkia on vaikea sijoittaa mihinkään karsinaan, se ei pysy missään sisällä. Suurin osa lauluista on Dylanin omaa työtä, ja niitä kirjoittaessaan hän on ollut todella rennolla tuulella.

Blonde On Blondea paljolti leimaava vaikeaselkoinen symboliikka on poispyyhkäisty ja tilalla on joskus jopa rehvakkaasti puhuva viisunikkari. Paljolti näissä lauluissa tekstitys tuo mieleen vanhan amerikkalaisen folk-loren, sillä lauluissa sankareina ovat usein pelurit, kulkurit ja jossain matkalla tavatut naiset. Mukana on tosin muutama vakavampikin laulu, jotka ovat myös tehty uudelleen Bandin ensimmäiselle LP:lle "Music From The Big Pink". Ko. laulut ovat "Wheel's On Fire" ja "Tears Of Rage". Yllättävää on, että Columbia ei jostain syystä ole julkaissut laulua "I Shall Be Released", joka on äänitetty samassa yhteydessä ja joka on ollut saatavissa useallakin bootleg-LP:llä.

Esityksellisesti laulujen toteutustapa tukee hyvin niiden sisältöä. Dylanillakin äänenkäyttö on ilmeisesti monipuolisinta mihin hän on yltänyt. Väliin hän vetäisee itsensä sujuvasti falsettiin osoittaen hyvin hallitsevansa tuon tekniikan. Useimmiten hänen laulunsa liikkuu keskirekisterissä avoimena vailla esimerkiksi varhaiskauden nasaalikorostusta. Paljolti samoilla linjoilla liikkuvat myös yhteensä kahdeksassa laulussa leadia laulavat Bandin jäsenet.

Säestys on laulun tavoin hyvin irtonaista. Kilpasoitto tai toisten häikäisy ei ole selvästikään ollut tavoitteena, vaan laululle on luotu yksinkertaisin, mutta tehokkain vedoin selkeä ja hämmästyttävän hyvin toimiva tausta. Soitosta kuulee selvästi pitkän kokemuksen, mitään haparointia ei esiinny, vaan laajat vaikutteet kokoava musiikki etenee varmasti tekijämiesten hoidossa.

"Basement Tapes" on elävää amerikkalaisen musiikin historiaa. Afroamerikkalaisia aineksia on mukana kylliksi, jotta myös FBS:n aktiivien kannattaa se huomioida.

JERRY LEE LEWIS - THE KILLER, OSA 1: Jerry Lee Lewis from Louisiana
Teksti: K.W. Blomqvist
(julkaistu BN-numerossa 2/1976)

Motto: "I don't remember much about the old days, but I know I came out jumpin' and I've been running ever since." (J.L.L. Country Music 1/73)

706 Union Avenue, Memphis, Tennessee joulukuussa 1956: Pienen Sun-levy-yhtiön studiossa nauha pyörii, kun neljä uransa alussa olevaa, silloin vielä melko tuntematonta nuorta laulajaa, innostuu sattumalta tauolla laulamaan yhdessä tuttuja hartaita sävelmiä, kuten "The Old Rugged Cross" ja "Peace In The Valley".

Harva on tuon nauhan kuullut, mutta laulajat ovat tuttuja kaikille: THE MILLION DOLLAR QUARTET - Elvis Presley, Carl Perkins, Johnny Cash ja Jerry Lee Lewis - kaikki eläviä legendoja nyt kun tuosta nauhoituksesta on kulunut hieman vajaat kaksi vuosikymmentä. Elviksestä on tullut kaikkien aikojen menestyksekkäin laulaja ja J. Cashin huume- ja vankilatörttöilyt ovat tuttuja jokaiselle takametsien urpollekin. Carl Perkins ja Jerry Lee Lewis eivät sen sijaan komeile naistenlehtien palstoilla eikä heistä ole tehty yliopistollisia väitöskirjoja, joten tiedot heidän vaiheistaan ovat jääneet melko hajanaisten lähteiden varaan. Materiaali tähän artikkeliin Jerry Leestä on kerätty sekalaisista kirjoista, lehtijutuista, Memphiksessä ja Nashvillessa kuulemistani tarinoista ja levyjen kansista.

Early years

Louisianan Ferriday, pikkukaupunki, jossa Jerry Lee Lewis syntyi 29.9.1935 sijaitsee keskellä USA:n musiikkiperinteellisesti rikkainta seutua. Sodan jälkeisinä vuosina kaupungissa saattoi kuulla kaikkia Syvän Etelän musiikkityylejä; Jimmie Rodgersin ja Carter Familyn vaikutus countrymusiikkiin oli vielä voimakas ja Hank Williams teki tuloaan, Texas ei ollut kaukana - western swing vielä voimissaan ja kaupungissa vaikutti useita blueslaulajia ja R&B-kokoonpanoja. Tämän kaiken päälle vielä pieni pirskahdus Cajun-musiikkia, jatsia ja gospelia niin voi kai väittää, että musiikillisesti otollisempaa synnyinseutua voi tuskin valita.

Lewisin perhe oli köyhää mutta kunniallista väkeä - kirkossa käytiin ja lapsia laitettiin maailmaan. Jerry Leen isä, Elmo, oli innokas amatöörimuusikko, jolla oli tapana elähdyttää uskonnollisia rientoja ja perhetilaisuuksia soittamalla pianoa ja kitaraa. Kallista pianoa ei kuitenkaan niin vain köyhään kotiin hankittu ja niinpä Jerry Lee otti ensimmäiset askeleensa musiikin saralla opettelemalla soittamaan papan kitaraa.

Tarinan mukaan poika näki (läheltä) pianon ensi kertaa 8-vuotiaana, visiitillä erään sukulaistädin luona, istui sen ääreen ja soitti laakista jonkun sävelmän suvun suureksi ihmetykseksi. Isä, Elmo, liikuttui poikansa ilmeisestä lahjakkuudesta siinä määrin syvästi, että otti kiinnelainan taloaan vastaan ja osti hänelle $700 pianon (menettäen talonsa myöhemmin maksuvaikeuksien takia). 1940- ja 50-lukujen vaihteessa Jerry Lee alkoi imeä itseensä vaikutteita norkoillen Haney's Big Housen ja Junior's Clubin kaltaisten värillisten tanssipaikkojen liepeillä kuunnellen sen ajan R&B-bändejä ja artisteja, kuten Sunnyland Slim ja Tampa Red. Myös B.B. King kävi keikoilla Ferridayssa ja J.L.L. muistaa, kuinka joku kiltti setä antoi pikkupoikien kuunnella B.B:n soittoa jonkun kapakan sivuovella (J.L.L.: Tunsin jokaisen neekerin Ferridayssa).

Jerry Leen ensimmäinen varsinainen keikka oli jo vuonna 1948 Ferridayn paikallisen Ford-myyjän järjestämässä uusien mallien näyttelyssä, jossa hän soitti ja lauloi parkkipaikalla esiintyneen bändin kanssa mm. kappaleen "Drinkin' Wine Spo-Dee-O-Dee" ansaiten $13. Koulupoikana Jerry Lee jatkoi miehekkäästi keikkojen tekemistä esiintyen mm. WNAT-radioaseman C&W-showssa Natchesissa.

High schoolin jälkeen hän kirjoittautui Bible Institute -nimiseen opinahjoon Waxahachiessa, Texasissa, kiikarissaan papin ura. Haaveet lipereistä haihtuivat kuitenkin vuoden opiskelun jälkeen, jolloin hänet erotettiin kyseisen oppilaitoksen kurinpitolautakunnan yksimielisellä päätöksellä. Mitta tuli täyteen hänen aiheutettuaan "kaamean" skandaalin eräässä oppilaskonsertissa soittamalla pianolla kappaleen "My God Is Real" tuplatempoilla ja "riettailla korostuksilla" (r&r?). Kaupungilla huhuttiin myös, että potkujen syynä olisi ollut erään sisäkön saattaminen siunattuun tilaan.

Jerry Lee viljelee mielellään itse tarinaa, jonka mukaan koulun muut oppilaat uhkasivat lakolla kuultuaan ihanteensa erottamisesta ja sanoivat: "Jos Jerry Lee saa potkut, niin mekin lähdemme." Tämän kuultuaan koulun rehtori kutsui mr. Lewisin luokseen sanoen: "No, kuulehan Jerry Lee - jutellaan vähän misten kesken. Puhu nyt noille kakaroille vähän järkeä!" Saatuaan toverinsa vakuuttuneiksi opiskelun jatkamisen eduista ja katkeroituneena siitä, ettei hänen palveluksiaan tarvittu Herran huoneessa, hän ryhtyi proosallisesti myymään pölynimureita ovelta ovelle keikkaillen samalla ahkerasti Wagon Wheel Clubissa, Natchesissa, jonne hän sai ensimmäisen kiinnityksensä v. 1952.

Vuoteen 1955 mennessä Jerry Lee Lewis oli luonut itselleen vankan maineen paikallisena esiintyjänä ja väitetään, että hän olisi levyttänyt saman vuonna kappaleet "Don't Hurt No More" ja "If I Ever Need You" KWKH-radioaseman studiossa Shreveportissa. Tarkemmat tiedot äänityksestä puuttuvat ja kysymyksessä oli luultavasti vain demo. Mainetta ja kunniaa tuli lisää hänen voitettuaan $100 palkinnon Louisianan vuotuisilla State Fair -"messuilla" kappaleella "Hadacol Boogie".

Sunrise

Keväällä 1958 J.L.L. matkusti Nashvilleen etsimään itselleen työtä musiikin alalta kiikarissaan levytyssopimus, mutta hommat eivät vielä lähteneet luistamaan. Hän palasi pian vanhoihin kuvioihinsa Ferridayssa - ja kuultuaan pienestä Sun-levy-yhtiöstä päätti kokeilla onneaan Sam Phillipsin pakeilla matkustaen Memphikseen kesällä 1956. Jerry Lee ja hänen isänsä hankkivat matkaa varten tarvittavan pääoman myymällä 33 tusinaa munia. Heidän saapuessaan Memphikseen Sam Phillips oli juuri käymässä Nashvillessa, eikä hänen apulaisensa Jack Clement ollut lainkaan innostunut koenauhoituksen järjestämiseen, suostuen kuitenkin lopulta Jerry Leen uhatessa istua portaille odottamaan Phillipsin paluuta. Sessiossa äänitettiin puolisen tusinaa C&W-kappaletta, mm. Gene Autryn "You're The Only Star In My Blue Heaven". Jack Clement käski hänen tulla takaisin kuukauden kuluttua.

Jerry Leen palatessa Memphikseen Clement alkoi juuri soittaa Ferridayhin. Phillips oli mieltynyt nauhaan, sopimus tehtiin ja ensimmäinen single "Crazy Arms" / "End Of The Road" (Sun 259) julkaistiin 1. joulukuuta 1956. Phillips, joka oli myynyt Elvis Presleyn sopimuksen RCA Victorille lokakuussa 1956, etsi uutta rocka-billy-tähteä talliinsa ja vaati Jerry Leetä opettelemaan levytystä varten jotakin rytmikkäämpää kuin demonauhalla olleet country-standardit. Jerry Lee puolestaan piti itseään siihen aikaan lähinnä C&W-laulajana, joten levystä tuli eräänlainen kompromissi. "Crazy Arms" oli Ray Pricen vanha countryhitti ja "End Of The Road" puolestaan jonkinlainen rock-mukaelma Irving Berlinin samannimisestä, vanhaan negrospirituaaliin perustuneesta sävellyksestä. Levyllä soitti rumpuja James Van Eaton ja tyypillinen Sun-soundi saatiin aikaan voimakkaalla kaikuefektillä. Single sai melko myönteisen vastaanoton radioasemilla ja kiipesi countrylistojen häntäpäähän joulun alla myyden noin 30 000 kpl.

Jerry Lee muutti Memphikseen, sai hommia sessiopianistina soittaen mm. Carl Perkinsin levyllä "Matchbox" ja Billy Rileyn singleillä "Flying Saucers Rock'n'Roll" ja "Red Hot". Promoottori Bob Neale palkkasi hänet Stars Incorporated -kiertueilleen Johnny Cashin ja Webb Piercen support-artistiksi ja toinen single "Whole Lotta Shakin' Goin' On" / "It'll Be Me" julkaistiin 15. huhtikuuta 1957.

Levyä jaettiin radioasemille, joista useimmat pistivät sen esityskieltoon vulgäärinä ja liian seksikkäänä. Tässä vaiheessa Sam Phillipsin veli Judd astui kuvioon ryhtyen Jerry Leen henkilökohtaiseksi manageriksi ja vei hänet New Yorkiin yrittäen saada aikaiseksi esiintymisen Steve Allenin TV-showssa. Jerry Lee on itse kertonut (Fan-klubinsa lehdessä) Allenin sihteerin kanssa käydystä neuvottelusta tähän tapaan:

"So we got up there and Judd took me around to the Steve Allen Show. We walked in and the man there said, 'Well Judd what can you let me have? Have you got any pictures or records?'
Judd said, 'No'
The man said, 'What have you got?'
Judd said, 'I got my boy here.'
'How many records has he had?'
'He's had one.'
'How long had it been out?'
'About seven months.'
'How many has it sold?'
'About 30,000.'
The guy turned around to somebody else there and said, 'How do you like that? Here's a salesman without a damn thing to sell.'
Then he said, 'You got your boy, huh? What does he do?'
'He plays piano and sings.'
The man looked at Judd like he was crazy. He said, 'You mean you came all the way from Memphis to show me a kid who plays piano and sings?'
I just sat there blowing bubble gum, reading a funny book. I was still an innocent babe. I'd only been married twice. This guy looked me and I looked him. Finally he said, 'Okay kid, let's see you play piano and sing.'
I said, 'Judd, what do you want me to do?'
Judd said, 'Just cut loose on Whole Lotta Shakin'.'
I walked over to the piano, and this guy sat down and put his feet up on his desk like he was going to get a big laugh. The minute I started in on Whole Lotta Shakin', this guy came up out of his chair, and came creeping up on me, and got down behind me, and just crouched down there looking over my shoulder the whole time I was playing. When I finished, he said to Judd, 'I'll give you $500 if you don't show him to anybody else! And bring him back first thing Monday morning. I want Steve to hear him!'"

Elvis Presleyn esiintyessä samassa showssa noin vuotta aikaisemmin häntä kiellettiin "esiintymästä hyvien tapojen vastaisesti" ja puettiin valkoiseen pukuun ja solmioon, mutta ilmeisesti NBC:n moraalikäsitteet olivat höltyneet ja Allen antoi Jerry Leelle vapaat kädet koreografian suhteen.

Raju lavashow TV:ssa pani kansan polvilleen, levy alkoi myydä 50 000/60 000 kappaletta päivässä ja Steve Allen junaili nopeasti kaksi uutta esiintymistä. Jerry Lee otti asiat rauhallisesti, matkusti Memphikseen ja nai kolmannen vaimonsa Myran, esiintyi New Yorkin Paramount-teatterissa täysille katsomoille viikon ajan 4 kertaa päivässä ja valmistautui käärimään ensimmäisen miljoonansa.

"Whole Lotta Shakin'" myi yli 6 miljoonaa kappaletta ja seuraava single "Great Balls Of Fire" / "You Win Again" (Sun 281) julkaistiin 3. marraskuuta 1957. Levy nousi välittömästi top teniin ja sisällytettiin kiivaasti Warner Brothersin valmisteilla olleeseen rock-filmiin "Jamboree". Jerry Leen lavashow keikoilla oli vuoden sensaatio.

Seuraava levy "Breathless" / "Down The Line" ei ollut aivan edellisten tasoa, mutta kipusi kuitenkin listoille sekä USA:ssa että Englannissa. Jerry Lee Lewis valmistautui valloittamaan maailman lähtiessään kiertueelle Englantiin toukokuussa 1958; seurauksena oli kuitenkin katastrofi, joka melkein tuhosi hänen uransa.

Records

Sun-singlet '56-'58

SUN 259
Crazy Arms
End Of The Road
01/12/56
J.L.L. (vcl/pno); James Van Eaton (dms); Roland Janes (gtr); Billy Riley (gtr on Crazy Arms)

SUN 267
Whole Lot Of Shakin' Goin' On
It'll Be Me
15/04/57
J.L.L. (vcl/pno); James Van Eaton (dms); Roland Janes (gtr)

SUN 281
You Win Again
Great Balls Of Fire
J.L.L. (vcl/pno); James Van Eaton (dms); Roland Janes (gtr on You Win Again, rhythm gtr on Great Balls Of Fire)

SUN 288
Down The Line
Breathless
01/02/58
J.L.L. (vcl/pno); James Van Eaton (dms); Roland Janes (gtr); Billy Riley (gtr); Marcus Van Story or Billy Riley (bs)

Sun-EP:t

EPA 107 The Great Ball Of Fire
Mean Woman Blues
I'm Feelin' Sorry
Whole Lotta Shakin' Goin' On
Turn Around
J.L.L. (vcl/pno); James Van Eaton (dms); Roland Janes (gtr on Shakin', I'm Feelin' Sorry, rhythm gtr only on Mean Woman Blues); Carl Perkins (gtr on Turn Around)

Sun-LP:t

SUN 1230 Jerry Lee Lewis
Don't Be Cruel; Goodnight Irene; Put Me Down; It All Depends; Ubangi Stomp; Crazy Arms; Jambalaya; Fools Like Me; High School Confidential; When The Saints Go Marchin' In; Matchbox; It'll Be Me
05/58

Heinäkuussa 1969 Shelby Singleton osti koko Sun-luettelon Sam Phillipsiltä sekä kaikki julkaisemattomat nauhat. LP:t, jotka julkaistiin tämän kaupan jälkeen sisältävät useita Sun-merkillä julkaisematta jääneitä raitoja.

SUN 107 Rockin' Rhythm & Blues
SUN 108 The Golden Cream Of The Country
SUN 114 A Taste Of Country
SUN 119 J.L.L. & Johnny Cash: Sunday Down South
SUN 121 Ole Tyme Country Music
SUN 124 Monsters
SUN 125 Johnny Cash & J.L.L.: Sings Hank Williams

JERRY LEE LEWIS - THE KILLER, OSA 2
Teksti: K.W. Blomqvist
(julkaistu BN-numerossa 3/1976)

Kun Jerry Lee astui ulos ilma-aluksesta Heatrow'n lentoasemalla Lontoossa 26. toukokuuta 1958, lehdistön edustajat ja ihailijat kiinnittivät huomiota sankarin vanavedessä liikkuneeseen, varsin nuoren näköiseen tyttölapseen.

Kysymys 1: "Mr. Lewis, kukas tuo on?"
Vastaus: "Vaimoni."
Kysymys 2: "Mitä, vaimonneko?"
Vastaus: "Yeah, ja sitäpaitsi hän on serkkuni ja olen ollut kaksi kertaa naimisissa saamatta eroa kummastakaan."

Järkyttynyt brittilehdistö onki nopeasti totuuden esiin: Myra, Jerry Leen kolmas vaimo, oli todellakin alta neljäntoista ja miehen pikkuserkku. Selitykset ("Mah wife is cute. She might look young and be young but she is groned.") eivät paljon asiaa auttaneet ja lehdet pullistelivat juttuja amerikkalaisesta "kehdonryöstäjästä" ja "paatuneesta irstailijasta". Jotkut väittivät hänen naineen 9-vuotiaan serkkunsa, toiset 12-vuotiaan sisarensa. Jerry Leen hotellia piiritti yötä päivää uteliatten ja närkästyneiden lauma ja kolmannen mellakkaan päätyneen konsertin jälkeen kiertue oli pakko peruuttaa. Jerry Leen selaillessa aamulehtiä, odotellessaan paluulentoa Heatrow'sta, hän heitti lehtiväelle vielä viimeisen limbon: "Kukas äijä tämä De Gaulle oikein on? Näyttää saaneen isommat otsikot kuin me."

Uutisten ehdittyä USA:n lehdistöön Jerry Leen ura laski kuin lehmän häntä. Sun-yhtiö häpesi silmät päästään ja olisi luultavasti potkaissut miehen oitis pellolle, ellei sopimusta olisi ollut. DJ:t lopettivat uuden singlen "High School Confidential" / "Fool Like Me" (Sun 296) soittamisen asemilla. Asiaan ei tuonut sanottavaa parannusta kiireesti markkinoille tungettu "The Return Of Jerry Lee" / "Lewis Boogie" (Sun 301), vaikka "The Return" -jutun tarkoituksena olikin lyödä koko juttu leikiksi hilpeän haastattelun muodossa. "High School Confidential" myi kaikesta huolimatta melko hyvin, koska se oli sisällytetty samannimiseen rock-filmiin. J.L.L. jatkoi levyttämistä Sunille, joka julkaisi vielä kaikkiaan 17 singleä ennen hänen lähtöään yhtiöstä syyskuussa 1963. Näistä ainoastaan "What'd I Say" / "Livin' Lovin' Wreck" (Sun 356) onnistui kiipeämään top-viiteenkymmeneen syyskuussa 1961.

Osasyynä huonoon myyntiin oli yhtiön haluttomuus satsata rahaa artistiin, jonka lapsentuuppausjutut olivat vielä liian tuoreessa muistissa. Tässä vaiheessa Jerry Lee havaitsi, että hänen todelliset ystävänsä olivatkin klubien omistajat ja konserttien järjestäjät. Uskolliset ihailijat eivät huonon informaation takia usein edes tienneet kysellä hänen levyjään kaupoista (radion black-out), mutta menivät kuuntelemaan miestä itseään miltei yhtä halukkaasti kuin ennenkin.

Suurin osa 1958-1963 äänitetystä materiaalista on julkaistu Shelby Singletonin toimesta vasta viime vuosina. Aikanaan julkaistut singlet antoivat kuitenkin hyvän kuvan siitä musiikillisesta hakuammunnasta, jolla myyntiä koitettiin kohentaa. Joukkoon mahtuu torvilla sokeroitua R&B:tä, puolihuolimattomia Chuck Berry -tulkintoja jne., mutta enemmistö äänitteistä oli kuitenkin varsin korkeatasoista.

Ennenjulkaisematonta materiaalia on tippunut markkinoille pikkuhiljaa ja jatkostakin on toivoa. J.L.L. ja Judd Phillips yrittivät eräässä vaiheessa ostaa julkaisemattoman materiaalin Sam Phillipsiltä tarkoituksenaan perustaa oma levy-yhtiö, mutta myöhästyivät Singletonin kahmittua koko kaakun itselleen. Lewis ja Phillips väittivät, että Singletonilla on hallussaan materiaalia useaa kymmentä LP:tä varten.

Osa vuosien 1961-1963 materiaalista äänitettiin Sunin Nashvilleen perustamassa studiossa, osa Memphisin uudessa studiossa Madison Avenuella. Viimeinen J.L.L.-sessio legendaarisessa 706 Union Avenuen studiossa pidettiin 21. tammikuuta 1960 ja se tuotti "The Hawk" -salanimellä julkaistun instrumentaalisinkun "In The Mood" / "I Get The Blues When It Rains" (Phillips Int. 3559).

Erimielisyydet Sam Phillipsin ja Sunin kanssa puolestaan johtivat siihen, että Jerry Lee Lewis lähti yhtiöstä 29. syyskuuta 1963 ja allekirjoitti sopimuksen vielä samana päivänä Mercuryn sub-yhtiön Smashin kanssa.

Viimeinen Sun-sessio pidettiin 28. heinäkuuta 1963 Madison Avenuen studiossa, Memphisissä. Kolmen tunnin sessiossa (klo 19-22) purkitettiin kappaleet "One Minute Past Eternity", "I Can't Seem To Say Goodbye", "Invitation To Your Party" ja "Carry Me Back To Old Virginia", josta tuli viimeinen Sun-single.

Sessiossa basistina ollut Herman Hawkins (joka soitti J.L.L:n kanssa myös keikoilla) muistaa, kuinka Jerry Leellä oli tapana sanoa hänelle noihin aikoihin: "Stick with me Hawk! I'm gonna get back up there. If I don't get another rockhit, I'll get one in country."

Niinhän siinä vihdoin kävi, mutta vasta melkein 10 vuotta avioliittoskandaalin jälkeen.

Syksyllä 1967 Jerry Lee lewis oli jälleen listojen kärjessä country-sinkulla "Another Place, Another Time" / "Walking The Floor Over You" (Smash 2146). Jouduttuaan poistumaan huipulta pahana poikana 1958 hän palasi "puhtain asein", ts. kesyllä countryballadilla.

Comebackia yritettiin Smashillä heti alusta lähtien, ensin vanhojen hittien putsatuilla uusinnoilla, sen jälkeen countryklassikoiden avulla ja vihdoin "uuden aallon countryn" ja tuottaja Jerry Kennedyn hoivissa (onnistuneesti).

Vaikka Smashin (ja myöhemmin Mercuryn) tuotanto ei yleisesti ottaen vedä alkuunkaan vertoja Sunin kamalle mahtuu joukkoon silti muutamia monumentaalisia teoksia, mm. LP:t "The Greatest Live Show On Earth", "The Return Of Rock" ja "By Request".

Mielestäni neljä tärkeintä syytä tuotannon tasoeroon on, että (a) Sunin levyt teki mielenkiintoisiksi: 1. Nuoruuden into ja tyylin tuoreus 2. Sam Phillipsin musiikkipolitiikka 3. Sun-soundi ja uusikot 4. Instrumentaation mielekkyys (ei liian massiivisia taustoja) ja (b) Smash/Mercuryn tuotannon vähemmän antoisaksi: 1. Nykyisen countryn vesittyminen 2. Tylsät sovitukset ja instrumentaatio 3. Suuren yhtiön kaupallisuus 4. Kovat kolhut elämän taipaleella ja rutiiniin juuttuminen.

Smash/Mercury -tuotanto onkin ollut melkein 100% kantria lukuun ottamatta LP:t "The Killer Rocks On" ja "Session" (viimeksi mainittu sisältää runnottua rockia englantilaismuusikoiden kanssa).

Tilanne on sama kuin monen muunkin entisen rock-laulajan kohdalla - raha ratkaisee! Pennit ja Cadillacit irtoavat helpommin ja "kunniallisemmin" country-levyistä kuin rock & rollista.

Mercuryn kaupallisen ahneuden viaksi voidaan puhtaasti laskea sellaisten täysin kuivuttavien levyjen kuin esim. "J.L.L. Sings The Country Music Hall of Fame". Toisaalta en kyllä näe mitään hurraamista siinäkään, että Singleton kaivaa ahnaasti Sun-reppuaan, julkaisten pikku hiljaa kaiken roskakoriin joutavan epäonnistuneen roskankin. Kas tässä kaksi esimerkkiä tuotteesta, joka ei taatusti tyydytä artistia sen kummemmin kuin ostajaa.

Jerry Lee Lewisin levytuotannon kesyyntymisestä huolimatta mies itse jatkaa kovaa linjaansa yksityiselämässään ja lavashowssaan (kuluttaa viskiä ja sikaareita entiseen tapaan) ja on neljättä kertaa naimisissa (-71 Myra palkkasi salapoliisin varjostamaan kovana kaatajana tunnettua miestään ja sai eron "on grounds of cruelty and infidelity", meni itse naimisiin ao. salapoliisin kanssa. J.L.L. puolestaan iski itselleen vaimon eräältä poliisiluutnantilta).

Törttöilystä á la J.L.L. voi silloin tällöin lukea alan lehdistä, yleensä otsikolla "kuukauden pila" tms. Käydessäni Nashvillessä elokuussa 1975 illastin tunnetun studioviulistin ja sovittajan Sheldon Kurlandin ja hänen vaimonsa kanssa ja satuin mainitsemaan pöytäkeskustelussa arvostavani Jerry Leeta ja hänen stuffiaan. Sheldon kiihtyi silminnähtävästi ja ilmoitti vakaana mielipiteenään miehen olevan seinähullu perustellen väitettään seuraavanlaisella tarinalla:

Kesäkuussa 1975 Mercuryn ykkösstudio oli buukattu Jerry Lee Lewis -sessiota varten klo 21-01 väliseksi ajaksi. Paikalle oli taustabändin lisäksi kutsuttu myös jousi- ja torvisektiot sekä taustakuoro, yhteensä paikalla oli 30 henkeä (á 2 x 150$ = 300$ per naama). Kaikki oli valmista klo 21, mutta itse artisti puuttui. Kellon lähestyessä kymmentä jengi hikoili turhautuneena tötteröt käsissään. Studion ovi avautui klo 23.05 ja mies purjehti sisään tuhdisti juovuksissa. Sessiota yritettiin käynnistää ja bandleader tarjosi Jerry Leelle ensimmäistä biisiä kokeeksi. Kahden yrityksen jälkeen J.L.L. kuitenkin luopui yrityksestä väittää sovituksen oleva p-aa ja haukkui muut biisit maanrakoon alkaen painaa vanhoja rock-hittejään pianolla. "Konsertti" jatkui melkein tunnin ja koko seurakunta istui silmät tapilla kuivumassa, mutta kellään ei ollut kanttia mennä keskeyttämään. Vihdoin tuottaja saapui paikalle ja keskeytti shown huutaen: "Everybody go home! You'll get your money!" Rahaa meni kun kankkulan kaivoon lähes $9000 (Kurkland: "I just could not believe it! The man is lunatic!)

Jerry Leen musiikin ja tyylin lähteistä on siinä määrin vakuuttavasti analysoitu Colin Escottin & Martin Hawkinsin teoksessa "Catalyst - The Sun Records Story", että niitä on turha alkaa tässä yhteydessä vatvomaan. Käsityksiä voi parhaiten muodostaa levyjä kuuntelemalla, joten tyydyn lopuksi suosittelemaan muutamia perustavaa laatua olevia Jerry Lee Lewisin LP:itä, joista osa saattaa olla saatavissa FBS:n agentuurista.

Take it from the top!!!

Sun:

Golden Hits 1-3 (sis. rock-hitit)
Golden Cream Of Country
A Taste Of Country (sis. Am I To Be The One duettona Elviksen kanssa) (- toim. huom: ko. "Elvis" eli levyllä nimellä "Friend" esiintyvä laulaja on todellisuudessa Charlie Rich, siis ei Elvis eikä myöskään tätä erehdyttävästi muutamilla vastaavilla Jerry Lee -duetoilla imitoiva Jimmy "Orion" Ellis)
Ole Tyme Country Music
Collectors Edition

Smash/Mercury:

The Greatest Live Show On Earth
The Return Of Rock
By Request
Live At The Star Club, Hamburg

Sun singlet '58-'63

SUN 296
High School Confidential
Fools Like Me
21/04/58

SUN 301
The Return Of Jerry Lee
Lewis Boogie
alkuvuodesta 1958

SUN 303
I'll Make It All Up To You
Break Up
17/07/58

SUN 312
I'll Sail My Ship Alone
It Hurt Me So
05/11/58

SUN 317
Lovin' Up A Storm
Big Blon' Baby
alkuvuodesta 1959

SUN 324
Let's Talk About Us
The Ballad Of Billy Joe
22/03/59

SUN 330
Little Queenie
I Could Never Be Ashamed Of You
26/05/59

Phillips Int. 3559
In The Mood
I Get The Blues When It Rains
21/01/60

SUN 337
Old Black Joe
Baby Baby Bye Bye
25/01/60

SUN 344
John Henry
Hang Up My Rock'n'Roll Shoes
alkuvuodesta 1960

SUN 352
When I Get Paid
Love Made A Fool Of Me
13/10/60

SUN 356
What'd I Say
Livin' Lovin' Wreck
09/02/61 Nashville

SUN 364
Cold, Cold Heart
It Won't Happen With Me
09/02/61 Nashville
12/06/61 Nashville

SUN 367
Save The Last Dance For Me
As Long As I Live
12/06/61 Nashville
25/01/60 Memphis

SUN 371
Money
Bonnie B.
21/09/61 Nashville
25/01/60 Memphis

SUN 374
Ramblin' Rose
I've Been Twistin'
21/09/61 Nashville
04/01/62 Memphis

SUN 379
Sweet Little Sixteen
How's My Ex Treating You
05/06/62
14/06/62

SUN 382
Good Golly Miss Molly
I Can't Trust Me
11/09/62

SUN 384
Teenage Letter
Seasons Of My Heart
(with Linda Gail Lewis)
11/03/63

SUN 396
Carry Me Back To Ole Virginia
I Know What It Mean
28/07/63
04/01/62

Useimmilla edellä mainituilla levyillä oli Sunin vakio-studiosoittajat. Roland Janes (gtr), Billy Riley (bs), James Van Eaton (dms), Jack Clement (bs), Charlie Rich (pno), Scotty Moore (gtr), Homer "Boots" Randolph (horns), Albert Jackson Jr. (bs), Linda Gail Lewis (vcl) etc.

Smash/Mercury

Vuoteen 1970 mennessä oli Jerry Lee tehnyt Smash/Mercurylle ainakin seuraavat sinkulat.

Smash 1857
Hit The Road Jack
Pen And Paper

1886
I'm On Fire
Bread And Butter Man

1906
She Was My Baby (He Was My Friend)
The Hole He Said Ha'd Dig For Me

1930
Hi-Heel Sneakers
You Went Back On Your World

1969
Baby Hold Me Close
I Believe In You

1992
Rockin' Pneumonia And The Boogie Woogie Flu
This Must Be The Place

2006
Green Green Grass Of Home
Baby You've Got What It Takes

2027
Sticks And Stones
What A Heck Of Mess

2053
Memphis Beat
If I Had It All To Do Over

2103
It's Hang Up Baby
Holding On

2122
Turn On Your Lovelight
Shotgun Man

2146
Another Place Another Time
Walking The Floor Over You

2164
What's Made Milwaukee Famous
All The Good Is Gone

2186
She Still Comes Around
Slippin' Around

2202
To Make Love Sweeter For You
Let's Talk About Us

2220
Don't Let Me Cross Over
We Live In Two Different World
(with Linda Gail Lewis)

2224
One Has My Name
I Can't Stop Loving You

2244
She Even Woke Me Up To Say Goodbye
Echoes

2254
Roll Over Beethoven
Secret Place
(with Linda Gail Lewis)

2257
Once More With Feeling
You Went Out Of Your Way (To Talk On Me)

Mercury 73099
There Must Be More To Love Than This
Home Away From Home

73155
I Can't Have Merry Christmas Mary (Without You)
In Lovin' Memories

TERVETULOA CHUCK BERRY
Teksti: Teksti: Seppo Elonen
(julkaistu BN-numerossa 3/1976)

Kuten aikaisempinakin vuosina myös tänä kesänä Suomeen saapuu eri yhteyksissä monia merkittäviä artisteja musiikin eri aloilta. Monen meriitit ovat melkoiset, mutta arvioitaessaan heidän kokonaisvaikutustaan ns. kevyemmän musiikin kehitykseen parin viime vuosikymmenen aikaa kukaan tuskin kohoaa arvossa lähellekään Turun Ruisrockin erästä päätähteä - CHUCK BERRYÄ.

Berryn asema popmusiikin historiassa

Chuck Berry lienee tavalla tai toisella jollakin tapaa tuttu jokaiselle popmusiikin eri muotoja harrastavalle (lukuun ottamatta kenties tuoreimpia, lähes kapaloikäisiä purkkapopin palvojia), joten hänen varsinainen esittelemisensä ei enää toistamiseen liene tarpeen tässä lehdessä, jonka lukijoiksi valikoituvat luultavasti poikkeuksetta sisällyttävät hänet rakkaimpien suosikkiensa joukkoon.

Syytä on sen sijaan kiinnittää huomiota siihen, että Berry usein typistetään taiteilijana ja muusikkona. Hänet halutaan muistaa vain muutamien rock-klassikoiden säveltäjänä ja esittäjänä, tärkeänä mutta samalla jo nostalgisena ja yksipuolisena hahmona musiikin historiassa. Tosiasiassa Berry on pintaa syvemmältä tarkasteltuna yllättävän monipuolinen artisti, jota ei voi yksioikoisesti luokitella ja jolla on yhä ainakin levyillä painokasta antia tarjottavanaan.

Musiikin historiassa Berry noteerataan ennen muuta Chessille vuosina 1955-1966 tekemiensä levytysten ansiosta. Berry-discografia tuntee tältä ajalta 142 levytettyä kappaletta, jotka muutamin poikkeuksin on myös julkaistu. Näiden levytysten joukosta kohoavat tietysti muiden edelle Berryn klassiset rockit: "Maybellene", "Johnny B. Goode", "Sweet Little Sixteen", "Rock And Roll Music", "Roll Over Beethoven" ja monet muut. Ne tunnetaan ja muistetaan parhaiten, ja niiden jäljittelyn ja kopioinnin kautta hänen vaikutuksensa on yltänyt kaikkein laajimmalle. Muistettakoon vain Beatlesien, Rolling Stonesien ja Animalsien Berry-levytykset ja niiden vaikutus taas muuhun 60-luvun popmusiikkiin. Vaikka Berryn tunnetuin rock-tuotanto onkin vain kapea osa hänen koko sektoristaan, niin sekin paljastaa jo äärimmäisen monipuolisen ja taitavan artistin. Berry on näillä levyillä erittäin taitava kitaristi, jonka työskentelyllä oli selvät vaikutukset koko seuraavaan kitaristipolveen ja mm. hänen klassinen johdantonsa "Johnny B. Goodessa" on varmasti elävää musiikin historiaa vielä seuraavalla vuosisadallakin. Berry on myös rock-lyriikan mestari. Hänen klassiset tekstinsä ovat taidokkaita, tehokkaita ja huvittaviakin yhtä aikaa. Hän lauloi nuorisolle siitä, mistä se piti: autoista, rock & rollista, tansseista ja seurustelusta sekä siitä, mitä se inhosi: koulusta, aikuisista, aikuiseksi kasvamisesta jne.

Monipuolinen taiteilija

Kuitenkin Berryn musiikin juuret ovat tiukasti myös bluesissa. Ensimmäisen singlen kääntöpuolelle valittiin blues-standardi "Wee Wee Hours" varmistamaan, että levy soisi edes R&B-asemilla. Tämä varmistushan oli sitten kyllä tarpeeton, kun moniaineksinen "Maybellene" löi itsensä läpi sekä R&B-, pop- että country-asemilla. Berryn levytys-ohjelmistosta hänen kultaisilta vuosiltaan löytyy monta blues-standardia. Niistä mainittakoon vaikkapa "Merry Christmas Baby", "Drifting Blues", "Things That I Used To Do" ja "Worried Life Blues". Berryn kitaransoitto yleensäkin on varsin selvästi bluespohjaista ja "mustaa" "valkoisen" laulun vastapainona ja tätä vahvistavat hänen monet instrumentaalilevytyksensä, esim. "Deep Feeling" ja "Blues For Hawaiians". Jazzmusiikkikaan ei ollut Berrylle vierasta, kuten jazzpitoinen instrumentaali "Rockin' At The Philharmonic" osoittaa. Julkaisematta on Berryn tulkinta "One O'Clock Jump" -kappaleesta ja myöhemmin Mercurylle Berry levytti mm. "Flying Home" -kappaleen.

Oman lukunsa Berryn kultakauden musiikissa muodostavat vielä lattarivaikutteet, joita voi tutkiskella vaikkapa kappaleista "Havana Moon" ja "La Juanda". Edellisellä kappaleella toista kitaraa soittaa muuten Muddy Watersin klassisen yhtyeen kulmakivi ja itsekin klassisia levytyksiä tehnyt Jimmy Rogers, bassossa on Willie Dixon. Muita maineikkaita bluesmuusikoita, jotka soittavat Berryn levyillä, ovat pianistit Otis Spann ja Lafayette Leake, kitaristi Matt Murphy, rumpalit Fred Below ja Odie Payne sekä tenoristi L.C. Davis. Näiden nimien mukanaolo tekee levyt mielenkiintoisiksi myös pelkän bluesin ystäville ja osoittaa omalta osaltaan Berryn musiikillisia juuria. Samalla se kertoo jotakin bluesin ja muun musiikin välisen raja-aidan häikyvyydestä ja tarpeettomuudesta rakentaa bluesin ympärille turhia raja-aitoja.

Berry-levyjen saanti sattaa tyrehtyä?

Berryn levyjä on yleensä ollut melko mukavasti saatavissa. Klassista Chess-materiaalia on Ruotsin Sonet-yhtiö julkaissut mm. Grand Prix- ja Spotlight-merkeillä - Englannissa taas Phonogram-yhtiö. Kuten useimmat tietänevät on Chessin jäämistö USA:ssa myyty soulia harrastavalle All Platinum -yhtiölle. Samalla Chessin jatkuva tarjollaolo on vaarantunut, mm. Sonet on menettänyt oikeutensa sen materiaaliin. Tällä hetkellä vahvin toive lienee siinä, että Phonogram jatkaisi Chessin julkaisemista. Olisi suunnaton vahinko, jos Chessin klassinen materiaali, sen mukana Berryn levyt, katoaisi markkinoilta.

Harha-askel

Vuonna 1966 Berry siirtyi Chessiltä Mercury-yhtiölle. Tällä kaudella syntyneet levyt ovat järjestään huonoja. Edes sitkein Berry-fan ei jaksa niitä kiroilematta kuunnella. Niitä on julkaistu myös Phillips-, Fontana- ja Pickwick-merkeillä. Niitä ei voi mitenkään suositella, varsinkaan ei Berryyn ensi kertaa tutustuvalle.

Still goin' strong

Viime vuodet Berry on taas ollut Chessin leivissä. Tuloksena on ollut viisi uutta LP:tä, jotka osoittavat, että tasaantuneella ja enemmän bluesiin päin siirtyneellä Berryllä on vielä taitoa tallella hyvän ja antoisan musiikin luomiseen, joskaan kultakautensa tasoiseen merkittävyyteen hän ei enää tule yltämään. Tähän Berryn uran viimeisimpään vaiheeseen mahtuu myös superyllätys "My Ding-A-Ling", joka ensi kertaa vei Berryn USA:n poplistan ykköseksi ja toi hänelle kúltalevyn. Yksikään hänen klassikoistaan ei siihen aikanaan yltänyt, uskomatonta mutta totta.

Berry on myös symboli siitä, miten USA palkitsee mustan väestönsä menestyksen. Kun Berry 50-luvun lopulla alkoi liikaa heilutella valkoisten teinipopparien asemia, niin hänet järjestettiin varsin heppoisilla perusteilla muutamaksi vuodeksi vankilan muurien sisäpuolelle. Ilmeisesti vapaan kilpailun edistämiseksi.

Nyt on vuosi 1976 ja Chuck Berry tulee ensi kertaa Suomeen. Olisi tietysti ollut hienoa saada hänet tänne jo vuonna 1956 (kuinkahan moni teistä osasi silloin jo kävellä?) ja varmaan hän myös vuonna 1966 olisi ollut antoisampi kuin nyt. Mutta hänen viimeismmät levynsä osoittavat, ettei hänen aikansa vieläkään ole ohi. Mikäli häntä menette katsomaan, niin älkää tuijottako itseänne sokeiksi hänen rutinoituun lavatemppuiluunsa. Katsokaa pintaa syvemmälle, niin näette edessänne yhden vuosisatamme merkittävimmistä muusikoista ja suuren taiteilijan.

BN TURUSSA: CHUCK BERRY (RUISROCK 7.8.1976)
Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 4/1976)

Rock'n'rollin kiistattoman kuninkaan, Chuck Berryn vierailusta Turun Ruisrockissa oli lähellä tulla täydellinen fiasko. Vain miehen yli kahdenkymmenen muusikkovuoden aikana hankittu rutiini pelasti tilanteen.

Berry saapui näet Ruisrockiin ilman omaa säestysyhtyettä, ja taustabändiksi rupesi ruotsalaista Jerry Williamsia säestänyt Blåblus-yhtyeen runko: Björn Inge (rummut), Bo Liljedahl (basso), Mikael Arklev (kitara), Johnny Blomqvist (sähköpiano) ja Dave McShane (saksofoni).

Säestäjät ja Berry eivät ilmeisesti olleet ehtineet lainkaan harjoitella yhdessä ennen konserttia ja esityskappaleetkin kuulemma sovittiin vasta pari tuntia ennen lavaesiintymisen alkua. Tilannetta vielä pahensi se, että ruotsalaissäestäjät osoittautuivat heti avauskappaleessa olevan täysin kipsissä elikkä jännittivät aivan suotta.

Niinpä Berry sai lähes kädestä pitäen kouluttaa säestäjänsä, ennenkuin oikea meno alkoi löytyä. Tämä tarkoitti sitä, että Berry mm. ilmoitti breakit milloin heiluttelemalla jalkaansa, takapuoltaan tai milloin kitaraansa. Kappaleiden aloitus tuotti lähes säännöllisesti tuskaa niin Berrylle kuin säestäjille. Yhteitä tahtia kun kappaleiden alussa ei tahtonut löytyä, sillä Berryn Johnny B. Goode -tyyppiset aloitukset ovat yleensä aika kiharia ja mies tuppaa lisäämään niihin pari ylimääräistä kiemuraa miten sattuu, joten harvoin ne ovat samanlaisia.

Berry esitti toki lähes kaikki suurimmat hittinsä. Ainoa, joka jäi kuulematta taisi olla Roll Over Beethoven. Kuitenkin leimaa antavana Chuck Berryn osuudelle Ruisrockissa oli jammailun luonne. Berry itse sooloili kitarallaan paljon ja jakoi sooloja myös ahkerasti säestäjilleen yrittäen saada näitä pois kipsistä. Hän jopa työnsi oman kitarajohtonsa Mikael Arklevin kitaraan tämän soolon ajaksi kyllästyttyään ruotsalaisen vinkukitaran ääneen.

Berryn ahkera yrittäminen saikin sitten aikaan sen, että säestys alkoi sujua ruotsalaispojilta edes välttävään malliin, mutta missään vaiheessa loistokkaalle tasolle se ei yltänyt. Tämä tietysti oli omiaan vetämään Berrynkin esityksiä hieman innottomalle tasolle ja kauaksi jäi se riehakas Berry, joka nähtiin esim. "Let The Good Times Roll" -elokuvassa. Berryn vaisuuteen vaikutti varmasti myös erittäin passiivinen yleisö. Lisäksi Ruisrockin esiintymislava oli aivan liian täynnä tavaraa, jotta Berry olisi edes mahtunut esittämään kaikkein vauhdikkainta ankkahyppeluään.

Berryn suurta rutiinia esiintyjänä kuvaavat hyvin pari seuraavanlaista tapahtumaa. Kesken kaiken mies järjesti toivekonsertin: "You name it, we play it" (vaikkei sitten suostunutkaan soittamaan toivomusta Route 66). Niin ikään Berry esitti erittäin tyylikkäällä tavalla kysymyksen yleisölle, halusiko se hänen vielä jatkavan esitystä. Nimittäin kesken esitystään mies alkoi laulella: "We gotta go now" ja "You wanna us play?" sekä
"You wanna us quit?", johon yleisö sai sitten vastata.

Mitä tulee muihin Ruisrockin esiintyjiin, oli säälittävä seurata yli 40-vuotiaan Alex Harveyn yrityksiä olla bändinsä nimen mukainen eli sensaatiomainen. Yhtä säälittävä oli 40:n rajapyykkiä niin ikään lähestyvä Jerry Williams.

Tämän vuoden Ruisrock olikin oikein ikämiesten kavalkaadi. Edellä mainittujen ulkomaisten pääesiintyjien keski-ikä kun kipusi yli neljänkymmenen. Ja silti: näistä ylivoimaisen nuorekkaimmaksi osoittautui korkeimmasta iästään huolimatta ikinuori Chuck Berry.

JACK SCOTT, OSA 1
Teksti: Hannu Nyberg
(julkaistu BN-numerossa 6/1976)

Ottaen huomioon Jack Scottin varsin suuren listahittien määrän USA:ssa (vuosina 1958-63 yhteensä 19 kpl) on mies nähdäkseni suorastaan liian tuntematon Suomessa. Ja se on vahinko.

Syntyi, kasvoi ym.

Jack Scottin oikea nimi ei tietenkään ole Jack Scott vaan Jack Scafone, syntymäpäivä on 28.1.-38 ja syntymäpaikka Windsor, Ontario, Kanada. Nuoruutensa Jack vietti kuitenkin USA:n puolella Detroitissa, jonne hänen italialaisperäiset vanhempansa muuttivat muutaman vuoden kuluttua pojan syntymästä. Siinä kahdeksannen ikävuotensa korvilla nappasi Jack kitaransa ja alkoi ankarasti harjoitella pitäen tuolloisena esikuvanaan kantritähti Hank Williamsia. Oman kantriyhtyeensä The Southern Drifters Jack perusti 16-vuotiaana. Keikkoja lienee yhtyeellä ollut kohtalaisesti, mutta Jack tähtäsi korkeammalle kuin vain paikalliseksi kuuluisuudeksi - ja tässä tarkoituksessa hän teki vuonna -56 omalla kustannuksellaan demo-levyn kahdesta omasta sävellyksestään "Leroy" ja "My True Love". Jack tarjosi tekelettään huonolla menestyksellä monille yhtiöille, kunnes vihdoin -57 sai aikaan sopimuksen newyorkilaisen ABC Paramount -yhtiön kanssa, miehen kyvyt huomasi siellä yhtiön A&R-mies Joe Carlton.

ABC Paramount

Ja sitten tietysti tehtiin ensimmäinen oikea levy, ei kuitenkaan mainituista kahdesta sävelmästä vaan laulut olivat "Baby She's Gone" ja "You Can Bet Your Bottom Dollar". Ilmestymisvuosi oli siis -57 ja levyn tilausnumero 9818. Matti Laipion, levyn onnellisen omistajan mukaan a-puoli on pelkistetysti laulettu medium-tempoinen tuhdilla bassosoundilla varustettu Rock-A-Billy-kappale, B-puoli sen sijaan "kantrivaikutteinen".

Seuraava levy "Two-Timin' Woman" / "I Need Your Lovin'" (9860) ilmestyi myös -57. A-puolesta minulla on tällä kertaa omakohtaisia kuulohavaintoja, valitettavasti äänite vain oli lähinnä surkeata luokkaa, joten kaikkia levyn nyansseja on hieman vaikea arvioida. Joka tapauksessa "Two-Timin' Woman" vaikuttaa mukiinmenevältä rab-kappaleelta. Jack laulaa sen vahvasti eläytyen ja kitarasoolo on kuvaannollisesti sanottuna repiä korvat päästä. Kaupallinen menestys jäi valitettavasti molempien levyjen kohdalla huonoksi. Nämä kaksi levyä jäivätkin tuolloin ainoiksi Paramountin julkaisemiksi, tosin yhtiö on julkaissut -66 kolmannenkin sinkun mieheltä, mutta siitä enemmän seuraavassa osassa.

Carlton

Vuonna -58 sai Joe Carlton tarpeeksi Paramountista (tai päinvastoin) ja perusti oman yhtiön, jolle antoi itsekkäästi nimeksi Carlton Records. Lähtiessään hän otti Jackin mukaansa ja ostipa vielä julkaistujen levyjen masteritkin.

Nyt oli aika kaivaa se vanha demo-levy esiin ja katsoa, olisiko siitä mihinkään - ja niin kävi, että molemmat kappaleet hyväksyttiin Jack Scottin ensimmäiselle Carlton-singlelle (462). Ensimmäisenä kaupsi USA:n listalle (31.5.1958) "Leroy", kovavauhtinen rock-a-billy-vaikutteinen tositapaukseen perustuva laulu Leroysta (sukunimi Johnson), joka oli joutunut häkkiin katutappelusta. Nykyisin esitys on asianharrastajien (siis musiikin, ei tappelun) keskuudessa päässyt klassikon asemaa, kertoipa J. Ritvanen levyn alkuperäiskappaleesta huudettavan Jenkeissä jopa kymmenen taalaa. Levy oli listoilla 13 viikkoa ja parhaaksi sijaksi jäi 25. A-puoli "My True Love" pärjäsi listalla huomattavasti paremmin nousten peräti kolmanneksi, vaikka aloittikin nousun kolme viikkoa myöhemmin. Esitys on vahva lyhyellä monologilla vahvistettu balladi ja naispuolisten ostajien ansiosta se viipyi listoilla 17 viikkoa. Mainittakoon vielä, että mukana molemmilla kappaleilla oli lauluyhtye The Chantones, joka itse asiassa esiintyi kaikilla Carlton-singleillä ja myöhemmin vähän muillakin. Palatakseni vielä käsiteltävään kiekkoon, niin kerrottakoon, että sitä myytiin sen verran hyvin, että Jackin ensimmäinen kultalevy oli tosiasia.

Seuraava single "With Your Love" / "Geraldine" (483) oli rakennettu suurin piirtein samoista aineksista kuin edellinenkin: A-puolella balladi ja toisella menevämpi esitys. Kappaleet muistuttivat kuitenkin liikaa edellisen levyn lauluja, joten listamenestys jäi sijoihin 28 ja 96.

Kolmas Carltonille tehty single "Five Little Numbers" / "Just A Summer Love" (485) ei syystä tai toisesta päässyt listoille lainkaan ja koska molemmat kappaleet ovat minulta kuulematta niin en osaa sanoa syytä tapahtuneeseen. Epäilen tosin vahvasti, että levy olisi jäänyt vain radioasemakopioiden asteelle, josta mm. kielii se, ettei sitä julkaistu Euroopassa.

Vuonna -58 ilmestyi vielä neljäs single "Goodbye Baby" / "Save My Soul" (493). A-puolella tällä kertaa hieman nopeampi balladi-tyyppinen esitys, joka pääsi jopa Top Teniin ja myös b-puoli nousi sijalle 73. Kääntöpuolella kuullaan melkoisen raivokasta gospelia Jackin pyytäessä pelastusta turmeltuneelle sielulleen.

Seuraavana vuonna jatkuivat listamenestykset tasaiseen tahtiin, ensin nousi sijalle 78 "Goodbye Babyn" mallin mukaan tehty "I Never Felt Like This" (504) ja heti kohta sen jälkeen toukokuussa keskitempoinen rab-numero "The Way I Walk" (514, sija 35.), jonka b-puolella oli poikkeuksellisesti hieman saman tyylinen käsien taputuksilla täydennetty esitys nimeltä "Midgie".

Jack Scottin viimeinen Carlton-single oli "There Comes A Time" / "Baby Marie" (519). A-puolella balladi "My True Loven" tyyliin - kääntöpuolta en ole kuullut, mutta eiköhän siellä todennäköisesti ollut hieman parempaa menoa tarjolla. Ai joo, "There Comes A Time" pääsi listoilla sijalle 71.

Siinä siis Carlton-singlet, lisäksi yhtiö julkaisi mieheltä neljä EP:tä ja kaksi LP:tä.

EP:t sisältävät etupäässä singletavaraa, kuitenkaan seuraavia kappaleita ei oltu julkaistu singleillä: "I Can't Help It" (EP 7/1070), "Indiana Waltz" (7/1071), "No One Will Ever Know", "I'm Dreaming Of You" (7/1072), "Bella", "What Am I Living For?" ja "Go Wild Little Sadie" (7/1073).

LP-puolella ensimmäinen "Jack Scott" (LP 12/107) ei sisällä mitään, mitä ei ole edellä mainittu, toinen LP "What Am I Livin' For?" (12/122) sen sijaan pitää sisällään "kappaleen" nimeltä "Hank Williams Medley". LP:llä ovat myös mukana ne neljä alussa mainittua Paramountille tehtyä esitystä. Lisäksi nyttemmin on tullut julkisuuteen kaksi Carltonille tehtyä mutta aiemmin julkaisematonta laulua "Apple Blossom Time" ja "Bo's Goin' To Jail", joista jälkimmäisen uskoisin nimestä päätellen olevan lähinnä "Leroyn" kopion.

Huomioiden Jack Scottin Carlton-singlejen kaupallisen menestyksen, tuntuu hieman oudolta, että Joe Carlton myi Jackin sopimuksen Rank-yhtiölle (Euroopassa Top Rank) vielä vuoden -59 puolella. Ennen tämän ensimmäisen osan päättymistä on kuitenkin vielä aiheellista analysoida näitä Carltonille tehtyjä äänityksiä hieman tarkemmin ja aloitetaan tuosta vahvemminedustetusta balladipuolesta, sillä niiden tulkitsijana Jack on mielestäni parhaimmillaan. Hänen äänensä sopii niihin erinomaisesti ja kun vielä huomioidaan taustayhtyeen tuki, niin tulos eivoi olla kuin kiitetävää luokkaa. Rock-numeroissa hän ei mielestäni onnitu läheskään aina yhtä hyvin, niissä nimittäin on usein havaittavissalaulussa selvää kireyttä, kuitenkaan mitään varsinaisia kärsimyksiä ei niidenkään kuunteleminen tuota. Taustoiltaan esitykset ovat yksinkertaisia, esim. saksofnoia kuullaan etupäässä vain rock-esitysten sooloissa. Kitaristina ei Jack kuultujen näytteiden valossa vaikuta kovinkaan erikoiselta.

Täydennyksenä Jack Scottista luomaani kuvaan mainittakoon vielä, että tuotteissaanhän on kiitettävän omavarainen säveltämällä pääosan tuotannostaan itse. Totuuden nimissä on toki tuotava julki myös eräs negatiivinenkin puoli tästä sävellystouhusta ja se on se, että valitettavasti kappaleet usein muistuttavat liikaa toisiaan, mikä tietysti voidaan myös osaksi laskea, jo ammoin sitten keksityn ajatuksen syyksi, että "mikä kerran menee niin se menee toistekin". Noh, tämä ei levyhistoriassa ole onnistunut kunnolla kuin kerran, muistanette kai Martti Innasen Elsat sun muut Esterit? Mutta se on jo toinen juttu.

Ehkäpä lisäksi varsinkin balladeissa havaittavissa olevaa selvää "elvismäisyyttä" voidaan kriittisesti pitää miinuksena, mutta toki täytyy uuden laulajan ajatella hieman kaupallisesti ja tarkemmin ajatellen tuskin rock-balladia voidaan muulla tavalla laulaa. Tai tietysti voidaan, mutta sen jälkeen se ei enää ole rock-balladi ja ainakaan sitä ei kukaan osta. Ja kun tuossa nyt Elvis tuli mainituksi, niin omasta mielestäni hän on ainakin balladitulkitsijana pelkkä paperitiikeri Jack Scottiin verrattuna, ainakin jos vertailukohteena pidetään Elviksen RCA Victorille tekemiä levytyksiä muutama harva poikkeus pois lukien.

Alunperin oli tarkoitus, että tämä ensimmäinen osa olisi päättynyt jo palsta pari sitten, mutta koska puhtia vielä tuntuu riittävän, niin lopuksi pienet haukut muuten mukavalle Charlie Gillettille, joka kirjassaan "The Sound Of The City" on kuitannut Jack Scottin melko lakoonisesti vaivaisella viidellä rivillä ja painoksessani on sivuja sentään lähemmäs neljäsataa.

Jatkuu seuraavassa numerossa (jos Baby Face suo).

JACK SCOTT, OSA 2
Teksti: Hannu Nyberg
(julkaistu BN-numerossa 1/1977)

Edellisessä osassa jäin Jack Scottin urassa siihen, että Joe Carlton vuonna -59 myi Jackin sopimuksen Rank-yhtiölle. Kaupan motivaatiosta ei minulla ole harmainta aavistusta ja kovin oudolta se näin jälkikäteen tuntuu, sillä ei Jack ainakaan tappiota ollut Carltonille tuottanut ja muutenkin yhtiön taloudellinen tila vaikutti hyvältä, sillä sen toisella tähdellä Anita Bryantilla oli listahittejä lähes jatkuvasti. "Paper Roses" ylti jopa viidennelle sijalle vuonna -60. Oletettavasti Jackin eron syy oli yksinkertaisesti Carlton-sopimuksen päättymien ja Rank tarjosi parempaa tilalle. Tai sitten Joe Carlton ei voinut vastustaa Rankin heiluttamaa taalanippua vaan lankesi kiusaukseen. Mutta mitäpä menneistä, tutkimattomat ovat levyherrojen aivoitukset.

Joka tapauksessa oli Jack itsekin vaurastunut sen verran, että lähtiessään osti mukaansa kaikki siihen astisen uransa äänitteet. Saman tempun teki muuten samoihin aikoihin myös mm. Paul Anka vaihtaessaan ABC-Paramountilta RCA:lle.

Rank/Top-Rank

Heti alkuun jouduin vakavan pulman eteen, sillä kaikki käytettävissäni olevat lähteet vakuuttavat, että väliotsikossa mainittu yhtiö totteli Jenkeissä nimeä Rank ja Euroopassa Top-Rank. Mutta amerikkalaisetkin levyt julkaistiin Top_Rank -etiketillä, joten ainakin minun paikallisia liikeoloja tuntematta on hieman vaikea päätellä, mikä on totuus. Kai se on viisainta uskoa mitä muut sanovat ja todeta, että Rank julkaisi Top-Rank -levyjä.

Yhtiö oli noihin aikoihin pikkutekijä USA:n levymarkkinoilla, ainoa mainittavampi saavutus oli The Fireballs -yhtyeen "Torquay" (TR 2008) vuonna -59 eikä sekään päässyt aivan Top 30:een.

Jackin ensimmäisen levyn Rank julkaisi vuoden -60 alkupuolella, mutta sitä ennen kerrottakoon, että samana vuonna joutui Jack myös käymään armeijan. Koska tapaus kuitenkin liittyy lähinnä Jack Scottin yksityiselämään ja Suomessa on voimassa intimiteettilaki, niin en uskalla puuttua tapaukseen sen tarkemmin ja pidättäydyn vai taattuihin tosiasioihin eli julkaistuihin levyihin, joita armeijasta huolimatta ilmestyi kohtuullisen tiuhaan.

"What In The World's Come Over You" / "Baby Baby" (2028) oli ensimmäinen Rank - ei kun Top-Rank -sinkku ja Carltonilla alkanut listamenestys jatkui entiseen malliin: A-puoli nousi sijalle viisi ja sai lisäksi ainakin Engannissa kultalevyn. Kappale on vahvaa tuttua kantriballadi-linjaa "My True Love'n" hengessä ja "Baby Baby" puolestaan jatkaa "Leroyn" viitoittamalla tiellä. Jotenkin se kuitenkin vain kuulostaa tyypilliseltä b-puolelta.

Seuraavaksi pyöräytettiin sitten "Burning Bridges" (2041), joka oli vielä suurempi menestys kuin edellinen ikuistus nousten peräti kolmanneksi. Kovasti pahoitellen on minun kuitenkin todettava, etten ko. levyä muista kuulleeni, joten nyt on luotettava yleensä rehellisenä tunnetun J. Ritvasen arvioon: "Öh... tuota noin... se nyt on semmoinen... joo... hidas... viihteellinen, niin kuin ne muutkin...". Selkeästi todettu eikä nähdäkseni kaipaa kommentteja. Tarkoitukseni tosin alunperin oli käväistä kuuntelemassa esitys JR:n nauhalta, mutta muistaen edellisen vierailunkovat seuraamukset (ankara nuha ja yskä) päätin varmuuden vuoksi kuitenkin luopua tuumasta, sillä perheellisen ei ole viisasta riskeerata terveyttään kylmissä vinttikamareissa.

Seuraavasta Jack Scottin levystä "Cool Water" (2055) voidaankin sitten katsoa alkaneen miehen alamäki, sillä menestys jäi levyn laadukkuudesta huolimatta vaatimattomaan sijaan 85. Laulu oli näihin aikoihin joten kuten tunnettu Suomessakin Jimmie Rodgersin esittämänä, mutta annan vertailun silti olla, koska Jimmien mahdollisimman yksinkertaistettua - silti erinomaista - esitystä ei kertakaikkiaan voi verrata Jackin mahtavaan viulutaustaiseen ikuistukseen. Kääntöpuolella kuultu "It Only Happened Yesterday" paikkasi hieman Jackin mainetta, mutta eipä 38. sijaa oikein hyväksi voi parhaalla tahdollakaan sanoa.

Seuraava single "Patsy" (2075), myös viulutaustainen ja hieman teinipoppimainen esitys ei aivan noussut Top 50:een ja kääntöpuolen "Old Time Religion" ei noussut mihinkään. Tässä vaiheessa taitaa muuten olla viisainta rauhoitella niitä lukijoita, joille edellä muutaman kerran mainittu viulutausta-sana on saanut erittymään adrenaalia tavallista runsaammin, että ei syytä huoleen. Totuus on nimittäin se, että viulut tosiaan sopivat Jack Scottin balladeihin erinomaisesti. Viihteellisyyttähän ne toki hieman tuottavat, mutta mielestäni se ei lainkaan tässä tapauksessa ole pahasta, sillä kaukana ovat vielä Mantovani-tunnelmat.

Vuonna -61 ilmestyi sitten viimeinen Top-Rank -sinkku "Found A Woman" (2093) ja kas kummaa, selvää rock-a-billyä, jolla ei tuohon aikaan olisi luullut olevan mitään menestysen mahdollisuuksia. Niin kuin ei sitten ollutkaan. Syynä saattoi mahdollisesti olla se, että kansa oli jo tottunut viuluihin Jackin taustalla. Yhtä huonoksi jäi myös b-puolen "Is There Something On Your Mind?" menestys.

Näiden viiden singlen lisäksi Rank julkaisi kolme LP:tä:

I Remember Hank Williams (RM 319)
What In The World's Come Over You (RM 326)
The Spirit Moves Me (RM 348)

Ensimmäinen oli kantria sisältäen tietysti Hank Williamsin vanhoja bravuureja (mm. Your Cheatin' Heart, You Win Again), toinen oli kasattu lähinnä singleistä ja kolmas oli pienoinen yllätys: uskonnollisia lauluja. Ei kuitenkaan missään lestadiolais-hengessä vaan levyn otsikonkin mukaisesti "meno päällänsä".

Jackin Rank-sopimus koki v. -61 luonnollisen ja kivuttoman lopun yhtiön lopettaessa levytuotantonsa ilmeisesti liian vähän tuottavana. Ja paremmin se tosiaan näyttää nykyisin menestyvän muilla aloilla ulottaen monikansalliset lonkeronsa hieman sinne sun tänne.

Guaranteed

Tämän myös Top-Rankin lailla pikkumerkin suurin nimi oli noihin aikoihin lähinnä teinipoppariksi luokiteltava Paul Evans, jolla 1959-60 oli USA:n listalla peräti neljä levyä. Tunnetuin näistä oli Suomessakin julkaistu "Seven Little Girls Sitting In The Back Seat" (Guaranteed 200). Kovin montaa muuta menestystäei yhtiöllä sitten ollutkaan, kuriositeettina mainittakoon Ralph DeMarcon "Old Shep" (202), joka vuonna -59 vietti listalla kunnioitettavat kaksi viikkoa nousten peräti sijalle 91.

Jackilla ei kuitenkaan ollut varsinaista levytyssopimusta yhtiön kanssa vaan julkaistu tavara oli vanhaa Carlton-kauden aikaista materiaalia, jota ei aiemmin oltu tuotu singleinä päivänvaloon. Guaranteed-singlet julkaistiin vuonna -60, mikä tuntuu pikkuisen oudolta, koska juuri muutama rivi sitten kirjoitin, että Jackin Rank-sopimus päättyi -61. No, yksinkertainen selitys tähän voi olla se, että ko. sopimus olisikin päättynyt jo -60, mikä loppujen lopuksi näyttääkin kovin loogiselta eli tietolähteeni puhuvat tässä kohdin hieman puppua.

Ainakin Guaranteedin single-numeroita tutkimalla olen tullut siihen tulokseen, että yhtiön kohdalla julkaisuvuosi pitää ehdottomasti paikkansa. Tuo nyt oli sellaista tyhjänpäiväistä hiustenhalkomista, joten lienee viisainta palata takaisin pääasiaan - ja seuraavaksi Guaranteed-disco:

209 What Am I Livin' For?
       Indiana Waltz
211 Go Wild Little Sadie
       No One Will Ever Know

Paras nyt julkaistuista kappaleista on mielestäni hidasta vielä pikkuisen hitaampi "No One...", joka kantrin ystäville lienee alunperin tuttu Hank Williamsin ohjelmistosta. Sävelmä on hieman viihteellinen ja sopivan yksinkertainen, ja tunnelman kohottamiseksi intoutuu Jack kesken kaiken runon lausantaan Chantonesien harmoniseeratessa asiaan kuuluvan hartaasti vähän joka väliin ja monasti hieman välien ylikin. Seuraavaksi lyhyt näyte lyriikasta:

Uuu uuu uuu huu uuh
Huu uuuh uuu uuu
No one will ever know
My heart is breakin'
I allow a million teardrops start to flow
I cry myself to sleep and wake up smilin'
I miss you but no one will ever know

Esitys lievästi sanoen tihkuu tunnelmaa ja Jackin hillitty kitarointi vain parantaa tulosta.

Toiseksi mieluisammaksi olen asettanut esityksen "What Am I...", vaikkakin sävelmä on minulle tuttu jo aikojen takaa. Ensimmäisenä sen nosti listoille nähdäkseni Chuck Willis (-58, Atlantic 1179) ja seuraavaksi Conway Twitty (-60, MGM 12886). Parasta esitystä näistä kolmesta on hieman vaikea valita, sillä jokainen poikkeaa toisistaan sen verran, että joka makuun pitäisi löytyä. Viihteellisin on joka tapauksessa Twittyn esitys, Willis puolestaan esittää kappaleen laulullisesti melko kesysti. Kesyydestä ei sen sijaan Jack Scottin kohdalla voida puhua, sillä hän ottaa äänestään kaiken irti eläytyen laulun sanomaan koko nuoruutensa innolla, mitä esitystapaa vielä tehostaa aggressiivinen komppi.

"Go Wild Little Sadiesta" odotin nimen perusteella hieman enemmän. Kyseessä on varsin tavanomainen medium-tempoinen rab-numero, joita toki on ennenkin kuultu, jopa liikaakin.

"Indiana Waltzia" en ole onnistunut hankkimaan, joten Jackin kyvyt valssin esittäjänä jäävät vain arvailujen varaan, mutta veikkaanpa, ettei hän tässä lajissa ainakaan Olavi Virralle olisi pärjännyt.

Listamenestystä ei näille julkaisuille valitettavasti siunaantunut ja Jackin yritys saada Carlton-tavaraan sijoittamansa rahat pian poikimaan tuotti pienoisen pettymyksen. Mutta eipä hätää, tämänlähinnä välivaiheen jälkeen Jack solmi -61 sopimuksen ensimmäisen todella ison yhtiön kanssa:

Capitol

Ainakin jonkun Capitolin yhdistyksen toimialaan kuuluvan artistin uskoisin olevan tuttu kaikille lukijoille, joten eipä heistä sen enempää. Jackin sopimuksen ohella sai Capitol lisäksi haltuunsa myös kaikki Rankin masterit, niin julkaistut kuin julkaisemattomatkin, joita jälkimmäisiä se sitten julkaisi omien äänitteidensä seassa. Näiden toisistaan erotteleminen pelkällä korvakuulolla menisi arvailuksi, joten olen katsonut viisaammaksi käsitellä kaikki julkaisut Capitol-tuotteina, mikä tietysti on historian vääristelemistä, mutta parempi sekin kuin väärien tietojen jakaminen.

Kovin hyvin ei Capitol-kausi Jackin kohdalla alkanut, ensilevy "A Little Feelin'" / "Now That I" (4554) floppasi pahasti sijoittuen listoilla hädin tuskin sadan noteeratun joukkoon. Kyseessä ei silti ole mikään huono levy, vaan aivan kelvollinen vanhan tyylinen balladi, joihin ostajat jo selvästi alkoiat olla kyllästyneitä.

Seuraava single "My Dream Came True" (4597) pärjäsi hitusen paremmin (sija 83.) ja kolmas julkaisu, Jackin uran kannalta merkittävä "Steps One And Two" (4637) kirjattiin sijalle 86. Levy oli siinä mielessä historiallinen, että se oli viimeinen Jack Scottin listahitti. Jackin ura oli ollut menestyksekäs, mutta näköjään on niin, että hyväänkin ajan mittaan kyllästyy.

Neljättä Capitol-singleä "Stormy Weather" / "Sweet Georgia Brown" (4661) ei tiettävästi päästetty myntiin ollenkaan, mikä ei kuitenkaan ollut sen merkki, että Jackin sopimus olisi päättynyt. Singlejä julkaistiin nimittäin vuosina -62-63 vielä kuusi kappaletta, joiden kaikkien läpikäyminen ja kommentointi ei huonosta menestyksestä johtuen tällä hetkellä oikein jaksa innostaa minua, varsinkaan kun niistä ei mitään kovin ihmeellistä löydy. Asiasta kiinnostuneille laitan kuitenkin lopuista julkaisuista listan:

4689 Cry Cry Cry
         Grizzle Bear
4738 The Part Where I Cry
         You Only See What You Wanna See
4796 I Can't Hold Your Letters
         Sad Story
4855 If Only
         Green Green Valley
4903 Laugh And The World Laughs With You
         Strangers
4955 All I See Is Blue
         Me O My O

Jackin discografiasta kiinnostuneille kerrottakoon lisäksi, että singlejen 4597 ja 4637 b-puolet olivat "Strange Desire" ja "One Of These Days". Lisäksi Capitol julkaisi vuonna -64 Starline-merkillään kaksi Jackin isoa menestystä samalla levyllä eli "What In The World's Come Over You" / "Burning Bridges" (6077), jota singleä muuten on taas saatavilla ainakin Flyrightin kautta hintaan 1,05 puntaa.

Samana vuonna Starline-singlen kanssa julkaistiin vielä ainoa Capitol-LP (2035) "Burning Bridges", joka sisälsi sulassa sovussa Capitolin omia ja Rankin vanhoja äänitteitä.

Jackin sopimus lopahti siis -63 ja tällä kertaa syynä oli levyjen huono menestys. Capitolia ei ainakaan voida syyttää myötämielisyyden puutteesta, sillä ainakin se antoi Jackille useammankin mahdollisuuden yrittää listamenestystä. Jackin omaksi viaksi on luettava se, ettei hän osannut käyttää tilaisuuksia hyväksi. Suurin syy huonoon menestykseen oli paikoilleen juuttuminen ja näin jälkikäteen arvioiden olisi muutama kunnon rokki Capitolilla mahdollisesti piristänyt tilannetta huomattavasti. Ja aivan mahdottomalta ajatukselta ei minusta tunnu sekään, että Jackolisi yrittänyt twistin ja muiden tanssiuutuuksien siivellä, sillä monelle vanhalle rokkarille tuo ainakin joten kuten onnistui. No, kansa siis twistasi ja limbosi, mutta Jack lauloi etupäässä vain haikeita balladeja ja yritti parhaansa mukaan pilata toisten iloa. En sano, että Jackin tuolloiset levyt olisivat mitenkään huonoja, mutta ne eivät olleet enää ajanmukaisia, mikä yleensä on virhe, varsinkin jos on aikaansa jäljessä. Jackim levyura ei kuitenkaan loppunut vielä tähän, vaan vuoden -63 lopuilla hän pääsi RCA:n alamerkille:

Groove

Juhani Ritvanen arveli taannoin Sam Cooke -jutussaan (osa 3, BN 5/76), että Groove, joka siis oli RCA-Victorin alunperin mustalle musiikille tarkoitettu alamerkki, olisi toiminut vain 50-luvun puolivälin hujakoilla. Minulla ei ole rohkeutta kumota tuota, sillä näin todennäköisesti olikin ja uskoakseni merkki herätettiin henkiin 60-luvulla lähinnä RCA:n koemarkkinointia varten. Merkille on muuten mm. levyttänyt vanha Sun-artisti Charlie Rich, tosin tarkemmasta ajankohdasta ja tuloksista ei minulla ole sen enempää tietoa. Tuosta henkiin herättämisestä kielii vielä se, että julkaisujen numerot alkoivat alusta, kun taas esim. Grooven suurin hitti eli Mickey & Sylvian "Love Is Strange" vuodelta 1956 totteli numeroa Groove 0175. Onneksi tässä on muutakin tekemistä kuin ihmetellä jonkun pikkumerkin historiaa, josta ei kuitenkaan näillä näkymillä taida valmista tulla - ja vaikka tulisikin, niin ketä seminua ja mahdollisesti Ritvasta lukuun ottamatta kiinnostaisi.

Jackin ensimmäinen Groove-sinkku ilmestyi vielä vuoden -63 puolella ja ilman epäilyksiä se oli tarkoitettu joulumarkkinoille. "Jingle Bell Slide" / "There's Trouble Brewing" (0027) olivat kappaleet ja ensimmäinen lauluhan on vanha tuttu "Kulkuset". Onnistuin hankkimaan molemmat esitykset tässä juuri joulun alla ja ensi kuulemalta olin valmis asettamaan "Sliden" parhaimmaksi esitykseksi, mitä Jack koskaan on saanut aikaan. Kuitenkin joulun ja uuden vuoden mentyä on mieli hieman muuttunut, mutta kyllä kyseessä silti on eräs Jackin parhaimpia tulkintoja. Esitys alkaa tuntemattoman bassolaulajan soololla "hip-hip slidin' alone", jota toistetaan muutaman kerran. Tässä vaiheessa kuuntelijan on vielä hieman vaikeata arvailla, mitä tuleman pitää: kovavaihtinen joulurokki, jossa tuntuu kaikki olevan paikallaan. Komppi on tukeva ja yllätyksenä Jack laulaa tällä kertaa balladiäänellään eikä sillä tämän tarinan ensimmäisessä osassa mainitulla kireyteen taipuvaisella rock-tyylillään. Levyn taustalle ilmestyvät aikaa myöten myös tyttökuoron äänet ja soolossa saa trumpetti tilaa. Alussa mainittu bassolaulaja ei ilmeisestikään enää ole kotoisin Chantoneseista, vaan mitä todennäköisimmin jostain muualta.

B-puoli on sekin jouluinen tarina, jossa Jackin beibi on jouluaattona ollut ulkoilemassa itse joulupukin kanssa. Muuten kuitenkin melko tyhjänpäiväinen esitys. Jos joku nyt innstui noista "Jingle Bellsin" kehuista niin häntä kehoitan hankkimaan LP:n Teenage Moon "Teenage Heaven 476), jolla sivumennen kerrottuna on eräs parhaimpia teinipoppi-esityksiä eli The Teddy Bears -yhtyeen "Seven Lonely Days", joka alunperin on julkaistu singlen "Don't Go Away" (Imperial 5581) b-puolella ja löytyy myös jo kauan teillä tietämättömillä olevalta LP:ltä The Teddy bears Sing (Imperial LP 9067). Tällä nyt ei juurikaan ollut mitään tekemistä Jack Scottin kanssa, tulipahan tuossa vain mieleen.

Vuonna -64 Groove julkaisi vielä neljä singleä:

0031 Blue Skies
         I Know You First
0037 Wiggle On Out
         What A Wonderful Night Out
0042 Thou Shalt Not Steal
         I Prayed For An Angel
0049 Tell Tales
         Flakey John

Yleisarvosteluna totean vain, että esitykset noudattavat vaihteeksi vanhaa tuttua hidasta linjaa höystettynä muutamalla rokkaavalla laululla. Jonkinlaista menestystä lienee näillä levyillä kuitenkin ollut, koskapa päämerkki RCA huoli Jackin seuraavana vuonna taiteilijakaartiinsa.

RCA

Mitään "Kulkusten" laista yllätystä ei Jackin RCA-sinkut ainakaan minulle tuoneet, vaan julkaistuihin esityksiin sopivat samat kommentit kuin Groovenkin kohdalla. Ehkäpä kuitenkin maininta rokkaavimmista esityksistä voidaan sentään jättää pois ja pitemmittä puheitta RCA-disco:

8505 I Don't Believe In Tea Leaves
         Separations Now Granted
8685 Looking For India
         I Hope, I Think, I Wish
8724 Don't Hush The Laughter
         Let's Learn To Live And Love Again

ABC-paramount

Seuraavaksi koetti Jack onneaan yhtiössä, jossa alunperin oli uransakin aloittanut. Tällä kertaa tehtiin vain yksi single "Insane" / "Before The Bird Flies" (10843). Tästä olikin jo alustavasti puhetta ykkös-osassa ja menin silloin lupaamaan kertoa tästä tulevaisuudessa enemmän. Mutta vaikea se on mitään kertoa, kun en ole levyä missään kuullut. Yhdessä vaiheessa tosin minulla oli kohtalaiset mahdollisuudet saada se hankituksi, mutta tietysti homma meni pieleen. Lohdutukseksi kerrottakoon, etten ainakaan minä usko sen loppujen lopuksi olevan edes hankkimisen arvoinen, sillä vankkumattoman käsitykseni mukaan ei vuonna -66 pystytty enää tekemään lainkaan hyviä levyjä, en ainakaan minä ole kuullut yhtään.

Jubilee

Vuonna -67 Jack teki sitten viimeisen levynsä sillä vuosikymmenellä. Julkaisijana oli vanha tunnettu R&B-yhtiö Jubilee, joka ainakin b-puolen perusteella tuotti varsin mukiin menevän levyn "I Keep Changing My Mind" / "My Special Angel" (5606). "Angel" on vanha Bobby Helms -hitti vuodelta -57 (Decca 30423) ja Jack esittää laulun sen verran vakuuttavasti, että Bobbyn muutenkin aneeminen versio kalpenee entisestään vähintään puolella lisää.

70-luku

Tällä vuosikymmenellä on Jack taas päässyt studioihin, ensin hän teki yhden singlen GRT-merkille ja sen jälkeen ainakin kaksi Dotille, joista toinen eli "You're Just Getting Better" vilahti muuten vuonna -74 Billboardin kantrilistan häntäpäässä parin viikon ajan. Viimeisin levytys taitaa olla "Spirit Of 76", joka on julkaistu Jackin ikiomalla merkillä Ponie, näitä tämän vuosikymmenen tuotteita en kuitenkaan ole vaivautunut tilailemaan, joten niiden musiikillisista arvoista en luonnolisestikaan voi sanoa mitään.

Levyttämisen ohella Jack jatkaa yhä esiintymistä, millekään pitkille kiertueille hän ei kuitenkaan pyynnöistä huolimatta enää lähde vaan laulelee mieluiten oman yhtyeensä kera Detroitin esikaupungissa Warrenissa sijaitsevassa Crazy Horse Saloon -nimisessä klubissa kuutena iltana viikossa (tieto viime vuodelta). The Chantones sen sijaan on muuttanut takaisin Kanadaan eikä tiettävästi enää laula ainakaan yhdessä. Jackin oman kertoman mukaan on hänellä vielä jonain päivänä tarkoitus saada yhtye kasaan ja levyttää sen kanssa "vanhaan malliin".

Mistä niitä saa?

Vielä pari vuotta sitten oli Jack Scottin tuotanto hyvin vaikeasti hankittavaa tai ainakin hieman liian kallista tavalliselle työtätekevälle. Mutta onneksi tilanne noin vuosi sitten parani huomattavasti bootleggareiden ryhdyttyä epäitsekkääseen toimeen ja tuotettua lyhyessä ajassa peräti kolme erilaista Jack Scott -elpeetä:

Rocks (Rock'n Roll 75-001)
Rocks On (Leroy Records LR 475)
Rare Items (Flash 52)

Levyt sisältävät mallikelpoisen valikoiman suloisessa sekajärjestyksessä melkein kaikille yhtiöille 50- ja 60-luvuilla tehtyä materiaalia. Tekniikaltaan levyt ovat onnistuneita ja ainoat miinukset annan mainitusta sekaisuudesta ja kahden ison hitin eli "My True Loven" ja "Burning Bridgesin" puuttumisesta.Levyt ovat helpohkotihankittavissa eurooppalaisilta aan postimyyntiliikkeiltä ja nähdäkseni hyvinkin ostamisen arvoisia. Toinen juttu tietysti on suhtautuminen niiden laittomuuteen, mutta puolustukseksi sanottakoon, että minkäs teet kun et muutakaan sopuhinnalla saa.

Jos näistä kolmesta ei vielä saa kylläkseen, niin sitten voi täydennykseksi yrittää hankkia seuraavia:

Great Scott (2LP Rocket 88)
Jack Scott (Ponie 563N1)

Ensimmäinen on kotoisin Australiasta ja tietysti laiton. Sisällöstä ei ole muuta tietoa kuin että mukana on kaikkiaan 36esitystä, joista yksinkertaisella laskutoimituksella sain tulokseksi yhdeksän piisiä per sivu - ja mikäli himolaskija Pukri sai saman tuloksen niin hyvä.

Ainoa laillinen tuote onkin sitten tuo Ponie-LP, sillä kuten tuosta aiemmin jo selvisi, niin Jack itse omistaa merkin. Levyllä on mukana sekalaista tavaraa Jackin uran lähes kaikilta vaiheilta ja mukana ovat myös ne ykkösosassa mainitut kaksi ennen julkaisematonta Carlton-uraa. Valitettavasti levyn hinta on suhteettoman huikea verrattuna yleiseen tasoon, joten en ole raaskinut tätä hankkia - vaikkakin Elosen Sepon mielipiteen mukaan hyvästä kannattaa aina maksaa.

BN KULTTIKSELLA: JERRY LEE LEWIS
Teksti: Juhani Aalto, kuvat: Alan Bridger
(julkaistu BN-numerossa 1/1977)

Jos joku oli pettynyt Jerry Lee Lewisin shown lyhyeen kestoon (vain runsas puolituntinen) Helsingin Kulttuuritalolla 21/2, niin hänen sopii ottaa huomioon, että Jerry sairasteltuaan oli vasta hiljakkoin päässyt sairaalasta. Kun vielä muistaa, että mies on nykyisin 42-vuotias, oli konsertti vanhan rock'n'rollin veteraanin melkoinen näyttö.

Pianistina Jerry Lee osoitti olevansa edelleen rautaisessa kunnossa. Hänen soittotyylinsä on todella tappavaa (The Killer) ja voimallista. Illan mittaan nähtiin kaikki hänen tunnetut soittotemppunsa. Eli soittoa suorin käsin hakkaamalla (= varsinkin bluesmiesten käyttämä näyttävä temppu, esim. Memphis Slim), kyynärpäällä, jalalla ja kaiken huipuksi takalistolla eli ahterilla. Flyygelin mikrofonit oli asetettu sikäli huonosti, ettei Jerryn mahtava vasemman käden bassotyöskentely juuri päässyt kuuluviin - ei edes vasemman käden soolon aikana. Jerryn soitossa irtosivat niin ikään herkästi tuttu liu'uttelu ja hitaissa kappaleissa kaunis tremolomainen trillittely.

Laulupuolen suhteen Jerry on selvästi taantunut verrattuna parhaimpiin vuosiinsa. Hitaissa kappaleissa hän ei enää äänellään harrasta liukumista eikä nopeissa hevosmaista hörinäänsä, mitkä molemmat aikoinaan olivat suorastaan hänen tavaramerkkejään. Voimallinen ja selkeä artikulointi sentään oli tallella.

Jerry Leen ohjelmiston nopeita kappaleita olivat mm. Chantilly Lace, High School Confidential, What'd I Say ja Great Balls Of Fire. Viimeksi mainitun kohdalla Jerryn show oli vauhdikkaimmillaan, sillä sen aikana hän heitti pois soittojakkaransa ja esitti tuon näyttävän kantapäätemppunsa. Hitaita countrybiisejä edustivat mm. Your Cheatin' Heart, Crazy Arms ja Trouble In Mind. Näistä viimeksi mainittu on todella se iänikuinen blues-standardi, jonka Jerry tyylilleen uskollisena esitti puhtaana countryversiona. Encore-numerona kuultiin yhtenä pötkönä Whole Lotta Shakin' Goin On ja Tutti Frutti.

Jerryn taustabändistä nousi hyvin esiin kitaristi Kenneth Lovelace. Hän näytti olevan vanhemman polven miehiä ja hallitsi hyvin countrynumeroissa vaaditun pickin'-säestyksen. Niin ikään mies yllätti kaivamalla eräässä biisissä esiin sähköviulun. Tämän lisäksi hän vielä osallistui taustalauluun.

Toisena taustalaulajana muuten oli Linda Gail Lewis, joka on Jerryn sisar. Tyttö toimi myös bändin kanssa konsertin alkulämmittelijänä esittäen yhden hitaan ja muutaman vauhdikkaamman countrybiisin. Jälkimmäisiin lukeutuivat countryversiot Jambalaysta ja tunnetusta bluegrass-standardista Roll In My Sweet Baby's Arms.

Muun osan Jerryn taustabändistä muodostivat basisti Joel Shumaker ja rumpali Bobby Brown. Näiden herrojen työskentely oli näkymättömämpää, mutta kaikkiaan säestys meni aivan nappiin.

Kulttuuritalon konserttia voidaan pitää täydellä syyllä suorastaan historiallisena. Sen olivat oivaltaneet ainakin FBS:n ja BN:n entiset ja nykyiset puuhamiehet, joita oli runsain mitoin paikalla: Vesa Walamies, Hannu "Twistin'" Nyberg, Matti Laipio, Timi Varhama sekä tietysti meikämanne. Näkyipä katsomossa muitakin tunnettuja ja ansioituneita kansalaisia kuten (tietysti) K.W. Blomqvist ja Cisse Häkkinen. Muutenkin yleisön joukossa näkyi olevan runsaasti vanhemman polven väkeä.

Sen sijaan popmusiikkia harrastavat laajat nuorisomassat eivät olleet tajunneet tilaisuuden ainutlaatuisuutta, sillä katsomossa oli runsaasti tyhjää tilaa. Vaikuttaa siltä, että joku musiikillisesti täysin merkityksetön BCR tai Mud kerää kyllä kuulijoita, mutta sen sijaan ei sellainen hahmo, joka on ollut luomassa sitä perustaa, millä koko nykyinen pop-musiikki lepää. Vahinko.



* * * * * *

Extra: Help-lehdessä keväällä 1977 julkaistu Matti Laipion arvio Kulttuuritalon konsertista sekä Jerry Lee Lewisin haastattelu:

Jerry Leen konsertti oli railakasta menoa alusta loppuun. Sen avasi hänen sisarensa Linda Gail Lewis, joka kolmen kappaleen jälkeen astui taaksepäin ja kuulutti veljensä sisään:
- Ladies and gentleman. Mr Jerry Lee Lewis!

Sieltä mestari saapui. Yleisö kirkui innostuksesta. Jerry Lee käveli vilkuttaen pianon luo. Otti jakkaralla tukevan asennon. Täräytti jämerät alkusoinnut vetäisten samalla muutaman glissandon.

Sitten lähti show käyntiin. Avajaisnumero oli vanha hitti Down The Line. Sen hurjuus määräsi sävyn koko illalle. Vaikka tiedettiin hänen olleen leikkauksessa vähän aikaa sitten, ei musiikista huomannut mitään alikunnon merkkejä. Jerry Lee takoi pianoa kuin karkoittaakseen siitä paholaisen ulos. Milloin sormet eivät riittäneet, otti hän avukseen kyynärpäät. Yleisöä oli salissa häpeällisesti vain puoli salillista. Mutta heille The Killer oli jumala. Hän sen itsekin havaitsi ja kiitti panemalla parastaan.

Monia nyt kuultuja numeroita Jerry Lee on soittanut jo kaksikymmentä vuotta ilta illan jälkeen. Silti hänen esityksessään ei havainnut minkäänlaisia kyllästymisen merkkejä. Hän eläytyi voimakkaasti esittäessään vanhoja hittejään, joista illan kuluessa kuultiin mm. Great Balls Of Fire, Whole Lotta Shakin' Goin' On, High School Confidential ja What'd I Say. Aina välistä vauhtikappaleiden lomassa hän hiljentyi herkkään kantriballadiin tai tunnelmalliseen bluesiin. Yhtä vakuuttavia olivat niidenkin tulkinnat.

Jerry Lee Lewis on todellinen taiteilija, joka loihtii laulusta kuin laulusta persoonallisen muunnoksen. Eikä show rajoittunut pelkkään musiikkiin. Vauhdin kasvaessa Jerry Lee potkaisi jakkaran altaan ja ryhtyi takomaan pianoa seisaaltaan. Istui vielä koskettimille tukevaksi päätökseksi.

Raju meno ei valitettavasti kestänyt kauaa. Kahdentoista kappaleen jälkeen Jerry Lee lähti lavalta. Mutta yleisö onnistui houkuttelemaan hänet vielä takaisin. Raju sikermä vanhoja rockin klassikoita päätti konsertin lopullisesti. Ehkä se loppui monen mielestä liian aikaisin. Tässä tapauksessa kuitenkin jokainen sekunti oli täysipainoinen. Rock'n roll elää Jerry Leessä!

(- toim. huom: Lähes samansisältöinen Matti Laipion laatima konserttiraportti julkaistiin myös Helsingin Sanomissa 23.2.1977 otsikolla "Laatu korvasi määrän".)


Rautaisen konsertin jälkeen

- Eikös ollutkin aika hyvä show?

Jerry Lee Lewis, rock'n'rollin legenda istuu tyytyväisenä Kulttuuritalon pukuhuoneessaan. Virnistys käy hänen kasvoillaan. Takana on lyhyt, mutta äärimmäisen vauhdikas ja loistelias konsertti. Odotuksen jälkeen Jerry Lee on suostunut ottamaan vastaan. Audienssi on lyhyt, hänen managerinsa Rob Porter ilmoittaa kohteliaasti ja kertoo samalla, ettei mestari yleensä suostu lehdistöä edes tapaamaan.

Siinä Jerry Lee istuu. Polttelee punaisissa housuissaan sikaria ja kysyy miltä konsertti tuntui. Vastausta odottamatta itsekin pitää sitä hyvänä. Vuodet ovat uurtaneet vakonsa Jerry Leen kasvoihin. Hän ei enää näytä siltä nuorukaiselta, joka 1957 räjähti maailman rock-yleisön tietoisuuteen rajuilla lauluillaan. Mutta leveä virnistys on jäljellä. Samoin myös itsevarmuus.

- Ai että onko vaikea olla elävä legenda? Ei ollenkaan. En minä tarvitse kuin vireessä olevan pianon ja mikrofonin näyttääkseni kuka olen.

- Tiedän, että on niitä sellaisiakin legendoja, jotka nyt ovat jo oikeastaan eläviä raunioita. Arvaa itse ketä he ovat. Minä en siihen joukkoon kuulu! Itsevarmuutta heijastelee myös Jerry Leen kertoma siitä kuinka hän kehitti tyylinsä.

- Ei minulla ollut koskaan mitään opettajia. Minä opettelin yksin soittamaan ja laulamaan. Eniten saan olla
kiitollinen vanhemmilleni, sillä he uskoivat minuun lapsena ja hankkivat lainan taloamme vastaan, jotta minä olisin saanut pianon. Loput hoidin itse.

Jerry Lee kyllä myöntää, että hänen synnyinseudullaan oli vaikutusta hänen tyylinsä muotoutumiseen:

- Minä olen kotoisin pienestä Ferridayn kaupungista Louisianasta. Siellä kuuli monenlaista musiikkia, kantria, gospelia, bluesia ja sellaista beat-musiikkia, jota myöhemmin alettiin kutsumaan rock and rolliksi. Noista aineksista minä sitten kehitin oman tyylini.

Jerry Leen taiteilijaura on jo kestänyt yli kaksikymmentä vuotta. Tuohon aikaan on mahtunut lukemattomia hittejä. Kysyn mitkä ovat hänen suosikkejaan. Jerry Lee miettii hetken. Imaisee sikariaan. Tokaisee sitten:

- Minä pidän niistä kaikista. Ne ovat kaikki hyviä!

Se on legendan puhetta. Jerry Lee päästää jälleen naurun. Manageri hymyilee myös. Hän antaa myös merkkejä, että vastaanotto alkaa päättyä. Jerry Lee sytyttää sikarinsa uudelleen. Vasta nyt huomaan kuinka hänen kätensä tärisevät. Siitä huolimatta Jerry Lee väittää urheasti, että hänen terveytensä on erinomainen.

- Enhän minä sairaana kiertueella voisikaan olla.

Keskustelut hänen yhtyeensä muusikkojen kanssa ovat kuitenkin kertoneet asiasta todellisuuden. Äsken lavalla paholaisen lailla riehunut mies on vielä toipilas.


Tuoreita kuulumisia

Ennen vierailua hurjasta elämästään pelätty Jerry Lee on hiljentänyt tahtiaan. Helsingin käynnilläänkin hän nukkui suurimman osan ajastaan. Hänen oli kerättävä voimia rajuja esiintymisiään varten. Viime syksy Jerry Leen elämässä oli kovaa aikaa. Hän oli lehtien otsikoissa monta kertaa. Mutta ainoastaan törmäilyidensä takia. Hän onnistui haavoittamaan basistiaan ampumalla. Siitä tehtiin suuri uutinen. Samalla lailla hänen nimensä oli jälleen otsikoissa kun hän kävi kotikaupungissaan Memphisissä asuvan Elviksen talon portilla riehumassa. Mutta törmäilyt saivat äkillisen päätöksen uuden vuoden tienoilla. Jerry Leen kunto petti ja hänet vietiin sairaalaan. Mies oli siinä määrin rauniona, että hänet oli leikattava välittömästi. Kirurgin veitsi korjaili Jerry Leen elämäntavat. Ennen railakkaana juhlijana ja viskin suurkuluttajana tunnettu rock-legenda sai ankaran määräyksen lääkäriltään: Ei tippaakaan enää, jos haluat elää! Jerry Lee tiesi, että hänellä on vielä paljon annettavanaan miljoonille ihailijoilleen. Hän päätti seurata tohtorin määräystä ja hellittää konserttilavan ulkopuolella. Mutta lavalla hän voisi olla entisenlainen mielipuolinen pianon ruhjoja. Se riittää Jerry Leelle.

CARL PERKINSIN TARINAT
Teksti: Matti Laipio, kuvat: Jarmo Santavuori
(julkaistu BN-numerossa 3/1977)

Carl Perkins on kiistatta rock'n'rollin legendoihin kuuluva taiteilija. Hänen levytysuransa alku sattui samoiksi ajoiksi, jolloin uusi musiikki, rockabilly, löi lävitse 1950-luvun puolivälissä. Perkins kuului aikoinaan maineikkaan Memphisissä toimineen Sun-yhtiön taiteilijakaartiin ja tuolle merkille levytetty laulu "Blue Suede Shoes" oli hänen varsinainen läpimurtokappaleensa.
Perkinsin uran alkuun sattui valitettava katko. Hän näet loukkaantui vaikeasti auto-onnettomuudessa keväällä '56. Juuri tuolloin Blue Suede Shoes oli hittilistoilla ja pitkä sairaalassa olo vei Perkinsin unohduksiin. Noihin aikoihinhan rock-tähtiä syttyi lähes viikottain.
Sairaalasta palattuaan Perkinsin ura jatkui laskusuunnassa. Suuria hittejä hän ei enää saavuttanut. Sunilta Perkins lähti 1950-luvun lopussa yhtä aikaa kuin Johnny Cash ja hän esiintyi Cashin kanssa vuosikaudet aina 1970-luvun puolelle saakka.
Vuosien varrella Perkins on levyttänyt melko runsaasti, tosin materiaali on monesti ollut voittopuolisesti kantria eikä se laadullisesti ole tavoittanut hänen Sun-kautensa tasoa. Perkinsin vanhat Sun-levytykset ovat näet memphisläisen rock-a-billyn kulmakiviä Elviksen Sun-levytysten tavoin.
Perkins kävi Suomessa keväällä vierailleen kantripaketin kanssa. Tuolloin haastattelin häntä. Koska haastattelun päätarkoitus oli kerätä materiaalia radiokäyttöä varten, niin kysymykset ovat monestikin hyvinkin perusasioita koskevia eivätkä tuo uutta tietoa pitemmälle ehtineille rockin harrastajille. Siitä huolimatta haastattelu on tässä lähes kokonaisena.

ML: Millaisista oloista olet peräisin?
CP: Olen kotoisin Lake Countysta. Tennesseen osavaltion kaakkoisnurkasta, noin 75 mailin päässä Jacksonista, missä nykyään asun. Tuo seutu on puhtaasti puuvillan viljelysaluetta.
ML: Eikö sinulla ole suunnilleen samanlainen tausta kuin Johnny Cashilla?
CP: Johnny Cash on peräisin Arkansasista noin 25 mailin päässä Lake Countysta. Välissä on Mississippi-joki. Hän kasvoi puuvillafarmilla Arkansasissa, minä taas samanlaisella farmilla Tennesseessä. Ilmeisesti tästä johtuen taustojemme samankaltaisuudesta Johnny ja minä olimme jo Sun-aikoina hyviä ystäviä. Hän tuntui minulle läheisemmältä kuin esimerkiksi Elvis tai Jerry Lee.
ML: Eikö sinulla ollut yhtye jo melko varhaisessa vaiheessa veljiesi kanssa?
CP: Kyllä vaan. Minä aloitin musiikkibisneksessä jo noin viisi vuotta ennen levyttämistäni. Minulla oli bändi ja me soittelimme Jacksonissa, missä jo tuolloin asuin, ja sen lähiympäristössä. Levytin ensimmäistä kertaa vuoden 1954 lopulla. Silloin yhtyeessäni olivat mukana kaksi veljeäni, Jay ja Clayton, sekä rumpalina sittemmin Johnny Cashin yhtyeeseen liittynyt W.S. Holland.

Yrityksiä levyuralla

ML: Kuinka pääsit Sunille?
CP: Kuulin radiosta Elviksen "Blue Moon Of Kentuckyn" ja silloin huomasin, että joku toinen esitti samankaltaista musiikkia kuin me. Olin jo aiemmin lähetellyt nauhoja levy-yhtiöille ympäri maata, mutta kukaan ei kiinnostunut meistä. Kun kuulin Elviksen levyn ajattelin, että ainakin jossain on kiinnostusta musiikkiimme ja lähdin Memphisiin. En tiennyt Sunin osoitetta ja kyselin sitä huoltoasemien pojilta. Lopulta löysin pienen studion Union Avenuelta. Astuimme yhtyeemme kanssa sisään ja kerroimme keitä olemme ilmaisten samalla halukkuutemme levyn tekemiseen.
Myöhemmin Sam Phillips kertoi, ettei hänellä ollut tapana kuunnella uusia yrittäjiä, mutta minua hän ei halunnut hylätä, koska kuulemma näytin niin surulliselta. Olin onnekas, sillä juuri noihin aikoihin Elvis oli todella kovassa nousussa eikä Sam ollut kovinkaan kiinnostunut muista. Jos hän tuolloin olisi sanonut "ei", niin olisin varmaan jäänyt töihin leipomoon Jacksonissa.
ML: Sinun ensimmäiset levysi olivat kuitenkin hillbilly-tyyliin tehtyjä. Miksi?
CP: Se johtui siitä, että Samin mielestä Sunin ei kannattanut pitää kahta samankaltaista musiikkia esittävää taiteilijaa. Mutta kun Sam sitten oli myynyt Presleyn RCA-Victorille, hän sanoi minulle, että olisi aika muuttaa tyyliä. Levytin aluksi laulun "Honey Don't" ja pari viikkoa myöhemmin "Blue Suede Shoesin". Nuo laulut pantiin sitten samalle levylle ja julkaistiin 1. tammikuuta 1956.

Blue Suede Shoesin tausta

ML: Olen lukenut monenlaisia juttuja "Blue Suede Shoesin" akuperästä. Kuinka sait idean tuohon lauluusi?
CP: Ensimmäisen kerran kuulin laulussa olevan lausahduksen Johnny Cashiltä Parkinissa, Arkansasissa. Johnny oli tuolloin juuri vapautunut armeijasta. Hän sanoi, miksi en kirjoittaisi laulua sinisistä mokkakengistä. En heti oikein keksinyt, mitä nyt sanoisin mainituista kengistä, mutta parin viikon kuluttua soittaessani eräissä tansseissa kuulin erään pojan sanovan tyttöystävälleen: "Ah-ah, don't step on my blue suede shoes". Silloin äkkiä havaitsin, että siinä mitä Johnny sanoi oli ollut järkeä. Samana yönä palattuani kotiin kirjoitin kolmen aikoihin aamuyöstä laulun tekstin ruskeaan paperipussiin.

Musta rytmi kantrimusiikkiin

ML: Hieman aihetta vaihtaakseni, ketkä olivat suosikkiartisteja aloittaessasi muusikkona?
CP: Kantrilaulajista pidin suuressa arvossa Bill Monroeta, erityisesti hänen nopeista kappaleistaan. Hän tavallaan pisti puhtia bluegrassiin. Samoin pidin kovasti Ernest Tubbista. Olen kasvanut puuvilla-alueella ja siellä kuulin luonnollisesti mustien musiikkia. Pidin erityisesti tavasta, jolla he rytmittivät hengellisiä laulujaan. Minä ikään kuin sulatin mustien rytmin kantrilauluihin.
ML: Sinun kitaratyylisi on paikoitellen varsin bluespitoista. Kuuntelitko bluesia esimerkiksi WDIA-aseman kautta?
CP: Kyllähän toki, minä kuuntelin paljonkin bluesia ja omaltakin osaltani sekoitin noita bluesvaikutteita soittooni. Pidin kovasti John Lee Hookerista ja Muddy Watersista. Samoin myös olen pitänyt Chuck Berryn soittotavasta.
ML: Taas hypäten asiasta toiseen, teitkö urasi varhaisvaiheissa kiertueita muiden Sun-taiteilijoiden kanssa?
CP: Pitää paikkansa. Vuonna 1955 mies nimeltä Bob Neal, hän oli muuten memphisläinen disc-jockey, ja oli tuolloin Elviksen, Johnny Cashin, Jerry Leen ja minun managerina, ryhtyi järjestämään meille esiintymisiä Arkansasissa, Tennesseessä, Kentuckyssa ja Mississippin pohjoisosissa. Esiinnyimme tuolloin usein mm. kouluissa tuollaisilla viikon-parin kiertueilla. Noilla alueilla myös minun levyni, ennen Blue Suede Shoesia, menestyivät jotenkuten, mutta vasta sen ansiosta sain huomiota puuvillavyöhykkeen ulkopuolella.

Nousu katkesi onnettomuuteen

ML: Milloin hankit muuten ensimmäisen Cadillacisi?
CP: Se tapahtui huhtikuussa 1956, mutta ei siitä paljoa iloa ollut, sillä jouduin noihin aikoihin pahaan auto-onnettomuuteen. Olin matkalla tuolloin New Yorkiin, missä minun oli määrä esiintyä silloin suositussa Perry Comon tv-showssa, muuten ensimmäisenä rock'n'roll-artistina. Tuossa onnettomuudessa minä loukkaannuin pahasti ja olin poissa pelistä kuusi kuukautta. Pahemmin kävi veljelleni Jaylle, joka myöhemmin kuoli onnettomuudessa saamiensa vammojen seurauksena. Onnettomuus sattui urani kannalta hyvin pahaan aikaan, sillä Blue Suede Shoes oli tuolloin juuri suuri hitti.
ML: Paljonko muuten tuo levy on myynyt?
CP: Omana singlenäni sitä on myyty vähän yli kaksi miljoonaa. Elviksen versiota taas myytiin EP:nä noin puolitoista miljoonaa. LP:illä laulua monien muidenkin esittämänä on myyty noin 12 miljoonaa.
ML: Mitä pidät muuten laulun cover-versioista?
CP: Itse ainakin pidän kovasti esimerkiksi Johnny Riversin versiosta. Siinä on tosi hyvä kitarabreikki.
ML: Sinullahan on ollut aikoinaan paljon julkaisemattomia Sun-äänitteitä. Oliko sinulla ja muilla Sun-artisteilla tapana viettää aikaa studiossa ja kokeilla siellä?
CP: Kyllä studio oli jonkinlainen kokoontumispaikka. Levytti sitten kuka tahansa, niin meidän muiden oli tapana, jos olimme kaupungissa, mennä studioon ja seurata levytystä. Jotenkin olimme jonkinlainen iso onnellinen perhe ja yritimme auttaa toisiamme levytyksissä parhaamme mukaan. Minäkin olin monissa Jerry Leen, Johnny Cashin tai Warren Smithin sessioissa ja he taas puolestaan minun.
ML: Oliko Elviksellä tapana tulla studioon sen jälkeen, kun hän oli jo siirtynyt RCA:lle?
CP: Totta kai, kyllä hän kävi usein meitä katsomassa.

Sam Phillips oli nero

ML: Miksi lähdit pois Sunilta?
CP: Well, Sam ei maksanut minulle kuuluvia rahoja. Eipä silti, ei hän maksanut kenellekään. Siksi kaikki lähtivät. Katsos, hänellä oli 7-8 menestyvää taiteilijaa yhdessä vaiheessa. Yhden lähtö olisi saattanut hyvinkin johtua väärinkäsityksestä, mutta kun kaikki lähtivät, kai se jotain todistaa. Silti minunkin on sanottava, että Sam Phillips oli suuri mies, hän oli nero. Siksi en usko, että kukaan todella kantaa kaunaa häntä kohtaan. Jos hän ei olisi levyttänyt meitä, niin on hyvin mahdollista, että olisimme jääneet kokonaan levyttämättä. Sen takia me otimme vastaan sen, mitä hän meille antoi, mutta saimme lopulta tarpeeksemme.
ML: Entä kuinka kävi laulujesi suhteen? Saitko niistä kunnon copyright-korvauksen?
CP: Kyllä hän maksoi kirjoittaja-royaltya, mutta ei niin paljon kuin olisi pitänyt.
ML: Myitkö hänelle lauluja kertakaikkisella korvauksella?
CP: En, vaan kaikki kustannussopimukset tehtiin royalty-pohjalla. Tänä vuonna muuten minulla on tarkoitus tutkia oikeudessa, olenko saanut häneltä tarpeeksi korvausta lauluista. Tuossa oikeudenkäynnissä hänen on esitettävä tarkat laskelmat siitä, mikä on balanssimme.
ML: Millainen Sam Phillips oli levytuottajana? Antoiko hän taiteilijoille tarkat ohjeet, miten kaikki on tehtävä?
CP: Ei hän oikeastaan sanonut, kuinka jotkut asiat oli tehtävä. Hän antoi nauhan pyöriä ja valitsi sitten niistä omasta mielestään parhaat otot.
ML: Sinähän siirryit Columbialle. Tuolle merkille tehdyistä kappaleista ainakin Pink Pedal Pushers taisi olla jonkinlainen hitti. Miten viihdyit siellä muuten?
CP: Niin, se Pink Pedal Pushers oli ensimmäinen Columbialle tekemä levytykseni. Columbia ei kyllä minulle ollut mikään erityisen onnistunut yhtiö, sillä en milloinkaan saanut ison yhtiön tukea. Olin enemmänkin numero heidän luettelossaan. Suoraan sanoen levyni ilmeisesti julkaistiin lähinnä sopimusehtojen täyttämiseksi, mutta mitään niiden hyväksi ei tehty.

Ulkonäkö voitti lahjakkuuden

ML: Noihin aikoihin taisivat kaikenlaiset Fabianin kaltaiset ns. laulajat viedä markkinoita teiltä vanhoilta rokkareilta. Mitä pidit tilanteesta?
CP: Se oli aikaa, jolloin jos jollain oli musta kihara tukka ja hän sattui muistuttamaan Elvistä, niin hänestä tehtiin tähti noin vain. Se ei ollut oikein enkä pitänyt siitä ollenkaan. Silloin tuli Fabianista tähti vaan siksi, että hän sattui olemaan hyvän näköinen. Laulaa hän ei osannut lainkaan, mutta ulkonäkönsä ansiosta hänen kaltaisensa kukistivat kirkkaasti minunlaiseni kantrityypit. Tuolloin tilanne oli surkea, sillä lahjakkuus ei ollut menestyksekkään uran edellytys. Tärkeintä oli sovelias, teini-ikäisiin vetoava ulkonäkö. Me emme voineet sille mitään, miltä näytimme ja mistä me olimme peräisin. Silti lahjakkuudellemme olisi pitänyt antaa jotain arvoa. Mutta me jäimme tuolloin noiden ulkonäöllä myytyjen jalkoihin.
ML: Mitä vikaa oli esimerkiksi itsessäsi tuolloin kilpailussa pärjätäksesi?
CP: No, muistutin lähinnä tennesseeläistä muulia ulkonäöltäni, sitä paitsi olin naimisissa ja minulla oli lapsia. Teini-ikäiset tiesivät sen ja kaiken kukkuraksi join enkä pyrkinyt sitä salaamaan.

Runsaasti lauluja varastossa

ML: Sinähän olet ollut pitkään yhteistyössä Cedarwood-kustannusyhtiön kanssa ja sinulla on tiettävästi runsaasti levyttämättömiä lauluja. Pitääkö se paikkansa?
CP: Cedarwoodilla on noin 360 kirjoittamaani laulua. Niistä ei ole levytetty kuin runsas viisikymmentä, joten kyllä lauluja on paljon vielä jäljellä.
ML: Ovatko muut taiteilijat levyttäneet paljon uudempia laulujasi?
CP: Ei mitenkään ihmeemmin. Tällä hetkellä 5-6 laulua harkitaan. Esimerkiksi Felton Jarvis harkitsee E.P. Expressin levyttämistä Elviksen kanssa. Se olisi sitä paitsi hyvä laulu hänell, ennen kaikkea shown loppunumerona. Siinähän on hänen laulujensa nimiä oikein tukussa. Samoin Don Williams harkitsee erään lauluni levyttämistä kuten jotkut muutkin tunnetut artistit. He harkitsevat ja minä toivon parasta.
ML: Mitä muuten tapahtui Mercury-yhteistyösi suhteen? Yhtiöhän julkaisi yhden LP:n (My Kind Of Country) ja muutaman singlen, mutta pariin vuoteen ei ole tapahtunut mitään.
CP: Well, Mercuryn kanssa kävi niin, että yhtiön varapresidentiksi tuli nuori kaveri ja hän päätti päästä eroon niistä taiteilijoista, jotka eivät tuoneet paljon rahaa taloon. Minä olin yksi heistä. Kun sitten sopimukseni meni umpeen, yhtiö ei halunnut uusia sitä, enkä itsekään ollut kovin surullinen, koskapa kerran Mercury ei minua juuri muutenkaan tukenut. Tosin Jerry Kennedy on loistokaveri ja hänen kanssaan oli todella mukava tehdä töitä studiossa. Mutta se ei riitä. Myös kirjoituspöydän takana istuvan miehen on uskottava artistiin ja tuettava häntä.

Uudet levyt uudelle merkille

ML: Onko sinulla tällä hetkellä levytyssopimusta?
CP: Olen juuri allekirjoittanut sopimuksen. Ryhdyn levyttämään MMA-nimiselle merkille, joka on ABC/Dotin alamerkki. Se on uusi yhtiö ja ainakin itse uskon, että minusta kuuluu pitkästä aikaa jotain myös levyillä.
ML: Toivotaan niin. Näin lopuksi haluaisitko määritellä, mitä rockabilly oikein on?
CP: Minun määritelmäni kuuluu seuraavasti: Rockabilly is country music with a drum beat. Juuri tältä pohjalta me loimme musiikkimme vuosina 1954 ja 1955.

ELVIS PRESLEY IN MEMORIAM
Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 4/1977)

Kuningas on kuollut. - Elviksen poismeno on tuottanut niin paljon täynnä puppua olevia muistokirjoituksia ja artikkeleja lehdistöön (limbona Ilta-Sanomien juttu, jossa Olavi Virran poika suri edesmennyttä idoliaan ja jossa eversti Parkerin nimi oli vääntynyt Bakeriksi), että lyhyt asiallinen katsaus miehen musiikilliseen merkitykseen ja uraan lienee enemmän kuin paikallaan. Ja tietysti BN:n näkökulmasta katsottuna. Mitään Elviksen uran historiikkiä on turha lähteä tästä jutusta etsimään. Sitä löytyy yllinkyllin muista lehdistä.

Roturajan murtaja, tienraivaaja

Varsin hyvin on esille tullut eri medioissa (TV, radio, lehdet) ne lähtökohdat, joista Elviksen pinnalle nostanut 50-luvun rock'n'roll syntyi: valkoinen country-musiikki ja musta rhythm and blues. Oli myös miellyttävää havaita, että Elvis itse TV-specialissaan tunnusti avoimesti oman musiikkinsa perusvaikutteet: mustien gospelin ja rhythm and bluesin.

Vaikkei Elvis suinkaan ollut ensimmäinen, joka musiikillisesti mursi tuon, vielä tuolloin maagisen roturajan ("ylitsekäyntiä" oli toki tapahtunut jo aiemmin jazzin ja oldtimey'n puitteissa), niin Elviksen tapauksessa rotumuurin murtamisesta tuli suorastaan historiallisia seurauksia. Tämänjälkeen näet avautui menestymisen mahdollisuus (ainakin jossakin määrin ja joillekin) myös mustille aikaisemmin lähes yksinomaan valkoisten hallitsemilla kevyen musiikin markkinoilla. Aiemminhan mustat rytmimusiikin edustajat oli luokiteltu "race records" -sarjaan eikä juuri minkäänlaista kontaktia valkoiseen yleisöön heidän kohdallaan ollut päässyt tapahtumaan.

Elvis siis raivasi tietä sellaisille mustille artisteille kuin Fats Domino, Chuck Berry ja Little Richard. Varsinkin viimeksi mainittu ei varmaan koskaan olisi päässyt esiintymään valkoisille ilman Elviksen esimerkkiä, sillä siksi rajua ja liian "mustaa" miehen musiikki aikoinaan oli. Mutta kun Elvis levytti Tutti Fruttin, niin alkuperäisesittäjääkin alettiin arvostaa.

Historiallinen seuraus: popmusiikin synty

Rock'n'rollin kukoistuskaudelle (vv. 1955-1960) oli tyypillistä valkoisten tekemät coer-versiot alkuperäisten mustien esityksistä. Mutta tärkeintä oli, että vaikutteet pääsivät nyt ensi kertaa leviämään laajalti. Ja seuraus oli historiallinen: syntyi nykyaikainen popmusiikki.

Lainattua ja omaperäistä

Uransa alkuvuosina (1954-1958) Elvis levytti varsin paljon cover-versioita mustilta: Big Boy Crudupilta That's Allright Mama ja My Baby Left Me, Roy Brownilta Good Rockin' Tonight, Little Richardilta jo mainitun Tutti Fruttin lisäksi Long Tall Sally ja Rip It Up, Big Mama Thorntonilta Hound Dog sekä Drifters-yhtyeeltä Money Honey. Mutta myös valkoisilta: Carl Perkinsin Blue Suede Shoes.

Kuitenkin Elviksen suuruus piilee siinä, että hän pystyi luomaa myös jotain persoonallista - toisin kuin esim. toinen rock'n'rollin supertähti, Bill Haley, joka ei koko uransa aikana päässyt kopiointia pidemmälle. Tällaisia Elviksen "omia" tulkintoja olivat mm. Heartbreak Hotel, Jailhouse Rock, Don't Be Cruel, Teddy Bear, Wear My Ring Around Your Neck jne.

Kannattaa muuten panna merkille, että Elviksen kuulu liikehdintä oli sekin mustilta saatua perua, sillä valkoisille voimakas liikunnallinen eläytyminen musiikkiin oli ennen Elvistä lähes täysin vierasta. Hauska yhteensattuma sikäli oli, että tähänElviksen liikehdintään yhdistettiin "rivo seksuaalisuus", minkä ansiosta Elviksestä tuli ensimmäinen, jota markkinoittin myös seksin voimalla.

Maailman paras laulaja?

Tyylillisesti niin Elviksen musiikki vuosina 54-58 (nimenomaan taustojen ja rytmisen otteen osalta) kuin laulukin oli huomattavasti negroidimpaa kuin tuon ajan muilla rock'n'roll-tähdillä (esim. Holly, Cochran). Lauluäänessään Elvis osasitaitavasti käyttää hyväkseen gospelinomaista värinää, vibraattoa, joka yhdistettynä sopivaan kaiutukseen toi sellaisia tulkintoja, ettei popmusiikin historiasta juuri vastaavia löydy.

Tällä viimeksi mainitulla tarkoitan erityisesti armeijan jälkeisiä levytyksiä vv. 1960-1963. Kun velä huomioidaan, että Elvis hallitsi äänensä aina mahtipontisuudesta hiljaisimpaan pianissimoon (loistoesimerkkinä tästä Are You Lonesome Tonight), niin "maailman paras laulaja" -titteli ei ole mitenkään liioiteltua.

Laulajana siis Elviksen kehitys Sun-kauden alkuajoista parhaimpiin RCA-kauden tuotteisiin oli tosi huimaava.

Teollisuuden lähde ja - uhri

Eräänlaista suuruutta Elviksessä kuvastaa myös se, että huolimatta ympärilleen rakennetusta teollisuudesta hän pystyi kuitenkin musiikillisesti merkittäviin suorituksiin. Näin jopa silloin, kun joutui vaihtamaan tyyliään armeijan jälkeen rock'n'rollista makeilevaan teinipoppiin.

Tätä piirrettä Elviksessä heijasti hyvin meillä hiljattain uusintana tullut TV-special. Siinä oli kerrassaan rautaisia jaksoja Elviksen jammaillessa vanhojen veteraanien D.J. Fontanan ja Scotty Mooren kanssa - vastakohtana massiiviselle ja keinotekoiselle massaviihteelle.

Vaikka siis aivan musiikillisista lähtökohdistamtattuna voidaan Elvistä pitää sinä legendana, jolle lehdet ovat uhranneet palstamääriä varsinkin näin miehen kuoleman jälkeen, niin nimenomaan Elviksen yhteyteen rakennettu kultti ja teollisuus (= ensin "kapinallisen" nuorison idoli, sitten perheidoli ja elokuvat) loivat myytin.

Jotenkin paradoksaalista on, että tuo teollisuus ja järjestelmä myös tappoivat hänet. 42-vuotiaan sydän ei enää kestänyt sitä rääkkiä, jota rahantekeminen vaati: pysymistä ikuisen nuorekkaana legendana.

Kuningas on kuollut, mutta legenda jää elämään.

EDDIE COCHRAN STORY
Teksti: Juha Unho (alkusanat: Juhani Aalto)
(julkaistu BN-numeossa 5/1977)

Tähän Cochran-jutun alkuun sopii hyvin Juha Unhon saatekirjelmä, joilla hän perustele sitä, että Cochranista voitaisiin julkaista uusi juttu BN:ssä. (Hannu Nyberg kirjoitti miehestä jo BN 5/74:ssä eli kolme vuotta sitten.) Tämän uuden Cochran-storyn julkaiseminen on myös perusteltavissa siksi, että ensinnäkään tuota vanhaa BN:n numeroa ei ole enää saatavana ja toiseksi BN on saanut erittäin runsaasti uusia lukijoita sitten vuoden -74. Mutta tässä siis tuo J. Unhon saatekirjelmä:

Moi,

Luettuani lähettämäsi Nybergin Cochran-jutun (kiitos) päädyin silti koittamaan onneani samalla aiheella.

Perusteita siihen ovat mm. miehen jatkuva aliarvostus (BN-pollin 4. sijasta huolimatta), vaikeasti saatavilla oleva tietous, johon törmäsin juttua tehdessäni, sekä se että arvelen omassa jutussani olevan paljon lukijoita
kiinnostavia seikkoja, jotka Nybergiltä syystä tai toisesta jäivät mainitsematta. Tällä en suinkaan tarkoita etteikö juttu sinänsä olisi ollut hyvä, omani jää varmasti ainakin tyylinsä puolesta pahasti siitä jälkeen (tästä saan syyttää itseäni, sillä kirjoittelu on viime vuosina jäänyt lähinnä erinäisten paperien allekirjoitteluun).

Lähdeaineistona käytin itsesikin suosittelemaa United Artists:in tuplaa, useita alaa yleisesti käsitteleviä
kirjoja, omia muistikuviani (mm. Laipion aikoinaan pitämästä radio-ohjelmasta, joka tuntuu jääneen kuulematta suurimmalta osalta alan harrastajilta), sekä muutamia kohtia Nybergin jutusta.

Terv. Juha Unho

Eddie Cochran syntyi 3. lokakuuta 1938, Albert Lean pikkukaupungissa, Minnesotassa, viisipäisen lapsikatraan nuorimmaksi. Perhe oli alkujaan kotoisin Oklahoma Citystä, mutta oli joutunut muuttaman pohjoisemmaksi työttömyyttä pakoon.

Musikaalisuutensa Eddie ilmitoi jo ensimmäisten ikävuosiensa aikana, helpoin tapa tuudittaa hänet uneen oli näet äänilevyjen soitto. "Hot Pretzels" ja "Beer Barrel Polka" olivat pikku-Eddien suosikkeja.

Kiinnostus country & western -musiikkiin, jota hän jaksoi alati kuunnella radiosta, heräsi lapsuusvuosina ja sen vaikutukset tulivat näkymään läpi koko hänen uransa. Onkin luultavaa, että juuri c&w innoitti hänet 12-vuotiaana ensimmäisen kitaran ostoon. Sen hankintaan ei kuitenkaan päädytty helposti, sillä ensin oli Eddie halunnut liittyä koulun orkesteriin rumpaliksi. Huomattuaan tällöin tarvitsevansa pianon tuntemisen, luopui hän aikeestaan.

Seuraava mielenkiinnon kohde oli vetopasuuna, joka lopahti kuitenkin pian musiikinopettajan ilmoitettua, ettei Eddien suunmuoto ollut sopiva vetopasuunan soittoon. Pienen keskustelun jälkeen päädyttiin klarinettiin, mutta kun Ed' äiteineen oli jo musiikkiliikkeessä sen ostossa, ilmoittikin poika ettei edes suostuisi harkitsemaan klarinettia - vaatien kitaraa ja ilmoittaen ettei liittyisi koko orkesteriin, jollei saisi soittaa sitä soitinta mitä itse halusi. Näin siis viimein päädyttiin kitaraan.

Isoveljen opetettua muutamia otteita siirtyi Cochran itseopiskelun pariin, jonka avulla hänestä kehittyikin nopeasti taitava kitaristi.

Cochran Brothers

Cochran soittelijonkin aikaa 3-miehisessä yhtyeessä, joka teki pikkukeikkoja paikallisissa liikkeissä, markettien avajaisissa jne. (Yhtye, Nybergin aihetta käsittelevän jutun mukaan soitteli jazzia.) Pian hän kuitenkin siirtyi soittamaan yhdessä ystävänsä Hank Cochranin (ei sukua) kanssa. Duo soitteli hilly-billyä ja sai nimekseen mielikuvituksellisesti The Cochran Brothers. Ekko-yhtiö julkaisi heidän ensimmäisen singlensä vuonna -54. "Mr Fiddle" / "Two Singing Stars" (Ekko 1003) olikin juuri ajalle tyypillistä duojen esittämään hilly-billyä, eikä sen menestys ollut mainittava. Samaisena vuonna oli Eddie soitellut myös muutamia kertoja kitaraa eri sessioissa.

Vuoden 1955 syksyllä Ed' tapasi ensi kerran Jerry Capehartin ja kun Cochran Brothers meni Ekkon studioille levyttääkseen toisen singlensä oli Capehart mukana. "Tired And Sleepy" / "Fools Paradise" -levyn a-puoli oli letkeä, melko pehmeä rock-a-billy, jonka menestys oli ensilevyä parempi, joskaan ei vielä mainittava sekään. Duo teki vielä kolmannenkin levyn, jonka kohdalta saamani tiedot ovat sikäli epäselviä, ettei niitä kannata lähteä setvimään tässä. Kaikkien noitten levyjen pitäisi olla Union Pacificin älppärillä "A Legend In Our Time" (UP-001), joka käsittelee pääasiassa Cochranin varhaistuotantoa.

Näiltä ajoilta ovat myös peräisin taltioinnit kappaleista "Latch On" sekä "I'm Ready", jotka julkaistiin vasta vuosia myöhemmin. Kappaleet ovat korkeatasoisia, nopearytmisiä rock-a-billy-ralleja Laulupuolen hoitaa kummassakin Hank, Eddien tyytyessä taustoihin, joista varsinkin tämän osuus kappaleessa "Latch On" ansaitsee kiitosta.

Jerry Capehart oli noihin aikoihin kunnianhimoinen laulujentekijä, joka etsi itselleen suojattia tehdäkseen tämän kanssa demoja. Kun duo hajosi keskinäisiin riitoihin ja musiikillisiin mielipide-eroihin, alkoi tulosta tuottava yhteityö Eddien ja Jerryn välillä.

Pian hajoamisen jälkeen Hank lähti Californiasta Nashvillen vihreämmille laitumille (jossa myöhemmin levytti ja kirjoitti menestyksellisesti kappaleita kuten "Little Bitty Tear").

Sooloura alkaa

Muutamia kuukausia myöhemmin (1956 alussa) Capehart ja Cochran tekivät American Music -yhtiössä muutamia nauhoja, joilla soittivat: Eddie kitaraa, Jerry pahvilaatikoita rumpujen asemasta (soundi oli mahtavaa) ja Eddien koulutoveri Connie "Guybo" Smith bassoa. Nauhoille taltioitui nyt jo standardeiksi muodostuneita kappaleita mm. "Long Tall Sally" ja "Blue Suede Shoes", joita Cochran käsitteli kun vanha tekijä. Capehartin mukaan nämä nauhat oliat ratkaiseva tekijä Eddien uralla, sillä hän arvelee, että tämä olisi siirtynyt studiomuusikoksi, jollei kyseisiä nauhoja olisi koskaan tehty.

Ja pian nauhojen teon jälkeen julkaistiin ensimmäinen soolo-single, joka oli Little Richard -tyylinen rokki "Skinny Jim" (Crest 1026), jonka heikko menestys ei aivan vastaa sen tasoa. Vahvoine kaikuineen myös "Be-Bop-A-Lulaa" muistuttavan levyn taustalla soittaa tunnistamaton pianisti loistavasti Jerry Lee Lewis -tyylisiä kuvioita. Laskisin tämän nopearytmisen rockin ilman muuta sijoittuvan yleensä 50-luvun rokkien yläpuolelle.

Liberty

Nauhat ja "Skinny Jim" mukanaan lähti Capehart kolkuttelemaan levy-yhtiöitten ovia. Rock'n'rollin vahvan läpimurron ansiosta hän onnistuikin solmimaan Cochranille kiinnityksen vasta vuotta aiemmin perustettuun Libertyyn.

Asiat luistivat muutenkin mukavasti: Eddielle tarjottiin osaa rock-elokuvassa "The Girl Can't Help It". Osa oli tosin vaatimaton, elokuvan nuorenparin katsellessa televisiota ilmestyy Cochran kuvaruutuun esittämään "Twenty Flight Rockin", josta oli tarkoitus tulla debyytti-single Libertyllä. Se on Cochranin parasta tuotantoa, tämän rytmipalan tulkinnassa Ed' onnistuu täydellisesti, se onkin eräs rock'n'rollin kirkkaimpia helmiä.

Ensi-julkaisuksi tuli kuitenkin Libertyn tarjoama John D. Loudermilkin "Sittin' In The Balcony". Levy julkaistiin loppusyksystä -56 ja toukokuussa -57 se oli jo kiivennyt listoille saavuttaen 18. sijan ja rikkoen kultalevyyn vaaditun rajan. Kappale on lähinnä rock-balladi, jonka tulkinta on kieltämättä perin elvismäinen, mutta siitä huolimatta sitä voidaan pitää onnistuneena. "Twenty Flight Rock" julkaistiin alkuvuodesta -57 ja senkin menestys oli lähes yhtä korkeaa luokkaa.

Alamäkeä

Menestyksekkäitten levyjen mukanaan tuoman alkavan suosion myötä lähti Cochran jonkinlaiselle PR-matkalle, jolla tapasi mm. Dee Clarkin lisäksi suurimpien kaupunkien "diskareita", joitten ohjelmissa hän suoritti esiintymisiä. Näitä tärkeitä ystävyyssuhteita lukuun ottamatta ei matka tuonut juuri minkäänlaista tulosta. Niinpä kolmas single "Mean When I'm Mad" ei ottanut tuulta siipiensä alle. Nimestään huolimatta se on melko kesy ja kuuluu selvästikin miehen tuotannon heikompaan päähän. Capehart onkin jälkeenpäin luonnehtinut sitä lähinnä "suureksi erehdykseksi".

Vuosi ei muutenkaan tuonut suuria lupauksia tullessaan, ainoat mainittavat seikat ovatkin paikallinen pikkuhitti "Drive In Show" (ei menestystä Californian ulkopuolella) sekä suurehko rooli elokuvassa "Untamed Youth", jossa Eddie lauloi blues-kappaleen "Cotton Picker", jolla hän näytti hallitsevansa bluesin laulannankin melko hyvin (valkoiseksi). Elokuvan herättämä mielenkiinto oli kuitenkin verrattain vähäistä eikä "Cotton Picker" saavuttanut koskaan menestystä.

Kyseisen vuoden tuotantoa on kuultavissa Sunsetin levyillä "Summertime Blues" (SUS 5123), jonka anti jää lähinnä nimikkokappaleen ja "Stockins'n'Shoesin" (Barefoot Rock) varaan. Joten tätä levyä en suosittele Cochraniin vastatutustuville.

Summertime Blues

Maaliskuussa vuonna 1958 saapui Cochran Hollywoodiin tapaamaan Capehartia. Sessiosta oltiin sovittu seuraavaksi päiväksi, ja he halusivat läpikäydä valmiiksi kirjoitettua materiaalia poimiakseen jyvät akanoista. Loppuillasta he joutuivat yllättäin toteamaan, ettei karsinnan jälkeen ollut jäänyt mitään levytyskelpoista. Eddiellä oli kuitenkin idea mielessään. Pitkän takertelun jälkeen hän sai sen viimein soitettua muutamia kertoja. Capehart alkoi miettiä millainen sanoitus tulisi tämän sävelmän ympärille rakentaa:
"Tiedän, että kesästä on kirjoitettu lukemattomia lauluja, muttei kukaan kesän mukanaan tuomista vaikeuksista.
Ja kaikista muista vuodenajoista on kirjoitettu blueseja..."

Neljäkymmentäviisi minuuttia myöhemmin kappale oli valmis. Seuraavana päivänä he painuivat studiolle, jossa se samantien nauhoitettiin. "Summertime Blues" (Liberty 55144) julkaistiin toukokuussa ja kesäkuun puoliväliin mennessä se oli kivunnut listojen kärkeen, jossa se pysyi koko kesän. Mainion sävellyksensä, suorastaan loistavan sanoituksensa (r&r:n historian parhaita) sekä uuden kitara-riffinsä ansiosta sitä myytiin miljoonia ja siitä tuli klassikko, jonka arvo on säilynyt. Cochran muuten soittaa kaikkia taustalla kuultavia soittimia itse (piano, rummut, soolokitara, basso ja komppikitara).

Menestys ja maine kasvavat

"Summertime Blues" nosti Eddie Cochranin suoraan huipulle. Samana vuonna (-58) tehtiin seuraava single "Come On Everybody", joka muistutti "Summertimea" niin sävelmältään kuin kompiltaankin olematta silti kopio. Se jäi menestykseltään vain hieman edeltäjästään jälkeen.

Kaksi peräkkäistä hittiä olivat omiaan herättämään suuren yleisön mielenkiinnon, joten ei ollut ihme, että konserttisalit ja tanssipaikat tarjosivat innokkaasti "palveluksiaan". Vuoden -59 alussa Cochran lähtikin pitkälle, lähes koko mantereen kattavalle kiertueelle, joka oli menestykseltään kohtalaisen hyvä. Kiertueen säestyksestä vastasi The Kelly Four -yhtye, jossa Eddie oli soitellut aiemmin, kun se vuonna -56 teki muutamia singlejä Crest-yhtiölle. Niihin aikoihin hän säesteli myös levyillä, joitten esittäjiksi mainittiin Jewel ("Birds And Bees" Akens) and Eddie (Daniels) and others. The Kelly Fourin kokoonpano oli Connie Smith basso, myöhemmin Dave Shreiber, Gene Ridgio rummut, Eddie Cochran kitara sekä vaihteleva joukko muusikkoja pianossa ja saksofoneissa.

Cochran vahvisteli vielä asemiaan esiintymällä samana vuonna valmistuneessa elokuvassa "Go Johnny Go", jossa esitti kappaleen "Teenage Heaven".

Vuodesta muodostui kuitenkin monin tavoin rasittava. Pitkät kiertueet, joista Eddie ei pitänyt, olivat henkisiä voimavaroja kuluttavia, eikä yhteistyö Capehartin kanssa ollut enää yhtä tiivistä, sillä tämä oli löytänyt uuden suojatin, siihen asti studiomuusikkona työskennelleen Glen Campbellin, joka vei osansa Jerryn ajasta sekä mielenkiinnosta. Lisäksi kerrotaan Eddien kolmen hyvän ystävän Richie Valensin, Big Bopperin ja Buddy Hollyn (joka oli Cochranin parhaita ystäviä) kuolemien vaikuttaneen tähän syvästi. Hän levyttikin heille muisto-balladin "Three Stars", joka menestyi kohtalaisesti imelästä, hieman naiivista sanoituksesta huolimatta (tai ehkäpä osittain juuri sen ansiosta). Plussaksi on kuitenkin mainittava Eddien surumielistä tunnelmaa tihkuva tulkinta, joka on tunteikkaimpia mitä olen kuullut.

Kaikesta huolimatta hyviä ja/tai mukavasti menestyneitä levyjä tehtiin tasaiseen tahtiin, sellaisia olivat mm. "Something Else", Sharon Sheeleyn sävletämä ja sanoittama "Cherished Memories", "Pretty Little Devil" ja "Thinkin' About You", joista viimeksi mainitussa taidokas sanoitus.

Viimeinen vuosi

Vuoden 1960 menestykkäimmät Cochranin levyt olivat: "Three Steps To Heaven", Jimmy Maddinin aikaisemmin levyttämä "Jeanie, Jeanie, Jeanie" (ei siis Little Richardin "Jenny, Jenny") sekä Ray Charlesin "Hallelujah, I Love Her So", joista kaksi viimeksi mainittua hakkaavat kyllä alkuperäisversiot maanrakoon. Yli näitten nousi kuitenkin "Weekend", sen kohdalla törmäämmekin jälleen Cochranille tyypilliseen nasevaan sanoitukseen.

Helmikuussa 1960 alkoi Euroopan kiertue, jossa Eddien lisäksi oli Gene Vincent sekä englantilais-rokakreita kuten Billy Fury. Kiertue oli keskitetty pääasiassa Englantiin, jossa kummankin sekä Cochranin ja Vincentin suosio oli jatkuvasti ollut suurempi kuin Amerikassa. Tähän oli Cochranin osalta vaikuttanut ainakin Libertyn välinpitämätön suhtautuminen miehen mainostukseen ja markkinointiin, eikä Eddie itse ollut kiinnostunut pitämään kylliksi meteliä itsestään.

Alkujaan kiertueen oli määrä kestää 4-5 viikkoa, mutta Englannissa sen saavuttama suosio nousi niin mahtavaksi, että sitä jatkettiin kuukausikaupalla aiottua pidemmäksi. Kertoopa George Harrisonkin seuranneensa Cochrania kaupungista kaupunkiin voidakseen tarkkailla tämän kitaransoittotekniikkaa esitysten aikana.

17.5.1960 kiertueen viimein päätyttyä olivat Cochran, Gene Vincent ja Sharon Sheeley taksissa matkalla Lontoon lentokentälle, kun kuljettaja äkkiä joutui väistämään kohti tulevaa, jarrunsa menettänyttä rekkaa. Taksi syöksyi päin lyhtypylvästä murskautuen siihen. Etuistuimella ollut Eddie paiskautui tuulilasin läpi. Ambulanssin tullessa paikalle hän oli vielä hengissä, mutta menehtyi matkalla sairaalaan. Vincent ja Sheeley loukkaantuivat molemmat vakavasti (Vincentin vasen jalka jouduttiin amputoimaan).

On ironista, että Cochranin kuollessa vain 21 vuoden iässä, oli Englannin listan kolmosena tämän oma levy "Three Steps To Heaven". Kuten oli jo aiemmin käynyt Budy Hollyn kohdalla kävi nytkin niin, että Cochranin maine ja tämän levyjen myynti nousivat huippuunsa vasta kuoleman jälkeen, sillä musiikinnälkäiset fanit tiesivät Eddie Cochran -musiikin tarjonnan olevan nyt rajallista.

Lava-esiintyjänä ylistetty Eddie Cochran oli aina kiinnostunut työstään muusikkona, ollen kehitys- ja oppimishaluinen. Hän halusi tehdä studiossa mahdollisimman tarkkaa työtä, jonne hän usein toikin mukanaan omassa autotalliin rakennetussa studiossa kokeilemiaan kikkoja ja tehokeinoja, joista monia käytetään vielä tänäkin päivänä. Hänen levynsäovatkin niin äänentoisto- kuin tekniseltä tasoltaan 50-luvun parhaimmistoon kuuluvia (esim. "Summertime Blues" on kuin eilen äänitetty). Kitaristina hän oli lähes virtuoosimainen (kuunnelkaapa vain työskentelyä esim. kappaleella "Eddie's Blues"). Ennen kaikkea hän kuitenkin oli aikansa nuorison ajatusten, ongelmien ja elämän kuvaajana niin korkealuokkainen, ettei hänen kanssaan kykene kilpailemaan kuin Chuck Berry.

Diskografia

Singlet:

Crest
1026 Skinny Jim / Half Loved

Capehart
5003 Rough Stuff / One Love

Liberty
55056 Sittin' In The Balcony / Dark Lonely Street
55070 Mean When I'm Mad / One Kiss
55087 Am I Blue? / Drive-In Show
55112 Twenty Flight Rock / Cradle Baby
55123 Jeannie, Jeannie, Jeannie / Pocketful Of Hearts
55138 Pretty Girl / Teresa
55144 Summertime Blues / Love Again
55166 C'mon Everybody / Don't Ever Let Me Go
55177 Teenage Heaven / I Remember
55203 Something Else / Boll Weevil Song
55217 Hallelujah, I Love Her So / Little Angel
55242 Cut Across Shorty / Three Steps To Heaven
55278 Sweetie Pie / Lonely
55389 Weekend / Lonely

LP:t:

Liberty LPR
3061 "Singing To My Baby"
3172 "Eddie Cochran"
3220 "Never To Be Forgotten"
--- "Endless"
LBY 1109 "Cherished Memories"
1205 "My Way"
1319F "Last Recordings"
LBS 83337 "The Very Best Of"
-- "E.C.'s Best"
LBS 83009 "Memorial Album"

Sunset
SUS 5123 "Summertime Blues"
SLS 50155 "C'mon Everybody"
SLS 50289 "Cherished Memories"
SLS 50094 "Summertime Blues"
SLD 55003/4 "Eddie Cochran" (tupla, sisältää "Summertime Blues"- ja "Cherished Memories" -LP:t)

UA
UAS 9959 "Legendary Masters Vol. 4"
29163 "The Legendary E.C."
29380 "On The Air"
UAD 60017/8 "E.C./Legendary Masters Series"
UAG 29760 "The Very Best Of"

London
HA-G 2267 "Memorial Album"

Union Pacific
UP 001 "A Legend In Our Time"

JGR
1001 "The Many Sides Of E.C."

Niille jotka eivät ole vielä tutustuneet Cochraniin suosittelen lähinnä UA-tuotantoa, ne ovat hyviä läpileikkauksia miehen uralta. "On The Air" -albumia en suosittele kenellekään, jollei nyt välttämättä halua saada takakannessa olevaa mainiota kuvaa. Nybergin E.C.-jutun mukaan "Last Recordings" on julkaistu vain Ranskassa ja "E.C.'s Best" Saksassa.

JANIS MARTIN - ROKKAAVA KANTRITYTTÖ
Teksti: Hannu Nyberg
(julkaistu BN-numeossa 6/1977)

Taittaessani yhdistyksen toimistossa noin vuosi sitten Jack Scott -juttuni kakkososaa, saapasteli paikalle eräs entinen FBS:n puheenjohtaja (nykyinen kunniajäsen) ja ihmetteli kohtalaisen suureen ääneen: "Mikä ihmeen Jack Scott? Enpä ole ikinä kuullutkaan." Noh, mitäköhän tuumaa mainittu persoona huomatessaan lehdessä tämän jutun, sillä Jack'han oli Janis Martiniin verrattuna suorastaan kansainvälinen kuuluisuus, jonka levyjä myytiin jopa täällä Suomessakin. Janis sen sijaan lienee tuttu vain asiaan suuremmissa määrin tutustuneille ja on uskoakseni vähintään yhtä tuntematon kuin esim. BN:ssä usean numeron voimalla esitelty The Mississippi Sheiks, joka ainakin minulle oli totaalisen hämärä tapaus.

Janis..., kuka?

Janis Martin ei rehellisesti sanoen ole siinä mielessä mitenkään erityisen tärkeä esiteltävä, että hän tai pikemminkin hänen musiikkinsa olisi aikoinaan ollut suuntaa näyttävää, omatyylistä kylläkin. Mutta siinä mielessä on Janis juttunsa ansainnut, että hän nähdäkseni on eräs ainoita (ellei peräti ainoa) laajemmassa määrin vahalle ikuistettu naispuolinen rock-a-billy-taiteilijatar, joka sitäpaitsi osasi vieläpä laulaa. Lisäksi hänen tuotantonsa oli kautta linjan korkealuokkaista ja hakkasi monessa tapauksessa miespuolisten kollegoittensa vastaavat tulokset selvästi. Yksi syy jutun aiheellisuuteen on myös se, että nykyisin on Janiksen koko tuotanto melko helposti kaikkien asiasta kiinnostuneiden hankittavissa.

Kuunneltuani ennen naputuspuuhiin ryhtymistä Janiksen tuotannon varmuuden vuoksi läpi pari kertaa, tulin yhä vakuuttuneemmaksi hänen korkeasta asemastaan rab-taiteilijoiden arvoasteikossa. Kuten jo totesin, hän todella osasi laulaa tyylin kulloinkin vaatimalla tavalla eikä erehtynyt liian korostettuihin tulkintoihin, jolloin lopputulokset päinvastaisesta tarkoituksesta huolimatta olisivat muodostuneet jopa humoristisiksi.

Tässä alussa olisi ollut myös mukava hieman kehaista Janiksen kitaransoittotaitoa. Valitettavasti tähän ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia, koska hän ainakin levyillään tyytyi vain ns. komppaamaan.

Kertauksen vuoksi lienee viisasta vielä ennen varsinaista juttua kertoa mahdollisille asiaa tuntemattomille, mitä se rock-a-billy oikein on: se syntyi siinä 50-luvun puolessa välin (tai oikeastaan jo hieman aiemmin) kahden eri musiikkityylin yhteensulautumisen tuloksena. Yksinkertaisesti ilmaistuna alkoivat valkoiset varastaa vanhoja blues- ja R&B-kappaleita ja esittää niitä kantrityyliin. Oivan esimerkin tästä tarjoavat Elvis Presleyn vanhat Sun-levytykset. Janis Martinin suhteen ei tämä edellä kerrottu tosin aivan pidä paikkaansa, koska nähdäkseni hänen musiikilliset lähtökohtansa olivat huomattavasti lähempänä kantria kuin bluesia, joskin päinvastaisiakin esimerkkejä hänen tuotannostaan tarkkaan etsien löytyy.

Syntyi, varttui ja...

Janis Martin syntyi 27.3.-40 Sutherlin-nimisessä paikassa Virginian osavaltiossa. Jerry Hopkinsin kirjoittama Elvis-kirja tosin mainitsee hänen syntyperänsä etelä-afrikkalaiseksi, mikä tieto on syytä kumota ponnekkaasti heti alkuunsa.

Mistä tällainen usko on ko. kirjoittajalle tullut, siihen palaan lähemmin tarinan loppupuolella. Kasteessa sai tyttö toiseksi etunimekseen Darlene. Janis Darlenen perhe ei kuitenkaan kauan viihtynyt paikkakunnalla vaan vaihtoi melko pian osavaltiota siirtyen Ohioon, tarkemmin Akroniin, joka taas lienee ollut tyypillinen amerikkalainen pikkukaupunki hieman Peyton Placen malliin.

Tietojeni mukaan olisi Janis alkanut soittaa kitaraa ja laulaa heti kun pysyi pystyssä. Tuon "laulamisen" vielä voisin uskoakin, kitaran soitosta en sen sijaan menisi takuuseen, sillä annettuani kokeeksi Baby Facelle aikoinaan 20 markalla hätätilassa olleelta kaverilta ostamani kitaran, oli lopputulos ainakin Janikseen verrattuna masentava: "Isi, anna vielä soutimet."

Ohiokaan ei miellyttänyt perhettä ja niinpä se -49 siirtyi takaisin Janiksen synnyinseuduille. Janis oli tosin ja tätä ennen suorittanut ensimmäiset julkiset esiintymisensä Akronissa esiintyen paikallisen radioaseman kantriohjelmassa. Virginiaan palattuaan hän jatkoi radioesiintymisiä, ensin asemalla WDVA, sittemmin oli hänellä jopa oma showkin WHEE-asemalla. Lisäksi hän esiintyi muutaman kerran paikallisissa TV-ohjelmissa.

Levytysura alkaa

Levylaulajaksi Janis pääsi v. -56 tekemänsä demolevyn joutuessa RCA Victor -yhtiön palveluksessa olleen Steve Sholesin hyppysiin. Steve muuten oli sama heppu, joka oli hieman aiemmin ostanut RCA:n talliin itse Elvis Presleyn - ja outoa olisi ollut, jos hän ei olisi tarjonnut sopimusta myös Janis Martinille. Hänen ja yhtiön tarkoitus oli tehdä Janiksesta naispuolinen Elvis, ei kuitenkaan uskoakseni mitään kilpailijaa eli kantoa kaskessa Elviksen lupaavasti alkaneella uralla. Ja lupaavasti noin musiikillisesti arvioiden alkoi myös Janiksen ura levylaulajana. Ensimmäinen RCA:n julkaisema single "Drugstore Rock'n'Roll" / "Will You Willyum" (6491) ilmestyi kesällä -56 ja oli ensilevyksi aivan mainio. Nyt en ole aivan varma, oliko levy RCA:n tuottama, sillä liikkuu huhuja, että levyn masterit olisi ostettu Cross Country Records -nimiseltä firmalta. Varmistusta asiaan ei kuitenkaan ole saatu. Oli miten oli, joka tapauksessa levy ansaitsee runsaasti kiitosta. "Drugstore" oli tyyliltään melko nopea omaperäinen rab-sävelmä, jossa Janis otta mahdollisilta naispuolisten rab-laulajien epäilijöiltä heti kättelyssä luulot pois. Kaiken muun hyvän lisäksi oli sävelmä Janiksen itsensä kynäilemä. "Willyum" on aika paljon saman tyylinen juttu, itse asiassa se matriisinumerosta päätellen näyttää olevan tarkoitettu a-puoleksi. Yleisesti pidetään "Drugstorea" kuitenkin suuremmassa arvossa.

Soitinvalikoima on tyyliin kuuluen Janiksen levyillä asiallisen niukka: soolokitara (Bobby Garner), komppikitara (Janis), basso (June Jenkins) sekä rummut (Troy Cable). Tuo basisti hieman ihmetyttää, käsittääkseni June on naisen nimi ja naispuoliset rab-basistit ovat kokemukseni mukaan suuria harvinaisuuksia. Yllä lueteltu poppoo soitti kaikilla Janiksen RCA-julkaisuilla ja tunsi nimen The Marteens. Äänityksiin lisättiin mixaus-vaiheessa vielä piano, jota ainakin useimmissa tapauksissa soitti myös Elviksen levyillä tuohon aikaan esiintynyt Floyd Cramer. (- toim. huom: Viimeksi mainittua lukuun ottamatta kukaan edellä luetelluista henkilöistä ei ilmeisesti soittanut Janisin RCA-äänitteillä, vaan niiden taustoista vastasivat ammattimuusikot - Nashvillessä levytetyillä kappaleilla mm. Chet Atkins, Grady Martin, Dave Rich, Bob Moore, Buddy Harman ja Floyd Cramer sekä vastaavasti New Yorkissa järjestetyissä sessioissa mm. George Barnes, Al Chernet, Tony Mottola, Charles Grean, Sam Bruno, Bunny Shawker, Shorty Long, Andy Ackers, Joe Harnell ja George Berg.)

Seuraavaksi ilmestyi "Ooby Dooby" / "One More Year To Go" (6560). A-puoli lienee kaikille tuttu Roy Orbisonin, kappaleen säveltäjän, Sun-versiona (242), aivan alkuperäisenähän se julkaistiin Jewel-merkillä (101) ja on minulta (valitettavasti) vielä kuulematta. Janis esittää kappaleen Orbisoniin verrattuna hieman nopeammassa tempossa ja yltää lopputuloksen suhteen komeasti alkuperäisen rinnalle.

B-puolen hidas kantri-biisi puolestaan tuo esiin aivan uusia puolia Janiksen tulkinnallisista kyvyistä ja lopputulos on tunnelmapala.

My Boy Elvis

Jos jostakin, niin levystään "My Boy Elvis" (6652) lienee Janis Martinin nimi ainakin jossain määrin saavuttanut mainetta. Kyseessä on uskoakseni hänen parhaiten kaupallisesti menestynyt levynsä. Valitettavasti Janis ei kuitenkaan onnistunut saavuttamaan yhtään ns. listahittiä, joten levyjen menestyksen vertailu ei ole mahdollista. Jotain niiden menekistä kuitenkin kertonee se, että parhaimmassakin tapauksessa ovat levyhuutokauppojen pitäjät noteeranneet hänen singlejensä pohjahinnoiksi 10 taalaa, millä summalla ei tosin vielä ole pienimpiäkään mahdollisuuksia päästä niiden omistajaksi.

"My Boy Elvis" on ainakin omasta mielestäni paras Janiksen laulama nopea esitys. Sävelmässä tosin on havaittavissa yhtäläisyyksiä "Drugstoren" kanssa, mutta muuten esitys on tosi herkkupala, jossa oikeat ainekset on sekoitettu oikeassa suhteessa. Jotenkin tuntuu, ettei tätä ole tehty aivan tosissaan, esim. kitarasoolon pystyisi soittamaan melkein kuka tahansa. Mutta hupia tarjoaa Janiksen lyhyt Elvis-matkinta sekä taustakuoron yllättävä esiintyminen lopussa.

Tässä yhteydessä on toistettava se jo alussa mainittu seikka, että Elvis ja Janis olivat saman yhtiön tallissa. Tästä nimittäin voitaisiin päätellä vaikkapa sellaista, että levyn idea olisi yhtiön markkinointimiesten pitkällisen tuumailun tuotetta. Odotettavissahan oli, että mainittu levyn otsikko herättää ostajissa kiinnostusta ja näin edesauttaa sekä Janista että Elvistä eteenpäin uralla. Elviksen suhteen näin kävikin, joskaan ei tämän levyn ansiosta, mutta Janis sai yhä jäädä odottamaan yhtiön kaipaamaa listahittiä.

Muitakin lauluja Elviksestä

"My Boy Elvis" ei kuitenkaan ollut ainoa eikä edes ensimmäinen Elvikselle omistettu laulu, näitä nimittäin tehtiin jo hänen elinaikanaan lukemattomia. Ainoa listahitti niistä oli sukunimettömän Audreyn esittämä "Dear Elvis" (Plus 104), joka syyskuussa -56 vietti yhden viikon USA:n pop-listalla sijalla 87. Muita mainitsemisen arvoisia alan tuotteita olivat mm. seuraavat: Peter DeBree - "Hey Mr. Presley", Marlena Paula - "I Want Spend Xmas With Elvis", unknown - "I Have Returned", Gene Harris - "Bye Bye Elvis", Bobolinks - "I Just Want To Be Elvis Presley's Sergeant", Sonny Cole - "I Dreamed I Was Elvis". Lisäksi on vielä mainittava yksi rajatapaukseksi luettava levy eli Bill Parsons - "The All American Boy" (Fraternity 835). Levy oli vuoden -58 lopulla peräti toisena USA:n tilastoissa ja oli siinä mielessä rajatapaus, ettei siinä mainittu Elvistä nimeltä. Bill Parsons oli muuten oikealta nimeltään Bobby Bare. (- toim. huom: Vaikka Bare esiintyikin "The All American Boy" -levyllä Bill Parsonsina, oli samanniminen henkilö myös olemassa. Oikea Bill Parsons, Baren vanha tuttava Ohiosta oli pyytänyt tulevaa kantritähteä esittämään tämän äänelle mielestään paremmin sopineen kappaleen heidän yhteisessä sessiossaan King Recordsin studiossa Cincinnatissa 4.11.1958. Levynsä kääntöpuolella julkaistun laulun "Rubber Dolly" Parsons sen sijaan tulkitsi itse. Parsons levytti Fraternitylle vielä kaksi muutakin singleä, samoin Starday-merkille syntyi kaksi singleä vuosina 1960-61, kunnes artisti vetäytyi pysyvästi musiikkielämästä.)

"The All American Boy" innoitti sivumennen kerrottuna Billy Adams -nimisen hepun säveltämään ja levyttämään kappaleen "Return Of The All American Boy", joka ei myöskään maininnut Elvistä nimeltä, laulun teksti sen sijaan ei anna kohteen epäilyksille sijaa. Myös Elviksen manageri Colonel Parker sai kunnian tulla huomioiduksi levyllä, taitaa muuten olla ainoa kerta näissä yhteyksissä. Ko. esitys löytyy LP:ltä Ohio Rockabilly (Hamilton 5877), joka sisältää etupäässä Hamiltonissa, Ohiossa toimineen Ruby-yhtiön artistien levytyksiä (mm. Stan Johnson, Emery Blades, Hoyt Webb). Sen sijaan en ole aivan varma, kuuluuko myös "Return" Rubyn tuotantoon. Todennäköisesti ei.

Tähän Janis Martin -juttuun ei varsinaisesti mitenkään liity se, että vuoden -59 lopulla oli The Rock-A-Teens -yhtyeellä iso hitti kappaleellaan "Woo-Hoo" (Roulette 4192, alunperin Doran 3515). Hittinsä myötä Teensit tekivät myös LP:n (Roulette 25109) ja nyt alkaa taas yhtymäkohtia Janis Martiniin löytyä. Levyllä oli nimittäin mukana Janikselle omistettu laulu "Janis Will Rock" - eli ympäri käydään ja yhtehen tullaan.

Lisää singlejä

Edellä mainittujen kolmen singlen lisäksi julkaisi RCA Janikselta vielä kaikkiaan 16 levypuolta vuoteen -58 mennessä. Koska ne kaikki oman arviointini perusteella olivat laatutavaraa, en näe kovinkaan järkevänä ruveta kehumaan niitä kutakin vuorollaan, taitaisi tulla pula adjektiiveista.

Sen sijaan tyydyn vain hajapoimintoihin, joiden tarkoitus ei niinkään ole puuttua Janikseen kuin lähinnä yrittää selvitellä laulujen alkuperää.

Ja aloitetaan vaikkapa esityksestä "I Don't Hurt Anymore" (EP EPA 4093), joka hämärän muistikuvani mukaan olisi ollut -54 Hank Snow'n esittämänä ykkösenä USA:n kantrilistoilla ja muistaakseni Hank olisi saanut siitä peräti kultalevynkin.

Vuodelta -54 näyttää olevan myös "Let's Elope Baby" (6744), jolloin sen säveltäjä rab/kantri -laulaja Buck Griffin ikuisti alkuperäisen version (Lin 1015). Valitettavasti tuo kantrin harrastus on hieman päässyt jäämään muiden touhujen jalkoihin, joten vertailut Janiksen kanssa näiden kahden levyn suhteen ovat tekemättä - ja taitavat jäädäkin, jos ei nyt mitään ihmeitä tapahdu.

Aivan tämän tarinan alussa tulin vihjanneeksi, että tarkkaan etsien löytyy Janis Martinin tuotannosta myös mustaa alkuperää olevia esityksiä. Sellainen on epäilemättä "I'll Never Be Free" (6983), jonka historiasta kirjoitti J. Ritvanen Dinah Washingtonin yhteydessä BN:ssä 5/77.

Ja toinen musta laulu on "Just Squeeze Me (But Don't Tease Me)" (EPA 9093), säveltäjiksi on merkitty nimet Lee Gaines - Duke Ellington. Jälkimmäisen tuntevat kai useimmat, sen sijaan Lee Gainesin kohdalla jouduin hieman rapsuttelemaan niskaa ennen kuin tämän tuttuakin tutummalta tuntuneen nimen arvoitus selvisi. Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin monasti Suomessakin vierailleen The Delta Rhythm Boys -lauluyhtyeen jäsen. Mutta mitä ihmeen tekemistä hänellä on ollut Duken kanssa? Laulu ainakin on aika vanha, koskapa Deltat siirtyivät pysyvästi Eurooppaan (Ruotsiin) jo vuonna -49, aivan pois laskuista ei ole sekään mahdollisuus, että he olisivat jopa itsekin levyttäneet sen joskus. (- toim. huom: Lee Gainesin sanoittama "Just Squeeze Me" tunnettiin Duke Ellingtonin orkesterin keikkaohjelmistossa alunperin "Subtle Slough" -nimisenä instrumentaalina. Ellingtonin heinäkuussa 1946 levyttämä laulettu versio ei vielä tässä vaiheessa saavuttanut laajempaa suosiota, sen sijaan saman vuoden joulukuussa Paul Weston orkestereineen [solistinaan Matt Dennis] vei kappaleen Billboard-listojen sijalle 21. Myös The Four Aces saavutti listamenestystä "Just Squeeze Me'llä" vuonna 1952 [sijoitus 20.], samoin esim. Ella Fitzgeraldin näkymys ko. kappaleesta on laajalti tunnettu. The Delta Rhythm Boys levytti kappaleen itsekin, eräs versio löytyy mm. Suomessa v. 1971 julkaistulta LP:tä "By Request" [Columbia 5E 062 34508]. Lisäksi Lee Gaines tulkitsi kappaleen sooloartistina ainakin Tanskassa v. 1960 julkaistulla Columbia-EP:llä yhdessä Oscar Pettifordin, Grethe Kempin sekä tanskalaismuusikoista koostuneen yhtyeen kanssa. Ennen "Just Squeeze Me'tä" Gaines oli tehnyt Ellingtonin kanssa yhteistyötä myös edellä mainitulle EP:lle [SEGK 1068] nimensäkin antaneella v. 1945 levytyksellä "Just A-Sittin' and A-Rockin'".)

Sävelmä "Billy Boy, My Billy Boy" (7104) ei sitten ole se Billy Boy, jota esim. Johnny Preston v. -60 lauloi nimellä "Charming Billy" (Mercury 71691) ja josta Kai Lind tuolloin teki suomalaisen version (HMV TJ 193) - joka tosin ei ollut ensimmäinen laulun paikallinen levytys, ainakin Olavi Virta oli aiemmin kunnostautunut sen tulkitsijana. Janiksen "Billy Boy" ei varmuuden vuoksi kerrottuna ole myöskään sama kuin The Del Vikingsien pyöreästi samoihin aikoihin ikuistama "Little Billy Boy" (Dot 15571), joka löytyy LP:ltä Contour 2870388 nimellä "Billy Boy" ja tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä "Charming Billyn" kanssa. Selvisikö vai täytyykö toistaa?

Sivupolkuja

Ja sitten vaihteeksi taas hieman sivuun varsinaisesta asiasta eli v. -56 äänitettyyn levyyn "The Memory Of You" / "Caught Caught Ring-A-Leevio" (6692), esittäjänä The Three Jays. Syy tämän levyn mainitsemiseen on se, että maailmalla kiertää itsepäinen huhu, että Janis Martin esiintyisi sillä. Ja toden totta "Memorylla" tosiaan laulaa sooloa aivan Janiksen tyylinen tyttölapsi ja hyvin laulaakin. Levy on omistettu James Deanille (vrt. "My Boy Elvis") ja sen on säveltänyt The Platters -yhtyeen hovisäveltäjänä kunnostautunut Buck Ram, joten ei ole mikään ihme, että tulos on tyylipuhdas "Only You'n" ja "The Great Pretenderin" risteytys. Levy on kovasti hauska solistin korostetun Platters-matkinnan ansiosta. Kääntöpuolen "Leevio" sen sijaan on hyvin vähän Janikseen ajatuksia suuntaava, kyseessä on lähinnä hengen hädässä esitetty toisen luokan tuote, joka ei juuri tuo kunniaa sen säveltäjälle Otis Blackwellille.

Totuus Janiksen mukanaolosta on kuitenkin se, ettei hän esiinny levyllä, itse asiassa hän ei edes ollut aiemmin kuullut ko. äänityksiä ennen kuin joku innokas asianharrastaja nauhoitti ne hänelle. Selvyys asiaan saatiin kuitenkin vasta niin myöhään, että kappaleet oli jo julkaistu Janiksen nimissä eräällä hänen LP:llään - ja tästä tietysti oli seurauksena se, että huhu sen kuin yltyi. Toivottavasti ainakin Suomessa on huhulta siivet nyt katkaistu.

Levytysuran loppu

Janiksen viimeinen single RCA:lla oli "Bang Bang" / "Please Be My Love" (7318), joka julkaistiin nimellä "Janis & her Boyfriends". Tästä sain lisää ajateltavaa sen alussa mainitun naispuolisen basistin suhteen ja mielessäni vilahti jopa sellainenkin hassu ajatus, ettei kyseessä vain olisi ollut niinkin harvinainen tapaus kuin feminiininen transversiteetti?

Mainitun singlen jälkeen julkaisi yhtiö vielä yhden EP:n (EPA 4093) ja sitten oli homma siltä osin loppu. Levyt eivät myyneet ja Janiksella oli edessään uuden yhtiön etsiminen. Syystä tai toisesta sellainen löytyi vasta -60.

Kyseessä oli melko pieni Nashvillessä toiminut Palette-merkki, joka siis vuonna -60 julkaisi Janikselta kaksi singleä - ja turha kai kertoa, etteivät nekään menneet kaupaksi. (- toim. huom: New Yorkissa Amerikan päämajaansa pitänyt lyhytikäinen Palette Records oli belgialaisomisteinen levy-yhtiö. Janisin Palette-levytykset tehtiin Owen Bradleyn studiossa Nashvillessä kesäkuussa 1960.)

Maineikas Cash Box -lehti julkaisi muuten Janiksen "paluusta" pienen uutisenkin kuvan kera v. -60. Kuvassa Janis poseerasi mm. levytyksiin osallistuneiden kitaristien Hank Garlandin ja Grady Martinin kanssa. Jälkimmäinen ei ole sukua Janikselle, sitä vastoin hän soittaa levyllä "Cry Guitar" (Palette 5071) mainiosti steel-kitaraa. Kyseisessä kuvassa näyttää Janis muuten olevan suunnilleen ennallaan verrattuna tämän jutun yhteydessä oleviin alunperin RCA:n 1956-57 julkaisemiin otoksiin, tosin tukka ei enää ole poninhännällä. Tyyliltään ja tasoltaan olivat Paletten julkaisemat levyt entisten veroisia, joten annan taas tarkempien arviointien olla.

Näiden singlejen jälkeen ei Janis sitten enää levyttänytkään mitään, hän suorastaan luopui esiintyvän taiteilijan epävakaisesta ammatista ja ryhtyi käsittääkseni puhelunvälittäjäksi tai ainakin jotain sinne päin. Koko 60-luvun oli Janis pahasti pimennossa ja vasta pari vuotta sitten alkoi mielenkiinto häntä kohtaan herätä - siitä "kiitos" taas kerran bootleggareille, jotka innolla julkaisivat koko Janiksen tuotannon kaikkien kiinnostuneiden ulottuville.

Diskografiaa

Ennen näitä laittomia levyjä kuitenkin alkuperäisten singlejen (ja yhden EP:n) disco:

RCA Victor
6491 Drugstore Rock And Roll
         Will You, Willyum
6560 Ooby-Dooby
         One More Year To Go
6652 My Boy Elvis
         Little Bit
6744 Barefoot Baby
         Let's Elope Baby
6832 Two Long Years
         Love Me To Pieces
6983 Love And Kisses
         I'll Never Be Free
7104 All Right Baby
         Billy Boy, Billy Boy
7184 Cracker Jack
         Good Love
7318 Bang Bang
         Please Be My Love

RCA Victor EPA
4093 Just Squeeze Me (But Don't Tease Me)
         My Confession
         I Don't Hurt Anymore
         Half Loved

EP-levyjä julkaistiin pari muutakin, mutta koska en ole aivan varma niiden sisällöstä, niin en lähde arvailemaan, varsinkin kun ne olivat aiemmin julkaistua single-tavaraa. Huhujen mukaan olisi RCA:lla nauhavarastossaan vielä neljä julkaisematonta laulua ja sama huhu tietää myös kertoa, että on toiveita saada ne joskus tulevaisuudessa julkisuuteen, jota minä en kylläkään usko. (- toim. huom: RCA Victor julkaisi vuosina 1956-57 kaksi vain radiokäyttöön tarkoitettua "splitti"-EP:tä, DJ-38 & DJ-76, joilla Janiksen ohella kuullaan Otto Bashin ja Hank Snown esityksiä. Janiksen kappaleet ko. levyillä ovat Let's Elope Baby, Barefoot Baby, Love Me To Pieces sekä Two Long Years. Amerikkalaisella Dog Gone -(bootleg)merkillä ilmestyi vuonna 1978 EP ("The Female Elvis With The Jordanaires - The Unissued", Dog Gone 81677), joka sisälsi vuodelta 1957 peräisin olevat ennenjulkaisemattomat RCA-äänitteet William, Love Me Cha Cha, Love Me Love ja Blues Keep Calling.)

Palette
5058 Hard Times Ahead
         Here Today And Gone Tomorrow
5071 Teen Street
         Cry Guitar

Ja sitten niihin enemmän tai vähemmän arveluttaviin elpeisiin:

Rockin' Rollin' Janis, Vol. 1
(Country Classics Library CCL 1106)
A (1) Love And Kisses (2) Drugstore Rock And Roll (3) Hard Times Ahead (4) Here Today And Gone Tomorrow (5) Will You, Willyum (6) Let's Elope Baby [(7) The Three Jays: Caught, Caught, Ring-A-Leevio (8) The Three Jays: The Memory Of You]
B (1) Teen Street (2) Cry Guitar (3) Love Me To Pieces (4) Two Long Years (5) I Don't Hurt Anymore (6) Half Loved (7) Just Squeeze Me (8) My Confession

Rockin' Rollin' Janis, Vol. 2
(Rare Records/Country Classics Library 1128-45)
A (1) Little Bit (2) Barefoot Baby (3) My Boy Elvis (4) Ooby-Dooby (5) I'll Never Be Free
B (1) Cracker Jack (2) Good Love (3) Bang Bang (4) Billy Boy, (My) Billy Boy (5) All Right Baby (6) One More Year To Go (7) Please Be My Love

Tuo 45 jälkimmäisen LP:n numerossa tarkoittaa sitä, että levy pyörii yhtä vinhasti kuin single eli 45 kierrosta minuutissa. Se toinen levyn kummallisuus, että toisella puolella on viisi ja toisella seitsemän laulua selittyy sillä, että b-puolen kaksi ensimmäistä uraa on lisätty aivan viime tipassa, niitä ei esim. mainita lainkaan etiketissä, kanteenkin ne on lisätty juuri ennen painoon menoa. Koska muuten saamme vaikkapa 78 kierrosta pyörivän EP-levyn, jossa toisella puolella on yksi ja toisella kolme uraa?

Vaikka edellä mainitut LP:t on julkaistu eri merkeillä, on ne tuottanut sama yhtiö (CCL), joka on muutenkin kunnostautunut vanhojen rab-levytysten uudelleenjulkaisemisessa (mm. Bob Luman, Marvin Rainwater). CCL:n ainoa edustaja Suomessa taitaa olla Seppo Elosen Feelgood Music, joten jos kiinnostusta piisaa esim. Janis Martiniin niin sieltä kannattaa aina kysyä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Vol. 1 on useamman uransa vuoksi suositeltavampi hankkia kuin Vol. 2. Todennäköisesti käy kuitenkin niin kuin minulle eli ykkösen ostajat hommaavat kiireen kaupalla myös kakkosen.

Aivan ensimmäinen Janis Martinin LP ilmestyi pari vuotta sitten Bella-merkillä (1001) ja se sisälsi suurin piirtein puolet kummaltakin edellä mainitulta. Sitä ei kuitenkaan ole enää missään saatavilla kuin satunnaisesti ja taitaa koko merkki olla lopettanut toimintansa, joka ei niin kovin laajaa koskaan edes ollutkaan. Janiksen LP:n lisäksi Bella julkaisi vain Marty Robbinsin 50-luvulla tehtyjä rab-levytyksiä (1002) ja CCL:n kiirehdittyä samoille apajille myytiin Bellan varasto alennuksella pois nurkista.

Varsinaisen uransa aikana ei Janikselta ilmestynyt kuin yksi LP ja nyt tullaankin siihen alussa mainittuun Jerry Hopkinsin harhaluuloon koskien Janiksen syntyperää. LP julkaistiin nimittäin vain Etelä-Afrikassa ja kyseessä oli siihen aikaan (n. v. -57) yleinen kahdeksan uraa sisältänyt 25 cm levy, jolla kaiken lisäksi esiintyi toisella puolella Elvis Presley. Kyseinen LP on eräs harvinaisimpia mitä tunnetaan, esim. englantilaiset keräilijät ovat koska tahansa valmiit maksamaan siitä yli 300 puntaa. Harvinaisuudesta puhuu myös se, että kukaan ei näytä tietävän, mitä se sisältää tai edes sen numeroa. Melkein kuitenkin panisin pääni pantiksi, että Janikselta on mukaan otettu ainakin "My Boy Elvis". Kyseinen LP kuuluu käsitykseni mukaan jokaisen Elvis-keräilijän hyllyyn, ilman tätä levyä ei yksikään kokoelma ole läheskään täydellinen. (- toim. huom: Etelä-Afrikassa vuonna 1958 ilmestyneen "Janis And Elvis" -LP:n sarjanumero on RCA T 31.077 ja se sisältää Janiksen kappaleet Oobie Doobie, Let's Elope Baby, One More Year To Go sekä Barefoot Baby. Sittemmin levy on julkaistu erilaisina uusintapainoksina, mm. ranskalainen 10-tuumainen repro-editio RCA 130 253 on peräisin 1980-luvulta.)

Janiksen nykypäivää

Nykyisin Janis Martin toimii poliisin palveluksessa ja on saanut jopa oman aseenkin. Hän on hiljalleen aloittanut esiintymiset uudelleen ja saanut managerikseen saman hepun, joka mm. hoitelee Johnny Cashin asioita. Uusista levytyksistä on myös ollut puhetta, tuloksista ei sen sijaan ole kantautunut mitään tietoja ainakaan vielä. Mutta voi hyvinkin olla, että Janis on ottamassa takaisin paikkaansa auringossa, tosin uskoakseni tällä kertaa enemmän kantrin piirissä. (- toim. huom: Amerikkalainen Big Dutch -levymerkki julkaisi Janis Martinilta vuonna 1977 kaksi singleä: I'm Movin' On / Beggin' To You, Big Dutch #2085 sekä Rockin' All Over The World / Live And Let Live, #2086.)

SUOMALAINEN ROCK & ROLL 1955-75
Teksti: Hannu Twistin' Nyberg
(julkaistu BN-numerossa 1/1975)

Alkuhistoriaa

On oikeastaan hämmästyttävää todeta, kuinka nopeasti rock and roll ehti tänne kaukaiseen Suomeen. Nykyisinhän ei kestä montakaan päivää, kun uudet aatteet ja hapatukset ovat täällä kaiken kansan ihmeteltävinä, kaiketi kehittyneemmän tiedonvälityksen ansioista. Mutta toisin oli 50-luvulla ja pitkään vielä 60-luvullekin. Systeemi oli yleensä se, ainakin musiikista puhuttaessa, että silloin kun uusi tyyli tai muoti saapui tänne, niin muualla se oli jo auttamattomasti pois muodista.

Kuitenkin saivat suomalaiset ensikosketuksen rock and rolliin jo niinkin aikaisin kuin marraskuussa -55, jolloin täällä oli elokuvan "Blackboard Jungle" ensi-ilta. Filmi tunnettiin Suomessa nimellä "Älä käännä heille selkääsi" ja siinähän kuultiin Bill Haleyn iki-ihana "Rock Around The Clock", joka muuten on maailman toiseksi eniten myyty äänilevy. Mutta jo seuraavana vuonna levytettiin kappale suomeksi Harmony Sisters -yhtyeen toimesta nimellä "Tunnista toiseen", jota esitystä voitaisiin muuten pitää ensimmäisenä suomalaisena rock and roll -levynä, jollei sitä olisi esitetty valssin tahtiin sovitettuna.

Saman vuoden alussa ilmestyi myös ensimmäinen rock and rollia käsittelevä kirjoitus Paavo Einiön toimesta Ajan Sävel -lehdessä. En puutu kirjoitukseen muuten kuin että Paavo totesi jo tuolloin Suomestakin löytyvän melko lähelle R&R-henkeä pääseviä muusikoita kuten esim. tenoristit Antti Pirtinheimo ja Gusse Rössi, jotka molemmat kuitenkin oman käsitykseni mukaan olivat enemmän jazzmuusikoita kuin rockin salaisuuksiin vihkiytyneitä. Kirjoituksensa lopuksi arveli Paavo Einiö varsin osuvasti: "Kuten kaikki muutkin jazzin äärimmäissuunnat, tulee se, (siis R&R) ennemmin tai myöhemmin häipymään putkahtaakseen ehkä myöhemmin esiin jonkin verran muunnetussa muodossa" - eli aikamoinen oraakkeli tuo Paavo.

Tuo ensimmäinen paikallinen "rock"-levy tulikin jo mainittua. Hieman myöhemmin sama kappale levytettiin täällä uudestaan, tällä kertaa Göran Ödnerin toimesta, mutta tulos ei ollut yhtään sen kehuttavampi, päinvastoin. Itse pidänkin ensimmäisenä suomalaisena rock and roll -levynä Onni Gideonin instrumentaalia "Hawaiian Rock" vuodelta 1957. Jonkun toisen mielestä kunnia saattaa kuulua Brita Koivusen doo-wop-vaikutteiselle "Suklaasydämelle" (-56) ja Britasta puheen ollen ei sovi myöskään unohtaa hänen versiotaan kappaleesta "Jambalaya" (-58), mikä esitys vieläkin hakkaa selvästi Muskan vastaaan yritelmän vuosi pari sitten.

Mitään kotimaisten rock-levyjen tulvaa ei näihin aikoihin ollut ja ulkolaisetkin levyt olivat etupäässä joko Elviksen tai Bill Haleyn tekeleitä. Ei täällä nyt sentään näiden levyjen varassa rockin suhteen oltu, tuotettiin tänne toki muidenkin ulkolaisten artistien äänitteitä, mutta niiden myynti oli niin pientä, ettei siitä enempää. Lisävalistusta aiheeseen saatiin valkokankaalta, sillä suhteellisen nopeasti tänne ehtivät sellaiset rock-filmit kuin esimerkiksi "Rock Around The Clock" (Haley, Freddie Bell ym.), "Don't Knock The Rock" (Haley, Little Richard ym.) sekä hieman myöhemmin "The Girl Can't Help It" (Eddie Cochran, Little Richard, Fats Domino, Gene Vincent ym.). Ja kuten BN:ssä on useampaankin kertaan mainittu, nähtiin viimeksi mainittu elokuva pari vuotta sitten Suomen TV:ssäkin, oli muuten oikein mukava kuva.

Ensimmäinen todellinen rock-vuosi Suomessa oli vasta 1958. Kotimaisia alan taiteilijoita oli jo aika liuta, mainittakoon vain tulevat folk-tähdet Österbergin veljekset Bosse ja Robert, jotka sivumennen kerrottuna lienevät levyttäneet ensimmäisen suomalaisen version Chuck Berryn kappaleesta "Memphis" nimellä "Mistä puhelu" n. vuonna -63 yhdessä Ankin kanssa. Levyetiketissä tosin lukee säveltäjän kohdalla Jack Berry, mutta mitäpä pienistä, lausutaanhan molemmat versiot suunnilleen samalla tavalla. Ja kun "Memphiksestä" nyt tuli puhe, niin en malta olla saman tien mainitsematta Lasse Mårtensonin versiota "Saanko Turkuun" 60-luvun puolilta välin sekä The Sounds-yhtyeen kitaraesitystä pahimmalta rautalankakaudelta.

Mutta takaisin vuoteen -58. Suomella oli tällöin jo peräti oma Tommy Steelensäkin, Kaj Fogelholm, Elvikseksi ei sentään kukaan vielä ollut uskaltautunut itseään kruunaamaan. Tosin tämäkin kummajainen sitten -60 nähtiin eräässä rock-kilpailussa eikä edes ressukka pärjännyt. Soololaulajien lisäksi toimi ainakin Helsingissä joukko yhtyeitä, joista kannattaa mainita saksofonisti Reino Bäckman & his Red Devils (ettei tuo Reiska vain olekin sama heppu, joka mm. muutama vuosi sitten potkittiin pois Suomen EMI:n toimitusjohtajan pallilta). Kovia pumppuja oliat myös Rauno Rissasen yhtye, jossa Matti Oiling aloitteli rumpalin uraansa sekä Jorma Kaleniuksen Rock Devils.

Helsingin Bottalla pidettiin jopa Rock and Roll Session -tilaisuus syksyllä -58, jossa eräiden edellä mainittujen lisäksi esiintyivät mm. joku Bob Luther (Bo Luther) sekä Suomeen kotiutunut Herman de Jong eli "Hollannin Elvis". Tilaisuutta voidaan pitää ensimmäisenä "tapauksena" suomalaisessa rock-historiassa, vaikkei se taiteellisesti taida ansaitakaan kuin maininnan.

Julkinen asenne oli näihin aikoihin Suomessa niin kuin muuallakin lievästi sanoen rock and rollin vastainen ja sitä yritettiin mahdollisuuksien mukaan julkisuudessa vähätellä. Tilannetta kuvaa hyvin esim. nimimerkki Jassionin toimittama kirja "Sata levytähteä" vuonna -57. Mukaan on mahtunut vain kaksi rock-laulajaa, nimittäin Bill Haley ja Elvis, josta muuten kerrotaan mm. seuraavaa: "Hän pystyy soluttamaan kurkustaan ennenkuulemattoman ihmeellisiä äännähdyksiä ja hälyä... mutta hänen päivänsä - kuten niin monen muun sensation ennen häntä - ovat jo luetut".

Lasse Liemola

Rock and rollin myötä koki tulemisensa myös aivan uusi ihannetyyppi eli nuorisolaulajat, joista ensimmäisiä Suomessa oli Lasse Liemola, joka ei kuitenkaan juuri laulaa osannut. Lasse ei varsinaisesti ollut mikään rokkari, vaikka häntä "Suomen Paul Ankaksi" mainostettiinkin sen jälkeen, kun hän oli levyttänyt neljä Paulin menestystö suomeksi (mm. "Diana", "Olet kohtaloni". Suurin Lassen hitti oli aikoinaan (-58) "Anna pois", joka nähtiin pitkään paikallisessa myyntitilastossakin. Lukuun ottamatta laulupuolta ei kappaleessa ole mitään vikaa ja menoakin piisaa loppuun asti. Muita Lasse Liemolan uran hittejä olivat mm. "Diivaillen", "Vaivaton tie", "Living Doll" ja "Pik-pik pikku tyttösein", joista "Diivaillen" kuuluu nykyisin Hullujussin ohjelmistoon. Yleisesti ottaen olivat Lassen kaikki esitykset enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän) surkeasti laulettuja, mutta siitä huolimatta sai hän levyuransa aikana tehdä reilut 20 singleä ja EP:tä sekä ainakin yhden LP:n. Lisäksi on nyttemmin Lassen "parhaat" koottu samalle levylle, mutta harkitkaa ainakin kolme kertaa, ennen kuin ostatte ja jättäkää sitten ostamatta. Muuta ei Lassesta kannata mainita, kerrotaan nyt lopuksi kuitenkin vielä, että eräässä vuonna -58 tehdyssä haastattelussa ei poika-parka enää muistanut (!) voittiko hän sarjansa iskelmälaulun SM-kisoissa vuonna -56 vai olisiko se sittenkin ollut vasta -57.

Ulkomaisia vieraita

Eräs suurimpia rock-tapahtumia Suomessa 50-luvulla oli itse Paul Ankan vierailu Linnanmäellä kesällä -59. Tilaisuudesta muodostui täydellinen menestys, joka huipentui "Polakan" esittämään "Dianaan", jonka hän joutui laulamaan nyyhkivä teinityttö kaulassaan roikkuen. Mainittakoon, että konsertissa soitti taustayhtyeessä kitaraa suomalainen Herbert "Häkä" Katz.

Ei Paul Anka sentään ensimmäinen ulkolainen rokkari Härmässä ollut, vaan kunnian vei Little Gerhard, ruotsalainen rock-suosikki, joka vieraili jo saman vuoden helmikuussa Helsingin Kulttuuritalolla pitäen kaksi loppuunmyytyä konserttia. Little Gerhard oli näihin aikoihin kovasti pinnalla hitillään "Hand Jive" ja turvallisuussyistä oli ko. esitys jätetty ensimmäisestä konsertista pois. Mutta tämäkään ei auttanut, vaan Gerhard joutui viimeisen numeronsa aikana suin päin pakenemaan lavalta uhkaavasti lähestyvää ihailijamassaa - eli tyyli oli jo silloin täysin kansainvälistä luokkaa, ainakin mitä tulee konserttiyleisön käyttäytymiseen. Kolmas mainittava vuoden vierailija oli myös ruotsalainen rokkari Boris, joka hänkin käväisi Linnanmäellä.

Olipa aivan unohtua, kävihän täällä tosiaan jo kesällä -58 ruotsalainen skiffle-yhtye Woodpeckers Skiffle Group, mutta vaikka sillä jonkinlaista menestystä olikin, niin silti ei skifflen harrastus oikein alkanut ottaa täällä tuulta purjeisiin. Mutta sehän ei varsinaisesti kuulu tämän jutun puitteisiin.

Rock-Jerry

Todellisena suomalaisen rock and rollin syntymäpäivänä voidaan täydellä syyllä pitää marraskuun 19. päivää vuonna 1959. Tällöin nimittäin valittiin ensimmäinen paikallinen rock-kuningas. Valinta tapahtui TV:n "Music, music, music" -ohjelmassa ja voiton vei ehkä hieman yllättäen hyvää lantiotyöskentelyä osoittanut nuori koulupoika Kaj Järnström, joka vetäisi loppukilpailussa "Long Tall Sallyn". Hyväksi kakkoseksi selvityi Timo Jämsen (oik. nimeltään Keijo Ahola) ja kolmas oli hankolainen T. Jakobsen.

Oman kertomuksensa mukaan Kaj tai Rock-Jerry, kuten hänet opittiin tuntemaan, joutui mukaan kilpailuun siksi, että kaverit työnsivät hänet sinne väkisin. No joo, niinhän ne kaikki selittelee eli jos kaikkeen uskoisi, niin eipä tässä maassa taida olla montakaan laulajaa tai missiä, jotka olisivat vapaaehtoisesti antautuneet uralle. Joka tapauksessa Rock-Jerry nousi ennätysvauhtia pinnalle esiintyen mm. useampaankin otteeseen mainitussa "Music..."-ohjelmassa. Henkilökohtaisten muistikuvieni mukaan Jerryn lavatyöskentely oli tällöin tosiaan rajua kaikkine horkkataudin oireineen. Keikoilla Jerry esiinty aluksi vähän aikaa Rauno Rissasen yhtyeen solistina, kunnes siirtyi Onni Gideonin leipiin. Heti vuoden -60 alussa Jerry pääsi jopa levyttämäänkin HMV:lle EP:n, jolla olevat "Long Tall Sally" ja "Stupid Cupid" ovat varsin nautittavia esityksiä. Eivät ne kaksi muutakaan eli "Only Sixteen" ja "Waltzing Matilda" huonoja ole, varsinkin viimeksi mainittu tuo vahvasti mieleen Jimmie Rodgersin.

Koti-Posti -lehdelle äskettäin myöntämänsä haastattelun mukaan oli Rock-Jerryn varsinainen alkusysäys ja innoittaja rockiin Bill Haleyn "Rock Around The Clock", jonka nyt ei kyllä luulisi ketään innostavan. Lisähöyryä ja -oppia tarjosi alussa mainitsemani elokuva "Don't Knock The Rock", jonka nähtyään oli Jerry kertomansa mukaan vielä ulkona sen verran ekstaasissa, että kiltit poliisisedät katsoivat parhaimmaksi kiikuttaa kaverin putkaan rauhoittumaan ja samalla miettimään rock and rollin turmiollista vaikutusta koulunuorisoon. Tapaus liittyy siihen surullisen kuuluisaan rock-mellakkaan elokuvateatteri Edisonin edessä (-58), jolloin täälläkin yritettiin olla kuin suuressa maailmassa, mutta tuloksia ei juuri voi kehua. Poliisien saavuttua ei montakaan uskalikkoa jäänyt paikalle ja näillekin harvoille kävi kuten Rock-Jerrylle. Itse aiheeseen varsinaisesti liittymättä kerrottakoon mainitusta elokuvateatteri Edisonista vielä, että nykyisin se tunnetaan paremmin nimellä "Nudison", jonka jo pitäisi osoittaa, minkä laatuisia filmejä teatteri tätä nykyä harrastaa. Ja mikäs siinä, mukavahan niitä mainoskuvia on ohi kulkiessa käväistä vilkaisemassa.

Näin on tässä historiikissa edetty näköjään jo 60-luvun puolelle, mutta ennen kuin jatketaa, niin lienee syytä luoda vielä lyhyt silmäys eräisiin edellisellä vuosikymmenellä tehtyihin suomalaisiin levyihin, jotka tavallaan olivat rockia, mutta eivät kuitenkaan olleet. Ensimmäisenä tulee mieleen Eino Virtasen versiot kappaleista "Charlie Brown" ja "Buena Sera", joista jälkimmäistä voi jopa kuunnella, ainakin joson jonkin verran liikuttuneessa tilassa. Pärre Förars puolestaan väänsi suomeksi "Tanssi, Matilda" eli heh hee - ja saman kommentin ansaitsee Synnöve Renforsin "Topsy", jazzveteraani Cozy Colen kultalevy vuodelta -58. Uusi kotimainen laulajalöytö Laila Kinnunen ikuisti vahalle laulut "Kuume" ("Fever") ja "Hand Jive", joita en onneksi muista kuulleeni, mikä oikeastaan on hyvä juttu, sillä Lailaa on haukuttu julkisuudessa muutenkin aivan tarpeeksi.

Sitten jatketaan vuodesta 1960, joka olikin oikein hyvä rock-vuosi Suomessa, peräti vuosikymmenen paras. Rock-Jerry oli valttia, mutta osasivat sitä muutkin, ja sitä paitsi ei Helsinki enää ollut maan ainoa rock-kaupunki,vaan esim. Turussa toimi innokas harrastajajoukko etunenässä Jukka ja Pekka Loukiala sekä minulle tuntemattomaksi suuruudeksi jäänyt Rock-Enska.

Myös Tampereella saatiin nauttia rock and rollin sanomasta kaupunkiin ilmestyttyä esiintymään Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan enemmän tai vähemmän viralliset rock-kuninkaat Rock-Jerry, Boris, Per-Elvis sekä erehdyttävästä nimestään huolimatta tanskalainen Rock-Finn. Tilaisuudesta kerrottakoon sen verran, että aluksi suoritetun yhteisesiintymisen aikana jäi Rock-Jerrymme pahasti varjoon muiden rinnalla, ei poika nimittäin päässyt lähellekään mikrofonia. Sama konkkaronkka esiintyi myös Helsingissä, mutta täällä jäi yleisönsuosio verrattain vaatimattomaksi, johtuen kai siitä, että samoihin aikoihin (pääsiäisen tienoilla) pyöri täällä täyttä häkää eräässä elokuvateatterissa turkulaisten järjestämä rock-show, jossa Loukialan veljesten ja Rock-Enskan lisäksi esiintyivät mm. Timo Jämsen, Jorma Kalenius, ruotsalaisen Rock-Olgan paikallinen vastine Miss Marianne sekä huvielämässä ensiaskeliaan ottaneet Eero ja Jussi Raittinen. Kuuluttajana toimi Benny Hermansson, joka nykyisin tunnetaan paremmin tislausvälinekaupoistaan, vaikka eipä sen puoleen, on Benny tekaissut levynkin "Hound Dog" / "Corrine Corrina" noin vuonna -66.

Vuodelta 1960 on vielä mainittava yleisluonteisesti Seppo Sädevuon yhtye, Georg Dolivo, Kari Fall, Lasse Liemolan neljäs sija Viikkosanomien "Suosituin suomalainen" -kilpailussa, Eeron ja Jussin ensilevy "Banjo Boy", Rock-Jerryn "Party" sekä Jorma Kaleniuksen "Mä tahdon rokata" -EP. Näihin aikoihin aloittelivat toimintaansa myös hassujen lauluyhtyeiden kotimaiset, vaikkakin kovin kovin kalpeat vastikkeet Kukonpojat ja Neloset, joista tosin jälkimmäinen tekaisi melko mukavia levyjä, kuten esim. "Putti Putti" ja "Kotikaupunkini" ("My Home Town"). Levyrintamalla ei juuri muuta merkittävää tapahtunut, loppujen lopuksi oikeastaan ei edes edellä mainittuja levyjä voi pitää kansainvälisesti ajatellen kovin ihmeellisinä, vaikka Rock-Jerryn levyjä myytiinkin mm. Tanskassa. Tässä kohtaa haluaisin vielä mainita oman lapsuudenaikojeni suosikki-rockini "Jöröjukka-Rock", esittäjinään Saukki & Pikkuoravat, sillä vieläkin kiusatessani pienempiäni muistuu mieleeni äitini muinoin ankaralta tuntunut uhkaus: "Jos et nyt ole kiltisti, niin Jöröjukka tulee ja vie sinut mukanaan".

Uusi kuningas

Näin voidaankin hyvällä omallatunnolla siirtyä eteenpäin ja niin sanoakseni avata historian kellastuneet lehdet vuoden 1961 kohdalta. Tai ehkä aavistuksen verran mieltä kaivelee, kun jätin pohjoismaiset rock-kilpailut kokonaan mainitsematta, mutta kaivelkoon rauhassa, varsinkin kun myöhempi historiantutkimus on osoittanut, ettei sellaisia itse asiassa edes pidetty. Enää -61 ei Rock-Jerry ollut rock-kuningas, vaan tittelin uudeksi haltijaksi oli valittu Pekka Loukiala, Timppa Jämsen oli vaihteeksi jäänyt kisassa toiseksi. Tänä vuonna ei Suomen rock-rintamalla juuri muuta kovin merkittävää sitten tapahtunutkaan, paitsi että Rock-Jerry pudotti nimestään etuliitteen pois ja levytti siltä erää viimeisen kiekkonsa "Wand'rin' On". Tästä voidaan oikeastaan katsoa alkaneen suomalaisen rock and rollin hitaan mutta varman kuoleman. Levyjä kuitenkin tehtiin vielä suhteellisen runsaasti, paremmasta päästä kannattaa mainita Timo Jämsenin "Kohtalon tähti" ja Pekka Loukialan helkkarin mainio "Kannat kattoon", joka paremmin tunnetaan nimellö "When The Saints...". Kappaleen oli alkukielellä menneenä vuotena levyttänyt myös Rock-Jerry, mutta tulos oli erinomaisen heikko, johon suurin syy oli onneton tausta. Samaa kyytiä kannattaa vielä mainita Brita Koivusen jazz-pitoinen versio "Soitto saapuu kaupunkiin" (-58).

Lopun alkua

Hiljalleen alkoi rock and rollin suosio laskea ja tilalle alkoi tulla uusia tyylejä, etunenässä twist (ks. BN 2/74) vuonna -62 ja sitten letkajenkka sekä kitarayhtyeet. Näin voidaan katsoa ensimmäisen luvun suomalaisessa rockin historiassa päättyneen. Kaiken kaikkiaan tämä kausi ei musiikillisesti ollut kovinkaan ihmeellinen, mutta pienet puutteet korvasi aito innostus asiaan, sillä silloisilla esiintyjillä ei käsitykseni mukaan ollut raha ensimmäisenä mielessä niin kuin tuntuu nykyisin näistä rock-hommista puhuttaessa olevan. Tästä ensimmäisestä kaudesta on huomioitava lisäksi sen sosiologinen vaikutus nuorisoon, josta tosin voisi joku alaan perehtynyt kirjoittaa palstakaupalla enemmän kuin minä, jonka sivityksen laita on vähän niin ja näin - eli tämä nuorisovallankumous saa jäädä näiden parin rivin varaan.

Näin olivat rock-laulajat joutuneet uuden ammatinvalinnan eteen, jonka esim. Rock-Jerry ratkaisi lopettamalla laulamisen kokonaan. Eräät siirtyivät iskelmälinjalle ja loput alkoivat perustelemaan kitarayhtyeitä (esim. Raittiset, Timo Jämsen, Jorma Kalenius). Aivan tarkkaan ottaen ei voi kuitenkaan sanoa rock and rollin kokonaan kuolleen, sillä kitarayhtyeiden siirryttyä lähinnä Beatlesien innoittamina instrumentaalilinjalta laulupuolelle alkoi rock taas raikua lavoilla ja sitä levytettiinkin jonkin verran. Vanhoja rock-kappaleita nähtiin jopa aivan kärkitiloilla paikallisissa myyntitilastoissa (tosin ulkolaisten yhtyeiden esittäminä), mutta henkilökohtaisesti en kuitenkaan tohdi tätä musiikkia oikein rock and rolliksi kutsua, vaikkakin se musiikkiteoreettisesti täyttääkin ko. musiikille ominaiset piirteet. Ei, se on rautalankamusiikkia ja sillä hyvä.

Hiljaiseloa

Kitarayhtyeitä ja vuosikymmenen alkua lukuun ottamatta oli 60-luku muutoin melko köyhää aikaa rockin suhteen. Ainoita valopilkkuja olivat Gene Vincentin, Joey Deen, Everly Brothersien ja Cliff Richardin vierailut, mutta turha se on enää rypistää kun on housuissa jo tai miten sen nyt oikein kätevästi ilmaisisi.

Rock-levyjä ei juuri enää tehty kuin vahingossa, hyviä tuskin edes silloinkaan. Uutta laulajasuosikkia Johnnyä ei voida kuitenkaan sivuuttaa pelkällä olankohautuksella, tekihän hän mm. jopa suosiota saavuttaneet levyt "Kotihipat", "Rehtorin luiseva Salli" sekä "Tutti Frutti".

Malttamattomana olen myös odottanut sopivaa väliä päästäkseni kehumaan Spede Pasasen mainiota esitystä "Pronomini Rock", joka lyriikkansa puolesta oli uusia uria avaava tai vähintäänkin ainakin etsivä. Levyä kaiken lisäksi myytiin myös hyvin a-puolella olevan Simo Salmisen "Rotestilaulun" ansiosta.

Vuoden 1967 tienoilla kohosi rock and rollin suosio taas suuressa maailmassa, Suomea ei tämä uusi aalto kuitenkaan vielä silloin pahemmin heilauttanut. Lähes ainoa havaittava vaikutus sillä oli se, että Bill Haleyn "Rock Around The Clock" julkaistiin täällä uudelleen singlenä. Ja tämäkin johtui siitä, että levy oli taas päässyt Englannin Top Teniin.

Uusi kukoistus

Vasta 70-luvun puolella alkoi Suomen rock-rintamalla taas tapahtua. Rock and Roll oli jälleen hitaasti nostamassa päätänsä, mutta koska en ole seurannut kovinkaan tarkasti paikallisia musiikkitapahtumia, niin en aivan varmasti uskalla mennä sanomaan, kuka Suomessa voi kehua olleensa ensimmäinen uuden aallon pioneeri. Rauli "Badding" Somerjoki ainakin on aivan kärjessä, olihan hän lauleskellut underground-rockia jo 60-luvun puolella Suomen Talvisota -yhtyeessä. Myös Jussi Raittinen harrasti alaa keikoillaan, mm. kesällä -68 näin Jussin laulavan Myrskylässä sijaitsevalla Kiparkatin lavalla sellaista rockia, että yleisö ei oikein tiennyt mennäkö pilsnerille vai kehtaisiko tanssia. Vuonna -72 heräsivät myös levytuottajat ja kotimaisia rock-levyjä alkoi ilmestyä markkinoille, aivan ensimmäisiä alan LP:itä taisi olla "Baddingin" "Synnyin rokkaamaan", jonka myyntimenestys ei kuitenkaan ollut aivan odotetun mukainen. Singlepuolella ainoa mainittava esitys näihin aikoihin oli Helga Väänäsen ja Rokkarit-yhtyeen veikeä "Tunnista toiseen", mikä kappale taitaa olla useimmiten levytetty rocki Suomessa, sillä tässä historiikissa mainuttjen levytysten lisäksi tunnen vielä Lasse Liemolan version "Tunnista toiseen-twist" sekä Ulf-Erikin version 60-luvun puolilta välin. Saattaapa näitä tosin olla enemmänkin, mutta hällä väliä.

Yks'kaks' yllättäen alkoi Suomi taas olla suorastaan täynnä rock and rollia esittäviä artisteja ja yhtyeitä, joista kannattaa mainita Hurriganes. Varsinkin yhtyeen lavashow on mallikelpoista ja basistin tyyli aina hiusjuuria myöten kuin suoraan 50-luvulta. Yhtyeen ensimmäinen LP "Rock And Roll All Night Long" ei tasollisesti ollut kovinkaan ihmeellinen, vaikka sitä kultalevyyn vaadittava määrä myytiinkin.Sen sijaan Hurriganesien uusin LP "Road Runner" on jo huomattaasti laadukkaampi, etten sanoisi jopa hyvä - ainakin siinä mielessä, ettei sen tarvitse ollenkaan hävetä vastaavien ulkolaisten tuotteiden rinnalla. Uuden aallon myötä myös Rock-Jerry palasi julkisuuteen ja tekaisi mukavan levyn "I'm In Love Again", mutta siitä huolimatta kuuntelen mieluummin Jerryn vanhoja levyjä - mikä muuten lienee jo aiemmin selvinnyt BN:n lukijoille kuten myös mielipiteeni tästä uudesta rock-aallosta. Mutta unohdetaan tällä kertaa henkilökohtaiset mielipiteet ja jatketaan juttua: Myös Jussi Raittinen tekaisi parit LP:t, joista jälkimmäinen, live-äänitys "Pojat asialla" oli teknisesti täysi floppi. Muita alan tuotteita ei juuri kannata mainita, paitsi Cumulus-yhtyeen salanimellä Dick Dynamite & his Hot Lips tekemä levy, joka myös oli laadukasta työtä. Jonkin verran kuitenkin tuntuu siltä, että levyä on tehty hieman liikaa yrittäen tavoittaa aito tunnelma.

Itselleni ainoa ilo tästä uudesta aallosta oli se, että sen myötä alkoi levykauppoihin ilmestyä runsaasti myöskin aitoa, tosin ulkolaista, rock and rollia sisältäviä levyjä. Minkäänlaista suomalaista kokoelmaa eivät paikalliset levytuottajat ole vielä tätä kirjoittaessa saaneet aikaiseksi, jos sellaisena ei pidetä Lasse Liemolan koottuja. Ja pelkäänpä pahoin, ettei sitä päivää ainakaan tällä vuosikymmenellä tule. Muutoin tuntuu siltä, että tämä uusrenessanssi on sivuuttanut huippukohtansa, mutta eiköhän rock vielä ainakin vuoden pari pysy mukana kuvioissa ennen kuin sen kohtalona on taas vaipua kymmenvuotiseen ruususenuneensa taas herätäkseen siinä vuoden 1985 nurkilla.

Näin on tämä historiikki tullut päätepisteeseensä, kaikkia aikaisempia alan tapahtumia saatikka vähempiarvoisia taiteilijoita en ole katsonut aiheelliseksi mahduttaa tarinaani mukaan - ja jos totuudessa pysytään, mistäpä minä niitä kaikkia tietäisinkään, varsinkin kun aiheen lähdeaineisto on melko mitätöntä ja omat muistikuvani vasin olemattomat. Toivon kuitenkin, että olette saaneet edes jonkinlaisen kuvan menneistä suomalaisen rock and rollin "kultaisista päivistä". Tarkoituksellisesti olen myös jättänyt tämän uus-rock and rollin käsittelyn näinkin vähälle huomiolle, sillä eivätköhän nämä tapahtumat ole vielä kaikkien hyvässä muistissa. Mutta palataan asiaan kymmenen vuoden kuluttua.

ROCK'N'ROLLIN TULO JA KEHITYS SUOMESSA
Teksti: Juhani Similä
(julkaistu BN-numerossa 2/1975)

Hannu Nybergin sinänsä hyvin asiapitoisessa katsauksessa suomalaisen rockin vaiheisiin jäivät eräät keskeiset asiat ikään kuin rivien välistä luettaviksi. Senpä vuoksi haluaisin esittää kyseisen jutun tiimoilta pari kommenttia.

1) Rockin tulo Suomeen

Elävän rockin voidaan siis katsoa lähteneen liikkeelle Suomessa ensimmäisistä kotimaisista rock-kilpailuista. On tärkeätä muistaa tuon tapahtuman ajankohta, 1950-luvun loppupuoli.

Kehitys oli Yhdysvalloissa, rockin emämaassa johtanut tuolloin etelävaltioiden hyvinkin paljon mustia vaikutteita sisältävän hillbilly-rockin hitaaseen tukehtumiskuolemaan. Tilalle oli tullut lähinnä levytuottajien keinotekoisesti aikaansaama muoti-ilmiö high school. Viimeksi mainittu jatkoi valkoisia viihdetraditioita.

Suomessa kuten yleensäkin Euroopassa poikkesi tilanne amerikkalaisista malleista. Meiltähän puuttuvat tietenkin Amerikan monimuotoiset musiikkiperinteet kuten valkoinen country&western, musta blues ja r&b jne. On helppo nähdä tämän seikan vaikutus suomalaisen rockin kehitykseen. Suomessa liimautui rokki vain tavallista riehakkaampana osailmiönä tyypillisen vitivalkoisen iskelmämusiikin pintaan.

Nybergin jutussa vilahtelivat sellaiset nimet kuin Lasse Liemola, Eino Virtanen, Pärre Förars, Laila Kinnunen, Brita Koivunen jne... Eivätköhän nuo edellä mainitut laulajasuosikit jää sentään melko kauksi varsinaisesta rockista.

Lasse Liemola on todellakin varsin hyvä esimerkki siitä, miten meillä omaksuttiin teinilaulajan ihanne melko nopeasti. Rinnastuksia voisi tietysti löytää melko paljon ulkolaisiin esikuviin. Jos Liemola oli Suomen Paul Anka, koetettiin Timo Jämsenille ilmeisesti luoda myös jonkinlaista vastaavuutta ulkolaisiin esikuviin. Kenties vastasi Timppa lähinnä Cliff Richardia. Kummatkin esittivät lavoilla rautaista rockia ja levyttivät runsaasti teiniballadeja. Jonkinlainen paikallinen Frankie Lymon lienee meillä ollut tässä tapauksessa Vesa Enne, joka paahtoi rockia parissa kotimaisessa Eemeli-filmissä.

2) Rockin kehitys Suomessa

Nybergin jutun pohjalta sai selvän kolmijaon: 1) 1955-1962, ensimmäinen vaihe, orastavan kotimaisen rockin ytimen nielaisivat sisäänsä pian twist, letkajenkka, Beatles ja muut kuusikymmenluvun alkupuolen ilmiöt 2) 1962-1972, rockin hiljainen vuosikymmen ja 3) 1972-, kotimaisen rockin renessanssi.

Lopuksi haluaisin esittää pari käsiteselvennystä, jotka koskevat Suomessa 1950- ja 1960-luvuilla vierailleita ulkolaisia solisteja. Nybergin jutussa heittivät volttia seuraavat arvottamiset: "eräs suurimpia rock-tapahtumia oli itse Paul Ankan vierailu Linnanmäellä kesällä 1959. Tilaisuudesta muodostui täydellinen menestys... jne" ja "60-luku oli muutoin köyhää aikaa rockin suhteen. Ainoita valopilkkuja olivat Gene Vincentin, Joey Deen, Everly Brothersin ja Cliff Richardin vierailut, mutta turha se on enää rypistää kun on housuissa jo tai miten sen nyt oikein kätevästi ilmaisisi".

Ensinnäkin: Ankan konserttia ei voi laskea rocktapahtumaksi, vaikka se olikin täydellinen menestys. Pauli oli valkoisia viihdetraditioita uljaasti jatkanut nyyhkylaulaja, ei aito rokkari.

Toisaalta: vaikka 60-luku oli kuinka köyhää aikaa rockin kohdalta tahansa, ei tältä pohjalta voi lähteä arvottamaan Vincentin, Deen ym. tuolloisia konsertteja. Itse en päässyt Everlyjen esitykseen, muut konkarit kävin kyllä katsomassa.

Vaikka esim. Gene Vincentin konsertti Työväentalolla Helsingissä vuonna 1964 oli kaukana "täydellisestä menestyksestä" täytyy muistaa, että Gene oli ensimmäinen ja ainoa Suomessa vieraillut aito rokkari.

Vincent menetti toisen jalkansa samassa onnettomuudessa, missä Eddie Cochran menetti henkensä. Tämän johdosta hän oli joutunut kehittämään melko erikoisen lavatyöskentelyn. Gene esiintyi paikallaan terveeseen jalkaansa nojaten ja löi kädellä puujalkaan tahtia. Mikrofonitelineen varassa hän teki mitä erilaisimpia liikkeitä ja pyörähdyksiä. Sekä omien muistikuvieni kuin myös Vincentin säestysyhtyeessä soittaneen Timppa Jämsenin mukaan oli musiikki kovaa ja rautaista rokkia. (Tästä asiasta enemmän seuraavassa BN:ssä Jämsenin ja Rock-Jerryn haastattelujen yhteydessä.)

Myös Cliff Richardin ja Shadowsien vierailu sattui tavallaan musiikillisesti vedenjakajalle. Cliffissa oli vielä aimo annos rokkaria jäljellä. Hän piti tuuheaa rasvalettiä ja moitiskeli lehdistötilaisuudessa kovasti Rolling Stonesien pitkiä hiuksia. Linnanmäen lavalla kuultiin myös rasvaista rockia, joten kaikki oli kyllä tämänkin vierailun kannalta musiikillisesti O.K.

Amerikkalais-italialainen Joey Dee edusti kyllä jo selvästi twist-kautta. Silti en löytäisi sen aikaisia mittapuita ajatellen hänenkään esityksistä moitteen sijaa. Säestysyhtyeenä toimi kokoonpano Starlighters, jossa vaikutti pari myöhemmin tunnettua Young Rascals -yhtyeen jäsentä, mm. Felix Cavaliere.

Joe twistasi ja showasi koko rahan edestä. Jostain syystä hän ei kuitenkaan suostunut yleisön jatkuvista pyynnöistä huolimatta esittämään silloista hittiään What Kind Of Love Is This.

Matti Laipion arvelu, että Chuck Berry ei ollut täällä mitään 50-luvulla saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Esim. Timppa Jämsen muisteli esittäneensä Berryn kappaleita vasta 60-luvun puolivälissä Esquires'ien riveissä Beatlejen ja Stonesien esikuvien innoittamana. Palataan asiaan seuraavassa numerossa.

FINN-ROCK AGAIN...
Teksti: Hannu Twistin' Nyberg
(julkaistu BN-numerossa 3/1975)

Pari kommenttia koskien Juhani Similän juttua "Rock and rollin tulo ja kehitys Suomessa" (BN 2/75), jossa hän puolestaan kommentoi omaa tarinaani "Suomalainen rock and roll 1955-75" (BN 1/75).

1) Rockin tulo Suomeen

Juhani toteaa mm. että jutussani vilahtelivat sellaiset nimet kuin Lasse Liemola, Brita Koivunen ym. ja jatkaa omana havaintonaan, että "eivätköhän nuo laulajasuosikit jää sentään melko kauaksi varsinaisesta rockista".

Noh, tähänhän ei voi muuta vastata kuin vilkkaasti myönnellä kyllä kyllä. Ja itse asiassahan en ole edes muuta väittänyt, vaikka eipä sen puoleen, kyllä Brita Koivusen "Jambalaya" aina rockista käy.

2) Rockin kehitys Suomessa

Tämän otsikon alla Juhani siteeraa lausettani "eräs suurimpia rock-tapahtumia oli itse Paul Ankan vierailu Linnanmäellä kesällä 1959" ja toteaa, että verrattuna Gene Vincentin ja kumppaneiden vierailuihin oli tilaisuuden arvottaminen heittänyt minulla volttia.

Nyt on kuitenkin niin, että mainittuun Ankaa koskevaan lauseeseen kuului alunperin vielä yksi pieni sana, joka käsittääkseni vie kokonaan pohjan Juhanin väittämältä. Tämä tärkeä sana oli nimittäin 50-luvulla eli kun otetaan huomioon, että Vincent ym. vierailivat täällä vasta seuraavalla vuosikymmenellä niin...

Ja mitä taas tulee näihin täällä 60-luvulla vierailleisiin rock-veijareihin, niin todellakaan en tarkoittanut lauseellani "turha se on enää rypistää kun on housuissa jo..." noin musiikillisesti mitään pahaa, ilmeisesti paremmin olisi mennyt perille vaikkapa vertaus "menneen talven lumista".

SUOMALAINEN ROCK & ROLL, OSA 2
Teksti: Hannu Nyberg
(julkaistu BN-numerossa 4/1975)

Alunperin ei tarkoitukseni ollut tehdä otsikon aiheesta enää toista osaa, vaan hurskaasti lupasin palata asiaan vasta 10 vuoden kuluttua (BN 1/75). Mutta koska myöhemmät alan tutkimukseni ovat kuitenkin tuoneet esiin joukon mielestäni hyvinkin tärkeitä asioita, niin katson totuuden nimissä olevan syytä julkaista myös ne näin jälkikäteen.

1956

Tämän vuoden tapahtumiin ei minulla tosin ole paljoakaan lisäämistä, ein sen verran olen saanut selville lisää tietoa, että Helsingin Natsalla (nyk. N-klubi) pidettiin rock & roll -tanssikilpailut jo niinkin aikaisessa vaiheessa kuin 10.9.1956, mikä lienee varsin oiva osoitus rockin nopeasta maihinnoususta Suomeen. Kilpailun voittajista ei taida olla säilynyt tietoa jälkipolville julkaistavaksi - joka tapauksessa musiikista huolehti Onni Gideon, tämä mainio rockin esitaistelija Suomessa.

1957

Ykkösosassa innostuin kertomaan, että ensimmäinen tapaus suomalaisen rockin historiassa olisi ollut Rock and Roll Session -tilaisuus Helsingin Bottalla syksyllä 1958. Valitettavasti tämä tieto ei pidäkään paikkaansa, sillä oheinen leike on jo vuodelta 1957 eli kyllä se tapaus taitaa sittenkin olla tämä.

Ilmoituksessa mainitun "Kenestä Suomen Elvis Presley -tyyppi" -kilpailun voitti kaveri nimeltä Lars Herrman, liekö sitten sama naamari kuin aiemmin mainitsemani "Suomen Elvis". Kilpailun parhaat tekivät parin viikon kuluttua oikein kiertueenkin, joka ulottui Helsingistä aina Riihimäelle asti. Tätä ei kyllä kukaan usko, mutta show oli nimetty niinkinosuvasti kuin "Rock'n Roll-Hurlumhei", olisikohan nimeä ollut keksimässä oikein mainostoimisto? Show'n muista esiintyjistä mainittakoon vielä oletettavasti Suomen ensimmäinen rock-lauluyhtye "Vaeltavat Cowboyt", jonka nimi viittaa kylläkin enemmän tuonne kantrin suuntaan.

Oheisesta leikkeestä kannattaa vielä huomioida, että siinä mainittu Hirman DeJong ei itse asiassa ole mikään Hirman vaan Herman ja eipä näköjään Lasse Liemolakaan ole Lasse vaan Lars-Erik. Mutta kuka on Reino Laurén?

Rock-Devils

Jorma Kaleniuksen yhtyeen taisin jättää hieman liaan vähälle huomiolle, joten korjataanpa erhe saman tien: Yhtyettä alettiin koota Jorman johdolla syksyllä -59 ja parhaimmillaan siihen kuului ainakin kuusi jäsentä: kolme kitaraa, basso, rummut ja piano, lisäksi tietää kirja "Popmusiikin vuosisata" (Gronow-Bruun) kertoa, että jossain vaiheessa oli taustalla soittanut vielä pari saksofonia.

Yhtye esiintyi ainakin aluksi etupäässä Helsingin Haka-kerholla, missä kuulemma Rock-Jerrykin tapasi aina silloin tällöin lauleskella ennen rock-kuninkaaksi kruunaustaan, tosin erään paikalla olleen kertoman mukaan varsin huonolla menestyksellä. Edellisessä osassa mainitsin jo yhtyeen levytyksenkin, EP:n "Mä tahdon rokata", jonka purkittamisessa oli enemmän vaikeuksia kuin moni arvaakaan, sillä bändin ensimmäinen levytys-sessio epäonnistui täysin poikien hermoilun ja teknisten vaikeuksien vuoksi. Levyherrat katsoivatkin viisaammaksi lähettää kaverit kotiin harjoittelemaan vielä pariksi viikoksi ja saatiinhan se levy sitten vihdoin ja viimein kauppoihin keväällä 1960.

Pekka Loukiala

Kuten muistettaneen, niin Pekkahan voitti toisen (ja viimeisen) Suomen rock-mestaruuden -61 ja kisassa tuli toiseksi jo toistamiseen Timo Jämsen. Pekan voitto ei kuitenkaan ollut kaikille mieleen, vaan esim. Iskelmä-lehti (2/61) tekaisi aiheesta jutun otsikolla "Valittiinko oikea rock-kuningas?" Lehti tuli siihen tulokseen, että ei - ja samaa mieltä olivat eräät muutkin julkaisut. Iskelmän mukaan olisi titteli ilman muuta kuulunut Timppa Jämsenille ja rivien välistä olin lukevinani, että näin olisi pitänyt käydä jo silloin kun Rock-Jerry kruunattiin. Nyt tapahtuneen "väärän" valinnan syntipukiksi katsoi lehti kilpailujen tuomariston ja varsinkin siinä istuneen lappalaislaulaja (!!) Gösta Johnssonin, joka kuulemma ei tajunnut hommasta yhtään mitään - saattaa jopa hyvinkin olla, että hän kuuli tällöin rockia ensimmäisen kerran elämässään... Itse en mene sanomaan valinnasta sitä enkä tätä, mutta mitä noita kavereiden levyjä olen kuullut, niin voipi hyvinkin olla, ettei Iskelmä väärässä ollut.

Ko. kisaan ottivat osaa myöskin mm. Eero ja Jussi Raittinen, tuloksena varsin vaatimaton viides sija, olisikohan sekin laitettava tuomariston syyksi.

Muuta

Lykkäänpä tähän väliin muutaman historiallisen leikkeen maan johtavasta sanomalehdestä suoraan 50-luvulta:



Tuo tanssi-ilmoitus ei nyt ole kovinkaan ihmeellinen, mutta silti se on omiaan herättämään mielessäni pari hassua kysymystä eli oliko rock'n roll-solisti G. Lindeman mies (esim. Gabriel) vaiko nainen (esim. Gestrud)?

Kannattaa muuten huomioida elokuvan "Minkäpä tyttö sille voi" (The Girl Can't Help It) mainos. Eipä siinä juuri rockista mainita, mahtoi vanhempi sukupolvi sitä katsellessaan harkita useammankin kerran varauloskäytävän käyttöä.

Ja lisää

Pikkutietona kerrottakoon entisestä rock-yhtyeen johtajasta Seppo Sädevuosta, että nykyisin hän soittelee ravintoloissa ja säveltelee vapaa-aikoinaan. Ja mikä parasta, mies asustelee tätä nykyäaivan meikäläisen naapurissa, josko tässä täytyisi sonnustautua oikein haastattelua tekemään...

Tässä yhteydessä ansaitsee tulla mainituksi myös kesäkuun lopulla TV:ssä nähty kotimainen elokuva "Toivelauluja", joka sinänsä oli silkkaa roskaa. Ainoana valopilkkuna nähtiin filmissä mainion rock-tanssiparin Irina Kugler-Kosti Aaltonen akrobaattinen esitys. No, eihän tuo tanssiminen oikein kuulu FBS:n toimialaan, mutta koska sattumalta tiedän, että Kosti Aaltonen toimi ainakin vielä 60-luvulla Helsingissä Colombian pullakuskina, niin tulkoon tämäkin ikäänkuin historiallisena tendenssinä tiedotettua.

"Suomen Tommy Steelestä" mainitsin myös aiemmin muutaman sanan. Vahinko vain, että kaverin ura sai kovasti nolon lopun H:gin raastuvanoikeuden tuomittua "Tommyn" kesällä -61 yli vuodeksi kuritushuoneeseen palkkioksi monenlaisista kolttosista. Tarina ei kuitenkaan kerro, tuomittiinko myös kitara valtiolle menetetyksi.

Jos ei ollut helppoa "Tommyllä" niin eipä ollut kehumista Timo Jämsenilläkään, sillä hänet vuorostaan puukotettiin henkihieveriin erään vanhemman henkilön toimesta, joka aivan ilmeisestikään ei kuulunut "Kekan" hartaimpiin ihailijoihin. Ja kun tässä olen näköjään intoutunut aivan juorulinjalle niin tulkoon vielä todetuksi, että eipä helpolla päässyt Kai Lindkään...

Ja sitten tämän historiikin hyväksi lopuksi laitetaan tuohon oheen koko FBS:n jäsenistön ihailtavaksi oikein valokuva"minulle tuntemattomaksi suuruudeksi jääneestä" Rock-Enskasta, tästä turkulaisesta rockin eräästä merkkihahmosta.

PS: Tällä kertaa en varmuuden vuoksi lupaa mitään, mieleni tekisi ihan vain blues-intoilijoiden kiusaksi tekaista aiheesta vielä kolmaskin osa, mutta katsotaan nyt...

LITTLE RICHARD
King Of Rock And Roll
(Reprise RS 6462) -71
A (1) King Of Rock And Roll (2) Joy To The World (3) Brown Sugar (4) In The Name (5) Dancing In The Street
B (1) Midnight Special (2) The Way You Do The Things You Do (3) Green Power (4) I'm So Lonesome I Could Cry (5) Settin' The Woods On Fire (6) Born On The Bayou

Kaikkien aikojen suurin rock-suosikkini Little Richard on omien sanojensa mukaan palannut, ja hänen mielestään se ei olekaan mikään pikku juttu, sillä Joy To The World -kappaleella hän kertoo pitkästi, että hän on kuningas, tähti ja ainoa tähti ja teidän on paras uskoa se. Lisäksi taustalle on jälkeenpäin lisätty paljon samaa mieltä olevaa ja sen myös osoittavaa yleisöä. Born On The Bayou -kappaleella tätä selvitetään hieman lähemmin, sillä alkupuheessa Little Richard kertoo olleensa kuningas, mutta luopuneensa kruunusta johdattaakseen ihmisiä rakkauteen ja yhteisymmärrykseen. Tältä kaudelta (v:sta -58 eteenpäin) on Suomessakin myynnissä oleva, noin kympin tienoilla maksava lp (MALS 1319), jolla Little Richard esittää seitsemän ja Sister Rosetta Tharpe kolme lp:ltään Hot Hot Hot (SOC 900) poimittua kappaletta. Levy ei kyllä ole mikään erikoinen, mutta eipä ole kalliskaan. Uskonnollinen herätys ei kuitenkaan ollut mikään äkkinäinen, sillä jo 14-vuotiaana (v. -47) Little Richard eli Richard Penniman lauloi paikallisessa kirkkokuorossa.
Born On The Bayou'lla tarina jatkuu niin, että muut kuulemma veivät hänen kruununsa, kunnes hän eräänä aamuna sai kutsun tulla takaisin, ja tässä hän nyt on. Ja tässä on nyt tuore levy, jolle on ympätty monta tuttua kappaletta. On aivan makukysymys, onko tämä nyt nykyaikaista rockia vai rytkysoulia. Kovasti on kuitenkin soundi muuttunut Long Tall Sally- ja Keep A Knockin' -päivistä, tosin jossain paikoin on taustalla vielä käytetty tuonaikaisia tuttuja kuvioita, varsinkin nimikappaleella. Onpa miehen äänikin hieman aikuistunut ja tuttu raakuus menettänyt hieman teräänsä, mutta ei paljon. Heti alkukappaleesta lähtien oli sydäntä lämmittävää kuulla miehen äänenkäyttöä tänä steriilin laulannan aikana (vrt. vaikkapa Roberta Flack). Wilson Pickett ja muut jäävät pahasti jälkeen. Kunpa Richard saisi vain kunnon materiaalia, sillä useimmista näistä kappaleista hän ei todellakaan saa juuri mitään uutta irti. Parhaiten onnistuvat nimikappale ja ainoa hidas, I'm So Lonesome I Could Cry. Kohtalaisia ovat oma sävellys In The Name ja myös Brown Sugar. Sen sijaan esimerkiksi Dancing In The Street on surkea 5 1/2-minuuttinen, josta suurin osa on mitätöntä fraasia ja karjahtelua.
Tässä on taas yksi loistava diskolevy, joka muuten kuunneltuna on keskinkertainen ja jota pääasiassa pitää koossa lauluosuus. Nyt jäädään vain odottelemaan parempaa.

Teksti: Heikki Suosalo
(julkaistu BN-numerossa 2/1972)

CHUCK BERRY
The London Chuck Berry Sessions
(Chess Stereo CH 60020) -72
A (1) Let's Boogie (2) Mean Old World (3) I Will not Let You Go (4) London Berry Blues (5) I Love You
B (1) Reelin' And Rockin' (2) My Ding-A-Ling (3) Johnny B. Goode
Chuck Berry, vcl/gtr with Derek Griffiths, gtr; Ian McLagan, piano; Kenny Jones, dms (side A) or with
Owen McIntyre, gtr Dave Kafinetti, piano; Nick Potter, bass; Robbie McIntosh, dms (side B, recorded live
at the Lanchester Arts Festival, Coventry)

MUDDY WATERS
The London Muddy Waters Sessions
(Chess Stereo CH 60013) -72
A (1) Blind Man Blues (2) Key To The Highway (3) Young Fashioned Ways (4) I'm Gonna Move To The Outskirts Of Town (5) Who's Gonna Be Your Sweet Man When I'm Gone
B (1) Walkin' Blues (2) I'm Ready (3) Sad Sad Day (4) I Don't Know Why
Muddy Waters, vcl/slide gtr säestäjinään mm. Sam Lawhorn, gtr; Rory Gallagher, gtr; Carey Bell, hca;
Rick Grech, bass; Steve Winwood, pno/org; Georgie Fortune (= Fame), pno/org; Mitch Mitchell, dms

Tässä ne nyt sitten ovat: "isoisien" lontoonkiekot, supersessiot. Täytyy protestoida heti alkuun, että tällaiset "stereobluesit" jostain syystä jäävät aina minun arvioitavakseni. Waters- ja Berry-asiantuntijat eivät niistä kirjoituksia lähettele, eivät kai hennone murskata kuviaan idoleistaan. Sillä mitään sen veroista kuin molemmat herrat tekivät toistakymmentä vuotta sitten, ei näiltä levyiltä löydy. Toisaalta ne eivät aivan huonojakaan ole, taso on vakaa, tuotanto erinomaista ja sympaattinen säestys korvaa usein itse päätähtien lepsahtaneen kunnon/otteen. Siis sama tarina kuin Kingin ja Wolfin vastaavilla levyillä. Kyllä näitä mielelellään kuuntelee. Ja jollekin asiaa paremmin tuntemattomalle ne saattavat upota aivan täydestä.
Muddy ja Chuck ovat niin paljon erilaisia artisteja, ettei näitä levyjä oikein saisi verrata, mutta sanonpa kuitenkin pitäväni Chuckin teoksesta hieman enemmän. Erityisesti sen live-puoli on aivan mainiota kuunneltavaa: mies puhelee pihdasta pornoa kuin kolmannen luokan kabaree-artisti ja kansa on aivan koukattuna hänen pikkusormensa ympäri, hirnuu, huutaa ja hoilottaa mukana kuin saksalaisessa olut-tuvassa. Aivan ilmeisesti Chuck on yhä vahva sana lavataiteilijana, sanoo Blues Unlimited hänen kyvyistään sitten mitä tahansa. Levykannen kuvien mukaan vanhat spagaatti-temput käyvät kumipolvi-Chuckilta yhä siinä kuin ennenkin.
A-puolella miehemme musisoi Faces-yhtyeen jäsenten säestyksellä ja soundi on paljolti Kasvojen kaltaista. Raa'an ja räiskyvän särkykitaran tilalla on vain Chuckin naukuva tauti-tauti-tauti -tyyli. Mean Old World on puhdas kömmähdys, bluesmieheksi Berrystä ei ole vaikka kuinka Little Walteria ihaileekin, mutta kuunnelkaapa avaus Let's Boogie tai instrumentaali London... niin havaitsette, mitä Johnny "Mojo" Slope tarkoitti kun hän sanoi, että "Chuck yhä saa jalan kummasti vipajamaan" (BN 1/72, s. 13).
Muddyn levyn heikot puolet ovat lyhyesti todettuna: 1) äänityspäivät Lontoossa eivät kaikki ilmeisesti ole olleet hänen parhaitaan, 2) kappaleet ovat kaikki vanhoja tai uusia vanhanlaisia ja 3) hölmöt tuottajat ovat miksanneet nauhat uudelleen New Yorkissa (edesmenneen Jimi Hendrixin studiossa, muuten) lisäten mukaan lisää laulua, rumpuja ja mikä pahinta: torvia!! Viimemainitut soittokalut eivät kertakaikkiaan Muddyn tyyliin sovi, hän ei ole mikään B.B. King tai Bobby Bland, vaan mississippiläinen maalaismies pohjimmiltaan, niin supertähti kuin nykyjään onkin. Esimerkiksi Outskirts on varsin tuskallista kuunneltavaa, se ei "istu" alkuunsakaan.
Hyvät säestäjät pelastavat kuitenkin jälleen paljon, erityisesti kitaristit ja vielä erityisemmin Rory Gallagher, jonka terävän fendersoundin ja rajun vibraaton erottaa helposti Lawhornin lepsummasta gibsonista. Willie Dixonin tuttu Young Fashioned Ways kohoaakin ensimmäisenä joukosta Roryn kitaroidessa kauniisti. Myös Muddy on tässä hyvässä vedossa, ilmeisesti hän kokee sanat hieman omakohtaisesti: "I may be getting old, but I got young fashioned ways..." Sama syy, niin veikkaisin, nostaa tasoa kappaleella I Wonder Why, jolla lisäksi kuullaan Muddyn omaa slideä. Pullonkaulailua on myös kappaleella Sad Sad Day sekä, tietenkin, Walkin' Bluesilla, jolla se on akustista ja suorastaan hämmentävän näpsäkkää. Niin se itse äijäkin vielä...
I Don't Know päättää levyn kivasti kovaan menoon, kitarat soivat ja Muddykin hihkuu innoissaan. Saapa sitten nähdä, lupaako tämä parannusta parin keskinkertaisen kiekon jälkeen tulevaisuudessa.

Teksti: Timi Varhama
(julkaistu BN-numerossa 4/1972)

JERRY LEE LEWIS
The Session
(Mercury SRM 2-803, 2-LP) -73
A (1) Drinking Wine Spo-Dee O'Dee (2) Music To The Man (3) Baby What You Want Me To Do (4) Bad Moon Rising (5) Sea Cruise
B (1) Jukebox (2) No Headstone On My Grave (3) Big Boss Man (4) Pledging My Love (5) Memphis
C (1) Trouble In Mind (2) Johnny B. Goode (3) High School Confidential (4) Early Morning Rain
D (1) Whole Lot Of Shakin' Goin' On (2) Sixty-Minute Man (3) Movin' On Down The Line (4) What'd I Say (5) Rock & Roll Medley: Good Golly Miss Molly, Long Tall Sally, Jenny Jenny, Tutti Frutti, Whole Lot Of Shakin' Goin' On

Mikäli tämä tuplaälppäri lepäisi yksinomaan Jerryn harteilla, en sitä varmasti olisi jaksanut yhtä mittaa kuunnella läpi. Kas kun hänen laulunsa ei ole niitä moni-ilmeisimpiä ja samaa on sanottava ukon pianonsoitosta. Ja vielä kun kappaleetkin, jolleivät sitten ole vanhoja tuttuja, niin rullaavat muuten vain taattuja latuja. Levyä pitää pystyssä mukaan haalittu brittimuusikkojen kerma, jota on saatu koolle tosi edustava joukko. Vai mitä on sanottava nimistä: Tony Ashton, Andy Brown, Delaney Bramlett, B.J. Cole, Tony Colton, Drew Croon, Matthew Fisher, Petr Frampton, Rory Gallagher, Pete Gavin, John Gustafson, Chas Hodges, Joe Jammer, Kenny Jones, Mickey Jones, Mick Kellie, Albert Lee, Alvin Lee, Kenneth Lovelace, Brian Parrish, Pete Robinson, Steve Rowland, Ray Smith, Gary Taylor, Klaus Voorman, Gary Wright.
Parhaimman mausteen keittoon antavat tietysti kitaristit. Ykköseksi nousee epäilemättä Rory Gallagher, joka B1:ssä käsittelee bottlea tavalla, mistä Elmo-vainaa ei aikoinaan osannut edes uneksia. Kakkostilan vie Albert Lee, joka uurastaa mukana jokaisessa kappaleessa (välillä myös pianon äärellä).
Itse Jerry on niin laulajana kuin pianistina iän myötä hieman rauhoittunut. Painon soittoon on tullut enemmän harkintaa, ja mukaan mahtuu jo hieman mutkikkaampia kuvioita monotoonisen pimputtamisen ja liuku-gimmickien lomaan.
Tutusta vauhdista huolimatta tällä tuplalla ei ole sitä sähköisyyttä, mikä on vangittu joihinkin Jerryn 60-luvun alun live-äänityksiin (ja mikä aina herättää meikäläisessä nostalgisia tunnelmia).

Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 2/1973)

RICKY NELSON
Legendary Masters Series: Ricky Nelson
(United Artists UAD 60019/20, 2-LP) -71
A (1) Be Bop Baby (2) If You Can't Rock Me (3) Stood Up (4) Tryin' To Get To You (5) My Babe (6) Milkcow Blues
B (1) Poor Little Fool (2) Waitin' In School (3) Believe What You Say (4) Shirley Lee (5) Down The Line (6) I Can't Help It (7) I'm In Love Again
C (1) It's Late (2) Old Enough To Love (3) Restless Kid (4) Just A Little Too Much (5) A Long Vacation (6) Lonesome Town
D (1) Travelin' Man (2) Teenage Idol (3) Young Emotions (4) Never Be Anyone Else Like You (5) My One Desire (6) Hello Mary Lou (7) That's All

Kuusikymmentäluvun alkupuolella näytettiin Suomenkin televisiossa amerikkalaista TV-perhesarjaa nimeltä Ossie ja Harriet. Sarjan pääosassa esiintyi amerikkalaisen keskiluokan tyypillisenä edustajana Nelsonien perhe: Ossie, Harriet, David ja Ricky. Sarja oli saanut alkunsa USA:ssa jo vuonna 1952 ja jatkui keskeytyksettä lähes viisitoista vuotta. Sarja oli varsin kaukainen nykyisille Payton Placen kaltaisille naurettaville yrityksille paljastaa pikkukaupungin mentaliteetti. Nelsonien maailmaa eivät hallinneet petolliset ihmissuhteet, vaan perheessä vallitsi hyväksyttyjen pelisääntöjen tuoma sopu: tietävät vanhemmat - alistuvat lapset. Sarjasta muotoituikin prototyyppi tuleville samanhenkisille ja ongelmattomille perhesarjoille.
Kun rock & roll viisikymmentäluvun puolivälissä tunkeutui amerikkalaisten tietoisuuteen, oli se ensi merkkejä vanhempien ja nuorten välisen näennäisen sovun rikkoutumisesta. Nelsonien perheen kuopus Ricky (synt. -40) monien ikäsitensä tavoin kiinnostui rock & rollista. Taru kertoo, että vuonna -56 TV-tähti Ricky kuunnellessaan tyttöystävänsä kanssa autoradiosta Elvistä ilmoitti tälle Elviksen ihailijalle aikovansa itsekin levyttää. Televisio-sarjan ansiosta hänellä oli jo valmis yleisö.
Vuonna 1957 olivat levy-yhtiöt alkaneet kuumeisesti etsiä vastausta RCA:n Elvikselle, ja kun pienen Imperial-yhtiön edustaja kuuli Ricky Nelsonin Verve-yhtiölle tekemän ensilevyn Teenager's Romance / I'm Walkin', kiinnostui yhtiö tästä nuoresta laulajasta, olihan kääntöpuoli I'm Walkin' Imperialin omaa tuotantoa (Fats Domino -hitti). Mutta koska Rickyn asema TV-sarjassa oli vankkumaton, ei ollut mahdollista luoda pojasta uutta lanteenheiluttajaa, sillä koko Yhdysvaltain tunteman perheen samettisilmäisen kuopuksen ei toki sopinut saavuttaa suosiota sopimattomana rokkarina, ja Rickysta tulikin jonkinlainen välimuoto laskelmoitua kapinaa (Elvis) ja perhepoikaa (Pat Boone). Sen jälkeen kun Imperialille tehty ensilevy Be-Bop Baby nousi myyntitilastojen kärkeen, otettiin Nelsonien TV-sarjaankin loppupätkäksi kohtaus teinihipoista, joissa Ricky lauloi ja nuoret kuuntelivat tarkkaavaisina. Näin luotiin aloittelevalle laulajalle laaja kuulijakunta, ja Rickyn levy kävivätkin hyvin kaupaksi vuosien -57 ja -62 välisenä aikana.
Mutta pelkkä hieno markkinointi ei riitä pitkälle, sen on rock & rollin historia monasti osoittanut. Tuskin Ricky Nelsonin levyt olisivat menneet kaupaksi miljoonittain, ellei katteeksi kiiltokuvien lisäksi olisi ollut hyvää rock & rollia. Tämä United Artistsin (joka osti oikeudet Imperialin materiaalille 60-luvun alussa) kaksoisalbumi sisältää laulajan kaikki hitit (lukuun ottamatta Vervelle tehtyä ensilevyä ja kappaletta You Are My True And Only Love, joka löytyy kokoomalevyltä 14 Carats Vol. 3, MGM 2315136) ja on oiva näyttö siitä, että Ricky oli selvästi keskinkertaista parempi laulaja, ja hänen 50-luvun puolella tehdyistä kappaleistaan muutamat kuuluvat aikansa parhaimpiin saavutuksiin.
Be-Bop Babyn jälkeen seurasi kolme hittiä nopeassa tahdissa: Stood Up (-57), Believe What You Say (-58) ja Poor Little Fool (-58). Kaikki ovat hyviä esimerkkejä Rickyn omasta rockabilly-tyylistä, jonka luomisessa oli myös keskeisellä sijalla laulajan erinomainen taustayhtye, jossa soittivat James Burton kitaraa (paras rock & roll -kitaristi?), pianoa Gene Garth (myöhemmin Joe Osborne) ja rumpuja Richie Frost. Believe... on Nelsonin paras rock & roll -kappale, eheä ja intensiivinen kokonaisuus, jolla Rickyn ääni on saanut lisää varmuutta verrattuna Be-Bop Babyn vielä hiukan haparoivaan otteeseen. Mestariteoksensa aikoihin Ricky oli vasta 18-vuotias. (- toim. huom: Ricky Nelsonin Imperial-merkin ensimmäisillä vuoden 1957 levytyksillä toimi soolokitaristina James Burtonin sijaan Joe Maphis: singlet Be-Bop-Baby / Have I Told You Lately That I Love You, Imperial X-5463 ja Stood Up / Waitin' In School, Imperial X-5483 sekä LP 'Ricky', Imperial LP 9048 - Am I Blue / Baby I'm Sorry / Boppin' The Blues / Your True Love / True Love / Be-Bop-Baby / Have I Told You Lately That I Love You / Honeycomb / I'm Confessin' / Teenage Doll / Whole Lotta Shakin' Goin' On / If You Can't Rock Me. Lisäksi em. 'Ricky'-LP:llä kitaristeina kuullaan sessiomuusikoita Howard Robertsia ja Bob Bainia.)
Samana vuonna (-58) esiintyi Ricky myös Howard Hawksin klassisessa lännenelokuvassa Rio Bravo. Lyöttäytymällä yhteen John Waynen kanssa elokuvan kuluessa saa Ricky mahdollisuuden pyssyttelyn ohella laulaa vanhan juopon Dean Martinin kera kauniin lännenballadin My Rifle, My Pony And Me. Tätä elokuvaa varten hän levytti myös Johnny Cashin säveltämän Restless Kidin, jota ei tosin elokuvassa käytetty.
Vuonna -59 Rickyltä ilmestyi vielä muutama hyvä levy (Just A Little Too Much, It's Late), mutta tuona vuonna levymarkkinat alkoivat taas enemmän olla liikemiesten ohjelmoitavissa, Ricky Nelsoninkin musiikki tuli melodisemmaksi ja sen tyyli siirtyi lähemmäksi vetisiä balladeja kuoro- ja viulutaustoineen. Frankie Avalon, Fabian, Connie Francis, Bobby Rydell ja myöskin Ricky olivat American Bandstand -TV-ohjelman tähtiä, ja sen avulla myytiin näiden laulajien levyjä miljoonittain. Rock & rollin henki oli kadonnut ja tilalle tuli amerikkalainen puhdassydäminen teiniromantiikka. Teen Angel, Venus, Lipstick On Your Collar, Roses Are Red, A Teen-Ager In Love olivat tyypillisiä nimikkeitä ajan tuotteille. Toki 50-luvun lopulla ja 60-luvun alussa tehtiin monia rock & rollin klassikoita, mutta levy-yhtiöille (myös riippumattomille) näytti laulajan image olevan ääntä tärkeämpi. (Vaikka pääosa ajan tuotannosta olikin musiikillisesti merkityksetöntä, niin samalla se aukaisi tietä britti-invaasiolle ja mm. Chuck Berryn ohjelmiston uudelle tulemiselle. Tuskin Beatlesien Twist And Shout olisi kuulostanut niin raivokkaalta, ellei sitä ennen olisi vuodatettu reippaasti kyyneleitä.) Suomessakin Ricky Nelson laskettaneen kuuluvaksi näihin TV:n ja levy-yhtiöiden markkinoimien marionettien joukkoon, sattuivathan Rickyn kovimmat hitit Suomessa (Travelin' Man ja Mary Lou) tähän kauteen.
Vuoden -62 tienoilla alkoi Ricky Nelsonin tähti himmetä, mikä lopulta johti levy-yhtiön vaihtoon (uusi yhtiö Decca yritti saada Rickysta balladipoikaa Las Vegasin yökerhoihin). Mainittuna vuonna ehti hän kuitenkin levyttää Imperialille sympaattisen kappaleen Teenage Idol, jonka sanat ennustivat teinitähden itsenäistymistä ja tulevaa kehitystä mm. Bob Dylanin laulujen tulkkina: "Some people call me a teenage idol/ some people say they envy me/ but I guess they got no way of knowing/ how lonesome I can be... I got no rest when I am feelin' weary/ I gotta be somwhere tomorrow/ to smile and do my show..."
Tämä United Artistsin Legendary Masters Series -sarjaan kuuluva LP (muut osat: Fats Domino, Eddie Cochran) sisältää 26 Ricky Nelsonin levytystä vuosilta 57-63. Singlehittien lisäksi mahtuu mukaan myös poimintoja Rickyn albumeilta, joista mainittakoon versiot Roy Orbisonin kappaleesta Down The Line ja Bobby Lee Trammelin kappaleesta Shirley Lee, joista jälkimmäinen on rockabilly-musiikkia hurjimmillaan. Kansion discografiatiedot ovat epätäydelliset, mutta kuivien numeroiden sijasta kansion kuvat kertovat omaa kieltään Rickyn uran eri vaiheista (otsikolla Photo Highlights Of A Fabulous Career...), mm. kuva 9-vuotiaasta Rickystä miettimässä Leslie Caronin kanssa rakkauden ikuisia salaisuuksia Hollywood-elokuvassa Story Of A Lovers.
Ricky Nelson palasi Top Teniin viime vuonna omalla sävellyksellään Garden Party. Levy kertoo Madison Square Gardenissa pidetystä Rock & Roll Revival -konsertista, jossa Ricky joutui vastakkain vanhan imagensa kanssa: "Played them all the old songs/ that's why they came/ but no-one heard the music/ I didn't look the same/ I said hello to Mary Lou/ she belongs to me/ and sang a song about honky tonk/ it's time to live/ but it's all right now/ I learned my lesson well/ you can't please everyone/ so you got to please yourself..."
Jos Teenage Idolin sanat tuntuivat hiukan laskelmoiduilta, niin kymmenen vuotta myöhemmin Garden Partyssa Rickyn ääni on puhdas ja varma eikä jätä epäilystä laulajan ajatusten aitoudesta. Rickyn kohdalla markkinointimiesten kaiken kattava teinitähtisumu on hälvennyt ja muuttunut tietoisuudeksi omista rajoituksistaan.
Niille, jotka ovat kiinnostuneita Ricky Nelsonin myöhemmästä tuotannosta, suosittelen Garden Party -singlen lisäksi Los Angelesin Troubadourissa muutama vuosi sitten äänitettyä erinomaista LP:tä Ricky Nelson In Concert (MAPS 2168), joka sisältää muutaman Dylan-tulkinnan ohella uudet country-rock -versiot kappaleista I'm Walkin', Believe What You Say ja Hello Mary Lou.

Teksti: Jukka Haarma
(julkaistu BN-numerossa 2/1973)

GENE VINCENT
Rock And Roll Classics, Vol. 1
(Capitol 5C 052.80.230)
A (1) Be-Bop-A-Lula (2) Little Lover (3) Race With The Devil (4) Important Words (5) She She Little Sheila (6) Blue Jean Bop
B (1) Woman Love (2) Maybelline (3) Over The Rainbow (4) Lotta Lovin' (5) Yes I Love You, Baby

Todella mainiota Rock And Roll -sarjaa levykaupoista, jossa on ainakin kahdeksan osaa: Gene Vincentiä sitten seuraa Lloyd Price, Eddie Cochran, The Platters, Louis Prima, Wanda Jackson, The Johnny Otis Show ja eräs omista suosikeistani, Fats Domino. Mutta palataanpa asiaan eli Gene Vincentin levyyn. A-puolen ykkönenhän oli aikoinaan suuri hitti, joka valloitti viisikymmenluvun teinityttöjen sydämet - ja sen varmasti tuntee ainakin melkein jokainen, jolla on FBS-jäsenkortti. Kappaleen puolessavälissä ja lopussa on kitarasoolo, joka kylläkään ei ole mitenkään mainittava. Little Lover taas muistuttaa Emile Fordin ja The Checkmatesien kappaletta Move Along, jonka Emile teki joskus viisikymmenluvun lopulla. Race With The Devil - paljolti Bill Haley -tyylistä kitarointia, hieman pilattu kaikulaitteilla. Marc Bolan teki tuossa vuoden -68 vaiheilla samannimisen kappaleen Tyrannosaurus Rex -ajoilta, mutta surkea oli tuo Bolanin saavutus. Important Words - kappale, joka todella on minun mieleeni: mainiota, rauhallista ja aaah, tuo mainio saxofoni-soolo välillä, todella nautittava pala. Ykköspuolen kaksi viimeistä ovat taas vauhdikasta Rock And Roll -menoa, vaikka Blue Jean Bop alkaakin mainion rauhallisesti.
B-puolen 1. on taas tuota kaiulla pelailemista, joka ei minua oikein miellytä. Maybelline, Berryn hittejä, joskaan ei lauluosuudeltaan vedä vertoja Chuckin versiolle. Kappaleella taustana olevat saxsarit ja etenkin vauhdikas piano tekevät siitä kuitenkin hyvin mukavan kuultavan. Over The Rainbow - kaunis, rauhallinen ja paljolti The Driftersin & Clyde McPhatterin Bells Of St. Mary's -tyylinen kappale. Lotta Lovin' - taustalla hyvä taputuskuoro. Yes I Love You, Babyssa saa mainion kuvan hassujen lauluyhtyeiden tyylistä.
Levy on todella mainiota Rock And Rollia. Sen on oltava kaikkien kuultavissa, jotta ihmiset edes vähänkin tajuaisivat todellista Rock And Rollia, eivätkä tuijottaisi Sweetien puheisiin siitä, kuinka he soittavat progressiivista rockia.

Teksti: Reijo Itävainio
(julkaistu BN-numerossa 2/1973)

CHUCK BERRY
Six Two Five
(Driving Wheel 1001)
A (1) Roll Over Beethoven (2) Sweet Little Sixteen (3) Memphis (4) South Of The Border (5) Beer Drinking Woman (6) Let It Rock
B (1) Mean Old World (2) Carol (3) Liverpool Drive (4) Nadine (5) Bye Bye Johnny (6) Bonsoir Cherie/Johnny B. Goode
(Äänitetty 29.3.1972; taustayhtye: Rockin' Horse)

Tämä on pesunkestävä bootleg-äänitys Chuck Berryn keväällä -72 tekemästä TV-showsta. Vaikkakin FBS pyrkii (ja aiheesta) tämänlaatuisia tuotteita karttamaan, niin katson silti tämän olevan esittelyn arvoisen!
Äänitys on live, tehty BBC:n TV-studiolla ja ehdottomasti Berryn konserttijutuista paras, syystä että tässä konsertissa hän ei pyrikään esittämään mitään uusia tusinatuotteitaan. Melkein kaikki kappaleet ovat sitä aidointa ja alkuperäisintä kamaa, joka tehoaa aina uudestaan ja uudestaan. Ja sitten tämän hymistyksen jälkeen asiaan:
Konsertin aloittaa "Roll Over Beethoven", joka jo antaa viitteitä siitä, mitä on tulossa, alkusoolosta lähtien on ote kappaleeseen innostavan intensiivistä, äänityksen laatu monolevyksi on vähintään kiitettävä ja Chuckin kitara kuuluu kovaäänisistä kirkkaana ja heleänä kuin paimenhuilu ja lauluääni tuntuu vain parantuneen sitten viime kuuleman. Halu esiintymiseen on rehellinen ja kuulijaakin innostava. Tämä osaksi johtunee siitä, että Chuck Berrylle konsertti aina merkitsee valloitus- ja luomistapahtumaa, hänen on esitettävä parastaan ja todistettava kerta kerralta olevansa suurin - ja aina hän myös sen tekee.
"Sweet Little Sixteen" svengaa tästä syystä aina vain paremmin. Sen tutut sävelet saavat Chuckin kitarasta uusia ulottuvuuksia ja solisevat kuin keväinen vuoripuro suoraan kuulijan alitajuntaan. Sama mysteerinen tunne valtaa yleisön myös kappaleen "Memphis" aikana, Chuckin patoutunut kromaattisuus saa varsinkin laulun sanojen osalta uutta olemusta, se kaikessa karuudessaan on jo lähellä passionäytelmää. "South Of The Border" ja "Beer Drinking Woman" ovat leikkisyydellään omiaan hillitsemään yleisön alati kohoavia tunteita. Nämä lyyriset kappaleet ikäänkuin valmistavat kuulijaa aavistamaan seuraavan sävelmän demonista sisältöä: "Let It Rock" lähtee varsin rauhallisesti, mutta silti aina yhtä mahtipontisesti soimaan, sävelkulku on kuin yhtä skolastista leikkiä ja vihdoin kappaleen intermezzossa on kuin taivas repeäisi, intellektuaalinen täydellisyys osoittaa uutta sisäistynyttä tulkintaa ja silloin viimeistään kuuntelija ymmärtää, kuinka kaukana rock & roll on marxilaisesta ajattelutavasta.
Kakkospuolen aloittaa "Mean Old World" ja sen kuiskailevat sävyt antavat katoavan aavistuksen Berryn lineaalisesta atonaalityylistä. "Carol" näyttää vuorostaan, kuinka monumentaalinen ja järkkymätön sointi kitarasta voidaan saada oikean miehen kädessä, karakteristisemmin tuskin tätä voidaankaan esittää välttämättä valkoisten matkijoiden yliampumiselta.
Instrumentaalikappale "Liverpool Drive" omilta osin tuo esiin aivan uuden puolen Chuck Berrysta, sävelmän vaihtelevat sävyt heijastavat sellaista mystiikkaa, jota harvoin edes kuulee studio-levyiltäkään. "Nadinen" hurja tempo on vain omiaan vahvistamaan käsityksiä tämän LP:n ainutkertaisuudesta, koko kappale on kuin kilpajuoksua kohtalon kanssa. Sama kvaliteetti on myös "Bye Bye Johnnyssa", on kuin artisti olisi vaipumassa paholaisen tasolle, kunnes viimeinen levyn raita alkaa. Chuck on jo hengessään siirtynyt toiseen ulottuvuuteen ja kun "Johnny B. Goode" yllättäen kajahtaa, on kuin ukkonen jyrisisi - Chuck laulaa ja soittaa syvässä transsitilassa, ei ole häntä eikä muita, on vain rock ja sen lähes hulluuteen asti menevä mysteerisen hypnoottinen valta, joka saa soittajansa henkisesti ottamaan itsestään irti viimeisenkin voimanrippeen. Tähän eivät kaikki pysty ja Chuck Berryn suuruus perustuneekin valtaviin polyfonisiin henkisiin voimavaroihin.
Mikäli ette tätä ymmärtäneet, niin lyhyesti sanottuna: helkkarin hyvä levy!

Teksti: Hannu Nyberg
(julkaistu BN-numerossa 3/1973)

LITTLE RICHARD
The Incredible Little Richard Sings His Greatest Hits (Recorded Live)
(Contour 2870 150)
A (1) Tutti Frutti (2) Keep A-Knockin' (3) Rip It Up (4) Jenny Jenny (5) Bama Lama Bama Loo (6) Long Tall Sally (7) Ready Teddy (8) Slippin And Slidin' (9) True Fine Mama
B (1) Bony Moronie (2) Lucille (3) Bring It On Home To Me (4) Do You Feel It (5) Whole Lotta Shakin' Goin' On

Little Richardin joskus 60-luvulla alunperin monona Kent/Modernille tekemä live-LP, jota Euroopassa nykyisin puoli-ilmaiseksi ja keinotekoisena stereona kaupitellaan, on hyvä esimerkki siitä, kuinka älytön yleisön kiljunta saattaa pilata hyvinkin nautinnollisen musiikkiesityksen. Koko levyn suurin puute on nimittäin se, että säestys kuuluu Richardin riehumisen ja eläytymiskokonaisuuden seasta selkeästi ainoastaan paikoitellen, joten miehen menestyskappaleista saa selville suurin piirtein ainoastaan niiden ns. nuotin. Etenkin rämäköissä rockeissa tämä varmasti myös osaksi äänityksellisistä vaikeuksista johtunut seikka haittaa melkoisesti, ja LP:n jonkinmoisiksi kohokohdiksi nousevatkin vahvasti bluesahtava "True Fine Mama" ja Sam Cooken kaunis "Bring It On Home To Me". En suosittele tuotetta, vaan kehoitan mieluummin tutustumaan sävelmien alkuperäisäänityksiin, joita on saatavana ainakin Specialtyn/Sonetin kokoamina.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 3/1973)

JUSSI & THE BOYS
Mä Tahdon Rokata
(Scandia SLP 589) -73
A (1) Mä tahdon rokata (2) Mona Lisa (3) Blueberry Hill (4) Sun hommas on rock and roll (5) K.W. Blomqvistin ilmailuaiheinen blues (6) Anna jukeboxin soida (7) Juhlimaan (tosi rankasti)
B (1) Mä oon rock-kuningas (2) Tutti Frutti (3) Hän kuudentoista on (4) Aikoo aikoo (5) Krokotiili rock (6) Ei oo kaljan voittanutta (7) Kesäduuni blues

Tämä Jussi Raittisen LP ilmestyi jo aikaa sitten, onpa se noussut myyntitilaistoissakin peräti kolmanneksi. Ennenkuin kuitenkaan sanon itse asiassa tästä eräässä mielessä mukiin menevästä levystä sitä taikka tätä, niin haluaisin ensin sanoa pari sanaa asian vierestä, kaikessa ystävällisyydessä tietenkin:
Rock and rollin uuden tulemisen myötä pari kolme vuotta sitten kansainvälisille listoille voitiin saman odottaa pian tapahtuvan myös Suomessa. Näin sitten myös viime kesänä tapahtuikin napa paljaana ja takalauta pystyssä kekkuloineen Rauli "Badding" Somerjoen jollain ihmeellisellä keinolla saatua levyttämänsä Chuck Berry -evergreenin "Fiilaten Ja Höyläten" paikallisten listojen kärkeen. Sivumennen sanottuna pidän ko. esitystä eräänä kauheimpana, mitä tällä musiikin saralla olen vuosien mittaan onnistunut kuulemaan. Samoihin aikoihin löivät myös Remu & Hurriganes itsensä varsinkin lavoilla ja konserteissa läpi. He tekivät myös LP:n, joka sisälsi heidän omiakin sävellyksiään, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi oli se niin musiikillisesti kuin teknisestikin melkoisen onneton yritys - vaikka eipä se kyllä myyntiä haitannut.
Levytuottajat ovatkin nyt keksineet oivan tavan paikkailla taskujaan: otetaan yksi tai useampia enemmän tai vähemmän tunnettuja artisteja, hierotaan hellävaroen rasvaa päähän ja lopuksi pannaan levyttämään vanhoja rock'n'roll-kappaleita. Tuloksen laadusta ei niinkään ole väliä, kyllä kauppa käy joka tapauksessa. Viimeisin älynväläys on ilman muuta Dick Dynamite & his Hot Lips (= Cumulus) ja uudelleen studioon raahattu Rock-Jerry, jonka esitys ei Ilta-tähdessä valitettavasti paljon toivoa antanut. Sinänsä Rock-Jerryn debyytistä ei ole mitään pahaa sanottavaa, pikemminkin päinvastoin, mutta silti melkoisen turhilta hänen levytyspuuhansa näin sivusta katsoen vaikuttavat. Paljon parempi idea olisi ollut koota kunnollinen kokoelma-LP hänen 60-luvun alussa levyttämiä esityksiä, mutta ilmeisesti sitä kyllä saadaan odottaa vielä kauan ja hartaasti.
Aivan yhtä turhina pidän myös varsinaisten ulkolaisten rock-konkareiden uudelleen lämmityksiä omista tai muiden vanhoista hiteistä. Nimittäin vain kovin harvoin näillä on tapana onnistua paremmin kuin alkuperäiset levytykset. Harvana poikkeuksena tulee tähän hätään mieleen vain Fats Dominon noin -68 Mercurylle tekemät lämmitykset. Mitkä niistä olen kuullut (Pickwick PSC 3295) ovat varsinkin rytmisesti onnistuneet huomattavasti alkuperäisiä Imperial-levytyksiä paremmin, sinänsä nekään eivät kyllä mitään uutta pysty tarjoamaan.
Henkilökohtaisesti edustankin sitä mielipidettä, että jos artisti ei pysty esittämään mitään omaa, niin olisi parempi, että hän levyttämisen sijaan etsisi itselleen uutta duunia. Mutta täytyyhän toki heitäkin ymmärtää, sillä jos he eivät levytä mitä yhtiö käskee niin sen tekee joku toinen ja vie rahat nenän edestä. Ja syötävä laulajienkin on yhtä pakko kuin köyhän kuolema. Ja kilpailu yhtiöiden kesken on myös kova, on myytävä mitä on kansan saatu haluamaan ja juuri nyt se haluaa rokkia. Laadusta ei paljon ole väliä, pääasia tuntuu olevan, että kolikot tippuvat omaan lakkariin ja sehän on tietysti kaiken liike-elämän kirjoittamaton laki. Siitä huolimatta ei kuitenkaan pitäisi kansaa alkaa suornaisesti viilaamaan mykiöön, sillä mitäpä muutakaan kuin humpuukia on esim. Gary Glitter? Tähän väliin sopineekin siteerata M.A. Nummisen kuolematonta aforismia vuosia sitten (muistaakseni Ylioppilaslehdessä): "Kun humpuukinsa esittää oikealla tavalla, niin se käy taiteesta." Monen mielestä rock and roll tosin on kaukana taiteesta, mutta sen kunnollinen esittäminen vaatii varmasti yhtä paljon kuin klassisen musiikin nuoteista pimputtaminen. Vika ei siis tunnu olevan artisteissa tai levy-yhtiöissä vaan suurin syy taitaakin olla levyjä ostavassa kansassa, se kun näköjään ostaa mitä vain. En nyt menisi sanomaan heitä aivan tyhmiksikään, mutta vaikea on kyllä ymmärtää, että joku on niin höhlä ja maksaa lähes 30 markkaa tällaisesta matkitusta ja täysin rahan ansaitsemista varten puristetusta levystä. Sillä rahalla nimittäin saisi parikin kunnon kokoelmaa aitoa tavaraa.
Historiallinen totuus onkin, että nuorisolla on aina ollut ja aina tulee olemaan omat ihanteensa, joita varttuneempi väestön osa ei aina pysty ymmärtämään. Niinpä muistelen omassa hamassa nuoruudessani ihailleeni Beatleseja - nykyisin ei tulisi mieleenikään ostaa heidän levyjään, sillä miten sananlasku sanoo: "Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus." Kadun tuota hairahdustani mitä syvimmin, mutta katson sen olleen kokonaan tajuntateollisuuden syytä, sillä mitäpä pahimmassa puberteetti-iässä oleva nuori uskoo nyt ja silloin paremmin kuin jengiään ja varsinkin nuortenlehtiä. Jos vaikkapa esim. Suosikki alkaisi joka toisella sivullaan kirjoittaa Tauno Äikäästä, niin varmaa olisi, että hänestä tuota pikaa tulisi varteen otettava kilpailija esim. Irwin Goodmanille. Tätä ei ollut tarkoitettu halventamaan ketään, ei varsinkaan Taunoa, halusinpa vain tällä kaukaa haetulla esimerkillä havainnollistaa sitä tiedotusvälineiden valtaa, mikä niillä on nuorison ja muiden kansalaisten manipuloinnissa. Eläviä esimerkkejä löytyy vaikka millä mitalla.
Nyt olisi jo aika siirtyä itse aiheeseen, mutta en malta vielä lopettaa vaan palaan viimeisen kerran elokuvan "Let The Good Times Roll" pariin: Käydessäni katsomassa sen vielä kerran varmuuden vuoksi, niin tapahtui elokuvateatteri Bio Tarjassa seuraavaa: Filmi katkesi (ei tosin minulta) ja syntynyttä taukoa ovelasti hyväksi käyttäen osa muutenkin vähäväkisestä yleisöstä poistui hienotunteisesti. Olin ja olen vieläkin hieman ymmälläni, sillä nämä poistujat olivat havaintojeni mukaan juuri sitä Glitter-ikäluokkaa, joka ei tiedä mistään muusta mitään eikä näköjään välitäkään tietää. Mitä edellä sanoin nuorison ihanteista, niin se näyttää pätevän myös kääntäen. Mutta jos Glitter olisi esiintynyt valkokankaalla, niin silloin olisin minä vuorostani kadonnut, jos nyt edes olisin sisään erehtynyt.
Joo, näyttää tuota alkulämmittelyä siunaantuneen jo tarpeeksi, sen olisi totuuden nimessä voinut kyllä sanoa lyhyemminkin eli miksi ostaa jäljiteltyä kun aitoakin on yllin kyllin saatavissa? Tämä kysymys on muistaakseni aiemminkin esitetty BN:n palstoilla, mutta ei sen uusiminenkaan kai pahaa tee. Tilannehan oli aivan sama blues-villityksen ollessa pahimmillaan, lisäksi on vielä muistettava, että eihän edes aito rokkikaan aivan tyhjästä syntynyt, vaan samalla lailla joutuivat noin 20 vuotta sitten sen kehittäjät nuolemaan näppejään. Sen takia olisikin tärkeää, että historia ei tällä kertaa toistaisi itseään.
Tästä vuodatuksesta lieneekin kaikille selvinnyt, millä mielellä tämän levyn asetin lautaselle pyörimään. Enpä totta tosiaan kovin innokas ollut ja parin kuuntelukerran jälkeen on toteaminen, että taas on kallista muovia kulutettu lähes turhaan. Mitään varsinaisesti uutta ei Jussi pysty tarjoamaan, hyvinhän hän tietysti laulaa ja sovitukset ovat tukevat. Vahvistettu Boys-yhtye myötäilee mukavasti, mutta ei silti pysty pahemmin saamaan uutta ilmettä näihin etupäässä kovin kuluneihin sävelmiin. Plussapuoleksi on tosin laskettava laulujen esittäminen selvällä suomenkielelllä ja käännöksetkin ovat aivan OK. Eipä sen puoleen, suomeksihan se Somerjokikin laulaa. Kappaleista tuntuvat parin kuuntelukerran jälkeen maukkaimmilta nimikkosävelmä "Mä Tahdon Rokata", jonka alkuperäislevytys tuntuu nykyisin olevan suorastaan kiven alla. Hyvin on onnistunut myös Eddie Cochran -bravuuri "Kesäduuni Blues", mutta senkin on jo Suomen Yleisradio liiallisella veivaamisella onnistunut väljäyttämään. Aivan turhaan on mukaan otettu "Krokotiili-Rock", sitä nimenomaan on viime aikoina saatu kuulla kyllästymiseen asti.
Kun oikein miettii, niin kyllä tällekin levylle aina jotain käyttöä löytyy. Esim. diskoihin se sopinee vallan mainiosti, sillä niissä tuntuu kaljan litkiminen olevan tärkeämpää kuin musiikin kuunteleminen. Todellista taidenautintoa tuskin kukaan hiemankin rokkiin perehtynyt tätä kuunnellessa kokee. Ja kuten sanottu, en tätä levyä pidä mitenkään tärkeänä virstanpylväänä edes suomalaisessa musiikkielämässä. Tällaisia on kuultu ennenkin ja lisää tullee vielä, sillä tuskinpa Rock-Jerrynkään levy viimeiseksi jää.

Teksti: Hannu Nyberg
(julkaistu BN-numerossa 2/1974)

HANK C. BURNETTE
Here Comes That Train / Slow Down
(Southern Sound SSR 500) 7" single

Englantilainen Southern Sound -levymerkki alkaa vähitellen toipua muovipulasta, ja rockabilly soi juhlan kunniaksi. Hank pudottelee kuin Elvis huippukautenaan, rutistaa kitarastaan perin autenttisen rock & roll -soinnin, ja mikäli tämä ei ole aito 50-luvun tuote niin kyllä niitä kärkipään uusintaotoksia. Sävelmätkin ovat taattua tavaraa, A-puoli Eddie Bondin ja B-sivu Jack Earlsin, joka on piisin Sun-merkille purkittanutkin, muttei kuitenkaan karjaise lopussa yhtä komeasti kuin Hank.
Taitaapa olla paras Southern Sound -single tähän mennessä, eikä arvoa alenna tippaakaan se, että laulaja ei liene sukua kuululle Johnny Burnettelle, vaan on vahvistamattoman tiedon mukaan ruotsalainen, oikealta nimeltään Högberg.
Levyä - kuiten muitakin firman kiekkoja - voit tilata FBS:ltä hintaan 4 mk + postikulut 1 mk mikäli lähetät rahan etukäteen, tai postiennakolla hintaan 4 mk + posti 1 mk + ennakkomaksu 1,20 mk. Varaudu jopa 6-7 viikon toimitusaikaan, sillä levyä ei vielä ole varastossa, ja Kusti soutaa Englannista tätänykyä laiskanlaisesti, joskin huomattavasti rivakammin kuin USA:sta.

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 3/1974)

HARMONICA FRANK & HIS BAND
Rock A Little Baby / (Larry Kennon with Harmonica Frank:) Monkey Love
(Mimosa 205) 7" single

Harvat valkoiset ovat saaneet blues-fanaatikkojen hyväksymisen, mutta poikkeuksena on Frank Floyd. Tämän levyn sisältämät kappaleet on aikaisemmin julkaistu Frankin ja Larry Kennon omalla F&L-merkillä. Huuliharppua ei kylläkään ole kuultavissa, mutta tilalla on Jimmie Rodgersin tyylistä jodlausta. Levy ei ole ihmeellinen, mutta lajinsa hyvä esimerkki. Tätä ja edellistä levyä [Joe Willie Wilkins & his King Biscuit Boys: It's Too Bad / Mr. Downchild, Mimosa 174] saa FBS-levypalvelusta.

Teksti: Timo J. Närväinen
(katkelma BN-numerossa 4/1975 julkaistusta artikkelista "Bluesia 45:llä")

ESA PAKARINEN
Pakarock
(Rytmi RILP 7099) -74
A (1) Köyhä mä oon (2) Kalsarit vain (3) Antaa mennä vaan (4) Noin se onnistuu (5) Niin vaikeaa on teinirakkaus (6) Jäi vain jäljelle blues
B (1) Rock on tullut jäädäkseen (2) Kuusitoistavuotias (3) Härmä rokkaa (4) Rokki on poikaa (5) Enkelin sain (6) Oop shoop

Sinänsä mielenkiintoinen ilmiö: suomalaisten viihdyttäjien old-timereihin lukeutuva Esa Pakarinen tulkitsemassa 50-luvun jälkirokkia, vesitettyjä teiniballadeja jäykän huvittavalla savolaistyylillään. Tuloksena on "läskiviipaleita ja rusinasoppaa lautasen täydeltä", kuten tuottaja Vexi Salmi levykannen tekstissä toteaa.
Pakarisen rokkiproduktio lienee Vexillä osa laajempaa suunnitelmaa kotimaisen rokin elvyttämiseen. Myös entinen rokkunkku Pekka Loukiala on viety uudelleen studioihin, mistä tuloksena on syntynyt pari vahvaa Elvis-tyylitelmää, Nallekarhu (Teddy Bear) ja Mieluummin kanssas rokkaisin (Baby, I Don't Care).
Pakarisen kanssa on sitten tehty kokonainen lp-levy, joka onkin kokonaisuutena varsin siisti työnäyte. Taustat, instrumentaali- ja kuoro-osuudet ovat huolella tehtyjä, joskin hieman steriilejä. Varsinaista "kovaa rokkia" ei kappalevalikoimasta löydä. Sävelmät ovat Dionin, Ricky Nelsonin, Paul Ankan, Roy Orbisonin ym. teinilaulajien kynästä lähteneitä balladeja.
Entä sitten Pakarisen tulkinnat? Levyn kuriositeettiviehätys onkin laskettu sen seikan varaan, että Pakarinen ja rokki ovat ainakin näennäisesti varsin kaukaisia ilmiöitä toisilleen. Pakarinen tuntuu lauluosuuksissaan todellakin leijailevan omassa maailmassaan alkuperäiskappaleiden tunnelmien ulkopuolella. Tämä seikka tuo sitten esityksiin oman "epätodellisen" sävynsä. Pari kappaletta kyllä kuuntelee levyltä pieni hymynvirne suupielessä. Sitten alkaa maistua puulta. Yksitotisuus ja puisevuus käyvät päälle.
Pakarokin paras anti löytyy sanoituksista. Vexi Salmi on hylännyt alkuperäistekstien kehykset ja pureutunut rokkiin "sisältäkäsin". Levyllä näyttäytyy härmärock ulkolaisena lainana, jonka soittajat ovat tuoneet "viitostietä pohjoiseen". Meikäläisissä kuvioissa se saakin näin ollen tehtäväkseen toimia lähinnä vanhan häjyperinteen jatkeena.
Onko rokki sitten vallannut tangon ja jenkan paikan Pohjanmaan tanssilavoilla? Onko se nykyään juuri sitä musiikkia, jota senkan vetämisen uhalla vaaditaan soittajilta? Mene ja tiedä. Kuitenkin lienee rockin suomalaisille sovelleutukselle tyypillistä jonkinasteinen aggressiivisuus. Näistä puitteista lähtien voitaisiin Härmä-rokkia pitää kotimaisen rockin tunnuslauluna: "Nyt on juttu niin, että enää ei ruttu soi. Jos tiedä et niin se henkes vain viedä
voi - nyt ei Liljankukkaa ykskään karkeloi..."
Läpi 60-luvun eli rock'n'roll Suomessa lapsipuolen asemassa. Nykyisin tarjoillaan monenlaista korviketta sille sukupolvelle, joka ei ollut vielä syntynytkään silloin, kun rock'n'rollin aidoimmat muodot olivat jo kuolleet ja rappeutuneet. Ne, jotka eivät vielä ymmärrä mitä aito rock on, eivät ymmärräsitä ainakaan Pakarokkia kuunneltuaan. Laajemmalla tasolla levy ruokkinee perinteisiä virhekäsityksiä rockista alkeellisena ja huvittavana musiikinlajina. Rockpuristi pudistanee surullisena päätään Pakarisen jäykille parodioille. Mahtaisiko muuten olla erehdys, että Pakarisen lauluosuus kappaleessa Rokki on poikaa osuu melkein samalle aaltopituudelle musiikin kanssa?

Teksti: Juhani Similä
(julkaistu BN-numerossa 4/1975)

CARL MANN
The Sun Story, Vol. 6
(Sonet Spotlight SPO-131) -75
A (1) Mona Lisa (2) Too Young (3) Kansas City (4) Don't Let The Stars Get In Your Eyes (5) Baby I Don't Care (6) Blueberry Hill
B (1) Ubangi Stomp (2) South Of The Border (3) Crazy Fool (4) Pretend (5) Mexicali Rose (6) Rockin' Love

Ruotsalainen Sonet-yhtiö pitää hallussaan pohjoismaisia julkaisuoikeuksia mm. legendaarisen Sun-yhtiön materiaaliin. Kiinnostuksen rock-a-billyyn elpyessä ja Phonogrammin Englannissa julkaisemien levyjen loppuessa Sonet katsoi aiheelliseksi pyöräyttää markkinoille sarjan Sunin materiaalista koottuja levyjä. Aluksi ilmestyi viisi osaa, jotka sisälsivät tuttua tavaraa Johnny Cashilta, Charlie Richiltä, Carl Perkinsiltä, Roy Orbisonilta ja Jerry Lee Lewisiltä, eivätkä näin ollen keräilijän näkökulmasta olleet mitenkään merkittäviä, koska niiden sisöltämät kappaleet olivat jo aiemmilta julkaisuilta löytäneet tiensä jokaisen rock-a-billyn ystävän levyhyllyyn.
Osaltaan ilmeisesti ruotsalaisten asianharrastajien painostuksesta johtuen Sonet sitten sarjassaan julkaisi myös kuudennen osan, puheena olevan Carl Mannin LP:n.
Carl Mann ei ole varsinaisesti Sun-artisti, vaan hän levytti Sunin sisaryhtiölle Phillips Internationalille. Mann levytti merkille vuosina 1959-62 ja oli viimeinen Sam Phillipsin löytämä artisti, joka ylti jonkinlaiseen myyntimenestykseen. Kuten vuosiluvut osoittavat, Mannin ura yhtiöllä liittyy vuosiin, jolloin teini-pop oli työntänyt aidon rockin ja rock-a-billyn syrjään myyntitilastoissa ja jolloin myös Sunin ja sen sisarmerkin musiikki alkoi heijastella enemmänkin yleisön muuttunutta (tai oikeammin muutettua) makua.
Carl Mann oli (ja lienee vieläkin) ilmeisen kyvykäs pianisti ja laulaja, jolla oli selvästi erottuva ja tunnistettava tyyli. Ilmeisesti kaikki hänen levytyksensä eivät tee oikeutta hänen kyvyilleen. Hänen musiikissaan voi erottaa selvästi vielä yhtymäkohtia vanhan Sun-beatin kanssa, mutta toisaalta se on varsin kaukana vanhasta Elviksestä ja Carl Perkinsin klassikoista. Kaukana nimenomaan teini-popin suuntaan. Kuten kappalevalikoima osoittaa, Mann paljolti levytti vanhoja "laulelmia" ja hänen ainoa suurmenestyksensä "Mona Lisa" kuuluu juuri tähän ryhmään. Paikoin tämä toimii, mutta "Souht Of The Border" ja "Mexicali Rose" jättänevät menevyydestään huolimatta rock-fanit melkoiset kylmäksi. Mann levytti myös versionsa "Kansas City"- ja "Blueberry Hill" -kappaleista, ja vaikka nämä ovatkin varsin onnistuneita ja rytmisesti jänteviä versioita, niin eivät ne esim. Wilbert Harrisonia tai Fats Dominoa mitenkään uhkaile. Loput levyistä ovat joko versioita country-kappaleista (A4 ja B3) tai selvemmin rock-tyyppisiä. NNäiden viimeksi mainittujen joukkoon kuuluu mielestäni levyn ainoa huippuesitys "Ubangi Stomp", jonka ei tarvitse hävetä Sunin muun tuotannon rinnalla ja on lähes yhtä hyvä kuin Warren Smithin tyypillisellä Sun-kompilla levytetty alkuperäisversio vuodelta 1956 (löytyy LP:ltä Sun Rockabillies Vol .1).
Merkittävä avu Mannin levyillä on erinomainen säestysyhtye, varsinkin kitaristi Eddie Bush, joka monin paikoin materiaalista johtuen joutuu soittamaan kuvioita, jotka ovat varsin kaukana vaikkapa Carl Perkinsin bluesvivahteisesta improvisoinnista, mutta esim. "Ubangi Stomp" ja "Kansas City" -kappaleissa hän irrottaa maukkaat soolot.
Yhteenvetona on todettava, ettei tämä LP varmaankaan ole "puhtaan" rock-a-billyn ystövien mieleen, eikä varmaankaan muidenkaan rock and roll -puritaanien. Vastapainoksi Sun-fanaatikot ovat tästä ikionnellisia, varsinkin kun 12 kappaleesta peräti 7 on aiemmin julkaisematonta materiaalia.

Teksti: Seppo Elonen
(julkaistu BN-numerossa 5/1975)

MAC CURTIS
Good Rockin' Tomorrow: Rockabilly Uprising !!!
(Rollin' Rock LP 007)
A (1) Good Rockin' Tomorrow (2) Wake Up Rock'n'Roll Rock-A-Baby (3) Hard Hearted Girl (4) Party Line (5) Turn To Me (6) For Your Love
B (1) Rockabilly Uprising (2) Been Gone A Long Time (3) Juice Box (4) Gone Out Of My Mind (5) Wildcat Tamer (6) Let's Go
Mac Curtis (vcl, rh.gtr), Ray Campi (all the other instruments on this LP except sax on A5 by Billy Zoom)

Rollin' Rockin omistajan, Ronny Weiserin olohuoneessa (dig it) on tehty melkoinen määrä onnistuneita/hauskuuttavia levyjä. Enimmäkseen asialla ovat olleet rockabillyn vanhat "legendat" ja rock'n'rollaajat - Elviksen vanhat kamut, jotka tämän "jalkoihin jääneinä" aikoinaan vetäytyivät kuvioista. Mac Curtis, Ray Campi ja moni muu on saanut mahdollisuuden todistaa, jotta good rocker never die, ja jokaiselta on ilmestynyt albumi Weiserin tuottamana. Tulokset ovat olleet lähinnä high (cup) fidelityä. Mac Curtis ei ehkä ole loistokas laulaja - lieneekö aika, viini ja viikset verottaneet miehen ääntä, mutta todella hikisen menon hän tällä levyllä saa aikaan. Kiteytettynä tämän levyn musiikkina kuullaan lähinnä rummunmoukutusta, johon on lisätty slappin' bass, "terävä kitara" ja Mac päällimmäiseksi uhoamaan, äänenkäytön siirtyessä muminasta ulvahduksiin ja yleiseen naurunhörinään.
Kaksi ensimmäistä kappaletta ovat Weiserin & Curtisin yhteistuotantoa ja sitä itseään, rockabillyä. "Wake Upissa" on melko ovela rummutus (rab-rumpu?), "Turn To Me" on levyn ainoa rauhallinen kappale ja ykköspuoli päättyy nopeahkoon kantriin. "Turn" erottuu joukosta myös saxofoninsa ansiosta. Kääntöpuolen ensimmäisessä laulussa on nimen mukaisesti kyse rockabillyn ylösnousemuksesta, siinä ja seuraavassa "Long Timessä", Mac todella eläytyy esitykseensä niin kuin vain vain musiikkiaan rakastava taiteilija voi sen tehdä. "Juice Box" on Weiserin säveltämä, totutusta poikkeava rab-kappale, jota kuunnellessa ei sitä uskoisi tehdyn "jonkun olohuoneessa" - ja Ray Campin kitaratyöskentely on kauttaaltaan tehokasta. Kappaleiden "tasapaksuus" ehkä hieman verottaa nautintoa levyä enemmän soittaessa ja ensikertaa tämäntyyppistä musiikkia kuunteleva saattaa vierastaa toteutuksen rentoutta. Levyn päättää yleinen lähtökehoitus "Let's Go", jossa rumpupallille on päästetty kai joku raskaantyöntekijä.
Levyn voi tilata Ronnyltä (n. $9.80 lentopostissa) os. 6918 Peach Ave., Van Nuys, California 91406, USA. Lähettämällä 2 kansainv. vastauskuponkia voi tilata listan Rollin' Rock -levyistä ja samannimisestä lehdestä.

Teksti: Jari Kyyrö
(julkaistu BN-numerossa 1/1976)

DEL SHANNON
The Vintage Years (1961-1965)
(Fontana 9299 771) -75
A (1) Runaway (2) Hats Off To Larry (3) So Long Baby (4) Hey! Little Girl (5) The Swiss Maid (6) Little Town Flirt
B (1) Two Kind Of Teardrops (2) Sue's Gotta Be Mine (3) Handy Man (4) Do You Wanna Dance (5) Keep Searchin' (6) Stranger In Town

Del Shannonista oli juttu BN 2/75:ssä, joten miestä ei tässä yhteydessä tarvinne pitkälti esitellä. Todettakoon vain tietämättömille, että kysymyksessä on valkoinen laulajapoika, joka tyylillisesti sijoittui teinipopin ja myöhäisrock'n'rollin välialueille. Tällä levyllä ovat alkuperäisversioina miehen suurimmat hitit vuosilta 1961-1965 aikajärjestyksessä ja varustettuina levytyspäivänmäärillä.
Tässä levyssä heijastuu mielenkiintoisesti eri ajanjaksot pop-musiikin historiassa. Nimittäin kappaleissa A1-A5 ei vielä kuultu tyttölauluyhtyeiden vaikutusta, mikä taas käy ilmi selvästi kappaleiden A6, B1-B3 taustoista. Edelleen kannattaa noteerata, että A6:ssa (vuodelta -62) on selvästi samoja tekijöitä, joita tuli myöhemmin olemaan Beatlesien musiikissa (taustalaulu, falsetinkäyttö). Kappaleissa B4-B6 taas heijastuu jo Beatles-yhtyeen valtaantulo: tyttötaustat puuttuvat, solisti laulaa itse useamman stemman. Niin ikään B5 voisi olla suoraan Beatlesien laulukirjasta.
Kuten sanottu, tässä on todellinen kappale pop-musiikin historiaa. Ja kun vielä levyn hintakin (19.50) on edullinen, niin tätä voi todella suositella.

Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 2/1976)

ERI ESITTÄJIÄ
Rock And Roll At The Capitol Tower
(Capitol 2C 184-81970/71, 2-LP)
Tommy Sands: Blue Ribbon Baby + 6 muuta / Johnny Burnette: Sweet Suzie / Jerry Reed: Mister Whiz + 5 muuta / The Rio Rockers: Mexicali Baby + 1 / Gene Vincent: Teenage Partner '58 + 2 muuta / Wanda Jackson: Fujiyma Mama + 4 muuta / Skeets McDonald: You Ought To See Your Grandma Rock + 3 muuta / Jack Scott: Strange Desire + 1 / Dub Dickerson: My Gal Gertie / Jimmy Heap: Go Ahead On(Alkuperäisäänitykset vv. 1954-1964)

Rock'n'rollin harrastajille joulu on tullut viime vuosina useinkein keskellä vuotta. Markkinoille on näet ilmaantunut aina silloin tällöin uudelleenjulkaisuja, jotka nykyisten singlehuutokauppojen kovan hintatason huomioon ottaen ovat jättäneet rakoja moniin muihin tarpeellisiin tarkoituksiin. Uusia näistä keräilijälahjoista on Capitolin materiaalista koottu uljas tuplakansio.
Capitol ei ollut mikään kovin aktiivinen rock'n'roll-yhtiö 50-luvulla, pääartisti oli ilman muuta Gene Vincent ja hänen ohellaan parhaiten menestyi ilmeisesti yksi harvoista naispuolisista rockareista, Wanda Jackson. Yhtiön teini-rockin sanansaattaja oli Tommy Sands. Mutta Capitol oli sitävastoin hyvin toimelias kantriyhtiö, ja kantriosaston johtaja Ken Nelson levytti rockia yhdessä vaiheessa monella kantriartistillaan.
Tämä kokoelma antaa suhteellisen hyvän kuvan Capitolin operaatioista. Mukana ovat kaikki nimekkäät: Vincent, Jackson ja Sands. Kantriartisteja taas edustavat Skeets McDonald, Jerry Reed, Jimmy Heap ja Dub Dickerson. Joukkoon mahtuneet Johnny Burnette ja Jack Scott ovat taas seassa hyvän matkaa 60-luvun puolella tehdyillä tallennoksilla.
Ja jos Capitolin rockia olisi haluttu kokonaisuutena esitellä, niin mukaan olisi tietysti pitänyt ottaa yhtiön Little Richard -kopio Esquerita ja Bill Haleyn leikannoista Cometseista muodostettu Jodimars. Mutta heidänhän esityksiä on saatavana helposti esimerkiksi Englannissa Emberillä. Tämän tuplan biisit ovat sitävastoin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta olleet todella hankalasti hankittavia, osa on jopa kokonaan ennenjulkaisematonta tavaraa. Sikäli valinnat kyllä puolustavat paikkaansa.
Mielestäni levyn yleistaso on hyvin korkea, paikoitellen se tuo esiin varsin yllättäviä asioita. Suurin yllätys minulle on ilman muuta Jerry Reed, nykyään Nashvillessä plastikkiin sortunut huippukitaristi. Vuonna 1956 Reed oli erittäin tyylikäs rockabillyn taitaja, jonka kaupallinen menestys jäi vaatimattomaksi Capitolin ilmeisesti keskittyessä Gene Vincentin markkinointiin. Silti ennen kaikkea kokoelmalla olevat neljä laulua tuolta vuodelta ovat aivan yhtä kovatasoisia kuin monet samanaikaiset Memphisin Sun-äänitteet.
Toinen kova rab-artisti on myöhemmin taas puhtaaseen kantriin palannut Skeets McDonald, jonka rab-esityksiä on alan ulkomaisessa lehdistössä rajusti ylistetty. Nyt kun vihdoin ne onnistuu kuulemaan, ylistyksiin on pakko yhtyä. Jälleen meno on kuin parasta memphisläistä. Tuntemattomat suuruudet Dub Dickerson ja Jimmy Heap taas edustavat kantrin ja rab:n välivaihetta, jälkimmäinen on aika paljon myös kiinni Bill Haleyn ilmaisussa.
Tommy Sands taas tuskin on mikään kovin arvostettu rock-esiintyjä, lähinnä hänet tuotiin esiin yhtenä Ricky Nelson -vaihtoehtona. Hyvillä taustoilla hänkin pärjää varsin mainiosti, vaikkakin Sandsin ääni on aika hentoa tekoa. Tällä levyllä onnistunein on "Blue Ribbon Baby", joka muistuttaa paljon Nelsonin ja hänen kitaristinsa James Burtonin parhaita töitä. Etteikö sitten Burton vaan olisi mukana tälläkin?
Wanda Jacksonin pistävä ääni ei ole niitä kaikkein miellyttävämpiä. Siitä johtuen hän ei kai milloinkaan ole kuulunut suurimpiin suosikkeihini, mutta hemmetin tehokas hän on runnoessaan laulujaan lävitse. Gene Vincent taas on kokoelmalla jokseenkin vaisusti mukana johtuen ilmeisesti siitä, että tämän koonnut Ranskan Capitol on tehnyt aiemmin erittäin hyvää työtä Genen levytysten uudelleenpakkaamisessa eikä yhtiö ole halunnut mennä päällekkäisyyksiin.
Silti nämä kolme vuodelta 1958 olevaa Vincent-uraa ovat kelpo tavaraa, varsinkin itselleni ennen tuntematon "Teenage Partner" on yllättävän kova kokonaisuus, ei vähiten Johnny Meeksin kitarasoolon ansiosta.
Onnellista kyllä, tämä kokoelma on tuotu Suomeenkin. Mutta eri asia on, kauanko sitä on saatavilla. Alan harrastajia tuskin tarvitsee edes kehottaa sen hankintaan.

Teksti: Matti Laipio
(julkaistu BN-numerossa 2/1976)

GENE VINCENT & THE BLUE CAPS
Gene Vincent Rocks And The Blue Caps Roll
(Capitol/Pathé Marconi 2C 064-82075) -76
A (1) Brand New Beat (2) By The Light Of The Silvery Moon (3) You'll Never Walk Alone (4) Frankie And Johnny (5) In My Dreams (6) Fleabrain
B (1) Rollin' Danny (2) You Belong To Me (3) Your Cheatin' Heart (4) Time Will Bring You Everything (5) Should I Ever Love Again (6) It's No Lie
Johnny Meeks (lead gtr), Dickie Harrel (drums), Bobby Lee Jones (bass), Scotty McKay (piano), Paul Peek & Tommy Facenda (voc backgrounds)

Kysymyksessä on Vincentin kolmannen lp:n uudelleenjulkaisu v:lta 58. Miehen koko 50-luvun tuotanto on nykyään saatavissa paitsi Capitolin alkuperäisinä lp:inä, myös G.V. Story -sarjana, jonka tarkoituksena on kattaa Vincentin koko levytysura aina 70-luvun alkuun saakka, jolloin tämä rock'n'rollin marttyyri kuoli alkoholin liikakäyttöön. Valitettavasti sarja ei noudata kunnolla vuosilukuja, esim. viimeksi ilmestyneet osat 7 ja 8 sisältävät balladeja 50-luvulta. Vincentin pikkumerkeillä julkaistut kappaleet eivät tietenkään näiltä levyiltä löydy.
Gene VIncentin tuotanto on melko tasaista hyvää rock'n'rollia ja Blue Caps on erinomainen rutinoitu rock-yhtye, jonka vaikutus 50-luvulla perustui villeihin lavaesiintymisiin enemmän kuin listalevyihin, joita Vincentillä "Be-Bop-A-Lulan" jälkeen oli vain pari, "Lotta Lovin'" ja "Dance To The Bop".
Arvosteltavana oleva levy sisältää yllättäen enimmäkseen r&r-balladeja ja melkeinpä viihteeksi luokiteltavaa kamaa, vain molempien puolien ensimmäiset ja viimeiset kappaleet edustavat Vincentin hienoa r&r-soundia. Levyllä esiintyvässä, toisessa Blue Caps -kokoonpanossa oli kaksi ainoastaan laulavaa jäsentä, lavalla Genen kummallakin puolella, idean Vincent tähän sai luonnollisesti mustilta lauluyhtyeiltä. Tämä taustalaulu muodostuikin bändin tavaramerkiksi kirskuvien, pitkin Capitolin jättistudioiden seiniä kiipeilevirn kitarasoolojen kanssa. A1 on mielestäni yksi Gene parhaista kappaleista ja huimasti aikaansa edellä ollut esitys. Kiihkeä erikoinen beat, jossa tärkeää osaa esittävät doobi-doobi-wah -taustalaulu sekä Vincentin rockabilly-laulanta. Hieno esitys, jonka voimaa vuosikymmenet eivät pysty himmentämään. Seuraavat kappaleet ovat tuttuja balladeja, jotka Gene kuitenkin esittää nuoruuden innolla ja luonnollisella, korkealla äänellään siinä määrin miellyttävästi, että niidenkin julkaisemisen voi hyväksyä.
Ensimmäisen puolen päättää teinitytön-kuvaus "Fleabrain", jossa kuullaan taas hienoa yhteissoittoa ja Meeksin korviapuhkovia sooloja. B1:ssä soundi on enemmän rockabillyä ja Gene laulaakin hieman hic-cupia. Sitten seuraa taas hitaampia lauluja, joista tekee kuunneltavia Vincentin värähtelevä ääni sekä paikoitellen kitarasoolot, jotka yksinkertaisuudessaan musiikkiin. B6 on "Rollin' Dannyä" muistuttava menopala.
Nämä Gene Vincentin levyt ovat toivoakseni aiheuttaneet verenpaineen kohoamista muillekin kuin itselleni. Gene oli musiikilleen omistautunut taiteilija, jonka vaikutus muusikko-piireissä varsinkin 60-luvulla oli suuri. Tätä levyä edustavamman kuvan toisesta Blue Caps -kokoonpanosta saa tutustumalla esim- levyyn G.V. Story Vol. 2.

Teksti: Jari Kyyrö
(julkaistu BN-numerossa 3/1976)

SLEEPY LABEEF
The Bull's Night Out
(Sun Int. 130) -74
A (1) Too Much Monkey Business (2) Buying A Book (3) Back Of His Hand (4) Birds Of All Nations (5) Black Farmer
B (1) Me And Bobby McGee (2) Boom, Boom, Boom (3) It Ain't Sanitary (4) Honey Hush (5) A Hundred Pounds Of Lovin' (5) Asphalt Cowboy

Laajassa matkakertomuksessaan BN:n numerossa 36 M. Laipio mainisti Sleepy LaBeefin olevan Shelby Singletonin yhtiön leivissä. Sleepyhän on eräs monista 50-luvulla rock & rollin ja rock-a-billyn parissa yritelleistä ja levytelleistä laulajista, joiden osaksi ei tullut mitään suurta menestystä. Hänen vanhoja levyjään lienee julkaistu joillakin keräilijöille suunnatuilla bootleg-kokoelmilla. Mieleen tulee ainakin Redita-LP "I Want A Rock And Roll Guitar".
Puheena oleva vuodelta 1974 peräisin oleva LP on julkaistu Singletonin nykyään omistamalla vanhalla maineikkaalla Sun-merkillä varustettuna samanlaisella etiketillä kuin vanhaa Sun-materiaalia sisältävät uudelleenjulkaisu-LP:t. En ole tietoinen siitä, minkälaisilla linjoilla Sleepy nykyään pääasiassa liikkuu, countryn parissa olettaisin, mutta tällä levyllä on pääpaino selvästi asetettu rock and rollin puolelle. Selvää countrya edustaa oikeastaan vain kappale A3. Molempien levypuoliskojen kaksi viimeistä kappaletta voisi luokitella vaikkapa country-rockiksi ja kaikki muut rock & rolliksi lukuun ottamatta kappaletta A2, joka on viiden minuutin mittainen mobologi. Jopa vanha tuttu B1 vedetään läpi rivakalla rock-säestyksellä.
Itse musiikkiin mennäkseni Sleepy on varsin tehokas laulaja. Hänellä on paksu, matala ja vava ääni, Johnny Cashin tyyppinen, mutta vielä järeämpi, joskin samalla taituisampi ja musikaalisempi. Erityisen hyvin Sleepyn ääni pääsee oikeuksiinsa R&B- ja bluespohjaisissa B2:ssa ja B4:ssä, joiden mukanaolon yhdistyksen jäsenistö muutenkin taitaa noteerata myönteisellä mielenkiinnolla. Taustat ovar varsin hyvää työtä ja vaikka kyseessä onkin vuosi 1974, niin ainakin minä olen kuulevinani niissä onnistunutta pyrkimystä vanhan Sun-soundin joidenkin puolien elvyttämiseen.
Yhteenvetona sanoisin, että kyseessä on kiinnostava ja suositeltava levy, joka ei taatusti häpäise kunniakasta etikettiään.

Teksti: Seppo Elonen
(julkaistu BN-numerossa 3/1976)

NARVEL FELTS
Live
(Power Pak PO 237) -74
A (1) Maybellene (2) The End Of My World Is Near (3) Mountain Of Love (4) Me And Bobby McGee (5) You Gave Me A Mountain
B (1) They'll Never Take Her Love From Me (2) Everything I Taught Her Was Bad (3) Bad Moon Rising (4) Swinging Doors (5) Four Seasons Of Life

Narvel Felts on nykyään yksi country-musiikin ja yleensä musiikkialan super-stareista. Hänellä on viime vuosilta takanaan useampia menestyslevyjä. Monen muun artistin tapaan hänkin aloitti uransa toiveikkaana rock-a-billy-laulajana 50-luvulla. Esimerkkinä tästä ajasta on FBS:nkin pari vuotta sitten myymä Southern Sound -merkillä uudelleen julkaistu vanha single. Vielä parempi esimerkki on englantilaisen Charly-merkin "Rebel Rockabilly" -LP:llä oleva Narvelin "My Babe" -versio, joka on levytetty Sun-merkille vuonna 1957. Uraansa hän jatkoi läpi koko 60-luvun saavuttaen joitakin menestyksiä, suurimpana kenties "Mountain Of Love" 60-luvun alkupuolelta, ja tehden ennen kaikkea hyviä levytyksiä.
Tarkasteltavana oleva LP on ilmeisesti tehty 60- ja 70-luvun vaihteessa ja se esittelee Narvelin keikalla basson ja rumpujen muodostaman pikkuyhtyeen kera. Mukana ovat hänen 60-luvun menestyksensä A2, A3 ja B5. Rock-puolelta mukana on hyvä versio Chuck Berry -klassikosta A1 ja uudenpaan rock-traditioon kuuluva CCR:n B3. Muu materiaali on enemmän countryyn kallistuvaa, mutta Narvelin työskentelyssä on kauttaaltaan varsin rytmikäs ja rock-pitoinen pohjasävy. Erityisesti tämä johtuu hänen korkeatasoisesta kitaransoitostaan. Kummallakin alalla Narvel on yksi parhaista kuulemistani ja aivan erityisesti laulajana suunnattoman aliarvostettu. Tosin tämä puute on nyttemmin korjaantumassa, kuten alussa jo kävi ilmi. Toivottavasti sekä hänen uudempia että vanhempia levyjään saataisiin edustavassa määrin näillekin kulmille, jotta mahdollisimman moni voisi vakuuttua miehen kyvyistä.

Teksti: Seppo Elonen
(julkaistu BN-numerossa 3/1976)

ERI ESITTÄJIÄ
AMERICAN GRAFFITI VOL. III - 31 SUPER OLDIES
(MCA 2-8008)
Esiintyjinä mm. Beach Boys, Everly Brothers, Richie Valens, Little Richard, Jimmy Reed, Ronnie Hawkins jne...

RCA GRAFFITI: AN APPETIZING COLLECTION OF OLDIES BUT GOODIES 2
(RCA TCL 1 7042)
A (1) Oh! Carol (2) I'm Movin' On (3) Cuando Calienta El Sol (4) Sweet Thang And Cisco (5) The Three Bells (6) Twisting The Night Away (7) Language Of Love (8) Taxi Blues (9) You Are My Destiny (10) Detroit City
B (1) Day-O (Banana Boat Song) (2) Tell Laura I Love Her (3) When Lion Sleeps Tonight (4) Happy Birthday Sweet Sixteen (5) Good Times (6) Makin' Love (7) Surf Party (8) Put Your Head On My Shoulder (9) Another Saturday Night (10) Welcome To My World
Esiintyjinä mm. Neil Sedaka, Paul Anka ja Sam Cooke.

American Graffiti -elokuvan sivutuotteena aloitettiin nostalgisten äänikuvien siirto uusille kokoelma-albumeille melko kiivaassa tahdissa. American Graffiti -tuplalevyjä on jo kertynyt kolmen kokoelman verran. Samoin on RCA-yhtiö julkaissut uudelleen omia seinäkirjoituksiaan tähän mennessä kolme albumillista. Kaikissa kokoelmissa esiintyy sulassa sovussa rinnakkain otoksia 50- ja 60-lukujen erilaisista tyylivirtauksista: on kovan linjan rokkia, vesitettyä teinirokkia, yliromanttisia balladeja, kantria, twistiä ja surfmusiikkia. Tietenkin vanhalla tavaralla on aina oma tunnearvonsa, mutta jonkinlaista loogista valintaa olisi voitu silti käyttää. Esitelläänähän tällaisilla kokoelmilla tavallaan popmusiikin historiaa, joka tällaisessa muodossa tarjoiltuna rönsyilee kuulijan korviin kaaosmaisen rehevänä ilman minkäänlaisia aikaperspektiivejä tai kehityslinjoja.
Hauskin sillisalaatti löytyy epäilemättä Italiassa kootulta RCA Graffiti kakkoselta. Levytyspäivänmääriä saati minkäänlaista muuta informaatiota kappaleista ei levykannesta löydä. Kappaleiden taustaa tuntematon kuulija hypähtelee huomaamattaan edestakaisin vuosikymmeneltä toiselle noin kymmenen vuoden jaksoissa. Esim. levyn aloittaa Neil Sedakan Oh' Carol vuodelta 1959, sitä seuraa Hank Snown esitys I'm Movin' On vuodelta 1950. Tästä edelleen 60-luvulle, kokonaan toiseen kieleen ja kulttuuripiiriin kappaleeseen Cuando Calienta El Sol. Kuriositeetti seuraa toistaan. John D. Loudermilkin 60-luvun alun Language Of Love kuuluu hänen kaupallisesti menestyksekkääseen kauteensa, kun taas Little Richardin Taxi Blues kuuluu hänen kymmenen vuotta varhaisempaan RCA-kauteensa vuosina 1951-52.
Kirjavan kokoelman parhaimmistoon kuuluvat Sam Cooken bravuurit Twistin' The Night Away, Good Times ja Another Saturday Night. Yhdysvalloissa 50-luvun lopulla suosittua ns. death songs -tyyliä edustavat Brownsien The Three Bells ja Ray Petersonin Tell Laura I Love Her. Eihän RCA 50-luvulla mikään varsinainen rockin suosija ollut. Heille riitti tältä alueelta yksi suuri kassamagneetti, Elvis Presley. Tämä RCA:n "seinäkirjoitus" onkin alaotsikoitu "pop revival".
American Graffiti -kokoelmista on Vol. III ykkösen jälkeen parasta tasoa. Suurin osa kappaleista on peräisin 50-luvun loppuvuosilta, vaikka kahdessa on erheellisesti painettuna "a colelctionof rockclassics from the '60s". Sävelmät ovat suurimmaksi osaksi aikansa listahittejä, usein esittäjänsä ainoita todellisia suurmenestyksiä, kuten You Talk Too Much (Joe Jones, 1960), Endless Sleep (Jody Reynolds, 1958), A Thousand Stars (Kathy Young, 1959) ja The Big Hurt (Toni Fisher, 1959).

Teksti: Juhani Similä
(julkaistu BN-numerossa 4/1976)

EERO & HILLE
Good Rockin' Tonight
(Hi-Hat HILP 120) -76
A (1) Good Rockin' Tonight (2) Barefootin' (3) Matchbox (4) C.C. Rider (5) Bo Diddley (6) Crawfish
B (1) Feel So Bad (2) Train Of Love (3) My Heart Belongs To You (4) Ride Your Pony (5) Mess Of Blues (6) I Wish I Knew How (7) Shake, Rattle And Roll

Tietysssä mielessä en osaa ymmärtää tämän Raittisen-Tokazierin levyn tekemisen motivaatiota. Kaikista sen kappaleista näet on olemassa niin vahvat alkuperäis- tai cover-versiot, ettei tämä levy tuo asiaan mitään olennaisesti uutta. Kun kappaleet vielä esitetään englannin- eikä suomenkielellä, kuten kotimaiselta levyltä odottaa sopisi, niin miksi tuhlata kallista muovia tällaiseen?
Tuo on tietysti tylyä tekstiä. Sellaisenaan se edustaa vanhan R&B-harrastajan ja kriitikon kantaa. Onneksi sentään on olemassa muitakin tarkastelukulmia, joista katsoen levylle pystyy antamaan parempiakin arvosanoja.
Jos tätä levyä arvostelee yksinomaan kotimaisena tuotteena niiden tekeleiden rinnalla, joita täällä tuotetaan markkinoille "rock'n'rollin" nimissä, on tämä Raittisen-Tokazierin kiekko päätään pitempi muita. Eeron laulu on aivan omaa luokkaansa, jolle Suomesta ei hevillä löydy vertaista kilpailijaa. Parhaimmillaan Eero on A4:ssä ja B1:ssä - miksei myös B6:ssa, joka on levyn ainoa balladintapainen. Taustabändi (Kalle Lae - kitara, Aikka Hakala - rummut, Vesa Salmela - basso) hoitaa hommansa tiukan asialliseen tyyliin. Kalle Laen vinkukitara ei kyllä oikeastaan kuulu tyylillisesti tämän musiikin piiriin - ei ainakaan, jos pidetään kiinni historiallisista näkökohdista - mutta muuten minulla ei ole miehen soittoa vastaan (edes tällä kiekolla) yhtään mitään, pikemminkin päinvastoin. Hille Tokazierin pianonsoitto on kyllä vähän mielikuvituksetonta, mutta menettelee taustalla silti mainiosti.
Tuli tuossa alussa sanottua, ettei tällä levyllä ole mitään uutta tarjottavanaan. Tätä on hieman otettava takaisin sikäli, että Paul Ankan B2:sta on tehty varsin vetävä R&B-versio, joka on huomattavasti terävämpi ja vauhdikkaampi kuin Ankan alkuperäinen. Paul Ankan tulkinta on kuitenkin helppo ylittää rytmillisesti, sillä Ankahan oli teinipoppari eikä mikään varsinainen R&B-artisti. Mainitun B2:n muuten laulaa tällä kiekolla Hille eikä Eero.
Niin ikään yhtä asiaa tältä kiekolta olisi toivonut, mikä siitä nyt puuttuu: Kun kerrankin täällä kotimaassa on tehty asialliselta pohjalta R&B- tai R&B-levy, niin takakanteen olisi voitu liittää suomenkielellä tätä musiikinsuuntaa ja sen historiaa selventävää asiatietoa. (Tässä suhteessa olisivat voineet vaikkapa FBS:n asiantuntijat auttaa, mikäli tekstiä ei olisi syntynyt levyn tuottajan, Tommi Liuhalan, toimesta.) Levyn takakanteen on näet herunut tällä kertaa vain aivan välttämättömimmät tiedot levyn tekijöistä - ja nekin englanninkielisinä. Vai onko tämä kiekko tarkoitettu yksinomaisesti vientiin? Tuskin.

Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 5/1976)

HANK MIZELL
Jungle Rock
(Charly CRL 5000) -76
A (1) Jungle Rock (2) Ain't Got A Thing (3) Ready Freddy (4) Higher (5) Easy Money (6) Rakin' And Scrapin'
B (1) Singing In The Jungle (2) Sweetie Pie (3) Kangaroo Rock (4) Animal Rock And Roll (5) Ubangi Stomp (6) Flatfoot Sam

Jungle Rock on viimeisin esimerkki niistä tuhkimotarinoista, joita silloin tällöin esiintyy vapaan kaipailun periaatteella toimivassa amerikkalaisessa levyteollisuudessa. Kappale on levytetty chicagolaisessa autotallissa vuonna 1957. Hank Mizell oli järjestänyt levytyssession discjockey-ystävänsä pienessä levytysstudiossa. Jungle Rockin julkaisi aluksi paikallinen Ekko-levymerkki ja vähän myöhemmin valtakunnanlaajuisena King Records. Hank sai kappaleesta royaltyna 86 centtiä ja jatkoi esiintymisiään Chicagon lähiseudun räkäisissä kapakoissa. 60-luvun alussa Mizell jätti musiikkibisneksen keskittyen toimimaan mitä erilaisimmissa ammateissa.
Tämän vuoden alussa eräs englantilainen levyjen keräilijä toi USA:n matkaltaan tuliaisina Jungle Rockin lontoolaiseen diskoteekkiin. Paikallinen diskojengi piti kappaleesta niin paljon, että sitä alettiin prässätä laittomasti bootleg-markkinoille. Pian ilmestyi kappaleesta myös laillinen versio Charly-levymerkillä. Jungle Rockia myytiin lopulta niin paljon, että levy pysytteli Englannin ykkösenä useamman viikon ajan. Mizell kaivettiin esiin työttömyyskortistosta Murfresbrosta, läheltä Nashvillea ja usutettiin kiertueelle ja albumin tekoon.
Olisi ollut tietenkin mukavaa, jos tälle levylle olisi löytynyt kappaleita tuosta vuoden 1957 autotallisessiosta. Jungle Rockia lukuun ottamatta ovat albumin urat uudelleen lämmitettyjä 50-luvun rockabilly-juttuja (Ain't Got A Thing, Sweetie Pie, Ubangi Stomp) ja viidakkoidean pohjalta tehtyjä animaalisia rokkeja. Kuluneet parikymmentä vuotta ovat tehneet tehtävänsä. Hyvä kappalevalikoima ja ammattimaiset säestäjät eivät pysty korvaamaan Mizellin puutteellista äänenkäyttöä. Kovin eleettömästi ja kuivakkaasti paahtaa Hank läpi lp:n sisältämät 12 kappaletta. Monotonisuutta on omiaan vielä lisäämään se, että kappaleet järjestään (kahta lukuun ottamatta) kulkevat samassa sävellajissa eikä kompeissa ole juuri tavoiteltu yksilöllisiä piirteitä. Viidakkorock on lp:n nimikappale ja ehdottomasti paras suoritus.

Teksti: Juhani Similä
(julkaistu BN-numerossa 6/1976)

JUSSI
Nashville
(EMI 9C 062-38217) -76
A (1) Nashville, Tennessee (2) Kun kyyneleet saa vallan (3) Tähti hittilistojen (4) Ronsi-Antti aikoo (5) On vannomatta paras (6) Virtuoosi (7) Onnestain tuun juovuksiin
B (1) Marjapussi-Jussi (2) Meitä on niin moneen junaan (3) Mitä onni on (4) Tulkaa mukaan (5) Heaven Help The Fat Man (6) Sunnuntailapsi (7) Mannaa sataa

Tämän levyn synnystä ja Raittisen Jussin ja kumppaneitten amerikanmatkasta on puhuttu jo niin paljon kotimaisessa musiikkilehdistössä, joten jääköön se tällä kertaa. Ja ken ei asiasta ole lukenut, hankkikoon Soundin n:o 10, jossa on Waldemarin hyvä ja tyhjentävä juttu. Joten yritetäänpä valottaa sellaisia puolia tästä levystä, joita aikaisemmin ei ole tuotu esille.
Ensinnäkin todettakoon, ettei tämä ole mikään puhdas eikä yksinomainen country-levy, kuten lehtiarviot useassa tapauksessa ovat antaneet ymmärtää. Mukana näet on myös rock'n'rollia (A4, A5, B1), suoranaista poppia (B4) ja jopa western swingiin vivahtavaa (A7, jossa Buddy Spicherin mainio viulu). Varsinaisesti Jussi ei olekaan äänellisesti mikään tyypillinen country-laulaja, vaan on omimmillaan rockin alalla. Hänhän tuppaa laulamaan verraten korkealta, mikä toisaalta suo hänelle hyvän mahdollisuuden laulaa taustalle omia lisästemmoja - piirre, jota harvemmin tapaa piintyneen countryn piiristä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Jussin laulu "istuisi" tällä levyllä oleviin country-biiseihin. Päinvastoin, Jussi venyy kerrassaan mainioihin suorituksiin.
Toinen seikka, mitä suuri yleisö ei ehkä tiedä, liittyy tällä levyllä taustoja laulavaan The Jordanaires-yhtyeeseen. Jordanaireshan liitetään yleensä Elviksen rock and roll -levytyksiin ja niiden erinomaisiin taustoihin. Harvempi tietää, että Jordanaires on erittäin tunnettu myös countryn piirissä ja heitä on käytetty hyvin paljon Nashvillen levytysten taustayhtyeenä. Kuten siis nyt myös tässä.
Tämän levyn yhteydessä on myös vähätelty pohjana olevia kotimaisia sävellyksiä ja sanottu, että ne eivät ole mitenkään ihmeellistä luokkaa. Pitänee osittain paikkansa, mutta toisaalta on huomattava, että countryn piirissä sävellyksen erinomaisuus ei mitenkään ratkaise, vaan musiikin ja ennen kaikkea aidon tunnelman luovat paitsi solisti itse niin myös ja nimenomaan sovitukset sekä taustat. Ja tällä kiekolla nuo kaikki kolme osasta ovat osuneet napakymppiin.

Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 6/1976)

HANK C. BURNETTE
Don't Mess With My Ducktail
(Sonet SNTF 693)
A (1) Spinning Rock Boogie (2) Your Driving Licence Please (3) Riders In The Sky (4) Blue Moon (5) Hank's 97 (6) Come On Little Mama
B (1) Don't Mess With My Ducktail (2) Fools Like Me (3) Gold In The Morning Sun (4) Rocking Daddy (5) Peggy Sue (6) Rock-Ola Jive

Englantilaisten singleostajien maku on joskus varsin yllättävä, positiivisessakin mielessä. Saarivaltakunnassa kaikenlaisen kuonankin lisäksi loistoilla on näet vuoden kuluessa ollut pari rockabilly-kappaletta. Viime kesänä tempun teki veteraani Hank Mizell ("Jungle Rock") ja vuoden lopulla komeaa taiteilijanimeä kantaa Hank C. Burnette sai instrumentaalirockinsa Spinning Rock Boogie'n melkein kärkeen. Menestys taisi yllättää Burnetten singlen julkaisseen Sonet-yhtiön, koskapa menestysraidan sisältäneen LP:n julkaisu myöhästyi pahasti, jotta sillä olisi ehtinyt rahastamaan singlen ollessa vielä listoilla.
Nimestään huolimatta Burnette ei ole mitään sukua samalla nimellä laakereita niittäneille Johnny B:lle. Ei, kysymyksessä on ruotsalainen Sven-Åke Högberg, josta aina silloin tällöin on ollut pikkujuttuja vanhan rockin fanzine-lehdissä. Hämärän muistikuvani mukaan Högberg asuu Uumajassa ja siellä on äänitellyt autotallissaan musiikkiaan. Hän myös on saanut noita äänitteitään kaupaksi varsin kauaksikin. Hänen tuotteitaan on näet julkaistu jopa Floridassa, missä on kuulemma päässyt paikallisille listoillekin.
Luulisin, että hänen tuotannostaan saisi aikaan paremmankin LP:n kuin tämä on. Mikään rockabilly-fanin välttämätön hankinta tämä näet ei ole johtuen siitä, että levyn kappaleista kokonaista kahdeksan on instrumentaaleja. Lopuista neljästä kahdesta on ollut viime aikoina saatavillaparemmat versiot: Come On Little Maman alkuperäisesitys Ray Harrisin laulamana "Sun Rockabillies" -LP:llä ja Rocking Daddy'sta taas Eddie Bondin esitys "Mercury Rockabillies" -kokoelmalla. Tosin myös laulun alkuperäisesitys Sonny Fisherin versiona on ilmestynyt reprottuna Starday-singlenä. LP:n nimikappale on taas Rudy "Tutti" Grayzellin alkuperäisesityksenä myös saatavana Starday-reprona, kun taas neljäs lauluraita "Your Driving Licence Please" on Burnetten oma sävellys, mediumissa kulkeva aika mitäänsanomaton ralli. (- toim. huom: Todellisuudessa Your Driving Licence'n säveltäjä
ja alkuperäisesittäjä on Roy Tann, jonka version sanoitusta myös Burnette omiin nimiin merkitsemällään esityksellä vahvasti mukailee.)
Mutta jos välttämättä haluatte saada "Aaveratsastajat", "Peggy Suen" tai "Blue Moonin" keskinkertaisesti kitaralla soitettuna, niin siinä tapauksessa tältä ne löytyvät. Joka tapauksessa Högberg ansaitsee tunnustuksen sikäli, että hän tiettävästi on itse tehnyt kaikki instrumentaaliosuudet yksin päällekkäisäänityksinä. Tietysti myös muutenkin sympaattista julkaisupolitiikkaa harrastava Sonet ansaitsee tunnustuksen tämänlevyn ennakkoluulottomasta julkaisusta, se oli näet suunnitteilla kauan ennen singlemenestystä.
Mutta, silti vain erikoisuuksien ystäville.

Teksti: Matti Laipio
(julkaistu BN-numerossa 1/1977)

JUSSI
Rollin' The Rock
(EMI 9C 062-38248) -77
A (1) Shame, Shame, Shame (2) Blue Monday (3) (Good Morning Little Schoolgirl) Are You Going My Way (4) But I Do (5) Walking To New Orleans (6) I'm Walking (7) Ain't That A Shame
B (1) Baby, Let's Play House (2) Double Talk Baby (3) Rock And Roll Ruby (4) Hug'n'Kiss Me (5) So Long I'm Gone (6) Boppin' The Blues (7) I'm Comin' Home

Raittisen Jussin toisella amerikanelpeellä on samantapaista "musiikkimaantieteellis-historiallista" taustaa kuin edelliselläkin (- toim. huom: Samassa arviokoosteessa esiteltiin myös Country Expressin EMI-LP "Relax With...".) - joskin kotimainen kritiikki tullee olemaan todennäköisesti suopeampaa kuin C.E:lle. Kaikki kappaleethan ovat vanhoja ja varmasti a-puolen osalta monelle tuttujakin.
A-puoli eli levyn R&B-osuus on äänitetty Allen Toussaintin Sea-Saint Studiolla New Orleansissa. B-puoli eli rock-a-billy-osuus taas on purkitettu Ronny Weiserin Rollin' Rock Studiolla länsirannikolla. Kummassakin levytystilaisuudessa on käytetty paikallisia muusikoita. Ainoana suomalaisena taustalla soittelee levyn sovittaja, Kaj Westerlund (piano).
A-puoli jää selvästi mielestäni b-puolen varjoon, sillä a-puolen äänitys on ollut liian hyvää (!) ja huolellista (!), joten aito R&B-fiilis on jäänyt saavuttamatta. Sen sijaan levyn b-puoli in aivan loistava. Niin Weiserin studiotekniikka kaikkine kaiutuksineen, taustamuusikot kuin Jussi oikeaoppisine nikotteluineen ovat osuneet kerrassaan nappiin. Tuloksena on niin aitoa rab'ia, ettei paremmaksi enää voi tulla! Ja Jussi kerta kaikkiaan ylittää itsensä laulajana.
Molemmat levyt ovat Suomen EMI:n tuotantoa. Siinä on puulaaki, joka taitaa tehdä (Loven ohella) ennakkoluulottominta suomalaista levytyspolitiikkaa tällä hetkellä.

Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 3/1977)

WARREN SMITH
The Sun Story, Vol. 7
(Sonet Spotlight SPO-132) -77
A (1) Rock'n Roll Ruby (2) Miss Froggie (3) I'd Rather Be Safe Than Sorry (4) I Like Your Kinda Love (5) Tonight Will Be The Last Night (6) Do I Love You
B (1) Ubangi Stomp (2) So Long I'm Gone (3) I've Got Love Is You Want It (4) Who Took My Baby (5) Goodbye Mr. Love (6) Red Cadillac And A Black Moustache

Taattua Sun-soundia kultaiselta 1950-luvulta. Buy it!
Tämä melkein riittäisi tästä rockabilly-faneille, sillä levyn sisältö on läpeensä erittäin kovaa tavaraa. Joukossa on jo klassikon asemassakin olevia rockin uria. Rock'n Roll Ruby ja So Long I'm Gone ovat kiistattomasti rockin kirkkainta historiaa, alallaan täydellisiä suorituksia. Eivätkä tämän Catalyst-kirjan toisen tekijän Martin Hawkinsin kokoaman albumin muutkaan laulut mitenkään kuulosta heiveröisiltä näiden urien rinnalla.
Läpileikkauksena Smithin Sun-vuosista LP on erinomainen. Rab-urien joukossa on hyvnä kontrastina muutama tunnelmallinen kantrivaikutteinen balladi (I'd Rather... ja Goodbye Mr. Love). Muusikot ovat myös alan miehiä: Jerry Lee Lewis, Marshall Grant, Ronald Janes, Marcus Van Story, Billy Lee Riley jne. Ilahduttavasti hintakin on inhimillinen, sillä Spotlight-sarjaa myydään jollain lailla kohtuuhinnalla muuten yleensä kohtuuttoman kalliisiin levyihin verrattuna.
Ainoa varoitus ennen kauppaan ryntäämistä: tutkikaa huolella Sun-valikoimanne, monet näistä urista ovat näet ilmestyneet aiemmin erilaisilla kokoelmalevyillä (Charly, Sun, Phonogram jne.). Ellei toisinnoista ole pelkoa, hankkikaa tämä!

Matti Laipio
(julkaistu BN-numerossa 5/1977)

ROBERT GORDON WITH LINK WRAY
(Private Stock PVLP 1027) -77
A (1) Red Hot (2) I Sure Miss You (3) Summertime Blues (4) Boppin' The Blues (5) Sweet Surrender
B (1) Flyin' Saucers Rock & Roll (2) The Fool (3) It's In The Bottle (4) Woman (You're My Woman) (5) Is This The Way

Tuskin tätä levyä olisi koskaan tehty ilman näinä aikoina riehuvaa punk-kuumetta. Sillä ilmeisesti on laskettu, että punkin varjolla tälläkin kiekolla on jonkinmoisia kaupallisia menestymisen mahdollisuuksia. Tämä näet on vuonna 1977 levytettyä 50-luvun rock'n'rollia.
Laulaja Robert Gordon on ilmeisesti täysi 50-luvun rock'n'roll-hullu. Ulkonaiset merkitkin miehessä viittaavat siihen: lyhyeksi leikattu rasvaletti. Vahvistukseksi tälle kiekolle on otettu 50-luvulla hetkeksi pinnalle ponnahtanut rock-kitaristi Link Wray (hittinä Rumble vuonna 1958).
Tyylillisesti tämän kiekon musiikki siis on ortodoksista eli puhdasta 50-luvun rock'n'rollia. Siitä vastaa jo kokoonpanokin, joka on klassinen kitarat-rummut-piano -yhdistelmä.
Kappalevalikoimaan mahtuu niin vanhaa kuin uuttakin (?). Valikoima on varsin onnistunut, sillä mukaan on mahtunut mielestäni vain yksi todella kulunut rock-biisi, nimittäin A3.
B2:ssa Link Wray näyttää soolossaan, että vielä häneltä kulkee mandoliinimainen tremolo aivan vanhaan 50-luvun tyyliin. B-puolen 3 viimeistä ovat muuten kaikki Link Wrayn sävellyksiä, joista B4:ssä on Rumblen tyylistä mahtavaa värinää. Sen sijaan B5:ssa on selvä tyylillinen virhe - kitarasoolo (ei välttämättä Wrayn) on vinguttelua, mikä tuli tyylillisesti esiin ja muotiin vasta 1960-luvulla.
Nostalgia-ihmisten ohella tätä voi suositella kaikille punk-hulluille. Sillä onhan tämä monin verroin parempaa ja rehellisempää kuin nykyisten punk-yhtyeiden esittämä korvikemusiikki. Tiedä sitä, vaikkapa punk-harrastaja tätä kuunneltuaan alkaisi kiinnostua aidosta musiikista, esimerkiksi rockabillystä.

Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 6/1977)