SEITSEMÄN TUUMAN TAIVAS!
BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä


MFC CHICKEN feat. SISTER COOKIE
DMAF (Do Me A Favour) / Tea For Two
(FOLC 045)


Lontoon ympäristössä vaikuttavan tummaihoisen rhythm'n'blues-laulajan ja DJ:n Sister Cookien uran toinen vinyylisingle on löytänyt tiensä espanjalaisen FOLC Recordsin kautta myös Suomeen – ainakin niihin usein viitattuihin varustelutasoltaan keskivertoa kattavampiin levyliikkeisiin. Kokopitkää albumia valmisteleva ja muutenkin edellisvuosiin verrattuna selvästi aktivoitunut Cookie on päässyt tekemään viime aikoina yhteistyötä useamman eri taustayhtyeen kanssa. Nyt vuoronsa saa niin ikään lontoolainen MFC Chicken, jonka liiderifonisti Spencer Evoy on myös huolehtinut sinkun kummankin raidan kirjoitusvastuista – eikä tämä kananpoikaparvi tosiaankaan arastele tekemisissään! Viidakko-olosuhteisiin nakattu DMAF esittelee tulisen solistittaren Big Maybellen 50-luvun puolivälin OKeh-tuotantoa kosiskelevalla kiihkeällä rumba-bluesilla. Lähemmäs seuraavan vuosikymmenen popahtavia urkuvetoisia r&b-sointeja kuljettaa puolestaan lempeätempoinen Tea For Two, joka tulee samalla paljastaneeksi soittajien peribrittiläiset aamiaisrutiinit oivaltavasti kynäillyn parisuhdetarinan välityksellä. Lupaava erän avaus!

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 6/2015)





JAMES HUNTER SIX
If I Only Knew / Heartbreak
(Daptone DAP-1092)


DJ-kentän toistuvien pyyntöjen puristuksessa Daptone-levymerkin ei näemmä ole auttanut muu kuin tuottaa vielä useamman vuoden viiveelläkin markkinoille vinyylisingle englantilaisen James Hunter Sixin edellisalbumilta "Minute By Minute". Ajoitus on toki sikäli optimoitu, että maestro Hunter on julkaisemassa helmikuussa 2016 myös uuden pitkäsoittonsa "Hold On!", mistä siitäkin on jo tarjoiltu internet-kanavilla ensimmäisiä makupaloja.

Pressitiedotteiden mukaan nyt käsillä olevasta pikkulevystä on olemassa sekä "normaalipainos" että vain 100 kappaleen laajuinen harmaan väriselle vinyylille puristettu spesiaalieditio. Itse kiekko yllättää sikäli, ettei sille ole tällä kertaa valikoitu "Minute By Minuten" rivakimmin tanssittavimpia grooveraitoja tai levyn mahtipontisimpia balladeja vaan kaksi seesteistä "väliinputoajaa". Heartbreakin hauras tunnelma rakentuu viipyilevän sovituksen turvin ilman varsinaisia kliimakseja tai edes kunnon soolo-osuuksia. Kääntöpuolen latinovaikutteisesti keinahteleva hempeily If I Only Knew jatkaa samaa loppuillan tanssiparkettien poski poskessa -soundtrackia. Toivottavasti ainakin tiskijukkien toivehuutoihin on nyt vastattu.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 6/2015)





MIKE BELL & THE BELLTONES
The Beat That Can't Be Beat / I'm In The Mood For You / Bad Luck & Trouble / I'll Be Gone
(Goofin' GREP 230)


Miikka Siiran vaihtaessa Fanatic IV -basistin roolihahmonsa Mike Bell -nimiseksi laulaja-rytmikitaristiksi ja otettuaan rinnalleen soolokitaristi Timo Kalijärven, kontrabasisti Iikku Riepposen ja rumpali Japi Saarion, herää eloon yksi 2010-luvun pidetyimmistä autenttistyylin rockabilly-akteista. Parhaillaan seuraavaa täysimittaista albumiaankin viimeistelevällä bändillä menee kaiken kaikkiaan lujaa. Vuoden 2014 lopulla se ylitti kotimaisen tv-esiintymiskynnyksen tähdittäen pitkän tovin "Yle Live" -ohjelmasarjan rockabillylle omistettua osaa. Kevääksi ja kesäksi 2016 ryhmää ollaan kiikuttamassa jälleen useammille kansainväliselle alan kärkifestivaaleille, kuten Englannin Rockabilly Raveen sekä Yhdysvaltain Viva Las Vegasiin. Viimeksi mainitussa jättitapahtumassahan kellonsoittajat nähtiin tositoimissa myös vuonna 2015 – ja siinä sivussa niin keikkailemassa kuin levytyspuuhissa myös Los Angelesissa, missä tämä otsakkeella "California Bop" varustettu EP taltioitiin Deke Dickersonin Ecco-Fonic -studioilla. Siiran kolmen oman vahvan hölkkätempoisen rockabillynumeron seurana suomalaisnelikko esittää murskaavan hienon kierrätyksen Bob Dylanin v. 1962 "Freewheelin'"-sessioihinsa alkujaan rustaamasta ja sittemmin myös folkblues-laulaja Odettan levyttämästä kappaleesta I'm In The Mood For You.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 6/2015)





ALICE JAYNE
One Good Reason / I Want You (mellow vers.) / He Does It Right / I Want You (Memphis style)
(Rollin RR45-044)

ALICE JAYNE & THE SIROCCO BROS.
Hoo Doo / Beat Of Love
(Rollin RR45-050)


Pohjois-Lontoossa reilut parisenkymmentä vuotta sitten syntyneen Alice "Jayne" Driscollin nousua laajempaan rockabilly-kentän tietoisuuteen on ollut mielenkiintoista seurata. Heleä-ääninen joskin vielä hieman varovaisen oloinen nuori nainen ei ehkä ole saavuttanut vokalistina täyttä valmiuttaan, mutta todistajalausunnot ovat antaneet ymmärtää kyseessä olevankin ennen kaikkea persoonallisella pensselillä omanlaisiaan kielikuvia maalaileva lauluntekijälahjakkuus. Siksi on harmillista, että esittelylevyllään Jayne on tyytynyt tulkitsemaan yksinomaan covereita. Hempeän sepiaväritteisiin aukeaviin pahvikansiin kiedottu kahden singlen paketti käynnistyy popahtavana modernina rockabillynä rullaavan kappaleen One Good Reason, jonka artisti on löytänyt kasaribändi The Keysin tuotannosta. Bob Dylanin melankolisesta I Want You'stä kuullaan kaksi hienokseltaan poikkeavaa näkemystä, joista "mellow"-versiolla on mukana myös huuliharpisti Adam Burney. Kitaristeina äänitteellä toimivat (soolotöitäkin Rollin-merkille tehnyt) Andy Wren ja Tony Diavolo, basistina Wayne Hopkins ja rumpalina Ian Bowerman. Burney vahvistaa harppuineen myös metkaksi rockabillyruntaksi kaulittua Dr. Feelgood/Wilko Johnson -sotaratsua He Does It Right.

Toisella sinkkunäytteellä Jaynen kanssa yhdistää voimansa jo jonkin aikaa Rollin Recordsin kautta myös omaa laatumateriaalia jaellut The Sirocco Bros. (Paul Sheahan ja Adam Wakefield). Pahaenteisenä mollikiertoisena "asenne"-rockabillynä kirouksiaan langettavan Hoo Doon vastinparina levyn kääntöpuolta säväyttää vaivaiseen yhteen sointuun riisuttu John Lee Hooker -oppien mukainen blues-boogie Beat Of Love, joka tuo kaikessa askeettisuudessaan mieleen lähinnä kotikulmiemme ylpeyden The Sultansin.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 6/2015)





SOMETHIN' ELSE
Slow Down Brother / I'm A One Woman Man / Forth Worth Jail / It Would Be A Doggone Lie
(Wax-O 03)


Kun lappeenrantalainen Somethin' Else -yhtye sai hieman ennen 2010-luvun alkua uudeksi solistikseen Kouvolan rockabilly-kuvioissa jo 80-luvun alkupuolelta lähtien vaikuttaneen upeaäänisen Roy Hohenthalin, ei ollut epäilystäkään, etteikö roots-miesten yhteistyö lähtisi ajan kanssa toimimaan myös äänitetasolla. 90-luvulla yhden 3-raitaisen vinyylisinkun sekä irtoraidan silloisen levy-yhtiönsä Goofin' Recordsin "Goofin' Around" -kokoelmalle aikaiseksi saanut Somethin' Else jatkaa nyt yli 15 vuoden breikin jälkeen pitkälti siitä, mihin edelliskerrallaan jäi. Kotimaista alkuperää olevan Wax-O Recordsin EP:llä ryhmä versioi neljä 50-luvun honkytonk- ja rockabillyhelmeä esitysjärjestyksessä Ferlin Huskyn, Johnny Hortonin, Skeets McDonaldin sekä Autry Intmanin ohjelmistoista – ja vaikuttavasti versioikin! Vahvimmillaan ryhmä tuo esiin osaamistaan kantrin ja rock'n'rollin välistä kuilua aikoinaan kiinni kuromassa olleen arkansasilaisen Enos "Skeets" McDonaldin vuoden 1958 Capitol-originaalilla Fort Worth Jail.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 6/2015)





THE LONGBOARDS
Dragger Joe / Drag Beat / Beach Bus
(El Toro ET-15.070)


Old school -surfin ja drag racingin maailmasta vaikutteita ammentava The Longboards ilahdutti kesälomalaisia napakalla, kolme heidän omaa sävellystään sisältävällä seiskatuumaisella. A-puolen Dragger Joessa jousikaiku lätisee vetisesti ja moottorit ulvovat, kuten näillä Baskimaan surffareilla aina ennenkin. Uutta kappaleessa sen sijaan on, että trio on paisutettu kvintetiksi: rummut, kitara, basso ja nyt myös saksofoni sekä Hammond-urut. Kappale groovaa ilmavasti ja pääosassa soiva kitara antaa uruille ja fonille tilaa muutenkin kuin säestyselementtinä. Tuloksena on varsin nokkela surf a go go -kappale. Entäpä sitten b-puoli, joka on kahdella kappaleellaan periaatteessa ihan all right, mutta ruuti ei selvästikään ole riittänyt a-puolen kekseliäisyyteen. Liekö kyse levy-yhtiön vai bändin omasta viitseliäisyydestä, että b-puolella on päädytty kierrättämään parin vuoden takaisen "Insane!"-albumin kappaleita. Eikä kyseessä ole edes mistään leikkaamon lattialle jääneistä ennen julkaisemattomista kappaleista vaan ihan samat, jo em. albumilta tutut Drag Beat ja Beach Bus soivat tällä pikkumustalla. Perin tylsää kierrätystä, jonka a-puoli vain nippanappa pelastaa.

Janne Örnberg
(julkaistu BN-numerossa 5/2015)





THE FANATIC IV
Go Where The Action Is / Trapster / Ramblin' Man / Irresistible You
(El Toro ET-15.071)


Fanaattisuutta on moneen lähtöön. Eräälle helsinkiläiselle surf-rock'n'roll-nelikolle (Kekka Uitto, Pekka Laine, Miikka Siira & Jupe Litmanen) käsite merkitsee järkähtämätöntä uskoa amerikkalaiseen 60-luvun alkupuolen "teen beat" -aaltoon, jonka keskiössä kirmasivat ennen muinoin niin Bobby Fuller Fourin, The Trashmenin tai The Astronautsin tapaiset aikansa cooleimmat "poikabändit" kuin myös Los Angelesin Whisky à GoGo:n kaltaiset keikkapaikat sekä tv:n musiikkiohjelmat kuten Where The Action Is, joissa sananmukaisesti sattui ja tapahtui.

Näin ollen myös Fanatic IV:n esikois-EP:n nimisiivulla twistataan niin maan perkeleellisesti, ennen kaikkea Bobby Fuller -vainaan muistolle. Laineen vetistä kitararyöpytystä ihastellessa on kuulijalta kastua kainalot siinä missä muutkin strategiset paikat. Yhtyeen reilun parin vuoden mittaiselta kypsyttelyjaksolta poimitaan nyt odotettua satoa, joka ei välttämättä yllätä mutta eipä tosiaan petäkään.

Hypnomen-roolinsa kanssa varmasti ikuisesti jollei naimisissa niin jonkin asteen platonisessa suhteessa elävä Laine näpäyttää nykypäivän pullamössövinguttelijoita plektransa terävimmällä kärjellä lennokkaasti hot rod -surffaavalla Trapster-instrumentaalilla. Ehdaksi 60-lukuiseksi go-go'ksi James Bond -välikierteineen päivineen on taas jalostunut Hank Williamsin Ramblin' Man. Fanatic IV:n keikkasetin helmiin alusta pitäen kuulunut esitys lienee paljolti velkaa yhdelle kokoonpanon henkiselle oppi-isälle, Billy Lee Rileylle. Rytmiä ja riemua riittää jaettavaksi myös villisti vatkaavasta Bobby Petersonin kvintetin vuoden 1960 originaalista Irresistible You, jonka myös croonereiden kunkku Bobby Darin hieman myöhemmin levytti.

Isosta biitistä, isolla sydämellä – siitä on The Fanatic IV:n musiikki tehty.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2015)





SAM & THE ZOMBIES
Fist'O'Feline / I Miss You
(SamZom 2)


Surfia, suomalaista beat-iskelmää sekä lähinnä 60-luvun varhaisvuosilta kantautuvaa rock'n'rollia sangen oivaltavasti varioiva lahtelaisyhtye jatkaa uudella singlellään pitkälti edeltäneen omakustannetallenteensa "On Stage" (ks. BN 2/2014) kalkkiviivoilta.

Eksploitaatioelokuvien maailmasta graafisen ilmeensä napanneen neliviitosen voisi kuvakannen perusteella kuvitella sijoittuvan myös musiikilliselta anniltaan jonnekin groovaavan 70-lukuisen soundtrack-taiteen ja salamyhkäisten agenttiteemojen välivyöhykkeelle. Aivan näin pitkälle bändi ei kuitenkaan ole ollut valmis harppaamaan.

Jo 90-luvun alussa The Skylarksin toimesta englanniksi kääntynyt ja tuolloin myös levytetty I Miss You eli Sounds-hittinä näissä piireissä paremmin tunnettu kansansävelmä Kaipaan sua on epäilemättä suosittu keikkabravuuri, mutta vinyylille puristettuna se jaksaa kantaa uutena, jokseenkin levottomana ja ylikierroksilla paahdettuna versiona vain vaivoin. Sitä vastoin pikkukiekon kääntöpuoli, leuka pystyssä Laika & The Cosmonauts -perintöä vaaliva instrumentaali Fist'O'Feline asianmukaisesti surisevine urkuineen ja suorastaan kimppuun käyvine kitaroineen on sellaista piiskausta, ettei paatuneella blueskriitikollakaan ole aiheeseen vastaan panemista.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2015)





KALLE SALONEN
Radio Skugga / Radio Skugga Part 2
(Mieletöntä Valoa! #)


Pikkunaskalista lähtien urkuja soittanut Kalle Salonen nousi räjähdysmäisellä tavalla ainakin pääkaupunkiseutulaisen musiikkielämän parrasvaloihin miehen koottua v. 2012 ympärilleen äärettömän kovameriittisen soul-r&b -yhtyeensä Kalle Salonen Bandin (Panu Syrjänen, Antero Priha, Teuvo Merkkiniemi, Hannu Pikkarainen), julkaistuaan huippuhyvät kriitikkoarvosanat saaneen esikoislevynsä "Cat Slide" sekä ryhdyttyään operoimaan omaa klubiaan ensin Helsingin Bar Loosessa ja nyt kuluvana vuonna Nosturin yhteydessä sijaitsevalla Elmun terassilla.

Uutta pitkäsoittoa odotellessa Hammond-maestro on viimeisteillyt omakustanteisen singlen, jonka molemmat puolet kattava "radio skugga" -hokemaa ärsyyntymiskynnykselle saakka jankkaava funkgroove-poljentoinen instrumentaali on jälleen huima näyte miekkosen soitannollisesta kypsyydestä.

Salosen perus-combon lisäksi mukana häsläävät myös syntisaattoristi Niila Suoranta sekä sample-osuudet hoitava DJ Bunuel. Normitilanteissa lähinnä bassoa soittava Merkkiniemi hämmentää pakkaa entisestään liruttelemalla kappaleella banjoa. Lisäelementeistään huolimatta tästä hyvinkin Salosen ja Pikkaraisen "Cat Sliden" lanseeraamalle tyylille ominaisesta yhteissävellyksestä BN-toimittajan korvissa voiton vie karvan mitalla b-puolelle istutettu nopeatempoisempi sekä siten sooloiltaankin kenties ripauksen verran rehvakkaampi Part 2.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2015)





THE CAEZARS
Even The Graveyard's Dead / Oh! Odette
(Ambassador AMBA 45 001)


2010-luvun alussa rivinsä vakiinnuttanut The Caezars oli ensimmäinen brittiyhtye, joka pääsi levyttämään kalifornialaiselle, rujon autenttisista julkaisuistaan tunnetulle Wild Recordsille. Yhtiövalinta vaikuttikin oivalta – rockabillyn, garage-rock'n'rollin, surfin ja bluesräimeen keskellä tietään halkova seurue kun oli Wild-tallissa selvästi omiensa parissa.

Amerikan-seikkailujensa jälkeen keisarit kuitenkin palasivat koti-kuningaskuntaansa, ryhtyen Ambassador-levymerkin lähettiläinä studioyhteistyöhön kitaristi-laulajien Big Boy Bloaterin ja Darrel Highamin kanssa. Elokuun 2013 albumijulkaisun "Welcome To The Mainstream" jälkeen samainen tiimi (tuottajana Higham) jatkaa nyt seiskatuumaisen mitalla.

Kuten nimestäkin voi pähkäillä, levyn a-puolella on suuntaviisari käännetty kohti psychobillymäisiä mielialoja. Kääntösiivun rahtusen omaperäisemmän slovaritunnelmoinnin miltei ahdistavan mollipitoista äänimaailmaa verhoilevat puolestaan ne bluesin ja neobillyn yhteensopivimmat elementit, jotka lomittuivat usein hieman vastaavaan tapaan myös The Paladinsin 80- ja 90-lukujen kultakauden hengentuotteilla.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2015)





MFC CHICKEN
Lake Bears Theme Song (vocal) / Main Title Theme From Lake Bears (instr.)
(Dirty Water FDW-002)


Britteinsaarten kummajaisia on myös MFC Chickeniksi itsensä ristinyt, rouheaa 60-lukuista äänivallia hyödykseen käyttävä rokkiorkesteri. Samannimisen elokuvan soundtrackiksi lavastettu sinkku riuhtoo kummatkin kylkensä suoraviivaisina The Sonics -tribuutteina, mutta kyllä tenorifonisti-laulaja Spencer Evoyn ja kitaristi-laulaja Alberto Ziolin kipparoimalla bändillä luulisi olevan fikassaan omaleimaisempaakin materiaalia. Tältä osin helpotusta lienee luvassa varsin pian, kun ryhmän yhdessä r&b-vokalisti Sister Cookien kanssa viimeistelmä FOLC-levymerkin sinkku ilmaantuu saataville syksyn kuluessa – sekä tiettävästi myöhemmin myös saman konklaavin täysimittainen albumi.

Eräänä MFC Chickenin omaleimaisuuden takeena toimii eittämättä myös bändin pianisti-urkurin roolista vastaava Angus McPake, jonka garagerock-historia ulottuu 80-luvulle ja mm. paljon levyttäneeseen The Thanes -yhtyeeseen saakka.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2015)





BENNY & THE FLY-BY NITERS
Big Black Train / Stick Out Your Can
(Press-Tone PT 45-001)


90-luvun lopulla perustetun ja meilläkin päin "suuruutensa päivinä" 2000-luvun alkuvuosina muutamaan otteeseen kiertäneen melbournelaisen Benny & The Fly-By Nitersin pidempään jatkunut levytyspaasto saa hienoista helpotusta vastikään julkaistuksi ilmoitetusta mutta hämmentävästi levyetikettinsä mukaan jo vuonna 2009 valmistuneesta pikkusinkusta. Mikä lie pidättänytkään levyn vapauttamista markkinoille, mutta hittojako siitä – 6-miehisen r&b-orkesterin musiikkihan on ajatonta kuin olla ja voi.

Magic Sam -vainaan Feelin' Good -henkisen kitarariffin ja perinteisen junakompin varassa punnertava blueshölköttely Big Black Train on solisti Benny Petersin omaa käsialaa ja kansimerkintöjen perusteella vaihtoehtoinen otto aikaisemmin vuoden 2007 pitkäsoitolla "Hey Now!" ilmestyneestä versiosta – teksasilais-kalifornialaisen r&b-miehen Roscoe Hollandin kaksimielinen Stick Out Your Can taas juuri sitä vanhan koulukunnan terhakanletkeää jump-boogieta, josta Fly-By Niters opittiin parhaiten näillä kulmilla aikoinaan tuntemaankin.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2015)





THE DANGEROUS CURVES
I Cast A Lonesome Shadow / Mixed Up Confusion
(Migraine BOP 021)


Uutuudenkarheudestaan huolimatta Englannista saapuva The Dangerous Curves koostuu kaikkea muuta kuin ensikertalaisista. Alkujaan kolmehenkinen autenttista, rummutonta rockabillyä, kantria ja bluegrassia (tällä levyllä Hank Thompsonin ja Bob Dylanin sävelin) soittava kopla on laajentunut nyttemmin mieslukuun 5, laumanjohtajanaan vokalisti Bill Fadden ja muina jäseninään basisti Tony Biggs (mm. The Rimshots, Torment), kitaristi Steve Clarke (mm. Coffin Nails), pedal-steelisti Phil Morgan (mm. Shooting Stars, Tennessee Rhythm Riders) sekä viulisti Ben Walsh. Useampien kaverien vanhoilla syntilistoilla lepää siis myös psychobillybändejä, joista vastaavanlaiset äärilaitahypyt suoraan hillbillyn pariin ovatkin olleet genrelle syystä tai toisesta tyypillisiä. Nykyisenä päätyönään vuonna 2009 perustettua The Rhythmbusters -tiimiään kannattelevan Bill Faddenin hillbillytaustat sen sijaan ovat putipuhtaat, nousihan mies tämänhetkiseen arvostukseensa ennen kaikkea vuosia liidaamansa The Rimshotsin riveistä.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2015)





SHAUN YOUNG & ROCKIN' BONNIE
Broken Hearted Boogie / We'll Make It Somehow
(El Toro 15.022)


High Noon -solisti Shaun Youngin ja italialaisen naiskollegansa Rockin' Bonnien (The Rot Gut Shots, The Mighty Ropers) sinkun kansiotsikko "Texas Duets" informoikin tästä nelifemmasta olennaisimman. Bonnien synnyinmaasta tulevan The Starlitersin ja Youngin oman yhtyeen The Texas Blue Dotsin jäsenten voimin Austinin Jet-Tone -studioilla kesällä 2014 purkitetut kappaleet ovat vahvasti Teksasin lannalta tuoksahtavaa honkytonk-kantria, joista kaksikko pääsee keskenään selvästi sopusuhtaisempaan vireeseen sinkun b-puolen sähköisemmin, hieman Ronnie Dawson'maisen ronskein voimavaroin rokkaavalla rallilla We'll Make It Somehow.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2015)





THE BEAT FROM PALOOKAVILLE
It's Your Voodoo Working (feat. Natty Bo) / The Creature (From Outer Space) (feat. Mike Sanchez)
(Sleazy SR-87)


Länsinaapurin mielestäni koko kuluvan vuosituhannen tähän mennessä suurin ylpeydenaihe juurimusiikin saralla elää ja voi hyvin, vaikkei orkesteri pitkäsoittoja olekaan saanut aikaiseksi, ihme ja kumma, sitten vuoden 2011 “Numero Uno!“ -debyyttialbuminsa.

Esikoislevyllä The Beat from Palookavillen vierailevana solistina toimi parilla raidalla englantilainen Mike Sanchez, jonka omalla kiekolla “Babes And Buicks“ (2010) ryhmä vastaavasti huolehti säestystehtävistä. Sanchez uusii nyt kyläilyvuoronsa hurjien monsteri-äänitehosteiden sekä viimeisen päälle hiottujen 50-lukuisten studiosoundien päälle liimatulla The Jayhawksin vuoden 1957 doowop-noveltyllä The Creature. Monesti versioidun Charles Sheffieldin Excello-rhythm'n'bluesin It's Your Voodoo Working palookavilleläiset – nyt kera lontoolaisbändi Ska Cubanon laulajan Natty Bo'n (alias Nathan Lernerin) – murjovat tavoilleen uskolliseen tyyliin laiskasti tamppaavaksi ska'ksi.

Papukaijamerkit hienoista pahvikuvakansista sekä räiskyvän punaisesta värivinyylistä, pienet miinusmerkkiset huolimattomuuspisteet kuitenkin sinkkuetiketteihin väärille puolille merkityistä säveltäjäkrediiteistä.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)





JACKSON SLOAN & THE RHYTHM TONES
Jukebox Swing / I Want All That You Got
(CJRO JS45706)


Vuonna 1982 suositun englantilaisen jump- ja swing-yhtyeen Rent Party perustanut Jackson Sloan sai BN:ssä oman puheenvuoronsa numerossa 2/2014. Tuolloin uransa ensimmäiselle keikkamatkalle Suomeen saapumassa ollut artisti oli vastikään paitsi käynnistänyt varsinaisen soolotaipaleensa (erottuaan hieman aikaisemmin showyhtyeestä Oo-Bop-Sh'Bam sekä koottuaan taakseen The Rhythm Tones -nimisen ikioman kokoonpanon), myös julkaissut kehutun soolopitkäsoiton “The Shack Sessions“ (2013). Samoista Essexin maaseudulla sijaitsevan Shack Studion holveista on peräisin myös nämä kaksi uutta miehen itsekirjoittamaa numeroa.

Haitari- ja viuluväritteinen Jukebox Swing pistelee menemään vaarattoman oloisissa jump-tunnelmissa – osaksi puhallinvetoisena r&b-boogiena, osaksi western swinginä. Määrätietoisen sanoman omaava I Want All That You Got taas luottaa krooneristailiin, joka tuntuu kuin vartavasten Sloanin tarpeisiin ideoidulta musiikinlajilta – keskitempoisella piano/foni -shuffleboogiella laulaja polskiikin luontevasti kuin norppa koti-Saimaalla.

Punainen vaikuttaa olevan päivän väri, kuten myös tämän vinyylin.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)





BILLIE & THE KIDS
Scorched / Your First Kiss
(Rhythm Bomb RBR-45-14)


40- ja 50-lukujen rhythm'n'blues -soundeille pyhittäytyneen ison oktetin Billie & The Kidsin voisi vaivatta kuvitella tulevan jostain aivan muualta kuin Kroatian Zagrebista. Hurmaava ja lahjakas solisti Ana “Billie“ Klabucar on huumannut retrojump-kenttää jo pidemmän aikaa ja festivaalikeikkoja on riittänyt ympäri maailman. Kiinnitys englantilaiselle Rhythm Bomb -merkille on poikinut yhtyeelle tähän mennessä albumit “Take One“ ja “Jukebox Daddy“ sekä oheisen sinkun (jonka nätit värikannet kuuluvat valitettavasti vain osaan painoksesta).

Itseäni jaksaa alinomaa kummastuttaa 2000-luvun levyntekoa vaivaava arkuus tai jopa silkka ideaköyhyys. Onko todella niin, etteivät nykypäivän(kään) yhtyeet joko jaksa etsiä tai sitten vain löydä niinkin upean r&b-artistin kuin Varetta Dillardin sangen mittavasta äänitetuotannosta muuta coveroimisen arvoista kuin kyllästymiseen asti toistellun Scorchedin? Ei sillä, kyllähän Billie ja kumppanit tehtävästään hienosti suoriutuvat – mutta tuskin heidän olisi tarvinnut aikaansaannoksiaan hävetä, vaikka valinta olisi tällä kertaa osunut hieman harvemminkin kuultuun lainapalaan. Sen todistaa oivallisella tavalla myös ryhmän kokeneen kontrabasistin Jurica Štelman kynänjäljestä syntynyt erinomainen r&b-balladi Your First Kiss.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)





LAURA SEIJA & THE HAWKMEN
Keep On Working / Don't Judge A Book By Its Cover
(Mocambo 45-1039)


Nimensä puolesta tämän englantilaisryhmän solistin voisi äkkiarvaamalta mieltää suomalaiseksi iskelmälaulajattareksi. Bristolilainen tummatukkainen pin up -kaunotar näyttää vahamuotissa valetulta Betty Page -kloonilta, mutta odottakaapas vain – neidin ja hänen tasokkaan The Hawkmen -yhtyeensä musiikki onkin tanakkapoljentoista 60-luvun tanssisoulia!

The Hawkmen on pitkälti yhtäkuin tämän saksalaisvalmisteisen sinkun molemmat puolet kirjoittanut basisti Scott Milsom, joka tunnetaan Lontoon indie- ja mod-klubipiireissä jo pidempään hehkutetusta funk-soul -yhtyeestä Big Boss Man sekä toisesta selkeästi retroja northern soul -markkinoille tähynneestä ryhmästä The Hawk, jonka solisteina on kuultu mm. sellaisia (suorastaan häiritsevän paljon sekä ulkonäöltään että lauluääneltään Laura Seijaa muistuttavia) solisteja kuten Emma Beatson ja Hannah Collins. Heistä viimeksi mainittu, laulaja-lauluntekijä ja The Heavy -yhtyeen ex-kosketinsoittaja Collins levytti jo vuonna 2010 alkuperäisen ja kokolailla yhtäläisen luennan nyt kuultavasta, hieman Richard Berryn Have Love Will Travelin mieleen tuovasta Don't Judge A Book By Its Coverista (jota siis ei pidä sotkea miltei samannimiseen Bo Diddley -klassikkoon).

Laulajana Seija ei ole maailmoja järisyttävä, mutta tasaisen varmasti tahkoava norttisoul-jytke istuu joka tapauksessa hänen semi-heiveröisille äänivaroilleen selvästi paremmin kuin The Hawkmenin nykyrepertuaariin niin ikään sisällytetyt triopohjaiset ja suoraan sanoen luvattoman tylsät 50's-jump -tyyliset kokeilut. Ne yhtye on kuitenkin hoksannut jättää toistaiseksi vain nettijulkaisuilleen.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)





THE OUTTA SITES
Martian Jive / One Track Mind
(Squoodge SR 17.101)

Good Good Lovin' / Let Yourself Go
(Sleazy SR86)


Surf-instrumentaalikopla Los Straitjackets ei ole kuopannut itseään, mutta sen rumpali Pete Curry (myös mm. Jon & The Nightriders ja The Halibuts) sekä ryhmässä niin ikään rumpalin paikkaa tuurausluontoisesti hoitava, mm. Deke Dickerson -yhteistyöprojekteistaan sekä The Sprague Brothers -bändistä muistettava laulaja-kitaristi Chris "Sugarballs" Sprague ennättävät hyvin pitää emoyhtyeensä rinnalla kasassa myös tiukkaa 60-lukuista mod-rock'n'rollia esittävää The Outta Sitesia. Brittiläisen beat-invaasion kourissa taistelleesta amerikkalaisbändiaallosta innoitteensa hakevan ryhmän täydentävät basisti Juan Ugalde sekä urkuri Jason "Mongoose" Eoff.

The Outta Sitesin musiikillista missiota johdattaa eteenpäin tuttu polkkatukkainen mersey beat, mutta samalla heidän soittonsa saa piirtämään kuulijan alitajuisille verkkokalvoille myös villisti valkoisissa höyhenmekoissaan vispaavia go-go -tyttöjä, aivan kuten silloin huuman ytimessäkin Hollywoodin Sunset Stripillä vuonna 1964. Bändin levytysuran parisen vuotta sitten avannut Martian Jive on soittajiston oma marsilais-höpsöilytwist ja sinkun kääntärillä tarjoillaan The Knickerbockersin mersey-klassikko, jota Yhdysvalloissa versioi aikoinaan levylle ainakin Gary Lewis & The Playboys.

Ahkerina vinyyliprässääjinä kunnostautuneiden saksalaisten tuottaman sinkun (levyn bonuksena ostajille jaetaan myös 3D-lasit, joten julkaisusta riittänee riemua myös visuaalisessa mielessä) raidat ovat bändin vuoden 2013 esikoisalbumilta “Shake All Night“ (Spinout), jonka jatkeeksi on syntynyt uusikin samoilla hiekkalaatikoilla telmivä pitkäsoitto “Rock & Roll Dance Party“.

Viimeksi mainitulta ovat puolestaan peräisin Sleazy-sinkun mainiot revittelyt, Sprage-Curry -kaksikon käsialaa oleva britti-r&b-porukoiden hengessä riuhtova Let Yourself Go sekä rankasti garagerokkaava versio James Brownin ja The Famous Flamesin v. 1959 Federal-tykityksestä Good Good Lovin'.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)





THE HILLBILLY MOON EXPLOSION
Call Me / Bop 'Til You Drop
(Jungle/The Freed JUNG074)


Palataksemme aiheeseen aivan liian usein versioidut klassikot... Jospa sovittaisiin nyt niin, että tämän raskaasti punk-hardrokahtavan (mutta kyllä, myönnetään, jälleen kerran toimivan) sovitelman jälkeen jätetään sitten ainakin Blondien soittopyynnöt vähäksi aikaa rauhaan, eikö vain?

90-luvun jälkipuolella Zurichissa, Sveitsissä perustettu moni-ilmeinen rockabilly-combo Hillbilly Moon Explosion on kieltämättä profiloitunut ennenkin genrerajoitteilla takapuoltaan pyyhkineillä cover-valinnoilla sekä niistä onnistuneesti näköisikseen tekemillä tulkinnoilla. Nyt nelikko jyräyttää asian ytimeen – ikäänkuin a-puolen käänteisiskuna John Lee Hooker -boogieksi muunnetulla Ramones-renkutuksella Bop 'Til You Drop, jolla vokalistin tontilla boppailee asianmukaisen överiksi roolinsa vetäen basisti ja bändin tuotantovastuun kantaja Oliver Baroni. Call Me'n Debbienä Debbie Harryn paikalla toimii luonnollisesti HME:n katseenvangitsija Emanuela Hutter. Kyllä, olisinpa saattanut soittaakin...

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)





JOHN LEWIS & HIS ROCK'N'ROLL TRIO
Flat-Top Cat / She's Long Gone
(Migraine MR45-019)


Autenttinen 50-luvun desperate-hengessä lasketeltu “nikottelu-rockabilly“ pääsee tuskin koskaan uuvahtamaan – siinä määrin uusia levyttäviä kokoonpanoja alalla yhä riittää. Saksan Schoeneckista käsin pyöritettävä Migraine Records on yksi tuotteliaimmista tälle(kin) musiikinlajille omistautuneista vinyylijulkaisijoista (artistikatalogiin lukeutuvat mm. TT Syndicate, Marcel Bontempi, Pike Cavalero sekä Hipbone Slim) ja aikaisemmin mm. The Rimshots- ja Johnny Bach & The Moonshine Boozers -yhtyeissä kannuksiaan kiillotellut walesilainen John Lewis taasen genren vakuuttavimpia taiteilijasieluja.

Uutuus-seiskatuuman hurjastelut eivät uudista tuotekenttäänsä millään muotoa, mutta sinkkumitassa Lewisin estoton släppibassomätke jaksaa viihdyttää kummankin puolensa edestä. Lewisin käsialaa olevat raidat sisältyvät myös vuoden 2014 puolella ilmestyneelle albumille “Sanity“, josta julkaistiin edellisen Record Story Dayn tiimellyksessä myös 12-tuumainen vinyylipainos.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)





PIKE CAVALLERO
Ahora Que lo Tienas / Mi Nena Pequena
(Sleazy SR091)


Pike Cavalleron edellinen neliviitonen My Misery (ks. BN 1/15) oli sen verran lupaava, että olihan myös tämä uusi, miehen kotikielellä laulettu sinkula tarkistettava. Ja tulos onkin mainio, nyt on turhantarkka jännittäminen unohdettu re-nappia painettaessa. Miehen pidäkkeetön laulutapa kutittelee mukavasti rekisterin taipuisia nurkkia rock'n'rollin parhaita perinteitä noudattaen.

B-puolen versiointi The Cleftonesien My Little Girl -kappaleesta hoippuu välillä mukavasti rajan toisellakin puolella aitoon kadunkulmatyyliin. A-puolen uhoavampi rokki täydentää hyvän kaksipuoleisen ja vahvistaa Piken asemia Iberian niemimaan kärkikahinoissa.

Marko Suutarla
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)





TOM JONES
Evil / Jezebel
(Third Man TMR 106)


Joskus sitä on eletty sellaisiakin aikoja, jolloin Tom Jonesin musiikista pitämisen myöntäminen on tuntunut vähintään nololta – ellei suorastaan paheksuttavalta tai syntiseltä. Se, samoin kuin valitettava tosiasia, ettei BN:n koko 48-vuotisesta historiasta löydy kuin muutama kirjallinen viite Walesin Tiikerin suuntaan (Antti Vainion numeroon 5/2010 laatiman “Praise & Blame“ -levyarvion ohella miehen nimi on vilahtanut lehdessä kertaalleen Jussi Raulamon “Aution saaren levyt“ -listauksen yhteydessä) ei kuitenkaan vielä riitä kieltämään sitä faktaa, että Tom Jones oli ja on edelleen erinomainen laulaja sekä artisti, jonka ansiot eritoten juurimusiikin parissa ovat kiistattoman huimia.

Viime vuosina koko kansan machosankarin maineestaan tietoista hajurakoa paikoin roiman bluespitoisella, mm. Blind Willie Johnsonin musiikkia sisältäneellä vuoden 2012 albumillaan “Spirit In The Room“ (Island/Universal) ottanut Jones on The Voice UK -tv-tuomarin tehtäviensä ohella ennättänyt kaveerata myös White Stripes -menneisyydellään paistattelevan, mutta nykyisin etupäässä Nashvillessä toimivan Third Man -yhtiönsä tuotannollisiin aivoituksiin keskittyvän Jack Whiten kanssa. 74-vuotias Tomppa haastaa nuoremman kitaristikollegansa isoine sessio-orkestereineen huimaan studiokujanjuoksuun, jonka avauksena kuullaan mykistävä, tempo- ja tunnelmavaihdoksinen Howlin' Wolf -cover Evil sekä sen kääntöpuolella lukuisista rock'n'roll-vetoisista variaatioistaan kuulu Jezebel. Frankie Laine -klassikon orkestraalinen näkemys irtautuukin odotetun jackwhite'maisella tavalla sellaisille kuuluvuusalueille, joissa eivät monet tämän planeetan asukit olekaan ennen vierailleet – ei edes kaiken kokenut Sir Tom Jones. Suomessa tämä näillä kulmilla usein ennenkin nähty vanha naistenkaataja sen sijaan pistäytyy jälleen tulevana suvena. Toivottavasti Tiikerillä on jo silloin tuomisinaan täysi albumillinen samantasoisia ja -oloisia korvanamuja.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)





URBAN VOODOO MACHINE featuring WILKO JOHNSON
Help Me Jesus / Heroin (Put My Brothers In The Ground)
(Gypsy Hotel GHRS003)

URBAN VOODOO MACHINE
Goodnight My Dear / Factory Girl
(Gypsy Hotel GHRS004)


Vaikka huumaannunkin helposti Urban Voodoo Machinen häiriintyneen oloisesta maailmankatsomuksesta sekä tiedän myös osaavani nauttia omalla kierolla tavallani (Tampereella syksyllä 2015 esiintyvän) Wilko Johnsonin tekemisistä, täytyy sanoa, että olin kyllä ällikällä lyöty kuullessani ensimmäistä kertaa näiden kahden tahon syyskuussa 2013 synnyttämän yhteistuotoksen.

12-henkisen säestysryhmän ja kitaristi-laulajana riehuvan pastori Johnsonin rockabillybluesilla umpeenladattu kakofonia on yksiselitteisesti hämmentävää luokkaa. Mielessä pyörii myös tietoisuus siitä, että ennakkoarvioiden mukaan tammikuussa 2014 parantumattomasta syövästään infonneen ja jo äänityksiin mennessä jäähyväisesiintymisensä suorittaneen kitaristilegendan ei olisi lääkäreiden järjen mukaan pitänyt olla enää edes elävien kirjoissa. Niin vain Canvey Islandin hörhö puuskuttaa yhä eteenpäin, onnistuneiden hoitojaksojen ja -operaatioiden jälkeen – näyttäen pirulliselle taudille tanakkaa keskisormeaan. Tuhti ruumisarkkubassokomppi ja Wilkon tavaramerkkimäinen konekiväärikitarointi saavat rinnalleen niin harmonikan, puhallinsektion, floor-tomin kuin viulunkin – liikutellen mielleyhtymiä vuorovedoin creole-rämemaisemista New Orleansin syntisiin kortteleihin. Pääsolistina toiminee Paul-Ronney Angel, joskin myös Wilkon ääni on kööristä tunnistettavissa.

Hysteerinen “gospel“-hurjastelu Heroin on vain jostain käsittämättömästä syystä pakko nostaa yhdeksi käynnissä olevan ajanjakson hurjimmaksi ja onnistuneimmaksi rockabillypäivitykseksi, ei mahda mitään!

Toisella sinkkupoiminnallaan monijuurimusiikillinen brittikollektiivi tarjoaa uusimman pitkäsoittonsa “Love, Drink & Death!“ raidoista (joihin muuten sisältyy myös Wilkon kanssa duetoitu Help Me Jesus) vaihteeksi vähemmän mielipuolisen americana-kantriballadin Goodnight My Dear. Marssirytmitetystä esityksestä on helppo aistia Gram Parsonsin haamun läsnäolon. Kääntöpuolella hippeillään puolestaan Rolling Stonesin aikuistumisriittijulkaisun “Beggars Banquet“ -LP:n (1968) klassikkoraidan tahdissa, mutta voi hyvä tavaton millä tavalla: banjot ja mandoliinit sekä tusinat muut instrumentit ja sekalaiset äänilähteet raikaavat jälleen hädintuskin hallittuna sekamelskana riivattua mustalaishillbillyä, josta onkin muodostunut tämän yltiöeksentrisen ryhmittymän tunnusomaisin sekä taatusti jäljittelemättömin äänijalanjälki.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)





THE CACTUS BLOSSOMS
You're Dreaming / Stoplight Kisses
(The Cactus Blossoms #)


Suomalaissiirtolaisten aikoinaan suosimalta Minneapolisin alueelta saapuvat nuoret herrat nimeltään Jack Torrey ja Page Burkum.

Tyylillisesti ensikosketus kaveruksiin voi tuntua huolestuttavan reliikkimäiseltä, mutta pelko pois. Kumpainenkin miehistä vaikuttaisi olevan vilpittömästi sydämensä asialla – ja he vieläpä tekevät sen harvinaisen osaavasti. Vuonna 2010 perustettu duo (joka keikkailee ja levyttää myös bändin kanssa) on jotakin, mitä roots-harrastajat ovat odotelleet, ainakin salaa, saapuvaksi jo pidemmän tovin.

Traditionaalista 50-luvun honkytonkia, western swingiä sekä etenkin Everly Brothers'maisten lauluharmoiden muovaamaa kantripoppia lävitseen suodattava The Cactus Blossoms uskoutuu pääosin omille kappaleilleen (tämänkin singlen molemmat raidat ovat Jack Torreyn käsialaa) muttei toisaalta ujostele pölyttyneiden arkistohelmienkään coveroimista. Aikaisemmin ilmeistyneitä äänitteitä on plakkarissa kaksi, vuonna 2011 syntynyt esikoisalbumi “The Cactus Blossoms“ sekä paria vuotta tuoreempi cd “Live At The Turf Club“.

Uusi sinkku on oletettavaa esimakua pitkäsoitolta, jonka studiokokoonpanon muodostavat chicagolaisen The Modern Soundsin jäsenet Joel Paterson, Beau Sample ja Alex Hall sekä toinen kitaristi, Pagen laulajalauluntekijäveli Tyler Burkum. Tuottajana tuulisessa kaupungissa äänitetyissä sessioissa on toiminut solistikaksikon aisaparina JD McPherson.

Kiitos mestarillisten säestäjien ja muiden takapirujen, täyteläisillä laulustemmoillaan koreileva You're Dreaming on myös taustoiltaan silkkaa Nashvillen “A-Tiimiä“ sen kukkeimmalta kaudelta, 50-luvun jälkimmäisiltä vuosilta – eikä kääntöpuolen Stoplight Kisses juuri edellisen seurassa kalpene: liekö näin uljasta Everly-soundia edes tehty sitten Donin ja Philin vuosikymmenten takaisten hittilevytysten?

Kaktusten tiedetään kukkivan varsin harvakseltaan, mutta toivonpa silti todella, että tämä kaksikko pääsisi avaamaan terälehtensä pian myös Euroopan puolella. Sen tavoitteen edistämiseksi niin The Modern Soundsin kuin JD McPhersoninkin nauttima maailmanlaajuinen arvostus on varmasti tehokkainta mahdollista Substralia!

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)





PAT CAPOCCI
Slave For The Beat / Delinquent Beat
(Wild 53)

Firefly (feat. Marlene Perez) / Chicken Hawk Walk
(Wild 53)

SCOTTY BAKER
Cheater / Secret Mistress
(Wild 51)


Pat Capocci -sinkut ovat varsin ajankohtaisia artikkeleita, vaikka toinen noista onkin yli vuoden takaa. Näiden hankkiminen vaatii joka tapauksessa kärsivällisyyttä Wildin heiveröisen jakelun vuoksi – samassa jamassa on näköjään muukin järjestelmällisyys yhtiössä, kun sinkun numerotkin saa kaivaa deadwaxista etiketin sijaan...

Kangasalan Racecoast Rockin' -festivaaleilla heinäkuun alkupuolella esiintynyt kauppalaivan parittajan näköinen, raskaasti tatuoitu Capocci lokeroituu visuaaliselta olemukseltaan rasvikseksi, mutta yllättäen sinkkukaksikon painopiste onkin primitiivisen rokkaavassa bluesissa. Vain twistaava Slave voidaan luokitella jonkinlaiseksi rockabillyksi, joka sekin toimii pitkälti enemmän riffipohjaisena groovauksena kuin perinteisenä lätkyttelynä. Delinquent Beat tremolokitaroineen operoi Bo Diddleyn tontilla ja Chicken Hawk Walk nytkyttää instrumentaalisesti boogaloota.

Kakkossinkun A-puoli Firefly on duetto Rhythm Shakers -vokalisti Marlene Perezin kanssa, joka tummine äänialoineen on kuitenkin tällä kertaa hieman harkitsematon valinta – huolimattomasti kuunneltuna laulajan vaihtumista ei edes huomaa, sen verran samalla rekisterillä puuhaillaan. Nelikon ykkösraidan nimityksen saa tällä kertaa sopivan tarttuvat kitarakoukut omaava Slave, vaikka bluesit rohean tyylitietoisesti vedetäänkin.

Capoccin maamies Scotty Baker on niin ikään matkustanut kaukaa kengurumaasta Los Angelesiin levyttämään. Ykköspuolella tavoitellaan baritonikitaran riffien piiskaamana burnettemaista rajuutta, mutta ihan viimeistä ilmaa ei rokkaus saa siipiensä alle. Syynä taitaa olla Bakerin laulu, joka on ihan pätevää, mutta ei sen enempää. Salamyhkäinen mollikieputtelu Secret Mistress on se mielenkiintoisempi puoli, vaikka Bakerin laulun rajoitteisuus käykin siinä vielä paremmin selville. Hyvä ja erottuva kappale nostaa Bakerin osakkeita, mutta siitä huolimatta maaottelu Capocci-Baker taipuu edelliselle selkein numeroin.

Marko Suutarla
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)





PANSSARIJUNA (a) / TALMUD BEACH (b)
Punainen kukko / Summertime Mother
(Joteskii Groteskii JOG 43)


Mitä ihmettä! Onko Panssarijuna lähtenyt kohti mainstreamia? Tämä oli ensireaktio, kunnes huomasin laittaneeni ensin Talmud Beachin soimaan. Eihän sekään mitään keskitien poppia ole – paitsi tietysti verrattuna Panssarijunan vanhoihin hieman kaoottisiin levytyksiin.

Itselleni entuudestaan tuntemattoman Talmud Beachin levytys on vähintäänkin lupaava tyylinäyte. Kevyen hypnoottisesti rokkaava Summertime Mother tarttuu jo puolivälissä korvaan ja kappaleen loputtua sitä huomaa hyräilevänsä. Moinenhan johtaa väkisinkin uuteen kuuntelukertaan.

Kun levyn kääntää, huomaa Panssarijunan todellakin livenneen lähemmäs keskitietä. Äänityshän on tehty ihan oikeassa studiossa Finnvoxilla! Punaisen kukon seksuaalisväritteiset sanat kertovat tietenkin siitä, että kun kukko pääsee kanalaan, alkavat pyrstöt heilua. Tosin kukon kohtalo jää lopussa tulkinnan varaan. Perinteisessä 12-tahtisessa shufflessa kuitenkin hämmästyttää Panssarijunalle ennen epätyypillisten kitarasoolojen määrän lisäksi niiden laatu. Intensiivistä blueskitaraa puskee säkeistöjen väliin enemmän kuin ns. normibluesbändillä.

Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)





BOB DYLAN
The Night We Called It A Day / Stay With Me
(Sony Music 88875074637)


Valtameren takaiset tv-katsojat eivät tainneet hevillä uskoa korviaan todistaessaan Bob Dylanin tulkintaa viihdeballadista The Night We Called It A Day eläkkeelle siirtyneen David Lettermanin Late Shown toiseksi viimeisessä lähetyksessä toukokuussa 2015: Jestas sentään, vanha raakkujahan miltei laulaa!

Kappaleen alkulähteellä, keväällä 2015 ilmestyneellä uransa 36. albumillaan “Shadows In The Night“ Herra Zimmerman tulkitsee käheällä, mutta iän myötä yhä sävyisämpiä piirteitä saaneella äänellään muitakin Suuren Amerikan Laulukirjan ikivihreitä, jotka kaikki ovat päätyneet – edellä mainitun tavoin – jossain vaiheessa myös Frank Sinatran levytettäväksi. Yhtälö ei tunnu kaikin puolin loogiselta, mutta 74-vuotias Minnesotan kansallisaarre on tottunut toteuttamaan itseään muilta lupia kyselemättä.

Matt Dennisin ja Tom Adairin pehmeä fokstrot-slovari on jäänyt historiaan Sinatran ensimmäisenä soololevytyksenä vuodelta 1942 ja nyt tarjolla oleva lähestymistapa on siihen nähden hyvinkin identtinen. Kääntöpuolella vaihdetaan vuosikymmentä Dylanin omaan nuoruuteen ja tartutaan elokuvan The Cardinal (1963) mahtipontiseen teemakappaleeseen, jonka alkuperäisiä jousitaustoja mukaillaan Dylanin tunteikkaalla versiolla onnistuneesti Donny Herronin soittaman kaihoisan pedal steelin johdatuksella. Sanattomaksi vetää.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)





LOS MAMBO JAMBO
La Caza / Safari
(Buenritmo BR017SG)


Muistattehan The Champsin, Johnny & The Hurricanesin, The Kingsmenin... nuo mainiot nuorisoyhtyeet instrumentaalirock-historian kivikaudelta? Tai BN:n "R&B-tenoristit" -sarjassakin koreilleiden Joe Houstonin ja Big Jay McNeelyn tapaiset 50-luvun tähtihonkkaajat? Se oli sitä aikaa, jolloin rokki tepasteli yhä teinikengissään ja laulusolistiton musiikki, yhtälailla musta kuin valkoinenkin, eli tasaveroisen vahvana sekä hienostoravintoloiden ruokailuviihteenä että pahamaineisten strippiluolien taustahämärissä.

Espanjalainen Los Mambo Jambo luokitellaan erääksi nykypäivän polttavimmaksi alan kokoonpanoksi, jonka pikaesittely oli luettavissa tällä samaisella palstalla BN-numerossa 6/14. Ryhmän fonistinokkamies Dani Nel·lon sooloalbumi arvioidaan vastaavasti toisaalla tässä lehdessä.

Tällä neliviitosella Nel·lon oma romuluinen ja simppeli strollirykäys saa kaverikseen myyttisen Treble Tonesin burleskibravuurin Safari, jonka diggarikunta osannee välittömästi yhdistää klassikkokokoelmaan "Jungle Exotica Vol. 2". Pätevä primitiivibiittinen pikkukiekko mutta täysosumasta taidetaan jäädä tällä kertaa piirun verran ellei toisenkin.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2015)





SHAUN YOUNG & THE TEXAS BLUE DOTS
She Got Something / Wandering Ways /
I'll Try To Forget / Monkey's Uncle
(Sleazy SR-90)


Austinilaislaulaja Shaun Young ei ole hiljan itsestään meteliä pitänyt, mutta sattuman oikusta parahiksi miehen High Noon -trion hetkittäisen reunionin aikoihin kaveri on saanut aikaiseksi uuden EP:n kotikaupungistaan tulevan rhythm'n'blues-combon kanssa. Vuodesta 2011 keikkailleeseen Texas Blue Dotsiin vakituisesti kuuluva Young on säilyttänyt laulusoundissaan hillbilly-lähtöisen pohjavireen, vaikka bändi muutoin kirjauttaakin esikuvikseen bluesmaailman sankareita T-Bone Walkerista Freddy Kingiin.

Bluesmieheksi ei Youngista itsestään heleine kantrimiehen äänineen aivan ole, mutta juuri kontrasti standardipohjalta sinisävyisiä nuotteja suoltavaan taustayhtyeeseen tuo levylle sen kaipaamaa persoonallisuutta ja tarttumapintaa. Apinasukulaisuuksista naljailevaa Ray Sharpe -revittelyä lukuun ottamatta rinkulalla ilmeisesti kuullaan kokoonpanon omia tekeleitä, joista She Got Something on pianon ja sähkökitaran terävänä dialogina etenevä rokkinumero, Wandering Eyes hyppelehtivä rumbakantri ja I'll Try To Forget bulkkielemenenteistä rakentuva mutta silti kaiken kaikkiaan oikein mukiinmenevä r&b-laahustelu.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2015)





CHERRY CASINO & THE GAMBLERS
I'll Find A New Love / Don't Let Them Know / Kiss Me / Hi-No-Love
(Rhythm Bomb 45-11)


Saksalaisen Cherry Casinon alias Axel Praefcken syksyllä -14 ilmestyneeltä pitkäsoitolta "Hi-No-Love" on seiskatuumaisten ystävien riemuksi pilkottu myös säpäkkä EP, jolla tätä tunnistettavaa vibraa lauluäänessään viljelevää laulaja-kitaristia (aikaisemmin mm. Ike & The Capers) komppaa osaava muusikkonelikko Michael Kirscht (kitara), Ike Stoye (tenorifoni), Carsten Harbeck (basso) ja Gregor Gast.

Gamblers saattaa pelata tietoista uhkapeliä rock'n'roll-viritteisen kohdeyleisönsä kanssa, mutta ainakin miekkosten musikaaliset valinnat ovat tuoneet bändille erottuvuutta sekä kenties pientä kilpailuetuakin r&b-orientoituneisiin lajitovereihinsa nähden. Bändin musiikki kun ei pohjaa niinkään seiniä kaatavaan revittelyyn vaan pykälää pehmeämmin kroonaavaan swing-bluesiin, jonka siivellä saavat sijansa kiireettömät foksiballadit siinä missä fusku-tanssiaskeliin tyköistuvat hyväntuuliset jump-shuffletkin.

Potentiaalisten Suomen-kävijöiden toivelistoilla Cherry Casino & The Gamblers on komeillut pitkään kärkisijoilla mm. yhdessä kollegoidensa Ray Collins' Hot-Clubin ja Nico Duportalin kanssa. Aika näyttää, milloin tämä maanmainio keikkaorkesteri saadaan jälleen näytille myös tänne Pohjolaan.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2015)





THE STARGAZERS
Half A Heart / Boo Hoo Hoo
(Ruby Tone RT-45 001)


Tämä jo lähtökohtaisesti harvinainen 300 kopion erikoispainos lienee, pahoin pelkään, loppuunmyyty miltei kaikkialta. Englannin listoille nousseisiin 80-luvun alun "fiftariyllättäjiin" The Jetsin, Shakin' Stevensin, Stray Catsin, King Kurtin ja Matchboxin ohella kuulunut The Stargazers tunnetaan edelleen myös täällä Suomessa. Viimeksi toukokuussa -14 Helsingin Virgin Oilissa vakuuttanut senioriorkesteri saattaa kuulua jo kotikulmillaan eläkeläistanssi-kategoriaan, mutta rokata papat jaksavat vieläkin. CBS/Epic -merkin hittiensä Groove Baby Groove ja Hey Marie välityksellä oman aikansa nuorison Bill Haley-, Treniers- ja Louis Prima -tyyleihin tutustuttanut joukkio pitää yhä riveissään myös alkuperäisjäsenistöä. Laulaja Danny Brittainin, kitaristi Peter Davenportin ja 80-luvun lopulla mukaan liittyneen kontrabasisti Tim Purkessin rinnalta uupuu oikeastaan vain Stargazersin perustajahahmo, pysyvämmin muihin kuvioihin (The Big 6, The Space Cadets jne.) siirtynyt rumpali Ricky Lee Brawn.

Tavaramerkki-stailistaan Stargazers ei ole luopunut vuosikymmenten varrella. Ensimmäinen tuore äänite vuosikausiin on taattua hyväntuulista jump-letkeilyä. Louis Priman jalanjäljillä saapasteleva Half A Heart on Danny Brittainin käsialaa ja Comets/Jodimars -vaihteella hillittömän släppibasson kyydissä viuhtova Boo Hoo Hoo Peter Davenportin pikkunäppärä, baarikansanlaulatukseen erinomaisesti soveltuva iskusävelmä.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2015)





THE PLANET ROCKERS
Voodoo Woman / Snakepit
(Witchcraft Int. WCI 113)


Nashvillen tyylitajuisimpiin rockabilly-luotseihin 90-luvulla kuulunut Planet Rockers katosi bändikartalta uudelle milleniumille tultaessa. Ulkoista habitustaan jossain määrin iän ja mailien myötä rosoistaneen laulaja Sonny Georgen myöhemmät sooloyritykset honkytonk-kantrisankarina eivät tuottaneet vastaavaa tulosta kuin kitaristi Eddie Angelin surf-yhtyeen Los Straitjacketsin, mutta luojan lykky, molemmat karsimaattiset musikantit ovat yhä kuvioissa mukana – ja nyt jälleen yhdessä kera basisti Mark W. Winchesterin ja rumpali Billy Swartzin.

Musiikkituristien suosiman 706 Union Avenuen sijaan vaihteeksi osoitteessa 639 Madison Av. operoivassa Sam Phillips Recording Studiossa Memphisissä taltioitu sinkku on poiminta bändin kiitellyltä pitkäsoitolta "Return Of...". B-puolen instro Snakepit on Angelin ehtymättömän Link Wray -palvonnan siitos, ja tyylillisesti sangen lähellä herran villimiesmäisemmän The Neanderthals -koplan brutaaleja päähänpistoksia. Kierrätetyn oloisen kappaleen toiseksi sävelsepoksi tunnustautuu Angelin saksalaiskaveri ja äänitteellä kontrabassoa soittava Bernie Batke alt.honkytonk -yhtyeestä Smokestack Lightning, jonka edellisellä Nashvillessä purkitetulla levyllä puolestaan toimi special guestina Angel.

Billboardin Hot100 -listan sijalle 90 v. -70 ampaisseen kalifornialaisryhmän Simon Stokes & The Nighthawksin swamp-jytäprogeilu Voodoo Woman pesee Planet Rockersin sekä raidalla vierailevana slidekitaristi-perkussionistina toimivan multi-instrumentalisti George Bradfuten käsittelyssä hämärähkön originaalinsa vähintäänkin 6-0. Ripsakka rock'n'roll-sivallus on kuin suora aikahyppy yhtyeen kulta-ajalle parisenkymmentä vuotta aikaisemmin.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2015)





SHOEBOX REVUE
Stranded In The Jungle / Heartbreaking Blues
(Goofin' GRSI 229)


Turkulainen rhythm'n'blues- ja rockabilly-combo on ollut jo useamman vuoden ajan valtakunnan vertailukelpoisin vastine niin 90-luvun alkupuolella kovassa nosteessa Euroopan billy-areenoilla keimailleelle belgialaiselle Sin Alley -yhtyeelle, vajaata vuosikymmentä myöhemmin samansuuntaisille apajille iskeneelle sveitsiläiselle Hillbilly Moon Explosionille kuin tämän vuosituhannen eräälle merkittävimmälle roots-komeetalle Imelda Maylle. Silti Shoebox Revuella riittää laatikkokaupalla annettavaa myös itsenäisillä ansioillaan. Tästä oivana näyttönä toimivat yhtyeen Goofin'-debyyttijulkaisun omaa uustuotantoa olevat kappaleet. Stranded In The Jungle ei siten olekaan se vanha tuttu samanniminen The Cadets -noveltyklassikko vaan yhtyeelle vartavasten askarreltu äksyotteinen viidakkobilly. Sinkun balladipuolen täyttää kohtalokas, hienokseltaan JD McPhersonin maalailevan tyylin mieleen tuova mollislovari, jonka kylmiä väreitä nostattavassa loppukliimaksissa solistitar Elli Maple pääsee viimeistään vilauttamaan kapasiteettiaan myös blues-jatsahtavien numeroiden täysverisenä tulkkina.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2015)





CURTIS GRAY & THE GRAY-BOPS
Crazy About Rockabilly / Hillbilly Sweetheart
(Rock-A-Billy R-129)


Curtis Gray... urbaanilegendan mukaan West Memphisin, Arkansasin jukejointeissa menneinä vuosikymmeninä vaikuttaneen tarunhohtoisen kantri- ja rockabilly-laulajan Raunch Radleyn äpäräpoika voinee kutsua itseään onnekkaaksi veikoksi. Hänen esikoissinglensä nimittäin oli vasta masterointivaiheessa Denverissä, Coloradossa Rock-A-Billy -levy-yhtiön pomon Willie Lewisin ilmoittaessa "joutuvansa pistäytymään sairaalahoidossa, mutta olevansa kuitenkin tyytyväinen että sai levyn miltei tuotantovalmiuteen – jos vaikka sattuisi potkaisemaan hospitaalissa tyhjää". Sarkastiseksi heitoksi tarkoitettu profetio kävi ikävä kyllä toteen: Lewis (s. 1946) menehtyi sydänleikkauksessa, pitkällisen sairastelun jälkeen 17.10.2014. Grayn ja kumppaneiden sinkku saatettiin kuitenkin postyymisti markkinoille.

Desperatiivista 50-luvun puolivälin sähkö- ja akustinen kitara/kontrabasso -soitinkoostumuksella riepoteltua rocka- ja hillbillyä (a-puoli Willie Lewisin sanoituksia, b-puoli solistin itsensä) esittävä Gray saa myös olla kiitollinen kovatasoisista soittajakavereistaan, joiden osaamisen perusteella ryhmän voisi hyvinkin kuvitella tulevan Arkansasin sijaan vaikkapa kaukaa "Euroopan Syvästä Etelästä", Suomesta...

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2015)





PIKE CAVALERO
My Misery / Black Hearts Club
(Migraine 45-017)


Tämän singlen molemmat puolet löytyvät eteläespanjalaisen Pike Cavaleron tyylikkäältä kymppituumaiselta "Torro". Kyseinen kiekko on varsin suositeltava, mikäli autenttisilla soundeilla tallennettu viisikymmenlukulainen rock and roll osuu makuvalikoimaan. My Misery on yksinkertaisen tehokas Promised Land -muottiin istutettu melodinen keskitempoinen ralli, jossa reseptiä ryydittää sopivasti kertosäkeen taustaharmoniat. Black Hearts Club on sinänsä tehokas roketti, mutta ei mitenkään erityisen erottuva ratkaisu. Torrolta olisi löytynyt kyllä persoonallisempaakin tavaraa kääntöpuolelle, kuten esim. härkätaisteluteemainen versio Roscoe Gordonilta napatusta nimisävelmästä. Sen verran Pike kyllä vakuuttaa, että lienee pakko katsastaa myös miehen tuloillaan oleva espanjankielinen seiskatuumainen.

Marko Suutarla
(julkaistu BN-numerossa 1/2015)





T T SYNDICATE
Abu Dhabi Twist / Sloppy Drunk
(Migraine 45-018)


T T Syndicate jatkaa pienten kiekkojen viitoittamalla tiellä: albumiformaatin sijaan portugalilaiselta puhallinorkesterilta ilmestyy kolmas sinkku kahden vuoden sisään. Ja mikä ettei, sillä uusi seiskatuumainen on hyvä kokonaisuus. Ykköspuolen exotica-instru voisi olla napattu suoraan "Las Vegas Grind" -levysarjasta, kappaleen tukevassa groovessa syntisten strippiluolien twistiin sekoittuu aimo annos itämaisen suitsukkeen huumaavaa aromia.

Kääntöpuolen juopotteluviisu ei ole tuttu Jimmie Rodgers-hölkkä vaan itse kynäilty Georgia Slop -tyyppinen julistus, jossa pyöritään tanssilattialla pisarankaan läikkymättä lasista. Vokalisti Pedro Sierra ja torviryhmä kilpailevat rinta kaarella ilmoille puhkuttujen boforeiden määrästä. Nopeasti arvioiden ryhmän paras sinkku tähän mennessä ja kun soundit ovat tuhdit ja isku on syvä, niin kyllä tätä kehtaa suositella tanssittavan rhythm and bluesin ystäville.

Marko Suutarla
(julkaistu BN-numerossa 1/2015)





BOB TAYLOR & THE COUNTS (a) / BOBBY FULLER (b)
Don't Be Unfair / Say Honey
(Norton 45-884)

LONG JOHN HUNTER
El Paso Rock / Ride With Me Baby
(Norton 45-885)

BOBBY TAYLOR & THE COUNTS
Taylor's Rock / Thunder
(Norton 45-886)

DON ORR & THE ORIGINAL ROCKETS (a) / SONNY WALLACE (b)
Sarah Jane / Black Cadillac
(Norton 45-887)

CHUCK SLEDGE (a) / STEVE COOPER & THE AVANTIS (b)
White Heat / Sky Diver
(Norton 45-888)


Norton julkaisi 15 vuotta sitten pitkäsoiton verran Long John Hunterin vanhoja Yucca-äänitteitä ja oli tällä tavoin vakiinnuttamassa rajaseudun kitarasankarin paluuta parrasvaloihin. Yhtiö on sittemmin julkaissut useampiakin kokoelmia vuosina 1958–1964 El Pasossa toimineelta pikkumerkiltä. Tällä kertaa Norton on pakannut komeisiin ruskeisiin Yucca-pusseihin viiden sinkun sarjan, joista yksi on juurikin Hunterin rouhea Texas-instrumentaali El Paso Rock. Muilla sinkuilla mennäänkin sitten rock and rollin, popin ja kitarainstrumentaalien kolmiyhteydessä.

Bobby Taylorin oman sinkun äänitteet ovat sarjan ainoita aikanaan sinkuille päätyneitä äänitteitä, muissa on käytetty purkkiin jääneitä versioita. Pakko on todeta, että surf-aalto teki kyllä hyvää kitarainstrumentaaleille, sen verran puuduttavaa kompin sahaamista sekä Taylor's Rock ja Thunder ovat. Paljon mieluummin kuuntelee vitossinkun White Heatia ja Sky Diveria lätisevine kaikuineen, vaikka eivät nekään totuuden nimessä nyt surfin ykkösketjuun rynnistä.

Bobby Fullerin vuoden 1961 Say Honeyssa on jo tuttua hollymaista popin ja rock'n'rollin sekoitusta, mutta vielä vailla miehen myöhempien klassikkojen varmuutta ja kiteytynyttä kirkkautta. Kääntöpuolella Bobby Taylorin töräyttämä Don't Be Unfair römeltää rokkia sen verran pontevasti, että tämä sinkku ponnistaa sarjan keskivaiheille. Jos Hunterin sinkun laskee omaan bluessarjaansa, niin kasan kärkeen kiilaa tasapainoinen rock and roll -kaksikko, Don Orrin kepeästi Bo Diddley -komppia varioiva Sarah Jane ja Sonny Wallacen tahkea rockabillyshuffle Black Cadillac.

Yhteistä näille levytyksille on niiden totaalinen hienostelemattomuus. Osan karheudesta voi laskea suoraan alkeellisten äänitysolosuhteiden piikkiin, mutta kyllä rajan pinnan holtiton yöelämä kuuluu myöskin läpi. Musiikkia on meluisaa ja suoraviivaista, juke jointin hälyn läpi leikkaavaa. Ei siis mitään suuren yleisön tavaraa, mutta Nortoninsa opiskelleet tietävät mitä odottaa.

Marko Suutarla
(julkaistu BN-numerossa 1/2015)





JD McPHERSON
Bossy / Rome Wasn't Built In A Day
(Rounder #)

I Wish You Would / Steal Away
(Vee-Jay VJR-36236-01)


JD McPhersonin "Signs & Signifiers" oli vuoden 2010 kovin rhythm & blues -kiekko yhdessä Nick Curranin "Reform School Girl" -levyn kanssa; siinä missä Curranin testamentti räjähti silmille panssarinyrkin voimalla, McPhersonin levy toimi hienovaraisemmin, upeiden soundien, tiukan yhteissoiton ja hyvien laulujen kautta. Bossy-single on maistiainen helmikuussa ilmestyvältä "Let The Good Times Roll" -albumilta ja kaikeksi onneksi debyytin hyvät ainesosat ovat edelleen tallella. Bossy kuulostaa piirun verran modernimmalta kuin edeltäjänsä, tuplatempoisen juke joint -bluesin räminään on risteytetty pari unssia indierockia äijäkuoroineen ja kielisoitinten ylä-äänien kihinä peilaa epäilyttävästi elektronisen musiikin äänimaailmaa. Mielenkiintoista nähdä mitä kappale kielii albumista kokonaisuudessaan.

Sinkkukaksikon loput raidat ovat lohkaisuja McPhersonin digimuodossa julkaistulta "The Warm Covers" -EP:ltä. Nick Lowen Romesta McPherson vetäisee kauniin minimalistisen, earlysoul-tyyppisen tulkinnan. Huippuraita, joka tuo välillä mieleen James Hunterin akustiset tunnelmoinnit. Kauniin kastanjanruskea 1950-lukulainen Vee-Jay-etiketti sisältää puolestaan versiot Billy Boy Arnoldin vuoden 1955 hypnoottisesta bluesloitsusta I Wish You Would sekä Jimmy Hughesin vuoden 1964 soublueshitistä Steal Away (#17 U.S Pop). Jälkimmäisestä en ole ikinä saanut oikein makua, enkä tästäkään, melko perinteisestä versiosta oikein innostu. Arnoldin yhden soinnun mantra sen sijaan ujeltaa vallan komeasti aristokraattisen originaalin varjosta huolimatta, epäkeskorummuissa on juuri oikeanlaista kierrettä. Hyvä sinkkukaksikko, tämän perusteella uutta albumia saattaa odotella luottavaisin mielin.

Marko Suutarla
(julkaistu BN-numerossa 1/2015)





NICO DUPORTAL & HIS RHYTHM DUDES
When I'm Gone / Real Good Lovin' Tonight / Polish Woman / Much Later
(Rhythm Bomb RBR-33-4)


Vuoden 2013 viidennessä BN:ssä "taivaspalstalla" debytoinut ja tulevan kevään aikana Suomeenkin viimein saapuva ranskalaiskuusikko Nico Duportal & His Rhythm Dudes on tehnyt määrätietoista nousua autenttisen rokkaavan rhythm'n'bluesin ykkösrintamaan. Yhtyeen pitelemätön ja teknisestikin taiturimainen 50-lukuinen swengi pakottaa kuulijansa – toki hyväntahtoisesti – milloin New Orleansin ranskalaiskortteleihin, milloin Los Angelesin urbaaneihin tanssiluoliin, milloin Mississippin varren rapaisiin jukejoint-jameihin.

Äänenkäytöltään Duportal on Nick Curran'maisen dynaaminen, englannin fraseerauksen huolella omaksunut shouter, jonka luonnollisen karheassa laulusoundissa on samaan hengenvetoon myös omanlaistaan eurooppalaista särmää. Mustan rock'n'rollin ja jumpin perimmäisyyksien äärellä operoivista uusista kappaleista ryhmä vie rouheutensa äärimmilleen rumbabluesilla Polish Woman. Vokalisti säväyttää hyvässä valossa myös Jackie Brenston -coverilla Much Later – ja vibrakampi raikaa tulisesti Ike Turnerin muistolle. Duportal on siis kaikesta päätellen muistanut huolehtia kitara-kotiläksyistäänkin ja nyt kannetaan siitä hedelmää. Soitto on rehvakkaan irtonaista ja kuumaa kuin vastavahattu vinyyli vain olla voi.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2015)





SEAN COLEMAN & THE QUASARS
I'm A Man / Count On Me / Ruckus Juice
(Nebula 001)


Mikäli varhaisemmat kosketuksesi Sean Colemaniin liittyvät hänen singer-songwriter- ja räminärock-bändiaikoihinsa, tämä uudenkarhea seiskatuuma saattaa tulla jonkinasteisena shokkina. Bostonin maisemissa vuosikymmenten ajan vaikuttanut ex-pitkätukkahiippari on nimittäin luonut nahkansa totaalisesti – ja herranpieksut millä tavalla!

Vakuuttavasti McPherson/Curran -tyyliin raivottua valkoista mutta vimpan päälle mustien miesten oppikirjoista treenattua rytmibluesia sekä räkäisellä fonilla käristettyä garage-neobillyä junttaava viisikko ilmoittaa kotipesäkseen New Yorkin – ja on ilmeisesti aikeissa levyttää tulevan älppärinsä niin ikään hienostelemattomasta tuotantojäljestään kuululle hollywoodilaiselle Wild-puulaakille.

Uskomattomimmilleen Coleman (jonka luurankokaappi kätkee sisälleen myös mm. metallin, hip-hopin, jazzin, kantrin ja jopa klassisen musiikin verhoamia jäännöksiä) venyy soul-lauluyhtyelinjoille tähtäävällä ja voimallisesti etenkin Nathaniel Mayerin Fortune-merkin tuotannon mieleen tuovalla puolislovarilla Count On Me. Yhtään liikaa hehkuttamatta vuoden tärisyttävimpiä nelifemmoja!

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2015)





BOZART & THE WOLF GANG
Too Much Funky (Part 1–2)
(Timmion/Boz-Art 001)


Timmion Recordsin totutun ennakkoluuloton julkaisukoneisto ottaa tällä kertaa haltuun melkoisen fuusiojärkäleen. Pahaenteisyydessään vertaistaan hakevasta funkbasso-rumpubiitti -kombinaatiosta, yläpilvissä kieppuvasta huiluprogeilusta sekä aina yhtä pettämättömästä wahwah-kitaroinnista rakentuva 2-osainen instrumentaali on sellaista hc-soulia ettei levyn nimikään oikein vielä paljasta sen sisällöstä täyttä totuutta. Mutta sitä tämä vain on, hyytävintä Syvän Etelän groovepoljentaa sitten 60/70-lukujen vaihteen. Mikäli tämän salaperäisen susijengin takana todella piilottelevat eräät tutunpuoleiset helsinkiläisveijarit (kuten vahvasti epäilen) niin... huraa ja hatunnosto!

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2015)



Jaa sivu Facebookissa tai Twitterissä!