"BLUESPEDIA" - SUOMIBLUESIN JA -SOULIN ÄÄNITE- JA YHTYELUETTELO

a | b | c | d | e | f | g | h | i | j | k | l | m | n | o | p | q | r | s | t | u | v | w | x | y | z | kokoelmat | ulkom. | alkuun

 


MITÄ - SUOMESSAKIN BLUESIA?
Lyhyt katsaus Suomi-bluesin alkuvaiheisiin

Voidaan vain arvuutella, milloin blues-musiikki rantautui Suomeen ensimmäisen kerran. Tiedetään, että Viipurin Huusniemessä esiintyi jo vuonna 1886 "neekerilaulaja James Brown", mutta sitä historiankirjat eivät kerro, kuka hän oikein oli ja mitä ihmettä hän täällä lauloi? Merkittävä ajankohta mustan musiikin saapumiskertomuksessa on myös helmikuu 1896, jolloin Nashvilleen, Tennesseehen perustetun Fisk Universityn oppilaiden negrospirituaaleja esittänyt kuoro The Fisk Jubilee Singers näyttäytyi Helsingin Ylioppilastalolla.

Siirryttäessä 1920-luvulle blues tunnettiin Suomessa jo terminä, joskin alkujaan sana 'blues' miellettiin lähinnä tanssityyliksi. Blues-viittauksia myös esiintyi joidenkin kappaleiden nimissä, mutta alkuperäiset amerikkalaiset bluesmelodiat sulautettiin täällä jazziin, swingiin ja torvi-soittokuntien ragtime- ja foxtrot-sovituksiin. Varovaista lähestymistä bluesin suuntaan voidaan kuulla esim. Heikki Hjeltin vuonna 1926 ilmestyneellä blue note -sävyisellä shimmy-foxtrotilla "Sing-Song".

Entisen ja nykyisen pääkaupungin ohella myös satamakaupunki Kotkalla oli sanansa sanottavana Suomi-bluesin syntyhistoriassa. Ehkäpä varhaisimmat todelliset kosketukset bluesiin saatiinkin Kotka svenska samskolanin juhlissa vuonna 1923. Oppilaskunnan "melujazz-orkesterissa" toimineen Edmund Guttormsenin kun kerrotaan satamatöihin jouduttuaan oppineen tyylisuunnan mustalta konemestari-pianistilta.

S/S Andania -laivan matkassa kesällä 1926 Suomeen saapunut The Andania Yankees -yhtye esitteli täkäläiselle väestölle jazz-standardien lisäksi myös mm. kappaleen "St. Louis Blues", jota kotimaiset jazz- ja swing -orkesterit ryhtyivät seuraavina vuosina ahkerasti soittamaan. Ensimmäisenä suomalaista alkuperää olevana blueslevytyksenä taas voitaneen pitää Yrjön orkesterin ragtime-kappaletta "Raatikkoon Blues" vuodelta 1929, vaikka äänitteellä kuultava musiikki jäikin vielä varsin kauas oikeasta bluesista. Sen sijaan saman yhtyeen aikaisemmin samana vuonna julkaistu "Isoo-Antti" sisältää kolmen säkeen instrumentaaliosuuden, jolla soitetaan silkkaa 12-tahtista bluesia trumpetilla ja saksofonilla.

Viimeistään vuoteen 1943 mennessä oli Pohjolaan saapunut seuraava villitys, boogie woogie, jota täällä esitti ansiokkaasti mm. kitaristi Ingmar Englundin sekstetti, Jaakko Vuormaan yhtye, pianokaksikko Erik Lindström ja Börje Haglund sekä turkulaisen Gusse Rössin Boogie Makers -yhtye. Boogie woogieta myös levytettiin Suomessa: Sulo Sala tulkitsi vuonna 1945 ruotsalaiskoomikko Povel Ramelin "Johansonin Perkan Valssin [-Johanssons Boogie Woogie-]", jossa oli tahtilajista huolimatta boogievälikkeitä sekä scat-osuus. Trumpettiboogieta kuultiin mm. A. Aimon kappaleella "Ilta Itämailla" vuodelta 1946. 1950-luvulla boogie-kappaleita taltioivat mm. Olavi Virta ("Esimerkiksi Boogie", 1955) ja Antti Rautu ("Bongo Boogie", 1956).

Suomalaisen rhythm'n'bluesin tarina juontaa sekin juurensa 1940-luvulle. Varhaisia alan pioneereja olivat mm. Harmony Sistersin Maire Ojonen, joka lauloi vuonna 1946 levylle Louis Jordanin kappaleen "Is You Is Or Is You Ain't". Amerikkalainen Maxine Johnson puolestaan taltoi jatsahtavan jamiesityksen "Blues" suomalaisten säestäjien kanssa vuonna 1947.

Sodanjälkeisen tanssiorkesterien kukoistuskauden tuotteisiin lukeutuvat swing-pitoiset laulubluesit, joita pääsivät levylle tulkitsemaan ensisijassa suosittujen helsinkiläisyhtyeiden naispuoliset solistit, kuten Wiola Talvikki, Helena Siltala ja Laila Kinnunen. Monitaitoinen Kauko Käyhkö levytti hänkin muutamia miltei bluesiksi luokiteltavia numeroita, kuten "Hyvää Yötä Irene" (1951), "Tuu-Tuu-Tupakkaralli" (1955) ja "Kesälesken Blues" (1956). Fenno Jazz Bandin ja yhtyeen solistina toimivan Jan Grandlundin huhtikuussa 1955 äänittämä "Baby Won't You Please Come Home" on niin ikään vaikuttava taidonnäyte silloisesta blues-laulannasta. Varhaista lauluyhtye-osaamista puolestaan edustavat Harmony Sisters useilla r'n'b-covereillaan (mm. "Jos Kylmä Oot" vuodelta 1955) sekä Kipparikvartetti Gene & Eunice -tulkinnallaan "Ko Ko Mo" (myöskin vuodelta 1955). Suosittu lauluyhtyekappale oli myös The Prisonairesin "Just Walkin' In The Rain", jonka levyttivät Suomessa 1950-luvulla Reino Helismaan käännöstekstiä "Niin Sateinen On Tie" käyttäen Tapio Rautavaara (Decca SD 5380/EP 'Tapio Rautavaara Laulaa 3', Rytmi RN 4083) vuonna 1956 sekä Vieno Kekkonen (Decca SD 5387/EP 'Rakkauden Kiertokulku', Rytmi RN 4088), Eila Pellinen (Rytmi RN 4098/EP 'Uusia Tyttöjä, Tuttuja Iskelmiä, Rytmi RN 4098) sekä Olavi Virta (Philips P 40087 H/Triola TS 465) vuonna 1957.

Saksalaislaulajatar Yvonne Carré äänitti Suomessa useitakin kappaleita, joista merkittävin rhythm'n'bluesin kannalta on eittämättä Erik Lindströmin orkesterin kanssa vuonna 1957 tehty vauhdikas "Rollin' An' Rockin'". Levytettyjen instrumentaalien kotimaista parhaimmistoa vastaavasti edustivat mm. The Finnrollers-yhtyeen villi boogie woogie -numero "Finnrock" vuodelta 1957 sekä useat Onni Gideonin yhtyeen uraauurtavat tekeleet, kuten "Hawaiian Rock" (1957), "Mustat Silmät" (1959) ja "When The Saints Go Marchin' In" (1959).

Varsinainen bluesmusiikki oli suhteellisen tuntematon käsite Suomessa aina 1960-luvun alkuun saakka. Pekka Gronow (s. 1943) oli USA:ssa Connecticutissa opiskellessaan vuonna 1962 kierrellyt ympäri mannerta ja tutustunut samalla paikalliseen bluesgenreen New Orleansista Memphisin kautta Chicagoon. Jo 1950-luvun puolella Englannista Jazz Collector -postimyynnistä levyjä tilaillut mies toi mukanaan läjän savikiekkoja Suomeen myös USA:n matkaltaan.

Suomessakin oli toki prässätty huomattava määrä alan import-levyjä jazz-julkaisujen sivussa jo 1950-luvulla. Ainutkaan silloisista blueskiekoista ei kuitenkaan saavuttanut täällä sen suurempaa innostusta. Lauluyhtye-rintamalla meni hieman paremmin, mistä kiitos kuuluu erityisesti Delta Rhythm Boysin, Deep River Boysin ja Golden Gate Quartetin kaltaisille maassa vierailleille kokoonpanoille sekä Four Acesin tapaisille valtavirran hittiartisteille.

Sotavuosien jälkeisen jazzin ja muun amerikkalaisen kevyen musiikin harrastustoiminnan keskeisiä elvyttäjiä pääkaupunkiseudulla olivat Johan "Mosse" Vikstedt ja Paavo Einiö, jotka olivat olleet perustamassa Helsingin Cotton Clubille 'Swing -45' -nimistä kerhoa amerikkalaisesta rytmimusiikista kiinnostuneille. Syksyllä 1960 Hakaniemen torin kupeeseen Siltasaarenkadulle perustetun E-Klubin tiloissa toiminut Erkki Pällin ja Niilo Kantokorven vetämä E-kerho, vuonna 1963 perustettu Akateeminen Jazz-kerho sekä Helsingin suosituin jazzpaikka Old House Jazz Club järjestivät useina iltoina viikossa jamisessioita, jotka edesauttoivat myös bluesmusiikin tietämyksen leviämistä pääkaupunkiseudulla.

Radiollakin oli oma tärkeä roolinsa, varsinkin Radio Luxenburgin kaltaisilla 1960-luvun alun "merirosvoasemilla". Myös Sävelradio sisällytti alkuvaiheessa soittolistoilleen muitakin kuin Top 10 -levyjä tarjoten etenkin soulin tulokasvuosina vähintään kohtuulliset edellytykset uuden musiikkityylin omaksumiseksi (lisäksi Yleisradion oli senkin myönnyttävä soittamaan silloin tällöin lähetyksissään tunnetuimpia soul-levyjä Yhdysvaltojen hittilistoilta). Bluesin aika koitti Yleisradiossa toden teolla vuonna 1965, jolloin Pekka Gronow käynnisti ohjelmasarjansa "Jazz 65". Jazzin seassa Gronow nimittäin soitti varauksetta myös mustia bluesartisteja.

Jazzin vanavedessä Suomeen kulkeutuneen blues- ja rhythm'n'blues- tietotaidon osuus oli vain murto-osa siitä blueskasvatuksen määrästä, minkä brittiläiset ja myös muutamat amerikkalaiset 1960-luvun puolivälin rockyhtyeet täällä (useimmiten tiedostamattaan) tekivät. John Mayallin ja hänen Bluesbreakers-yhtyeensä myötä Pohjois-Euroopassa kukoisti tovin aikaa varsinainen bluesbuumi, jota seurasi mm. Creamin, Jimi Hendrixin ja Steppenwolfin esiintymisten myötä noussut psykedeliabluesaalto. Manner-Euroopan bluesinnostuksen hedelmiä olivat myös suositut American Folk Blues Festival -turneet, jotka saavuttivat vuosina 1966 ja 1967 Suomenkin. Yleisradio näytti härmäläisille esimerkkiä taltioimalla konsertit ja lähettämällä ne pitkinä ohjelmakoosteina. Itse konserttisalit sen sijaan jäivät puolityhjiksi ja paikalla ollut yleisökin koostui pääasiassa jazzdiggareista.

Poikkeuksellisen ansioituneita vaikutteiden imijöitä olivat Raittisen veljekset, jotka löysivät amerikkalaisen The Astronauts -yhtyeen LP:ltä ensimmäiselle omalle The Boys -albumilleen kappaleen "Stormy Monday". Kotimaisen r'n'b:n esiinmarssittajana Eero ja Jussi & the Boysin vuonna 1965 ilmestynyt "Numero 1" onkin kiistaton merkkiteos, sisältäen edellisen lisäksi asianmukaiset englanninkieliset tulkinnat myös mm. kappaleista "I Got A Woman", "So Glad You're Mine" ja "That Lucky Old Sun" sekä suomeksi käännetyn Rufus Thomas -hitin "Liisan Koira [-Walkin' The Dog-]". Jo ennen pitkäsoiton ilmestymistä The Boys oli kunnostatunut singlemarkkinoilla mm. julkaisten vuonna 1964 "So Glad You're Minen" kääntöpuolella rautaisen luennan kappaleesta "Route 66" sekä vain Saksan markkinoille suunnatulla RCA-kiekolla "Hello Josephine" / "That Lucky Old Sun". Kakkosalbumillaan yhtye oli kulkeutunut yhä syvemmälle mustan musiikin pauloihin. Vuonna 1966 ilmestyneelle LP:lle "Numero 2" löysivät tiensä mm. kappaleet "Nobody Knows You When You're Down And Out", "Rip It Up", "My Prayer" ja "I Just Wanna Make Love To You". Varhaisiin pioneerilevytyksiin lukeutui ehdottomasti myös helsinkiläisen (Linnanmäen) Rondo Fourin ainokaisäänite, vuonna 1966 Broadway-merkillä ilmestynyt single, jolla yhtye tulkitsi laulaja-huuliharpisti Jukka Vaasjoen käsialaa olevan kappaleen "Get On The Road" ohella Jimmy Reedin Chicago-blues-bravuurin "Moon Is Rising".

1960-luvun alun perisuomalaisia blues-levytyksiä puolestaan edustavat mm. Lasse Huurteen EP:llä "Ruma Elsa" vuonna 1960 julkaistu esitys "Blues Sateessa", Lasse Mårtensonin laulama Kärki-Helismaa -tuotos "Kaikessa Soi Blues" vuodelta 1963 sekä Anki Lindqvistin niin ikään vuonna 1963 julkaistu "Teinitytön Blues [-The Teenager Sings The Blues-]". Kovaksi jazz-diggariksi ja lahjakkaaksi muusikoksi jo 1950-luvulla tunnustettu Mårtenson teki levytysuransa alkuvaiheessa monia muitakin rhythm'n'blues -äänitteitä, kuten Ray Charles -lainat "Etkö Tyytyä Voi Vähempään [-Hallelujah I Love Her So-]" (1962) ja "Yes Indeed!" (1962), Guy Lombardon/Fats Dominon "Blueberry Hill" (1962), Leadbellyn "Goodnight Irene" (1963) sekä ikimuistoisen kertomuksen kolmesta puun oksalla laulavasta kongolaisesta neekeripojasta eli "Bongo, Bongo, Bongo [-Civilization-]". Vuonna 1964 Mårtenson kätkeytyi salanimen Three-Finger Charlie taakse julkaisten piano-urku -vetoisen instrumentaalisinglen "Goodbye Mr. Brown" / "The Duck", jota seurasi mm. The Esquires-yhtyeen säestyksellä syntynyt hittilevy "Nousevan Auringon Talo" eli "House Of The Rising Sun". Myöskään Ankin varhainen blues-kokeilu ei jäänyt hänen ainoakseen: Vuonna 1964 laulajatar tulkitsi singleilleen Lill-Jörgen Petersenin studio-orkesterin tukemana mm. kappaleet "Fever" ja "Vanhan Korpin Varjo [-Cottonfields-]". Vuonna 1965 hän levytti Bossen ja Robertin säestämänä negrospirituaalin "Sometimes I Feel Like A Motherless Child" nimellä "Kun Koti Kauas Jää" ja vuonna 1966 Columbian studio-orkesterin kanssa tyylikkään folkblues-numeron "Ei Murheita Mulla [-You Don't Know-]", jolla kuullaan myös vaikuttavaa blueshuuliharpun soittoa. Vuonna 1966 ilmestyneellä debyyttialbumillaan "Anki Yksin" Lindqvist esittää edellä mainitun lisäksi myös vaikuttavat käännösversiot kappaleista "Betty And Dubree" eli "Timanttisormus" ja "St. James Infinary" eli "Kuljen Katuja Pitkin".

Alkuvaiheissa nuoret bluesmuusikot keskittyivät ymmärrettävästi kitaravetoiseen musiikkiin. Eräs harvoista poikkeuksista oli jyväskyläläinen Heikki "Hessu" Heinonen, joka kirjoitti vuonna 1964 Suosikin lukijapalstalle ja toivoi tietoiskua bluesista sekä huuliharpun soitosta saamatta kuitenkaan toimituskunnalta kaivattua vastausta. Helsinkiläinen Sakari Helle alias Sonny Boy Magnusson, nastolalainen Pertti "Pepe" Ahlqvist ja muutamat muut 1960-luvulla aloittaneet suomalaisharpistit saivatkin opetella soittotekniikkansa valtaosin omatoimisesti. Hohnerin Marine Band -huuliharppuja nämä pioneerimuusikot tilailivat Englannista levypakettien mukana.

Stump-lehden kyselyssä vuonna 1968 suurin osa suomalaisista yhtyeistä ilmoitti soittavansa bluesia. On kuitenkin täysin tulkinnanvaraista, kuinka monen yhtyeen musiikki todellisuudessa oli bluesia. Epäilemättä britti-r'n'b:stä elementtejä ottaneita, mutta yhtälailla valtavirran pop-yhtyeiksi miellettäviä väliinputoajia olivat levyttämään päässeistä orkestereista esim. Roosters, Needles, Victors, Scaffolds, Coyotes, Beat Stones, Five Comets, Hitch Hikers, Holders, Les Mirages, Mods, Careless, Jim & the Beatmakers, Tonics, Jormas ja Topmost. Vuonna 1967 perustettu Blues Section levytti englantilaisten solistiensa Jim Pembroken ja Frank Robsonin kera muutamia perinteisiä blues-numeroita, mutta oli sekin päällisin puolin pop-yhtye. Teknisen osaamisensa, suvereenin improvisointikykynsä ja ennen kaikkea vakuuttavan englanninkielisen tulkintansa ansiosta kokoonpano oli kuitenkin ertiyisesti konserttitilanteissa selkeässä etulyöntiasemassa verrattuna muihin kilpailijoihinsa. Pääkaupunkiseudun harrastajapiireissä sekä varsinkin Espoon Otaniemen teekkarijameissa vankkumatonta suosiota nauttivat 1960-luvun jälkipuolella erityisesti Harp, Hojas Blues Band sekä Sugar Mama Blues Band, joiden riveistä nousivat julkisuuteen mm. nimet Sonny Boy Magnusson, Albert Järvinen ja Jukka Hauru. Muita mainittavia saman aikakauden bluesyhtyeitä olivat mm. helsinkiläinen K. Lindgren Blues Band, pietarsaarelainen St. Marcus Blues Band, valkeakoskelainen LeBon, tamperelainen Kari Larne Blues Band, porvoolainen Faction sekä Lahti-Kymenlaakso -akselilla vaikuttaneet kokoonpanot Charlies, Price, Thermosthat ja Fire Blues.

Raskaspoljentoisempaa ja soul-henkisempää bluesrockia tarjoili Helsingin suunnalla Remu Aaltosen luotsaama Incence. Jussi Raittisen isännöimä The Boys keskittyi vuodesta 1967 lähtien miltei yksinomaan soulille ottaen soitinarsenaaliinsa myös puhaltimet. Pop-yhtyeenä aloittanut Benno, Tarro & New Joys vaihtoi sekin samoihin tunnelmiin ja toteutti 'Soul -69' -nimisen kesäkiertueen (josta julkaistiin myös mainossingle). Merkittävin soul-kokoonpanoista oli kuitenkin Soulset, joka värväsi ensimmäiseksi solistikseen Tukholmasta sudanilaista alkuperää olevan Al Sharpin. Selkeästi soul- ja r'n'b-painotteinen ohjelmisto oli myös ensin The Creatures- ja sitten The Islanders-yhtyeen kanssa esiintyneellä Kirka Babitzinilla, mistä todisteena on olemassa mm. erinomainen live-LP "Kirka Keikalla". Naisartisteista huomattavimpia 1960-luvun soul-tulkkeja niin konserttilavoilla kuin levyillä olivat Ann-Christine, Carola, Sirkka Keiski sekä Ringa ja Kaksoset. Tiettävästi ensimmäinen suomalainen hardrock-yhtyeeksi luonnehdittava kokoonpano taas oli Led Zeppelinin debyyttialbumin innoittamana vuonna 1969 perustettu Apollo, jossa soitti entisiä Topmost- ja Soulset-muusikoita.

Ankin ohella levytetyn folkbluesin saralla Suomessa kunnostautui ainakin omintakeinen trubaduuri Lippo Koivujuuri vuoden 1969 levytyksellään "Rautainen Blues". Lisäksi vuonna 1966 ilmestyneellä kokoelmalla "Folk Sound Of Finland" julkaistiin ruotsalaisen Thorstein Bergmanin akustiset konserttiäänitteet kappaleista "Baby Please Don't Go", "Driftin' Blues" ja "I'm A King Bee". Avantgardisen bluesin merkkipaaluja puolestaan olivat M.A. Nummisen uraauurtaavat kokeilut, kuten "Juhannusblues" (1967), "Hysteriablues" (1968), "Naukumablues" (1968) sekä Rauli Somerjoen laulama ja Pekka Gronovin säveltämä "Laki Epäsiveellisten julkaisujen Levittämisen Ehkäisemisestä" (1966), joka pohjautui kappaleeseen "Hoochie Coochie Man". Nummisen itsensä tulkitsema "Nuoren Aviomiehen On Syytä Muistaa" puolestaan perustui Sukupuolielämän tietokirjaan ja bluesklassikkoon "I'm A King Bee".

Ulkomaalaisista artisteista Suomen viriävää blueslevyteollisuutta saapui ensimmäisenä piristämään vuonna 1970 amerikkalaislegenda Eddie Boyd. Leila-vaimonsa kanssa hiljaiseloa Helsingissä kuolemaansa heinäkuuhun 1994 asti viettänyt Boyd tosin levytteli täällä harvakseltaan ja esiintyikin vain satunnaisesti. Edelleen vuonna 1970 Suomessa touhusi myös amerikkalainen slidekitaristi John Littlejohn, joskin vain tehden kiertueen basisti Måns Groundstroemin ja rumpali Edward Vesalan kanssa. Käynnin seurauksena Love Records kuitenkin intoutui julkaisemaan sinkullisen artistin import-materiaalia. Myöhemmin Suomessa ovat pistäytyneet levytyspuuhissa mm. Champion Jack Dupree (1980), William Clarke (1988), Albert King (1988), Carey & Lurrie Bell (1991), Big Woody Garrett (1992-94), Gary Primich (1992), Bill Sims (2000 ja 2002), Phil Guy (2002) sekä viimeksi georgialainen soulblues- ja gospel-laulaja Charlie Bell (2006).

Ehkäpä tärkein lenkki suomalaisen bluesmusiikin kehityskaaressa oli silti Blues News -lehden ja sitä julkaisseen Finnish Blues Societyn perustaminen vuonna 1968. Jukka Waldemar Walleniuksen ideoima ja alkuvaiheissa miltei kokoaan junailema lehti sai ensimmäiseksi päätoimittajakseen Kari Kantalaisen (alias Kari Larne), joka oli innokkaasta, mutta varsin nuoresta toimitusporukasta ainut täysi-ikäinen. BN:n ykkösnumeron ulkopuolisena avustajana toimi itseoikeutetusti Pekka Gronow. Finnish Blues Societyn perustamiskokous pidettiin Valkeakoskella 3.7.1968, mutta alkuaikoina toiminta keskittyi Walleniuksen asuinsijoille Tampereelle. Koska yhdistyksen alkuperäinen järjestyssääntö ei täyttänyt Yhdistysrekisterin vaatimuksia, sai FBS virallisen yhdistysstatuksen vasta perustamiskokouksessaan 24.5.1970 ensisijaisesti Vesa Walamiehen toimesta. Rekisteröinti ja ry-liitteen käyttö astui voimaan 13.11.1970.

FBS ry:n alku oli vahva, sillä kevääseen 1969 mennessä jäseniä oli kertynyt jo 300 kpl. Gronow markkinoi yhdistyksen toimintaa vuonna 1969 aloittamassaan "Bluesin Maailmasta" -ohjelmassa ja Waldemar puolestaan levitteli pikkumainoksia Stump-lehteen. Aktiivisimmiksi bluespaikkakunniksi muodostuivat Tampere, Valkeakoski ja Nurmijärvi, minne perustettiin peräti oma voimallinen FBS-alajaostonsa. Nurmijärven jaoston avauskokoontuminen Jukolaisten hiihtomajalla helmikuussa 1969 käsitti levyjen kuuntelua, jammailua sekä Tarmo Talvion, Heikki Suosalon ja Vesa Walamiehen aiheeseen liittyvät esitelmät. Jatkoa seurasi isommassa tilaisuudessa Rajamäen Rajakaaressa. 1970-luvulle tultaessa omat paikallisjaostonsa toimivat myös mm. Kotkassa, Helsingissä ja Keravalla, joista varsinkin kahdessa ensiksi mainitussa pyrittiin järjestämään kokoontumisia useita kertoja kuussa.

Blues Newsia ilmestyi ensimmäisenä toimintavuotenaan 3 kpl, samoin vuonna 1969. Lehden teon ohella yhdistys järjesteli ahkerasti jäsen- ja luentotilaisuuksia sekä konsertteja. Se myös käynnisti omatoimisen levytuotannon julkaisemalla v. 1969 EP:llisen importina liisattua Mississippi-bluesia. Waldemarin jäätyä toiminnasta sivummalle otti Nurmijärven aktiivit yhä enemmän lehden julkaisutoimintaa haltuunsa. Vuoden 1969 viimeisen numeron he hoitivat käytännössä kokonaan itse. Waldemarin vedolla tehty viimeinen BN oli nro 7, numerot 8-9 tehtiin helsinkiläis-nurmijärveläisin voimin. Taustalla auttaneen Gronowin ohella yhdistyksen tukipilariksi muodostui vuosina 1970-1971 yhdistyksen puheenjohtajana ja lehden päätoimittajana toiminut Vesa Walamies. Vuonna 1970 lehtiä ilmestyi 4, samoin vuonna 1971. Kun ensimmäisissä numeroissa suurimmasta osasta lehden sisällöstä vastasi Waldemar, alkoi Walamiehen aikana lehden avustajakunta kasvaa, samalla luonnollisesti myös sivumäärä ja artikkelien tyylillinen kirjo.

Vuonna 1972 yhdistyksen puheenjohtajaksi ja seuraavien 4 lehden päätoimittajaksi valittiin Timi Varhama. Samanaikaisesti Timin veli, Lahdessa vaikuttanut Pentti "Baby Boy" Varhama julkaisi yhdistyksen piikkin EP:llisen omaa slidekitara-vetoista musiikkiaan. Vuonna 1973 Blues Newsia työstettiin 5 numeroa, edelleen Timi Varhaman komennossa. Vuonna 1974 lehden päätoimittajaa ei varsinaisesti ollut. Varhaman kieltäydyttä jatkamasta pestiään hommaa hoitikin Juhani Aalto FBS:n kalustonhoitajan vakanssilla, kunnes vuonna 1975 hän otti päätoimittajuuden virallisesti kontolleen. Vuonna 1974 BN ilmestyi ensimmäisen kerran kuudesti ja on pitänyt tästä julkaisutahdista kiinni siitä lukien. Lehden levikki kasvoi näihin aikoihin merkittävästi (tilaajia oli parhaimmillaan 1970- ja 1980-lukujen taitteessa yli 1500) ja toiminta vakiintuikin pysyvästi. Aallon jälkeen yhdistyksen (joka käytti vuosina 1975-2006 nimeä 'Suomen afroamerikkalaisen musiikin yhdistys') puheenjohtajan ja Blues Newsin vastaavan toimittajan virkaa ovat hoitaneet Pertti Nurmi (1983-89), Aimo Ollikainen (1990-98), Sami Ruokangas (1999-2006), Pete Hoppula (2007-2011) ja Maiju Lasola (2012-). FBS ry:n ohella muita huomattavia kotimaisia puhtaasti talkoovoimin ylläpidettäviä järjestöjä ja toimijoita ovat mm. Järvenpään Blues-Jazz Diggarit (jonka merkittävin vuosittainen ponnistus, Puistoblues-tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1978), Jyväskylän Blues Live! -festivaali ja yhdistys (vuodesta 1981) sekä Rauma Blues -yhdistys (vuodesta 1986).




a | b | c | d | e | f | g | h | i | j | k | l | m | n | o | p | q | r | s | t | u | v | w | x | y | z | kokoelmat | ulkom. | alkuun

Huom: Oheinen luettelo on laadittu ainoastaan informatiiviseksi. Blues News/Finnish Blues Society ry. ei myy, mainosta tai jakele mainittuja tuotteita lukuun ottamatta yhdistyksen omia Blue North -nimikkeen alla julkaistuja cd- ja LP-levyjä. Blue North -äänitteiden tilausohjeet löydät täältä. Vanhoja levyjä kannattaa tiedustella antikvariaateista ja levymessuilta. Niistä kattavan luettelon löydät Raimo Öystilän musiikkisivustolta. Uusia levyjä myyvien kauppojen luettelon löydät vastaavasti esim. RockData-sivustolta. Täydentävää levy-, kappale- tai artistikohtaista tietoutta on haettavissa mm. Suomen äänitearkiston tietokannasta, Finnmusic.netistä, Suomen arkistojen, kirjastojen ja museoiden yhteisestä www.finna.fi -aineistopalvelusta, kansainvälisistä www.discogs.comista ja www.45worlds.comista sekä kirjastojen Frank-monihakupalvelun ja www.fono.fi -tietokannan kautta.

Korjaukset, täydennykset ja muut aihetta koskevat kommentit ovat tervetulleita!
Lähetä palautteesi osoitteeseen: suomiblues (at) hotmail.com