Kirjoittaja: Honey Aaltonen

BLUESIN VUOSISATA Osa 1

Kuluva vuosi 2003 on merkkipäivien vuosi meille bluesinharrastajille. Finnish Blues Society eli nykyisin ”lyhyemmin” Suomen Afroamerikkalaisen Musiikin Yhdistys ja sen julkaisema Blues News –lehti täyttävät kunniakkaat 35 vuotta. Blues News on – laskutavasta kai riippuen – maailman vanhin yhtäjaksoisesti ilmestynyt bluesia ja sen seurannaisia käsittelevä julkaisu (Toinen vaihtoehto taitaa olla ruotsalainen Jefferson). Myös yhdistyksemme toiminnassa jo alkuajoista saakka mukana ollut Pertti Nurmi vietti vastikään 50-vuotisjuhliaan. Pyöreitä vuosia olisivat voineet tänä vuonna juhlistaa myös monet tässä artikkelissa esiintyvät bluesin vanhemmat legendat, mikäli he olisivat vielä keskuudessamme. W.C. Handy täyttäisi pyöreät 130 vuotta, Bo Carter 120, Big Bill Broonzy, Furry Lewis, Mississippi John Hurt 110 ja sekä Scrapper Blackwell että Big Joe Williams 100.

Itse bluesinkin nähdään saavuttaneen historiallisesti merkittävän iän, kun Amerikan Yhdysvaltojen kongressi on päättänyt sen syntymästä tulleen kuluneeksi kokonainen vuosisata. Niinpä kongressi on nimennyt vuoden 2003 ”Bluesin vuodeksi”. Ajanlaskun aluksi on päätetty vuosi 1903, jolloin William C. Handy ”keksi” bluesin. Tuolloin hän kuuli ensimmäistä kertaa bluesia ja sai siitä inspiraation joka oli mullistava aluksi amerikkalaisen, mutta tuota pikaa koko maailmanlaajuisen musiikin kehityksen. Blues on ollut läsnä niin jazzin, gospelin, soulin, folkin, countryn, reggaen, funkyn, rock'n'rollin eri muotojen kuin rapinkin historiassa. Paitsi pop-musiikkiin, voidaan väittää bluesin vaikuttaneen myös konserttimusiikkiin 1900-luvulla. Jokaisella musiikin kuuntelijalla, harrastipa hän itkuvirsiä tai heavymetallia, on tänä päivänä jonkinlainen – joko tietoinen tai tiedostamaton – suhde bluesiin.

On tietysti itsestään selvää, ettei blues voinut syntyä samana vuonna kun W.C. Handy sitä ensikertaa kuuli. Tapahtumaa voitaneen kuitenkin pitää lähtölaukauksena bluesmusiikin tallentamiselle - aluksi nuottien ja sittemmin äänilevyjen muodossa. Vuonna 1873 Alabamassa syntynyt Handy sai klassisen musiikin koulutuksen Kentucky Music Collegessa ja hänestä tuli paitsi pääsoittimensa kornetin taitaja myös säveltäjä, sovittaja ja orkesterinjohtaja. Värillisenä muusikkona hän päätyi kiertueille johtamaan Mahara Minstrels –ryhmää vuonna 1896. Seitsemän vuotta myöhemmin hän kertomansa mukaan odotteli junaa Tutwilerissa, Mississippissä, kun hän yhtäkkiä kiinnitti huomionsa yksinäiseen mustaan musikanttiin. Tämä hoilotti primitiivistä, paikoin monotoonista mutta omalla tavallaan sävykästä ja kiehtovaa laulua kitaransa säestyksellä. Kiertolainen käytti vieläpä erikoista, hawaijilaismusiikin mieleen tuovaa soittotekniikkaa liu'uttamalla veistä kitarankielillä. Tulkinnassa oli paitsi alkukantaista raivokkuutta, myös sykähdyttävää dramatiikkaa. Tämä korostui erityisesti ns. oikean musiikin käyttämille sävelasteikoille vieraissa sävelkuluissa. Nämä kurittomanoloisesti duuri- ja mollisävelasteikkojen välimaastossa seikkailevat nuotit saivat sittemmin nimekseen blue notes – siniset (surulliset) sävelet. W.C. Handy päätti ryhtyä ”säveltämään” bluesia, kuten hän oli kuullut tuota etelän mustan väestön luomaa kummallista musiikkia kutsuttavan. Hänellähän oli musiikin teorian koulutus, joten eiköhän tuosta uudesta traagisia sävyjä sisältävästä musiikista saataisi koko kansaan vetoamia iskusävelmiä.

W.C. Handyn ensimmäinen tunnettu blues ”Mr. Crump” vuodelta 1909 nuotinnettiin vasta vuonna 1912 nimellä ”Memphis Blues”. Kaupunkilaisen yleisön parissa syntyi innostus tätä syntiseltä kuulostavaa musiikkia kohtaan. Handyn tunnetuimpia sävellyksiä vuosina 1914-21 olivatkin taitavasti bluesia hyödyntäviä suosikkikappaleita kuten ”St. Louis Blues”, ”Yellow Dog Blues”, ”Joe Turner Blues”, Beale Street Blues” ja ”Loveless Love Blues”, joka tosin tunnetaan paremmin ”Careless Love Bluesina”. 1920-luvulla W.C. Handy muutti New Yorkiin ja ryhtyi musiikkikustantajaksi. Hänen näkönsä heikkeni ratkaisevasti, mutta hän jatkoi yrittäjänä kuolemaansa saakka vuoteen -58. Handyn klassikkoblueseja ovat esittäneet ja levyttäneet lukemattomat jazz- ja bluesartistit lähes vuosisadan ajan.

Good Morning Blues
Varsinainen bluesvillitys alkoi vasta äänilevyn yleistyessä 1920-luvulla. Elokuun kymmenentenä vuonna –20 musta vaudeville-esiintyjä Mamie Smith levytti Okehille Perry Bradfordin kappaleen ”Crazy Blues”, jota virallisesti pidetään maailman ensimmäisenä blueslevynä. ”Crazy Blues” oli välitön hitti ja myi puolessa vuodessa 75 000 kappaletta, mikä oli melkoinen saavutus aikana jolloin levysoitin ei ollut joka perheen omaisuutta. Se aloitti ns. klassisen bluesin levytysten aikakauden, sillä levy-yhtiöillä tuli kiire löytää lisää blueslaulajattaria. 20-luvun alussa astuikin esiin kokonainen blueslaulajattarien sukupolvi; mm. Victoria Spivey, Alberta Hunter, Ida Cox, Lucille Bogan, Sippie Wallace, Clara ja Trixie Smith tekivät hienoja, mutta lähinnä kaupunkilaisille suunnattuja levytyksiä. Kaikkia heitä yhdisti ns. vaudeville-tausta. Voimakasäänisten ja näyttävien laulajattarien esittämiä hienostuneita bluesmelodioita kuultiin silloisten jazzmuusikoiden pienten kokoonpanojen säestäminä mustien teattereissa ja ravintoloissa. Sanoitukset olivat usein suorasukaisesti seksuaalisuuteen viittaavia, joten valkoinen yleisö osti näitä uskaliaina pidettyjä ”rotulevyjä” häveliäästi ns. tiskin alta. Yksi ronskeimmista ja suosituimmista aikakauden laulajattarista oli ”bluesin äidiksi” nimetty Ma Rainey (1886-1939). Hänen maanläheinen ja kursailematon esitystapansa saavutti suosiota myös etelän maaseutuväestön parissa. Suosiossa Ma Raineyn päihitti lopulta ainoastaan nuorempi, näyttävämpi ja sävykkäämpi Bessie Smith, bluesin keisarinna.

Vuonna 1898 syntynyttä Bessie Smithiä (yllä) pidetään edelleen yhtenä maailman parhaista blueslaulajattarista. Smithin uskomattoman voimakas mutta kaunis ääni yhdistettynä syvään tunnelataukseen teki hänestä paitsi oman aikakautensa suurimman tulkitsijan, myös esikuvan blues- jazz- ja rocklaulajattarien sukupolville vuosikymmenestä toiseen. Bessie Smithin ovat maininneet vaikuttajakseen niin Billie Holiday, Dinah Washington ja LaVern Baker kuin Maria Muldaur ja Janis Joplinkin. Kymmenen vuotta (1923-33) kestäneelle levytysuralle mahtuu klassikoita uskomaton määrä: ”St. Louis Blues”, ”Tain't Nobody's Bizness If I Do”, ”Me And My Gin”, ”Alexander's Ragtime Bamd” ja ”Nobody Knows You When You're Down And Out”, vain muutamia mainitakseni. Menestys vaati kuitenkin veronsa. Vuosikymmenen vaihteen lama-aika ja raskaiden elämäntapojen tuomat ongelmat olivat keskeyttää Bessie Smithin uran kokonaan, kunnes nuori levytuottaja John Hammond ensimmäiseksi työrupeamakseen pääsi tuottamaan idolinsa viimeiset levytykset vuonna –33. Kohtalo ei kuitenkaan ollut Smithille suopea. Vain neljä vuotta myöhemmin hän joutui auto-onnettomuuteen ja menehtyi käden amputoinnin aiheuttamin komplikaatioihin. Hänen mukanaan voidaan väittää kuolleen myös klassisen bluesin sukupolven kulta-ajan.

Back To The Roots
Sen enempää W.C. Handyn keksimää kuin Mamie Smithin ensikertaa levyttämää blues ei todellisuudessa ollut. ”Crazy Blues” oli vasta Smithin toinen levy, eikä ensimmäinen, niin ikään Perry Bradfordin säveltämä ”That Thing Called Love” ollut menestyshittiä vähemmän blues muuta kuin nimensä puolesta. Varhaisimmat mustan musiikin taltioinnit olivat kuitenkin jo vuosien takaa. Vuonna 1893 tallennettiin Unique Quartette –nimisen lauluyhtyeen ”Mamma's Black Baby Boy” ja seuraavana vuonna Standard Quartetten ”Keep Movin'” ns. tinalieriöille, jotka olivat levyjä edeltävä äänentallennusmenetelmä. Vaikka nämä äänitteet olivatkin gospelkvartettien esityksiä, syntyi samoihin aikoihin maallisen mustan musiikin ”syntisin” muoto, paholaisen musiikiksi haukuttu blues.
Bluesin lähisukulaisia olivat sen alkumuodot, hengelliset spirituaalit ja hypnoottiset peltohoilaukset eli ”fieldhollerit”. Ensin mainitut liittyivät tietenkin kristillisen Jumalan palvontaan johon yhdistyi erilaisia afrikkalaisia vaikutteita. Jälkimmäiset olivat sekä rytmitykseltään että sävelkuluiltaan lähempänä Afrikkaa. Niitä hoilotettiin raskaasta työtä helpottamaan puuvillapalloilla tai rangaistussiirtoloiden työmailla. Näiden lisäksi bluesin syntyyn vaikuttivat mustat pelimannit, songsterit. He edustivat perinteistä afroamerikkalaista kansanlauluperinnettä, eräänlaista ”esi-bluesia”, jonka melodioissa oli selkeitä vaikutteita myös valkoisen enemmistön Euroopasta tuomista sävelmistä. Eräs varhaisimmista levytetyistä epäurbaaneista mustista muusikoista oli New Orleansissa syntynyt banjonsoittaja/laulaja Papa Charlie Jackson (1885-1938), joka pääsi levylle jo vuonna -24.

Klassisen bluesin suosion myötä gramofonien valmistajat keksivät uuden kohderyhmän markkinoida tuotteitaan. Kaupunkilaisten jo ostettua levysoittimensa oli markkina-aluetta laajennettava kohti syvän etelän maalaisväestöä. Koska maaseudun asukkaiden musiikilliset mieltymykset kuitenkin poikkesivat kaupunkilaisesta mausta, oli kodinkoneiden mahdollisille uusille ostajille oltava myös heihin vetoavia tuotteita. Tämän puhtaasti kaupallisen ajattelun ansiosta tulivat tallennetuiksi kaikkien aikojen merkittävimmät country-blues-tulkinnat ja osa katoavaa kansanperinnettä. Luultavasti kuuluisin ja ainakin runsaimmin levytetty näistä bluesia edeltäneiden tyylien taitajista oli Huddie Leadbetter (1885-1949) eli paremminkin nimellä Leadbelly tunnettu laulaja. Hän säesti itseään 12-kielisen kitaransa ohella mm. mandoliinilla, pianolla, huuliharpulla ja haitarilla ja hänen repertuaariinsa kuului sadoittain erilaisia kansanlauluja, spirituaaleja, tanssikappaleita ja bluesia. Myös Mississippi John Hurt (1893-1966) edusti tyyliltään edellisen vuosisadan perinnettä. Hänen laulu- ja näppärää soittotapaansa on kuvattu lempeimmäksi tai ystävällisimmäksi bluesin historiassa. Levytettyään vuonna 1928 toistakymmentä levypuolta hän katosi jäljettömiin, kunnes 1960-luvun bluesaktivistit onnistuivat löytämään ja palauttamaan hänet esiintymislavoille ja levytysstudioon uusien sukupolvien ihailtavaksi.

Varsin mielenkiintoinen ”vanhaa musiikkia” 20-luvulla levyttäneistä artisteista oli kitaralla ja eräänlaisella panhuilulla itseään säestänyt Henry Thomas (187?-myöh.tod.näk. kuollut) Texasista. Rocksukupolvet tulivat nelisenkymmentä vuotta myöhemmin tuntemaan hänen sävellyksensä ”Bulldoze Blues”, uusilla sanoilla mutta nuotilleen identtisenä Canned Heatin hittinä ”Goin' Up To Country”. Texasbluesin ensimmäinen kitarasankari ei ollut sen enempää Johnny Winter kuin Stevie Ray Vaughankaan, vaan 20-luvun puolivälissä levyttämään päässyt vahvasti näkörajoitteinen mutta railakkaaseen elämään mieltynyt Blind Lemon Jefferson (1897-1929). Hänen poikkeuksellinen kitaransoittotaitonsa ja persoonallinen valittava laulutapansa yhdistettynä reippaaseen esiintymiseen vaikuttivat useisiin nuorempiin esiintyjiin Lightning Hopkinsista B.B. Kingiin. Texasista löytyi myös yksi bluesin historian vaikuttavimmista tulkitsijoista, hengellinen sokea katulaulaja Blind Willie Johnson (1902-47), jonka syvästi tunnepitoista raakaa karjumista ja väkivaltaista slidekitarointia ei ensi kuulemalla kovin helposti miellä uskonnollista sanomaa levittäväksi. Muina aikakauden texasilaisina blueslöytöinä mainittakoon Funny Papa Smith, Oscar Woods, Little Hat Jones sekä erittäin runsaasti levyttänyt Texas Alexander. Hänen lähes seitsemälläkymmenellä julkaistulla levypuoliskollaan toimivat säestäjinä mm. kitarasankarit Lonnie Johnson ja Eddie Lang.

Mississippi moan
Kun gramofoniteollisuus huomasi myös Mississippi- ja Yazoo-jokien muodostaman suistoalueen ”Deltan” laajan mustan väestön, päätettiin paikalle lähettää kykyjenetsijöitä. 1800-luvun loppupuolella alueella oli syntynyt oma mustan väestön bluesina tunnettu populaarimusiikki. Vanhanaikaisen maanviljelysalueen erityisen laajan mustan väestön pääelinkeino oli edelleen puuvillanpoimiminen. Alkeellisissa olosuhteissa elävien asukkaiden rankka elämä heijastui myös heidän musiikissaan. Monelle raskaan työn raatajalle piti olla myös raskaat huvit. Jotkut purkivat työpaineitaan soittamalla, toisille soittaminen oli tapa välttää raskasta työntekoa. Mississippiä voidaan edelleen pitää yhtenä tärkeimmistä country-bluesin synnyinsijoista. Syvän etelän blues oli karkeudessaan ja primitiivisyydessään huomattavasti lähempänä peltolaulua ja afrikkalaista perinnettä kuin eurooppalaista musiikkikäsitystä. Maaseutubluesin omituiset kielikuvat, hakkaava rytmi ja hurja eläytyminen loivat pohjan sille epäsovinnaiselle asenteelle joka nykyään on totuttu yhdistämään rock- tai rap-tähtien uhoamiseen. Mississippiläisen bluesin runsaaseen taltioimiseen oli osaltaan vaikuttamassa Jacksonissa levykauppaa pitänyt Henry Spears. Sivutoimenaan hän toimi mustalle yleisölle suuntautuneen Paramount-levymerkin kykyjenetsijänä.

Vuosisatojen vaihteessa varttunut paikallinen kitaristi/laulaja Charley Patton (1887-1934) oli yksi alueen merkittävimmistä bluesin tulkitsijoista. Työtä vieroksuvana nuorukaisena Patton oli viehättynyt paikallisen bluesmusikantin Henry Sloanin elämäntapoihin. Raskas työskentely puuvillaplantaaseilla ei nuorta Charleya innostanut, joten hän päätti seurata esikuvaansa epäsovinnaisella blueslaulajan tiellä. On jopa väitetty Henry Sloanin olleen bluesartisti jota W.C. Handy kuuli juna-asemalla vuonna 1903.
Deltabluesin kantaisäksi nimetyn, moraalisesti huonomaineisen mutta musikanttina äärimmäisen arvostetun Charley Pattonin vaikutus bluesin kehitykseen on kiistaton. Runsaaseen alkoholinkäyttöön ja boheemiin elämänasenteeseen taipuvaisena hän elätti itsensä naisten siivellä ja soittamalla paikallisissa ”juke jointeissa” eli räkälöissä, joissa humaltunut yleisö kaipasi viihdykettä. Pattonin aggressiivinen esitystapa, möräkkä laulu ja päällekäyvä kitaranpieksentä, seksuaalisväritteiset tai ”huonoon elämään” viittaavat sanoitukset ja erilaiset showtemput kitaranheittelyineen vetosivat paikallisiin juhlijoihin. Patton oli kuitenkin paitsi vaikuttava tulkitsija, myös omaperäisen taitava soittaja. Sisintään purkaessaan hän riehaannutti kuulijansa saarnamiehen intensiteetillä. Osa hänen lauluistaan käsitteli myös hengellisiä teemoja – viimeisinä vuosina kuolemaa ja tuonpuoleista. Vaikka Charley Patton pääasiassa esittikin paholaisen musiikkia, tiedetään hänen usein hakeneen tukea uskonnosta asioiden mennessä tarpeeksi huonosti. Pattonin koko levytettyä tuotantoa (1929-34) voidaan pitää koko bluesin todellisena kivijalkana.

Charley Pattonin hengenheimolaisiin ja seuraajiin kuuluivat monet muut deltabluesin merkkimiehet kuten Tommy Johnson (1896-1956), Willie Brown (1900-52) ja Eddie Son House (1902-88), joista kaksi jälkimmäistä pääsi levyttämään Pattonin mukana vuonna -30. Willie Brownin levytetty tuotanto rajoittui vain kahteen, vaikka sitäkin rankempaan kappaleeseen ”Future Blues” ja ”M & O Blues”, eikä Son Houseakaan tallennettu seitsemää levypuolta enempää (”My Black Mama”, ”Preachin' The Blues” ja ”Dry Spell Blues” jaettiin kolmen savikiekon molemmille puolille ja ”Walkin' Blues” jäi tuolloin vielä hyllylle). Tommy Johnsonin levytysura alkoi jo vuonna –28 ja jatkui vielä 30-luvun taitteeseen saakka. Parhaiten hänet luultavasti muistetaan levytyksistään ”Big Road Blues” tai lempijuomalleen ”Canned Heatille” omistamastaan bluesista. Terveyssyistä kyseistä Sterno-keitinspriistä (antoi kuulemma juomalle kauniin värin), vedestä ja sokerista sekoitettua korvikedrinkkiä voidaan tuskin suositella kellekään kokeiltavaksi. Sen seurauksena kuulemma nautiskelija saattoi menettää sekä näkönsä, järkensä että lopulta henkensä.

Pisimmän muusikonuran teki lopulta Son House, joka vielä 60-luvulla löydettiin uudelleen ja päätyi tekemään kokonaisia albumeja täysin uudelle vanhojen aikojen bluesperinteestä kiinnostuneelle yleisölle. Housen (kuvassa) vuonna –65 levyttämää LP-levyä ”Father Of Folk Blues” pidetään vieläkin yhtenä merkittävimmistä bluesjulkaisuista (ja se taisi olla ensimmäinen taittajan - jr - ostama blueslevy...).

Charley Patton seurapiireineen oli suuri vaikuttaja nuoremmille deltan muusikoille kuten Bukka Whitelle, sodanjälkeisen chicagobluesin jättiläiselle Howlin' Wolfille sekä 30-luvun levytystensä ansiosta ”deltablueslaulajien kuninkaaksi” ylistetylle Robert Johnsonille.

Robert Johnson (1911-38) edusti täysin uutta sukupolvea. Johnson oli jo teini-iässä imenyt itseensä vaikutteita Pattonilta aikalaisineen, mutta nuoremman polven edustajana hän keksi sekoittaa deltabluesiin erilaisia tyylejä. Siinä missä vanhemmat mestarit perustivat esityksensä toisiltaan kuulemaansa perinteeseen, oli Johnsonin aikalaisilla mahdollisuus laajentaa musiikillisia näkemyksiään esimerkiksi äänilevyjen välityksellä.

Kitaristina Robert Johnson yhdisteli raskaaseen deltabluesiin vaikutteita mm. jazzahtavampaan ilmaisuun suuntautuneelta Lonnie Johnsonilta, kaupunkilaisten boogie woogie –pianistien rullaavasta rytmityksestä, Leroy Carrin ja Scrapper Blackwellin melodisista piano/kitara-duetoista tai Mississippi Sheiksin string band –musiikista. Johnsonin luomaa tyyliä pidettiin jo aikanaan mullistavana. Hänen uskottiin saaneensa taitonsa itse paholaiselta myytään tälle sielunsa. Johnson oli omaksunut bluesmuusikoiden epäsosiaaliset elämäntavat ja piti kiinni hurjasta maineestaan. Sitä hän kasvatti vihjailuillaan yhteyksistään piruun mm. aiheeseen liittyvillä sanoituksillaan ”Hellhound On My Trail”, ”Me And The Devil Blues” tai ”Crossroads Blues”. Viimeksi mainittu perustui Tommy Johnsonin kertomukseen siitä, kuinka hän oli saanut soitto-oppinsa keskiyönä tienristeyksessä itseltään vanhalta vihtahousulta. Tarina on saanut alkunsa afrikkalaisesta uskomuksesta, että keskiyönä tienristeyksessä on mahdollista tavata henki, ”suuri musta mies”, joka antaa erilaisia elämänohjeita tai ylivoimaisia taitoja. Kristinuskon kautta hahmo muuttui Amerikassa paholaiseksi.

Robert Johnsonin suuresta merkityksestä huolimatta voidaan havaita monien hänen sävellystensä olleen suoria mukaelmia esikuvien, mm. Kokomo Arnoldin, Casey Bill Weldonin tai Hambone Willie Newbernin (tunnetun ”Rollin' And Tumblin'” –teeman alkuperäinen levyttäjä) kappaleista. Runsaasta lainailuistaan huolimatta voidaan Robert Johnsonin ennakkoluulotonta tapaa yhdistellä eri tyylisuuntia pitää ratkaisevana askeleena bluesin kehityksessä.

Aavemaisen ”Hellhound On My Trail” –sävellyksensä Johnson oli tehnyt mississippiläisen Skip Jamesin vieläkin aavemaisemman ”Devil Got My Womanin” pohjalta. Skip James (1901-69) oli persoonallinen musiikintekijä joka säesti korkeaa, paikoitellen valittavaa lauluaan toisinaan pianolla, mutta pääasiassa häikäisevällä kitaransoitollaan. James ehti levyttää peräti kahdeksantoista levypuolta vuonna –31, mutta katosi sittemmin teille tietämättömille. Hänet löydettiin uudelleen vasta yli kolme vuosikymmentä myöhemmin. Tuolloiset levytykset osoittivat, että vaikka hän ei ollut fyysisesti enää parhaassa mahdollisessa kunnossa, olivat tulkinnat edelleen vaikuttavia. Skip Jamesin taloudellinen tilanne ei juurikaan kohentunut ja kerrotaan hänen hautauskulunsa peittyneen kun Cream levytti toistamiseen Jamesin tunnetuimman kappaleen ”I'm So Glad”.

Truckin' my blues away
Verrattuna Mississippin alkukantaiseen remellykseen oli Memphisissä, St. Louisissa tai itärannikon kaupungeissa esitetty blues selvästi kevyemmin svengaava ja urbaanimpaa. Kaupunkilaisessa tyylissä kuuluivat vaikutteet ragtimesta, jazzista ja vaikkapa minstrel-lauluperinteestä. Itärannikon ns. piedmont-tyylillä tai ragtime-vaikutteista bluesia soittivat toinen toistaan näppärämmät kitaristit Blind Boy Fuller (1908-41), hengellistä bluesia esittänyt Reverend Blind Gary Davis (1896-72) sekä statesborolainen 12-kielisen kitaran mestari ja bluesin uudistaja Blind Willie McTell (1901-59). Tyylisuunnan ehkäpä suurin tähti oli Blind Blake (1895 tai 1905–1933 tai -37), yli 80 levypuolta Paramountille levyttänyt kitarataituri. Kuten kaikkien edellä mainittujen nimistä voi päätellä, tarjosi virtuoosimainen soittotekniikka menestymisen mahdollisuuksia näkörajoitteisuuden vuoksi muuten työkyvyttömille mustille taiteilijoille. McTellin levytysura jatkui vielä sodan jälkeen 50-luvulle ja Davisin jopa 70-luvulle saakka.

Pienet yhtyeet, kuten 20-luvun loppupuolelta 30-luvun puoliväliin levyttäneet Memphis Jug Band tai Gus Cannonin johtama Cannon's Jug Stompers esittivät hauskaa ja liikkeelle panevaa stringband-musiikkia (kitara, banjo, viulu yms.). Orkesteria vahvistettiin milloin huuliharpulla milloin kazoolla ja rytmitettiin primitiivisillä soittimilla kuten lusikoilla tai jugeilla. Yhteen tai useampaan jugiin eli ruukkuun puhalleltiin matalia humahduksia mitkä toimittivat basson virkaa. 30-luvulla rytmisoittimeksi vakiintui washboard, alkujaan aivan tavanomaiseen pyykkäämiseen tarkoitettu metallinen pesulauta josta raavittiin rupsuttavaa rytmiä erilaisilla metalliesineillä pullonavaajista metallisormustuimiin. Pesulauta on sittemmin pysynyt tiiviisti musiikkimaailmassa mukana esimerkiksi Louisianan zydecossa. Maineikkaan soolouransa ohessa Bo Carterin eli Bo Chatmonin (1983-1964) veljiensä kanssa vetämä Mississippi Sheiks oli yksi tärkeimmistä hilpeää hokum-bluesia esittäneistä pikkuyhtyeistä. Näiden jug-, washboard- yms. yhtyeiden musiikki ei ollut aina puhdasta bluesia, vaan saattoi sisältää monenlaisia tanssikappaleita vanhoista kansanlauluista päivän iskelmiin.

20-luvun lopussa tulivat muotiin pianon ja kitaran muodostamat duot, joista menestyksekkäin oli Leroy Carrin (1905-35) ja Scrapper Blackwellin (1903-65) kaksikko. Levytysten määrä, parisensataa kappaletta noin seitsemän vuoden aikana, kertonee jotain parivaljakon suosiosta. Heidän hienostuneen melodiset blueshittinsä 30-luvulla ”Hurry Down Sunshinesta” ”How Long How Long Bluesiin” olivat edenneet pitkälle edellisen vuosisadan perinteessä kiinni olevista delta pelimannien bluesista. Robert Johnsonille Carrin ja Blackwellin ”When The Sun Goes Down”, ”Midnight Hour Blues” ja ”Blues Before Sunrise” kelpasivat esikuviksi ”From Four Until Latelle”, ”Love In Vainille” ja ”Me And The Devil Bluesille”. Carrin menestytarina päättyi kuitenkin lyhyeen, sillä hän kuoli kolmekymppisenä alkoholismin seurauksiin.

Hienostunutta ilmaisua edusti myös Lonnie Johnson (1889-1970), ehkäpä 30-luvun menestynein blueskitaristi ja ensimmäinen blueskitaran supertähti. Soittotyyliltään hän oli kollegoihinsa verrattuna lähempänä jazzia tyylikkäine fraseerauksineen ja improvisaatioineen. Johnson levytti duettoja jopa maineikkaan jazzkitaran pioneerin Eddie Langin kansa. Lonnie Johnson oli eräänlainen silta 20-luvun alun bluesista sodanjälkeisen rhythm and bluesin syntyyn ja todellinen vaikuttaja. 30-luvulla häntä ihailivat Robert Johnsonin kaltaiset countrybluesin uudistajat (mainoskikkana Robert jopa antoi valheellisesti ymmärtää olevansa sukua Lonnielle), 40-luvun modernien sähkökitaristien suurin sankari T-Bone Walker pohjasi tyylinsä Lonnie Johnsonilta saamiinsa vaikutteisiin ja vuosikymmentä myöhemmin itse B.B. King kertoi aikoinaan ryhtyneensä kitaristiksi juuri Lonnie Johnsonin innoittamana. Siinä missä maaseutujen blueslaulajat olivat nousseet tähdiksi usein vain paikallisella tasolla, kertoi Leroy Carrin ja Lonnie Johnsonin maanlaajuinen menestys aivan uudesta aikakaudesta.

Memphisin ja St.Louisin bluesin suuriksi vaikuttajiksi voidaan lukea ainakin memphisbluesin luojaksi nimetty Frank Stokes (1888-1955) sekä vielä 1970-luvun alkuun uraansa jatkaneet Furry Lewis (1893-1981), Sleepy John Estes (1899-1977) ja paljolti hengellistä bluesia levyttänyt Robert Wilkins (1896-87). Slidekitaristi Kokomo Arnoldin (1901-68) ”Milkcow Bluesia” ovat varioineet niin Robert Johnson, western swingin kuningas Bob Wills kuin 50-luvun nuori kapinallinen Elvis Presleykin. Arnoldin ”Busy Bootin'” vuodelta -35 lienee varhaisin levytys teemasta joka sittemmin tuli tunnetuksi mm. Louis Jordanin, Little Richardin ja kotoisen Hurriganesin esittämänä nimellä ”Keep On Knockin'”.

Ennennäkemättömän uran tehnyt todellinen naisasianainen oli kitaristi ja laulaja Memphis Minnie, oikealta nimeltään Lizzie Douglas (1897-1973). Hän esiintyi yleensä duona aviomiestensä säestämänä, mutta johti välillä myös pientä bluescomboa. Memphis Minnie oli klassisten blueslaulajattarien jälkeen suurin naispuolinen bluestähti ennen toista maailmansotaa. Myös kaikki hänen kolme aviomiestään, Casey Bill Weldon, Kansas Joe McCoy ja Little Son Joe olivat loistavia kitaristeja ja merkittäviä bluesmuusikoita.
Memhis Minnien levytysura alkoi 1929 ja jatkui vielä 50-luvun Chicagossa, vaikka menestyksekkäimmät vuodet sijoittuvatkin sotaa edeltäneelle ajalle. Niinpä häntä voidaan pitää yhtenä tärkeimpänä linkkinä countrybluesin ja kaupunkibluesin välillä. Paitsi suosittu esiintyjä ja levytähti, oli Memphis Minnie myös kunnioitettu muusikko miespuolisten kollegojen keskuudessa. Parhaita osoituksia siitä lienee Big Bill Broozyn lausunto Minnien kitaransoitosta: ”Hän soittaa kuin mies”, oli Big Bill todennut, mikä ei ole kovin vähän sanottu tuonaikaisessa sovinistisessa bluesmaailmassa.

Chicago jump
Toista maailmansotaa edeltäneeseen ”vanhaan bluesiin” voidaan laskea kuuluvaksi myös varhainen chicagoblues. Pohjoisen suurena teollisuuskaupunkina Chicagoon oli syntynyt varsin huomattava musta asukaskunta. Vaikka varsinainen räjähdysmäinen maaltamuutto pohjoiseen tehdastyön ja paremman elintason toivossa alkoi vasta sodan jälkeen, oli Chicagossa jo 30-luvulla oma merkittävä bluesperinteensä.

Valkoisen musiikkibisnesmiehen ja blueskykyjen etsijän Lester Melrosen toimesta levyttivät RCAn mustalle yleisölle tähdätylle Bluebird-merkille 30-luvun Chicagon tärkeimmät ja tunnetuimmat kaupunkilaistuneet bluestähdet. Kitaristit Big Bill Broonzy (1893-1958) ja Tampa Red (1904-81), pianistit Walter Davis (1912-63) ja Big Maceo Merriwether (1905-53), huuliharpistit Jazz Gillum (1904-66) ja John Lee ”Sonny Boy I” Williamson (1914-48) sekä pesulautataiteilija Washboard Sam (1910-66) olivat syntyjään etelästä. Vaikka he olivat lähtökohdiltaan hyvinkin juurevia bluesin tulkitsijoita, olivat heidän esityksensä särmäiseen ja vähemmän kurinalaiseen maaseutubluesiin verrattuna hyvinkin hiottuja ja ammattimaisia. Bluebird-soundi oli eräänlainen jatkumo Leroy Carrin aloittamalle kaupunkilaiselle tyylille ja sen taiturit olivat historiallisesti tärkeässä asemassa bluesin siirtymävaiheessa. Merkittävimmän uran heistä loi niin levytysten määrässä laskettuna kuin suosiossa Big Bill Broonzy. Hän tuntui miellyttävän laulunäänensä, erinomaisen soittotekniikkansa ja muuntautumiskykynsä ansiosta pystyvän uimaan kuin kala erilaisten tyylisuuntien valtameressä.

Bluebirdbluesin lisäksi Chicagon mustalle väestölle kelpasivat myös maalaisemmat musikantit Big Joe Williams (1903-82), Arthur ”Big Boy” Crudup (1905-74) ja Tommy McClennan (1908-58 tai 62) sekä Joe McCoyn (1905-50) johtaman Harlem Hamfatsin reipas jazziin sekoitettu blues. Itse musiikki pysyi muodoltaan ja sovituksiltaan yksinkertaisena ja kapakkayleisöä viihdyttävänä. Sekä pienempien kokoonpanojen, joissa rytmiryhmän virkaa toimittivat edelleen Washboard Samin kaltaiset rupsuttajat, että isompien bändien Chicago-jump alkoi olla hyvin lähellä sodan jälkeen muotiin tullutta rhythm and bluesia. Uusien tuulien pyyhkäistessä Bluebird-tyylin historiaan, onnistuivat jotkut sen mestareista, tyypillisenä esimerkkinä Big Bill Broonzy, luomaan uuden uran ”palaamalla juurilleen” ja suuntautumalla valkoisten opiskelijoiden folkbluesyleisölle.

Jatkuu...

Takaisin