BN TONKII JA TUTKII:


"YOU AIN'T NOTHIN' BUT..."
...eli Hound Dogin tarina bluesintäyteisistä
pentuvuosista kaiken kansan karvaturriksi

kirj. ja toim. Pete Hoppula

Willie Mae ”Big Mama” Thorntonin kesällä 1952 levyttämä Hound Dog mielletään perustellusta syystä erääksi käänteentekevimmistä klassikoista koko rhythm'n'blues- ja rock'n'roll-äänitehistoriassa. Simppeleillä mutta silti huolella teroitetuilla lyriikoilla varustettu kappale vaikuttaa ensialkuun perusrakenteeltaankin varsin tavanomaiselta 12-tahtiselta shuffle-bluesilta, mutta tarkempi tutkiskelu paljastaa sen lopulta poikkeavan monella tapaa sekä edeltäjistään että jälkeläisistään. Alunperin suorasukaisesta naisnäkökulmasta esitetty mielipiteenosoitus kelvotonta gigolopuolisoa kohtaan käänsi luonteensa Elviksen jättihittinä 1956 lapsenomaiseksi nalkutuslauluksi, jonka fokuksessa toimikin nyt pikkuasioista itkevä ja omia ansioitaan liioitteleva ”entinen kaveri”, joka esityksen ydinvirkkeessä ”you ain't never caught a rabbit...” vaikuttaa vielä muuntuvan oikeasti koiraksi... Entistä tarkkasihtisemmän objektiivin kautta projisoituna Hound Dogin ympärille tuntuu rakentuvan aivan oma miniatyyritodellisuutensa, joka heijastelee yhä laajemmin aikakauden musiikkihistoriallista kehyskertomusta molemmin puolin valkoisen ja mustan kulttuurin raja-aitaa. Mielenkiintoisen lisävivahteen eeppiseen kasvutarinaan tuovat myös kappaleesta tehdyt sadat vastauslevyt, mukaelmat ja cover-tulkinnat, joita maailmalla ilmestyy edelleen jatkuvalla syötöllä – ja jotka taas ovat olleet omiaan aiheuttamaan mitä värikkäimpiä tekijänoikeuskiistoja jo vuosikymmenten ajan. Suomessakaan Hound Dogia ei ohitettu pelkkänä triviaalina ”Amerikan-iskelmänä” vaan siihen on totuttu törmäämään aina uudelleen ja uudelleen 50-luvun puolivälistä lähtien.


KOIRANELÄMÄ ALKAA

Hound Dogin varhaisimmat haukahdukset kuultiin Yhdysvaltain länsirannikolla loppukesällä 1952, kun R&B-orkesterijohtaja Johnny Otis kutsui 12. elokuuta 19-vuotiaat valkoiset lauluntekijälupaukset Jerry Leiberin (1933–2011) ja Mike Stollerin (1933–) luokseen tapaamaan uutta suojattiaan Willie Mae ”Big Mama” Thorntonia. Alabaman Aritonissa 1926 syntynyt ja 40-luvun alusta saakka esiintynyt Thornton oli kiinnitetty Don Robeyn Peacock-levymerkille jo reilua vuotta aiemmin, mutta naisen kolme edeltänyttä sinkkua eivät olleet juuri menestyneet. Apuun hälytetty Otis oli vakuuttunut nuorista säveltäjä-sanoittajista, jotka olivat jo nostaneet Charles Brownin saman vuoden keväällä Billboard-listoille slovaribluesilla Hard Times (R&B #7). Saatuaan ensikosketuksen Thorntonin lempinimensä mukaiseen olemukseen olikin kaksikko mielestään valmis kirjoittamaan tälle ”paatuneimman, suolaisimman ja kiukkuisimman näköiselle mimmille” sopivan hitin. Toistasataakiloista, miesten vaatteisiin mielellään pukeutunutta ja omanlaisellaan hersyvällä huumorintajulla varustettua sanavalmista naisolentoa nimiteltiin viihdeympyröissä mm. lady-karhuksi, jota itse pahaluontoinen Robeykin vähän pelkäsi, eikä Leiberillä ja Stollerilla ollut vaikeuksia päättää, minkä suunnan uusi laulu tulisi ottamaan. Hound Dogin sanat sekä kappaleen ärhentelevä esitystyyli soljuivat kuin luonnostaan ennen varsinaista vokalistinuraansa komediennenakin keikkailleen Big Maman huulille. Jerry Leiber on jälkeenpäin paljastanut tavoitelleensa Hound Dogissa 1930–40-luvuilla suosittujen, Mother Fyerin tapaisten pikkutuhmien rienaus-bluesien henkeä, kertoen tiukkoja asioita – sanomatta niitä kuitenkaan kirjaimellisesti ääneen. Leiberin aivoituksena syntyikin mustaa slangia hyödyntänyt monologi vahvasta naisesta, joka saa tarpeekseen vieraissa juoksevasta, mutta silti ovensa takana alati nuuskimassa viihtyvästä mieskokelaastaan ja nakkaa tämän pihalle loisimasta nurkistaan. Keskivertoa määrätietoisempaa inhoa itsekästä ukonretaletta kohtaan korostetaan rakkikoira-ilmaisulla, joka puree kohteeseensa feministisestä vinkkelistä esitettynä selvästi myöhempiä maskuliiniversioita terävämmin.



Johnny Otis / Jerry Leiber & Mike Stoller



Lyriikoiden osalta varttitunnissa kokoon parsittu Hound Dog ei ollut vielä itsessään maailmoja mullistava tekele, mutta Mike Stollerin vähintään yhtä nopeasti sanojen rinnalle muovaama sävelrakenne paljasti tekstin itse asiassa paitsi nokkelaksi, myös esitysteknisesti sangen haastavaksi. Saatuaan nuottipaperinsa riittävään ojennukseen painelivat kaverit samantien Otisin pakeille. Räjähdysherkässä ääniteteollisuudessa ei ollut aikaa haaskattavaksi – ja niinpä Thornton kutsuttiin levytystöihin Los Angelesin Radio Recorders -studioille heti seuraavana päivänä 13.8.1952.

Studiopäivän harjoitus-osuudessa Jerry Leiber kertoi havainneensa Thorntonin olevan laulajana pikemminkin maalaileva blues-crooneri kuin ärjy R&B-huutaja. Iso nainen osasi tottakai myös räyhätä mikrofonin varressa (Big Maman oman tulkinnan mukaan sellaista mikkiä ei ollutkaan, josta lähtisi häntä itseään kovempi ääni) – kunhan vain sai siihen hieman apupotkua. Leiber astuikin rohkeasti framille ja esitti tulkintansa siitä, miltä hän halusi laulunsa kuulostavan. Thornton itse taas kertoi myöhemmin antaneensa äänitykseen oman pikantin lisänsä venyttelemällä joitakin säkeitä kiusallaan kolmannentoista tahdin puolelle, painottamalla ”koulukirjaopin” vastaisesti tiettyjä keskenään aivan eri kohtiin laulua osuvia sanoja, lisäilemällä sekaan improvisoitua huuto/vastaus -”blues talkia” etenkin kappaleen minuutin mittaisen kitarasoolon päälle sekä pistämällä vielä taustabändinkin ulvomaan koirien lailla esityksen lopussa. ”He antoivat minulle sanat, mutta minä käänsin sen ylösalaisin ja tein siitä omanlaiseni”, uhosi laulajatar jälkeenpäin. Omat hajumerkkinsä studiotuotokseen jätti epäilemättä myös Johnny Otis – ja vaikkei Leiberin ja Stollerin ansioita olekaan tässä yhteydessä tarkoitus tai tarpeen kyseenalaistaa, oli Hound Dogista joka tapauksessa kuultavissa myös samankaltaisuuksia huomattavasti varhaisempaa perua oleviin blueslevytyksiin. Eräs sellainen oli Vesa Walamiehen BN:ssä 1/1990 artikkelissaan ”Blues-klassikoiden lähteillä: Elvis Presleyn takapirut” esille nostama Black Rat Swing vuodelta 1941, jonka tekijät, aviopari Ernest Lawlars (alias Little Son Joe) ja Memphis Minnie (McCoy) ansaitsisivat hekin osan Hound Dogin rojalteista laulujen osittain yhtenevän rakenteen, aiheen ja tulkintatavan perusteella. Toisaalta, Black Rat Swingistä kyllä paistaa vääjäämättä läpi myös muutamien muiden blues-standardien kuten Diggin' My Potatoesin ja Number 9 Trainin sittemmin hyödyntämiä teeman palasia.



Willie Mae Thornton / Memphis Minnie



Palattaessa takaisin vuoteen 1952, latino- ja calypsorytmien villitsemässä valtakunnassa tuntui tietenkin riittävän myös muita muotiaallon seuraajia, mutta voiko silti olla puhdas onnenkantamoinen, että Christine Kittrellin arviolta loppukesällä 1952 Nashvillessä taltioima ja saman vuoden syyskuussa savikiekolla Tennessee 133 julkaistu You Ain't Nothing But Trouble kuulostaa kuin Hound Dogin eristyksessä kasvatetulta kaksoisveljeltä? Siihen kysymykseen olisi kaiketi osannut vastata Kittrellin lisäksi vain kappaleen säveltäjänä, sanoittajana ja tuottajana toiminut Ted Jarrett - tai kenties miltei be-bopiksi äityvän fonisoolon esitykselle täräyttävä John Coltrane... jotka kaikki ovat kuitenkin jo makoilleet manan mailla useiden vuosien ja Coltrane tarkasti ottaen miltei puolen vuosisadan ajan.

Leiber ja Stoller ovat pitäneet Hound Dog -sessiota ensimmäisenä itsenäisenä tuotantosaavutuksenaan, miehethän kaiketi pääsivät itse veivaamaan namiskojen asentoja tarkkaamolasin tuolla puolen Johnny Otisin soittaessa Leiberin toiveesta kappaleella rumpuja kitaristi Pete Lewisin ja basisti Albert Winstonin kanssa (yhtyesalanimellä Kansas City Bill & Orchestra). Hound Dogista tarttui nauhalle kaksi ottoa, joista jälkimmäinen päätyi helmikuussa 1953 ilmestyneelle singlelle Peacock 1612 (kääntöpuolenaan Night Mare). Aikalaisiinsa nähden tallenteen erikoisuutta lisäsi sekä puhaltimien että pianon puuttuminen soitinarsenaalista, joita kyllä kuultiin muilla seitsemällä samana päivänä ikuistetulla numerolla. Trio-kokoonpanon luoma musiikki oli kuitenkin yhä silkkaa rhythm'n'bluesia, jonka täyteläistä sykettä eivät lisäinstrumentit olisi voineet enempää petrata. Thorntonin roteva habitus ja aseista riisuva tulkintatapa taas ankkuroivat esitykseen sellaista avointa domina-seksuaalisuutta, joka sai kovaan kielenkäyttöön tottuneessa R&B-kentässäkin kuulijoiden korvaparat punottamaan.

Hound Dog muodostui Big Maman suurimmaksi sekä käytännössä ainoaksi listahitiksi. 7. maaliskuuta sinkkua mainostettiin ensi kertaa Billboardissa ja viikkoa myöhemmin seurasivat saman lehden jakamat positiiviset arviot. ”Villi ja kiehtova rumba-blues” nousi Billboardin R&B-rankingin Top100:aan 14 viikoksi, joista seitsemän vierähti sarjan ykköspallilla. Myös Cash Box Magazine hehkutti ”valtakunnan parhaiten myyvää blues-levyä” huhtikuun lopun numerossaan ja tuli myöhemmin nimeämään Hound Dogin ”vuoden parhaaksi R&B-kappaleeksi”. Vastaavasti Billboardin listaamissa ”vuoden 1953 R&B-menestyjissä” levy kiinnitettiin sijalle 3.







Leiberin ja Stollerin suureksi harmiksi julkaistulla Peacock-kiekolla (kuten myös miltei kaikilla seuraavien parin vuoden aikana ilmestyneillä uusilla cover-versioilla) myös Johnny Otis sai heidän lisäkseen tekijäkrediitit Hound Dogista. Otis itse vakuutti syyttömyyttään pistäen tapahtuneen Don Robeyn ja tämän kustannusfirman Lion's Musicin erheeksi. Asiaa päädyttiin kuitenkin lopulta puimaan raastuvassa saakka, kun hurjia määriä kaupaksi käyneestä kiekosta ei kertynyt Leiberille ja Stollerille heidän oman näkemyksensä mukaan juuri lanttiakaan. Haastettuaan Robeyn tilille he vastaanottivatkin 1200 dollarin ennakkoshekin, joka ei kuitenkaan ollut lunastuskelpoinen. Oikeus asettui vihdoin lauluntekijöiden puolelle ja parivaljakko sai täysimittaiset korvauksensa v. 1956 tapahtumien myötä, mutta Big Maman uskotaan joutuneen tyytymään senkin jälkeen halpamaiseen 500 taalan kertakorvaukseen kaikkiaan 500 000...750 000 kopion edestä myyneestä menestyslevystään. Peacock Recordsille Hound Dog takasi paikan vakiintuneena indie-yhtiönä entisestään kiivastuneemmilla musiikkimarkkinoilla. Leiber ja Stoller puolestaan, viimeisimmistä kokemuksistaan viisastuneina perustivat oman levymerkin Spark Recordsin sekä sen taustalle oman kustannusfirman, Quintet Musicin.





Myöhemmin Thornton lämmitteli Hound Dogin uudelleen (lukuisten livetallenteiden ohella) studioversioina Buddy Guyn, Eddie Boydin ja kumppaneiden tähdittämän American Folk Blues Festival -kiertuetiimin kanssa Lontoossa 1965 (LP:lle ”In Europe”, Arhoolie F 1028) sekä oman silloisen keikkabändin säestyksellä L.A.:ssa 1969 (singlelle Mercury 72981 ja LP:lle ”Stronger Than Dirt”, Mercury SR 61225). Ainokaishittinsä tematiikkaa hän hyödynsi lisäksi mm. levytyksillä I Smell A Rat (Peacock 1632, 1953), Just A Dog (Barking Up A Wrong Tree) (Peacock 1681, 1957) ja Tom Cat (Soto Play SO-0039, 1964), kuitenkin kaupallisesti vaatimattomin tuloksin (mainituista erityisen mielenkiintoiseksi tapaukseksi osoittautui Englannissakin Sue-merkillä v. 1965 julkaistu soul-revittely Tom Cat, joka suorasukaisena Hound Dog -mukaelmana siteerasi alkuperäislyriikoiden sijaan myöhäisempiä "jäniskoira"-sananparsia). Vuoden 1953 suuryllättäjä taantui pian vain yhdeksi R&B-työläiseksi tuhansien muiden kilpailijoiden joukossa. Peacock-diilin päätyttyä 1957 ainoastaan satunnaiset onnistumisen hetket muistuttivat häntä enää jatkomenestyksen teoreettisesta mahdollisuudesta. Thornton itse ei saanut uutta levytystilaisuutta ennen vuotta 1961 - ja kuitenkin samanaikaisesti juuri hänen alunperin levyttämänsä kappale tuntui käytännössä hallitsevan koko silloista musiikki-universusta. Nainen jaksoikin kiukutella elämänsä loppumetreille saakka, miten Elvis ei koskaan tullut osoittaneeksi hänelle suoraa tai edes epäsuoraa kiitollisuuttaan. Katkeruuden tavallaan ymmärtää, palauttihan vuosikymmentä myöhemmin toisen telluksenlaajuisesti tunnetun Thornton-levytyksen Ball And Chain coveroinut Janis Joplin myös originaaliesittäjän itsensä aivan toisella tapaa parrasvaloihin. Avoimesti Big Mama -faniksi tunnustautunut Joplin halusi tarkasti ottaen tutustuakin esikuvaansa - ja laulajien ystävyttyä he ennättivät myös konsertoida useita kertoja yhdessä ennen teksasilaistähden kuolemaa lokakuussa 1970. Big Maman oma tarina jatkui vielä hyvän aikaa mm. Mercury- ja Vanguard-yhtiöiden levyttävänä artistina, mutta kaikessa karuudessaan se muistutti valitettavan paljon nuoremman kilpasisaren ennenaikaiseen hautaan ajanutta kohtaloa. Ulkoisestikin varjoksi entisestä suuruudestaan kuihtunut Big Mama Thornton menehtyi taloushuolien, sairauksien ja alkoholismin kasaaman taakan alle Los Angelesissa 1984.





Alkuperäisen Hound Dogin merkitys rock'n'rollin synnylle on noteerattu niin Rock and Roll Hall of Famen kuin Grammy Hall of Famenkin kunnianosoituksilla, mutta vasta esittäjänsä poismenon jälkeen. Samaan onnittelukerhoon liittyi v. 1990 myös Rolling Stone -lehti, joka rankkasi Hound Dogin sijalle 36 ”50 merkittävimmän 50-luvun kappaleen joukossa”. Aivan kuten termi koira luo meissä ihmisissä vaihtelevia mielleyhtymiä verenhimoisesta pedosta uskolliseen seurapiirihauvaan tai Big Mama Thorntonin räiskyvä persoona tarkastelijasta riippuen mitä ristiriitaisimpia luonnekuvauksia, oli myös Hound Dog todellakin paljon enemmän kuin ”vain” laulu. Se oli ensimmäisiä selkeitä levyn muotoon formuloituja viestejä väistämättä edessä olleesta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Paitsi että Hound Dog toimi tärkeänä evoluutiosteppinä rhythm'n'bluesin, kantrin ja pian koko Telluksen sekoittaneen rock'n'roll-invaasion välillä, se oli myös malliesimerkki niin nais- ja mieskäsitteiden laajentumisesta kuin rotumuurien ylittämisestä äänitteiden välityksellä jo paria vuotta ennen kuin desegregaatioaatteet ja kansalaisoikeusliike saivat toden teolla juonen päästä kiinni myös Yhdysvaltain Syvässä Etelässä. Mustan ja valkoisen musiikin harmaa vyöhyke muodostui ennen kaikkea juuri Hound Dogin rakkaaksi temmellysalustaksi, josta se pitikin tiukasti tassuillaan kiinni useiden vuosien ajan.





RAKKIKOIRA RIIDANKYLVÄJÄNÄ

Musiikinystävien, muusikoiden, tutkijoiden ja tukijoiden ohella Hound Dog on jaksanut riemastuttaa myös pataljoonallista lakimiehiä, jotka ovat taistelleet asiakkaidensa puolesta tekijänoikeuksien ja rojaltimaksujen perään yli 60 vuoden ajan. Tästä on pitkälti kiittäminen kappaleen uusintaversioita, joita alkoi tihkua markkinoille välittömästi Thornton-levyn jälkeen.

Hound Dogin poikkeuksellista suosiota kuvastaakin jopa myyntilukuja selkeämmin toistakymmentä coveria, jotka siitä kiirehdittiin tekemään jo ennen Elviksen kesällä 1956 pankin pirstaleiksi räjäyttänyttä tulkintaa. Yksi varhaisimmista yrittäjistä oli myöskin Johnny Otisin löytöihin lukeutunut terhakka R&B-laulajatar Little Esther Phillips, jonka luenta tallennettiin vain parisen viikkoa Big Maman Peacock-sinkun ilmestymisen jälkeen 11.3.1953. Federal-äänite (#12126) sai Billboardissa laimeahkon vastaanoton. 11. huhtikuuta julkaistussa esittelytekstissä levytys ei lehden mukaan tavoittanut alkuperäisesityksen jännitteisyyttä. Esther kyllä sähisee oman osuutensa (etenkin Thorntonille hävityt fyysiset mitat ja vähäisemmän iän suhteuttaen) oikein ruudikkaasti, mutta Otisin trion luomaan maagiseen grooveen eivät King/Federal -sessiosoittajat kyenneet. Siltä osin Billboard-kriitikko taisikin osua arviossaan naulan kantaan.





Pian apajille iskivät myös valkoiset kantrimaakarit. Kaikkiaan kuusi uutta lainalevytystä ilmestyi kuukauden sisällä edellisestä, jokainen Leiber-Stoller-Otis -tekijäkrediiteillä varustettuna. Jack Turner & his Granger County Gangin Billboardissa 4.4.1953 lanseerattu Hound Dog (RCA 20-5267/47-5267) tarpoi niistä uskollisimmin hillbilly- ja western swing -linjoilla. Hyppelehtivä R&B-latinorytmi oli siirtynyt sinkulle Thorntonilta oivallisessa, joskin hieman pehmustetummassa olomuodossa, mutta esitystä hallinnoineet steel- ja lankkukitarasoolot sekä vokalistin croonaava laulutyyli olivat niin vitivalkoista perua kuin olla ja voi. Erikoista kyllä, kiekolla kuultu "Jack Turner" ei kuitenkaan ollut samanniminen vuosina 1954-55 RCA Victorille sekä myöhemmin 50-luvulla ainakin Hickorylle ja MGM:lle levyttänyt sekä omaa paikallis-tv-showtaan isännöinyt alabamalaisartisti vaan jatkossakin tässä artikkelissa vilahtavasta kantrikoomikko-duosta Homer & Jethro tuttu Henry "Homer" Haynes (laulu/rytmikitara), jota levytyksellä säestivät rikoskumppani Kenneth "Jethro" Burns (mandoliini), Chet Atkins (kitara) sekä Charles Green (basso). Homer & Jethro piilottelivat myös toisen "Jack Turner" -pseudonyymiäänitteen, kesäkuussa 1953 ilmestyneen savikiekon Gambler's Guitar / Butterfly Love (RCA Victor 20-5384) taustalla. Hauskanpuoleinen yhteensattuma on myös se, että kaikista tässä tarinassa mainituista vaihtoehdoista juuri "Jack Turnerin" Hound Dog on omaksuttu häkellyttävän hyvin myös Helsingin trenditietoisimman hipster-nuorison keskuudessa, onhan kappale kuulunut (tietenkin savikiekolta soitettuna!) Sampsa Vilhusen ja Vesa Yli-Pelkosen suositun Big Shake -tanssiklubin vakiorepertuaariin jo vuosien ajan...

Samanaikaisesti laitettiin haisemaan myös Los Angelesissa. Asialla oli Billy Starr, jonka riivattu downhome-tulkinta (Imperial 8186, esitelty Billboardissa niin ikään 4.4.1953) oli edelliseen nähden tyystin eri planeetalta. Raspisella nasaaliäänellä ärjyvä Starr menisi kuvattoman näytteen perusteella miltei nuoresta mustasta laulajasta eikä keskitempoista rockabilly-draivia lähestyvä sovituskaan juuri jätä sijaa löysäilyille. Lyriikoissa Starr siteeraa Turnerin tavoin lähes suoraan Thornton-versiota, kääntäen kuitenkin kolmannen säkeistön virkkeen "'Cause you ain't looking for a woman, all you lookin' for is a home" miehisempään asuun "'Cause you ain't looking for me, mama, all you wanna is a hound dog".

Noin viikkoa myöhemmin ilmoittautui taistoon myös jäljitelmähitteihin erikoistunut Intro-yhtiö, jonka kolmen singlen Hound Dog -sarjatulen avasi honkytonk-laulaja Eddie Hazelwood (Intro 45-6069) puhtaasti kantriswingiksi mukautetulla versiollaan. Seuraavan – nyt vaihteeksi naisellisen tulokulman kappaleeseen antoi Hollywoodin lapsinäyttelijänä kunnostautunut Betsy Gay (Intro 45-6070). Tällä harvinaisen onnistuneella esityksellä rytmi oli jälleen palautettu hitusen lähemmäs Thorntonin sovitusta ja solisti itse emännöi itsevarmasti omaa reviiriään terävällä, peittelemättömän nuorella äänellään. Ilmava basso-rumpupohja tekee musiikista taas kerran silkkaa rockabillyä eikä tätä mielikuvaa pysty murskaamaan sen enempää ristiriitaisuuksia peliin parhaansa mukaan viskova kantriviulu kuin tanakkaa boogie woogieta rinnalla lasketteleva pianokaan. Kolmannen näkemyksen tarjosi Tommy Duncan & The Miller Bros. (Intro 45-6071). Nyt oltiin yhtä kaukana niin bluesista, rockabillystä kuin hillbillystäkin – Duncanin leppoisa shuffle kuljettaa teemaa vaihteeksi lähemmäs jatsahtavaa kantri-swingiä.

Loppuvuonna 1953 aiheeseen tarrasi Cleve Jackson & His Hound Dogs. Tennesseeläinen, sittemmin mm. Speed- ja Excello-merkeille levyttänyt hillbilly-laulaja Jackson Cleveland alias Jack Toombs purkitti Hound Doginsa Nashvillessä, mutta sen julkaisi newyorkilainen Herald Records (#6000), joka tuli 50-luvulla tunnetuksi etenkin doowop-julkaisuistaan. Myös Toombsin Herald-sessioissa soitti mustia muusikoita. Lattaritempoinen näkemys lainasi kaikista siihenastisista versioista eniten Pete Lewisin spontaaneita, holtittomuuuden rajoilla häilyneitä kitarasooloja. Blues-tyylinen piano ja tiukkaswinginen rumpupatteristo olivat nekin hyvin kartalla, Jacksonin oma nynnerömäinen vokalisointi sitävastoin ei.

Folklaulajan ja valkokangastähden roolien välillä tasapainoillut Burl Ives levytti hänkin trad.-sävelmäksi merkityn ja joulukuussa 1953 julkaistun Hound Dogin Deccalle (#9-28935), juna-aiheinen oldtime-rallatus ei tosin omannut ainuttakaan yhteistä nuottia Leiberin ja Stollerin teoksen kanssa. 24.2.1954 asteli voitonjakorinkiin vielä aikakauden erään tunnetuimman rumpalisankarin johtama The Cozy Cole All Stars, jonka MGM:n sarjanumerolla 11794 julkaistu ripeähkö jazz-instrumentaali Hound Dog Special ei sekään muistuttanut edes etäästi Thorntonin kappaletta. Hound Dog -nimisiä levytyksiä tunnettiin entuudestaan muitakin, mm. James W.H. Smithin säveltämänä ja Vaughn Monroen orkesterin esittämänä elokuvateemana v. 1952 filmistä ”Toughest Man In Arizona” (RCA Victor 20-4941). Toisen traditionaalisemman Hound Dogin esitti levylleen ”Sings Ballads And Blues” (Tradition TLP 1010) v. 1957 folkblues-laulajatar Odetta. Suorittamalla pikaisen syrjäloikan seuraavalle vuosikymmenelle voinee tässä kohdin vielä todeta, että täysin itsenäinen kappaleensa vaikkakin teemaltaan hyvin paljon samanhenkinen oli myös jamaikalaisen Diane Lawrencen omaa käsialaa oleva rocksteady-ralli (I Won't Hang Around Like A) Hound Dog (Lee Records #, 1967; Englannissa Doctor Bird DB-1075, 1967), josta vastaavasti teki tuoreeltaan mainion teinipopahtavan cover-version toinen suosittu jamaikalaisnatiivi Marcia Griffiths (Studio 1 [UK] SO 2008, 1967). Kaiketi aivan toisin perustein omaksuivat omat liikanimensä myös kuulu newyorkilais-DJ George ”Hound Dog” Lorenz (jo v. 1951) sekä BN-lukijoiden taatusti hyvin tuntema kitaristi-laulaja Theodore ”Hound Dog” Taylor (Chicagossa v. 1958 tietämillä).

Pohjattomalta tuntuneen Hound Dog -kultin ympärillä velloneita lieveilmentymiä edustivat lisäksi mm. r&b-crooneri Vernon Andersin Hound Dog & Alley Cat (Money, 1956), Cliff Johnsonin rockabilly-pohjainen hölkkäkantri Go 'Way Hounddog (Columbia, 1957), edellistäkin syvemmin hillbilly-maailmasta polveilleet Marvin Rainwaterin Tennessee Houn' Dog Yodel (M-G-M, 1955), Tex Atchisonin Tennessee Hound Dog (Sage, 1961) ja The Osborne Brothersin (samasta nimestään huolimatta nyt Boudleaux & Felice Bryant -käsialaa ollut) hitti Tennessee Hound Dog (Decca, 1969), Fabianin nynnerö elokuvahitti Hound-Dog Man (Chancellor, 1959; huom: samannimisiä kappaleita levyttivät Elviksen poismenon jälkeen 1970- ja 80-luvuilla myös Tommy Stuart The Rubberband -nimisen ryhmän kanssa v. 1977 [jota puolestaan coveroivat Lenny Le Blanc sekä Glen Campbell], Roy Orbison sekä Lonnie Mack), louisianalaisen El-Derocks -yhtyeen Hound Dog Blues (Sapphire, 1959), Voris Le Blancin vokalisoiman Cleveland Crochetin Sugar Bees -bändin creole-shuffle Hound Dog Baby (Goldband, 1961), Jimmy Reedin jykevä Buy Me A Hound Dog (BluesWay, 1967) sekä toisen etelän bluesmiehen Whispering Smithin uran eri vaiheille osuneet levytykset Hound Dog Twist (Excello, 1963) ja Hound Dog Howl (Sunland, 1984). Omaa Hound Dog Twistiään esitti Warwick-merkin sinkulla vuonna 1962 myös detroitilainen Johnny & The Hurricanes -tyylinen combo The Raging Storms, jota luotsasi entinen lauluyhtyekaveri, Freddie & The Parliaments -nimiseen porukkaan kuulunut Fred Kelly. The Hound Dogs -nimellä siunattuja bändejäkin 50- ja 60-lukujen musiikkielämään mahtui totta kai useampia.

Hound Dog ei innostanut ainoastaan kopioimaan vaan myös parodioimaan. Vuoden 1953 aikana syntyi ainakin kuusi suoraa ”vastauslevyä”, joista ensimmäisen rykäisi ilmoille vain pari viikkoa originaaliversion julkaisun jälkeen Memphisin tiskijukka ja kansanviihdyttäjä Rufus Thomas, Sun-studioilla 706 Union Avenuella levyttämällään, Sam Phillipsin itsensä sanoittamalla kappaleella Bear Cat. Lisämääritteen ”The Answer To Hound Dog” siipeensä saanut kiekko (Sun 181) ei kuitenkaan ollut pelkkä vitsi vaan sitä itseään – vulgaaria eteläistä rhythm'n'bluesia. Kissansihinöillä ja naukumisilla sekä blues-monitoimimies Joe Hill Louisin Pete Lewis'maisilla kitararyöpytyksillä ladattu esitys upposi maskuliisisena vedoksena kuin veitsi flooraan Rufusin ironisoidessa: ”Well... You ain't nothin' but a bear cat, scratchin' at my door, You can purr, pretty kitty, but I ain't gonna rub you no more.” Maaliskuun lopulla ilmestyneeseen levytykseen uskoivat myös kuluttajat. Billboardin ”markkinoiden nopeimmaksi vastauslevyksi” nimeämä Bear Cat muodostui Thomasin ja Sun-yhtiön debyyttihitiksi, saavuttaen R&B-listan sijan 3. Samalla ensimmäinen lakijuttu oli taputtelua vaille valmis, kun kappaleen omiin nimiinsä härskisti merkkauttanut Phillips hävisi oikeudenkäynnin Don Robeyta ja Peacockia vastaan ja oli lähellä viedä sen myötä koko uuden yhtiönsä konkurssiin.



Betsy Gay / Rufus Thomas & Elvis Presley



Phillipsin ja Thomasin kohtaama haastevyyhti ei säikäyttänyt blues-shouteri Roy Brownia, jonka 18.3.-53 nauhoittama Mr. Hound Dog's In Town (King 45-4627) julkaistiin yhdenmukaisista lyriikoista ja melodiasta huolimatta Brownin tekijäkrediitein. Listoille tämä tekele ei Royta vienyt, eivätkä sinne päässeet myöskään laulaja Charlie Goren ja kitaristi Louis Innisin 22.3. levyttämä (You Ain't Nothin' But A Female) Hound Dog (King 45-1212; Louis Innisin, Lois Mannin eli King Recordsin omistaman Syd Nathanin sekä Johnny Otisin nimissä), blueskitaristi John Brimin maaliskuussa julkaisema upea Little Walterin harpun liidaama hölkkäblues Rattlesnake (Checker 769) tai Geechie Howardin (a.k.a Fred ”Daddy Cleanhead” Higginsin) ja taustalla musisoineen Chuck Higgins & His Mellotones -yhtyeen härskinpuoleinen Real Gone Hound Dog (Combo 25; C. Higginsin ja Jake Porterin alias V. Havenin nimissä).

Hound Dog -helvetti tuntui päässeen valloilleen – ja tekijänoikeuksien varsinaiset haltijat, eritoten vanha jäärä Robey, kiemurtelivat kiukunpuuskissaan. Korvausvaateet ulotettiin kaikkiin markkinoilla viliseviin Hound Dog -mukaelmiin ja Chess alistuikin syytöksiin poistamalla John Brim -sinkun kauppojen hyllyiltä. Myös Sam Phillips osoitti yhteistyöhalukkuutta, muttei silti suostunut hankkimaan Bear Catille Peacockin edellyttämää käyttölisenssiä, joten tilanne ajautui lopulta oikeuden päätöksellä kesällä 1953 siihen, että Sunin oli hyvitettävä Peacockille 2 prosenttia plagiaattinsa myyntituloista sekä maksettava tapauksen oikeuskulut. Tutun tarinan mukaan viisinumeroiselle laskulleen Phillips sai kompensaatiota vasta reilua kahta vuotta myöhemmin hänen vastaanotettuaan RCA:lta 35 000 taalan arvoisen ostotarjouksen suosikkipojastaan Elviksestä. Roy Brownin Herra Hound Dog sen sijaan jatkoi vielä tovin aikaa ruokotonta kaupunkilaiselämäänsä. Heinäkuussa 1953 nimittäin Lion Musicin väki oli itse tuomarin kuulusteltavana Syd Nathanin väitettyä omanneensa 50 prosentin osuuden Hound Dogin poikimiin tuloihin. Cincinnatilaisen King Records -pomon perusteet liittyivät Valjo Musiciin, erääseen hänen kustannusyhtiöistään, jolla puolestaan oli yhä voimassa oleva sopimus kolmanneksen Hound Dogin tekijänoikeuksista omistaneen Johnny Otisin kanssa. Robey ei silti painanut päätään pensaaseen vaan heitti King-merkille vastahaasteen koskien sekä Roy Brownin että Little Estherin levytyksiä. Selkkauksen lopputulemana Hound Dogin oikeudet kyllä säilyivät Lion-yhtiöllä, mutta sen tekijöiksi kelpuutettiin tästä eteenpäin vain Leiber ja Stoller.





Käynnissä ollut juristisota tuntui nyt huolettavan aidosti myös muiden levymerkkien laulunikkareita, jotka eivät voineet pitää näppejään irti tuoreesta hitistä, mutta kokivat silti turvallisemmaksi lavastaa tulevat sävelvarkautensa kokonaan uusilla lyriikoilla. Esimerkiksi kalifornialaisen Robert "Bob" Geddinsin Big Town -merkki tuotti vuoden 1953 aikana kisaan mukaan Jimmy Wilsonin rumbabluesin Call Me A Hound Dog (Big Town 103), näyttelijäkaksikon Eugene Jacksonin & Juanita Mooren version edellä mainitusta Bob Geddinsin laatimasta kappaleesta (Hollywood 421) sekä ”tuplatrumpetinsoitollaan” julkisuutta saavuttaneen Frank Motleyn ja hänen Motley Crew (!) -yhtyeensä solistin Curley Bridgesin maanisen jump-rock'n'roll -hurjastelun New Hound Dog (Big Town 116). Maaliskuun lopulla 1953 ilmestyi niin ikään päivänselvästi samaa sävelkulkua kierrättänyt Smiley Lewisin shuffle-boogie Play Girl (Imperial 45-5234), jonka sanoitusvastuu myönnettiin levyetiketissä tällä kertaa Dave Bartholomewille. Tietynlaisesta sukulaisuussuhteesta voinee puhua myös Titus Turnerin New Yorkissa helmikuussa 1953 äänittämän lattarivaikutteisen mollibluesin (Goin' Down To) Big Mary's (OKeh 4-6961) kohdalla. Aivan loppuvuonna 1953 pääsivät muotivillitykselle irvailemaan, nyt siis jo toistamiseen myös kantrihumoristit Homer & Jethro lisätessään maagiset sanat Patti Page -hupailuunsa (How Much Is) That Hound Dog In The Window (RCA Victor 47-5280) - jonka puolestaan väänsi vuonna 1970, taas lyhennetyllä kappalenimellä Hound Dog ska'ksi jamaikalaisartisti Sketto Rich (Pama PM-806). Homer & Jethro rokkaili kolmisen vuotta myöhemminkin saman aiheen parissa, ja nyt vieläpä päivitetyn parjauksen Houn' Dawg (RCA Victor 20-6706) maalitauluna olleen Elviksen yhtiötovereina.



Little Esther Phillips / Jimmy Wilson



FREDDIE BELLIN JA ELVIKSEN VUORO

Vuosi 1955 jatkui Hound Dogin kannalta yhä suopeissa ja vauhdikkaissa merkeissä. Henkeä lämmitti ensin Bill Haley & His Comets 10.5. levyttämällään kappaleella Two Hound Dogs (Decca 29552), mutta nyt ei esitystä voinut syyttää lainaksi muutoin kuin aiheensa perusteella. Sitävastoin tennesseeläinen, Trumpet-merkilläkin vaikuttanut Jesse ”Big Tiny” Kennedy käväisi toukokuussa vaarallisen likellä Hound Dogia itserustaamallaan roisilla R&B-strollerilla Country Boy (Groove 4G-0106).

Philadelphiassa, Pennsylvaniassa Teen-levymerkin osaomistaja Bernie Lowe kekkasi myös kappaleen ja pyysi tuolloin mukavassa nousujohteisessa etenkin Lou Priman ja The Treniersin kustannuksella ratsastanutta Las Vegas -viihdyttäjää Freddie Belliä (Ferdinando Dominick Bello, 1931–2008) muokkaamaan blueskappaleen sanat uusiksi Bellboys-bändilleen. Karsittuaan versiostaan viimeisetkin rodulliset ja seksistiset viittaukset ei tulos olisi voinut olla enempää kornimpi. Jäniksen jahtaamisesta kömpelösti sanaileva laulu vaikuttikin kertovan nyt oikeasti koirasta, eikä ollut enää tuon taivaallista merkitystä, puhuttiinko siinä nartuista vaiko uroksista. ”Ulko-oven edessä hengailustakin” oli tullut vain ”kaiken aikaa itkemistä”. Myöskään alkuperäistekstin laatineen Leiberin mielestä muokatuissa lyriikoissa ei ollut järjen häivääkään, mutta osasi kuitenkin ajan myötä antaa arvoa tekijäkrediittien säilyttämiselle lakisääteisessä Leiber-Stoller -muodossaan. Rytmiikaltaan Bellboysin kevään 1955 versio (Teen 101) huokui hengenheimolaisuutta Frank Motleyn porukan nopeatempoiselle big band -luennalle. Ennen kaikkea suoraviivainen rock'n'roll-sovitus antoi tilaa tarttuvalle kolmen tahdin rumba-bassokitarariffille, joka oli jo muusikkopiireissä tuttua kauraa etenkin New Orleansin suunnalla (mm. Dave Bartholomewin ansiosta), ja jota oli valkoisten rokkareiden keskuudessa lainaillut mm. Bill Haley kesällä 1954 taltioidulla Shake Rattle & Rollilla sekä hieman myöhemmin mm. Eddie Cochran Twenty Flight Rockilla (1957) ja Eddie Fontaine One And Onlylla (1957).





Yltiökonservatiivisessa Amerikassa jopa näin kankea kiertoilmaus naisesta ”rakkikoirana” aiheutti yhä sydämentykytystä: oltiinko sovinnaisuuden rajat vieläkin ylitetty? Vaikka Bellboysin levytys tunnettiin hyvin Philadelphian seudulla, se ei löytänyt valtakunnallisia ostajamassoja – ei edes sen jälkeen, kun ryhmä oli hankkinut tililleen lisämeriittejä ”Rock Around The Clock” -elokuvanäyttäytymisen myötä tammikuussa 1956 sekä viemällä filmillä esittämänsä Giddy Up A Ding Dongin Englannin listaneloseksi saman vuoden syksyllä. USA:ssa hittitilastot eivät noteeranneet Giddy-Upiakaan, mutta pitkälle 60-luvulle saakka aktiivisena pysytelleelle Bellboysille riitti sentään keikkoja eritoten Vegasissa, missä heitä pääsi mitä ilmeisimmin näkemään tositoimissa myös muuan herra Presley.

Elviksen debyyttikeikkaputki Vegasissa kesti viikon ajan huhtikuun jälkipuolella 1956. Kaupungin hotellilavoilla vuodesta 1952 lähtien säännöllisesti työskennellyt Bellboys oli vielä tuohon aikaan Elvaria kovemmassa huudossa ollut Vegas-akti, jonka komediarutiinit jättivät jälkensä myös omana vapaailtanaan kollegoidensa edesottamuksia seuraamaan saapuneeseen Tupelon poikaan. Bell oli myös luovuttanut manageri Tom Parkerille Teen-sinkkunsa, suositellen Elvistä levyttämään numeron oman sovituksensa mukaan. Vastapalvelukseksi hän toivoi pääsyä lämmittelijäksi Presleyn seuraavalle laajemmalle kiertueelle – mikä ei tietenkään koskaan toteutunut. Sen sijaan Bell päätyi itse päivittämään Hound Dogin vinyylille vastasolmitun Mercury-diilinsä myötä toukokuussa 1956. Entistä nopeammassa tahtilajissa esitetty mutta muutoin Teen-sovitusta myötäillyt versio kuitenkin julkaistiin vasta vuoden 1957 puolella (LP:llä "Rock & Roll... All Flavors", Mercury MG 20289), johon mennessä Las Vegasin ja Philadelphian ulkopuolisessa maailmassa oli jo ehtinyt tapahtua yhtä sun toista.

Kun Elvis seuraavan kerran huipensi Scotty Mooren, Bill Blackin ja D.J. Fontanan kanssa Memphisin Ellis Auditoriumin konserttinsa 15.5.1956, oli päätöshurvitteluksi valittu mikäpä muukaan kuin Hound Dog. Sama perinne jatkui läpi 50-luvun keikkavuosien sekä useaan otteeseen tulevillakin vuosikymmenillä. Elviksen ja kumppaneiden näkemys noudatteli varsin kurinalaisesti Bellboysin käsikirjoitusta, joskin laulajan kyllä uskotaan olleen tietoinen niin alkuperäisestä Hound Dogista, Rufus Thomasin Bear Catista kuin Tommy Duncanin versiosta, jonka pohjalta hän tiettävästi oppi kappaleen alun alkaen laulamaankin.

Kansainvälisiin parrasvaloihin kertomuksemme hauveli tepasteli siis tiukasti Elviksen talutusnuorassa – oikeastaan jo ennen levytystä, järjestyksessään toisen Milton Berle Show -esiintymisen 5.6.1956 yhteydessä. Suoraa tv-lähetystä seuranneen yön aikana lehdistössä ”Elvis The Pelvikseksi” uudelleenristityn solistin lanteiden vatkaus oli ollut jotakin sellaista, mihin amerikkalaisnuoriso ei ollut osannut varautua. Jos Big Mama Thorntonin tulkinnasta oli tihkunut gramofonitorven läpi roisihkoa sänkykamaritunnelmaa, oli parikymppinen memphisläinen – versioidessaan kappaletta yhä leimallisen Freddy Bell & The Bellboys -tyylisesti (mm. tuplaten vastaavaan tapaan sanat "Hound Dog-Hound Dog" jokaisen säkeen lopussa) sekä ennen kaikkea hidastaessaan esityksen loppupuolella kappaleen tempon härskiksi blues-tamppaukseksi, eroottisuudessaan vähintään yhtä tärisyttävä kokemus niin yhdysvaltalaisille teinitytöille kuin niille lukemattomille miehenaluille, jotka saattoivat vain haaveilla samankaltaisesta vaikutuksesta vastakkaiseen sukupuoleen. Merkille pantavaa Berle-taltioinnissa oli myös studio-ohjaajan ratkaisu zoomata tv-kamera numeron soolokohdassa ei vispaamiseensa täysillä keskittyneeseen Elvariin vaan kitaristi Scotty Mooreen, joka ei myöhemmissä Hound Dog -televisioinneissa vastaavaa ruutunäkyvyyttä enää saanut. Tarkasti ottaen tulevissa valtakunnallisissa lähetyksissä, joissa Elvis Hound Dogin livenä esitti, ei kitarasooloille suotu lainkaan tilaa, vaan laulu huitaistiin tästä lähtien maaliin noin minuutin mittaisena lyhennelmänä.

Puhutuin Elviksen vuoden 1956 töllötinkeikoista oli kuitenkin Steve Allen Show 1. heinäkuuta. Vaivaantuneen oloisen frakkipukuisen Presleyn performanssi Sherman-nimiselle, edellistäkin kiusaantuneemmalta näyttäneelle silinterihattuiselle basset-koiralle tuntui varmasti tähdestä itsestäänkin tapahtumahetkellä vain pöljältä show-bisneksen edellyttämältä pikkuepisodilta, mutta jälkeenpäin muisteltuaan hän ei juuri tätä nöyryyttävämpää tilannetta tullut uransa aikana kokemaan.





Hound Dog (RCA Victor 47-6604) levytettiin RCA:n New Yorkin studiossa heti seuraavana aamuna Steve Allen -nauhoitusten perään 2. heinäkuuta. Mukana sessioissa oli turvallinen remmi – Moore, Black, Fontana sekä lauluyhtye The Jordanaires. Tuottajaksi oli nimetty Steve Sholes, joskin päätirehtöörin roolin omi lopulta perfektionisminnälällä kyllästetty Elvis, joka pakotti muusikkokaverinsa levyttämään kappaleesta kaikkiaan 31 yritystä ennen tyydyttävän tuloksen löytymistä (otto 28:n kohdalta). Äänityspäivän muista tuotoksista Hound Dog -sinkun toiselle kyljelle päätynyt Don't Be Cruel vaati sekin 28 ottoa, balladi Anyway You Want Me ”vain” 12.

Lukuisista uusinnoista huolimatta ei ollut sanan sijaa, etteikö Elvis ollut studiossa huippuiskussa. Siltikin, Hound Dogin yllätysmomentti ei piillyt laulusuorituksessa vaan, jälleen kerran, kappaleen kitaraosuuksissa. Scotty Mooren kaksi henkeäsalpaavaa, The Jordanairesin taustahyminällä sekä D.J. Fontanan painokkailla rumpufilleillä vuorattua sooloa tuntuvat menevän ”hyvällä tavalla hieman pieleen”, ja kitaristi onkin vinoillut, ettei ole oikein itsekään osannut sen koommin toistaa nauhalle ikuistettuja aikaansaannoksiaan. Mooren kakkossoolon vinksahtaneen sisääntulon on myös arvuuteltu syntyneen huolimattomasta työjäljestä RCA:n leikkauspöydällä, mutta niin tai näin, 24-vuotias kitaristi teki joka tapauksessa näpeillään rock'n'rollin historiaa, ei tosin ensimmäistä eikä todellakaan viimeistä kertaa.

Elviksen Hound Dogin ensimmäinen sinkkupainos vapautettiin markkinoille 13.7., joskin tässä vaiheessa se sai vielä luvan toimia Don't Be Cruelin b-puolena. Molemmat kappaleet paisuivat jättihiteiksi, mutta niiden tarkistetun keskinäisen arvojärjestyksen paljasti neliviitosen uusintaprässi, jolla Hound Dogia korostettiin nyt myös kuvakannessa isommalla fontilla. Peacock Records teki sekin kaikkensa hyötyäkseen massasuosiosta ja julkaisi 18.8. Thorntonin alkuperäisversion (vanhalla sarjanumerolla) uuden kääntöpuolen Rock ABye Baby kera. Elviksen käsittelyssä jo singlen ensijulkaisu myi Yhdysvalloissa 4 miljoonaa kopiota ja Billboard listasi kappaleen vuoden 1956 toiseksi suurimmaksi hitiksi. Levy näyttäytyi yhtäaikaisesti sekä pop-, R&B- että kantrisarjan listaykkösenä, joista Hot100:ssa kaikkiaan 11 viikkoa (ennätys, jota ei rikottu ennen pop-R&B-yhtye Boyz II Menin End Of The Roadia v. 1992, joka sinnitteli listakärjessä peräti 13 viikkoa), kunnes laulajan oma Love Me Tender syrjäytti sen viimein kärkipallilta. Ansaitusti Hound Dog kuultiin myös Elviksen ensimmäisen RCA-kokoelman ”Golden Records” (1958) avausraitana.





Räjähdysmäisestä menestyksestä huolimatta Hound Dogin sovitukselliset ansiot eivät kuitenkaan olleet Elvis-mittakaavassa niin mullistavia. Valkoinen mies, joka oli myllännyt vuosina 1954–55 populaarimusiikkikentän ylösalaisin vuolemalla Arthur Crudupin That's All Rightin, Arthur Gunterin Baby Let's Play Housen, Roy Brownin/Wynonie Harrisin Good Rockin' Tonightin, Junior Parkerin Mystery Trainin tai Kokomo Arnoldin Milk Cow Bluesin tapaisista ”rotulevyistä” uutta ja kiehtovaa rockabillyä, oli ”ainoastaan” pyöräyttänyt vanhan riettaan blueslaulun omalle mukavuusalueelleen istuvaksi salonkikelpoiseksi rock'n'rolliksi, jota pikkutenavatkin saattoivat pian hyvillä mielin kimittää vanhemmilleen. Alkuperäisen kaksinaismerkityksen murskasi viimeistään hieman toisella kymmennellä ollut polvenkorkuinen Brenda Lee lasketellessaan kappaletta tv:n Ozark Jubilee -ohjelmassa v. 1957 koiraruokamainoslavasteiden edessä. Liika alkoi olla liikaa jo Elviksellekin, jonka on kirjattu tokaisseen Hound Dogin ”olleen lapsellisin numero, jota hän oli ikinä joutunut laulamaan ja uskoi sen myyvän korkeintaan tusinan verran kotiväkensa naapurustossa”.

Hound Dogin suosion hämmästelijöiden joukkoon liittyivät myös Jerry Leiber ja Mike Stoller. Eräänä aamuna Leiberin kerrotaan tavanneen kaverinsa muuten normaaliin tapaan mutta nyt totuttua salaperäisempänä: ”Meillä on kuule tuore hitti.” Stollerin ihmetellessä mikä, oli vastaus vanha Thornton-levy, mutta uutena versiona, Elvis Presleyn tekemänä. ”Siis Elvis kenen?”, oli Stoller ihmetellyt. Ironiset kommentit muuttivat kuitenkin nopeasti sävyään. Globaalisti kaikkiaan 10 miljoonan myyntiyksikön rajan saavuttanut supermenestyjä pisti kassakoneen kilkattamaan sellaisella tahdilla ettei Tin Pan Alley -kaksikkokaan enää jaksanut kyseenalaistaa tapahtunutta. Vaikka Stoller kavahtikin Elviksen käyttämiä Freddy Bellin lapsekkaita lyriikoita, raha oli se mikä ratkaisi.

Samaan päätelmään oli vuoden kuluessa tullut myös Freddie Bell, jonka mielestä osa miljoonahitin tekijänoikeustuloista olisi kuulunut hänellekin – olihan Bell joka tapauksessa syypää kappaleen sanoitusten muuttamiseen, vaikkei saanutkaan siitä nimeään levyjen etiketteihin. Vaateilla ei kuitenkaan ollut pohjaa, sillä Bell oli omatoimisesti tyrkyttänyt Hound Dogiaan Elvikselle, eikä hän ollut itsekään huomannut pyytää lupaa Leiberiltä ja Stollerilta editointioperaatioonsa. Pikemminkin Bell sai olla kiitollinen vältyttyään itse copyright-syytteiltä. Omaa uraansa hän pääsi edistämään tammikuussa 1957 Australian kiertueella yhdessä mm. Bill Haleyn, The Plattersin, La Vern Bakerin ja Big Joe Turnerin kanssa.

Elvikselle huomattavasti Steve Allen -kokemuksia luonnollisempia työkomennuksia puolestaan tarjosivat molemmat Ed Sullivan Show -esiintymiset 9.9. ja 29.10.1956. Monikymmenmiljoonaista yleisöä tervehti nyt vastaanottimien välityksellä rento, energiaa ja hyväntuulisuutta uhkunut Elvis, joka avasi syyskuun lähetyksessä Hound Doginsa sanoin: ”As a great philosophy once said… You ain't nothing but...!” Suuren filosofin nimi saattoi yhä jäädä katsojille arvoitukseksi, sen sijaan viisauden sanansaattajan henkilöllisyydestä ei ollut enää yhdelläkään amerikkalaisella epätietoisuutta. Sitä statusta ei Elvikseltä päässyt kähveltämään enää kukaan tulevista Hound Dogilla onnea kalasteilleista artisteista, joihin lukeutuivat 50-luvun puolella mm. fonisti Buddy Lucas (Bell, 1956), Benjamin Sherman "Scatman" Crothers (Tops, 1956), valkolainen soundalike-rokkari Marv Lockard (Worthmore- ja Big 4 Hits -yhtiöiden jäljitelmälevytys-EP:ille v. 1956), sessiomuusikot Jack Pleis ja Owen Bradley (instrumentaalialbumille ”Bandstand Hop”, Decca, 1958), doowop- ja R&B-vokalisti Jim Breedlove (cover-hiteistä koostuneelle LP:lle ”Sings Rock'n'Roll Hits”, RCA Camden, 1958) tai vahvemmin huumorilla aiheeseen suhtautuneet Mickey Katz & His Orchestra (You're A Doity Dog (Hound Dog), Capitol, 1957) sekä The Mummy -hitistään useimmiten muistettava koomikko ja ääninäyttelijä Bob McFadden (LP:lle ”Songs Our Mummy Taught Us”, Brunswick, 1959). Tämän tästä tarttui Hound Dogia kaulapannasta myös Jerry Lee Lewis, jonka vuosien 1958 ja 1960 Sun-versioita ei kuitenkaan kelpuutettu yhtiön aikalaisjulkaisuille – sääli etenkin viimeksi mainitun kohdalla, Killerillä nimittäin tuntui olevan tammikuussa 1960 melkoinen draivi päällä, minkä lisäksi hän myös käytti tässä esityksessään poikkeuksellisesti Big Mama Thorntonin alkuperäislyriikoita (unohtamatta myöskään herran tarunhohtoisia Star Club -liveäänitteitä (Philips) Hampurista huhtikuulta 1964 tai saman vuoden heinäkuun "The Greatest Live Show On Earth" -keikkatallenteita (Smash) Birminghamista, Alabamasta, jotka molemmat sisälsivät myös animaaliset Hound Dog -tulkinnat).

Keikoilla Hound Dogia totta kai tahkottiin nyt jokaikisen rokkarin toimesta. Jälkipolville on tallenteita säilynyt mm. Gene Vincentiltä (Alan Freed's Camel Rock & Roll Dance Party, CBS Radio, noin heinä-elokuussa 1956), Warren Smithiltä (Big D Jamboree, KRLD-TV, Dallas, TX, alkusyksyllä 1956) sekä Johnny Burnette Triolta (Ted Mack's National Amateur Hour Finals, ABC-TV, 9.9.1956), Charlie Gracielta (The Stockton Globe, Stockton-On-Tees, UK, 26.8.1957) sekä The Collins Kidsiltä (Town Hall Party, useissa tv-lähetyksissä v. 1959 aikana).

Uusien covereiden ja muunnelmien loputon virta alkoi vähitellen turruttaa Hound Dogin vetovoimaa. Vaikka suo on upottanut kokelaidensa alla jo pitkään, on kappale silti päätynyt levytettäväksi vuosikymmenten saatossa satoja, ellei tuhansia kertoja. 60-luvulla Hound Dog tuntui taipuvan ketterimmin souliksi ja gogo-grooveksi (esim. Betty Everett (1964), Conway Twitty (1963), Bryan Keith (1963), The Everly Brothers (1965), Little Richard (1964; huom: Richard levytti Hound Dog -harjoitusoton jo Specialty-aikoinaan Los Angelesissa syyskuussa 1956), Duffy's Nucleus (1967), Chuck Jackson (1965), Marion James (1967) ja Jeanette Williams (1967)) mutta pariin otteeseen myös bluesiksi (Junior Wells & Buddy Guy v. 1965 Delmark-LP:lle ”Hoodoo Man Blues”, Dirty Blues Band v. 1967 debyyttipitkäsoitolle "Dirty Blues Band" (BluesWay) ja Albert King v. 1969 Stax-LP:lle ”King, Does The King's Things”). Melkoisen rehvakasta äänijälkeä sai aikaiseksi myös King Solomon -nimeä totellut amerikkalainen soul-akti, jonka nuorisoa kosiskellut tanssiväännelmä You Ain't Nothing But A Teenager ilmestyi J.L. Smithin tuotannossa losangelesilaisella Resist-merkillä vuonna 1965.






Ainaisen eikä yleensä aiheettomankaan vinoilun kohteeksi joutunut Pat Boone levytti hänkin Hound Dogista mitä puistattavimman barokki-swingrock-luennan vuoden 1963 Elvari-teema-albumilleen ”Pat Sings Guess Who?”. Australialaisryhmä The Easybeats coveroi kappaleen Parlophone-merkin pitkäsoitolleen ”Volume 3” vuonna 1966, Bob Hodgen liidaama Catfish vuoden 1969 Epic-singlelleen sekä brittiläinen psych pop -porukka Plastic Penny räjähtävänä Cream-tyylisenä bluesrock-slovarina v. 1969 albumilleen ”Currency”. Instrumentaaleina koirasankarimme tuntemuksia ovat välittäneet levylle mm. Earl Palmer (1961), Link Wray (~1963, julk. -83), The Ventures (1981) sekä James Burton, jonka omaa nimeä kantaneen v. 1971 soolo-LP:n aikaa kestävintä antia on juurikin akustisella kitaralla sekä roimalla swamp rock -asenteella luriteltu Hound Dog. Oman uusintansa sai aikaiseksi v. 1964 myös Scotty Moore, jonka sooloalbumilla ”The Guitar That Changed The World” (Epic) hän suoriutui lopulta vanhoista askelkuvioistaan varsin mallikkkaasti The Jordanairesin, D.J. Fontanan sekä nashvilleläismuusikoiden avustuksella. Niin ikään Euroopassa tavattoman suosittu coveroinnin kohde kelpasi länsinaapurissamme mm. Rock-Raggen (1958), Finn (Dueholm) & His Rock Ramblersin (1958), The Cyclonesin (1963; instr.), Jerry Williams & The Violentsin (1963) sekä The Tagesin (1965) levytysohjelmistoihin. 70-luvulla kappaleen pusersi Pohjoismaissa vahalle vielä ainakin konkarirokkari Jan Rohde (1978), USA:n funksoul-kentällä mm. Ruby Andrews (1971) ja Englannin kunnailla mm. The Who-basisti John Entwistle, jonka näkemys mahtui mukaan muutenkin 50-luvun rock'n'rollille jytävaihteella kunniaa tehneelle vuoden 1973 MCA-LP:lle "Rigor Mortis Sets In". Vuosikymmenen taatusti laajalevikkisimmän Hound Dogin luikautti silti ilmoille Sha Na Na, esiintyessään ”Grease”-elokuvassa (1978) sekä rainan soundtrackilla. Konserttioloissa hurtta-evankeliumin levittämistä jatkoivat käytännössä kaikki kynnelle kyenneet rymyäjät Jimi Hendrixistä Led Zeppeliniin, John Lennoniin, Frank Zappaan ja Status Quoon.






Blues-kentällä Houndia ovat edelleen ulkoiluttaneet mm. Eddy Clearwater (1986) ja Eric Clapton (1989) sekä Big Mama Thorntonin alkuperäisversion hengessä mm. Big Time Sarah (1982/1996), Koko Taylor (1993), Liz Mandeville-Greeson (1996), Macy Gray (2004) sekä australialaisleidi Karise Eden (2012). Itsenäisemmissä sfääreissä puolestaan viihtyi Etta James, jonka juurevana shufflebluesina vaanivasti rullaava Hound Dog sisältyi hänen v. 2000 albumilleen “Matriarch Of The Blues”.

Eivätkä Hound Dogin miehisetkään näkökulmat 80-luvulle hyytyneet. Lähiaikoina kappaleen ovat levyttäneet mm. James Taylor (soul-bluesahtavana sovituksena v. 2008 albumilleen ”Covers”) sekä Robin Trower (hitaana harppupitoisena bluesina v. 2013 albumilleen ”Roots & Branches”).


RAKKIKOIRA SUOMESSA

Eurooppaan Hound Dog rantautui reilua vuotta Yhdysvaltain ensi-iltaansa myöhemmin, kun Ruotsin Karusell prässäsi levystä oman 78 kierroksen kakkunsa Hound Dog / Mischievous Boogie (#K 66) kesäkuussa 1954. Vogue-merkki puolestaan julkaisi omat savikiekkopainoksensa samoin kappalevalinnoin sekä Englannissa (#V 2284) että Ranskassa (#V 3328) joulukuun 1954 tietämillä. Meidän finskien oli sitä vastoin odotettava hitusen pidempi tovi, ennen kuin Karusellin Helsingin jaosto (Scandia-Musiikki) viimein uskaltautui julkaisemaan Elvis-hitin siivittämänä suomalaisen Big Mama Thornton -savikiekon (#15040) vuonna 1956. Huomion arvoista on, että kaikkien eurooppalaiseditioiden etiketteihin oli kirjattu molemmille puolille säestysryhmäksi Joe Scott & his Orchestra sekä kummankin laulun ainoaksi tekijäksi Robey. Hound Dogin detaljit olivat kopioituneet virheellisesti kääntöpuolelta Mischievous Boogie, joka ilmestyi kotimaassaan alkujaan vuoden 1950 Peacock-savikiekolla #1567. Hannu Nyberg uumoili BN-numerossa 4/1993 (”Divarien helmiä, osa 11”) kääntöpuolen vaihdoksen syyksi levy-yhtiöväen halua miellyttää juuri läpilyöneen rock'n'rollin vielä harvalukuisia ystäviä (alkuperäinen flippikylki Night Mare oli hidas blues kun taas Mischievous Boogie torvivetoinen nopea R&B), mutta eihän niitä rokin ystäviä täällä Pohjois-Euroopassa kai liiemmin v. 1954 ollut, jos kohta tungokseen asti vielä paria vuotta myöhemminkään...





Voi vain arvailla, mistä lähtien suomalaiset artistit ovat Hound Dogia keikoilla esittäneet. Niin on kuitenkin mitä ilmeisimmin tapahtunut pian Karusell-savikiekon ilmestymisen jälkeen – tosin ihmekö tuo, olihan myös Elviksen versio jo siihen aikaan saatavilla ja yleisen käsityksen mukaan pienehkö myyntimenestyskin eritoten pääkaupunkiseudulla. Kuten esim. Antero ja Sari Tirrosen kirjassa "Memphisistä Hollywoodiin - Pääosassa Elvis Presley" (2007) todetaan, "jo vuoden 1958 alkupuolella Elviksen Hound Dog oli Helsingin suurimpien levykauppojen laatimalla ulkomaisten iskelmien myyntilistalla sijalla viisi." Tarkasti ottaen Hound Dog on saatettu jopa levyttää härmäläisvoimin noihin aikoihin. Seinäjokelaisen Tango- ja viihdemusiikin edistämisyhdistyksen arkistoista on nimittäin taannoin löytynyt asiakirja, jossa mainitaan itsensä kuningas Olavi Virran saaneen maksun kappaleiden Tutti Frutti, Hound Dog ja Rock'n'Roll Blues (!) purkittamisesta. Olavin pojan Pauli Virran Seinäjoelle 2000-luvun alussa (siellä järjestettyä ”Olavi Virta – Tangon ja Viihteen Hovi” -näyttelyä varten) toimittama paperinpalanen on kuitenkin jäänyt toistaiseksi ainoaksi viitetodisteeksi, Ola-oikeudet omistavalla Warnerilla ollaan asian suhteen yhtä epätietoisia eikä taustoja voi enää udella v. 2011 edesmenneeltä Pauliltakaan. Varsinaisia tallenteita ei ole tähän päivään mennessä löytynyt eikä mystisen dokumentin vuosilukukaan ole vielä selvillä. Parhaimmat veikkaukset joka tapauksessa viittaavat noin vuoteen 1957 sekä mahdollisesti samoihin Virran Triola-sessioihin, jotka äänitettiin ruotsalaisen Karusell-pomon ja basisti-orkesterinjohtajan Simon Brehmin yhtyeen Tukholmassa työstämien taustanauhojen päälle. Edellä mainittuihinhan lukeutui mm. Olan tyylikäs suomenkielinen versio Melvin Endsleyn Singin' The Bluesista nimellä Miks Tämän Mulle Teit? (Triola T 4308), jonka siis lauloi Ruotsissa samanaikaisesti ja mitä luultavimmin identtisiä orkesteritaustoja hyödyntäen levylle Karusell K 194 herra nimeltä Chris Lennert (Min Blåaste Blues), jonka vuoden 1957 Karusell-repertuaariin lukeutui myös edellä sivuttu Little Richardin Tutti Frutti.

Varhaisin tällä hetkellä tiedossa oleva kotimainen Hound Dog -levytys syntyi 2.4.1960 lakka-pikalevylle Helsingin Mechelininkadulla sijainneessa Äänitoisto Oy:n studiossa. Asialla oli Jorma Kalenius Rock Devils -yhtyeineen. Hannu Nybergin ”Mä Tahdon Rokata” -kokoelmalla (Clean 10 HNLP) alkujaan julkaistu nuoruudenuhmakas ja mitä luultavimmin Elvis-versiota esikuvanaan pitänyt äänite sisältyy myös taannoiselle ”Kannat Kattoon” -cd-sarjan 2. osalle (VLMedia VLCD-1374). Kaleniuksen jälkeen saatiinkin odotella kolmisen vuotta, kunnes ensimmäinen varsinainen julkaistu Suomi-valmisteinen Hound Dog saatiin aikaiseksi – ja sittenkin vain kotimaisen levy-yhtiön ja studioväen toimesta, kun ruotsalainen The Adventurers levytti rautalanka-twistaavan, paljolti The Cyclonesin näkemystä muistuttaneen instrumentaalinsa täyteraidaksi pitkäsoitolle ”Jan Rohde & The Adventurers” (Sonet SLP 1000) vuonna 1963. Adventurersin tapaan twistinuskonsa tuli tunnustaneeksi Hound Dogin sävelin myös B.J. Benny & The Steeples vuoden 1965 sinkullaan Fontana TF 269 750. Pariin kertaan kitaraorkestereiden SM-kisoihinkin voittoisasti osallistunut jyväskyläläisyhtye sai ainoalle levytykselleen ”tähtisolistiksi” helsinkiläisen Benny Hermanssonin, joka oli vaikuttanut pääkaupunkiseudun viihde-elämässä jo vuosikymmenen alkupuolelta lähtien. Mm. kokoelmilla ”Elvis Suomessa”, ”Nights Of The Sixties” ja ”Yy, Kaa, Koo... Elävänä!” uudelleenjulkaistu hellyttävä kohellus saattoi olla etäällä soitannollisesta täydellisyydestä, mutta yhtä kaikki, kyseessä oli ainakin rehellisesti itsensä kuuloinen hengentuote, jota ei suoralta kädeltä uskalla rinnastaa mihinkään edellä listattuun versioon. Ehkäpä taustalta voi nuuskia vaikutteita esim. Chubby Checkerin itse asiassa aivan mukiinmenevästä twist-väännöksestä (LP:ltä ”For Twisters Only”, Parkway, 1961) tai kenties The Surfaris -yhtyeen kesäisemmästä sahauksesta (LP:ltä ”Fun City, U.S.A.”, Decca, 1964). Mene ja tiedä...





60-luvun osalta lienee paikallaan mainita myös seitinohuena anekdoottina entisen The Avengers -solistin Harry Saaven sekä kitaristi Arto Lönnforsin ja muutaman muun vuoteen 1965 mennessä toimintansa lopettaneen The Scaffolds -yhtyeen jäsenen muodostama Harry & The Hound Dogs. Helsinkiläisryhmä ei tosin ikinä levyttänyt nimikkokappalettaan, sillä sen ainokaiselle keväällä 1965 ilmestyneellle Safir-sinkulle sisältyivät esitykset You Better Be Allright / I Need Someone. Valitettavasti Hound Dogia tai mitään muutakaan ei päässyt levyttämään myöskään Bluesministeri Esa Kuloniemen ensimmäinen oikea bändi The Hound Dogs, kaukaa Etelä-Savosta – 70-luvun varhaisemmalta puoliskolta...






70-luvulla Hound Dogiin sen sijaan syventyivät julkaisutarkoituksissa ainakin Ernos (”Lekaa Otsaan”, Fazer Finnlevy, 1970), Tapani Kansa (”Tapani Kansa Konserttilavalla”, CBS, 1979) sekä Jari Lampinen, jonka suomeksi kääntämällä Rakkikoiralla (”Rock & Roll Juhlaa 4”, Love, 1974 ja single Love LRS 2042) kitaraa revitteli itse Albert Järvinen. Turkulaisen boheemikitarasankarin ympärille kasattu Tommie Mansfield Group tuli taltioiduksi solistinsa Jussi Raittisen kera mm. Ruisrockissa 1970 ja kokoonpanon Hound Dog on nyttemmin kuultavissa Ylen ”Elävä arkisto” -nettisivuilla. Aihe oli ilmeisen polttava myös 80- ja 90-luvuilla, jolloin se päätyi mm. Sleepy Sleepersin (”Sings Elvis”, AMT, 1989, suomeksi nimellä Koira), oululaisen Lost Ridersin (”Most Lost”, Top, 1993), Suomessa vaikuttaneen japanilaisen Shinohara Toshitaken (”Koivu”, Laika, 1996), haminalaisen Osters-yhtyeen (”Burning Speakers”, RockOsters, 1996) sekä Elvis-imitaattori Aaronin (Pohjankoski) (”Live! Hammerin' At K-Square”, Anssi Växby/Paarma, 1998) levyille. Vielä 2000-luvullakin koiruuksien äärelle ovat palanneet esim. Hoedown The Band'mäisellä tulkinnallaan (”Black & White”, Humble House, 2008) sekä Jorma Kääriäinen & Agents (”Agents Is... Rock! Vol. 1”, EMI, 2001 ja ”Pop Show”, EMI, 2004), joista viimeksi mainitut tallensivat kappaleen myös tv-produktioonsa ”Laulava Sydän” yhdessä Scotty Mooren ja D.J. Fontanan kanssa vuonna 2000. Lisäksi Spotifyssa kotimaista Hound Dog -sielunmaisemaa täydentävät helsinkiläisduo Mudville 56 fiilistelevällä släppibassojazz-versiollaan sekä taitelijanimike Ismo Laakso Psychoboogie Explosion, jonka suhteellisen hämmentävää vuoden 2012 piano-laulu-rummut -demomateriaalia on päätynyt striimauspalveluun kaikkiaan parinkymmenen (mm. Andre Williamsin, Screamin' Jay Hawkinsin ja Jody Reynoldsin tuotannoista lainatun) näytteen edestä.

Vanha ajokoira taitaa siis yhä nuuskia ulko-oviemme liepeillä – eikä sen vainu näytä sittenkään kadottaneen tehoaan näiden kuudenkymmenenkolmen elinvuotensa aikana. Toisaalta, eihän se koiranvuosissa tee kuin vasta vaatimattomat yhdeksän...





-- Julkaistu Blues News -lehden numerossa 1/2015 (päivitetty viimeksi: 3.3.2015) --




Big Mama Thornton -
Hound Dog (Peacock, 1952)



Memphis Minnie -
Black Rat Swing (OKeh, 1941)



Christine Kittrell -
You Ain't Nothin' But Trouble
(Tennessee, 1952)



Big Mama Thornton -
I Smell A Rat (Peacock, 1953)



Big Mama Thornton -
Tom Cat (Soto Play, 1964)



Big Mama Thornton -
Hound Dog (AFBF studio live, 1965)



Big Mama Thornton -
Hound Dog (Mercury, 1969)



Little Esther -
Hound Dog (Federal, 1953)



Jack Turner
(= Homer & Jethro) -
Hound Dog (RCA Victor, 1953)



Billy Starr -
Hound Dog (Imperial, 1953)



Eddie Hazelwood -
Hound Dog (Intro, 1953)



Betsy Gay -
Hound Dog (Intro, 1953)



Tommy Duncan -
Hound Dog (Intro, 1953)



Cleve Jackson -
Hound Dog (Herald, 1953)



Rufus Thomas Jr. -
Bear Cat (Sun, 1953)



Roy Brown -
Mr. Hound Dog's In Town (King, 1953)



Charlie Gore & Louis Innis -
(You Ain't Nothin' But A Female)
Hound Dog (King, 1953)



John Brim -
Rattlesnake (Checker, 1953)



Geechie Howard - Real Gone
Hound Dog (Combo, 1953)



Jimmy Wilson -
Call Me A Hound Dog (Big Town, 1953)



Frank Motley -
New Hound Dog (Big Town, 1953)



Smiley Lewis -
Play Girl (Imperial, 1953)



Titus Turner -
(Goin' Down To) Big Mary's (OKeh, 1953)



Homer & Jethro -
Houn' Dawg (RCA Victor, 1956)



Big Tiny Kennedy -
Country Boy (Groove, 1955)



Freddy Bell & The Bellboys -
Hound Dog (Teen, 1955)



Freddy Bell & The Bellboys -
Hound Dog (Mercury, 1956)



Elvis, Scotty, Bill & DJ -
Hound Dog ("Milton Berle Show", 5.6.1956)



Elvis, Scotty, Bill & DJ -
Hound Dog ("Steve Allen Show", 1.7.1956)



Elvis Presley -
Hound Dog (RCA Victor, 1956)



Elvis, Scotty, Bill, DJ & The Jordanaires -
Ready Teddy & Hound Dog
("Ed Sullivan Show", 9.9.1956)



Elvis, Scotty, Bill, DJ & The Jordanaires -
Hound Dog ("Ed Sullivan Show", 29.10.1956)



Brenda Lee -
Hound Dog ("Ozark Jubilee", 1957)



Buddy Lucas -
Hound Dog (Bell, 1956)



Scatman Cruthers [sic] -
Hound Dog (Tops, 1956)



Jim Breedlove -
Hound Dog (RCA Camden, 1958)



Mickey Katz -
You're A Doity Dog (Capitol, 1957)



Bob McFadden & Dor -
Hound Dog (Brunswick, 1959)



Jerry Lee Lewis - Hound Dog
(Sun, alunperin julkaisematon, 1960)



Jerry Lee Lewis -
Hound Dog (Philips, 1964)



Gene Vincent - Hound Dog
("Alan Freed's Camel Rock & Roll
Dance Party", heinä-elokuu 1956)



The Johnny Burnette Trio -
Hound Dog ("Ted Mack's
National Amateur Hour", 9.9.1956)



Betty Everett -
Hound Dog (Vee-Jay, 1964)



Conway Twitty -
Hound Dog (M-G-M, 1963)



Brian Keith -
Hound Dog (Dot, 1963)



The Everly Brothers -
Hound Dog (Warner Bros., 1965)



Little Richard -
Hound Dog (Vee-Jay, 1964)



Duffy's Nucleus -
Hound Dog (Decca, 1967)



Chuck Jackson -
Hound Dog (Wand, 1965)



Jeanette Williams -
Hound Dog (Back Beat, 1967)



Junior Wells -
Hound Dog (Delmark, 1965)



Dirty Blues Band -
Hound Dog (BluesWay, 1967)



Albert King -
Hound Dog (Stax, 1969)



King Solomon - You Ain't Nothing
But A Teenager (Resist, 1965)



Pat Boone -
Hound Dog (Dot, 1963)



The Easybeats -
Hound Dog (Parlophone, 1966)



Plastic Penny -
Hound Dog (Page One, 1969)



Earl Palmer -
Hound Dog (Liberty, 1961)



Scotty Moore & The Jordanaires -
Hound Dog (Epic, 1964)



Chubby Checker -
Hound Dog (Parkway, 1961)



The Surfaris -
Hound Dog (Decca, 1964)



Rock-Ragge -
Hound Dog (Decca, 1958)



Finn & His Rock Ramblers -
Hound Dog (Sonira, 1958)



The Cyclones -
Hound Dog (Scan-Disc, 1963)



Jerry Williams & The Violents -
Hound Dog (Sonet, 1963)



The Tages -
Hound Dog (Platina, 1965)



John Entwistle -
Hound Dog (MCA, 1973)



Sha Na Na -
Hound Dog ("Grease", 1978)



Big Time Sarah -
Hound Dog (Paris Album, 1982)



Eric Clapton -
Hound Dog (Duck/Reprise, 1989)



Koko Taylor -
Hound Dog (Alligator, 1993)



Etta James -
Hound Dog (Private Music/BMG, 2000)



Macy Gray -
Hound Dog (Columbia, 2004)



Karise Eden -
Hound Dog (Universal, 2012)



James Taylor -
Hound Dog (Hear Music, 2008)



Robin Trower -
Hound Dog (V-12, 2013)



B.J. Benny & The Steeples -
Hound Dog (Fontana, 1965)



Jari Lampinen -
Rakkikoira (Love, 1974)



Jorma Kääriäinen, Scotty Moore,
D.J. Fontana & Agents -
Hound Dog ("Laulava Sydän", 2000)






  
Muita Blues Newsissa julkaistuja Big Mama Thornton -kirjoituksia:

Artikkeli: Helmiä Houstonista (osa 2): Big Mama Talontyttärenä (Juhani Ritvanen, Blues News 1/73)
Artikkeli: Big Mama Thornton - "Rock And Roll? That's nothin' but the blues speeded up" (Vesa Walamies, Blues News 3/74)
Artikkeli: They Call Me Big Mama (Juhani Ritvanen, Blues News 5/82)
Levyarvio: She's Back (Juhani Ritvanen, Blues News 3/74)
Levyarvio: Jail (Vesa Walamies, Blues News 3/76)
Levyarvio: Quit Snoopin' Round My Door (Juhani Ritvanen, Blues News 5/86)
Levyarvio: You Ole Houn' Dawg (Juhani Ritvanen, Blues News 5/90)
Levyarvio: Mighty Crazy (Vesa Walamies, Blues News 5/03)
Levyarvio: 1950-53 (Juhani Ritvanen, Blues News 2/04)
Levyarvio: Sassy Mama (Vesa Walamies, Blues News 1/09)
Kirja-arvio: Big Mama Thornton - The Life And Music (Pete Hoppula, aikaisemmin julkaisematon)

Kattava Big Mama Thornton -diskografia Pete Hoppulan www.wangdangdula.com -sivustolla





HELMIÄ HOUSTONISTA, osa 2: BIG MAMA TALONTYTTÄRENÄ
kirj. Juhani Ritvanen (ote Duke-levy-yhtiön artisteja esitelleestä artikkelisarjasta, julkaistu BN-numerossa 1/1973)


Legendaarinen, jo parikymmenvuotias Hound Dog (1612) ei ole Willie Mae "Big Mama" Thorntonin ensilevy. Eikä se taida olla Big Maman sävellyskään, vaikka hän siihen suuntaan vihjaisikin AFBF-konsertissa. levyetiketissä ovat nimet Leiber, Stoller ja J. Otis, ja näistä näkyy myöhemmissä versioissa J. Otis tipahtaneen pois. Kyseessä on kylläkin yksi yhtiön suurimmista myyntimenestyksistä, Big Maman maineen alku, ja klassikoksi muodostunut esitys, jota myöhemmät versiot eivät niin vain ylitä ja joka lienee niin tuttu purevine kitaroineen, raivoisine lauluineen ja koiranystäviä ilahduttavine hauvan (?) haukkuineen, että siitä on turha enempää kertoa. Mainittakoon sen sijaan, että "maailman vanhin teini-ikäinen", Rufus Thomas oli jo tuolloin sormi ajan hermolla, ja levytti vastaukseksi kappaleen Bear Cat (Sun 181). Ja vielä pieni mieleenjohtuma: mistä ja milloin on napannut lisänimensä maineikas slide-kitaristi Hound Dog Taylor?

Willie Mae Thorntonin ensilevy (Peacock-merkillä) oli 25-vuotiaana v. -51 tehty Partnership Blues / All Fed Up (1567). Hänen monille Peacock-tuotteilleen on ominaista, että toinen puoli on ison bändin tukemaa puhdasta bluesia, ja toinen puoli sitä musiikkia, mitä pidän r&b:nä jazz- ja blues-leimoineen, törisevine saksofoneineen ja svengaavine sävelmineen, ja Big Maman laulutaitohan on tunnetusti kovaa luokkaa. Niinpä esim. levyt Let Your Tears Fall Baby (1587), I Ain't No Fool Either (1626), Rock A Bye Baby (1647), How Come (1654) jne. ovat järjestään erittäin korkeatasoisia ja suositeltavia, taitoni eivät vain riitä niiden sanalliseen kuvaamiseen, joten yrittäkääpä ihmeessä hankkia ko. levyjä niin kuulette itse.

Pari duettoakin on osunut käsiini. Levyllä Yes, Baby (Duke 118) on Big Mama normaalissa vedossa, ja yllättävintä onkin kuulla Johnny Ace kerrankin vauhdissa, mies kuulostaa tyylipuhtaalta blues-shouterilta. Eikä sovi myös unohtaa kirjallisuuden erästä merkkihahmoa esittelevää novelty-levyä Tarzan And The Dignified Monkey. Esitys alkaa rehevällä kuorsauksella, josta mahdollisesti vastaa Big Maman laulukaveri Elroy Peace.

Big Maman LP:n "She's Back" (BLP 68) sisällöstä en osaa sanoa mitään, mutta todettakoon, että Hound Dog -singlen toisella puolella on nykyisin Rock A Bye Baby eikä Night Mare, kuten alunperin.





BIG MAMA THORNTON - "ROCK'N'ROLL? THAT'S NOTHIN' BUT THE BLUES SPEEDED UP"
kirj. Vesa Walamies (julkaistu BN-numerossa 3/1974)


"Ihmiset puhuvat, että blues on tulossa takaisin. Ei blues ole milloinkaan lähtenyt pois. Eikä blues koskaan minnekään häivy. Blues miellyttää korvaa. Blues on helposti ymmärrettävissä, lauloitpa sitten nopeaa tai hidasta kappaletta."

Tällaista tekstiä lasketteli Big Mama Thornton 60-luvun puolivälissä eräälle San Franciscon lehdelle antamassaan haastattelussa. Väittäköön vastaan ken voi.

Blues Newsin viime äänestyksestä käy selville, että Willie Mae Thornton on ainakin mustan musiikin harrastajain keskuudessa tunnetuin ja suosituin nykyisin elossa oleva blueslaulajattareksi laskettava henkilö. Tämä kunniasija johtuu muun muassa sekä hänen parillakin Euroopan kiertueellaan tutuksi tulleista voimallisesta tulkintatavastaan ja massiivisesta olemuksestaan että toisaalta hänen asemastaan sellaisten pop-suosikkien kuin Elvis Presleyn Hound Dogin ja Janis Joplinin Ball And Chainin alkuperäisesittäjänä. Tästä huolimatta on Big Maman olemusta ja musisointia käsitelty blueslehdistössä ja -kirjallisuudessa yllättävän vähän, esim. Blues Unlimited ei ole juuri häneen puuttunut ja Paul Oliverkin sivuuttaa hänet Storyssaan muutamalla virkkeellä, ja ainakin minä olen päätynyt siihen havaintoon, että jollei J.A. Ritvasen "Helmiä Houstonista" -sarjansa toisessa osassa (BN 20, sivu 10) julkistama esitys Big Maman Peacock-ajoista ole laajin hänestä kertova kirjoitelma, niin on se ainakin likipitäen asiantuntevin. Yhden yhtenäisen tarinan arvoinen hän toki on.


ALKUTAIVAL

Willie Mae Thornton syntyi Alabaman Montgomeryssä joulukuun 11. päivänä 1926, myöhempiä elinvaiheita valottavasta kiintoisasta syntymäpainosta ei tällä kertaa kuitenkaan ole tietoa. Isästä tiedetään sen verran, että hän oli jonkinmoinen pappismies, ja äitikin oli senaikaisten äitien tyypilliseen tapaan kuulemma hyvin uskovainen. Tytär sen sijaan joutui jo nuorena maallisten viettelemysten pauloihin, sillä hän onnistui liittymään Atlantasta peräisin olevaan "Hot Harlem Review" -nimiseen viihdytyskiertueeseen, jonka mukana hän oli vuoteen 1948, jolloin hän hieman rauhoittui ja otti kotipaikkakunnakseen Lightnin' Hopkinsin pienoisvaltakunnan Houstonin. Täältä käsin hän edelleen harjoitti jonkinmoista kiertuetoimintaa kuuluen muun muassa "Harlem Stars" -nimiseen yhtyeeseen, jonka kanssa hän onnistui noin vuonna 1951 tekemään yhden 78-kierroksisen (E&W 100). Ensimmäisen omalla nimellään julkaistun levyn Big Mama pääsi tekemään myös 1951, ja on tämä Ritvasenkin tarinassa ilmoitettu Peacock 1567 Partnership Blues / All Fed Up. Tosin hän ei silloin vielä ollut taitelijanimeltään Big Mama vaan korrektisti Willie Mae Thornton. Ulkoista olemustaan kuvaavan etuliitteen hän sai Johnny Otisilta liittyessään seuraavana vuonna (-52) miehen kiertueeseen, jonka toisena ns. vetonaulana oli Little Esther Phillips (kts. H. Suosalon juttua n:ossa 20, ss. 4-5). Levytyksiäkin kertyi jokunen kiekko joltisellakin menestyksellä, mutta tunnetusti varsinainen läpilyöntiesitys oli 13.8.1952 äänitetty Leiberin ja Stollerin kyhäelmä Hound Dog, jonka Big Mama ainakin omien sanojensa mukaan muokkasi poikien vaatimattomasta paperilappuraapustuksesta levyllä kuultavaan tulkinnalliseen muotoonsa.


HOUND DOG

Minua on jo jonkin aikaa ärsyttänyt itse käsiteltävän taiteilijankin toistuvasti esittämä jauhanta siitä, kuinka hän on alunperin laulanut levylle nuo kaksi tarinan alussa mainittua menestyskappaletta, joista toinen on peräti hänen sävellyksensä, sillä mielestäni Big Maman taiteelliset avut ilmenevät huomattavasti paremmin muunlaisen aineiston tulkitsemisessa, mutta koska J.A. R:n mukaan yksi vuoden 1953 huomattavimmista r&b-levyistä tuli Willie Mae Thorntonilta (BN 17, s. 10), ja Hound Dog on muutoinkin vaikuttanut ko. taiteilijattaren elämään merkittävällä tavalla, niin kertoillaan nyt sen tiimoilta muutama jutuntapainen:

Big Mama itse on lausahdellut, että levyn tekemisen jälkeen kesti jonkin aikaa, ennen kuin menestyksen oireita alkoi ilmaantua, ja niinpä hän muun muassa kerran vuoden 1953 puolella havahtui kuullessaan radiosta oman ajokoirariehuntansa, jota hyvänlaiseksi kehuttiin. Tästä Big Mama tietysti ilahtui, mutta koska levyttämisestä oli kulunut jo useita kuukausia ja radiossakin kappale soitettiin vain kertaalleen, niin hän ei enää muistanut, minkälaisen version kappaleesta oli markkinoille tuottanut, ja niinpä hänen ei auttanut muu kuin ostaa kaupasta sekä levy että sen soittamista varten levysoitin ja opetella maineeseen kohoava tulkinta kuuntelemalla uudelleen.

Edelleen Big Mama on ilmoittanut, että kaikesta Hound Dogin r&b-markkinoilla saavuttamasta suosiosta huolimatta hän ei koko touhusta saanut kuin 500 dollarin suuruisen kertakaikkisen palkkion, mikä on hänen mielestään hävyttömän pieni ottaen huomioon Elviksen version saavuttaman parin miljoonan kopion myyntiluvun.

Kun nyt kuitenkin muistetaan, että
- sävellystyön tekivät Leiber ja Stoller
- Big Maman ja Elviksen versiot eroavat melkoisesti toisistaan
- Hound Dogin saavuttaman menestyksen myötä Thornton saattoi irrottautua Otisin showsta ja ryhtyä itsenäiseksi artistiksi, niin Thorntonilla ei mielestäni ole syytä tyytymättömyyteen kuin siltä osin, kuin Duke-Peacockin Don D. Robey mahdollisesti pimitti häneltä myyntitulo-osuuksia.

Ajokoirastaan Big Mama siis sai hieman maallista mammonaa, reilusti mainetta ja esiintymismahdollisuuksia värillisen yleisön piirissä sekä selvän päähänpinttymän, joka taitaa vaivata osaltaan vieläkin. Nykyään hän ei tosin voivottele, että "kaikki mitä yritän on onnistua levyttämään uusi Hound Dog", mutta eiköhän likipitäen joka konsertissa kuulla toitotus siitä, kuka on mitäkin ensinnä levyttänyt tai suorastaan säveltänyt.


MUU HISTORIIKKI

Vuoteen 1957 kestäneeseen Peacock-kauteen en aikaisemman selvityksen vuoksi puutu muutoin, kuin totean tehtyjen singlejen olleen tiettävästi hyvätasoisia muttei mitenkään ihmeellisesti myyviä. Tämän jälkeen Big Mama jatkoi esiintymistä ja onnistui levyttämään Leadbitter/Slavenin mukaan yhden pikkukiekon v. -61 sekä v. 65 kolme vastaavanlaista, joista yhdellä on lähinnä epätoivoiselta kuulostava HD-yritelmä Tom Cat (kuultavissa LP:llä "This Is Blues", Island IWP 5). Samana vuonna hänet kuitenkin kutsuttiin mukaan saksalaisten Lippmanin ja Raun järjestämälle AFBF-kiertueelle, joka on tuonut niin hänet kuin monen muunkin blues-artistin valkoisen ja etenkin eurooppalaisen yleisön tietoisuuteen.

60-luvun puolivälin jälkeen Big Mama on musisoinut entistä laajemmissa puitteissa, sillä entisten klubien, yökerhojen ja teattereiden lisäksi hän on ollut pidetty vieras myös yliopistoissa ja erilaisilla jazz-, folk- ja bluesfestivaaleilla, ja nähtiinpä hänet kaksi vuotta sitten AFBF '72:n pääsolistina Finlandia-talossa. Tiettävästi hänellä menee tätä nykyä suhteellisen hyvin: keikkoja on kohtalaisesti, tilaisuus LP-levyn tekoon tarjoutuu silloin tällöin, ja ennen vallan tolkuton painokin on pudonnut kohtuullisiin lukemiin tarvitsematta kuitenkaan pelätä "Big"-etuliitteen poistamista.


REMINISCIN' BIG MAMA

Willie Mae Thorntoniin ja eräisiin muihin alan taiteilijoihin onnistuivat FBS:n toimimiehet saamaan hyvänlaisen tuntuman, kun vuoden 1972 AFBF:n niin sanitussa lehdistötilaisuudessa ei ollut kuin pari muuta haastattelijamiekkosta, ja näilläkin vaikutti olevan outo kiire kohti pääkaupungin ravitsemusliikkeitä. No, onhan sitä myönnettävä, että aikansa sinnikkäästi haastateltuaan ja yritettyään saada selvää milloin mistäkin USA:n murteesta myös FBS onnistui houkuttelemaan festivaaliväen miltei kokonaisuudessaan meille ystävällisesti tarjottuun Ostrobotnian kabinettiin, jossa sitten talo tarjosi niin kotomaan pojat ja tytöt kuin arvoisat vieraat päihtymyksen partaalle ja toiset siitä ylikin. Tästähän tilaisuudesta silloinen toimitus vastoin nimenomaista kieltoani julkaisi numeron 17 sivulla 3 kuvan, jossa allekirjoittanut ja Big Mama myhäilevät sen kuin hämärtyviltä silmiltään suinkin pystyvät.

Kuitenkin, tuona perjantai-iltana kävi ilmi, ettei neiti Thornton suinkaan esimerkiksi kainoksu pitkää noin 190 cm:n mittaista varttaan, vaan on käyttäytymiseltään myös lavan ulkopuolella suurpiirteisen kansanomainen ja reilun rempseä, ja vaikkei hän omien sanojensa mukaan käytäkään huumausaineita, niin tuskinpa kukaan häntä Suomessa oloaikanaan onnistui selvänä näkemään. Ja kun esimerkiksi arvon artistille ja eräille hänen kollegoilleen kohteliaasti ja korrektisti tarjottiin illanistujaisissa viskiä ja vettä, niin kieltäytyminen oli ehdoton. Piti nimittäin saada viskiä ja olutta, joita sitten vuoroin kumpaisestakin lasista maiskuteltiin.

Muistamani mukaan Big Mama oli perjantai-iltana loppujen lopuksi niin sekaisin, että T-Bone Walker joutui kuskaamaan hänet kesken kaiken hotelliin huilimaan. T-Bone puolestaan otti vahingon takaisin seuraavan illan konsertissa kestäen hädin tuskin oman osuutensa loppuun pystyssä.

Mukana ollut manageri Willie Leiser tiesi, että samanlainen souvi Willie maella oli päällä jo vuoden -65 festivaaleilla, ja yhdessä ihmettelimme, kuinka yleensä kenenkään fysiikka kestää moista menoa.

Edellä kerrotun jälkeen todennäköisesti kaikki raittiusihmiset ovat pettymyksestä huokaisten jättäneet jutun lukemisen kesken, jolleivät sitten ole tarkentaneet otetaan tuomion säkenöinti silmissään, mutta todetaan kuitenkin vastapainoksi, että remuamisestaan huolimatta Big Mama vaikutti miellyttävältä ja ystävälliseltä persoonalta. Ehkä yksitoikkoinen kiertue-elämä vaatii oman vastapainonsa, tai sitten hänellä on henkilökohtaisia ongelmia. Ainakin omien sanojensa mukaan hän on ollut "blue" miltei koko ikänsä.


BIG MAMA TAITEILIJANA

Willie Mae Thornton on ennen kaikkea loistelias lavaesiintyjä, jonka paras puoli on rodulleen tyypillinen välittömyys ja luontevuus. Tähän yhtynee suurin osa niistä, jotka olivat seuraamassa hänen tömistelyään ja muuta mellastamistaan lauantaina, 25.3.1972 Finlandia-talossa. Oliko hän juovuksissa tai ei, sillä ei ainakaan minun mielestäni ole varsinaista merkitystä. Pääasia on, että hän vapautti sekä itsensä että yleisönsä elämään mukana musiikissaan, joka lopussa huipentui herkänkauniiseen tunnelmointiin. On ilmeistä, että Big Maman esiintymistyyli, vaikkakin siinä on selviä tietoisia piirteitä, kuuluu nimenomaan hänen luontaiseen olemukseensa, ja kerrotaan tarinoita hänen nuoruudenpäiviltään, jolloin hän eräänä illan ensimmäisenä artistina saattoi yleisön sellaiseen hurmokseen, että muut taiteilijat kieltäytyivöt astumasta estraadilla hänen jälkeensä.

Mainosmiehet julistavat yleensä Big Mamaa kehuessaan, että hänen esikuvansa ovat ma Rainey, Bessie Smith ja Memphis Minnie, ja että Big Mama on edellämainittujen työn luonnollinen jatkaja nykyajassa. Varsinaista perustaa ei näille lausumille ole, sillä Raineyn kanssa en ainakaan minä pysty löytämään musiikillista yhtäläisyyttä, Smithiin verrattuna voidaan havaita tiettyä samankaltaisuutta äänen rakenteessa (kiinteys, voimallisuus), mutta jo äänen käyttö ja esiintymistyyli ovat huomattavan poikkeavia, ja vaikka Big Mama onkin levyttänyt muutamia Memphis Minnien bravuureja, ei sähköajan mahtavaääninen osittain kurkusta laulava lavakolossi ole mikään Memphis Minnien kaltainen selkeän yksinkertaisesti laulava ja omaperäisiä lyriikkoja käyttävä kitarataituri, josta sivumennen sanoen juttu BN:ään on enemmän kuin paikallaan. Ei, Big Mama ei kaipaa vertauskuvia. Hän on oma persoonansa ja sarjassaan vailla vertaa.

Jos nyt kuitenkin vielä puhutaan vertauksilla, niin Big Maman mukaan Janis Joplin tuli levytettään Big Maman Ball And Chainin (joka mielestäni ei ole sävelmänä paljon mistään kotoisin) päivänä muutamana hänen puheilleen, ilmoitti pitävänsä Big Mamaa esikuvanaan ja pyysi saada levyttää lisää Thorntonin materiaalia. Big Mamalla ei luonnollisesti ollut mitään tätä vastaan, mutta opettavaisesti hän kehotti Jolinia välttämään liiallista itsensä (= Big Maman) kopioimista ja lisäämään omaperäisyyttä versioihinsa, joilla Joplin jo siis tähän mennessä oli hankkinut maailmanlaajuisen maineen. Opetuksen onkeenottamista uusien Big Maman kappaleiden tulkitsemisessa ei kuitenkaan ole mahdollista tarkastella, sillä Joplinhan kuoli jokin aika kohtaamisen jälkeen huumausaineiden yliannostukseen. Samoin Thorntonin jutun todenperäisyys on jälleen kerran vaikeasti kontrolloitavissa, mutta selviä vaikutteita Big Maman riehumistyylistä Joplin ainakin oli saanut.

Niin kuin aikaisemmastakin on käynyt ilmi, Big Mamalla on paitsi juhlavaa ulkoista olemusta myös mahtava ääni, jolla hän pystyy esittämään miellyttävän monipuolista aineistoa. Rock'n'rollin tapaiset karjumiskappaleet ovat hamasta Hound Dogista alkaen kuuluneet olennaisena osana hänen repertuaariinsa, mutta Ritvaselle ovat tiettävästi varsin mieleen hänen "r&b-luomuksensa jazz- ja blues-leimoineen, törisevine saksofoneineen ja svengaavine sävelmineen", kun taasen minulle ovat varsinaista mannaa selvät ja selkeät niin 12- kuin muunkin tahdin bluesit ja tiivistunnelmaiset gospelit, kun vain muistaa näin kerettiläismiehenä jättää viimeksi mainituista sanat kuuntelematta.

Willie Mae Thorntonia mainostetaan myäs sillä perusteella, että hän laulunsa lisäksi soittaa "mainiosti" sekä huuliharppua että rumpuja. Itse taiteilijatar ilmoittaa, että "I play a little drums, blow a little harmonica too", ja tämä alkaa jo olla lähellä totuutta, sillä rumpalina hän on lähinnä aloittelijatasoa ja huuliharpunsoitto voidaan hyvällä tahdolla noteerata keskinkertaiseen luokkaan. Sitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, etteivätkö harppusoolo sinne tänne siroteltuna ja muutama rummunkolistus muun mekastuksen lomassa piristävästi monipuolista taiteilijattaremme ohjelmistoa.


LEVYISTÄ

LP:itä on Big Mama uransa aikana saanut tehdä laskujeni mukaan puolisen tusinaa, joista kaksi on julkaistu useimpien lukijoiden tuntemalla Arhoolie-merkillä. Näistä ensimmäinen "B.M. Thornton In Europe" (F 1028) on äänitetty, niin kuin nimikin jo antaa ounastella, AFBF:n yhteydessä ja tarkemmin sanottuna v. 1965. Yleisvaikutelma on epätasainen, sillä niin tuon vuoden kuin monien muidenkin aikaisten festivaalien jäsenten keskinäinen yhteensoitto oli varsin horjuvaa tasoa. Esimerkiksi tällä levyllä Buddy Guy ei juuri osoita olevansa kykeneväinen toimimaan taustakitaristina, on hän muuten sitten kuinka valtaisa vääntelijä tahansa. Big Walterilla taasen ei tällä kertaa ollut paras päivänsä, ja Eddie Boyd onnistuu saamaan pianonsa kuuluviin ainoastaan silloin tällöin. Koko levyn parhaat kappaleet ovat kaksi Fred McDowellin rauhallisen soinnuttelun ja surinoinnin säestyksellä todistettua maalaistyyppistä luomusta, kun taas muilla taltioinneilla muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta on lähinnä kuriositeettiarvoa.

Sen sijaan toinen Arhoolie, "Big Mama Thornton Vol. 2; with The Chicago Blues Band" (F 1032) on vallan mainio. Säestyksestä huolehtii Muddyn likipitäen paras bändi: Otis Spann (pno), James Cotton (hca), Samuel Lawhorn (gtr), Luther Johnson (bs), Francis Clay (dms), ja intoutuupa mestari itsekin heiluttelemaan puollonkaulaansa samaisessa A-puolen viimeisessä kappaleessa, jossa Big Mama koettelee kuuntelijan rytmikorvaa verrattain ontuvalla rummuttelullaan. Tunnelma on muutoin kautta koko LP:n tiivis ja mukaansa tempaava, käsitelty aineisto on bluesin tapaiseksi musiikiksi kiitettävän laaja-alaista, ja kun äänitystasokin on korkea, niin voitaneen tässä yhteydessä siteerata erään kriitikon ajatelmaa albumista: "this is real blues, buy it now."

"Helmiä Houstonista" -juttujen ansiosta on monien muiden kiintoisien seikkojen lisäksi selvinnyt, että myös Duke-Peacock on julkaissut Willie Maelta LP:n nimeltään "She's Back" (BLP 68), jonka tasosta J.A.R. ei tuotetta kuulemattomana osannut sanoa mitään, mutta joka sisältänee alkuaikojen äänityksiä yhteen koottuna ja on siis tasoltaan sitä parempaa luokkaa. Myös Mercury julkaisi muistaakseni vuoden 1970 paikkeilla Thorntonilta LP:n, joka BU:n mukaan on kauhistuttava yritelmä tehdä Big Mamasta nykyajan hengen mukainen pop/rock -laulaja, ja todetaan nyt henksitäväksi lopuksi, että v. 1971 Big Mama vihdoin viimein pääsi toteuttamaan suuren haaveensa ja sai levyttää ainoastaan uskonnollista aineistoa julkistavan LP:n nimeltään "Saved" Warner Brothers -yhtiölle.



Thornton & Eddie Taylor (sax), Finlandia-talo 25.3.1972 (c) Jarmo Santavuori







WILLIE MAE THORNTON - "They Call Me Big Mama"
kirj. Juhani Ritvanen (julkaistu BN-numerossa 5/1982)


Vesa Walamies tarinoi Big Mama Thorntonista jo niinkin varhaisessa BN:n numerossa kuin 27 (= 3/74). Nyt on aikomus tarkastella tämän kutakuinkin ainoan Leadbitter/Slavenin kirjaan Blues Records 43-66 hyväksytyn laulajattaren varhaislevytyksiä, siis sinkkuja noin vuosilta 1951-66. Tästä painotuksesta johtuen on artikkelin otsikossa käytetty sankarittaremme virallista nimeä - vaikka lempinimi Big Mama vakiintui varsin varhain, säilyi Willie Mae rinnalla pitkään. Big Mama Big Mamasta tuli "virallisesti" vasta hänen ruvettuaan tekemään "aitoa bluesia" valkoiselle väestölle albumien muodossa. Tätä myöhäisempää tuotantoa en aio sen kummemmin käsitellä, vaikka edellä mainittu BN 3/74 onkin jo pitkään ollut loppuunmyyty. Näin lähinnä siksi, etten pidä tuotteita kovinkaan hääppöisinä vanhojen raudanlujien sinkkujen rinnalla, ja koska taas mm. VW tuntuu olevan kanssani eri mieltä, niin en kai sitten oikein ymmärrä missä näiden uudempien yritelmien suuruus piilee. Jääköön siis viisaampien käsiteltäväksi.

Willie Mae Thornton tunnetaan epäilemättä parhaiten jättihittinsä Hound Dog perusteella. Lienee siis syytä sanoa heti alkuun, että ellei kyseinen kappale ole heikoin tyttären laajasta Peacock-tuotannosta, niin hyvin likeltä ainakin liippaa. Levy ei ole siinäkään mielessä edustava, että se on toinen niistä kahdesta pelkästään rytmiryhmän kanssa levytetystä raidasta. Muutenhan Willie Maen taustalla oli täysi rähinä, 6-8-miehinen ja joskus isompikin r&b-yhtye puhaltajineen. Ja asialla olivat ammattimiehet. Vanhoja Thornton-sinkkuja voi siis kuunnella rauhallisin mielin, ei ole pelkoa, että joutuisi rääkkäämään korviaan sankarittaremme päättömällä rumpujenkolistelulla tai epävireisellä huuliharpunvongutuksella; mikä ehkä menee täydestä lavalla ei tosiaankaan aina ihastuta levyllä...

Willie Mae Thornton syntyi 11.12.1926 Alabamassa. Kaupunki oli useimpien lähteitten mukaan Montgomery, mutta myös Mobile on saanut kannatusta. Olkoon nyt kumpi hyvänsä, perhe oli joka tapauksessa uskonnollinen, isä taisi olla jopa jonkunlainen pappismies. Willie Mae lankesi kuitenkin jo varhain maallisen musiikin viettelyksiin, ja liittyi 14-vuotiaana Atlantaa tukikohtanaan pitäneeseen show-ryhmään nimeltä Hot Harlem Review. Kiertue-elämää jatkui peräti kahdeksan vuotta, sitten syntyi sen verran kärhämää palkka-asioista, että Willie Mae katsoi parhaaksi katkaista välinsä Hot Harlem Review'n kanssa. Hän asettui Houstoniin, ja sai laulajan hommia klubissa nimeltä Eldorado.

Tiedot Willie Maen ensimmäisestä levytyksestä ovat varsin epämääräiset. Jokseenkin varmasti se kuitenkin on nimellä Harlem Stars julkaistu kiekko All Right Baby / Bad Luck Got My Man (E&W 100). Yhtyeen nimellä on siksi paljon yhtäläisyyttä Hot Harlem Review'n kanssa, että voisi olettaa kyseessä olevan Willie Maen entisistä kiertuekavereista kootun ryhmän. Levyn molemmat sivut on merkitty Willie Mae Thorntonin säveltämäksi, ja levymerkin osoitteeksi annetaan etiketissä 1814 Dallas Avenue, Houston. Single on listattu myös Leadbitter/Slavenissa, mutta kokoonpanoksi annetaan vain tenorisaksofoni, piano ja basso, kaikki tuntemattomien mestarien soittamina. Tämä nyt ei pidä ollenkaan paikkaansa, kyllä taustalla on raskaampi miehitys. Levy on erinomainen. Bad Luck Got My Man on tyypillinen hidas 50-luvun alun Houston-blues. Puhaltajat soittavat taustalla melodiaa hyvin hillitysti, ja päällimmäisenä kuvioi yksinäinen saksofoni Willie Maen rauhallisen painokkaan laulannan tukena. Tenorisaksofonisoolo on huomattavan tyylikäs joihinkin muihin Houstonin samanaikaisiin levytyksiin verrattuna. Singlen kääntöpuoli All Right Baby on täydellinen vastakohta, kuten arvata saattaa. Meno on armottoman rytmikästä, levy etenee tosi tuimasti ryskyttäen - tällaisella tarmolla toteutettuja jump-raitoja ei kohdalle osu mitenkään liian usein, jälleen täytyy hämmästellä taustamuusikoita - tuskinpa joukossa kuuluisuuksia tai muuten vain soittimiensa suvereeneja taitajia on, mutta henki on mahtava. Raivoisa r&b-raita esitetään lennokkaasti, mutta samalla kylmäpäisen tiukasti, usein Houstonin levytyksissä havaittavaa holtittomuutta hakee tästä turhaan. Tuumailut Willie Maesta Ma Raineyn, Bessie Smithin ja Memphis Minnien työn jatkajana voidaan jättää omaan arvoonsa ja ensilevyn perusteella. Yhtäläisyyksiä ei yksinkertaisesti ole. Ovatkohan vertailut Chris Strachwitzin mainosmielessä kehittelemiä? Oli miten oli, Willie Mae kuulostaa etenkin All Right Babya esittäessään jokseenkin tyylipuhtaalta naispuoliselta shouterilta. Vokalistina hän tiettävästi oli ja on ns. itseoppinut, ja sen kuulee tietystä kontrollin puutteesta - ääni kiepahtelee välillä selvästi toisella lailla kuin suunnitelmiin kaiketi kuuluisi. Nuottikorvan tarkkuudessakin olisi hieman petraamisen varaa. Ilmeisesti Willie Mae joutui lapsuudessaan sen verran tekemisiin gospelin kanssa, että jääntet erottuvat: silloin tällöin käytetty melisma, lievä vibraatto ja ennen kaikkea kurkkuäänet. Willie Maen ääni on korkeahko, tiivis ja vankka, mutta sen tehoa vähentää ihmeellinen kireys, aivan kuin tyttö jännittäisi esiintymistä. Näin tuskin on, kyseessä on "vika", jolle ei mahda mitään, se kuuluu osana Willie Maen luonnolliseen laulutapaan. All Right Babyn kaltaisissa jump-raidoissa tuo ei haittaa, mutta hitaita pienen säestysryhmän kanssa äänitettyjä tuotteita kuunnellessa tulee ainakin minulle joskus suorastaan kiusaantunut ja epämukava olo, siksi pingottuneen ja väkinäisen tuntuista saattaa Willie Maen laulu pahimmillaan olla.


HOUND DOG JA HYVIÄKIN LEVYJÄ

Tuo Harlem Stars -single ei liene mennyt kovinkaan kaksisesti kaupaksi, vaikka olikin hyvä levy - melkeinpä pitäisin All Right Babya aivan Willie Maen parhaimpiin vauhtiraitoihin kuuluvana. Ilmeisesti hän jatkoi laulamista Eldorado Clubilla, ja lopulta hänet keksi Peacock-yhtiön omistaja Don D. Robey. Levytyksiä syntyi kuuden vuoden aikana seuraavasti:

Peacock (1951-7)
1567 Partnership Blues
          All Fed Up
1587 Let Your Tears Fall Baby
          No Jody For Me
1603 Mischievous Boogie
          Everytime I Think Of You
1612 Hound Dog (1./-)
          Night Mare
1621 They Call Me Big Mama
          Cotton Picking Blues
1626 I Ain't No Fool Either
          The Big Change
1632 I Smell A Rat
          I've Searched The Whole World Over
1642 Stop Hoppin' On Me
          Story Of My Blues
1647 Rock A Bye Baby
          Walking Blues
1650 Laugh Laugh Laugh
          The Fish
1654 Tarzan And The Dignified Monkey
          How Come
1681 Just Like A Dog
          My Man Called Me

Duke (1953)
118 Yes Baby (with Johnny Ace)

Aika vähänhän noita loppujen lopuksi on, keskiarvoksi tulee pari singleä vuodessa. Peacock ei tosin muutenkaan pitänyt yllä mitenkään tiuhaa julkaisutahtia, eivätkä Willie Maen singlet olleet mitään salamahittejä vaan niitä myytiin pitkän ajan kuluessa (tai ainakin niin toivottiin...).

Ensimmäiset Peacock-singlet noudattivat selkeää linjaa: toinen puoli hidas blues, toinen nopea jump-r&b-kappale. Hitaat All Fed Up, No Jody For Me ja Every Time I Think Of You ovat tyypillistä 50-luvun alun Houston-bluesia. Puhaltajia on useampia; trumpetit urakoivat hillitysti taustalla ja päällimmäisenä kuvioi saksofoni. Soolo on kaikissa hyvä ja pitkä, All Fed Upissa hienostunein ja jazzahtavin, Every Timessa taas ehdottomasti täyteläisin ja tukevin. Lyriikoissa erottuu jo nyt Willie Maen kitkerän humoristinen tyyli - kärki kohdistuu tietysti miehiin. Esim. All Fed Upissa Willie Mae on tympääntynyt ruoanlaittoon ja pyykkäämiseen, ja kaiken lisäksi ukko juoksee vieraissa. Niinpä niin, ei ollut Willie Maella kai sitten käytettävissä atrian lihapullia, saarioisten eineksiä tai tendiä, surfia, coralia ja bioluvilia. Miehistä tuskin oli silloinkaan pulaa.

Nopeista kappaleista Mischievous Boogie on sekasortoisin, Partnership Blues rokkaava shouter-tyyliin laulettu jump-raita jota komistavat sekä fonisoolo että T-Bone-vaikutteinen kitarasoolo, ja Let Your Tears Fall Baby rajusti svengaava, rytmikäs jutu, jolla kuullaan pianosoolo, sen jälkeen lyhyitä saksofonitöräyksiä taustalla ja huipentumana vielä soolo. Muusikoista ei Leabitter/Salvenissa anneta sen kummempia tietoja kuin että ensimmäisessä äänitystilaisuudessa soitti trumpettia Joe Scott ja toisessa saksofonia Bill Harvey; molemmat siis Peacockin vakiokalustoa.

Willie Maen oman kertoman mukaan Let Your Tears Fall Baby oli hänen ensimmäinen hittinsä, ja se on helppo uskoa. Levy on mainio. Samaan hengenvetoon sankarittaremme sitten osoittaa olevansa aito bluesartisti valehtelemalla niin että korvat heiluvat - hän nimittäin toteaa olleensa 18-vuotias sitä levytettäessä. Toisin sanoen, Let Your Tears Fall Baby olisi äänitetty v. -44... No, vuonna -52 se kyllä tapahtui ja Willie Mae oli tuolloin 26-vuotias. Kyllähän muisti tietysti saattaa pettää näinkin vanhoista asioista puhuttaessa, mutta käsittääkseni samana vuonna äänitetty Hound Dog oli niin merkittävä tapaus Willie Maen uralla, ettei sen luulisi hevin unohtuvan... Hänen omien puheidensa mukaan Let Your Tears Fall Babyn ja Hound Dogin välillä oli neljä vuotta, ja jos pidetään kiinni 18 vuoden iästä niin kahdeksan vuotta. Pätevä haastattelija olisi voinut heittää pirullisen kysymyksen noista "välivuosista", mutta juttu ilmestyi ikävä kyllä Womens Wear Daily -nimisessä lehdessä.

Vuoden -52 alkupuolella Willie Mae liittyi Johnny Otisin maineikkaaseen kiertueeseen, ja tätä kautta tuli sitten se ns. suuri tilaisuuskin, jokseenkin vahingossa totta kai. Johnny Otishan oli länsirannikolla oleskellessaan tutustunut kahteen nuoreen valkoiseen säveltäjänalkuun nimeltä Jerry Leiber ja Mike Stoller. Nämä olivat kiinnostuneita nimenomaan mustasta musiikista, ja osasivat hyödyntää vanhoja teemoja paremmin kuin mustat artistit monasti itse. Willie Mae kertoo löytäneensä roskakorista paperipussiin kyhätyn harjoitelman, joka tuntui siksi kiintoisalta, että se otettiin lisämuokkauksen kohteeksi. Kyseessä oli Leiberin ja Stollerin Hound Dog, jonka Johnny Otis kehuu saattaneensa levytyskelpoiseen muotoon. Nämä kolme nimeä sitten komeilivatkin alkuperäisessä levyetiketissä, myöhemmin on Johnny Otis tipautettu pois. Itse asiassa teema on muokattu vanhasta Little Son Joen 30- ja 40-lukujen vaihteessa säveltämästä ja levyttämästä Black Rat Swingistä, näin ainakin VW:n mukaan (ks. BN 4/76=40), Memphis Minnie).

Levystä kehkeytyi muhkea hitti, vaikka aluksi näyttikin heikolta. Willie Mae kertoo kuulleensa kappaleen radiosta, ja vasta sitten hänellekin kuulemma selvisi millaisesta jymymenestyksestä oli kyse. Levytys oli jo ehtinyt unohtua, joten piti ostaa single ja opetella kappale uudelleen keikkoja varten... Hmm, hieman tuo tuntuu vanhan toistolta, eli olisikohan Willie Mae ottanut oppia Screamin' Jay Hawkinsin I Put A Spell On You -tarinasta? Jayn versio tuntuu uskottavammalta, mutta onhan sekin tietysti juuri ja juuri mahdollista, että mainitunlaisia tapauksia olisi sattunut kaksi. Joka tapauksessa Hound Dog kaupsi r&b-tilastojen ykköseksi ja piti kärkipaikkaa hallussaan kuusi viikkoa ollen siten yksi vuoden -53 kuumimmista r&b-hiteistä. Tämä "ajokoira-tarina" lienee siksi tuttu lukijoille, että sitä on tarpeeton sen kummemmin kuvailla. Willie Mae käyttää aikaisemmista levyistään poiketen kurkkukarjuntaa oikein olan takaa, ja taustalla soittaa ainoastaan Johnny Otisin orkesterin rytmiryhmä, puhaltajat siis puuttuvat. Pääasiassa kuullaan Pete "Guitar" Lewisin kitarointia, joka tosin on melko tuikeaa ja sähäkkää, mutta kyllä häneltä on paljon roimempiakin suorituksia kuultu.

Single oli siksi kova hitti, että jäljittelijöitä ilmaantui tuota pikaa. Ihan varma ei asiasta ole, mutta uskoisin, ettei cover-versioita tehty valkoisille pop-markkinoille, olihan alkuperäinen levytys lyriikkoineen siksi musta. Mutta r&b-puolelle syntyi vastauslevy, ja vieläpä menestyksekäs. Kyseessä oli Rufus Thomasin Bear Cat (Sun 181), joka pinnisti aina r&b-listan kolmosksi saakka. Peacock nosti plagiointisyytteen, mikä tietysti vain lisäsi myyntiä. Näin siis luotiin pohja tuleville Sun-menestyksille, mikä sivumennen rockabillaajille todettakoon. Rufus Thomasin levyä voitaisiin oikeastaan pitää jonkunlaisena Hound Dog -parodiana, suoran vastauslevyn teki sen sijaan länsirannikolla Jimmy Wilson: Call Me A Hound Dog (Big Town 103). Eipä tuo kovinkaan kummoinen esitys ole, ja ainakin minua ihmetyttää niinkin kovan kitaristin kuin Lafayette Thomasin räpellys.

Sittemminhän Hound Dogin levytti Elvis, ja alkuperäinen levytys painui unhoon vuosikausiksi - näin siitä huolimatta, että Pekka Gronowin mukaan se julkaistiin savikiekkona jopa Suomessa!!! Kääntöpuolena oli heikoin Willie Maen varhaisemmista jump-kappaleista, Mischievous Boogie. Willie Mae otti sen verran itseensä Elviksen menestyksestä, että jaksoi vuosikymmenet kyllästyttää jokaista joka viitsi kuunnella tarinoimalla siitä kuka teki alkuperäisen ja ketä petkutettiin osinkojen maksussa. Yhteen aikaan hänen ainoana tavoitteenaan oli uuden Hound Dogin kaltaisen hitin levyttäminen.

Loppujen lopuksi on kuitenkin sanottava, että Willie Maen jatkolevyissä pidettiin pää kylmänä. Suoria follow-up'eja Peacock julkaisi oikeastaan vain yhden. I Smell A Rat on sekin levytetty ilman puhaltajia ja on muutenkin samantyyppinen kuin Hound Dog, muttei sitä silti voi ainakaan sävelmän osalta väittää kopioksi. Novelty-elementit kuten hallin haukku on karsittu, ja oikeastaan tämä on selvästikin edeltäjäänsä parempi. Makuasiahan tuo silti on, olenpa kuullut sellaisiakin väitteitä että Willie Maen Hound Dog on justiinsa maailman paras levy eikä melkein.

Johnny Otisin mainion orkesterin kanssa äänitetyistä kappaleista julkaistiin singlellä yhdeksän, kaikki kovaa tasoa. Hitaita blueseja edustavat The Big Change, jolla Willie Mae laulaa vaihteeksi epämiellyttävän kireästi, juuri siten kuin jutun alkupuolella kuvailin, Hound Dogin b-puoli Night Mare joka hillittyine ja sanoisiko aistikkaine taustoineen on erinomainen suoritus kaikin puolin, Walking Blues, jolla Pete "Guitar" Lewis osoittaa samoin kuin edellisellä kappaleella pystyvänsä kovaotteisen rämistelyn ohella myös hienovireisempiin tulkintoihin, ja ilmeisesti vielä I've Searched The World Over. Viimeksi mainittua en löytänyt nauhoiltani vaikka sen piti niillä olla. Jos joku on kovin kiinnostunut kappaleen ominaisuuksista, niin kehotan kääntymään Pertti Nurmen puoleen - eiköhän löydy. Ripeistä r&b-jump -ralleista ovat They Call Me Big Mama ja Rock A Bye Baby alan aatelia. Edellisellä ilmoittaa Willie mae massakseen 300 naulaa eli n. 135 kg Johnny Otisin orkesterin svengatessa taustalla parhaaseen tyyliinsä: rytmi on luja, ja baritonisaksofoni törisee. Rock A Bye Baby on jos mahdollista vielä parempi. Vibrafoni kilkkaa, meno on rennon letkeää, Pete "Guitar" Lewis runttaa vaihteeksi repivän ja maanläheisen soolon, perään mouruaa baritonisaksofoni, ja lopussa kuullaan vielä tenorisoolo. Tämä levy on r&b:tä parhaimmillaan. I Ain't No Fool Either poikkeaa hieman linjasta. Sävelmä on koikkelehtiva kuin Martti Vainion askel ja katkeilee kuin Pentti Salmen lauserakenne. Mieleen tulevat vahvasti Willie Mabonin hitit 50-luvun alusta, ja kyllähän Johnny Otis uudet tuulet osasi haistaa. Willie Mae hoitaa osuutensa muuten kunnolla, mutta hoilaa aivan turhaan saksofonisoolon aikana.

Sen verran Hound Dog muovasi Willie Maen ohjelmistoa, ettei hitaita blueseja noiden Johnny Otis -sessioiden jälkeen enää juuri levytetty. Singlellä 1621 julkaistu Cotton Pickin' Blues kyllä on niin puhdasoppista tavaraa kuin toivoa voi, mutta se on jo aikaisemmin äänitettyä materiaalia. Los Angelesissa purkitettujen J. Otis -levytysten jälkeen Willie Mae palasi Houstonin studioihin, ja vuonna -54 syntyi single Stop Hoppin' On Me / Story Of My Blues. Edellinen on melko hyvä omalaatuisen nykivästä sävelmästä huolimatta (joo, koikkelehtii taas). Levy svengaa. Kitaristi mainitaan Leadbitter/Slavenissa, hän on kuulemma Burt Kendricks, ja soittaa hyvin niin taustalla kuin sooloissakin. Willie Mae kyllä taas sotkee selittämällä koko soolon ajan omiaan, Burt ei hellitä, vaan pistää soolonsa uusiksi vähän kovemmalla volyymilla, mutta ei hellitä Big Mamakaan... Story Of My Blues on sitten se ainoa hidas blues Willie Maen myöhäisemmissä Peacockeissa, ja kitaraa kuullaan nytkin paljon.


NOVELTYJÄ

Tarzan And The Dignified Monkey lienee jo nimenä sellainen, ettei oikein osaa odottaa kovin maanläheistä bluesia. Noveltyhän levy on, ja mitä tyypillisin. Laulukaveri Elroy Peace kuorsaa alussa autuaasti, sitten rävähtävät kuuluville viidakon äänet, Tarzanin huuto a la Johnny Weismüller jne. Willie Mae vetää kaksoisroolia onnistuen apinana paremmin kuin Janena. Ei tämä nyt kovin hauska esitys ole, sanoistakaan ei saa aina selvää, mutta lopussa Tarzan kuitenkin päättää lähteä New Yorkiin, mistä apina on mielissään. Sen verran vaivaa äijästä oli koitunut... Elroy Peace on muuten levytellyt omissa nimissäänkin länsirannikolla, kenties hän siirtyi Willie Maen mukana Houstoniin? Singlen kääntöpuoli How Come on pirteästi svengaava r&b-raita, tuollainen keskitempoinen vauhdiltaan.

The Fish vuodelta -55 on - yllätys yllätys - uutuustanssiesittely! Sävelmä on kuitenkin ihan kelvollinen rytmikäs keskitempoinen juttu, jota kyllä kestää kuunnella. Willie Mae on pompannut Ruth Brownin ja kumppanien saappaisiin, joten kovasti tässä yritetään pysyä ajan tasalla. Lyriikoissa mainitaan rock & roll, heitellään vuoronperään vasenta ja oikeaa jalkaa, ja onpa keksitty ihan omaperäinen loppusointukin: "ocean motion"... Lopussa törisevät torvet, ja Willie Mae päästelee sanan "fish" loppusuhinat varsin vetisesti. Ei tämä hassumpi levy ole. Laugh Laugh Laugh on sekin nopeahko, ja alkaa - yllätys yllätys yllätys - naurulla. Pianosoolon aikana Willie Mae innostuu käkättämään tosi kolkosti, ja muutenkin tässä liikutaan vähän kitkerillä linjoilla; naura kun tyttöystävä jättää, jne. Mutta levy svengaa!

Viimeinen Peacock-single julkaistiin vasta v. -57, ja siinä ajanmukaistamisyritykset ovat vielä ilmeisempiä. Ruth Brown, Big Maybelle, LaVern Baker ja kumppanit tulevat mieleen nopeatempoisesta My Man Called Me'stä, jolla muuten on ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa mukana miespuolinen lauluyhtye Willie Maen kaverina. Singlen toinen puoli Just Like A Dog on sitä mitä nimi lupaa.

Dukella julkaistu duetto Yes Baby on erikoinen lähinnä siksi, että Johnny Ace innostuu päästelemään puhtaaseen shouter-tyyliin! Hyvähän tämäkin raita on, muttei yllä parhaitten Willie Maen tuotteiden rinnalle.

Willie Mae Thorntonin Peacock-äänitteitä saa parhaiten kuultavakseen hankkimalla seuraavan LP:n:

WILLIE MAE THORNTON
She's Back
(Backbeat BBLX 68)
Cotton Picking Blues / Willie Mae's Blues / Big Change / Walking Blues / Just Can't Help Myself / Hound Dog / They Call Me Big Mama / Tarzan And The Signified Monkey / My Man Called Me / I Smell A Rat


Kuten näkyy, on mukana kaksi singleillä julkaisematonta raitaa: Willie Mae's Blues on ihan sitä itseään ja kelvannee puritaanisimmillekin alan harrastajille, Just Can't Help Myself taas rauhallinen, melkoisesti vanhaa Buddy ja Ella Johnsonin bravuuria Since I Fell For You muistuttava sävelmä. Albumia saa käsittääkseni nykyisinkin ABC/MCA:n uudelleenprässäämänä - mikä lie, ettei sitä (kai) ole täkäläisten postimyyntien listoilla näkynyt.


HAJASINGLEJÄ

Peacock-kauden päätyttyä seurasi Willie Maen levytyksissä pitkähkö tauko. Hän sukelsi esiin 60-luvun alussa länsirannikolla, ja sinkkuja julkaistiin harvakseltaan. Seuraavassa diskografiaa niin pitkälle kuin tiedot piisaavat:

Bay-Tone (1961)
107 You Did Me Wrong
        Big Mama's Blues

Soto Play (n. 1964)
0033/34 Summertime
                 Truth'll Come To Light
0039/40 Tom Cat
                 (kääntöpuoli ei Thorntonin)
0050 Yes I Cried
           Mercy

Kent (1965)
424 Before Day
        Me And My Chauffeur

Carolyn (n. 1964-5)
006 Because It's Love
        Life Goes On

Galaxy (n. 1966)
749 Because It's Love
        Life Goes On

Bay-Tone -single on vielä kuulematta, vaikka matkalla onkin - palataan asiaan, kunhan joskus saapuu.

Soto Playt eivät sinänsä ole hassumpia, mutta materiaali pettää. Minulla ei ole erityisempää tarvetta kuulla Summertime-versioita tai epätoivoisia Hound Dog -yritelmiä kuten Tom Cat. Truth'll... taas lipeää viihteellisemmän bluespohjaisen musiikin suuntaan, kuin Big Maybelleä ärsyttävimmillään. Yes I Cried on itse asiassa aika mukava vauhdikas raita, joka kuitenkin jää jollain lailla pinnalliseksi jolkutukseksi Peacockien rinnalla. Mercy pilataan mouruavilla ja epävireisesti laahaavilla torvilla. Ei se Peacock-soundi niin vain synny...

Kent-single lienee myös vuoden -65 paikkeilta. Se on levytetty Johnny Talbotin bändin kanssa, enkä totta puhuen tiedä miksi. Kyllähän Before Day on bluesia, mutta Big Maman huuliharppu vonkuu heti alussa niin pahasti, että kuunteluvire katoaa tykkänään. Pitkästyttävä esitys, eikä kääntöpuolen rytistely ole sen parempi. Niin siinä pusketaan Hound Dogin kantapäille, etten pysty suoralta kädeltä sanomaan, onko kappale vanha Memphis Minnien bravuuri vai ei, ja Big Maman versio on siksi epämiellyttävää kuultavaa etten viitsi sitä useampaan otteeseen kuunnella edes tarkistusmielessä.

Parasta 60-luvun Thorntonia ainakin näillä sinkuilla edustaa Carolyn/Galaxy -tekele. Because It's Love on vankkatekoinen, rytmikäs hitaahko blues, jolla on sopivan tukeva torvisektio; huuliharppu kuuluu laulun alta, joten Big Mama ei liene itse asialla? Eipä silti, ei siellä nytkään mikään supertaivuttelija puhku. Jotenkin kappale muistuttaa rakenteeltaan ja toteutukseltaan Lowell Fulsonin parhaita Kent-äänitteitä. Life Goes On on hidas blues, ihan kuunneltava sekin, vaikka puhaltajat ovatkin tällä kertaa jokseenkin "ulkona" hommista, ts. laahaavat väärissä paikoissa ja vastaavasti tuuttaavat niin maar peevelisti myös väärissä paikoissa. Big Mama laulaa kummatkin puoliskot ihan kelvollisesti, sitä pelättyä kireyttäkään ei ole kuin häivähdys.

Kuusikymmenluvun puolivälissä tuli Willie Maelle lopullisesti selväksi, ettei hänellä enää ollut asiaa mustan musiikin suosikkilistoille - tuskinpa näitä tässä käsiteltyjä singlejä kovinkaan kaksisesti myytiin. Niinpä tutkittiin uusia alueita.


VALKOISTEN SUOSIKIKSI

Valtaukset tehtiin sieltä, mistä odottaa saattaa - valkoihoisten kansoittamilta jazz-, folk- ja bluesfestivaaleilta. Ja mikäpä siinä, suruttomasti lavalla mesoava lähes 190-senttinen ja 140-kiloinen Big Mama herättää kiinnostusta jo pelkällä ulkomuodollaan, ja hänellä on myös taito ottaa yleisönsä. Senhän saivat suomalaisetkin havaita vuoden 1972 AFBF-festivaaleilla. Levyjä tehtiin uuden yleisön tarpeitten mukaan: aitoa bluesia sen piti olla, ei siis mitään puhaltajia vaan huuliharppua ja modernia kitaranvongutusta. Levyjä ryhtyi aluksi tuottamaan itse Arhoolie: v. -65 AFBF-festivaaleilta on peräisin LP "B.M.T. In Europe" (1028), jota VW ei tuntunut pitävän juuri sen parempana kuin minäkään, siksi sekalaista ja suoraan sanottuna heikkoa on materiaali liian suurelta osin. Mutta VW tuntuu pitävän kovasti LP:stä "B.M.T. Vol. 2" (1032). Liekö syynä se, että mukana on itse Muddy Waters bändeineen (Otis Spann, James Cotton jne.)? Kai se sitten on hyvä.

Muista Big Maman - niin, ei tietenkään enää mikään Willie Mae, valkoiselle yleisölle ainakin on tarjottava jotain eksoottista ja mieluummin vähän naurettavaa - albumeista en ole juuri nähnyt positiivisia lausuntoja annettavan, eikä ihme. Alla listaa:

Mercury 61225 - "Stronger Than Dirt"
Mercury 61249 - "The Way It Is"
Pentagram 10005 - "Saved"
Vanguard VSD 79351 - "Jail"
Vanguard VSD 79354 - "Sassy Mama"

Enemmänkin noita voi olla, selvittäköön ketä kiinnostaa. Mercuryt haukuttiin alan lehdistössä kammottavina yrityksinä kosiskella rock- ja pop-väkeä. Niin, mikäpä ettei Big Mama yrittänyt, vietiinhän häneltä jo toinen sävelmä pop-maailman huipulle - nyt oli asialla Janis Joplin, ja kappale Ball And Chain. No, olen kuullut Mercuryistä (ainakin) edellisen. Puhukoon kappaleluettelo puolestaan: Born Under A Bad Sign / Hound Dog / Ball & Chain / Summertime / Rollin' Stone / Let's Go Get Stoned / Funky Broadway / That Lucky Old Sun / Ain't Nothing You Can Do / I Shall Be Released.

Ketä kiinnostaa...? Juuri näillä äänitteillä Big Mama on kireimmillään, joukossa on muutama todella piinallinen raita. "Saved"-LP on kuulematta, mutta sillä Big Mama sai toteuttaa toiveensa ja laulaa pelkkää gospelia. Vanguardeista en osaa sanoa sitä enkä tätä.

Viime aikoina Big Mama on pysytellyt suhteellisen hiljakseen. Kaipa hän yhä keikkailee, mutta ilmeisesti hyvin harvakseltaan. Muutaman vuoden takainen kuva osoitti hänen menettäneen painoaan niin rajusti, ettei kyseessä voi olla mikään muu syy kuin sairaus. Toisin sanoen, tämä ei ole ihan muistokirjoitus, muttei paljon muutakaan. Big Maman mukana menee hautaan jokseenkin viimeinen blueslaulajatar - Koko Taylor jää vielä, mutta uusia yrittäjiä on todella harvassa.

P.S. No niin, saapuihan se odottelemani single Bay-Tone 107. Big Mama's Blues on hidas instrumentaali, jonka Willie Mae puhaltelee onnettomasti huuliharpulla. Ai anteeksi, piti kirjoittaa ponnettomasti, muttei tuo oikeastaan paljonkaan vikaan mennyt - kyllä minä pärjäilen ilman tätä raitaa. Harppua tarjoillaan myös A-sivulla You Did Me Wrong, joka kuitenkin on riuska ja ryhdikäs vaikkakin standardityyppinen blues ja siten miellyttää minua kääntöpuolta selvästi enemmän. Willie Mae "Big Mama" Thornton - kuten etiketissä mainitaan - laulaa ruudikkaasti kurkkuaan raastaen, ja itse asiassa levypuoli taitaa olla paras näistä 60-luvun puolella äänitetyistä hajasinkuista. Levymerkin osoite on muuten 1509 Fillmore St., San Francisco, California, ja sehän selittää etikettiin keltaiselle pohjalle painetun mustan silhuetin Golden Gate -sillasta.









BIG MAMA THORNTON
She's Back
(Back Beat BBLX 68)
A (1) Cotton Picking Blues (2) Willie Mae's Blues (3) Big Change (4) Walking Blues (5) Just Can't Help Myself
B (1) Hound Dog (2) They Call Me Big Mama (3) Tarzan And The Signified Monkey (4) My Man Called Me (5) I Smell A Rat


T. Talvio epäili aluksi, että äänitykset eivät ole alkuperäisiä, mutta minun levysoittimessani ne kuulostivat huomattavasti ikääntyneemmiltä. Ei se kyllä yksinomaan soittimen syytä ole, sillä kun tarkkaan kuuntelee, niin erottaa että Johnny Otis se siellä vibrafonia kilkuttaa. Levyn ykköspuoli on puhdasta bluesia, kakkospuolella aletaan sitten päästä asiaan eli vauhti lisääntyy ja torvet soivat. Kappaleessa They Call Me Big Mama ilmoittaa Willie Mae painavansa 300 paunaa, eli noin 1/7 tonnia.

LP on suositeltava niin bluesin kuin r&b:nkin ystäville, ja onhan se Hound Dog'kin mukana. Minä en kappaletta sivumennen sanottuna juurikaan arvosta, vaan sen merkittävyys perustuu siihen, että se oli v. -53 suurimpia r&b-hittejä, piti listan kärkipaikkaakin 6 viikon ajan. LP:n kansi tarjoaa hilpeitä hetkiä: Duke/peacock ilmoittaa juhlallisesti, että "This record may be played on either stereo or high fidelity machines without damage", eli ei se soitinta riko. Lisäksi takakannessa kerrotaan Big Maman suuresta vaikutuksesta "acid rockiin" ja käytetään nimitystä "Queen of underground"; Ja lopuksi vielä katkelma kansitekstistä: "Folks in Chicago say: She is the girl who came into Mike Delisa's Club, 55th & State St., and broke all records with her jump style of blues singing." Olenhan minäkin kuullut, että peilin voi särkeä kun kiljuu sopivalla taajuudella, mutta että äänilevytkin rikkoutuvat...? Vai olisiko "records" tässä sittenkin ennätys?

Juhani Ritvanen (julkaistu BN-numerossa 3/1974)





BIG MAMA THORNTON
Jail
(Vanguard VSD 79351) -75
A (1) Little Red Rooster (6.01) (2) Ball 'N' Chain (6.40) (3) Jail (5.50)
B (1) Hound Dog (2.45) (2) Rock Me Baby (6.41) (3) Sheriff O.E. & Me (3.20) (4) Oh Happy Day (3.52)
Big Mama Thornton, vcl & hca, J.D. Nicholson, pno, George "Harmonica" Smith, hca on A3, B3 & B4, Bill Potter, tenor sax, B. Huston and Steve Wachsman, gtrs, Bruce Sieverson, bs, Todd Nelson, dms
Maahantuoja Scandia, ohjehinta 29.80 mk.


Yllä olevan seikkaperäisen tuoteselostuksen jälkeen voidaankin siirtyä suoraan itse kappaleisiin. Yllättäen A1 ei olekaan Willie Dixonin tunnettu "rooster" vaan Maman itsensä säveltämäksi ilmoitettu puolinopea blues-rytky, jolla soolovuoro on suotu niin huuliharpulle, kitaralle, saksofonille kuin valitettavasti myös Nicholsonin ehkä tilanteen äkkinäisyyden vuoksi perin ontuvalla tyylillä soittamalle pianolle. Vaikka Big Mama itse lisäksi erehtyy loppupuolella jauhamaan harpullaan kulunutta "work song" -fraasia, kappale on kuitenkin aika mukaansatempaava aloitus albumille.

Tämän jälkeen kuullaankin sitten vaihteeksi ilmoitus siitä, kenen idea on Janis Joplinin versiona suosiota saavuttanut Ball 'N' Chain. Itse luomusta en ole aikaisemmin havainnut erityisen kiehtovaksi eikä mielipiteeni muutu nytkään, mutta kieltämättä Big Mama etenkin fonistin ja armottomasti vinguttelevan kitaristin tuella pystyy luomaan ajoittain hyvinkin tiheän tunnelman. A3 on laadultaan lähinnä tavanomainen hidas blues, jolla on mukana myös elossa olevista harpisteista kyvykkäimpänä pitämäni George "Harmonica" Smith. Hän ei tosin vaikuta olevan parhaassa vedossaan eikä saa edes soolovuoroa. Joka tapauksessa Smith osoittaa olevansa aivan toisen luokan harpisti kuin Thornton, jonka taivuttelijana "nauttimaa" arvostusta kuvannee seuraava muistelo: AFBF 1972:n lehdistötilaisuudessa kysyin T-Bone Walker -vainaalta, kuuluuko kiertueen jäseniin huuliharpistia. Hämmästyneen tuntuisena hän vastasi myönteisesti mainiten Big Maman nimen. En ollut siis tullut edes ajatelleeksi Thorntonia harpistina.

Hound Dogin sisällyttäminen tällekin LP:lle on kappaleen kuluneisuuden johdosta mitä tarpeettominta, vaikka Mama karjuukin alussa vallan kauhialla äänellä. Thornton, Johnny Otis ja Leiber & Stoller voisivat muuten joskus yhteistuumin kuunnella Little Son Joen ja Memphis Minnien ikuistuksen Black Rat Swing ja sen jälkeen harkita uudelleen, kannattaako Big Maman läpilyöntilevyn säveltäjästä enää kiistellä. Epäolennainen on seuraavakin ura, etenkin kun tausta on oudon pliisu. Kappaleen venyminen albumin pisimmäksi on onnistuttu saamaan aikaan ensi sijassa pitkillä instrumentaaliosuuksilla.

Levyn kiinnostavin raita on akustisine kitaroineen epäilyttävästi kantrilta kuulostava B3, jolla Smithkin saa sooloilla osoittaen taitonsa taivuttaa puhtaasti myös korkealta. Oh Happy Day on otettu mukaan kai osoittamaan Big Maman hallitsevan myös gospelin tulkitsemisen. Versio on kohtalaista luokkaa, muttei kuitenkaan kohoa lähellekään Edwin Hawkins Singersien alkuperäislevytysten tasoa.

Onhan tietysti miellyttävää todeta, että Big Mama saa edelleenkin tehdä LP:itä, joita tuodaan tännekin saakka, mutta eipä tämä tuote juuri muutoin Thorntoniin tutustuneita ilahduta. Jo vähemmän kangistuneen materiaalin käytöllä - A2, B1, B2 ja B4 olisi voitu huoletta korvata muilla kappaleilla - olisi kuulijalle luotu huomattavasti paremmat edellytykset tutustua Big Mamaan poikkeuksellisen vaikuttavana lavaesiintyjänä, jollainen hän ehdottomasti on. Ja levyn takakanteen olisi ollut aiheellista sisällyttää muutakin tietoutta kuin tämän silmäilyn alkuun jäljennetyn luettelon, joka sekin on alkuperäismuodossaan ainakin säestäjien suhteen osittain virheellinen (Nicholson esiintyy nimellä Nichols) sekä yleisesti ottaen epätarkka (mm. eri sessioiden annin ja Smithin osuuden erittelyt puuttuvat).

Jälleen kerran olisi alan tuntijoiden apu ollut hyödyksi levyä luotaessa niin taiteellisista kuin kaupallisistakin syistä.

Vesa Walamies (julkaistu BN-numerossa 3/1976)





BIG MAMA THORNTON
Quit Snoopin' Round My Door
(Ace CH 170) -86
A (1) Rock A Bye Baby (2) Hard Times (3) I Ain't No Fool Either (4) You Don't Move Me No More (5) No Jody For Me (6) Let Your Tears Fall Baby (7) Everytime I Think Of You (8) Mischievous Boogie
B (1) Just Like A Dog (Barking Up The Wrong Tree) (2) I've Searched The Whole World Over (3) How Come (4) Night Mare (5) Stop Hoppin' On Me (6) Story Of My Blues (7) Laugh, Laugh, Laugh (8) The Fish
Äänitteet vuosilta 1951-55.


Tätä levyä on odotettu yhtä hartan innostuneesti kuin hullu sitä päivittäistä puuroannosta. Mistä puurosta hullu muuten tykkää? Vanhan perimätiedon mukaanhan se tykkää. Ruispuurosta? Neljän viljan huitale -puurosta? Riisipuurosta vai kenties omenariisipuurosta?? Veikkaan, että mannapuurosta, koska se on hullu. Jos se on pähkähullu niin sitten paprikamannapuurosta... Kovin pitkä ja vaivalloinen - etten sanoisi puuroinen - tämän albumin tie musiikinharrastajan hyllyyn on kuitenkin ollut. Tai ei välttämättä tämän, mutta jonkun samantyyppisen: tähän saakka Big Mama Thorntonin klassisia Peacock-levytyksiä on saanut käsiinsä ainoastaan mikäli on jollain konstilla onnistunut hankkimaan albumin "She's Back" (Back Beat 68). Ja sekään ei ole jostain kumman syystä ollut järin yksinkertaista ja helppoa. Mutta nyt siis vihdoin ja viimein on tarjolla albumillinen tämän suuren persoonallisuuden parhaita tuotteita, ja levyn arvoa lisää se, että Big Maman huonoimpiin levytyksiin kuuluva Hound Dog on jäätävän rauhallisesti roiskaistu syrjään. Senhän kyllä löytää moneltakin kokoelmalta, jos välttämättä haluaa. Kirjoitin Big Mamasta jutun BN:ään 5/82, ja käsittelin siinä lähes kaikki tämänkin albumin kappaleet. Mihinkään yksityiskohtaiseen näpräämiseen en aio siksi ruveta. Riittänee todeta, että albumi sisältää raakaa ja tehokasta rhythm & bluesia. Big Maman kireähkö tyyli ja kolkko kurkkuääni eivät varmaankaan kaikkia miellytä, mutta siitä ei päästä yli eikä ympäri, että tällä LP:llä on monta kovan luokan r&b-klassikkoa. Taustoista vastaa mm. Johnny Otis joukkoineen (Pete Lewis, kitara, James von Streeter, foni, Lady Dee Williams, piano jne.), ja esim. LP:n avauskappale on kerrassaan komea jump-blues, samoin Peacockin vakiokaluston (?) kanssa levytetty A6, joka taitaa olla oma suosikkini kaikista albumin raidoista. Vuonna -55 pidetyssä sessiossa säesti fonisti Bill Harvey bändeineen kitaristinaan Roy Gaines. Tuloksena olivat raidat A4, B3, B7-8 ja vaikka Ray Topping kehuukin kansiteksteissä julkaisematonta A4:ää ja erityisesti kitarasooloa, niin minusta ontuva sävelmä ja Gainesin yhden nuotin narutus eivät erityisiä kommentteja ansaitse. OK levy kyllä, mutta itse pidän enemmän toisesta julkaisemattomasta, Otisin kanssa levytetystä hitaasta bluesista A2. Mainitun juttuni kirjoitusvaiheessa puuttui kokoelmistani B2 - nyt tämä hidas, synkkä blues saadaan sitten kahtena ottona, joista jälkimmäinen lienee se singlellä ilmestynyt. Tämä on kerrassaan komea albumi, täydellä miehityksellä tehtyä r&b:tä ja bluesia parhaimmillaan. Kokeilkaa, vaikkette sattuisikaan pitämään Hound Dogista tai Big Maman Arhoolie-, Mercury- ja Vanguard-levyistä. En minäkään niistä enää Peacock-kiekot saatuani ole kuunnellut. Ja varautukaa saman tien haeskelemaan Back Beat -LP:tä, päällekkäisyyksiä kun nimittäin ei ole...

Juhani Ritvanen (julkaistu BN-numerossa 5/1986)





BIG MAMA THORNTON
You Ole Houn' Dawg
(Ace CHAD 277)
A (1) Hound Dog (2) Walking Blues (3) My Man Called Me (4) Cotton Pickin' Blues (5) Willie Mae's Blues (6) The Big Change (7) Partnership Blues (8) I'm All Fed Up
B (1) I Smell A Rat (2) I Just Can't Help Myself (3) Yes Baby * (4) Tarzan And The Signified Monkey ** (5) They Call Me Big Mama (6) Before Day (Big Mama's Blues) (7) Me And My Chauffeur
Äänitteet vuosilta 1951-65
* = with Johnny Ace
** with Elroy Peace


Siksi monta puolitoistametristä ja lyhyempääkin r&b-laulajatarta on viime aikoina tullut näiden levyarvioiden yhteydessä vastaan, että vaihteen vuoksi oli ihan mukava saada käsiinsä tämä Willie Mae "Big Mama" Thorntonin toinen Ace-LP; se ensimmäinenhän oli nimeltään "Quit Snoopin' Round My Door" (Ace CH 170) ja arvioitiin BN:ssä 5/86. Tämän albumin myötä on laulajattaren koko Peacock-tuotanto ainakin julkaistujen sinkkujen osalta nyt kätevästi saatavilla - ensimmäisellä kiekollahan oli mukana pari aiemmin julkaisematonta Peacockia, mutta tälle niitä ei enää otettu, vaikka tavaraa kyllä oli purkissa jopa vanhan Leadbitter/Slavenin mukaan. Vahinko, sillä parempaahan sieltä taatusti olisi löytynyt kuin nuo b-puolen kaksi viimeistä vähän onnetonta vuoden -65 äänitettä singleltä Kent 424.

Tämä "uutuus" (jo viime vuoden levy...) sisältää KAIKKI vanhan LP:n "She's Back" (Back Beat 68) kymmenen raitaa, joten sen omistajille ei kovin paljon uutta ole tarjolla, mutta tuskinpa heitä kovin monta Suomessa onkaan - ainakin minun käsittääkseni levy oli hyvinkin hankala hankittava, vaikka ABC taisi ottaa siitä uusintapainoksenkin. Voin kyllä olla väärässä sekä tuon uusintapainoksen että hankittavuuden suhteen, minulla kun oli onnea saada mainittu levy haltuuni jo vuosia sitten, ennen kuin kirjoitin Big Mama -juttuni BN:ään 5/82. Siellä nämä raidat on käyty jotenkuten läpikin, eikä juttuun juurikaan ole aihetta korjauksia tehdä; ehkä nyt kuitenkin sen verran, että Pentti Salmen lauserakenne katkeilee yhä pahemmin. Kirjoitin Thornton-tarinan näköjään vuoden -82 Ateenan yleisurheilun EM-kisojen jälkeen...

Willie Mae Thorntonin ainokainen mutta sitäkin muhkeampi hitti oli tietysti kaikkien tuntema vuoden -53 r&b-listaykkönen peräti kuuden viikon ajalta eli Hound Dog (Peacock 1612). Tuo Johnny Otisin bändin rytmiryhmän tuella levytetty noveltymäinen sävelmä merkitään yleensä parivaljakon Leiber ja Stoller nimiin, mutta osingoille on alusta alkaen ollut monta muutakin pyrkijää, kuten hyvin tiedetään, Johnny Otis listan kärjessä. Nobert Hess tuhlaa LP:n komeiden, avautuvien kansien tekstitilasta ehkä neljä viidennestä kertoakseen näistä sotkuista; lukekaa sieltä, mikäli kiinnostaa, tässä en ryhdy väitteitä ja oletuksia kertailemaan. Mainittakoon sentään se, että mies ei mainitse sanallakaan Little Son Joen joskus 30- ja 40-lukujen vaihteessa levyttämää kappaletta Black Rat Swing, joka VW:n mukaan todennäköisesti on Hound Dogin varhaisin esiintymismuoto. Tunnetuin taas on tietysti Elviksen jättihitti vuodelta -56 (RCA Victor 6604). Elviksen Hound Dog oli muuten vasta neljästoista julkaistu versio, ja jos otetaan mukaan vastauslevyt kuten Rufus Thomasin hitiksi läpilyönyt Bear Cat (Sun 181) ja "sukulaislevytykset" kuten vaikkapa Chuck Higginsin Real Gone Hound Dog (Combo 25), niin Elviksen yritys tipahtaa aikajärjestyksessä sijalle 20. Little Son Joe mukaanluettuna tietysti vielä pykälää alemmas, ja eiköhän noita muunnelmia löydy enemmänkin countrybluesin parista. Elviksen esikuvana ei suinkaan ollut Big Maman seksuaalisväritteinen slangi-ilmaisuilla höystetty kaksimielinen esitys, vaan ensimmäinen siistityillä lyriikoilla ilmestynyt valkoinen versio, Freddie Bell & His Bell Boys -levy (Teen 101) maaliskuulta 1955. Kantrin maailmassa Big Maman esitys kopioitiin lyriikkoineen päivineen useampaan otteeseen jo vuonna -53. Monista covereista ja jäljitelmistä huolimatta ainoastaan Rufus Thomas ja Sun-yhtiö haastettiin oikeuteen, ja Peacockin omistaja Don Robey onnistuikin saamaan mukavan prosentin tuon menestyksekkäimmän coverin tuotosta. Toinen uhkaaja Big Maman hitille oli Little Estherin cover (Federal 12162), kiintoisaa muuten, että taas oli taustalla Johnny Otisin bändi! Big Maman levyllähän tuo rytmiryhmä käytti salanimeä Kansas City Bill 6 Orchestra, kuutamokeikalla kun kerran oltiin. Paljon muutakin Hound Dog -historiikkia löytyy Whiskey Women And... -lehden numerosta 14 vuodelta -84, mikäli LP:n kansitekstit eivät piisaa...

Itse en ole jostain syystä koskaan erityisesti välittänyt tuosta kuumeisen tuntuisesta noveltystä, ja olenkin ihan tyytyväinen siihen, ettei Duke/Peacock yrittänyt hitti-jäljitelmää kuin oikeastaan kerran - Leiber/Stoller -sävelmä I Smell A Rat tehtiin samalla reseptillä, pelkän rytmisektion varassa, ja vaikka tulkinta tälläkin kertaa on aikamoista raastoa, niin mielestäni Young Jessie pisti ylivoimaisesti paremmaksi omalla coverillaan Modern 921 (ks. BN:t 1/83 ja 2/89). Muilla raidoilla olikin sitten jo täysi miehitys eli puhaltajat mukana, ja tulokset olivat tietysti täyteläisempiä. Vanhimmat raidat A7-8 ilmestyivät jo v. -51, ja ne ovat ajalle tyypillistä voimallista r&b:tä. A7:ltä selviää, miksi Big Mamaa on joskus sanottu naispuoliseksi shouteriksi; tällä jump-raidalla mennään kovaa, eikä aina niin tasapainoisestikaan... Singlen (Peacock 1567) kääntöpuoli A8 oli tietysti hidas blues, jolla Big Mama ilmoittaa tympääntyneensä sekä ukkoonsa että huushollin hoitoon.

A-puolen muut raidat ovat vuotta paria nuorempaa tuotantoa, nopeahko A3 taustalla hönkivine miesyhtyeineen jopa vuodelta -57. Hieman yllättäen A2, 4, 5 ja 6 ovat kaikki hitaita blueseja. Komein näistä taitaa olla Johnny Otisin bändin kanssa askaroitu Walking Blues, jolla Pete "Guitar" Lewis soittaa poikkeuksellista kyllä ihan hienostuneesti. Upea on myös Willie Mae's Blues, joka käsittämättömästi hyllytettiin ja julkaistiin vasta v. -69 tuolla Back Beat -albumilla kuten myös B2. Tälle albumille on jäänyt melkoinen nippu noita Johnny Otisin huippubändin kanssa tehtyjä äänitteitä, ja esimerkiksi They Call Me Big Mama on niin tanakkaa jump-r&b:tä kuin toivoa voi.

Johnny Acen kanssa hulvautettu duetto B3 oli ideana mielenkiintoinen, mutta menestys ei ollut kaksinen; ehkäpä tämä pariskunta oli kuitenkin liian epäsuhtainen. Joka tapauksessa balladeilla kunnostautunut Johnny väläyttää taas kerran shouterin lahjojaan, ja hyvä levyhän tämä kiistatta on. Elroy Peacen kanssa velmuiltu Tarzan-novelty ei sen sijaan pitemmän päälle jaksa pitää innostusta yllä. Apina muuten on useimmissa lähteissä Dignified, ei Signified, niin myös ainakin minun kauttani koukanneella originaalisinglellä. Elroy Peace oli jonkinmoisessa yhteydessä Johnny Otisiin, länsirannikon miehiä kun taisi olla, ja hän onnistuikin hyvin pöllähtäneen Tarzanin osassaan aina alkukuorsauksia myöten. Mies muuten teki aikoinaan myös mm. savikakun Onion Breath Baby (Swingtime 334), joten taipumuksia tuollaisiin vähän noveltyhenkisiin levyihin hänellä oli. Uskoakseni Peacelta saattaisi löytyä tarpeeksi äänitteitä omaankin albumiin, mutta kukapa sellaisen julkaisisi nyt, kun parhaat alan firmat eli Mr R&B ja Official tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän horrostilassa.

B6-7 ovat siis lähes kymmenen vuotta tuoreempia äänitteitä kuin LP:n muu sisältö. Joidenkin mielestä varmaan taso nousee heti, kun B5:n saksofonit vaihtuvat B6:n huuliharppuun, minusta taas ei. Big Mamaa ei voi kehua kuin korkeintaan kohtalaiseksi huuliharpistiksi, ja tämä hidas blues olisi parempi ilman hänen vongutustaan. B7 on kuin onkin vanha Memphis Minnien bravuuri, eikä Hound Dog -tyylinen sovituskaan kovin oudolta korvaan tunnu. Johnny Talbotin bändin saksofonisti korvaa huuliharpun. Ei ollut Talbotin bändikään niitä hiotuimpia yksiköitä musiikkimaailmassa... Murhasin tämän singlen jokseenkin perusteellisesti artikkelissani BN:ssä 5/82, muttei tämä sentään ihan niin huono ole - äänitteeni oli vain ilmeisesti off center -prässätyltä huonokuntoiselta singleltä. "Oikean" bluesin ystävät saattavat pitää näitä raitoja kovastikin arvossa.

Nyt kun Willie Maen ensilevykin on saatavilla kokoelmalla "Howling On Dowling" (Krazy Kat KK 7444, ks. BN 6/89), niin hänen tuotantonsa tärkein osa onkin helposti hankittavissa - edellyttäen tietysti, että Acen "Vol. 1" on yhä myynnissä! Kaikkihan eivät ehkä Big Maman ajoittain kireästä laulutyylistä pidä, mutta nämä kaksi Ace-kiekkoa ovat kaikesta huolimatta todella klassista rhythm & bluesia.

Juhani Ritvanen (julkaistu BN-numerossa 5/1990)





LIGHTNIN' HOPKINS & BIG MAMA THORNTON
Mighty Crazy
(Catfish 225) -01
(1) I Love My Biscuits (2) Key To The Highway (3) Come On In (instr.) (4) Messin' Around (5) Mighty Crazy (6) Lightnin' Does It (7) Lawd Have Mercy (8) Catfish Blues (9) Early One Morning (10) Rock Me Baby (11) Hound Dog (12) Ball And Chain
(Lightnin' Hopkins 1-8, Big Mama Thornton 9-12)


Englantilainen Catfish-levymerkki on viimeksi kuluneiden kolmen neljän vuoden aikana julkaissut melkoisen määrän erilaisia etupäässä bluesia sisältäviä cd-kiekkoja. Jokunen niistä on esitelty myös tämän lehdykän palstoilla, ja ylipäätään niille tuntuu olevan tyypillistä kohtalainen mutta ei aivan kiitettävän veroinen suoritustaso. Niiltä kun löytyy huomattavissa määrin korkealuokkaista ja välistä aika harvinaislaatuistakin musisointia ja jonkinmoinen huomio on kiinnitetty myös oheistekstien laadintaan, mutta kiireen, tietämättömyyden tai joidenkin muiden syiden vuoksi niiden ominaisuudet eivät aina täysin tyydytä ainakaan vaativaisen musiikin seurailijan odotuksia. Näin on asiantila myös tämän koosteen kohdalla.

Legendaarinen Sam "Lightnin'" Hopkins eli vuosina 1912-82 ja ylsi saavutuksillaan sellaiseen sankarin asemaan, että mm. hänen hautajaisissaan on arvioitu olleen läsnä peräti yli 4000 surijaa. Kitaran kuvalla varustettu hautakivikin hänelle on hankittu ja varustettu seuraavanlaisella ylevähenkisellä kirjoituksella: "Here lies Lightnin' who stood famous and tall. He didn't hesitate to give his all." Noinhan hän kaiketi enimmäkseen elikin.

Varsinkin 60-luvulla Hopkins lentopeloistaan huolimatta kierteli aika paljon ja kävi myös Euroopassa asti ainakin sen yhden AFBF-reissun verran. Lentämistä vaarallisempaa oli kuitenkin hänelle samoin kuin esim. Muddy Watersille autolla matkustaminen, sillä hänenkin kerrotaan joutuneen v. -70 pahanlaiseen kolariin. Sen jälkeen hän esiintyi yleensä vain kotipuolessaan Texasissa eikä juuri enää lähtenyt USA:n ulkopuolelle.
BR> Nyt esillä olevat äänitykset vaikuttavat kuullun perusteella olevan peräisin jostakin 70-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta. Tarkkaa ajankohtaa en pysty kertomaan, koska sitä ei Catfishin väki ole katsonut aiheelliseksi kirjata. Tai kenties se ei edes ole heidänkään tiedossaan. Toinen Salama-aiheisen tekstiosuuden puutos liittyy kahdeksanteen piisiin, minkä nimeksi on kijattu Catfish Blues ja tekijäksi McKinley Morganfield alias Muddy Waters. Itse asiassa kysymyksessä on paremminkin Deep Sea Diver, ja sen sepittäjäksi suosittelen merkitsemään monen muun blueslaulun tavoin herra tradin eli jonkun tuntemattoman kansantaitelijan.

Mitään Hopkinsin huipputuotteita nämä otokset eivät todellakaan ole, mutta kyllähän niitäkin kuunnella kelpaa. Selkeät live-session tunnelmat ovat helposti havaittavissa, kun Salama jutustelee useaankin otteeseen yleisönsä kanssa ja kun suosionosoituksiakin kajahtelee ilmoille runsaanpuoleisesti. Taiteilijan itsensä ikääntymiseen viittoilee paitsi kitaran virityksen suurpiirteisyys niin myös se seikka, että Big Bill Broonzyn ja Jazz Gillumin tunnetuksi tekemä Key To The Highway katkeaa luultavasti sanojen heikon muistamisen vuoksi jo reilun puolentoista minuutin kohdalla. Mutta toiselta puolen on aiheellista korostaa, että tätä materiaalia on tuskin löydettävissä mistään muualta ja että Hopkinsin viimeisten vuosien tallenteita on muutenkin aika vähän liikkeellä.

Sieltä USA:n etelävaltioista oli alkujaan lähtöisin myös Willie Mae "Big Mama" Thornton, joka oli syntynyt Alabaman Montgomeryssä armon vuonna 1926. Jollen aivan väärin muista, niin myös hän hakeutui sittemmin mm. John Lee Hookerin tavoin USA:n länsirannikolle, missä kuoli alle kuusikymppisenä v. -84. Niin sanottuun sydänhalvaukseen hänen(kin) elämänsä päättyi, mutta tapahtuman taustalla oli jo pitkään jatkunut erilaisten päihteiden voimaperäinen käyttö. Tuskinpa kukaan onnistui näkemään häntä likikään selväpäisenä silloinkaan, kun hän 1972 vieraili Helsingissä kyseisen vuoden alkupuolen AFBF-paketin jäsenenä.

Vuonna -51 alkaneella levytysurallaan Thornton onnistui saamaan aikaiseksi kaksi jonkinmoista hittiä. Ensimmäinen niistä on tietysti Elvis-yhteyksistään kuuluisa Hound Dog ja se jälkimmäinen on Janis Joplinin vakio-ohjelmistoon kuulunut Ball And Chain, mitä Catfishin tekstinikkari katsoo oikeaksi kutsua Hound Dogin seuraajaksi. Voihan noita piisejä toki niinkin luonnehtia, mutta jos levytyksillä on ikäeroa noin 15 vuotta, ilmaisu "follow up single" ei kyllä ole sortiltaan kaikkein osuvin.

Sieltä 70-luvun lopusta tai aivan 80-luvun alusta otaksun tämän Big Mama -satsin olevan kotoisin. Tarkentakoon ajankohdan se, joka asian minua ja Catfish-kirjoittajaa paremmin tietää. Päätelmäni pohjautuvat lähinnä eräisiin aiemmin kuulemiini noiden aikojen Thornton-tuotoksiin.

Kovin standardipitoinenhan tuo loppuosan nelikko on, ja toisallta niillä on kuultavissa miltei yhtä paljon sinänsä varsin kyvykkään säestysyhtyeen pelkkiä soitto-osuuksia kuin pääartistin itsensä laulua ja harputtelua. Varsinkin silloin mukana olleet kitaristi ja pianisti ovat nimeämättä jättämisistään huolimatta aika keskeisesti esillä. Arvattavasti Big Mama oli tuolloin jo sen verran fyysisesti heikkovoimainen, että antoi suosiolla sooloilutilaa muillekin.

Juuri kommentoitujen Hopkins-palasten tavoin myös näiden Thornton-vedätysten enin anti on ymmärrettävistä syistä laadultaan mieluummin historiallista kuin puhtaasti musiikillista.

Vesa Walamies (julkaistu BN-numerossa 5/2003)





BIG MAMA THORNTON
1950-53
(Classics 5088) -04
(1) Harlem Stars - All Right Baby (2) Harlem Stars - Bad Luck Got My Man (3) Partnership Blues (4) Mischievous Boogie (5) I'm All Fed Up (6) Cotton Picking Blues (7) Everytime I Think Of You (8) No Jody For Me (9) Let Your Tears Fall Baby (10) They Call Me Big Mama (11) Walking Blues (12) Hound Dog (13) Just Can't Help Myself (14) Night Mare (15) Rockabye Blues (16) Hard Times (17) I've Searched The Whole World Over (18) I Ain't No Fool Either (19) The Big Change (20) I Smell A Rat (21) Yes, Baby (22) Willie Mae's Blues


Willie Mae "Big Mama" Thornton (s. 11.12.'26 Montgomery, Alabama, k. 25.7.'84 Los Angeles) jäi Hound Dog -hittinsä loukkuun. Levy oli hänen kehnoimpiaan, mutta samantyyppisiin ralleihin hän jatkuvasti ajautui jatkohitin toivossa, ja turhaan. Kyseessähän oli legendan mukaan Leiberin ja Stollerin hätäisesti parissa minuutissa paperipussiin kyhäämä rallinpätkä, jonka Big Mama (BN 77) sitten vetäisi sellaisella raivolla, että tuloksena oli ykköshitti: eihän tästä noveltyhenkeäkään puutu, ja covereita sekä vastauslevyjä piisasi. Willie Maen isä oli pappi ja äiti johti kirkkokuoroa, mutta misäään ei kerrota että tytär olisi oppinsa hengellisellä puolella saanut. Päinvastoin, hän aloitti uransa tanssijana ja komediennenä. Hän opetteli myös auttavasti soittamaan rumpuja ja huuliharppua päätyen "Hot Harlem Revue" -ryhmään, ja nimeä hyödynnettiin v. '50 Houstonissa toimineen E&W-firman ainokaisella julkaisulla. "Ohhoh, onpas rupinen soundi", totesi tarkkaamon kundi tarjotessani takavuosina monen nauhurin läpi kulkenutta Harlem Stars -äänitettä All Right Baby (E&W 100), mutta kyllähän se YLE:ssä soitettiin... Nyt tuntuu siltä, että on löydetty toinenkin kappale, vai onko napsauksia vain siivottu - ruttuinen on tämän hurjan jump-rallin soundi edelleen. Joe Fritzin bändin mukana Big Mama päätyi Don Robeyn Peacock-firmalle levyttäen aluksi Joe Scottin ja Bill Harveyn bändien kanssa hienoa r&b:tä - kuunnelkaa esim. komea keskitempoinen (9) - ja sitten Johnny Otisin kera mm. mainitun hittinsä. Sillä muuten kiinnittää huomiota piikkilankakitaristin Pete Lewisin omituisen vaisu rämpytys - mitä ihmettä? Lewishän teki monilla muilla pitkän session äänitteillä helvetillisen kovaa jälkeä. Niistä muuten (13) kuulostaa pikemminkin Peacockin perusmiesten soundilta, ei niinkään Otisin bändiltä? Vaikka Big Mama tunnetaankin hitin kaltaisista vauhtiralleista niin esim. (11) on todella komea hidas blues, ja gospel-melismoja erottuu laulusta melkoisesti. Kovaa kamaa, niin kuin koko cd, ja täällähän kaiketi on alkuperäiset julkaisut - myös Ace on julkistanut tätä tavaraa (BN 101, 125), mutta teletappi-intoilijoiden sekoiluista en uskalla mennä takuuseen. Tällä on myös Johnny Acen kanssa duetoitu vauhtipala (21); minne mahtoi joutua aikoinaan singleni Duke 118...?

Juhani Ritvanen (julkaistu BN-numerossa 2/2004)





BIG MAMA THORNTON
Sassy Mama
(Just A Memory 9154) -05
(1) Tell Me Pretty Baby (2) Rock Me Baby (3) Ball And Chain (4) Watermelon Man (5) Summertime (6) Hound Dog/Walkin' The Dog (7) Sweet Little Angel/Three O'Clock Blues (8) Sassy Mama


Vuosina 1926-84 elänyt Willie Mae "Big Mama" kuuluu niiden harvalukuisten blues-suuruuksien joukkoon, joiden kanssa olen päässyt oikein henkilökohtaisesti keskustelemaan. Sehän tapahtui AFBF-kiertueen yhteydessä vuoden -72 maaliskuussa, jolloin Matti Laipion suhteiden ansiosta Ostrobotnian kabinetissa viettivät iltaansa pääosa tuon joukkion jäsenistä sekä FBS:n iskuryhmä. BN:ssä on pariinkiin kertaan julkaistu tilaisuudessa otettu kuva, missä istun itsensä neiti Thorntonin vieressä. Mitenkään erityisen syvällisiä tai valistavia asioita hän ei kuitenkaan silloin kertoillut etupäässä siksi, että hän oli kutakuinkin koko Suomessa olonsa aikana huumeessa tai juovuksissa taikka molemmissa. Big Mama Thorntonin virallinen kuolinsyy oli sydämen pettäminen, mutta käytännössä hänen taipaleensa katkesi ennenaikaisesti mm. Little Esther Phillipsin ja Big Maybelle Smithin tavoin ylenmääräiseen päihteiden käyttöön.

Tämän pyörylän hankin tietysti suurelta osin siksi, että minua kiinnosti, millainen oli hänen kuntonsa Kanadan Montrealissa 12.4.1977. Mikäli tuotteen kannessa oleva kuva on peräisin tuolta reissulta, hän oli niihin aikoihin jo melkoisesti kuihtunut parhaimmista päivistään. Aivan kohtalaisissa voimissa hän taisi vielä silloinkin olla, koskapa pystyi illan mittaan esittäytymään kolmen noin 45 minuutin mittaisen setin verran. Erilaisia stimulantteja tosin arvelen tarvitun avuksi runsain määrin.

Koosteen yleistunnelma on rentoutunut ja omalla tavallaan seesteinen. Big Maman laulu on paljolti rauhoittunut hänen kiihkeimmistä päivistään eikä kovinkaan voimallista ole hänen satunnainen huuliharpulla soittelunsakaan. Tuekseen hän oli saanut erinomaisen yhtyeen, jonka kärkimiehinä häärivät kitaristit Phil Guy ja John Primer sekä parilla piisillä pianisti Big Moose Walker. Kappalevalikoima on hänelle aika tyypillinen ja kuten arvata saattaa, mukana on kaksi Janis Joplinin ohjelmistoon kuulunutta laulua eli Thorntonin omaa tekoa oleva Ball And Chain ja Gerswinin ikivihreä Summertime. Joplinin ansiostahan Big Mama kohosi 60- ja 70-lukujen vaihteessa jopa silloisen pop-yleisön tietoisuuteen.

Asiallisissa liiteteksteissä musiikkitoimittaja Craig Morrison on yrittänyt selvitellä näiden musiikkiesitysten taustoja onnistuenkin siinä kohtuullisen hyvin. Tosin hän esim. nimeää klassikon Black Angel Blues ensimmäiseksi levyttäjäksi oikean Lucille Boganin sijasta Tampa Redin eikä tiedä Big Bill Broonzyn keskeistä osuutta Rock Me Babyn historiikissa, mutta mikäpä tässä maailmassa olisi täydellistä.

Vesa Walamies (julkaistu BN-numerossa 1/2009)





MICHAEL SPÖRKE
Big Mama Thornton - The Life And Music
(McFarland & Company, Inc., USA, 2014)


Politiikan tutkijana kotimaassaan Saksassa vielä toistaiseksi paremmin noteeratun Michael Spörken (s. 1972) nimi osattaneen näissä BN-ympyröissä jo linkittää hänen vuonna 2009 ilmestyneeseen esikoismusiikkitietokirjaansa "Living with the myth of Janis Joplin: The History of Big Brother & the Holding Co. 1965-2005". Luontevana aasinsiltana edellisjulkaisulle toimii myös tämä kautta aikojen ensimmäinen Willie Mae "Big Mama" Thorntonille omistettu elämäkerta - olihan Thorntonin käsialaksi merkityllä ja hänen v. 1968 Arhoolie-merkille levyttämällään Ball And Chain -kappaleella (Thornton tosin oli nauhoittanut laulusta varhaisemman version losangelesilaiselle Bay-Tone -yhtiölle jo 60-luvun alussa, mutta tuo esitys ei koskaan ilmestynyt äänitemuodossa) valtaisa urakehityksellinen vaikutus myös Joplinille, jonka maailmanmaine lähti samaisena vuonna pitkälti käyntiin juuri tuon paatoksellisen blues-slovarin vetämänä. Vastaavasti Joplinin tiedetään myös olleen vilpitön Big Mama -fani, jonka tarjoama ystävyys ja keikkayhteistyö edesauttoi varmasti molempia laulajattaria heidän omilla urillaan. Joplinin tapauksessa taival päättyi uuden vuosikymmenen korvilla valitettavalla, kaikkien hyvin tuntemalla tavalla, sen sijaan Thornton itse koki 70-luvulla ainakin jonkinasteisen uuden nousun päästyään paitsi levyttämään suurilevikkisille Mercury- ja Vanguard-merkeille vielä usean vuoden ajan, myös esiintymään lukuisilla kärkifestivaaleilla, kansainvälisillä kiertueilla sekä monissa tv-tuotannoissa. Vastavuoroisesti myös Thornton jaksoi etenkin elämänsä ehtoopuolella muistuttaa toistuvasti arvostuksestaan Joplinia kohtaan, sen sijaan hänen ainoan oman hittinsä Hound Dogin popularisoijasta Elviksestä laulajatar ei missään vaiheessa löytänyt vähäistäkään positiivista sanottavaa.

Pehmeäkantinen opus mahduttaa blues- ja rock'n'roll-historian erään keskeisimmän naispuolisen esitaistelijan uran kahteensataan sujuvalla englannilla toimitettuun sivuun. "Big Mama Thornton - The Life And Music" paikkaa siten olemassaolollaan silmiinpistävän aukon musiikkikirjallisuudessa, vaikkei kieliasullisesti selkeää - germaanisen kurinalaista esitystapaa noudattava Spörke kieltämättä varsinaiseen verbaaliakrobatiaan ylläkään. Sisällöllisesti teoksessa korostuvat sen päähenkilön musiikilliset aikaansannokset, Big Maman siviilielämän karikot ja haaksirikot kirjailija luovii läpi hienotunteisesti mutta toisaalta mitään peittelemättä - pitäytyen kuitenkin niiltä osin etupäässä aikalaislausunnoissa. Henkilökohtaisia tulkintoja tai johtopäätelmiä saksalainen varoo visusti tekemästä vaan antaa lukuisista haastattelu- ja kirjallisuuslähteistä poimittujen sidostarinoiden piirtää kronologista, tapahtumapaikka- ja päivänmäärädetaljeilla huolellisesti pönkitettyä kokonaiskuvaa Thorntonista.

Edellä mainitusta huolimatta Spörken nivoma elämäkerta ei kuitenkaan osoittaudu pelkästään latteaksi faktakokoelmaksi, sillä sitä Thorntonin taiteilija-arki ei tottavie ollut. Kiehtovaa muistelmatekstiä riittää mm. Big Maman ystävän ja kiertue/levy-yhtiökollegan Johnny Acen kuolemaan päätyneestä venäläisestä ruletista Houstonissa joulupäivänä 1954, karusta selviytymistaistelusta 60- ja 70-lukujen taitevuosien hippivaltaisessa Los Angelesissa sekä ylä- ja alamäet kohdanneista edesottamuksista niin amerikkalaisilla kuin eurooppalaisillakin festivaali- ja klubikentillä laulajattaren viimeisten vuosikymmenten varrella.

Poliittinen korrektius ja vankkumattoman tieteellinen tulokulma ehkä verottavat kirjan mehukkainta kerronnallista viehätystä, mutta säästävät lukijan ainakin tällä kertaa pahimmalta pohjakosketukselta juoru- tai fanijournalismin kanssa. Big Maman iän myötä voimistuneisiin terveyshuoliin liittyneiden äkkinäisten fyysisten muutosten annetaan heijastella arkitodellisuutta ennen kaikkea valokuvien kautta. Kenties teos yrittää vakuuttaa niiden sijaan liiaksikin Thorntonin osaamista huuliharpistina ja peräti rumpalina, sillä kiistatta - kuten Sprörkekin toki muistaa nostaa tekstissään esille - hänen oikeat meriittinsä olivat tyystin toisaalla. Big Mama Thornton oli parhaimmillaan ilmiömäinen laulaja, idearikas lauluntekijä, valloittava lavapersoona ja kokonaisvaltainen viihdyttäjä yhdessä paketissa. Hän oli myös peräänantamaton, vaikeinakin kausina lahjakkuuteensa luottanut, oman arvonsa tuntenut ja huumorintajunsa viimeiseen saakka säilyttänyt originelli taiteilijapersoona, joka osasi läpi uransa olla myös voimakkaita ristiriitoja, huvittuneisuutta sekä aika ajoin melkoista paheksuntaakin herättänyt karkeakäytöksinen ja kohtalokkain seurauksin juomiseen kiintynyt diiva. Oikeudenmukaisessa maailmassa Big Maman olisi silti ansainnut kasvaa tunnettuustasolla vieläkin suuremmaksi kuin hän lopulta sai koskaan olla.

Finlandia-talolla 25.3.1972 American Folk Blues -pakettikiertueen jäsenenä ensimmäisen ja viimeisen kerran Suomessa konsertoinut Big Mama Thornton kaiversi pysyvät jälkensä myös meikäläisen blues-harrastajakunnan muistoihin. "The Life And Musicin" kuvaliite paljastaa hänen viettäneen esiintymistään edeltävän sekä sitä seuranneen vuorokauden Helsingissä. Voi veljet, olisipa sitä päässyt kärpäseksi Vuorikadun hotelli Hospizin (nyk. Arthurin) kattoon vakoilemaan, mitä kaikkea silloinen matkaseurue T-Bone Walkerin ja kumppaneiden johdolla ehtikään näillä kulmilla puuhailla. Siihen puoleen ei Spörke osaa tai sitten vain kainouttaan tohdi kantaa ottaa - Blues Newsin puitteissa sen sijaan aihetta on jaksettu ruotia ajan saatossa varsin railakkainkin kieli- ja mielikuvin.

Pete Hoppula (aikaisemmin julkaisematon)



Göteborg, Ruotsi 21.3.1972 (Thornton, Paul Lenart & T-Bone Walker) (c) Erik Lindahl