Teksti: Sami Ruokannas, Matti Nuutinen; Kuvat: Pertti Nurmi

RaumaBlues

Viime numerossamme kattavasti esitelty, Louisianan poppia soittava C.C. Adcock soitti Fat Possum -sävyistä kamaa jo perjantaina Kalliohovin klubilla. Klubikeikat olivat hyvä ja kaivattu lisä Rauman Bluesin antiin. Moni tulee bluesviikonlopuksi Raumalla joka tapauksessa jo päätapahtumaa edeltävänä iltana, joten on mainio oivallus järjestää heille aiheeseen liittyvää ohjelmaa. Kalliohovin klubi tosin sai tällä kertaa paikalla olleilta kritiikkiä soiton liian suuresta volyymistä ja huonosta miksauksesta.
Adcock kuuluu nuoriin ja lupaaviin bluesin uudistajiin. Häntä voi verrata esim. tänä kesänä Puistobluesissa soittaneeseen Tommy Castroon. Perinteisen bluesin ystävät eivät välttämättä sulata näitä modernisoijia, mutta toiset ottavat uudet tuulet iloiten vastaan. Pitipä heistä tai ei, uusien tekijöiden myötä koko blues uudistuu, pysyy elossa ja saa uutta yleisöä. Raumalaisille järjestäjille täytyy taas nostaa hattua tämän Suomessa aiemmin lähes täysin tuntemattoman artistin esittelemisestä. Lisäarvoa Adcockin soiden soundiin toi veteraanirumpali Doyle Bramhall.
Magic Slim & The Teardropsin 90-luvun alun vierailu Suomessa kuuluu maamme blueshistorian huippuhetkiin, jota on muisteltu toistakymmentä vuotta. Tuolloin Teardropsin kokoonpano oli sen historian paras, basistinaan Nick Holt ja kakkoskitaristinaan John Primer.
Aivan samalle loisteliaalle tasolle ei tällä kertaa päästy, mutta Slimin keikka oli joka tapauksessa hyvä annos Chicagon perusjunttausta. Yleisön kommentit vaihtelivat siten, että suurimmalle osalle Slim on perusbluesina upeimmillaan ja joillekin tylsimmillään. Valtaosa tuntui pitävän kuulemastaan, eikä ihme sillä vaikka Teardropsin blues on perusjuttua, se on peruskauraa jollaista harvoin enää missään kuulee. Tuota ”perus”-etuliitettä vastaan sotii tavallaan myös Magic Slimin soundin omalaatuisuus. Kitaran vibrato on tunnistettava ja ainutlaatuinen. Samalla tavalla ei tässä maailmassa kitaraa soita kukaan toinen. Fyysiseltä kunnoltaan Slim näytti voivan paremmin kuin vuotta aiemmin, kun näin hänet Ruotsin Sweden Rockissa. Toki mies istui osan keikasta jakkaralla. Ainutlaatuiseksi esiintymisen teki se, että James Cotton vieraili harpistina lavalla. Slim on soittanut Cottonin taustalla levyilläkin ja sai nyt harppumestarin vieraakseen. Teardrops-bändistä erottui edukseen toinen kitaristi John McDonald, jonka viiltävä kitara toi esim. "Help Me" -klassikkoon uusia ulottuvuuksia.
Magic Slimin, Cottonin ja Sumlinin myötä kahdeskymmenes Rauma Blues oli esiintyjäkaartiltaan kaikkien aikojen kovin Suomessa koettu bluesfestivaali.
Sami Ruokangas

Harmonica Party! James Cotton Band feat. Hubert Sumlin Rod Piazza & The Mighty Flyers

Rauma Blues satsasi jälleen harpisteihin. Viime vuonna saimme kuulla Charley Musselwhiten hienoa yhtyettä ja tänä vuonna huuliharpun suuret legendat James Cotton ja Rod Piazza toivat paikalle kaikki bluesharpismin todelliset diggarit.
Mr. Superharp James Cotton oli minulle oikeastaan yllätys, sillä niin sielukas esitys kokonaisuudessaan oli. Vaikka Cotton ei itse enää pysty lauluhommiin kurkkusyöpänsä takia, oli hänen soittonsa edelleen vahvaa. Hän liidasi hommaa koko ajan heiluttaen pyyhettään ja osoitti olevansa bandin todellinen pomo. Laulupuolen hoiteli suurimmaksi osaksi minulle aiemmin tuntematon kitaristi Harrison "Slam" Allen, sekä yhtyeen valkoinen toinen kitaristi Tom Holland. Molemmat kitaristit täyttivät paikkansa ja varsinkin Holland oli mieleeni nimenomaan komppikitaristin ominaisuudessa. Ohjelmisto kattoi Cottonin levytysuran lähes koko kaaren mukaan lukien mm. Blow Wind Blow, Rocket 88, Love Me Or Leave Me ja That’s All Right. Väliin vetäistiin muutamat pitkät instrumentaalit, joissa Cotton näytti taitonsa huuliharpun käsittelyssä. Keikka oli kokonaisuudessaan tasapainoinen ja nimenomaan blueskeikka ilman funkin häivää.
Legendaarinen Howlin’ Wolf-kitaristi Hubert Sumlin liittyi porukkaan lopuksi, vaikka paikalle saapumisessa oli kuuleman mukaan ollut isoja ongelmia. Kitaristina hän on lähes entisensä, mutta vokalistia hänestä ei kyllä saa tekemälläkään. Painavathan tosin ikävuodetkin (yli 70) jotakin. Hubert esitti omia biisejään ja lisäksi tietysti Howlin’ Wolfin kanssa levyttämiään klassikoita. Tämän legendan pelkkä näkeminen on jo sinänsä vaivan arvoinen ja studiossahan hän tekee edelleen hyvää jälkeä, josta osoituksena viimeisin albumi ”About Them Shoes” (Tone-Cool)(ks. BN-1/2005).
Rod Piazza toi paikalle tuhdin paketin Mighty Flyers -yhtyeen muodossa. Piazzan pitkäaikaiset soittokumppanit, pianistivaimo Honey Piazza ja basisti Bill Stuve kuuluvat vuodesta toiseen kokoonpanoon. Rodilla on ihmeellinen kyky löytää aina uusi pätevä kitaristi vanhan tilalle. Nyt pestin on saanut Henry Carvajal, joka kitaristin taitojen lisäksi myös laulaa. Piazza on muutenkin siirtänyt vastuuta bandin muiden jäsenten harteille. Honey on nykyisin oikeastaan keskeisimmällä paikalla lavalla ja Rod itse sivustalla. Ohjelmistossa saimme kuulla paljon kappaleita uudelta loistavalta cd/dvd:tä ”For The Chosen Who” (Delta Groove), jota yhtye myös kauppasi keikan jälkeen. Mighty Flyers on tunnettu yhtyeenä, jonka balanssit ovat aina kohdallaan ja harppusoundit viimeisen päälle. Piazzan täydellinen soittotaito ja lähes 40-vuotinen (!) ura näkyvät hänen esiintymisessään. Ehkä turhaa yleisön kosiskelua lukuunottamatta keikka oli Little Walter-lainoineen mahtavaa kuunneltavaa ja katseltavaa.
Harppudiggareille täydellinen ilta unohtamatta Magic Slimiä, joten ainakin allekirjoittaneelle kesän kovin festari.
Matti Nuutinen