Blues Newsiltä pyydetään tasaisin väliajoin 90-luvulla käynnistyneen mutta sittemmin pitkäksi toviksi hiipuneen "BN autiolla saarella" -sarjan palauttamista osaksi lehden vakiosisältöä. Toive on oivallinen ja jopa perusteltu, onhan BN:n tekemiseen osallistuva aktiiviväki viime vuosien saatossa melkoisesti kasvanut, osittain myös vaihtunut - eivätkä kaikki toimituskunnan konkaritkaan ole vielä tätä kansalaisvelvollisuuttaan suorittaneet.
Virallisesti Pekka Talvenmäen numerossa 1/1992 käynnistämä "BN autiolla saarella" on edennyt printtilehdessä 15. osaansa. Muut aikaisemmin ilmestyneiden kirjoitusten tekijät ovat Juhani Ritvanen (BN 2/1992), Aimo Ollikainen (BN 4/1992), T.J. Malin (BN 5/1992), Tarmo Talvio (BN 1/1993), Timo Pöyhönen (BN 2/1993), Vesa Walamies (BN 3/1993), Jari Toivonen (BN 4/1993), Jari Kolari (BN 5/1993), Martin Easterbrook (BN 5/1994), Erkki Sironen (BN 6/1994), Mikke Nöjd (BN 2/1995), Jarkko Ravi (BN 5/1995), Heikki Suosalo (BN 2/1997) sekä Riku Metelinen (BN 2/2014), minkä lisäksi omia autiosaari-suosikkeja on tivattu usein myös haastatteluihin päätyneiltä artisteilta. Heistä perusteellisimman selvityksen mieliäänitteistään on laatinut Jussi "Jo' Buddy" Raulamo BN-numeroon 6/2013. Samaa aihepiiriä sivusi myös Markku Heinosen erillisselvitys "Kolme levyä autiolla saarella" numerossa 5/1990.
Sarjan elvyttämisen puolesta puhuvat myös ne melkoiset muutokset, joita on matkan varrella tapahtunut paitsi ihmisten musiikkimauissa, myös äänitteiden kuuntelu- ja hankintamuodoissa. Tässä suhteessa "Autiosaari"-pelin säännöt ovat sentään olleet jo alun alkaenkin joustavia, kantavana ideana kun on pyytää kutakin henkilöä poimimaan seurakseen fiktiiviselle hylätylle saarelle ne kappaleet (alkujaan sarjassa oli tarkoitus keskittyä maksimissaan viiteenkymmeneen ensisijaisesti singleillä julkaistuun äänitteeseen, mutta satunnaisesti mukaan on kelpuutettu myös albumikokonaisuuksia), jotka merkitsevät kirjoittajalle jollakin omaperusteisella logiikalla eniten joko juuri nyt tai jossain aikaisemmassa elämänvaiheessa - ja sitten kuvailemaan valintoja parhaaksi katsomallaan tavalla.
Koska tehtävä ei kuitenkaan ole yhtään liian helppo, jouduin myöntämään itsellenikin muutamia sääntöpoikkeamia, joiden kautta kuvittelisin pääseväni edes hitusen lähemmäs henkilökohtaisten kuuntelutottumuksieni sekä kieltämättä pahanlaiselle extreme-asteelle jo aikoja sitten karanneen keräilyharrastukseni perimmäisintä olemusta. Oheinen listaus koostuu siten kaikkiaan 180 levyhyllyyni jossain vaiheessa haaksirikkoutuneesta 45 kierroksen alkuperäispainoksisesta vinyylisinkusta (+ muutama hyvin lähelle kellunut "bubbling under" -lajitoveri), jotka luokittelen omassa makuhermostossani amerikkalaisittain ns. "double A-sidereiksi", toisin sanoen julkaisuiksi, joiden sekä A- että B-puolet sisältävät sellaisen raidan, jota ilman en voisi edes harkita yksinäistä illanviettoa kauneimmallakaan trooppisella palmusaarella (mikä rajaakin ilahduttavasti ulkopuolelle jo melkoisen joukon yksittäisiä huipputallenteita). Lähtökohtaisesti, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kultakin artistilta on kelpuutettu mukaan ainoastaan yksi levy. Listalle valikoituneet kiekot on esitetty satunnaisessa mutta kuitenkin jollain tapaa teemoittain ryhmitellyssä järjestyksessä. Tuotteet ovat amerikkalaisvalmisteisia ellei kataloginumeron edellä toisin todeta.
1970-luvun tuotteena en voi valitettavasti hekumoida kuunnelleeni naskalina Solomon Burkea rätisevältä merirosvoradiotaajuudelta tai hurahtaneeni musiikki-intoilun pariin vaikkapa Little Walterin esiintymistä Helsingin Kulttuuritalolla 1967 hämmästellen. Sen sentään tiedän, missä oleilin Elviksen kuolemasta uutisoitaessa - tosin ikää oli tuolloinkin niin poskettoman vähän ettei siitäkään päivästä ole minkäänlaisia muistijälkiä mieleen kaivertunut. Mutta musiikkiin... siihen meidän perheessä oltiin suhtauduttu keskivertoa vakavammin - vai tulisiko sanoa tietynlaisella "hulluudella" - jo kauan ennen syntymääni. Esimerkiksi kertoman mukaan eräs ensimmäisistä vanhempieni (molemmat innokkaita tanssilava-aktiiveja aina 70-luvulle saakka) seurusteluaikojen riidoista 50- ja 60-lukujen taitteessa koski laulua Sixteen Tons, yhtä äitini silloista suosikki- ja kestosoittolevyä (tarina ei paljasta, kenen laulajan versiona), isäni ei kai sitten niinkään...
Äidin puolelta on myös alkujaan lähtöisin aina näille päiville saakka jatkunut kitaransoittoharrastukseni - hän kun opetti luku- ja kertolaskun ynnä muiden elämänviisauksien ohella noin nelivuotiaalle pikku-Petelle mm. Emma- ja Tuol' On Mun Kultani -kappaleiden melodiat. Niillä päästiinkin jo... ellei pitkälle niin lupaavaan alkuun. Myös isäni huhutaan soitelleen omassa hamassa nuoruudessaan huuliharppua - liekö siellä Pälkäneen ja Aitoon maalaismaisemissa sitten tehty vaivihkaa hämäläistä bluesharppuhistoriaakin?
Emman peruja oli joka tapauksessa varhainen innostukseni nimenomaan instrumentaalimusiikkiin, jonka pyhässä idolikeskiössä patsastelivat kotimaisten '63 vuosikerta-rautalankaorkestereiden sekä heidän surf-henkisempien amerikanserkkujensa The Venturesin ja The Astronautsin ohella Link Wrayn, Travis Wammackin, Dick Dalen, Lonnie Mackin, Roy Buchananin, Joel Scott Hillin sekä Davie Allanin kaltaisia myyttisiä hahmoja, joiden nimet vilahtelivat tämän tästä mm. Kicks- ja Now Dig This -lehdissä sekä edellisten kotimaisissa verrokeissa kuten Moondogsissa (tai lähinnä sen lyhytikäisessä sisarjulkaisussa Instant Mashedissa), Too Much Noisessa ja mikseipä silloin tällöin myös Blues Newsissa.
Pitkälti viimeksi mainitun aviisin opastamana ilmaantuivat edellisten rinnalle pian myös muutamat valikoidut mustat kitaristisankarit, ensiaallokossa K.W. Blomqvistin radio-ohjelmissaan monasti ylistämä Mickey Baker, oman tiensä kulkijat Freddy King ja Earl Hooker sekä bluesmaailman tuhma poika Ike Turner. Pyhään instrumentaali-rinkiini kelpuutin lisäksi vaivatta monet rämäpäiset R&B-saksofonistit kuten Big Jay McNeelyn ja Buddy Lucasin sekä Memphisin Stax-soundin voimahahmojen, simppelillä Hammond-juntallaan hurmanneen Booker T. Jonesin ja poikavuosien suosikkileffasta Blues Brothersista tajuntaan iskostuneen Steve Cropperin maagisen Booker T. & The MG's -yhtyeen.
Oikeastaan kesti aikansa ennenkuin edes opin todella pitämään lauletusta musiikista, oli sitten kyse mistä tyylilajista tahansa. Keräilyvillityksen pahentuessa sekä myös samalla satunnaisen dj-keikkailun myötä lähinnä amerikkalaista ja englantilaista instrotuotantoa on kovia kokeneisiin Lundia-hyllyihini kertynyt sittemmin varsin runsaasti, mutta nuoruudenrakkauteni suomalaiseen rautalankaan tulee säilymään ikuisesti tulisena, olivathan ensimmäiset kouluaikojen bändivirityksenikin juuri rautiksen ja Agents-viritteisen beat-materiaalin ympärille kasattuja.
LAIKA & THE COSMONAUTS: Kiiriminna (Oi Dai) / Marilaulu
(Dojo DOJS 1003, -91)
Mäntsälässä - erään tietyn lapsuuteeni vahvasti kytkeytyneen nuorisobuumin "pääkallopaikalla" aina aikuisikään saakka varttuneena sekä toisaalta kaikkiin mahdollisiin muihinkin 50- ja 60-lukuisiin musiikinlajeihin (mm. Blues News- ja Folk & Country -lehtien toimittajana kunnostautuneen) isoveljeni Jarmon myötävaikutuksella perusteellisesti sisäänajettuna tapauksena on termi rockabilly kuulostanut omissa korvissani alusta pitäen jokseenkin kornilta sekä ennen kaikkea tarpeettoman yksioikoiselta. Itse pyrin välttämään sanan käyttöä viimeiseen asti esim. BN-kirjoituksissani, mikä ei ole silti hillinnyt yhtään hamstrausviettiäni myös rockabillyäänitteitä kohtaan (englantilainen 70-luvun "revival"-tuotanto mukaan lukien). Genren suurteokset Elviksen Sun-sinkuista alkaen samoin kuin laajahkoa kulttimainetta nauttivat alan pienipainoksiset obskuurijulkaisut voinen jättää listaltani lähinnä sivumaininnoiksi, sillä en luultavasti tule koskaan omistamaan niin paljon ylimääräistä mammonaa niiden hankkimiseen alkuperäisinä soittokuntoisina yksilöinä. Nykypäivän trendinä kun tuntuisi olevan, että originaalisinkkujen kysyntää korreloivat pyyntihinnat nousevat markkinoilla eksponentiaalisesti sitä mukaa kuin niistä julkaistaan tuoreita ja vastavuoroisesti hyvinkin helposti saatavilla olevia identtisiä "repro"-kopioita. Vinyylifriikkien omintakeisessa arvomaailmassa logiikalla tai edes terveehköllä järjen käytöllä ei tuloksia juuri saavuteta.
Paisuneiden lähtöhintojen ohella levynkeräily on tietysti muuttanut muotoaan muutenkin. Tunnen olevani tavallaan etuoikeutettu saadessani vielä kokea sen ajan,
jolloin tietoa käytetyistä sinkuista oli haalittavissa levykauppojen lisäksi vain parin alaan erikoistuneen printtilehden monasti käsinkirjoitettuja myyntilistoja
selaamalla. Puhumattakaan siitä uskon puutteen ja epätoivon rajamailla häilyneestä olotilasta, jotka oli vain jotenkin kestettävä sinä aikana, jolloin
kirjekuoressa lähetyt dollarit (tai muut maksuvälineet) olivat matkalla usein kaukaiseenkin päämääräänsä ja edelleen levylähetyksen siirtyessä pikkuhiljaa
kohti koti-Suomea. Ei ollut siihen aikaan kaikki valmiiksi katettuna ja yhden napin painalluksen päässä internetissä,
ei ollut sivustoja joista kaivella tarvittavaa lisätietoa hankintapäätöksen tueksi - eikä etenkään minkäänlaisia
mahdollisuuksia kuunnella etukäteen ääninäytteitä niminä kiinnostavilta kalskahtaneista myyntiartikkeleista.
Varsinaisen rockabilly-sektorin suurista maskuliinisista äänistä erityisiä täpinöitä niskavilloihini ovat
vuosikymmenten ajan tuottaneet mm. Charlie Feathers, Eddie Bond, Burnetten veljekset Johnny
ja Dorsey (kaikkiin edellä mainittuihin liittyy olennaisesti eräs ensimmäisistä LP-hankinnoistani,
vuonna 1980 ilmestynyt amerikkalaiskokoelma "Johnny Burnette's Rock And Roll Trio And Their Rockin'
Friends From Memphis", joka alkujaan tutustutti minut myös myöhemmin tärkeään asemaan nousseeseen
memphisläiseen musiikki-originelliin Jim Dickinsoniin), Billy Lee Riley, Bob Luman, Jack Scott sekä
Carl Perkins. Yksi ylitse kaikkien muiden on silti Gene Vincent, jonka 50-luvun Blue Caps -äänitteet
tulevat edustamaan henkilökohtaisessa alltime-rankingissani ei niinkään rockabillyn vaan koko
rock'n'roll-käsitteen alla tunnetun musiikin täydellisintä ruumiillistumaa. Tälle listalle olen
kuitenkin valinnut kuningas-Geneltä kaikkien aikojen rakkausballadi-tulkinnan Unchained Melody,
jonka olimme vaimoni Merin kanssa valinneet kumpikin tykönämme jo vuosia aikaisemmin - siis toisiamme edes vielä tuntematta - itsestäänselväksi häälauluksemme.
Wanda Jacksonin ja Janis Martinin tapaisten klassisten rock'n'roll-laulajattarien ohella
pienenpieni pervertikko sisälläni on osannut antaa arvoa myös 50- ja 60-lukujen
vaihdevuosien "hömppäisemille" naisäänille kuten Ann-Margretille,
Nancy Sinatralle ja Jo Ann Campbellille. 60-luvun valkoihoisista äänilevyvaltakunnan kuningattarista
ei ole syytä unohtaa myöskään Jackie DeShannonia, Lulua, Billie Davisia eikä etenkään upeaäänistä Timi Yuroa.
"Uudemman polven" tekijöistä ylitse muiden ovat diggailu-hierarkiassani iät ajat komeilleet jykeväsoundinen Robert Gordon, Bostonin villimies Barrence Whitfield,
Ruotsin oma tee-se-itse-legenda Hank C. Burnette sekä Britteinsaarten kasvatit The Wild Angels, The Flying Saucers ja laulaja-kitaristi James Hunterin 80-luvulla perustama Howlin' Wilf & The Vee-Jays. Kattavammin laajanpuoleisen makuni
eri piirteisiin saa tuntumaa vuodesta 1998 lähtien ylläpitämäni verkko-fanzinen www.wangdangdula.com välityksellä.
Pitkäaikaisia keräilykohteitani ovat myös olleet kotimaiset ennen vuotta 1970 ilmestyneet roots-sinkut ja -EP:t
sekä eritoten ulkomaalaisten artistien Suomessa valmistetut ns. "import-levyt". Valkoisen rock'n'rollin
maailmasta yhä edelleen ylitsepääsemättömiä löytöjä edustivat 60-luvun ensipuoliskon "piano/saksofoni-combot",
joiden rhythm'n'bluesia, twistiä, go-go:ta, surf-musiikkia, esi-garagea ja soulia sekoitelleessa
ykkösryhmässä marssivat Tacoman, Washingtonin sankarit The Wailers, The Sonics ja The Galaxies sekä Keskilännestä tulleet The Trashmen, Myron Lee & The Caddies,
The String Kings sekä The Accents. Varhaisimpiin puhkikuuntelemiini LP-levyihin kuuluivat juuri tämänkaltaisesta materiaalista koostuneet hollantilaisen White Label -merkin "Minnesota Rock-A-Billy-Rock" -kokoelmat, joiden rouhean demomaisen sisällön opiskelin tarkoin myös kitarallani ulkoa.
Allekirjoittaneen blues-herännäisyys koitti melko "myöhäisellä" iällä, ja tunnustan olevani yhä esim. perinteisen
kitaravetoisen Chicago- tai countrybluesin osalta pikemminkin utelias sivustaseuraaja kuin
vannoutunut fani ja tuntija. Toki alan merkkiteokset olivat minullekin tuttuja jo nuorena - kiitos jälleen isoveljeni
mittavien levykokoelmien - joiden turvin pääsin vaivihkaa pohjustamaan oman keräilyni aloitusta ja erikoistumaan
siten suoraan lähtöruudun kautta kulkematta selvästi vieraampiin äänitehistorian sankareihin. Vauhtiin päästyäni
vastustamaton gravitaatio ajoi musiikkimakuani vääjäämättä kohti Louisianan swamp bluesia ja taas toisaalta
urbaanimpaa, etenkin New York -lähtöistä orkesteri-rhythm'n'bluesia sekä doowopia. Stompin'-, Still- ja Savage Kick -merkkien
Little Richard -musiikkiperinnöstä ammentaneiden "black rock'n'roll" -kokoelmien jättämät äänijäljet olivat
niin ikään järkälemäisiä (Herra Penniman itse taas kuuluu siihen artistikategoriaan, joiden tuotannosta
olisi voinut valita tähän luetteloon vallan hyvin aivan minkä sinkun tahansa) - ja sitä kautta kasvoi myös
pohjaton arvostukseni edesmenneiden Juhani Ritvasen sekä Marko Tapion BN-kynäelmiä kohtaan.
Sen sijaan BN:ssä usein juuri Ritvasen suulla ääneen lausuttuja ja sen seurauksena muutenkin
roots-harrastepiireissä usein toistettuja New Orleans -laulajiin kohdistuneita pilkkahuutoja en ole aina jaksanut
täysin ymmärtää. Louisianan leppoisan lespaava tyyli toimii itselleni etenkin pieninä annoksina mitä
mainioimmin - ja mikä parasta, siinä karsinassa ei eroteltu/erotettu mustia valkoisista
edes katalalla 50-luvulla.
Kaikkein traditionaalisinta yli puolen vuosisadan takaista blues-materiaalia Howlin' Wolfista John Lee Hookeriin ja Jimmy Reediin olen
viimeisten 10 vuoden aikana poiminut talteen etupäässä 78-kierroksisessa formaatissa, mutta savikiekkovanhuksiahan
ei kai paranekaan kuljettaa minnekään autiosaari-ilmastoon rapistumaan...
Kronologisesti eteenpäin siirryttäessä, 60-lukuisen soulin rytmit aloittivat puhuttelemiseni vasta paljon bluesiakin myöhemmin. Yhä edelleen pitäydyn mieluummin mainitun vuosikymmenen alkutaipaleen tanssipainotteisissa r&b-numeroissa tai northern soul- ja popcorn-maisemissa kuin sukellan syvälle deepin maailmaan - sen sijaan konkreettisesti tanssiparketille tätä partaveistä on aivan turha yrittää houkutella! Edelleen verrattain bluespainotteisen luettelon häntäpään huipentaa - toivoakseni ymmärrettävänä poikkeuksena - ainoalta meidän taloudessamme säännönmukaisesti 24.12. soivalta teema-albumilta poimittu iki-ihana Darlene Love -klassikkopari - mutta sehän riittää, levynkeräilypuuhissa kun näitä jouluaattoja tuppaa tulemaan vastaan useamminkin kuin vain kerran vuodessa!
Ja miksikö nimenomaan 180 sinkkua? No, jotakuinkin sen verran näitä pienokaisia nyt sattuu suuremmitta kivuitta mahtumaan yhteen DJ-tilaisuuksissa sinnikkäästi mukanani retuuttamista vinyylibokseista...
-- Pete Hoppula, huhtikuussa 2015 --
Link Wray & His Ray Men - Jack The Ripper (Swan, 1963)
Mickey Baker - Do What You Do (King, 1965)
Travis Wammack - Night Train (Atlantic, 1967)
The Strangers - Rockin' Rebel (Titan, 1959)
Lonnie Mack - Chickin' Pickin' (Fraternity, 1964)
The Ventures - Lullaby Of The Leaves (Dolton, 1961)
Eddie & The Showmen - Squad Car (Liberty, 1963)
Ike Turner & His Kings Of Rhythm - The New Breed Pt. 1 (Sue, 1965)
Jerry & Reggie - Shoo Shoo (M.O.C., 1964)
The Strangers - Castle Mood (Scandia, 1963)
The Krew Kats - Peak Hour (His Master's Voice, 1961)
The World Famous Upsetters - Cabbage Greens (Sound Of Soul, 1966)
Chico Hamilton - Conquistadores (Impulse!, 1965)
Edgar Blanchard - Let's Get It (Ric, 1958)
Joe Lee & Orchestra - Hang-Out (Fernwood, 1959)
The Johnny Burnette Trio - The Train Kept A-Rollin' (Coral, 1956)
Bob Luman - Try Me (Capitol, 1958)
Charlie Feathers - Can't Hardly Stand It (King, 1956)
Carl Perkins - Unhappy Girls (Columbia, 1961)
Tommy Bell - Swamp Gal (Zil, 1959)
Bob Taylor & The Counts - Don't Be Unfair (Yucca, 1959)
Darryl Vincent & His Flares - Mercy Me (Sand, 1959)
Jimmy Donley - The Shape You Left Me In (Decca, 1959)
Dale Hawkins - Tornado (Checker, 1958)
The Accents - Why (Banger/Garrett, 1964)
Charlie Rich - Let Me Go My Merry Way (Groove, 1963)
The Everly Brothers - Temptation (Warner Bros., 1961)
Del Shannon - Move It On Over (Amy, 1965)
Jo Ann (Campbell) & Troy (Seals) - Who Do You Love (Atlantic, 1964)
The Rumblers - I Don't Need You Nomore (Downey/Dot, 1962)
Jimmy Dee & The Offbeats - Don't Cry No More (Dot, 1957)
Eddie Boyd & The Daylighters - Come On Home (Key Hole, 1959)
J.B. Lenoir - Lou Ella (Shad, 1959)
Billy Gayles - I'm Tore Up (Federal, 1956)
Ann Cole with The Suburbans - I've Got A Little Boy (Baton, 1957)
Little Willie John - My Nerves (King, 1956)
Larry Dale - Let Your Love Run To Me (Glover, 1960)
Solomon Burke - My Heart Is A Chapel (Apollo, 1958)
Bobby Parker - Blues Get Off My Shoulder (Vee-Jay, 1957)
Little Junior Parker - Barefoot Rock (Duke, 1958)
Tarheel Slim - Number Nine Train (Fury, 1959)
Don & Dewey - Justine (Specialty, 1958)
Willie Cobbs - You're So Hard
To Please (Vee-Jay, 1961)
Jimmy Wilson - I Don't Care (Duke, 1961)
Billy Boy Arnold - My Heart Is Crying (Vee-Jay, 1957)
Bobo Jenkins - Nothing But Love (Boxer, 1959)
Arthur Alexander - Where Have You Been (All My Life) (Dot, 1962)
Ruth Brown - Here He Comes (Atlantic, 1961)
June Bateman with Noble Watts - Possum Belly Overalls (Shaw, 1965)
Larry Birdsong - Little School Girl (Home Of The Blues, 1961)
Eddie "Blues Man" Kirkland - Chill Me Baby (Prestige, 1964)
Jimmy Holiday - The New Breed (Diplomacy, 1965)
Magic Sam - She Belongs To Me (Crash, 1966)
Jay Lewis - Darling Let Me Know (DRA, 1966)
J.J. Barnes - Chains Of Love (Groovesville, 1967)
Stacy Johnson - Don't Try To Fool Me (M-Pac!, 1966)
James Davis - Chains Around My Heart (Duke, 1964)
Jimmy Burns - Give Her To Me (Tip Top, 1965)
Andrew Brown - Something Can
Go Wrong (U.S.A., 1964)
The Falcons - I Found A Love (Lu Pine, 1962)
Polka Dot Slim - It's A Thing
You Gotta Face (Instant, 1964)
James Carr - Lovable Girl (Goldwax, 1967)
Ricky Allen - Don't You Ever
Forget It (U.S.A., 1964)
Andre Williams - You Got It
And I Want It (Ric Tic, 1967)